KIELONEN.
Kasvoi kielo kaunokainen metsän siro siimeksessä. Se oli ylen ihastunut tuohon vehreään vehmastoon, mikä sen ympärillä tohisten rehoitteli; ei kulunut päivää, jona ei tuo hyvälemuinen lehtiö nostanut kukkaista kupusestaan, eikä päätynyt yhtäkään yötä jolloin hän ei luonut uutta silmua vartensa lehtisuojukseen. Näin hän synnytteli valkeita kukkia kuni helmiä ikään, niillä koristellen vienoa varttansa. — Tämän huomasivat lintuset, sen keksi jänis ja metsän muut asukkaat, vaan he eivät kukkaan koskea hennoneet, se kun ylen oli ihana katsella.
Mutta tulla tuhutteli terhenistä tietään kerran kaunis ihmislapsi. Pieni hän oli ja iloinen, sini-silmä, pää kahara. Somasti kiehtoilivat kullan keltaiset suortuvat pienillä, pyöreillä hartioilla ja leikitellen tepasteli ketterä jalka yli nurmen kukkais-pinnan. Kukkia hällä oli kädessään, kukkia pienonen vihko. Tuskin keksittyään kielosen tuossa, hän jo luokse luontelihe, sini-silmästä välähti riemun loistava säde ja käsi kukan juurehen kapsahti. Varovasti, hiljaa, niinkuin lemmityistään joku nostaa yrittelee, peljäten vähäisenkin rohkeamman liikahduksen sen metisestä unestaan havahuttavan, niin irroitteli pieni ihmislapsi kukkamaailman kaunottaren juurineen — multaa ja maata ympärillä — ja sitten leikaellen liihoitteli metsän helmasta jälleen. Pian olivat jäljetkin kadonneet; kielojen sija oli hukkunut. Ei tuota tapausta muut huomanneet, kuin aina vaaniva varis, jolla läheisessä kuusessa oli pesänsä, minkä aukosta katsellen hän koko kohtauksen näki. Hämpä nyt metsässä rähinän nosti — ja pian surivat kaikki luonnon elävät kielokaisen katoa.
Etäällä metsän sydämmessä oli sini salon suojassa talo, talossa ihmisiä asui niinkuin on tavallista maan päällä. Ihmisiä siinä asui sekä vanhoja, että nuoria — aivan niinkuin minun kotonani ja sinun kotonasi ja kukaties vielä jonkun muunkin kotona. Nämät ihmisetpä olivat aivan yhtä virheellisiä, kuin ihmiset ovat, eikä kukaan heistä muutoinkaan erinomainen. Tavallisista ihmisistäpä vaan ei ole mitään erinomaista kerrottavaa, eikä muuta voi kertoa, kuin erinomaista, sillä tietäähän tuon tavallisen kertomattakin; en siis näistä ihmisistä huolikkaan kertoa. Koska nyt en kerro näistä ihmisistä, en heidän nimeänsäkkään mainitse, sillä se vielä vähemmän sopii, kuin ei heistä kerran kerrota, No — olkoot siis unohduksen yössä nuo ihmiset, kuu vaan sen muistamme, että he olivat olemassa, sillä ellemme sitä muista, niin erehdymme. —
Mutta, kuinkas muutoin! pitihän minun kertoman tuosta pienestä kassapäästä. — Oliko hän siis erinomainen? Sitä en oikeen ole älynnyt ja sentähden täytyy minun kertoa hänestä, jotta joku mun voisi päättää, oliko hän erinomainen vai tavallinen. Hänen nimensä on myöskin mainittava, että "joku muu" tietäisi onko se sopiva moiselle henkilölle, voidakseen siten päättää asiansa tarkoin punnitun perusteen mukaan. —
Aivan niin, alota siis!
Aino hänen nimensä oli ja ihmislapsista, joita hänen kotonaan oli paljokin — niistä hän oli kaikista sievin jo miellyttävin. Mistä tuo mieliä voittava hempeys oikeastaan oli kotoisin, siitä oltiin eri mieltä. Toiset väittivät siihen syyksi hänen tummansiniset silmänsä, toiset hänen keltatukkansa kultavirran, joka kiharaisna niskasta hartioille valui — mutta olipa niitä semmoisiakin, jotka eivät näitä kumpaakaan väitettä uskoneet, ja minä luulen: he olivat oikeassa. Mikähän sitten hänen olentoonsa valoi tuon viehättävän sulouden? Sitä ei moni tietänyt, eikä moni sitä luullakseni vieläkään tiedä. Minäpä sen sain tietää — en huoli sanoa kuinka — ja nyt kerron sen sinulle. Hänellä oli pieni omituinen kammio, suloinen, kuin pienen linnun pesä. Siinä eleli hän armahat päivänsä, siinä vietteli utuiset yönsä. Tämän kammion seinät semmoiset oli: yhdessä erinomaisen kauniita maalauksia, meren möyryvä pinta, vuoren lumihuippuiset kukkulat, auringon nousevan kulta ja laskevan sammuvan hohde — siinä koko luonnon kasvattava kauneus majaili; toisessa seinässäpä näit siinä älyniekkojen teokset, neron tutkivan tuotteet, järjen tuhatvuotiset vaivannäöt: siinä Tieteen hengetär lepäili; oli tuossa sitten perä-seinällä kuva ylen ihana ja kaunis: siinä itse Jumalan istuin ja pyhien kaupunki kirkas, siinä elämän lähde ja virta: — vaan sen alla tuolla pimeä luola: siellä kuoleman jylhä asunto piileili. Tämän kaiken yli kiilui kirkasna taivaan kaari ja kaaressa seitsen-karvaisessa leijaili ikuinen Uskonto. — Neljäs seinä suojassa vielä oli melkeen puhdas ja valkea — olihan joku tahra, oli joku kuvakin; mutta joka päivä siihen piirrettiin lisää. Kuka sen piirroksen teki, sitä ei Ainokaan tietänyt; mutta usein hän iltasin levolle käydessään tuon huomasi, ja silloin, polvilleen langeten, rukoili ja itki. Tapahtuipa että tuo musta juova, tuo tahra, joka päivällä oli ilmestynyt ja mikä rasitti, poltti povea Ainon, hänen näin rukoillessaan ja itkeissään puhdistui. Niin vähitellen rauhoittui riehuva povi, lepo palasi sydämmeen ja unonen ummisti itkevän silmän. Näin näki Aino aamulla ilokseen jälleen puhdasna alkavan elämänsä kuvan. —
Nurkassa tuossa oli lintunen pieni, joka alati lauleli iloisin äänin ja Luojaa riemuiten ylisti; toisessa nurkassapa kukka oli kaunis: vehreälehtinen, hyvälemuinen kielo. Siinähän kasveli kielo, joka metsän helmasta katosi. Mitähän ajatteli, mitä tunsi tuo miekkonen, ollessaan pienen sini silmän hoidossa — sitä on vaikea sanoa, mutta paljon se ainakin Ainolle puhui ja opetti. Ainolla näetsen oli, niinkuin monella muullakin pieniä salaisuuksia, joita ei kukaan, ei kukaan saanut tietää paitsi tuo armas kielo. Tämä kun noin vaan valkoista kukkaansa heilahutti, heti juoksikin Aino katsomaan, miksi rasahteli lehtiö, miksi vavahteli vieno. Jos taas oli suuttunutkin joskus tuo haasteleva huoneessa eläjä, niin alkoipa hän vaan haastella äänettömän lemmikkinsä kera ja kohta lauhtui sydän, jo lämpisi povi ja heleästi nauraen puhuteltiin häntä: "Luuletkos sinä todella, oikeenko uskot, että minä olin suuttunut, kun tulin luoksesi. En, en vainenkaan kultaseni, enhän ikänä saattaisi olla suutuksissa sinun lähelläsi. Äänetönnähän sinä elät ja tyytyväisenä sentään, et ymmärrä, mitä nukke on, etkä osaa sokeria syödä ja kuitenkin sinun lempeytesi on muuttumaton! Jospa sinä osaisit laulaa niinkuin tuo lintuseni helähyttelee, niin varmaankin sinäkin niin tekisit, mutta nytpä sinä et voi ja sittenkin olet noin siivo, noin kiltti — voi pikku kulta nuppuseni." Näin Aino pakinoiten monen montakin kertaa karkoitti ikävän kau'aksi luotaan ja aina silloin levitteli kukka ihaninta lemuaan. — No, kukkanenhan taas olikin puolestaan tyytyväinen, hoidon kun sai semmoisen, ettei paremmasta apua; vaan olipa siellä sittenkin jotakin mikä puuttui tuossa kammiossa. Ei sitä huomannut kielo, eikä sitä ensin Aino itsekkään huomannut; mutta vähitellen syntyi tuommoisia hetkiä väliin, joita ihmiset ikäviksi sanovat. Vaikkapa olisi ottanut minkä kirjan, katselipa kuvaa jos mitä, taikka vaikkei juuri mitään ryhtynyt tekemään, istuihan vaan ja aikaa vietteli — niin aika tuli pitkäksi sittenkin. — Mistä tuo tunne?
