SAMMAKKOLAISET KALASTAA.
Sammakkolaiset olivat lähteneet huvikseen kalastamaan ja isä Kumu neuvoi poikiaan:
— Noin pitää panna syötti onkeen ja sitten hujauttaa siima oikein kauas. Ja kun kala nykäisee niin silloin se potkaisee ja kun se potkii niin kauan ongessa kun luet yks' kaks' kol', niin silloin passaa vetää se ylös.
Kumu korjasi silmälasejaan ja pojat tekivät työtä neuvottua.
Eipä kauan, kun ensimäinen kala tarttui onkeen ja veti siiman kireälle.
— Isä, nyt se jo potkasi, sanoi poikasammakko.
— No lue kolmeen ja kisko maalle.
No eihän se mitä pysynyt ongessa niin kauan. Meni menojaan. Siitä poika valittamaan:
— Et sinä isä ymmärrä kalastuksesta mitään. Ilmankos mirriläiset sanovatkin, ettei sammakkolaiset osaa kalastaa.
Ei syönyt enää onkea.
Koetettiin haavilla salakoita, jotka välkyttelivät suomujaan kirkkaassa vedessä.
Eihän ne salakat haaviin mene, pitäisihän se tietää sammakkolaistenkin.
Tehtiin siinä työtä, että hiki valui isä Kumun otsasta.
— Minä menen ajamaan niitä, sanoi Kumu ja loikkasi veteen. Siitä säikähti salakkaparvi, eikä näkynyt sen perästä.
— No nyt on ihme, kurnutti isäsammakko. — Pian tässä joutuu ihan naurun alaiseksi. Mitäs tässä nyt kävisi koettamaan.
— Laitetaan rysä järveen, innostui poika rääpylä ja teki kuperkeikan heinikossa ja sotkeutui sääristään lillukan varsiin.
Harakka Hajulainen oli tullut katsomaan ja nauraa tirskautti sammakon pojan sotkeutuneilla säärillä ja koko kalastuksella.
— Mitä sinä siinä… räkätät, kivahti Kumu. — Ala lähteä, eli mätkäytän kivellä mahaasi.
— Saan minä katsoa, sanoi harakka ja tirskautti taas pitkän naurun.
Siihen tuli jo toisiakin sammakkolaisia, muka kalastamaan hekin. Sammakkovaari pitkä piippu hampaissa ja hänen arvoisa muorinsa, suvultaan Korpirupelo, kirjavassa hameessaan. Näkö oli muorilla jo niin heikko, että piti kaksia silmälaseja päässään.
— Mitenkä se kalastus nyt luonnistuu? kysyi.
— Hyvin, ilkkui Hajulainen. — Kokonainen kasa on jo kaloja tuolla ojassa.
Muorisammakko paarusti katsomaan ja kurkisti niin innokkaasti, että putosi ojaan. Vaarin piti mennä vetämään ylös, kun tarttui sääristään pohjamutaan.
Harakkata nauratti yhä enemmän.
Mirriläisiäkin tuli jo paikalle ja alkoivat räkättää sammakkolaisilla.
Vaari suuttui. Hotaisi pitkällä piipullaan Hajulaista päähän, mutta kun ei saanut sattumaan, rutasi sillä mirrivaaria.
No, eihän siinä muuta kuin tappelu, ja kovemman puoleinen. Mirrivaari veti viimelopussa kynnellään sammakkovaarin mahaan niin pahasti, että piti lähteä vaaria viemään kotiin.
Sammakkolaiset lähtivät etukynnessä hynttäämään, mirriläiset perässä, nauraa räkätellen sammakkolaisten kalastuksella.
Harakka Hajulainen hyppi, ja hirnui mukana, mokomakin sammakkolaisten kiusanhenki.
Tietää sen, että kostoa uhattiin. Kumu oli ihan vihaansa haljeta. Oikeastaan kaikki olikin Hajulaisen syytä. Mitä tarvitsi tulla tirskumaan toisilla, kun ei kerran itse kyennyt mihinkään, Houkutteli rannalle vielä mirriläisetkin.
Mutta annahan olla…
Housun taskussa puitiin nyrkkejä.
KUKKO KIEKUJAINEN JA MIKKO REPOLAINEN.
