Produced by Tapio Riikonen

METSÄ-KUKKIA

Runon ja Proosan

Kirj.

LIETO [Antti Mäkinen]

Tampereella, Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1884.

SISÄLLYS:

I. Runoa:

    Elias Horebilla. Runoelma V:ssä osassa
    Häälauluja
    Jumalista

II. Proosaa:

    Joulu-yö
    Joulunenkeli
    Uuden-vuoden Ukko
    Metsä-ruusu
    Puolukka
    Hirundo Heraldika
    Sinivuokko
    Kielonen
    Kuusen alla, iltama hiiren pesässä
    Tulipalo

I.

RUNOA.

ELIAS HOREBILLA.

Runoelma V:ssä osassa.

I.

(Kallioluola, jonka aukeama on Horebin huipuille päin: etäältä häämöttää siintävä harjanne, jonka hartioilla pilvien usvainen verho ja lakeella valkea lumivilla väikkyy.)

Elias (istuu luolan perällä, katsellen ulospäin Horebia kohden).

    Kuolla paremp' oisi elämää,
    Mi murhaa hirveämmin raatelee,
    Ja haudaks' sopivainen seutu tää,
    Joss' elo luonnon iki-vaikenee:
    Niin, tuossa luolan kivipermannolla
    Sais luuni valjeta, ja ainiaan
    Minulta rauhass' Israeli olla
    Ja papit palvella sais — Baaliaan.

    Niin, Baalia tää tuhma kansa,
    Astarothin luonnon-palvelusta
    Suosii; — ihmislapsi rinnassansa
    Tuntee tulen, mik' ei sammutusta
    Maasta saada voi — ei tähtitaivas
    Tuhansin mi tuikkivaisin silmin
    Kuulakasna päämme päällä kiiluu,
    Lähettää voi tiedon kirkkautta,
    Mikä povess' asuvaisen hengen
    Rauhoittaisi: aina sydän kaipaa,
    Aina tyydytyst' on vailla sielu.
    Niin on henki hengest' iki-luojan,
    Elämästä eine ihmisehen
    Jäänyt; siksi aina Jumaluutta
    Palveliansa ihmissydän tahtoo.

    Mutta, koska ainoa ja suuri
    Jumala ja luonnon luova Herra,
    Itse ilmestyypi, ilmoittaapi,
    Mit' ei milloinkaan vois ihmisnero
    Keksimällä keksiä, kun Luoja,
    Kaiken alku, Oleva ja Ollut,
    Ijankaikkinen ja loppumaton
    Käsittämätön ja kaikkivoipa
    Ilmestyksen kautta ilmi tuopi
    Pyhän tahtonsa ja ihmiseltä
    Kuuliaista palvelusta vaatii,
    Silloin ihminen ei kuulla tahdo;
    Silloin Jumaluutta ainoata,
    Joka laskenut on perustuksen
    Luonnon rakennuksen, rajapiirit
    Vetänyt — ja itse ihmishengen
    Sytyttänyt omast' elostansa,
    Häntä silloin uskoa ei tahdo
    Halpa ihminen — vaan kallioille
    Nousee, vihantain puitten alle
    Astuu, uhriansa suitsutellen
    Luonnonvoimille, ja kuvan luopi,
    Jonka loiste, taitavasti tehty,
    Omaa tekijäänsä ivaileepi.

    Kumma tämä ihmisen on oikku:
    Eikä viisahaksi tämä kansa
    Konsa — eikä paremmaksi muutu.
    Sillä niin jo sama niskoittelu,
    Sama vastahakoisuus ja kiero
    Kankeus ja kuuliaisen hengen
    Puute oli heillä, koska nöyrä
    Moses Herranpalvelija johti
    Heitä orjuudesta Egyptistä.

    Kas, nyt tuolla näen Herran vuoren
    Horebin, sen tuimat lumihuiput,
    Joilla pilvessä ja tulenliekin
    Patsahassa Herra puhutteli
    Häntä, pimeyskin tulta iski,
    Pimeäksi sydän-päivä muuttui,
    Koska Herran kunniasta taivas
    Täytettiin ja järähteli vuori,
    Järähteli, huokaeli tanner,
    Salamoitsi paksu, synkkä ilma,
    Pimeys niin synkkä, josta loiste
    Polttavainen, kirkkaus ja liekki
    Leimahdellen, pilvenhulpioita
    Punahohtehessa, kulta vyöllä,
    Mustan, ammottavan, äärettömän
    Kuilun syvänteestä välähdellen,
    Huuhtoeli; vuori, vavahdellen
    Perustuksiansa myöten, halkes,
    Kallio, kuin lasipallot, lensi
    Kappaleiksi; mutta ääni Herran
    Jylisten ja pauhaten, kuin koski.
    Taikka pitkäisenä jyrähdellen
    Pyhät laki-sanat, liiton-sanat
    Lausui, lausui kaiken kansan kuullen,
    Kansan, joka seisoi vuoren alla,
    Vapisten ja hiljaa rukoellen:
    Sillä Herran kiivauden ääni,
    Tulen liekki pimeyden yöstä,
    Sekä vuoren värinä ja suuri
    Soiton pauhu kansan peljästytti.

    Silloin tunsit Jumalasi, kansa!
    Silloin majesteetin kaikkivoivan
    Eteen maahan lankesit ja nöyrä
    Herran-palvelija Moses yksin
    Astui vuoren vapajavan päälle
    Astui pilven mustaan iki-yöhön:
    Siinä yössä valkeus on Herran,
    Siinä kätkee kuolevaisen silmän
    Nähtävistä kuolematon Luoja
    Suuruutensa, jonka kirkkautta
    Elävin ei silmin nähdä voisi.
    — Voi! Kun muistan työsi suuret, Herra!
    Joita tämä kansa, orjuudesta
    Kulkiessa koki, koska aallot
    Kuohuvaiset nieli ratsujoukot
    Faraonin, mutta sinun kansas
    Kastumatta kulki aallon halki,
    Koska torven pimeydess' itse
    Tulipatsahana liehuvaisna
    Kirkkautes johtajaksi annoit,
    Taikka päivin, pilvivaunuiss' ollen.
    Mustan peittehesi oppahaksi
    Kautta korven hiekkameren kuivan,
    Joss' ei tietä ollut, tieksi tehden
    Jäljettömän erämaankin aavat;
    Pieni, niinkuin hiekkajyvä maassa,
    Jossa hiekka, tuhatmiljoonissa
    Lukematon, määräämätön, aina
    Karttuu, meren tuoden varojansa
    Näkymättömiä helmass' aallon.
    Niin on pieni ihmislapsi myöskin
    Sinun kaikkivaltaas verrattuna,
    Joka sanoi: ja se tapahtuupi,
    Käsket vainen: niin se on jo tehty.

    Kuitenkin tää kansa, jossa kaiken
    Ihmissuvun taidan tutkistella,
    Nähdä oman povenikin taidan,
    Tämä kansa on, kuin hullun koiran
    Purema, mi raivoisasti syöksyy
    Avosilmin turmioonsa, nauraa,
    Itkee, huutaa, hyppelee ja soittaa
    Ilolaulujansa, repiessä tuskan
    Tuiman sydänmunasia: kaikki
    Maa ja taivas vainen pyörii, kiertää
    Silmiss' onnettoman, kun hän viimein
    Raivopäisnä kosken kuohuvaisen
    Vaahtovaippaan peittää tuskiensa
    Raateleman rinnan, taikka meren
    Möyryväisen ärjy-aaltoon hautaa
    Haavat, joit' ei paranna, ei poista
    Taito haavurin, tai rohtoniekan.
    — Sillä aina yhtä kovakorva,
    Aina yhtä typerä ja hurja
    Ollut on ja on tää kansa nurja.

    Vaikka Moses sille taivaan leipää
    Herralt' antoi, taikka paahtehessa
    Virvokkeeksi vettä kalliosta,
    Taikka Josua kun julmat voitti
    Pakanat ja miekan terä särpi
    Verta Midianin, Amalekin,
    Koska Gideon ja Jefta uljas
    Päästi heidät orjan ikehestä,
    Taikka Samuel kun Saulin heille
    Kuninkaaksi voiteli, ja David
    Goliatin surmas, veri vuosi
    Vihollisten — kaikki nämät nähden
    Kansa, kuni konsa umpisilmä,
    Herran käskyt unhoittaapi: surma
    Musta surma jo on niellyt kaikki
    Profeetat — ma yksin heiltä pääsin.
    Oi, ma kuolla tahdon; kansan hurjan,
    Kun ei kuule varoitusta Herran
    Tuomiota kuulla täytyy kerran.

II.

Elias (Samassa asennossa).