Eräänä päivänä oli Aino noitten muitten ihmisten seurassa ja ajatteli, miksikähän kaikki on olemassa. Miksi on tuo pelto tuossa, miksi pellolla miehiä, miksi miehillä sirpit? — Silloin hän istui pellon pyörtänöllä, heilutellen kädessään virpiä, jonka oli vesakosta murtanut. Katsellen näin sekä aatelien istuissaan hän näki tiellä tulevan kerjäläis-vaimon, pieni lapsi ryysyissä käsivarrella. Miksi on näin eikä toisin? tunkeutui kysymys Ainon sieluun. Miksi tuo vaimo kerjää, miksi tuo lapsi noin kurjuudessa? Horjuen hoiperteli kerjäävä nainen Ainon luokse, pienokainen itki. — Levotonna liehahti Aino kovin — hän pyrki kammioonsa — istui, ei, vaan vaipui alas, polvistui ja rukoili. Mitä pitää minun antaman, voidakseni tehdä onnelliseksi nuo onnettomat? — Minä — annanko minä kukkaseni, annanko linnun? Onko oikeen minun elää näin ylöllisyydessä, kun tuhannet lapset ehkä nälkää kärsii, tai syö itkien niukkaa ravintoansa? "Jumalani, sinä voit auttaa, auta kaikkia!" — Näin rukoili Aino ja tuhansia riitaisia ajatuksia hänen povessaan risteili. "Todellako minun pitäisi luopuman kukastani, tuosta ihanasta — rakkaasta kukastani — oi, sehän on kauheata!" Aino itki. Mitä oli tehtävä: enköhän ennen anna pientä nukkeani, enkö sokerileipää — enkö vaikka mitä — no niin, minä annan, mutta tuo kukka, sehän se on minut tehnyt oikeen onnelliseksi, varmaan se tekisi nuo toisetkin onnellisiksi. Eikö minun ole juuri antaminen, mikä minulle on rakasta, voidakseni rakastaa sitä, jolle annan. Minäkö rakastaisin? Ketä? No kaikkia. Aino katseli perä-seinää. Siinä hän näki ristin, ristillä kuolevan, lempeän Vapahtajan. — "Hän rakasti — ketä? Hän rakasti vihamiehiään syntisiä — minuakin." —
Aino riensi kukkasen luokse; hän katseli sitä ja suru palasi jälleen hänen sydämmeensä. "Minä en voi — minä en rakasta niin kuin Vapahtaja." —
Suruissaan istui nyt Aino; hän ei tohtinut mennä ulos, hän ei uskaltanut katsoa ristille, hän ei voinut rukoilla — voi hän oli onneton! Semmoisessa tilassa kun hän oli, lintunen alkoi laulaa; ensin noin hiljakseen, noin vähitellen, vaan sitten yhä raikkaammin ja iloisemmin — kunnes koko huone aaltoili ihanimmassa sävelvirrassa, jossa äänet kirmaten, kiihtyen ylenivät, viihtyen vaipuivat, alenivat. — Aino oli kuni lumottu. "Lintunen, sinä lintunen; laula toisten, älä nyt, älä laula nyt!" Mutta lintunen lauloi, vaan yhä raikkaammin lauloi.
"Minä onneton!" ja polvilleen painui Aino. Hän katseli ristille, henkeä vetämättä, äänetönnä, ikäänkuin niellen joka ainoan sävelen mikä linnun rinnasta raikahti. Joskus vaan hän vavahti ja kuumat kyynelkarpaleet vierähtivät hänen poskilleen. Mitä hän näki! Hän näki Vapahtajan, näki, kuinka häntä ruoskittiin, lyötiin, kuinka hän ristiin naulittiin — ja Hän kärsi kaikki ääneti, rukoillen — rukoillen murhaajilleen taivaan armoa. —
Kuva kirkastui — koko tapauksen yli näkyi avattuna taivas — sovinto oli tehty. —
Ääretön, käsittämätön rakkaus!
Tämä tunne hämärästi valtasi Ainon sydämmen — hän katselemistaan katseli, kunnes kirkastettu ilo säteili hänen kasvoistaan, hänen rintaansa palasi riemu ja rauha. "Minä olen saanut anteeksi," hän sammalteli ja niin riensi kukkasen luokse, suuteli sitä, suuteli hellästi, lausuen: "Hänen tähtensä kaikki!" Kukan otti hän käteensä:
"Sinä et saa surra, et sureksia — jää hyvästi! Nyt minä sinua vasta oikeen rakastankin, rakastan kovemmin, kuin koskaan ennen. Te'e nyt hyvää, ilahuta onnetonta!"
Pian Aino kukkinensa riensi ulos. Hän katseli; tuolla, tuollahan istuu kivellä kerjäläis-vaimo. Sinne siis. "Tässä annan Teille kukan tuon pienosen iloksi." Kerjäläis-vaimo hymyili: "Ei hän ymmärrä siitä iloita; tuokaa ennemmin palanen leipää ja tilkka maitoa." Aino hämmästyi: Tuo lahja, joka hänessä oli niin kovan sodan synnyttänyt, sekä halveksittiin, hyljättiin. Toisessa tuokiossa Aino tuulena tupahan riensi.
"Tämmöinen, vähäpätöinen parempi, kuin minun kukkani. — No, olkoon; olisinhan ollut valmis siitä luopumaan. Nyt se on paremmin, entistäänkin paremmin hoidettava. Minä pyhitän sen Hänelle!" — Näin asetettiin kukkanen paikalleen — pantiin sijalleen ja suudeltiin: "Hyvää päivää, sinä olet uusi asukas täällä!" — Kerjäläinen ravittiin lapsinensa. —
* * * * *
Siitä päivästä Aino oli toiseksi muuttunut. Nyt hän aina oli onnellinen. Hän tiesi aina jotakin suurta, erinomaista ja ääretöntä, jota on vaikea sanoa, vaan jota voi tuntea itsessään, jota voi harjotella. Ei hän sitä itsekkään ymmärtänyt mikä tuo avara, käsittämätön, ilon ja onnen tunne oli, vaan aina hän sitä tunsi katsoessaan kieloon tai ristille.
Kasvamistaan kasvoikin kielo ja yhä hellemmin hoiteli sitä Aino. Jopa kukkaset putosivat pois, paljaat tyhjät nuput jäivät niitten sijalle: hedelmät valmistuivat. Näin katosi viehätyksen lumous, vaan sitäpä ei kaivannutkaan Aino: he olivat jo vanhat tuttavat, he tunsivat toisensa, eivätkä sentähden tarvinneet mitään ulkonaisia viehätys-keinoja. Montakin sydämmellistä kohtausta, monta onnellista hetkeä he näin viettelivät tuossa hämärässä kammiossa illan hiljaisuudessa, tai aamun kultaisessa koitteessa, ja aina niitten jälestä Aino astui ulos iloisempana, ihanampana entistään. —
Ehkäpä juuri nuo hetket, jotka Aino siten vietteli kahden kesken Jumalansa ja kielonsa parissa olivat perussyynä ja syntynä tuohon salaisuuteen, jota muut eivät käsittäneet. Ainakin hänen silmästänsä sellaisten hetkien jälkeen säteili rauha ja riemu, joka voi sytyttää kylmänkin sydämmen, sulattaa rinnan jääkuoren. Pian kuihtui kielo, sen kauneus katosi, elämä lakastui. Mutta siemeniä sen hedelmästä varisi: siemeniä, jotka uuden kevään kerjetessä olivat valmiit kehittämään uutta kukkaa, luomaan uutta kauneutta. Näin jatkuu suku suvun jälestä: ijäti uusi on luonnon ihanuus.
Vaan kun jo oli unhoitettu kaino kielo, kun jäljetkin sen olosta oli vaipunut varjoon, silloin vielä eli Ainon muisto. Jos joku vapiseva vanhus, tai köyhä emoton orpo kierteli mieron kylmää erää, hän ehkä voi kertoa lapsilleen, kuinka eleli entiseen aikaan näillä ilmoilla immyt, joka, vihkiytyen Herralle, eleli elämänsä kukkais-vuodet siunaavana hyväntekijänä. Ollen itse Herran kukkanen, ei hän sulkeutunut seinien suojaan tai vetäytynyt elämän taistelosta syrjälle, vaan syöksyen sen syvimpään mutaan, alati valmiina rakkaalla kädellään nostamaan langennutta, otti osan kaikesta kurjuudesta omille hartioilleen. Kulkipa hän sekä hyvällä että huonolla säällä kansan keskellä auttaen. Hän kävi sairas-vuoteilla, jakamassa sortuneille lohdutuksen sanaa, hän kävi köyhien kodissa antamassa maallistakin apua ja lievitystä, hän kulki kylien kujilla, puhellen lapsille Jumalasta ja ihmisestä — synnistä ja pelastuksesta, taivaasta ja helvetistä; hän kävi kapakoissa ja synnin suojuksissa tarjoomassa kuolemattomille elävää vettä, taikka sanoakseen varoituksen sanan langenneillekkin, että tietäisivät, mistä alkujuuresta he luopuneet ovat.
Työtä, väsymätöntä, ahkeraa työtä on elämä ja työssä yksin on ihminen onnellinen, jos hän tekee työtä Jumalassa ja Hänen kunniakseen.
Tämän tunsi Aino. Hän eli ja kuoli joka päivä, eikä ollut hänelle ihanampaa nautintoa, kuin saada väsyä, oikeen uupua työssään, jonka hän oli Herralle pyhittänyt.
Rakkaudesta hän sai voimaa työhön ja työssä hän oppi oikeen rakastamaan: hän oppi uhraamaan itsensä ja itsekkäisyytensä ja tämmöinen uhraus on ihmisen oikea onni.
Niin kertoi kansa.
Vaan niinkuin kielonen kuihtui, varistellen vaan siemeniä jälkeensä, niin loppui Ainonkin aika: mutta hän oli runsaasti kylvänyt, runsaasti saa hän niittääkkin, siellä missä kuolemattomuus on kaikilla ja kielotkin ijäti vihriät.
Elämä on rakkautta, rakkaus työtä, työ on oma palkintonsa: se on hengen kehittyminen, sen tarkoitus.
RAUNIOLINNA.