Mikko Repolainen loikoi pesänsä suulla ja mietti, mihin olisi pitänyt lähteä. Ei oikeastaan olisi kehdannut lähteä mihinkään, mutta kovin pitkäksi kävi kesäinen päivä yksin loikoessa.
Oli niin lämmin, että hiki kihosi otsaan ja sitä piti käpälällä pyyhkäistä siitä, kun ihan nenävartta pitkin juosta lorotti. Pesäkin oli käynyt kovin kuumaksi, vaikka sen keväällä vartavasten rakensi päivättömälle puolelle kallion koloon.
Ohoo, jos lähtisi vaikka Kukko Kiekujaisen pakinoille tästä, kun kerran ei ollut muutakaan. Eilen oli Hukka Hujulaisen kanssa vierailtu Puputin mökillä ja huomenna pitäisi lähteä Nalle Karhusen luona käymään.
Mikki haukotteli ja siristäen silmiään tirkisti aurinkoon. Kylläpä siinä oli lämmin pallo, mitähän sitten lieneekin ainetta ja missä asti. Talvella se kuitenkin teki huikeita matkoja, koskapa sitä ei näkynyt kuin vähän keskipäivällä.
Olisi joutanut pysyä loitommalla, kun kerran niin kuumensi.
Mikko käännähti varjoon ja heilautti tuuheata häntäänsä.
Vaikka olihan tämä mukavaakin, lämpö ja muu, kesäinen aika. Sai lötköttää miten halusi, eikä käpälän jälkiä jäänyt mihinkään. Ei rantahiekkaankaan. Jos jäi, niin laine huuhtasi ne pois ja eipä ollut ne metsämiehen haisteltavina.
Ja sitten sekin toinen asia, kun ei ollut missään ilkeitä myrkkypaloja. Laine toi rannalle kuolleita kaloja ja ne olivat parasta herkkua, ja kaikinpuolin puhdasta, veden moneen kertaan huuhtomaa.
Jaa, mutta sitähän piti lähteä sen Kukko Kiekujaisen pubeille. Vieläkö muistanee, kun keväällä kanan siltä sieppasin. Saa sitä narrata huvikseen, ei se muista vanhoja.
Repolainen lähti laiskasti juosta lötköttämään, kierrellen varjoisampia paikkoja ahovieruksilla. Istui vähän lepäämään ja mietiskelemään.
Sillä ei ole hänellä, Mikko Repolaisella kiirettä kesällä, jos ei liioin talvellakaan. Vielä vähemmin kesällä, kun ei tarvitse elämisestä huolehtia eikä pelätä pyyntimiestä. Sitä kun on oma herransa, eikä huolta perheestä. Ei muuta kuin valikoi mukavia olopaikkoja silloin kun ei kehtaa eikä jaksa olla pesässään. Katselee huojuvia puita ja monia muita ihmeitä metsässä.
Mikki tirkistää taas aurinkoa, vertaa sen suuntaa varjoihin ja lähtee luhnustamaan taloon, jossa on se tuhma Kukko Kiekujainen. Täytyy pitää kiirettä, koskapa päivällisaikakin näkyy joutuvan. Silloin ei ole hyvä mennä kartanoon, mutta nyt on, kun väki on niityllä.
Eipä kuulunut mitään peloittavaa kartanon lähellä. Kuului vain Tahvo
Tasulaisen vinkuminen karjakujasta ja Kiekujainen vetäisi hartaasti:
— Kakka, kaa, kaa.
Mikki hiipotteli lähemmäksi ja kuulosteli. Loikkasi sitten navetan taakse ja huhusi sieltä hiljaa Kukko Kiekujaiselle:
— Hyvää päivää, herra Kiekujainen, tulehan juttusille.
— Kot, kot, koot, kuului kujasta Kiekujaisen varoitus perheelleen.
Mikolle parkaisi:
— Mitä sinä tänne tulit, viekas Repolainen. Varmaankin kanojani vaanimaan?
— En toki sinun kanoistasi välitä niin vähääkään, sanoi Repolainen. — Tulin muuten aikani kuluksi juttuamaan, kun ei sattunut muutakaan toveria olemaan. Luulin sinun haluavan kuulla metsän uutisia.
— Kyllä sinä tulit pahoissa aikeissa, minä arvaan, kotkotti Kukko. —
Mene veikkonen matkaasi, ennen kuin Moppe tulee metsästä.