    Katsellessain tuossa Herran vuorta,
    Jonka kiirehellä lumivilla,
    Tuhkaharmaa hartioilla pilvi
    Läikkyy, — muistan vuorta Juutaan maassa,
    Muistan Hermonia. — Kuinka armas
    Sit' on nähdä, koska aamun kultaa
    Aurinkoinen kylvää harjanteille,
    Joille härmätimanttien loiste
    Luopi kukkaa vitivalkeaista,
    Taikka yöhyt antaa jäiset ruusut,
    Joit' ei konsa päivän säde lämmin
    Sulaa, taikka lounas-tuuli liehdo;
    Kuinka kirkas valkeainen otsa
    Kohoaapi sinitaivahalle,
    Eikä pilvihuntuun konsa peity,
    Niinkuin alempana vuoriryhmät,
    Joita synkkä, paksu pilvi verhoo.
    Sitä muistan; vielä muuta muistan:
    Muistan laakson jylhän, mutta kainon,
    Ihanaisen, vaikka musta peite
    Varjo ikitumma varjostaapi
    Lehmuksien kätköss' alla vuoren
    Kumpuavan veden kulta hetteen,
    Jonka silmä kirkas kuvastaapi
    Kuoren valko-otsan — lehdon tumman
    Muistan tuon, joss' aina soittaa tuuli
    Suhistellen sadun kanteleista,
    Aina laulaa linnut öin ja päivin.
    Siellä monta monituista kertaa,
    Poika ollen pieni, pilpatellen
    Kävin kanssa emoseni armaan,
    Jonka sini-silmäss' avotaivas
    Loisti pilvetön, kuin sydänpäivä,
    Mutta otsan kirkas valkopinta
    Valkeampi lunta Hermonilla.
    Oi, mä silloin olin lapsukainen,
    Vähän tiesin; mutta armahainen
    Äiti koska rukouksen siivin
    Ylentyä surun taakan alta
    Tahteli, hän aina sinne riensi,
    Siellä tammen, taikka lehmusmetsän
    Ikirauhaa henkiessä sitten
    Polvistunna heitti huolten taakan:
    Silmä harhaellen Hermonilla,
    Ikikirkkautta kohti nousten,
    Aatos maassa, jossa uppo-outo
    Kaikk' on puutos, vajavuus ja murhe.
    Silloin minä hänen rinnallansa,
    Katseheni kau'as Hermonille
    Teroittaen, itkin, kun hän itki,
    Iloitsin, jos riemua hän nautti,
    Noin kun eli emo; kun hän kuoli,
    Muistin häntä: kuten hänkin, riensin
    Lehdon helmaan, rukoilin ja itkin.
    Vaan kun itkin, katso, kirkkautta
    Kuvasteli loiste Hermonilla.
    Minä miehistyin ja povessani
    Heräs outo voima, uusi into:
    Kirkkautta kautta kyynelteni
    Kimelteli paiste Hermonilla.

    Oi! jos voisin olla suuri, uljas
    Niinkuin vuori, jonka valko-otsa
    Ain' on yhtä pilvetön ja kirkas,
    Yhtä korkealla taivahalla,
    Sieltä tyynest' aina alas katsoo
    Pientä, pilvellistä vuoriryhmää!
    Niin mä silloin aattelin, ja: katso!
    Taivas välähti ja tulta iski,
    Tanner vankka vavahteli — Herran
    Äänen silloin kuulin ensi kerran.
    Peljästynyt luonnon säikähdystä,
    Tahdoin, kuten muinoin kerran Mooses
    Paeta ja piilouta luota
    Jumalan — kai ainiaaksi kuolla.
    Mutta Herra minut kutsumalla
    Profeetaksi, käski kuninkaille
    Saarnata ja johtaa opetusta.
    Näin ma tehtiin tomun halvan lapsi
    Herran profeetaksi, saarnaajaksi,
    Jonka vääjäämättä, väistymättä
    Totuus julki lausuttav' on aina
    Kuninkaille, kansain valtiaille,
    Köyhimmälle aasinajajalle.

(Luolan perältä kuuluu vieno kanteleitten, harppujen ja muitten soittokoneitten säistämä köörilaulu; selvästi kuuluu seuraavat värsyt Mooseksen virrestä):

    Niinkuin vuotaa vuolas virta,
    Herra heitä vuodattaa;
    Kankurin kuin piukkii pirta
    Sukkulainen suikahtaa
    Ihmislapsen päätyy päivät:
    Eipä viillä vihantaa
    Viikate sen vinheämmin
    Ruohon kukka-purpuraa.

    Vihasi, oi Herra, meitä
    Niittelee ja lopettaa
    Koska täältä iki-teitä
    Musta henki taluttaa:
    Nopeasti, niinkuin varjo,
    Taikka uni unohtuu,
    Valta vaipuu valtiaankin
    Koska Herra vihastuu.

Elias (myrskyn ohimentyä).

    Sinä, Herra! puhut voiman kieltä,
    Sanatonta, mutta väkevää.
    Toiminta ja teko sanojasi,
    Joiss' on henkeä ja elämää.
    Käskystäsi hedelmänsä kantaa
    puut ja metsä riistan synnyttää,
    Sanas kautta pelto viljan antaa,
    Meri alta aallon työnnältää,
    Aartehensa, antiluojat vuoren
    Kätköt kallioista kaivelee,
    Sanas keväimen luo ikinuoren,
    Vesamaille vedet johtelee,
    Tukitutkin elon avaa suonet:
    Vehmas touko vehryt tohisee;
    Karun kallionkin kylmä pinta
    Sanas voimasta saa kukkimaan,
    Samoin sanas kautta ihmisrinta
    Toivon kukkia saa uudestaan.
    — Mutta vaikka kaikkiluova sanoo
    Sinusta näin kyllin todistaa,
    Kuitenkaan ei paras käsi-alas
    Tahdo kunniaasi tunnustaa.
    Teko tekijäänsä tuomitseepi
    Luojan luotuhunsa sekoittaa:
    Hän, mi maitaan kaiken hallitseepi,
    Tyhmän sallimuksen nimen saa,
    Taikka luonto, itse Luojan luoma,
    Jumaluuden arvon anastaa.

    Vaan et sinä liiku tuulispäissä,
    Vihuriss' et lennä yli maan,
    Vaikka voimasi on kyllä näissä,
    Niinkuin kaikkialla, ainiaan.
    Niinkuin laivuri, mi lakkipäillä
    Lainehilla purtta lentävää
    Öisin ohjaellen myrskysäillä,
    Silmin merkkitulta tähystää,
    Niimpä sinä viisautes määrän
    Aina muistat: kansat, kuninkaat.
    Voimalliset valtakunnat, taikka
    Taistelevat pikku ruhtinaat
    Useita on tarkoitustes työssä
    Tietämätönnäkin ollessaan
    Sinun tahtos johtopäätöksistä,
    Joihin suljet lapsukaiset maan.

III.

Ja maanjäristyksen perästä tuli tulta eikä Herra ollut tulessa.

Elias (istuen luolassa).