Vanha tuossa on ritarilinna. Sen salit ovat täynnä esi-isäin vaakunaknvia, sen seinillä satoja kauniita urho-muotoja. Siellä on asevaruja, siellä ikimuistoisia muinaisjäännöksiä. Suku suvun jälkeen on syntynyt, elänyt ja askarrellut mainetöissä ja sitten astunut haudan hämärään varjoon. Moni on jättänyt jälkeensä nimen, joka ei koskaan historian lehdiltä katoa, moni on jättänyt jälkeensä lukemattomat jalojen metallien aarteet. Kukin on jättänyt siitä jälkeensä muiston, mitä hän on enin rakastanut. —
Niin käy yhä edelleen; suku laajenee, kasvaa tai kuihtuu, kuolee; mutta maa, jossa he syntyivät ja elivät kätkee parhaitten poikainsa työn pääomanaan, josta seuraavat vuosituhannet nauttivat korkoa. Aina elää se mikä elää ansaitsee, mutta unhoitus peittää kunnottoman ikuiseen pimeyteen.
* * * * *
Tuossa on rauniot ikuisen muurin, tuossa on jäänökset monien tuhansien kätten työstä — astukaamme hetkeksi tuon kiven varjoon; kaivakaamme esille muistojen unelmat. Älköön yö niitäkään peittäkö, ehkäpä tulevat sukupolvet älyävät tapausten melskeisen menon.
Tuossa, tässä ympärillä, jokapaikassa on maa peittynyt unheen usvahan.
Historian hengetär vetää verhon syrjälle.
Nyt muuttuu näköala:
Maa on aivan harvaan asuttu.
Metsä peittää tiheällä verhollaan sen pinnan ja tuhannet järvet lainehtivat tuhatvuosien rauhassa. Häiritsemättömässä levossa katselee metsän nopsajalkanen karja tuon ikuisen, asumattoman salon sydämmessä; suloisimmassa rauhassa uiskelevat lintuset järvien sinivesiä.
Aniharvoin saapuu joku lyhyt, tihrusilmäinen mies onkimaan kaloja kaukaisesta lammista. Hän on karvaiseen nahkapukuun puettu, rauhallinen ja hiljainen istuissaan kaatuneen puun tyvellä kaislaisen rannikon äyräällä. Tuhansia haarasarvisia nautoja lypsää hän mieluimmin, niitten maito, liha ja juusto on hänelle kylliksi. Ainoastaan joskus pistää hänen päähänsä käydä koettamassa kalaonneaan kaukaisessa lammissa salon synkässä kohdussa. Mutta asuntonsa hän kivistä kiukaanmuotoiseksi rakentaa; naapureistaan ei hän paljoa tiedä, ne ovat kovin etäällä hänestä; tilaa on kyllä ja laitumia tarvitsevat tuhantiset laumat; varsinkin talvella kun sammalia lumen alta etsivä peura tarvitsee avaramman alan.
Näin elelee ensimmäinen asukas Suomen niemellä; pienet ovat hänen vaatimuksensa, vähäisen muokkaa hän luonnon ikuista emoa: hänen elältäjänsä on peura.
Hän on Lappalainen.
Aikaa kuluu.
Yhä lukuisammaksi käy kiukaitten luku, yhä pienemmäksi tila ja ahtaammaksi ala Suomen eteläisessä osassa.
Siirtyy silloin osa pohjoisemmaksi; yhä laajemmalle kaartuu Lappalaisen asutus; mutta vielä on rauhassa neitsyellinen luonto, vielä sen utaret venyttelemättä. —
Silloin näkyy idästä päin sininen savu, korkealle kiehtoilee se kirkkaana kesä päivänä. Mitä se on? kysyy Lappalainen peuraltaan; mitä tietää suunnaton savu idän ilmalla? Suuri se on kiukaan savuksi, liian suuri noentalaisenkin nuotiotuleksi. —
Arvelee, ajattelevi siitä koko Lappalaisheimo, vaan ei saa selvää kukaan, ei edes noitarumpu.
Tuleepa viimein paimen, joka on kaukana käynyt, kulkenut soita, kulkenut maita yli vesien ja vuorien. Hän sanoo ja nimeääpi: jo tiedän kun tiedänkin tuon tulen, savun synnyttäjän. Se on kasken palo; suuren suuri salomaa, ja tiheä läpipääsemätön metsä kasvoi ja pedot, metsän vikkelä vilja häiritsemättä elostelivat, se on maahan kaadettu ja kokonaan palamaan sytytetty.
Kuka on sen rohjennut tehdä? Kysyi sokia lappalais-eukko, joka oli kuuluisa loihtutaidostaan. Hänen peuransa ensi-vuonna ruttoon kuolkoot. Heillä ei peuroja ole, vaan elävät aivan omituisesti, sanoi paimen. Teroitetuilla kivillä he metsän vähitellen kaikki noin maahan kaatavat ja polttavat ja tuhkaan, siihen pieniä jyviä sirottavat, tuosta, he sanovat, nousee tuhantinen touko, sato, vilja tai miksi he sitä sanovat. Niitä jyviä he sitten keittävät, siihen vähän suolaa panevat ja niin syövät. —
Sitä paitsi on heillä toisenlaisia, pyöreitä, punaisia siemeniä, joita he myös kylvävät. Niistä he sanovat kasvavan kakkoja, pieniä, pyöreitä kakkoja, jotka he nauriiksi sanovat. He hautaavat ne kuoppaan, panevat kiviä päälle ja kivien päälle he tekevät valkean; näin he saavat mitä he nimittävät naurishaudaksi. —
Mitä väkeä ne ovat? kysyi lappalais-vanhin.
He nimittävät itseään Hämäläisiksi. Puhuvat kieltä, jota minun oli vaikea käsittää; laulavat kauniita lauluja ja kertovat tuhansia tarinoita.
Joka vuosi siirtyvät he yhä tännemmäksi; ensi kesänä tulevat he jo tälle paikalle.
Huu! he hävittävät meiltä sammalet ja ryöstävät meiltä porot. Mennään pois! huusi lappalais-eukko.
Onko heitä paljon? kyselevät miehet.
Paljon, paljon; aina enemmän tulee heitä, mitä edemmäksi menee. Miehet käyvät uutterasti metsästämässä, tappavat karhuja, kuni leikillään ja juoksevat kilpaa susien kanssa.
Koreita, nopeita ja väkeviä kaikki, paljoa suurempia kuin me.
Oi — oi! huokasi noita-eukko. — Kyllä tulee hirveät ajat. Kenpä se olisi tuhkana tuon pyhän pihlajan juurella. —
Pieneksi kyllä tämä laidun on käynyt ja sammalistakin pian tässä puute tulee; tuolla kaukaisella ilman-rannalla, missä talvi-illoin nuo punertavat tulet välkehtii, siellä sanotaan paljon sammalta olevan. Siirtykäämme vähäisen sinnepäin, puheli lappalais-vanhin. —
Kaikki he kokosivat pienet kalunsa, nahkalaukkuun selkäänsä, kukistivat kiukaansa sekä muuttivat pohjoisemmaksi.
* * * * *
Ajan kuluessa tunkivat Hämäläiset yhä enemmän länteen päin. Kivikirveillään kaasivat he kaskia, tappoivat metsän turkkiniskaisia asukkaita ja naiset jauhoivat jyviä kahden kiven välissä.
Tapiota ja muita metsän jumaluuksia rukoilivat metsästäjät erää käydessään, samoin emännät karjaansa metsään laskiessa ja paimenet saloa samotessaan. Vaan immet lauloivat haaveillen Aino-neidistä ja Väinämöisestä; partasuut urhot lausuivat Kullervorunoja.
* * * * *
Tuli sitten toinen aika. Aika paljoa parempi. Kivikirveet oli heitetty nurkkaan; jo oli rauta-aseita talossa. Nyt ruvettiin petoja toden tiestä kilvan ahdistelemaan, otuksen saanti huononi päivästä päivään ja kalastaminenkin oli vähän tuottavaista kansaa kun karttui yhä. Mutta rautainen sahrat kuokka oli mainio kalu; pian tulivat sahrat ja aurakin avuksi. Nyt käytiin maaemoa muokkaamaan. Luonnon neitien aika oli mennyt; siihen käytiin kaikin tavoin käsiksi. Oli tosin vieläkin matkaa naapurusten välillä; vielä nytkin kalavedet olivat kymmeniä penikulmia avarat, eikä vielä puuttunut saloilla samoileva kontio, ilves, susi, kettu, näätä eikä naali metsästäjän jousen tieltä. Vaan olipa sittenkin suuri mullistus tapahtunut; ei tyydytty enää siihen mitä luonto äiti hyvän hyvyydestä ihmislapsille lahjoitti, vaan oli ryhdytty keinoihin, jolla tämän äidin nisät saatiin runsaammin uhkumaan; heruteltiin, heruteltiin vaan uinuvan utaria.