Mikko nauroi salaa. Aika hölmö tuo Kiekujainen. Jos olisin hänen housuissaan, sanoisin, että Moppe on täällä minun takanani ja antaa heti kyytiä jollet mene matkaasi.
— Vai on Moppe metsässä ja muut miehet myöskin. Siksipä minäkin tänne uskalsin tervehtimään sinua. Ala jo tulla sieltä näkyviin.
— Vähätpä minä välitän sinun tervehtimistavoistasi, sanoi Kiekujainen.
— Nappaat taas yhden kanoistani suuhusi, jos tässä en pidä varaani.
— Voi minkä tähden sinä aina epäilet minua, sanoi Repolainen surkealla äänellä. — Enhän minä aina kanojasi vie, se nyt on ihan vissi.
Jopa uskalsi Kukko Kiekujainen tulla näkyviin. Varovasti kurkisti navetan nurkalta ja varoitti kanojaan pysymään visusti hänen selkänsä takana.
— Täällä kartanolla taitaa olla mukava sinulla perheesi kanssa. Montako sinulla onkaan niitä kanoja?
— Onhan niitä kymmenen ja poikia sama määrä, sanoi Kiekujainen.
Repolainen laski, kuinka kauan hänellä riittäisi paistit Kiekujaisen kanoista.
— Onhan sillä niitä… kanoja, kun saisi vaan ne napsituksi. Kun emäkanat loppuvat, on poikia, herkkupaloja. Juhlaruuiksi niitä pitää käydä koppiloimassa.
— Missä sinä nukut perheinesi? kysyi Repolainen ja heilautti tuuheata häntäänsä. Saa nähdä, sanooko tuo nyt tuon asian ihan paikalleen.
— Enpä sanokaan, kotkotti Kukko. — Arvasinhan, että sinulla on paha mielessä, kun niin utelet. Parasta olisi kun lähtisit hyvän sään ajoissa. Sattuu Moppekin tulemaan kotiin ja silloin sinun käypi hullusti.
— Kyllä olet epäluuloinen. Saat uskoa, että olen ystäväsi ihan elämäni loppuun. Joko ne poikakanat ovat isojakin? Näyttäisit nyt minullekin.
— Jos sinä satut pistämään niistä jonkun poskeesi, arveli Kiekujainen.
Käänteleikse siinä ja jopa kutsuu poikia näkyviin. Onhan niitä ilo näyttää vieraallekin.
Emokanatkin tulivat näkyviin.
— Hs, hs, ei saa tulla… olkaa varuillanne, tämä on nyt se Mikko
Repolainen.
— Vai se se nyt on, sanoi nuori kana, joka ei ollut ennen vielä nähnyt
Repolaista.
Oli raukka niin utelias, että pisti päänsä ihan Mikon nenän eteen.
No tietäähän tämän Mikon. Kun kerran siihen toi sen kaulansa, niin koppasi siitä kiinni ja juoksi metsään.
Ihan niinkuin viivana.
Ei ehtinyt Kukko Kiekujainen muuta kuin parkaista ja kanalauma pyrähtää hajalleen.
Tietää sen, että kyllä Kiekujainen huusi ja löi siipeä. Semmoisia vätyksiä nämä hänen kanansa, ettei osata pysyä syrjässä.
Kiekujainen ihan ärjyi toisille kanoille.
Mikki kiiti kuin nuoli saaliineen. Vasta mäen harjalla pysähtyi ja laski kanan suustaan maahan. Kana pyrähti lentoon ja Mikko jäi suu auki katsomaan sen jälkeen. Oli pitänyt kanan kaulaa suussaan niin varovasti, että henki säilyi pienessä kanapahasessa.
— Kah, oliko se vielä elävä? No, ei nyt ihmeempätä, että kun suusta meni saalis.
Makea vesi tipahti Mikin suusta. Istui pää alhaalla siinä mäellä ja suututteli varomattomuuttaan. Nyt hänellä nauraisi harakatkin, jos tietäisivät. Miten hän saattoikin olla semmoinen höhlä.
Alakuloisena lähti Mikki käpsimään pesälleen. Kuumuuskin ahdisti yhä edelleen. Hiki tipahteli Mikin nenän päästä polulle, jossa havun neulaset käpristyivät kuumuudesta.
No mitäpä siinä, jos meni niin meni, tuumaili Mikki päästyä pesälleen.