    Kuinka turhat ovat ihmislapset,
    Kuinka ahtaat heill' on ajatukset!
    Suuruutta he muka tavoittavat,
    Vaikka ajelevat unikuvaa,
    Jonka tyhjyyttä jo lapsi nauraa.
    Kuitenkin he oman suuruutensa
    Kuunvalossa itseänsä paistaa,
    Eikä muista alku-aurinkonsa
    Valovirtaa, josta poikenneena,
    Pimeässä haparoiden, heidän
    Suuruutensa vesirakko, saaden
    Paljon tyhjää tuulta kuorehensa
    Paisuneena pullistuu ja — halkee.
    Näin he sentään ylvästellen kerskaa:
    Meill' on tieto luonnon lukituissa
    Kammioissa piilevistä syistä,
    Ihmishenki tunkenut on sinne,
    Jost' ei tullut tietä tietohomme.
    Ihmis-nero keksinyt on neuvot,
    Joilla perustukset salatuimmat
    Silmä hengen tutkistella saapi.
    Luonto selviää, kuin kuvakirja,
    Jonka päärmehessä riimusauva,
    Salakirjoituksen loihtusormi,
    Kau'an kätkettynä keksimättä,
    Lukijaansa löytämättä piili.
    Mutta aina syvemmälle tunki
    Silmä tutkijain ja kerran taasen,
    Tutkiessa, tuumiessa, selkes
    Piirtokirjoituksen salakieli:
    Hämäryyden hämähäkinverkon
    Läpitse nyt tiedon tie on auki,
    Poiss' on este, henki työhön käyden
    Uutta kohden voittoa ja uutta
    Valon valloitusta innokkaammin
    Voipi pelkäämättä perustella.
    — Niimpä tiede, luonnon salasyitä
    Tutkimalla, kerran voiton saapi.
    Näin he kerskaellen, ylistellen
    Oman viisauden valta-suonta,
    Jonka korkeutta ihmiskunta
    Muka kaikist' edistyksen töistä
    Kiittäköön; vaan viisauden alku,
    Kaiken olevaisen olemuksen
    Perussyy ja itse luoma-nero
    Unohtaen hyljätään; ja niinkuin
    Tulen luomataito, takomalla
    Mannun antimista ihmiselle
    Tuhansia tarvekappaleita
    Luova, väärin käytettynä väärän
    Suunnan saa ja jumalaksi tehdään,
    Niimpä viisas, omaa henkeänsä
    Jumaloiden, ylpeyden myrkyn
    Imee itsehensä, ajatellen:
    Ihminen on oma jumalansa.
    Eikä niistä töistä, joita julki
    Jumala on auttanut ja aina
    Yhä auttaa, jotta ihmiskunta
    Edistyisi yhä sillä tiellä,
    Jonka Hän on asettanut tälle
    Maailmalle — niistä töistä, joita
    Paitsi Herran ikiviisautta
    Ilmoille ei ikänänsä loisi
    Ihmisvoima, niistä ei saa Herra
    Nöyrää kiitosta, vaan kiittämätön
    Ihminen, kuin hurja aasinvarsa,
    Nostaa päänsä, juoksee ääretöntä
    Jumalaansa vastaan, kunnes kurja,
    Niinkuin tähti, joka radaltansa
    Syrjähtyy ja avaruuteen joutuu,
    Joss' ei ole muu, kuin äärettömyys
    Tyhjä, pimeä, mi kappaleiksi
    Tuhansiksi tomuhiukkasiksi
    Särkee — niimpä turha ihmishenki
    Särkyy ääretöntä etsiessä
    Ulkopuolla uskon jumaluutta.
    Mutta heitä Herra taivaastansa
    Hallitseepi, heidän kulkuansa
    Johtaa käsivarsi kaikkivoipa,
    Kunnes päättää pyhät tuomionsa
    Ihmisparka! jospa nöyryydessä
    Ymmärtäisit niitä teitä käydä,
    Joita Jumala on säätänynnä!
    Silloin vasta suurta viisautta
    palvelisit, silloin vasta saisit
    Nähdä Herran ikipäätöksissä
    Valon, jot' ei harhaantunut henki
    Koskaan oman aistin tarkkuudella
    Taida nähdä: silloin kansakunnat
    Suuret, niinkuin halvan kerjäläisen,
    Taikka korven jalopeuran uljaan
    Yhtä viisaasti, kuin onkimadon,
    Tuskin olevaisen ilman sääsken,
    Näkisit sa hallituksi aina.
    Silloin luonnon suuri oppikirja
    Sielulles sais huvin, siunauksen;
    Silloin epäuskon asemesta
    Luottamuksen lujuus vahvistuisi.

    Mutta, itsepäinen pikku mailma,
    Ihmisrinta, rikoksien loukko!
    Kuinka itsekkäisyytesi juuret
    Syväll' olentomme perustusten
    Lonkeroissa kätkettyinä kasvaa!
    Ne on viattoman hurskauden,
    Jumalisen nöyrämielen alla,
    Laki Moseksen ja Herran käskyn
    Ulkonaisen noudatuksen kuori
    Sille lainaa kiisto-pukimensa;
    Puhdas, niinkuin enkeleitten verho,
    Näkyväinen toiminta voi olla,
    Kuitenkin voi pimeyden henki,
    Rikoksien ikimustass' yössä
    Kasvatella sielun ylpeyttä.

    Sydän, sydän: sinne katsoo Herra,
    Eikä kukaan muu voi sinne nähdä.
    Siellä sydämmess' on synnin juuret,
    Sydämmess' on asuinsija Herran.

IV.

Ja tulen perästä tuli hieno tuulen hyminä. Koska Elias sen kuuli, peitti hän kasvonsa hameellansa ja meni ja seisoi luolan ovella: ja katso, ääni sanoi hänelle: mitä sinulla tässä on (tekemistä,) Elias?

    Kuinka voipi kaksi tunnett' aivan
    Vastakkaista olla rinnassamme:
    Toinen luoma Jumalan on: taivas,
    Toinen: helvetti on oma työmme!
    Aivan niinkuin, koska koorilaulun
    Vieno, humiseva jälkisoitto
    Värähdellen templin kammioissa
    Hiljaa vaipuu, sekä kanteleitten
    Väräjävä helähdyskin kuolee;
    Ilta-laulu vaikenee ja harras,
    Pyhä huokaus ja rukouksen
    Tuli kaikiss' esineissä liehuu,
    Sanatonna, mutta voimallisna —
    Niimpä, koska itse armon Herra,
    Jumaluuden suuri majesteetti,
    Lähenee ja rakkaudellansa
    Puhtahalla sielun sulattaapi:
    Sielu äänetönnä, ihmetellen,
    Sulaa sanattoman rukouksen
    Tuless' eikä muuta voi, ei tahdo,
    Kuin on tunnustuksen häpeässä
    Maassa madella ja, polttavaisen
    Katumuksen katkerinta lientä
    Nieleskellen, armon paahtehessa
    Nöyryytensä syvyytehen uppoo.
    Silmä peitettykin huikeneepi,
    Kirkkautta katsoessa Herran
    Jokainen on henkäyskin silloin
    Tunnustus ja kiitoslaulu nöyrä,
    Pelkoa ja pyhää rakkautta
    Puhuvainen — vaikka vaiti ollen.

Elias (Tuulen vienoinen suhina).

    Hiljenen, kuin humu tuulen,
    Niinkuin soitto enkelein,
    Ääni vieno, jonka kuulen:
    Koorilaulu serafein
    Värähdellen kautta ilman
    Ikihieno helähtää —
    Herra läsn' on voimassansa;
    Vaiti suu, ja alas pää.

(Astuu luolan suulle ja peittää kasvonsa).

Kunnianpilvi.

        Niinkuin pilvi vieno,
        Käypi henki hieno:
        Luonto vapisee.
        Armon nautinnosta,
        Hengen suutelosta
        Aine hiukenee.

        Näkymätön, voimassansa
        Kaikkialla nähtävä
        Herra, kiivaudessansa
        Kuolettava elämä.

    Niinkuin savupilvi
    Siniverhollaan
    Peittää päivän tulta,
    Liukuu yli maan,
    Niimpä Herran kunnian ja voiman
    Verho, pilvi-peite, varjoillaan
    Herran kirkkauden polttehelta
    Sinivillaan peitteleepi maan.

Ääni:

Mitä sinulla tässä on Elias?

Elias:

    Olen kiivaellut Herran Sebaothin
    Tähden: Israeli Häntä palvelkoon.
    Mutta hyljännyt on kansa liittos, Herra!
    Maahan kukistetut alttarisi on,
    Profetasi kaikki surmannut on miekka,
    Yksinäni raukka pääsin pakohon.

Ääni:

Palaja tietäs myöten Damaskun korpeen: mene ja voitele Hafael Syrian kuninkaaksi. Ja voitele Jehu Nimfin poika Israelin kuninkaaksi: ja Elisa Saphatin poika Abel-Mehalasta, voitele profetaksi sinun sijaas. Ja tapahtuu, että se kuin välttää Hafaelin miekan, sen tappaa Jehu ja se, kuin välttää Jehun miekan, sen tappaa Elisa. Mutta minä jätän seitsemän tuhatta Israeliin, kaikki polvet, jotka ei kumartaneet Baalia ja kaikki suut, jotka ei hänelle suuta antaneet.

V.

Elia (ulkopuolella luolaa, Horebin huipulla, josta hän katselee yli äärettömän hiekkameren Syyriaan päin).