Asutus oli jo levinnyt meren rantaan saakka. Saarille ja rannikoille oli rohkeampi, seikkailuksia haluava osa asettunut ja niin nyt käytiin purjehtimaan ensin lähelle sitten etäämmälle. Hui kuinka raittiisti merituuli puhalsi, oi kuinka ihanata oli kylpeä sinervässä aallossa! Tuo oli elämätä. Sitä täytyi nauttia; ja niin laskettiin yhä ulommaksi. Rautakalut tulivat joka vuosi paremmiksi, niitä saatiin viljemmältä ja halvemmalla hinnalla; jo sai kirveen sadalla oravan nahalla. Nytkös pursia rakentamaan. Yhä suurempia, yhä suurempia ja parempia. Jopa tuolla komealla purrella voitiin ulapalle uskaltaa. Rohkein veitikka istui laulaen perähän ja niin laskettiin yli siintävän selän; tuossa saavuttiin saaristoon; keskellä kuohuvaa läikkää nousi tuhansia teräviä kallioita, kareja ja saaria. — Kuka täällä asui? — Astutaan maalle, etsitään, etsitään. Ei koko saaristossa ketään asu. Tyhjähän tämä on. Se on kai kalojen — se on Ahvenanmaa; ivailee perämies. — Se oli Ahvenanmaa. Sieltä palattiin ensimmäisellä kerralla, toisella kerralla laskettiin yli Ahvenen meren, käytiin Ruotsissa. Asukkaat siellä uppo-outoja olivat; he kovin peljästyivät nähdessään outoja miehiä mereltä tulevan, polvihousuissa, haljakassa ja karvalakissa. Nauraen hyppäsivät merenkulkijat maalle, ottivat, mitä saivat, varsinkin erittäin hyviä kirveitä y.m. rautakalua. — Nain kun palasivat rikkaina meriretkeltään, eivät malttaneet olla toistakin retkeä tekemättä, läksipä mukaan useampia pursia ja niin syntyivät ryöstöretket meren taakse.
Kauan niitä rauhassa harjoitettiin, vaan kerran saapui suuri laivasto, laivassa paljon vierasta väkeä ja joukossa vieraan meren takaisen maan kuningas sekä eräs hengellinen herra, piispa. Nämät tahtoivat tuoda maahan uutta uskonoppia, oppia Jumalan rakkaudesta, joka ei syntisiä hukuttaa eikä rangaista tahdo, jos he vaan uskovat Vapahtajaan Kristukseen, joka ristillä kuoli. Tämän opin arveli kuningas hävittävän kansasta sotaisan retkeilevän mielen ja ryöstöhalun. Vaan sitä eivät tahtoneet Suomalaiset. He tahtoivat pysyä uskollisena Ukolle, joka oli heidän Jumalansa. Täytyi silloin kuninkaan väkivalloin astua maalle. Hän tuli tähän, missä silloin oli "lapinraunio" eli Lappalaisten kukistettu kiu'as.
Tähän silloin rakettiin korkea muuri, muurin päälle torni ja torniin asetettiin varustus-väkeä. Se tehtiin maassa kastettavien kristinuskolaisten suojaksi.
* * * * *
Monia vuosisatoja myöhemmin asui tässä mainio mies, Suomen mainio piispa. Hänellä oli joukko nuorukaisia, Suomen kansan lapsia, joita hän tahtoi kansalle valoksi kasvattaa viisaudessa ja hurskaudessa. Yksi niistä istui muurilla katsellen iltaruskon kultaamaa maaseutua. Se oli jo viljeltyä. Ylisten ympäri näkyi laajoja viljavainioita. Pari kirkkoa korkeine tornineen näkyi ilman-rannalla. Mutta vainioilla askarteli ahkera maanmies; tuhansia työmiehiä oli uutterassa toimessa. —
Se on Suomen kansaa, minun kansaani, huokasi nuorukainen ja outo, polttava tunne lämmitti hänen rintaansa.
Silloin kajahti luostarista iltakellon ääni; nopeasti nousi nuorukainen. Kerran vielä hän vilkasi ympärilleen, ikäänkuin painaakseen sieluunsa kuvan, joka oli häntä ihastuttanut. — Sitten hän nopeasti riensi luostarin kirkkoon, jossa iltarukous, messuineen latinan kielin pidettiin. — Kirkas kyynel kiilui hänen silmässään, kun hän tuli kirkosta — Niin outo, käsittämätön tuska painoi häntä. Hän oli rukoillessaan tullut ajattelemaan niitä monia kansansa lapsia, jotka eivät edes rukousta käsitä, jotka eivät voi lähestyä Jumalaa, Vapahtajaa ja pyhää Jumalan emoa, syystä, ett'eivät käsitä sitä kieltä, jolla heitä rukoillaan. — Oi — onkohan tuo oikein, vai olisiko se synti kääntää rukouksia kansan kielelle? —
* * * * *
Puoli vuosi sataa on kulunut. —
Tuo hyvä piispa on kuollut; hänen sijaansa on tullut uusi piispa, suomalainen, oppinut piispa. Hän on itse ollut Saksan maalla, jossa niin suuria asioita on tapahtunut; siellä on kumottu vuosisatojen — vuosituhanten rakentama ennakkoluulojen, ihmis-oppien ja intohimojen väärään saattama aatevalta, uskonto on vapaa, ihmisten omattunnot kahleettomina. — Sieltä on tuo nykyinen piispamme itse uskonpuhdistajalta Lutteerilta saanut kiittävän todistuksen. — Hän on nyt kotonaan; istuu pöytänsä ääressä.
Hänellä on kädessään kirja; sen lehtiä hän kääntelee, lukee ja katselee tyytyväisenä. Vihdoin laskee hän kirjan kiinni; astelee edestakaisin lattialla ja lausuu: Vihdoinkin! Suomen kansakin alkaa elää; sekin saa oppia Jumalaa tuntemaan, sekin saa valtakirjan lähestyä sitä omalla kielellään. — "Kyllä hän kuulee Suomenkin kielen, joka tuntee kaikkein mielen." — Tässä on ensimmäinen kirja; siinä on kansani aapiskirja. — — Hän oli tuo nuorukainen, joka viisikymmentä vuotta ennen kysyi tuskastuneena: onko synti kääntää rukouksia kansan kielelle? Hän oli Mikael Agricola. Vastauksen kysymykseensä on hän antanut elämänsä työllä.
* * * * *
Sata vuotta oli kulunut. Taas istui Suomen piispa samassa huoneessa, missä sata vuotta ennenkin. Hänen edessään oli suuren suuri kirja; sen sivut oli kullalla silattu ja komea nahkainen päärme sen kansissa oli kultaan kuvattu.
Nyt siis, piispa lausui, nyt on Suomen kansalla Jumalan kokonainen pyhä sana, tässä on sillä aarre, joka on ainoa katoamaton; aikojen melskeet eivät sen arvoa vähennä, eikä mikään onnettomuus riistä onnea siltä, jolla on tämä kalleinna tavaranaan. Tämä on ensimmäinen suomalainen raamattu. Sitten avasi hän suuren aikakirjan ["Chronicon episcoporum Finlandensium"], jossa oli kaikkien piispain ansioluettelo; sen lehtiä hän käänteli, väänteli, luki ja tutki! Mikä kumma, sanoi hän äkkiä. lyöden kirjan kiini — onko mahdollista? sanoi hän, avaten kirjan uudestaan; tuossahan on tasan 100 vuotta tätä ennen kirjoitettu: ensimmäinen suomalainen kirja tullut painosta; ja sen sivuun on kirjoitettu kertomamerkkien sisälle: "kyllä se kuulee Suomenkin kielen, joka tuntee kaikkein mielen." — Niin, se oli rakkaan Agricolan lause; se on Suomen kansalle opetettava, sen muistoon säilytettävä. —
Ja niin otti piispa muistokirjansa, kirjoitti lauseen siihen ja siitä se on painettu ja muillekkin opetettu.
Mutta piispa istui kau'an iltaisella ajatuksissaan; ja levolle laskiessaan hän lausui: Niin menee sivistys-työ vähitellen eteenpäin; satavuotta on pieni aika kansakuntain, ihmiskunnan historiassa ja kuitenkin siinä on jo monta orasta ehtinyt kuihtua taikka tähkälle tuleentua. Kukapa olisi voinut Agricolalle sanoa: sata vuotta tämän jälkeen on Suomessa oma yliopisto, on raamattu Suomen kielellä. Kiitos olkoon Jumalan, kansamme edistyy kuitenkin. — Piispa nukkui. — Mutta unessa hän näki sata vuotta eteenpäin. Hän kulki Suomen soita ja saloja; siellä oli nälkää, oli sota maassa. Viholliset ryöstivät Turun kaupunkia ja hallitsivat maata. Piispan täytyi paeta; hän meni syvälle sydänmaahan. — Sinne hän pakeni ja siellä oli pieni mökki. Mökissä oli köyhä sokea eukko pienen poikansa kanssa. Leipää ei ollut, ainoa ravinto oli nauriit, joita paistettiin ja suolan kanssa syötiin. — Piispa oli kovin suruissaan. Mutta eukko oli tyytyväinen; illalla lauloi hän ulkoa ehtoo virren, poika luki ilta-rukouksen ja niin he nukkuivat, ikäänkuin onnellisimmat ihmiset maailmassa. —
Ovatpa he kuitenkin onnellisia; heillä on sielun ravintoa; he osaavat lukea ja rukoilla, sanoi piispa ja samalla hän heräsi. —
Sepä oli kummallista unta, hän sanoi. Onkohan se ennustus? Koska tämä kovapäinen kansa osaa lukea niin, että joka mökissä olisi Jumalan sana surujen lohdutuksena?
Kukapa sen tietää?
Näin kysyi raamatun kääntäjä Jiska Rothovius.
* * * * *
Sata vuotta on taaskin kulunut, kuollut on Jiska Rothovius; mutta Suomen kansa ei ole kuollut. Tosin sillä on kova, ankara aika kestettävänä: koetusten tuima tuli, joka sen kaikkia voimia jännittää: rutto, nälkä ja sota ovat viimeisen vuosisadan kuluessa vuorotellen sen vieraina olleet; isoviha on verilaineillaan huuhtonut sen mannerta ja tuhkana sekä raunioina ovat kansan tuhatvuotisen viljelyksen hedelmät. Mutta ajalla kaikkein pimeimmällä on säilynyt se hengen viljelys, jota Agricola oli alkanut, Rothovius jatkanut ja Petraeus innokkaasti edistänyt. Ajan myrskyisimpäin aaltojen lomassa on Suomella piispana mies, joka sivistys-laihon juurruttaa ja kastaa taisi. Hän kulkee ympäri maata, tutkii pappien kuntoa, kirkkojen ja pappiloin tilaa. Eikä vaan niitä, mutta kansaakin, itse alhaista väestöä hän tutkii. Sen tietämättömyys kristinopin pääkappaleissa häntä huolettaa. Ei, tämä ei saa näin olla, kansan, joka on näin kau'an ollut kristin opin ulkonaisien etujen nautinnossa täytyy saada sen sisältö, sen voima ja henki elämäkseen: Suomen kansan täytyy tulla lukutaitoon.