Kyllä se sieltä löytyy ja otetaan sitten niin suuhun, ettei putoa.
Ei se tuhma Kiekujainen osaa varoa, kun sille oikein kauniisti puhua
lirputtelee.
Mikäpä oli siinä kalliolla, pesän suulla kellistellessä. Eipä ollut vielä nälkäkään, kun yöllä oli pistellyt maarunsa täyteen kuollutta kalaa siellä rannalla.
Muuten olisi herkuikseen sen kanan napsinut.
NALLEN JUHANNUSYÖ.
Nalle istui mättäällä ja mietiskeli. Metsä humisi hiljaa ja päivä paistoi lehtiverkon lomitse. Varjot häilähtelivät sammalmättäillä ja ruohossa, josta pisti esiin lauma kurjenpolvia ja metsätähtiä.
Taitaa tulla keskikesä, murahti Nalle itsekseen siinä sammalmättäällä ja kallisteli raskasta ruhoaan. Se tahtoi puutua alituisesta makaamisesta ja istumisesta.
Kun ei jaksanut kesäkuumalla olla aina juoksussakaan. Väsytti vanhaa miestä vähäkin liikkuminen. Mielellään olisi nukkunut vaikka syksyyn ja herännyt vasta keltalehtien lentoon, lumisateeseen ja muuhun hauskaan.
No olihan se tämä kesäkin… Metsä oli niin mukava ja varsinkin haapojen lipatus ja suhina soi korvaan somasti. Aurinkoisina päivinä kun istui näin mättäällä ja nojasi selkäänsä vankkaan petäjään, niin saattoi siihen nukahtaa. Kun heräsi, niin oli ilta ja ruskot paloivat puitten latvoissa.
Oli somaa seurata metsän elämää. Syvällä korven keskellä oli lampi, jossa hyppi mustapintaisia otuksia, joita Hukka Hujulainen sanoi kaloiksi. Se lampi oli niin soma katsella, kun tuuli, kai se sama, joka haavan lehtiä soitteli, veti viivoja sen siloiseen pintaan. Rauhaa ei sen lammen rannalla häirinnyt kukaan.
Nalle veti ilmaa keuhkoihinsa. Siinä oli ihmeellinen tuoksu. Varmaankin ne pienet valkoiset kukat olivat metsässä auenneet viime yönä. Sitä, sitä se oli, keskikesän tuoksua. Taitaa olla kohta juhannus enkä ole sitä muistanutkaan. Jos lienee jo vaikka miten lähellä. Pitäisi lähteä Hujulaiselta kysymään.
Hukka Hujulaisen pesä oli lähellä. Oltiin ihan naapuruksia. Hukka kävi väliin hänen luonaan ja joskus pistäytyi hän Hukan tuvalla.
Nyt olisi pitänyt lähteä tietämään sitä asiata, kun saisi ensin takasensa vertymään.
Nalle nousi mättäältään ja oikoi ruumistaan.
Kyllä se siitä vertyy, kun lähtee tassuttelemaan.
Risut alkoivat paukkaa Nallen kantapäitten alla. Väliin sai raapaista, sinnepä Hukan tuvalle mennessään, muurahaisia ja kuusen pihkaa suuhunsa.
Olisi pitänyt saada oikeata kuningasten ruokaa, paistia, mutta ei ihmeeksikään eksynyt huiskahäntiä korpeen hänen asuinpaikoilleen.
Ikävä juttu.
Nalle istahti lepäämään. Maha tuntui kovin tyhjälle. Olisi saanut ajaa sinne vaikka kaikki metsän muurahaispesät eikä se olisi sittenkään täyttynyt.
Mitä se semmoisista kuin muurahaisista ja pihkasta.
Jos saisi edes juhannuksena maistella huiskahännän lihaa.
Nalle maiskutteli suutaan, ärjäsi, ja lähti köntystämään edelleen. Saisivat metsän väet laittaa ruuat valmiiksi, kun heidän kuninkaanaan pitää olla. Huonoja alamaisia nämä Mikot, Hukat, Puputit ja muut.
Ihan suututti.
Sattui kanto siihen tienviereen, tikan naputtelema, jo päältä sammalta kasvava, ja Nalle nosti sen ja heitti ärjähtäen menemään.
Jos olisi nyt saanut käpälänsä iskeä lehmän kylkeen, olisipa kaatunut.