    Niinkuin Mooses, Neebon harjanteilla,
    Maata luvattua tähystellen,
    Tunsi voiton riemukangastusta,
    Johon ikävän ja tuskan tunne
    Sekottui, kosk' ainoasti kaukaa
    Hänen sallittihin silmäellä,
    Mitä toiset nauttiakkin saivat. —
    Niimpä aina ihmisen on tunne
    Sekajuoma, johon katkeruutta
    Riemua ja tuskaa hämmennellen,
    Eri määrät eri aikoin' antaa
    Isä kaikkivoipa; sovituksen
    Näistä sielu silloin saavuttaapi,
    Koska loppuu tämä vaihe-aika,
    Tämä kaksipuolisuus kun hengen,
    Hyvän, pahan taistelu ja sota
    Olentomme syvyydessä päättyy.
    Mutta sitä ennen täytyy meidän
    Yhä kestää, vaikka kappaleiksi,
    Tuhansiksi sirusiksi särkyy
    Moni ilon-jänne povessamme,
    Moni surun syvä haava kuortuu,
    Revetäkseen kerran kipeämmin,
    Tuskan polttavalla voitehella
    Parannettavaksi; aika julma
    Painaa vainen päälle taikinansa,
    Unhotuksen jyväsistä tehdyn,
    Mikä unijuoman kaltaisena
    Tosin ensin lievittääpi tuskan
    Mutta taasen ilmipuhjenneena
    Syytää kahta mointa kauheamman
    Kivun läpi ydinten ja luitten. —
    Niin nyt minäkin, kun tuomioita
    Herran ajatellen, lähden tästä,
    Tunnen riemua ja suruisuutta.
    — Israelin syvän mätähaavan
    Rangaistuksen miekka iskullansa
    Veristää, ja verihaavaks' saanut
    Ihovamma väleen paraneepi.
    Niin voi Herra hurjat kansakunnat
    Veri-tuomioilla taltutella,
    Siten kirjoittaa Hän päätöksensä
    Kautta kalvan aikakirjan lehtiin,
    Noihin, joissa kaikki teot säilyy
    Mailman alusta sen viimehetkeen.
    — Voi sun viisauttas, Herra Suuri!
    Pientä, kuolevaista käytät kättä
    Miekan iskijänä, ihmislasta
    Tuomioittes toteuttajana,
    Pieni, voimaton ja kuolevainen
    Asehena ompi Kaikkivallan!
    Israeli, monasti sen nähnyt
    Olet nähnyt, monasti on Herra
    Ihmetöitä keskelläsi tehnyt,
    Kuinka monta koetusta vielä,
    Ennenkun sun tylsä typereytes
    Omaksensa opin omistaapi
    Sydän-verin ostetun? Oi koska
    Vihdoinkin sun ylpeytes nöyrtyy,
    Kuuliaisna Herran käskyn tietä
    Käydäksesi? Kuka tämän tietää,
    Kuka voisi nyt jo lohdutella?
    Herra voipi, ennustuksen Henki,
    Kaukaiset ken näkee kansakunnat
    Aamukoittehessa kullaisessa
    Vuosituhansien vielä nukkuvaiset.
    Hän voi näyttää edistyksen viljan
    Kultapäisenä ja täyteläisnä,
    Vaikka viel' on varsin syntymättä
    Siemen istukkaankin idussansa.
    Herra mulle myöskin osoittaapi
    Toivon kulta kirkkahan sen päivän,
    Jolloin Messias on vuoriloilla
    Juudan astuva ja Samarian
    Kaupungeissa sanan kaikuu saarna:
    Totuus kylvää kulta siementänsä,
    Jota kastaa siunauksen kaste.
    Silloin armon, iki-armon päivä
    Paistaa kirkkahasti Siionissa,
    Silloin loistaa vuori Juudan maassa
    Sekä Galilean kunnahilla
    Tuhannet ja sadat ihmislaumat
    Paimenensa, Juudan lohduttajan,
    Vapahtajan käypi kantapäillä.
    Halukkaana hameen hulpioihin
    Kosketellen vaiennella vaivat.

    Tämä päivä, tämä toivon päivä
    Valaa lohdutuksen suloisuuden
    Sydämmeeni, jota suru kalvaa,
    Katselen kun epäjumaluutta,
    Jota kansa vielä harjoittaapi.
    Toivo tämä antaa voimaa mulle
    Täyttämään nyt Herran tuomioita,
    Ihminenkö Herran tuomioita?

    Ihminen on Elia vaan heikko,
    Mutta profeetta on voimallinen:
    Tänne tuli Elia, vaan täältä
    Herran profeetta nyt palajaapi.
    Ihminen on horjuva ja nöyrä,
    Mutta profeetta on väistymätön,
    Herran voimassa ja sanan kautta
    Kaikki-voipa: jakaa valtikoita,
    Kuninkaaksi paimenpojan kruunaa,
    Mutta kruunupäitä kuninkaita
    Valta-istuimelta alas syöksee;
    Jättää kansakunnat kalvan alle,
    Verivirroilla kun puhdistaapi
    Vanhat rikokset, ja uuden polven
    Opettajaks jättää jälkehensä
    Toisen profeetan — ja itse väistyy
    Uuden ajan tuomioitten tieltä.

(Ukkonen jyrähtää, leimaus, ja paksu pilvi käärii profeetan ja peittää pilven.)

HÄÄLAULUJA.

I.

              Lempi kodin luopi.
              Koti lemmen suojaa.

    Koti! lemmen liesi, oi!
    Lemmen pyhä suoja!
    Kodin-jäseniksi loi
    Ihmislapset Luoja:
    Kodin rauha autuas
    Ilahuttaa sieluas
    Ja kirkastaapi silmäs.

    Perhe! pyhä piiris on
    Jumala sen kätkee.
    Sillä siellä sielu rauhaton
    Surujansa itkee;
    Siellä onni hymyilee,
    Epätoivo taistelee
    Suojass' ikilemmen.

    Koti! pikku maailma,
    Kuva ihmishengen,
    Voit sa olla onnela
    Pyhittämä lemmen,
    Mut jos synti sijan saa,
    Vailla rauhaa, Jumalaa,
    Kirous ja kurjuus.

II.

    Lempi! Luojan kirkkaus
    Synnin syksy-yössä,
    Lempi sielun sovitus
    Taistelussa, työssä:
    Lempi luo ja sovittaa,
    Rakastaa ja kurittaa,
    Jumalaan se juurtuu.

    Lempi kodin voima on!
    Lempi itsens' uhraa,
    Lempi luopi sovinnon,
    Lempi anteeks' antaa;
    Lempi aina rakastaa;
    Lempi virheet unhottaa
    Lempi kaikki kärsii.

    Jumalast' oi ihminen!
    Lemmen virta vuotaa,
    Josta ihmissydämmen
    Lempi tulta tuottaa:
    Luota lemmen Jumalaan,
    Kasva uskoss' ainiaan,
    Niin rakkautes kasvaa!

III.

Jumala on rakkaus (1 Joh. 4: 8).

    Minun ystäväni on
        Verraton:
    Kaikki mailma mahdoton
        Hälle on;
    Oma olen ystäväni:
    Kristus on mun elämäni.

    On ihana, kuin kuuhut, Hän,
    Niin valittu, kuin aurinkoinen,
    Kuin sotajoukko peljättävä:
    Hän taivahitten Ainokainen:
    Hänell' on valta taivahassa
    Ja kaikki voima maailmassa.

    Hän punainen, yön kasteessa
    Miks' ovat kiharansa?
    Hän viinakuurnaa sotkeissa
    Vihmoitti vaatteitansa:
    Hikoillen tuskissansa
    Ja verta vuotaissansa.

    Tää ystävä mun verellään
    On armaaks' ostanunna,
    Ja lukinnunna Hengellään,
    Uskossa kihlannunna:
    Ja ikiuskollinen on
    Mun Ystäväni verraton.

    Hän puvun lumipuhtahan
    Morsiuslahjaks' antaa,
    Ja kruunun, vallan, valtikan
    Ja voiman näitä kantaa:
    Hän alku, sekä loppu on
    Mun Ystäväni verraton.

— — —

    Oi rakkauden syvyyttä,
    Oi itse-uhrausta!
    Ei helvetti, ei kuolema
    Voi voittaa rakkautta:
    Niin Jumala voi rakastaa
    Vihollistansa maailmaa,
    Ja kurjaa ihmislasta!

    Häness' on yksin rakkaus
    Ja kaiken lemmen lähde:
    Siis sielus syvin taipumus
    Ja rajattomin luottamus
    Lahjoita yksin Hälle!

    Sit' ihmislasta, ystävääs,
    Voit oikeen armastslla,
    Voit turvan' olla toiselle
    Ja toiseen turvaella:
    Kodissa, jossa luotetaan
    Kaikissa yksin Jumalaan,
    On rakkaus ja rauha.

JUMALISTA.

        Kaksi kansan enkeliä
        Suojahenkeä hyveä
        Riensi maasta leyhytellen
        Luojan istuimen etehen.
    Luokse Luojan luontelihe
    Tuosta toinen ja saneli:
    "Isä, Herra henkikunnan,
    Luoja luotujen väkevä!
    Sulle maani mainehikkaan
    Urho kauniin kansakunnan
    Lahjat uhriksi ylennän."
    Näin hän lausui, laski lahjat
    Polven juurehen Jumalan
    Sekä siirtyi syrjemmälle
    Luota Luojan Kaikkivallan.