Näin hän miettii, eikä hän ole toimeen panematta, mitä hän kansalle hyväksi miettii, jokaisen papin, jokaisen lukkarin täytyy ryhtyä toimeen kansaa lukemiseen saattamaan, jokaisen, joka pyrkii esille Herran ehtoolliselle täytyy tuntea uskonopin, jota hän tunnustaa, täytyy itse osata omistaa kirjatietoa itselleen. — Näin työskentelee, puuhailee ja toimii hän, tuo voimakas piispa, jonka jokainen Suomen poika ja tyttö jo tuntee: Johannes Gezelius.
Mitä emä laulaa, sitä poika visertää:
Joh. Gezelius nuorempi täytti, mitä hänen isänsä oli alkanut; ja kun se tuli tuo hirveä koetusten aika; kun alkoi ison vihan myrskyinen aika, silloin oli Suomen kansalle näitten miesten toimen ja työn hedelmässä aarre, joka ei haihtunut, vaikka koko vuosisatojen viljelys meni hukkaan; vaikka kylät ja kaupungit jäivät autioiksi, kirkot papitta ja talot asujamitta, niin kuitenkin, missä oli asujia erämaan korvissa tai metsän luolissa, missä viljelyksen kaukainen ääri oli säilynyt sulana, siellä oli lukeva kansa, Jumalan sanaa rakastava kansa elämässä. — Ison vihan myrskyinen aikakin loppui; tuli rauhan lepohetki jälleen: vaan ei pitkä. Verivainolainen risteili. Sota jälleen maassa: pikku-viha oli syttynyt: Turku joutui vihollisten valtaan, maassa hallitsi Venäläinen: Vaan silloinkin säilyi kansassa sivistyksen perustus: lukutaito; köyhtyneen, vaivatun, alituisessa hengenvaarassa elävän kansalaisen ainoa katoamaton lohdutus oli Jumalan pyhä sana. Rothoviuksen uni oli toteutunut.
Sota ja rauha vaihtelee; aika edelleen kuluu. Monta vaihetta seuraavakin vuosisata Suomen kansalle soi. Viimeinen ankara sota, sota, jossa maan kuulu kunnia verellä kirkastettiin, maalle ostettiin itsenäisyys, kansalle valtakirja astua Euroopan sivistyneitten kansain joukkoon, sekin sota oli kunnialla suoritettu, ennenkun seuraava vuosisata jälleen valkeni. Mutta rauniona oli silloin linna, jossa katoolisen ajan piispat olivat rauhassa uneksuneet, ja jossa ennen heitä munkki venytteli jouhipaitaan puettua ruumistaan ja lepäsi kovain kidutusten perästä pitkän unettoman yön. Vaan hän ei ehkä arvannut että samassa paikassa, jossa hänen erakkomajansa oli, oli ollut Suomen ensimmäisen asukkaan suoja. Lappalaisen kiuas oli tosin tuossa kukistettuna, vaan siitä ei munkki osannut aavistaa, että hänen edelläkävijänsä oli tuo pieniläntä, tihrusilmäinen poron-kesyttäjä, jonka asutus ei ole voinut jättää muuta pysyvää jälkeä, kuin tuommoisia kokoonkukistettuja kivikasoja. — Eikä hän varmaan sitäkään tiennyt, että vuosisatoja jälkeenpäin uhkea piispan-linna olisi samalla sijalla, kunnes sekin vuorostaan kerran muuttuu tuommoiseksi kokoon kutistuneeksi kiviröykkiöksi, jota ei muutoin voi eroittaa "lapin rauniosta", paitsi että se on ko'oltaan suurempi. Ja kun taas on vuosisatoja, vuosituhansia kulunut, kuka silloin kaivelee sammaltuneita kiviä, vaivaten päätään ajatellen mikä ihmeellinen raunio siinä on? Ehkäpä silloin joku tiedemies viisastellen sanoo: kukapa tietää, vaikka siinä kerran olisi piispakin asunut; vaan ehkäpä toinen siihen vastaan väittää? mokoma kivikasa lienee vaan lapinraunio. Vaan oikeen he kumpikin arvelevat.
Se on sekä lapinraunio että piispanlinna. —
KUUSEN ALLA.
Iltama hiirenpesässä.
"Huu kuinka tuulee, piip, piip," pieni pensas hiiri kitisi, kätkeytyen syreeni-pehkoon, tuossa kartanon edustalla. "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto," viisas, kokenut metsähiiri, mietti juosten korkean kuusen juuren alle.
"Se oli nyt ihmisten mieli-lause," tuohon orava tokaisi jonka pää oli juuri hiiren kolossa, mutta häntä heilui ylhäällä, niinkuin suuri viuhka.
"Mene sinä ylös oksillesi," hiiri lausui, työntäen oravan pään kolosta pois ja juosten pehmeään pesäänsä; "minulla ei ole ensinkään halua antautua sinun kanssasi pakinoimaan näin hirmuisessa ilmassa."
Kiitoksia paljon kohteliaisuudesta rouva emähiiri, orava ivaili poistuessaan. — "No se nyt on oikea kiusankappale, tuo orava tahtoisi kai muka tulla minun pieneen pesääni; eihän siihen sitten enää muita mahtuisikkaan; mutta sinä pieni hiirulainen, mistä sinä siiten tulet tämmöisessä sateessa?" "Minä tulen niityltä; voi hyvä Luoja! kuinka minä peljästyin!" — "No, mitä lapseni?" "Kotkaa, kotkaa! oikeen hirveetä kotkaa," hiirulainen vinkui. "Ei suinkaan se ollut kotka, kai se vaan oli haukka," äiti emähiiri selitteli. "Ei niinkään, se oli varmasti kotka, se tappoi suuren myyrän — ajatteles nyt — koko elävän myyrän, joka oli paljoa suurempi, kuin sinä äiti kulta." "Vai niin, lapseni; mutta tiedäppäs, että kotkan ja haukan ruumiillinen ero ei ole niin suuri kuin heidän hengellinen arvonmukainen eronsa, näetkö. Kotka on arvoltaan kreivi, vaikka hän olisi kooltaan kuinka pieni ja suuri kotka on kuningas — niin se on kaikkien lintujen hallitsija. —
"Haukka taas on vaan vapaaherra." —
"No kyllä se oli kreivi kotka, äiti, se oli varmaan kotka." — "Mutta ole nyt kiltti lapseni, meille tulee vieraita tänä iltana."
"Vieraita, vieraita," koko perheen poikaset vinkuivat, "Kuka tulee?"
"Tulee keijuis-väkeä, pikkusia keijukais-impiä, nuoria herroja pensas-hiiriä, suuri seura yökköjä y.m."
"Yökköjä! Hm kuinka hauskaa, hauskaa! Mutta sanoppas äiti, onko siinä perää, että yököt voivat lentää?"
"Perää siinä on lapseni, hän levittää sen hienon sametti-vaippansa jonka ensi katsannolla luulisi vaan sade vaipaksi ilmaan, liehuttelee sitä molemmin käsin ja lentää aivan kuin pieni lintu."
"Huh, huh! kuinka hauskaa!"
"Sitä paitsi olen unhottanut kertoa, että itse kotikuusemme haltiatar, tuo vanhan vanha Sinipiika, jolla on satulipas kainalossa ja kultakannet lippahassa, on myöskin luvannut tulla tänne; sillä hän sanoi iloitsevansa nuorten seurassa, ikään kuin olisi hän itsekkin nuori neitonen vasta."
"Ai! piippipii!" hiiret kaikki vingahtivat ja niin siinä käytiin pitoja laittamaan.
Olipa siinä jo pöytä valmis: suuri kaarnan palanen pöytänä, jolla oli puolitoista herne-palkoa, parikymmentä jyvää, pieni lihanpalanen, tikkuuntahrattua voita, sirunen juustoa, kuivanutta taikinaa y.m. y.m. kaikkea hyvää, jota metsähiiri suurella vaivalla oli kylästä raastanut, voidaksensa tarjota vierailleen vähän paremman illallisen, kuin joka päivä saadaan; sillä hän piti paljon emännän arvostaan.
Pian tulivatkin vieraat, toinen toisen jälestä, sillä rinnakkain ei ole tapana ovesta kulkea ja kaikki he olivat hyvin kohteliaita, iloisia, sukkelia nuo vieraat, vaikka ilma ulkona oli erinomaisen ikävä. Kun kaikki olivat saapuneet sytytti eräs metsähiiri-neitosista kynttilän palasen, jonka hän jo vuosi sitä ennen joulu-yönä oli "niistänyt" tuolta kartanosta, ja koko seura nyt leikkimään, syömään ja riemuitsemaan. Kaikki olivat erittäin iloisella tuulella; ainoastaan tuo vanha Sinipiika ei ottanut osaa nuorten leikkiin, vaikka hän iloisesti nauraen katseli. — Väsyivät siinä leikkiin ja telmeesen nuoretkin vihdoin ja silloin tuli Sinipiian vuoro johtaa illan iloa. Sillä emähiiri, itse talon taitava emäntä pyysi häntä kertomaan sadun, Kotikuusen sadun, jotta nuoretkin saisivat kuulla, mikä kuusi se oli, jonka alla he asuivat, jonka juurella he olivat lapsuuden leikkiä lyöneet.