Mistäpä tuli lehmät ja muut. Hujulaisen kanssa oli tehty liitot, että lähtään rintamaille saaliin hakuun, mutta kun olisi pitänyt lähteä, pettikin Hukkaparan luonto ja niin se jäi.
Ei semmoisesta miehestä toveriksi. Ei ole Repolaisestakaan, retuksesta.
Olisi pitänyt lähteä yksin.
Ja kyllä hän tässä vielä lähteekin, kun tulee syksy ja ilma viilenee.
Ei jaksa nyt mitenkään.
Hukan tuvalle päästyään näki Nalle naapurinsa ahkerassa puuhassa.
Käsikivillä jauhoi ohria ja sanoi tekevänsä juhannusleipiä itselleen.
— Juhannus… tuota milloinka se on? Sitähän läksin kysymäänkin, sanoi
Nalle.
Jopa Hukka Hujulaista nauratti.
— On tämä muka kuningas, kun ei tiedä ajan kulusta mitään. Pitäisihän tuo tuntea nokastaankin. Juhannusaattoa vasten yöllähän aukeavat ensimäiset kämmekän kukat korvessa. Vedäppäs vähän ilmaa nenääsi.
Hujulainen nauroi naapurillaan.
Nalle mörisi. Mitä se mokoma nälkäjussi siinä nauroi. Minkä sille, jos nukutti ja ajassa sattui vähän sekoittumaan.
— Onko se sitten jo huomenna? kysyi.
— On kuomaseni. Tänään on aatto ja minun pitäisi ennen iltaa vielä leipäni paistaa. Tulehan auttamaan.
Nalle tarttui käsikiven puuhun ja jopa alkoi tulla jauhoja. Ihan tuiskuna tupsusi ja Hukalla oli täysi työ kerätessään niitä astiaan.
Kun jyvät alkoivat olla jo lopussa, pyöräytti Nalle kiviä niin hurjasti, että ne kimposivat metsään ja loput jyvät roiskahti Hukan silmille.
— No nyt sinä tekosen teit, kun särit myllyni, sanoi Hukka. — Tiedäkin tulla juhlan jälestä korjaamaan.
— Pitää käydä, lupasi Nalle ja odotteli niin kauan kun Hukka leipoi ja sai lähtiessään kakun kainaloonsa.
— Illalla tavataan lammen rannalla, sanoi Nalle.
— Kyllä tullaan, lupasi Hukka.
Illansuussa löntysti Nalle metsässä huvikseen. Pitihän katsoa, miten metsän asukkaat juhlivat valkean yön juhlaa.
Olipa liikettä. Oravat kurahtelivat puissa ja jänöjusseja oli kerääntynyt kokonainen lauma ja siinäkös naurettiin ja räkätettiin. Mikko Repolainen oli kutsunut mökilleen sukulaisensa ja tuttavansa ja lähtenyt iltakävelylle heidän kanssaan. Käsikynkässä siinä sitten nämä Mikot ja Revottaret hyöräävät, kuin hyvätkin. Metsovaarit istuivat hongan oksalla laskevan auringon valossa lammen rannalla, ja keskustelivat. Teeriparvi piti iloa koivikossa, ahon laidassa.
Sieltäpä tuli jo Hukka Hujulainenkin ja yhdessä mentiin lammen rannalle kokkoa rakentamaan.
Nalle kiskoi kantoja, kuivia niin että pölisi, ja Hukka laittoi niistä kokon. Tuli kierteli kuusen latvoihin, kun se sytytettiin.
Rantamättäällä, kielojen tuoksussa, istuivat naapurukset ja hiljaa haastelivat kesäyön ihmeistä. Haavan lehdet liputtivat ja lammesta alkoi nousta sumu.
Sen mukana tulivat ututyttäret ja aloittivat juhannusyön tanssin. Unohtui Nallelta ja Hujulaiselta tarinat sitä katsellessa. Hiljainen tuulen henkäys soitteli metsän harppua ja hienot helmat häilähtelivät, hiukset huiskivat, Nallen sydän heltyi ja hän tavoitteli syliinsä jonkun läheltä liitävää hattaraa, mutta tämä väisti ilakoiden ja viimein Nalle nukkui, pää puuta vasten.
Niinpä kävi Hujulaisellekin. Kirkkaat värit vaihtuivat metsässä ja lammella ja kämmekät tuoksuivat.