    Silloin silmänsä kohotti,
    Nosti lunta luomiensa
    Toinen enkeli ihana,
    Valkosiipi, vyöhyt kulta,
    Painui puhdas polvillensa
    Pyhän polvien etehen
    Sekä lausui laaskavasti,
    Suulla puhtaalla puheli:
    "Oi on Isä armollinen,
    Herra Henkien väkevä!
    Tässä tuon ma maani mahlat,
    Kohlut kansan sorretuimman,
    Jonka luotujen seassa
    Kuolematon keksi silmä.
    Luoja suuri luomakunnan!
    Täss' on kyynel, huokaukset
    Kansan, jolle oikeutta
    Valt' ei vieras vallassäädyn
    Salli sanoilla omilla
    Ilmi-tuoda tuomioissa,
    Eikä valtojen välissä.
    Täss' on vaivat, kärsimykset
    Kansan, jonka oma, armas
    Kieli sointuva sulonen
    Perin pois on työnnettynä
    Virkakunnista, viroista,
    Vaikka kansan kallis leipä
    Virat viljalla ravitsi.
    Täss' on hengen taistelukset,
    Tässä kuoloa kovempi
    Sota sielujen sisussa:
    Katsos, Herra, Henki Suuri!
    Siltä kansalta katalat
    Ehdot hengen elämänkin
    Kovin riistävät rivosti.
    Sillä kouluja omia,
    Joissa vanhin lapsellensa
    Viljan henkensä pyhimmän
    Saisi jättää jälkehensä
    Perinnöksi polvuiseksi,
    Johon liittyisi likemmin
    Oppi oiva ihmiskunnan,
    Mink' on vuotten vieriessä
    Tuhat päätä tuskan tiessä,
    Nerot neuvoja nivonut;
    Niitä ahjoja elämän
    Kielelläns' ei kansakunta
    Omalla saa opiksensa,
    Vaikka hiutuu henki herja
    Tiedon näljästä, janosta:
    — Pyhä Herra, Luoja Hurskas!
    Kuule kansan huokausta,
    Katso kurjan kärsimystä!
    Ethän suotta jaellunna
    Hengen lahjoja jaloja,
    Suott' et heihin tuhlannunna
    Suurta voimasi väkeä.
    Ethän kieltä kaunihinta
    Sorra tuskan huutoihinsa,
    Etkä mieltä kestävintä
    Vaivuttele vaivoihinsa.
    Työtä, vaivaa, urhoverta,
    Innon tulta isänmaisen,
    Poiss' on kaikki elon-ehdot
    Uljahimman kansakunnan,
    Kovimman mi luonnon voitti,
    Pienimmän mi palkan pyysi —
    Ethän näitä, Herra Hurskas! —
    Salli polkea pyhiä!"
    Näin kun lausui, rukoellen
    Vielä viipyy odotellen.
    — — — — —
    Luoja lausui, henget kuuli,
    Voimat taivahan vavahti,
    Maassa vallat liikahteli:

    "Lyhyt-näkö, huoles heitä!
    Kuinka itkit sa ihala,
    Kun ma tuosta vierahasta
    Voiman iskulla erotin
    Saman kansan, vaikka juuri
    Silloin lahjani parahan
    Sille soin: sen kansakuntain
    Joukkoon kansaksi korotin.
    — Kansat sortuu, toiset nousee;
    Ikikanansa kaikki kuolee:
    Maine kantaa muistissansa
    Kadonneetkin kansain polvet.
    Mutt' ei nuoren, nousevaisen
    Vasta eloon pyrkiväisen
    Kansakunnan kulkuretki
    Vielä laskullensa riennä.
    Vasta sill' on kasvamassa
    Kylvöpelto siemennetty.
    Kuinka touko orastuupi,
    Orahasta laiho saapi,
    Laiho kuinka kypsyttääpi
    Viljan tähkät täyteläiset —
    Siitä aika tulevainen
    Vasta lausuu tuomionsa.
    Ällös surko, henki leino!
    Kylvöä vaan kostuttele,
    Kasta maata kallihinta,
    Joka siement' idättääpi,
    Kyllä aika kasvattaapi
    Sadon satakertaisenkin,
    Joll'ei maata marras polta.
    Kerran kansasi asuvi
    Kunniansa kukkuloilla,
    Kun jo tuokin kansakunta,
    Jonka ylistystä tässä
    Äsken kuullen lausuttihin,
    Varjopuolehen veäitse.
    Vaan nyt siell' on vierahissa
    Lapsi kansais, poika puhdas,
    Sill' on tulta sydän täynnä,
    Mieltä päässä miehekkäässä.
    Hänen henkensä herätä,
    Poven valkea viritä,
    Jotta kansan torkkuvaisen
    Tajuntaan ja tunnollensa
    Sais ja nostaisi elämän
    Jossa henki hengestämme,
    Kuolemattoman elämä,
    Voisi versoa jalosti:
    Niin se nouskohon ylevä
    Kansa nuori kasvavainen,
    Kuni hyötyvät hyvästi
    Vesat vetten lähtehillä,
    Nurmi nuori rotkomaissa."
    — — — — —
    Kiitokseksi ylentihe
    Kaksi kättä puhtahinta
    Lumi-siipeä pyhintä,
    Ääni riemusta väristen
    Täten laati lausumansa:
    "Isä armas ihmiskunnan:
    Suuri sull' on voima, valta,
    Viel' on viisaus syvempi,
    Pyhyytesi tutkimaton,
    Vaan on armosi avara
    Vielä kaikkea ylempi:
    Suurin suur' on rakkautes!
    Voima, valta Sulle, Herra,
    Ijankaiken kunnia!
    Nyt on kansani katala
    Nouseva, kuin nuori heinä,
    Kuni kukkanen kedolla,
    Taikka tammen taimi aino,
    Jonka juurta virrat juotti
    Päätä aurinko valosti."

    Nousten nöyrä taantelihe
    Iki-armon istuimelta:
    Sydän tultansa sytevi,
    Silmät valoi valtiata.
    — — — — —
    Taas kun enkelit ehätti
    Kerran tulla Luojahansa,
    Lensi enkeli ihana,
    Valkosiipi, vyöhyt kulta
    Armoistuimen etehen.
    Siinä sitten polvistunna
    Täten suin sula puheli:
    "Sulle kiitos ijankaiken,
    Isä, korkeuden Herra!
    — Hän on tehnyt tehtävänsä, —
    Jolle työksi kansakunnan
    Herätellä annoit, Armas, —
    Koko kansa kiittämässä
    Hänt' on juhlan-kemussansa.
    Hänen kiitos-laulujansa
    Lauletaan — hän väsyy vanhus. —
    Katsos maahan! — —
    Tuolla … tuolla … tuolla … tuolla…
    Kaikkialla ilomielin
    Kansa sadoin, tuhat-määrin
    Häntä kiittää, ylistääpi —
    Mutt' ei moni kiitä siellä
    Sinua — oi Herra Hurskas!"
    Ja hän peitti siivillänsä
    Pyhän päänsä Jumalalta,
    Jonka palvelusta kansa
    Unhoittaen juhlaa vietti.

    Lausui Luoja armossansa:
    "Kutsu kuolon enkeliä,
    Hän voi tehdä tehtävänsä:
    Maasta ottakoon hän miehen,
    Jota kansa jumaloipi —
    Ehkä suru rakkahasta
    Tuopi sielut puoleheni." —

II.

PROOSAA.

JOULU-YÖ.

I.

    Hiljaa! Enkelit laulaa:
    Hiljaa, kuunnelkaa!
    Täynnä on riemua taivas,
    Armoa, rauhaa maa.

    Hiljaa! Tähtöset tuikkii:
    Ääneti katselkaa!
    Taivaasta valkeus loistaa,
    Mi ihmistä johdattaa.

    Hiljaa! Ihmiset nukkuu,
    Enkelit valvovi vaan:
    siunaus siitä ja rauha
    Vuotavi ylitse maan.

II.

JOULUNENKELI.