Alkoipa silloin vanha Sinipiika — joka ei suinkaan ole sama kuin vanha piika — avata satulipastansa. Hän kirvoitti kulta kanteleensa, jännitti sen kieliä, koitteli ja soitteli. Kaikki seisoivat kuin lumotut. Siinä kuulivat he säveleitä jo ammoin unhoitettuja, kaikuja kannessa, neljännessä polvessa. Silloin elettiin tässä hienosti; korkeasti jalosukuisia ja jalosukuisia neitiä, ylevämielisiä, korkeasti-jalosukuisia kreivejä, vapaaherroja ja ritareita kävi vieraissa joka päivä. Nuorison uljasta leikkiä, iloista, kaikuvaa naurua ja vallatonta, ylimielistä kisaa oli kuusen ympärillä joka päivä nähtävänä. Voimakkaita ritaripainia ja keveitä karkeloita nähtiin vuorotellen.
Ikävyys, jörömäisyys ja yksinäisyys oli maanpakoon julistettu. Väki oli hienoa, tavat olivat hienompia. Monasti minä istuin tuolla kuusen latvassa, katsellen nuorten hurjaa iloa, eikä kukaan heistä tiennyt, että minä kirjoitin kirjaani kaikki mitä näin taikka kuulin. Minusta olikin niin hauskaa nähdä heidän sydämmensä pohjasta tahtovan salata kaikkia toisiltaan, vaan minä sen sijaan näin heidän kaikkein mietteensä. Olipa se kirjava seura, joka vilisi herra vapaaherran ympärillä: kaikki hyviä ystäviä, sydämmen ystäviä, mutta ei kukaan heistä olisi oikeastaan hänen edestään pikkusormeaankaan uhrannut.
Yksi ainoa oli, jota herra vapaaherra tuskin tiesi olevankaan, joka olisi antanut henkensäkkin hänen tähtensä. Mutta tämä oli niin itseksensä ja erillään hänen seurastaan, ett'ei kukaan, paitsi minä, joka istuin kuusen latvassa ja katselin, voinut aavistaakkaan hänen mietteitään.
Hän oli sorea, sievä ja jalosukuinen neiti, jonka tummista silmistä säteili innokas sielu. Aina osasi hän löytää jonkun syrjäisen paikan, jonkun lomahetken, joka voi kätkeä hänet huiman ja hälisevän joukon pauhusta. Yksinänsä istui hän silloin, silmät luotuina korkeuteen ja sydän täynnä tulisia tunteita. "Jospa hän tietäisi!" huokasi hän eräänä iltana taasen istuessaan pensaikossa erillään muista, "jospa hän tietäisi! vaan ei; sitä ei hän saa koskaan tietää." — Äkisti nousi hän ylös, katsoi hetkisen liikkumatonna kirkkaasen korkeuteen ja liehui lintusena jälleen pauhaavan nuorison pyörteesen. —
Samana yönä — oli kaunis kuutamo-yö — istuin minä valvehella kuusen latvassa, katsellen ulos meren ulapalle, jota kuutamon kirkas hopeavirta ihanasti valaisi. — Silloin kuulin minä yhtäkkiä jotakin rasahtelevan kartanon puolella. —
Katsoessani sinne näin nuoren herra vapaaherran levotonna käyskelevän esikäytävällä. Hurjasti aaltoili tuo avonainen povi, jota yön tuulonen hiljaa jäähdytti.
Ääneti, hiljaa käykseli hän kau'an, mutta silmistä loisti tumma synkeys, mielen katkeruus. —
"Kurjaa on tämä elämä!" virkkoi hän vihdoin; "joka päivä niin suuri naamiohuvi. Niin monta ihailijaa — tai liehtaria, eikä yhtään ystävää. — Vai, niin suuressa joukossa olla yksinään." — Hän seisahtui ja kuunteli; oli kuin joku ovi olisi au'ennut. Todella aukeni ovi — käytävälle astui tuo jalo, haaveksiva neiti. Vapaaherra oli kiini kivettynyt. Neiti ei ollut häntä huomannut, vaan astui ajatuksissaan eteenpäin. "Arvo!" lausui hän uneksuen. "Helmi," vastasi vapaaherra. Neiti säpsähti, hän näki herran. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Olipa kuin outo, käsittämätön voima olisi sitonut heidät paikalleen; siinä silmän tähysti, sanaa sanomatta, äärettömässä onnessa.
Enkä tiedä kuinka he siinä katselivat ja seisoivat, niin jopa he astuivat käsi kädessä kuusen juurelle ja siinä vannoivat valat vakaiset, ikuisen lemmen puhtaan tunnustuksen. —
Tämä nyt oli idyllinen puoli heidän elämänsä sadussa, mutta siitä tuli traagillinen perässä. — Sillä kaikille ihmisille on Jumala niin laatinut, että he saavat osan elämän iloista sekä suruista. Sen olivat nyt nuo kaksi unhottaneet, sentähden täytyi heidän saada sitä runsaampi osa unhotetusta tavarasta, surusta. Sillä ainoastaan ilon kukkealle hengettärelle uhrasivat he parhaan osan voimastaan, parhaan osan henkensä lahjoista. Siinä he vaan riemussa elivät eivätkä ikään muistaneet surua löytyvänkään. Mutta niin tavoin ei voitu suuria kokoon saada; heidän runolliset huvituksensa, toinen toistakin kalliimpi, nielivät pian pienet vuotuiset tulot. Menojen puoli kasvoi pian suuremmaksi, kuin tulojen ja niin kävi kassa yhä heikommaksi.
Tämän huomasi herra ennemmin, kuin rouva; vaan hän ei tahtonut sitä rouvalleen sanoa. Hän teki, mitä ei kenenkään pitäisi tekemän, hän lainasi, voidakseen elää niin ett'ei jyrkkää käännöstä syntyisi.
Minä maksan sen pian lisätoimillani, ajatteli hän. Mutta nuo lisätoimet eivät koskaan tuottaneet kylliksi. Velka kasvoi — ja perhe kasvoi. — Jo oli näin kau'an aikaa eletty, kun rouva huomasi herransa laihtuvan, käyvän surulliseksi, eikä juuri koskaan iloitsevan. Syytä tähän ei hän tiennyt; eikä tuo herkkätunteinen herra voinut sitä hellälle puolisolleen sanoa.
— Minä kyllä näin kuinka asiat olivat huonot. Joka kerta kun vieraita tuli, istuin minä kuusessa ja kuiskasin: "hu — huu — kassa: huu — hu kassa!" Mutta ei kukaan heistä kuullut oikeen; jotkut ymmärsivät puoleksi ja jäivät pois — vaan ei kukaan auttamaan ryhtynyt. Niin kului vaikea vuosi.
Elämä ulkonaisesti oli aivan entisellään, mutta sisällinen haaksirikko oli joka hetki tulossa. — Se tuli — hirmuinen.
Oli taaskin yö; kuu paistoi, mutta nyt lumikentälle kylväen loistettaan.
Yksinään valvoi makuukammiossaan rouva. Kynttilä valaisi hänen surun vaalentamia kasvojaan. "Voi kuinka minua levottomuus painaa! Ei uni sulje silmääni, eikä rauha rintaani nukuta. Voi Arvo; missä olet … missä!
"Minä pelkään — he ovat hänet vieneet nuo julmat rahamiehet — velkavankeuteen! vankeus — mikä kamala ajatus!" —
* * * * *
Vaan kaukana, kaukana pohjoisessa istui synkkänä, liikkumatonna, tuijottaen eteensä kuni tunnoton, — herra vapaaherra. Vankeudessa ei hän ollut; mutta vapautta — vielä suurempaa vapautta hän halusi. Kau'an oli hän taistellut, kau'an turhaan pyrkinyt eteenpäin. Nyt tahtoi hän särkeä tämän pienen rajan, joka eroittaa elämän ja ijäisyyden. —
Mitä oli siellä odottelevana, oliko elämä yhtä kitsas kuin täällä, vai oliko paljoa kitsaampi. — Niin, olipa kumpi tahansa, saihan sen toki alusta alkaa. Näin mietiskeli hän. Äkisti tempasi hän seinältä valmiiksi varatun ampumakalun — yks väläys vaan — ja hän oli alkanut alusta.
Laukaus kuultiin — kuultiin aina etelään saakka, jossa istui kalpeana rouva. —
Hän pyörtyi ensin; tajusi sitten koko tilansa surkeuden ja tahtoi yksin alkaa alusta täällä. "Minä olen uneksinut elämäni suloisen puolen," sanoi hän, "nyt alkaa sen todellinen puoli. Minä osoitan olevani yhtä suuri kuin hän, vaikka en seuraakkaan häntä hautaan."
Hän alkoi elämään todellisesti. Kaikki vieraisilla käynnit, kaikki liehakoitsevat hienoudet, kaikki turhamaiset tavat jäivät sikseen. Ei enää lyöty leikkejä alinaikaa, eikä ujosteleva ritariparvi polkenut karkeloissa permantoa — kaikki tuo oli kuni pois puhallettu. Työtä, varsinaista elämän askaretta teki nuori ja vanha. Kaikki oli liikkeellä aamusta iltaan, valveella päivät ja levolla yöt; ja kumma kyllä! tämmöinen elämä ei tuntunut kuolettavan ikävältä. Ei koskaan tarvinnut vaivata päätään, millä itseään huvittaisi, aina oli aika kallista, aina päivät lyhyviä. —
Eikä yölläkään puuttunut suloinen uni, joka valoi väsyneihin jäseniin levon makean; tuo muinoin niin rauhaton rinta tyyntyi uuvuttavissa ponnistuksissa: se aaltoili kyllä kuni ennen, mutta sen aallot eivät elämää tuskalla täyttäneet: he antoivat tarpeellista tasapainoa olemukselle. Monena kirkkaana kuutamo-yönä tunkiu minä sisälle avaimen rei'ästä levittämään lahjojani tuolle rasitetulle ja silloin löysin hänet sikeästi nukkuvana rauhan vuoteella. Ainoastaan eräänä kesä-yönä — se oli heidän kihlauksensa vuosi-yö — tapasin hänet valvehella. Surullisena, mutta vakavana, tarmokkaana istui hän katsellen ulos akkunasta, tuonne hiljaisesti värehtivälle merelle.
"Minä muistan" — hän lausui, "kuinka onni hurmaavalla ilollaan huumasi järkeni.
"Elämä! mitä olet sinä? Jakso vuoria, aika, jonka kuluessa on kestäminen, mitä osaksemme suodaan. Se on onnellinen, joka tyynesti kaikki kestää — se on viisas, joka vähimmin riehuu. No, — mihin auttaa ihmisen ponnistus ja puuha. Ei tuumaa eteenpäin määrätystä rajasta. Mikä on se, jota onneksi luulemme? Mielikuvitus, jonka luomme itsellemme, vaan jonka todellisuutta emme koskaan saavuta. Mikä on oikea onni sitten? Henkemme tyytyväinen työskentely; minä hupsu! Luulin saavani onnen työttömässä nautinnossa: Onni on työtä tekevässä uhrauksessa. Minä rakastin itsekkäästi — minun mielikuvitukseni, minun elämäni varhainen kasvatus — kaikki olivat apuna luomassa virvatulia, ennakkoluuloja, joita vaan tuo rautakoura todellisuus on voinut vaivoin kukistaa. Elämä on elämää s.o. eläminen on kokemusta. Ne jäljet, jotka jäävät henkeemme siitä; mitä maailmassa koemme — ne ovat elämämme historia. — Mikä yhteys, mikä sopu-sointu niillä jäljillä on, siitä riippuu elämämme tehtävä. Minkä tehtävän olemme suorittaneet, siitä riippuu ihmisarvomme. Ihmisarvo, oikea arvo ilmestyy vasta kuoltuamme. Vasta se, mikä jää jälelle, kun erehdysten vaahto ja intohimojen vääräänsaattama ponnistus, voima, mitä on käytetty turhaan arvottoman aikaan saamiseksi, oikean ja ylevän sijasta, — vasta sitten kun kaikki tuo on kulunut pois, jää oikea arvomme kirkkaana jälkimaailman katseltavaksi. Mitä siis maksaa tuo silmänräpäyksen kestävä tunteitten kuohu? Oikeastaan ei siitä pitäisi ihmistä onnettomaksi päättämän, että hän on saanut paljon vasten-mielisiä kokemuksia, vaan siitä, että ne kokemukset eivät ole häntä voineet opettaa, että hän on sortunut niitten painosta ja unhoittanut pyrkiä eteenpäin. — Olenko minä onnellinen? Sen saa tulevaisuus päättää…" Hän kävi levolle.
Kului vuosia; aika vieri yhä edelleen. — Jopa silloin eräänä iltana — talvi-aikaan, ajoi kaupungista nuori herra kartanoon. Uteliaisuudesta pilkistin minä sisälle, sillä monta, monta vuotta oli siitä kuin täällä kävi vieraita, varsinkin talvisaikaan. — Olipa nyt kuin entiseen aikaan. Suuri sali oli valaistu, huonekalut järjestyksessä, kuvat kohdallaan, kaikki oli kuin vuosikymmeniä takaperin. Se eroitus vaan oli, että ainoastaan yksi ihminen oli tuossa suuressa salissa. Se oli rouva itse. Hän istui nojallaan sohvalla yhtä mukavasti, yhtä uljasna, kuin viisikymmentä vuotta sitä ennen. Ainoastaan kasvojen piirteet olivat kurttuisiksi käyneet ja hiukset hopeavalkeiksi. Tyyneenä, levollisena, kuin hallitsijatar hän istui. Ei ääntä, ei sanaa hänen huuliltaan kuulunut. Silmä vaan välistä harhaili ovea kohden. — Silloin aukeni ovi — sisälle astui mainittu nuori herra. — Nöyrästi astui hän ja kumarsi — rouva nousi, tervehti ja vaipui takaisin paikallensa. —
"Äiti!" aloitti nuori herra.
"Herra!…" katkaisi rouva. "Te olette rikkoneet pojan velvollisuuden
— Teillä ei ole äitiä." —
"Minä olen rikkonut — mutta sen olen tehnyt rakkaudesta."
"Voiko järjellinen ihminen puhua noin ristiin — voiko rakkaus rikkoa velvollisuutensa?"
"Minä pyydän, kuunnelkaa minua!"
"Hyvä, minä kuuntelen."
"Minä tahdoin sanoa äidille lähteissäni jäähyväiset: minä ymmärsin rikokseni kyllin — mutta sen teki asiain tila mahdottomaksi. Minä ymmärsin, että lähtöni Amerikaan näyttäisi kaikista itsepäisyyden, tottelemattomuuden ja hurjuuden teolta, mutta minä tahdoin ponnistaa viimeiset voimani auttaakseni äitiä."
"Sinä et uskonut, että äiti voisi ilman sinua auttaa itseään." — —
"Minä pidin velvollisuutenani olla poissa äidin pöydästä."
"Mutta et pitänyt velvollisuutenasi totella äitiä."
"Ehkä saan joka vuosi pienen summan, jonka voin äidille lähettää, minä arvelin; eikä tämä luulo minua pettänyt. Sitä paitsi oli minulla toinenkin puoli ajatuksissani: minä tahdoin oppia vähän maailmaa tuntemaan, tahdoin kokea, pääsenkö omin voimin eteenpäin maailmassa. Tämä nyt oli itsekäs puoli, jota paitsi en tahtoisi ollakkaan. Sillä mitäs, minä mietiskelin, mitäs tehdään nuoruuden voimilla, joll'ei niitä ponnistuksissa, työssä ja vaivassa kuluteta; mitä hyödyttää tieto ja taito, joll'ei niitä koskaan käytännössä hedelmälliseksi tehdä. Kotkan täytyy kestää, sen siivet kuivavat, elämä kituu, joll'ei se saa koettaa, kuinka kau'as sen höyhenpuku kannattaa; niin luullakseni käy ihmishengenkin, joka ei hajoita voimaansa, joka ei koskaan uskalla yrittää, mihin se kykenee. Kun näin mietin, en voinut toisin tehdä, kuin tein. Minä matkustin; minä tunsin, että siipeni kannattavat, minä käytin voimaani. Kun sitten sain tietää, että äiti on maksanut kaikki, kun sain kuulla, että rahat, joita joka vuosi lähetin, olivat tulleet perille; silloin tunsin, mitä en tahtoisi olla tuntematta, tunsin oman voimani, tunsin oman arvoni." poika vaikeni.
Äiti nousi hitaasti ylös; hän kävi toisessa huoneessa, tuli vakavana, arvollisena kuin hallitsiatar takaisin. Hänellä oli raskas mytty kädessään; sen hän laski pojan käteen ja lausui. "Jos olisit tiennyt missä nämät rahat olivat, jos olisit arvannut, etten minä niistä ole penniäkään käyttänyt, olisitko silloinkin tuntenut oman arvosi?"
Poika vaaleni; hän luki kirjeittensä päällekirjoitetut summat, luki kullassa olevan raha-arvon ja vaikeni hetkeksi.
"Äiti!" lausui hän vihdoin verkalleen ja pontevasti. "Minä en ymmärrä sinua?"
"Mutta minä ymmärrän sinun."
"Sinä olet riistänyt minulta ihanimman nautinnon, sinä olet ottanut minulta tiedon, että olin auttanut äitiäni voimani mukaan."
"Mutta sinun ei ole onnistunut riistää minulta sitä nautintoa, jota paitsi en tahtoisi olla sinun äitisi; sinä et ole riistänyt minulta tietoa, että olen itse ko'onnut, mitä olen tuhlannut, että olen itse maksanut, mitä olin velkaa; minä olen pelastanut itselleni ihmis-arvon, olen voittanut takaisin luottamuksen itseeni ja Jumalaan."
"Äiti! minä myönnän että olet voittanut." —
"Arvo! minä ymmärrän, mitä sinusta tulee. Sinä olet ansainnut olla poikana ylevälle äidille. — Minä tiedän että olet jo itsenäinen mies."
"Kiitos, kiitos siitä sanasta, äitini."
Äiti avasi sylinsä ja poika oli saanut oikean paikkansa äidin sydämmessä.
* * * * *
Valkea oli jo sammunut; yö oli levittänyt mustan vaippansa yli avaran maan. Ihmiset nukkuivat, luonto lepäsi. Rouva, tuo vanha harmajahapsi, oli myöskin levolla. Hän oli tuntenut niin ihanan voipumuksen raukasevan jäseniään ja levolle oli hän laskeunut. —
Vaan hänen henkensä valvoi vielä: hän näki edessään nuoruutensa ihanat vuodet, hän näki nuo uneksumisen, haaveilun suloisen ihanat ajat, tuo kaihon ikävän — suloinen tunne oli hänen sydämmessään hereillä, tunne, joka karkoitti hänet karkelosalista, eroitti nuorten tiloista ja pakoitti etsimään yksinäisyyttä. Tuossa näki hän edessään kuutamoyön, näki vapaaherran kiharatukkaisen pään, hänen tulta tuikkivan katseensa riuduttavan palon; meren kuutamossa kirkastunut hopeapinta vaahtoili, aaltoili, hänen sydämmensä aaltoili myöskin. Hän näki kuusen tumman varjon, kuuli vapaaherran vakaisen valan — ja hänen oma sydämmensä vienosti vastasi tuohon miehevään valaan.