Yö oli; niin synkkä, pimeä yö. Taivaan peitti paksu sumuverho ja maan valkoinen lumivilla. Koko luonto näytti nukkuvan kolkkoa, kylmää unta. Silloin — oli juuri puoliyön juhlahetki — silloin valahti kirkas valkeus, joka halkaisi harmaan usvan ja silmänräpäykseksi kirkasti öisen maailman: Taivas aukeni ja Joulunenkeli lähetettiin jakamaan taivaan lahjoja kuolevaisten asuntoihin. Kirkkaasti säteili taivahisen kruunu ja autuuden valokehys kiehkuroitsi kiharaista päätä. Ilmestyksen ihanassa valossa leijaili hän hiljaisesti maata kohden — läheni — läheni — jo sattui jumalainen jalka synnin saastuttamaan maahan ja — taivas sulkeutui, kirkkaus sammui. Yössä vaeltamaan läksi nyt enkeli. Armon, autuuden runsaat, loppumattomat lahjat oli hänelle annettu jaeltaviksi. Hänen oli käyminen kuolevaisten kurjissa asunnoissa, nähdäkseen, mitä kukin parhain tarvitsi, mitä kukin enimmin halusi. Vaan avara on maa, monta on majaa, lukemattomat ihmislapset, joita hänen tuli tänä yönä tervehtää. Mihin piti ensin kääntyä, kenen tarpeet ensiksi tyydyttää? — Ei kau'an arvellut enkeli. Hän oli jo autuuden ilomajoissa sydämmellisellä sulolla katsellut, kuinka monen pienokaisen iloinen silmä ummistui, kesken juhlaisan yön viettoa, ja äiti, sisar tai isoäiti laski nukkuvan pienoisen utuiselle sijalleen; hän oli saattanut monen "väsähtyneen västäräkin" ehtoosiunauksen Luojan, kaikkien Isän istuimelle; hän oli seurannut nukkuneitten nuoria henkiä unelmien maahan, johon ne kokoontuivat suuren suuren Joulupuun ympärille, jossa hopeatukkainen Unelan ukko soitteli kulta kanteloista ja Joulun puhtaalla lumella kasvoi kukkien ihanimmat kukat ja itse sydäntalvellakin oli lämmin kaunoinen kesä. Täällä liitelivät pienoisten hilpeät henget iloleikistä toiseen, eikä väsähtynyt vikkelä jalka, eikä uupunut katsova silmä. Ikivihreä nurmi ja vitivalkea, hyinen halla oli täällä mitä suloimmassa sovussa: Juhannuksen kesäinen tenhovoima Ja Joulun raittihin talviriemu täällä kävi käsi kädessä. Eikä sulanut valkea lumi, vaikka aurinko kypsytti hangella makeita mansikoita, eikä kuihtunut nurmella kukka, vaikka pakkanen varisteli härmähelmiä sen hienoihin lehdyköihin. Tänne unelan onnelaan, pienoisten yhteiseen yhtymäpaikkaan päätti enkeli ensin käydä. Oi, kuinka iloisina, kuinka onnea täynnä he siellä leikeissä liehuivat! Silloin astui enkeli näkymätönnä parvehen pienten. Ja nytpä jakaa hän kullekkin, niin runsaasti, niin puhdasta ja lapsellista iloa, kuin ainoastaan ne voivat tuntea, joitten sydän ei vielä ole turmeluksen myrkkyä maistanut. He riemastuvat niin ihmeen ihanasti, eivät he tiedä miksi, — vaan yht'äkkiä soi heidän sydämmissään enkelien joululaulu ja rauha niin suloinen, niin hurmaava ja rikkumaton rauha valuu heidän sieluunsa, että se vielä läpi elämän myrskyjenkin säilyttää unohtumattoman muiston lapsuuden joulurauhasta: Se on enkelin joululahja lapsille.

Lasten unelasta liiteli enkeli läpi öisen maailman. Kaikkialla, missä sydän häntä kaivaten odotti, oli hän heti läsnä; huokaus, toivotus vaan, jos se lähti puhtaasta, vilpittömästä sydämmestä, oli kylläksi jouduttamaan hänen lentoaan; ja missä hän kaivattuna ilmestyi, siellä oli oikea Joulu: sydämmien joulu. Vaan missä ei enkeliä kaivattu, siellä oli niin pimeä, kynttiläin loiste oli kylmää ja mielet niin noloja, outoja — jopa kärtyisiäkin ja ilkeitä: joulua, oikeeta Joulua ei siellä ollut, ainoastaan teeskenneltyjä, matkittuja tapoja ja turhaa, tyytymätöntä mielten kuohua. — Nämät näki enkeli kaikki. Hän näki kuninkaan ja miljoonia vallitsevan ruhtinaan hopean hohtavassa, kullan kiiltävässä linnassaan syviin mietteisiin vaipuneena huo'ahtavan: "Oi jospa oisin köyhä mökkiläinen, tai mikä muu tahansa vapaa alammainen valtakunnassa. Sillä heilläpä on edes nyt riemua, jota ei suru sekoita, eikä pelko hämmennä; heillä on sydän vapaana Jumalaa palvelemaan; mitäpä heillä olisi muuta juhlana ajattelemista. — Vaan minä — minä, joka kaikkia hallitsen, olen kuitenkin kaikkien orja, enkä voi edes juhlan rauhaiseksi hetkeksi heittää hallituksen raskasta taakkaa hartioiltani, voidakseni yhtä kepeästi, kuin muutkin kuolevaiset haihduttaa huoleni ijäisyyden suurilla ajatuksilla. — Oi jospa oisin mökkiläinen." Vaan erämaan synkässä sydämmessä istui mökkiläinen kehnossa majassaan. Hän oli jo karistanut arki-noen päältään, pukenut ylleen puhtaan, valkean paidan ja istui puhdevalkean ääressä tuolillaan. Ääneti silmäili hän liedellä räiskyvää tulta ja katsoi silloin tällöin perällä olevaa pöytää kohden, jolle vaimo rakenteli mökin ainoisista varoista Joulu-ateriaa. Vaimo astui ulos; mies jäi yksin huoneeseen. Silloin puhkesi hän puoliääneen puhumaan: "Voi poloinen päiviäni! Mitäpä minuisen miehen Joulun viettämisestä on. Oisinko ruhtinas, tai vallitseva kuningas, silloimpa elää kelpaisi. Silloin sydämmeni varmaankin riemusta riutuisi ja syystä kiittäisin Jumalaa suuresta armostaan. Vaan nyt; mitäpä tässä edes pöydälle saadaan? Voi poloinen päiviäni!" — Näin valitteli toinen ja toinen, eikä tyytyväisiä sydämmiä monessa kohden löytynyt. Vaan kuitenkin kulki enkeli väsymättä. Käytyään ensin kaikissa asunnoissa, joissa häntä kaivaten odotettiin, alkoi hän käydä vähemmin kaivatuissa kodeissa. Hän saapui suurten kaupunkien kauniisti valaistuihin suojiin. Siellä oli tuhansia komeasti koristettuja joulupuita, paloi tuhansia tulia ja lahjojen runsaus, komeus ja kalleus lumosi jo akkunan takaakin katselevain mielet. Enkeli astui sisään. Hän kävi jokaiselle perheen jäsenelle tarjoomassa taivaallisia lahjojaan, vaan he eivät niistä huolineet: heillähän oli jo kyllä lahjoja; riita oli vaan siitä, kenen lahja kalliimpi olisi. Mieli synkistyi. Hän hiipi hiljaa ovelle ja pujahti kylmään yöhön. Kadulla tapasi hän silloin vilusta värisevän mierolaisen, joka oli ihaillen jäänyt edes ulkopuolelta katselemaan rikasten Joulun onnea. Kylmä oli kankistanut poloisen jalat — hän ei voinut enään liikahtaakkaan. Taivaalle tähtäsi hän kyynelistä kirkastuneen katseensa ja sydämmen harvenevat tykähdykset huokasivat Jumalan armoa. "Tässähän minä tulen ja tuon Jumalan Joululahjoja — ota taivas aarteineen, ota Jumalan sydämmellinen rakkaus!" virkkoi enkeli. Aivan hämmästyneenä katsahti vanhus enkeliin; taivaallinen valo kirkasti hänen silmänsä: hiljaa, ääneti riutui sen valo; vaan enkeli nosti vanhuksen hellästi syliinsä ja kantoi sen ikuisen rauhan maahan. Tämän tehtyään jatkoi hän kulkuaan. Hän kävi edelleen suurien ja rikkaitten luona, näki pohattain istuvan ylellisyydessään, hymyillen miettimässä onneaan. Enkeli tuli ja tarjosi heillekin taivaan lahjoja; vaan he eivät enkeliä huomanneet, heillä oli niin paljon miettimistä omissa asioissaan. Olipa muutamien, upeista upeimpien asunnoissa ovikin suljettuna. Yö oli pimeä, ei yhtään kynttilää tuikkanut monikertaisista kivimajoista: niitten omistajien sydän oli kääritty arvopapereihin ja monenkertaisiin rahakääröihin, tai jäätynyt kylmään kultaan, niin ett'ei enää mitkään ihmisyyden tunteet heidän poveaan lämmittäneet.

Rahaa, rahaa, kultaa — eikä mitään muuta, kuin kultaa heidän sielunsa koko elämä tarkoitti; he olivat tehneet rahan Jumalakseen, eikä mikään voinut heitä sen kauheasta vallasta pelastaa.