Vaan äkkiä muuttui tuo kuva; maa peittyi lumivaippaan, vesi jäätyi ja kylmä tuuli puheli lumihöytäleitä akkunaan. Tuossa istui hänen edessään puoli-ikäinen, surullinen nainen, synkkä epätoivo oli hänen kasvoihinsa ja otsaansa kuvautunut, ei helpoittava kyynel pessyt katseen synkkää kalpeutta. Siinä hän istui; kunnes äkillinen peljästys, säpsähdys ajoi hänet ylös, hän soitti kelloa, herätti palvelijansa ja lähetti sen noutamaan postia. — Posti tuli — ja nainen luki — hän tuijotti — horjahti — parkasi ja taintui. — Tuo nainen oli hän itse. —
Hän vapisi unessa: hän tunsi jälleen koko sen kauhistuksen, minkä tuo hirmuinen sanoma oli synnyttänyt. — Sitten tyyntyi unelma. Rauhaisen, lujaluontoisen naisen hän näki taistelevana puutteen, vaivojen ja ponnistusten kanssa; hiki helmeili hänen otsallaan, väsymys uuvutti työhön tottumattomia jäseniä; vaan lujana, horjumattomana pysyi hän päätöksessään. Vähitellen tottuivat jäsenet työhön, ruumis vaivaan ja henki kieltäymykseen. Aika muuttui paremmaksi.
Jopa näki hän edessään velkamiestensä tyytyväiset kasvot; hän tunsi arvonsa olevan pelastetun. Yksi vielä puuttui: hän ei tiennyt koska poikansa, tuo itsenäinen, uljas, joka oli jättänyt kotimaansa, lähtenyt maailmaa koettelemaan ja siellä voittanut ominaisen, jalon pohjan luonteelleen, — koska tuo tulisi. Jopa näki hän senkin — eilis-ilta oli elävänä hänen mielessään: onni, tyytyväisyys ja rauha virtaili tuohon paljon kokeneesen sieluun.
Hän ymmärsi eläneensä, hän oli tyytyväinen elämänsä satuun, josta vakava, surullinen puoli oli hänestä paljoa todellisempi, suloisempi, kuin tuo hurjan-iloinen, kevyt aika. Onnellinen hymyily kirkasti vanhuksen kasvoja ja niin sanomattoman suloinen tunne viemisti hänen sydäntään. Hän heräsi — hän ei ymmärtänyt miksi, vaan hänen täytyi nousta vuoteeltaan, rukoilla ja kiittää Jumalaa, joka oli viimein kaikki hyvin päättänyt.
"Sinä sen olet tehnyt, kaikkivoipa, en minä, heikko nainen mitään voi." —
"Armahda minua!"
* * * * *
Aamu koitti; kirkas, suloinen talviaamu. Hiljaa henkäili tuulonen yli avaran lumikentän. — Silloin kaikuivat sanomakellot saattaen surun sanoman yli tienoon: "vanha rouva on yöllä kuollut."
"Hän oli onnellinen, hän kuoli onnellisesti," sanoivat ihmiset ja se oli oikeen sanottu.
Näin kertoi kuusen haltijatar ja hiiriseurue katseli äänetönnä toisensa silmiin.
"Se oli nyt paljaaltaan ihmisistä," sanoi viimein eräs yökkö.
"Ja niistäkin liian pitkä ja tavallinen," muistutti pensas-hiiri.
"Kiitoksia paljon!" emähiiri sanoi; "nuo pienoset eivät ymmärrä paljon."
"Hyvää yötä!" haltijatar lausui, käänsi lippaan kainaloonsa ja astui kotiinsa kuusen latvaan. —
TULIPALO.
Ihmissielu! Mikä olento? Ei ainetta, ei muotoa, ei paikkaa, eikä mitään aistillista ja kuitenkin väkevin, voimakkain, määrääväisin. — Hengen suuruutta maailma ihailee; vaan oikeata suuruutta se vapisee. Hengen taistelusta paljon puhutaan — vaan oikeassa taistelussa — henkien taistelussa maailma hukkuu, palo ei ole vielä oikein alkanutkaan ja kuitenkin ne sielut joissa on pieni kipinä syttynyt, vinkuvat säikähdyksestä. —
Sytytä koko syttyvä aine, tuo löyhä, tulta kestävä röykkiö, niin on tulipalo valmis. Palakoon, kunhan karsien joukosta kullan jyväset löytyy. Mikä on henki ja mitä se ei ole? Se on olematon ja kaikkialla oleva; se on ainoa todellinen olemus. Sinä kummallinen kaksoishaamu, ihminen. Henki sulla on ja kuitenkin aine sitä kahlitsee. Tahtoisit lentää, vapautua paikan rajoista, kohota puhtaana, ylevä henkenä, vaan aine laahaa perässä — himot myrkyttävät henkesi elämän — himoja maailma palvelee. Hengen suurin, pahin, julmin vihollinen on saanut vallan; se myrkky joka turmelee, kuolettaa oikean elämän, hengen vapaan lennon katkaisemalla — sitomalla tuon suuren, äärettömän tämän pienen, turhan, alhaisen piiriin — se myrkky huumaavalla juomallaan on saanut päihdyttää henkien tunnottoman elimistön, niin että nyt hummaten palvellaan aistillisuutta. Ihminen sytyttää helvetin tulen omaan poveensa ja nauraa mitä makeimmasti tälle viattomalle kepposelleen. Kas murhapolttajaa! —
Naura vaan, naura ja tanssi niin kau'an kun — voit. Sillä pieni se aika on, jolla ihmiset sytytetyssä teaatterissa tai tanssi-salongissa huvittavat himojaan. Anna tulen vaan hiljaa jäytää — anna sen palaa perustuksissa, pian siitä tulee semmoinen liekki, ett'ei sitä pidätä maa eikä taivas, vaan kaikki mitä sen tielle sattuu, palaa, hukkuu tulimereen. — Niin on himojenkin laita. Ne kasvavat: pieni, vähäpätöinen huolimattomuus tulee tavaksi, tapa muuttuu vaatimukseksi — vaatimus kasvaa hillitsemättömäksi — voittamattomaksi — hurjaksi voimaksi, jota ei peljätä helvetin tuli, ei houkuttele taivaan ilo: Jumala ja perkele ovat saman tekeviä himonsa orjalle — ainoastaan himo, tuo hirveä himo on yksinvaltias, julma, säälimätön tyranni. —
Ja maailma puuhaa mellastaa taistelee noita pieniä — turhia — oikkuja itsekkäitä himoja varten.
Hengen oikea olemus jätetään sikseen, taistelu henkenä henkeä vastaan, puhdas henkien sota jätetään alkamatta: ihmiset, nuo päivän lapset, sitä kauhistuvat. Astua henkenä henkien isän eteen ja pyytää päästä osalliseksi hyväin henkien taisteluun pahoja vastaan — on enemmän kuin noilta lyhyt-ikäisiltä sopisi pyytää. — Sitten vasta kun tuli polttaa permantoa, kun jalkoja kuumittaa, kun luja pohja puuttuu — sitten vasta huomataan, että olis aika ryhtyä etsimään tulipalon syytä. — Sitten vasta kun Nihilismi uhkaa järkyttää koko yhteiskunnan perustuksia — huomataan himojen hirveä voima. — Ajakaa edelleen.
Tuli on hyvin sytytetty. Hävittäkää uskonto, pankaa sijaan järkeisopin kauneimmat kaarnat: kaikki kutistuu. Tuli yltyy.
Miksi? Himot kasvavat, himojen pohjakerros saa uusia aineksia samallakun tieteellinen, taiteellinen, aineellinen kehitys kasvaa. Kaikki auttaa ainoastaan yksilöä paremmin saavuttamaan tarkoitustaan. Vaan mikä on yksilön tarkoitus, kun siltä uskonto puuttuu? — Itsekkäisyys. Vaan itsekkäisyyden kehittynein muoto on aistilliset, hetkeä tyydyttävät — hurjat himot. — Antakaa maailman ohjakset semmoisille miehille, joita himot hallitsee — niin on Nihilismon programmi tuleva käytäntöön — jokainen tarjoo omaa hetkellistä haluaan, jokainen korjaa toisen tieltään — jokainen omistaa itse kaikki — jokainen hallitsee itse kaikkia; lyhyesti maailma, ihmiskunta kestää niin kau'an kun on kaksi ihmistä toistaan vahingoittamaan, toistaan syömään, nylkemään — surmaamaan. Vasta sitten kun kaksi viimeistä ihmistä, kuten Münckhausin karhut, ovat toisensa hukuttaneet, on rauha ja lepo tuleva maan päälle.
Tässä maailman tulevaisuus, jos uskonto hyljätään. — Miksei sittenkin, vaikka uskonto pysyisi? — Niin; miksei, jos uskonto turmellaan, vaan silloin se ei olekkaan oikea tarkoitustaan vastaava uskonto.
Puhuttakoon siis kuinka kauniisti tahansa uskosta ja uskonnosta, joll'ei oma vakuutus ole voittanut himojen voimaa, joll'ei hengen todellinen yhteys Jumalan kanssa ole hävittänyt himon juurta — sydämmessä asuvaa halua — silloin ei vielä ole aljettu sammutus-työtä: tulipalo voi jolloinkin puhjeta esiin hirveällä voimalla. —