Enkeli itki. Sitten joutui hän uutterasti puuhaavain, aina työhönsä kiintyneitten tiedemiesten majoihin. Vielä hän niissä löysi avoimiakin sydämmiä; vaan olipa semmoisiakin, joitten sydämmen sopukoissa ei ollut muutakuin sanakirjan lehtiä, kieliopin palasia, Sanskritin, Arabian ja Kiinan kieltä, riimu- ja nuolenpääkirjoitusta, taikka hirveän suurilla kirjaimilla Isänmaa, eikä mitään muuta. —

Kaupungista ulosmennessään, joutui enkeli syrjäisemmille kaduille, löysi matalia puumajoja. Siellä oli vähäisen lahjoja — olipa monta kurjan kurjaa kotoa, jossa oli nälkää ja puutettakin. Siellä oli runneltuja, nöyriä sydämmiä, jotka ilolla ottivat omakseen enkelin lahjat, siellä oli rakastavia, hyväätekeviä ihmisiä, jotka kantoivat kärsivien raskasta kuormaa, lievittivät kurjuuden katkeruutta, pyyhkivät onnettomain kyyneliä. — Mutta olipa siellä kirouksen majoja myöskin, joissa juopumus, raakuus ja niistä syntyvä kirous juhlan rauhaa häiritsivät. Niihinkin majoihin enkeli astui, mutta hänen muotonsa oli siellä kolkko, tuima ja saattoi hämmästystä ja pelkoa synnin harjoittajiin. — Maalle riensi nyt enkeli.

Sielläkin, niinkuin kaupungissa, tapasi hän lukemattomia erillaisia asunnoita ja lukemattomia erillaisia ihmisiä. Toiset tyytyivät niihin maan-antimiin, joita Luoja oli kesän ja vuoden tuloksi antanut, eikä ajatellutkaan muuta, kuin omaa onneaan, jonka hän muka oli omin käsin valmistanut. Toiset taas kyllä tahtoivat muitakin auttaa ja muistivat toistenkin tarvetta, vaan siitä syystä, että tulisivat huomatuksi ja voisivat rauhoittaa omaatuntoaan, joka heitä soimasi. Ani harvassa majassa ainoastaan taivaan lahjaa arvossa pidettiin ja siitä syystä tarvetta säälien autettiin, sekä sydämmet yksinkertaisessa hartaudessa kohosivat ijäisen valon asunnoille. Semmoisessa majassa viivähti enkeli kauemmin, kuin muissa. Hänen oli niin sydämmellisen hupaisa olla tyydyttämässä sydänten tarvetta, valamassa lohdutusta suruiseen, voimaa väsyneeseen, iloa ja kiitollisuutta jokaiseen sydämmeen.

Niin kulki enkeli halki kristityn maailman. Vaan pakanamaailmaan hän ei voinut mennä. Ainoa mitä hän voi pakanain hyväksi tehdä, oli, että hän helläin kristittyjen sydämmissä synnytti sääliä pakanoita kohtaan, joille ei vielä ole yhtään Joulua valjennut, joille Joulun-enkeli ei voi saattaa taivaan äärettömiä Joululahjoja, koska heillä ei Joulua olekkaan. Vaan kristityssä maassa kulki hän rikkaitten kynnyksillä, kulki köyhien kodissa, kolkutti joka ovella. Hän näki sydämmien salaiset halut ja tekoja johtavat syvät syyt. Näkipä hän miten muutamat levotonna nukkuivat, kun toiset sitävastoin tyynesti hortuneena valvoivat. Näkipä hän syvemmällekin: Hän näki, miksi edellisen omaatuntoa unessakin vaivasi pelko ja miksi jälkimmäisen paatunut sydän oli saanut tuon kuoleman tyyneyden. Kaikki näki hän ja kaikki kirjoitti hän kirjaansa, jonka hän oli Jumalalle antava. — Voi kuinka monta mustaa merkkiä, voi kuinka monta veripunaista rikosta oli enkelin kirjaan kirjoitettu. Enkeli oli suruissaan. — Hän tiesi ja tunsi kaikki ja — siitä oli hän suruissaan. Hän näki että niin harvat ottivat Joululahjat vastaan, lahjat, joitten kautta hän olisi voinut pyyhkiä pois kirjastaan niin monta, monta veripunaista rikosta. — Aamu tuli, päivä jo sarasti, vaan viel' ei ollut enkeli palannut. Hän oli vielä matkallaan.

Tuhansissa kirkoissa paloi tuhansia tulia ja tuhannet papit olivat jo saarnanneet Joulusaarnan tuhansille ihmislapsille. Taivas se kirkastui, tähdet ja kuu väistyivät päivän valon tieltä. — Silloin palasi enkeli Luojan istuimen luokse, laski kirjansa, tuon äärettömän raskaista rikoksista raskaan kirjansa Jumalan eteen ja lausui: "Pyhä Isä! Minä odotin, kunnes kaikki olivat kirkossa kuulleet, vielä kerran kuulleet, armosi, rakkautesi sanomaa. Vasta nyt kun kirkot suljettiin ja juhlakellojen kaikukin on satojen sydämmessä hiljaa vai'ennut, astun eteesi ja tuon kirjan. — Oi Isä! Harvat niistä, jotka yöllä hylkäsivät tarjoomani lahjat, ovat niistä kirkossa huolineet; muut palasivat, suurempi kirous sydämmessään, kuin heillä oli sinne tullessaan. — Ja nyt he hurjassa kilvassa kiitävät kotiin unhoittaen sinut sekä itsensä ja tämän kirjan." —

Enkeli vaikeni; Jumala vaikeni; vaan ihmiset maailmassa melusivat hirveästi. Pienen pienet puuhat, turhat, joutavat askareet täyttivät heidän sydämmensä, eikä moni kohta muistanut että Joulu olikaan, eikä suinkaan moni tietänytkään, että oli Joulunenkeli, joka oli ollut tarjoomassa taivaan lahjoja ja kirjoittanut Jumalan kirjaan kaikki, mitä hän näki.

UUDEN-VUODEN UKKO.

Uni oli uuvuttanut kuolevaiset suloiseen horrostilaan ja yön haltijatar oli sitaissut vienoiset kätensä ihmisten uupuneisiin jäseniin. Hänen käskystään liehuivat sanattomat henget äänetönnä yli avaran maan ja valloittivat tuokiossa valtiattarelleen puolet maailman kansoista. Ainoastaan kuolemattomat valvoivat; heidän silmäänsä ei torkka vaivaa. — Sen nytkin saattoi huomata. Sillä levon, rauhan ja äänettömän hiljaisuuden keskellä siinä ilmestyi suuri — ääretön ukko. — Mihin? Jokapaikkaan — eikä toki mihinkään erittäin. Siinä hän nyt vaan ilmestyi, tuli näkyviin, katsoipas minne tahansa. Vanha, ijänaikuinen ukko hän oli, päässä rikkinäinen suuri röytäinen hattu ja hatussa tumma, kulunut luku "1881". Yllä oli ukolla harmaa, kulunut vaippa niin avara, että hän sillä voi peittää koko maanpiirin ja siihen kääriä kaikki mailman olemukset. — Huh, kuinka suuri se vaippa oli! Eikä siinä kyllä että se niin suuri oli, vaan sepä täynnä kuvia oli semmoisia, joissa koko maailman tapaukset nähdä sai. Siinä oli keisarikuntien, kuningasvaltojen loistavia hovia, siinä köyhempäin kansakuntien hallituskuntia, siinä halpojen, tuntemattomain, vielä sivistysmuotoja ja taidollisia tapoja puuttuvien heimokuntain hirmuvaltiaita: ja kaikkien näiden toimet, heidän työnsä valtakuntien hyväksi oli piirretty nähtäväksi vaipalle. Joukko jaloja pyrintöjä siinä oli kultaan kirjaeltu, vaan joukko julmia rikoksia verellä painettu. Maan hallitsijain ja valtaapitävien tointen ohella sait siinä nähdä kaikkien alammaistenkin puuhat ja pyrinnöt. Oli siinä monta halpaa, tuntematonta tekoa, jonka seuraukset oli merkitty "ijäisyyden kukkasissa" — vaikkei niitä täällä oltukaan "tähtösillä" kirkastettu. Olipa siinä myös erinomaisen tunnokkaasti laskettu rinnakkain kaikkien yhtä jalojen henkien työ, olivatpa he sitten asuneet ruhtinasten suurissa seuroissa, taikka päiväläisen halvassa asussa.

Lukemattomien muitten kuvien joukossa oli siinä, tuossa noin Ukon sydämmen kohdalla, verellä painettu suuri loistava valtaistuin, jolla istui uljas, rakastettu ruhtinas. Kädessään piti hän siunausta jakavaa valtikkaa ja miljoonat häntä siunaten palvelivat. Vaan tuolla valtaistuimen alla hääräili joukko pimeyden henkiä, joitten ilkkuvat, helvetillisestä riemusta loistavat kasvot vääntyivät julmaan riemuun, kuu eräs paholainen sytytti tulen, jonka viritin oli kiinnitetty kullatun istuimen alla olevaan räjähdys-laitokseen. — Tuli näytti syttyvän ja tuhansiksi kappaleiksi särkevän istuimen, ruhjoen ruhtinaan kalliit jäsenet. — Voi julmaa kuvaa! Toisten kuvien joukossa on tuhansia avonaisia hautoja, joihin surevien sukulaisten vapisevat kädet kylvävät kukkia, murheen ja kaipion jäähyväis-lahjaa. Muutamien hautojen partaalla näemme kokonaisia kansakuntia, surusta sortunein sydämmin lausumassa viimeistä hyvästijättöä "jaloimmille pojilleen", osoittaakseen siten, että hekin ovat ymmärtäneet, mitä hauta heiltä on riistänyt, ottaessaan nuo "kansakuntien suurimmat" mustaan helmaansa. — Vaan kuitenkin, kaikitenkin: surukuvien rinnalla näemme toimeliaan elämän yhä edelleen pyrkivän. Tuossahan kansojen tiede-miehet, heidän lukukammioinsa salaiset tulokset ja niistä yhä edemmäksi — yhä laajemmalle pyrkivä tieteen valo on tummalle pohjalle piirrettynä, niinkuin kultainen aamukoite, jonka rusoitteleva hohde välähdellen, leiskuen kirkastaa milloin tumman vuorenhuipun, milloin laaksossa piilevän lammen. Ja niinkuin valokin välähtymättä jakelee kulta-virtojaan yhä runsaammaksi, yhä uhkuvaisemmaksi ja lämpimämmäksi käyden, mikäli kohoaa aurinko päivän kirkkaalle otsalle — sitä syvemmäksi, totuutta janoovammaksi käy ihmishenki, mitä enemmän hän oikein edistyy. —

Tämän päiväisen valokuvan rinnalla on tuossa virkeä aamu: Lapsoset lumista mäkeä laskee ja huimasti kohoaa vallaton riemu. Kelkkoja, poikia, tyttöjä, koiria on sekaisin ja kaikki ne useasti lumehen peittyy, kun pöllynä nousee kinoksien kerkeä viti ylös liukuvain anturain alta.

Vastakohdaksi tuolle talviselle huville on tuossa aivan ääressä kukkaisa nurmi, jonka runsaasta varastosta hilpeä nuoriso etsii lemmikkijänsä sitoakseen seppeltä, vihkoa tai muuta kaunistusta, minkä sitten ystävä, veli, sisar, äiti, isä tai joku muu on saava, kun koittaa nimi- tai syntymäpäivä. — Tämmöisiä ja tuhansia muitakin kuvia on vaipassa yllin kyllin. Vaan meitä miellyttää muuan suuri kuvaus, jossa koko maailman hurskaat henget esitetään viettävänä juhlaa suuren, äärettömän puun ympärillä. Valo, puun oksista, haaroista ja lehtysistä loistaa kau'as, kau'as pimeään ympäristöön. Tämä puu on sama, jonka oksilla taivaan linnut pesivät ja jonka varjossa rauhattominkin sydän rauhoittuu. — Vaan kukapa voisi kertoa, mitä kaikkia tuossa äärettömän laajassa vaipassa on kuvattuna. Kuka esittäisi nuo halvat, köyhät mökit, joista monta sydämmellistä, talvista kuvausta oli nähtävänä, kuka nuo ylellisyyden ja turmeluksen julmat varjopuolet; kuka luettelisi ne valoisat, miellyttävät näöt, joita kärsimyksen ja puutteenkin majoissa oli nähtävänä, kuka ne mustat, hirveät kohtaukset, joita sekä alhaisten matalissa majoissa että ylhäisten loistavissa piireissä tapasit?

Närkästyneenä katseli ukko vaippaansa ja lausui: "Tyhmät, hurjat ihmislapset, kuolevaiset narrit! Kovin olette taaskin vaippani kuvilla tahrineet: jok'ainoa lanka on ryvetetty ja moni paikka on verelläkin tahrattu. Vaan juuri tuommoisena, kun se nyt on, juuri niillä kuvilla täytettynä, jotka teidän hetkelliset huvinne, ajattelemattomat, tuhmat tekonne ja hillitsemättömät intohimonne ovat siihen kuvanneet — juuri semmoisena minä sen nyt upotan mereen, jota te Unholaksi nimitätte, vaan jonka oikea nimi onkin: Jumalan muisto. Sinne kokoontuu kaikki siihen päivään saakka, jolloin koko ihmiskunnan tilinteon hetki joutuu.

"Silloin — ja jo paljoa ennenkin — moni teistä toivoisi takaisin tätä verhoa, pyyhkiäkseen pois sen kuvan, minkä hän siihen on luonut, tai tehdäkseen toisen paremman sen sijaan — mutta ei koskaan, ei milloinkaan palaja tämä vaippa heidän luoksensa enää; se on ja pysyy semmoisena kuin ja siellä mihin minä sen nyt heitän" — Näin sanoen pudisti hän päältään ja kääri kokoon tuon kovin kirjatun verhonsa — ojensi voimakkaasti kätensä, taivutti sen uudestaan ja peitti verhonsa syvyyteen, joka kuohuen nielaisi saaliinsa täytymättömään kitaansa. Samassa kuului jylhä kumina Nikolainkirkon tornikellosta. — Kello löi 12. Minä katsoin säikähtyneenä ukkoa.

Ikäänkuin ajatuksissaan seisoi hän siinä. Hetken seisottuaan lausui sitten: "Senkötähden ihmiset minua kovaksi, armottomaksi sanovat, että näin vierittelen heidän tekojensa seuraukset ja tahtonsa vapaan valinnan päätöksistä syntyneen toiminnan tulokset sinne, josta ei mikään konsaan palaja? Sekö muka on minun syytäni, että he tahallaan tekevät väärää oikean asemesta, pahaa hyvän sijasta? Taikka siitäkö muka minun pitää vastaaman, että he käyttävät väärin silmänräpäyksen, joka on heidän vallassaan? Voi te ilkiät ihmislapset! Minua, jota te Ajaksi nimitätte, minua te kaikista syytätte. 'Aika', sanotte te, 'aika vaatii sitä ja sitä, aika turmelee, aika pahentaa kaikki.' Ja kuitenkin: aika on teidän omassa vallassanne, te itse painatte tahtonne leiman ajan puhtaalle pohjalle." Suuttuneena ravisti hän itseään ja kummastuksella huomasin nyt — en tiedä, miks'en sitä jo ennenkin huomannut — että hän oli aivan muuttunut. Ei ollut hänessä enää hituistakaan jäljellä tuosta vanhasta, rypistyneestä ukosta, vaan edessäni seisoi kukoistava ihana nuorukainen, jonka kasvoista säteili ikuinen nuoruus ja kulmilla kuvastui ijäisyyden aamu. Päässä oli hänellä uusi uhkea hattu, jonka etupuolella oli kulta numeroilla luku "1882", ja yllä uuden uutukainen, vitivalkea vaippa, johon ei vielä oltu piirtoakaan vedetty. Sen otti tuo ihana nuorukainen yltään, hajoitti sen yli ympäri maata ja kääri siihen kaikki olevaiset koko maan piirillä. Niin tehden virkkoi hän ihanassa yössä: "Siinä se nyt taas on tuo ihana, puhdas vaippa, jota ihmiset nyt vielä tulevaisuudeksi nimittävät. Se on nyt heidän yllään, he sen pintaan painavat oman kuvansa, omien tekojensa jäljet ja siten tahraavat tuon ihanan, puhtaan vaipan, johon heidän pitäisi painaman sen jalon jumalallisen, henkensä synnyttämän vastakuvan, jonka ijankaikkisuuden isä on heidän sydämmiinsä istuttanut. Vaan hepä raukat sen sijaan tahraavat ja turmelevat koko kuvan, vaikka henki aina on valmis sitä oikeen kuvaamaan. Silloinpa minä, joka oikeastaan olen heidän nöyrin palvelijansa, tunnun heistä hirmuiselta tyrannilta, kun sallin heidän turmella oman tulevaisuutensa, jota he muka niin suurella kunnioituksella ja varovaisuudella odottavat, vaan jonka he, saatuaan käsiinsä, mitä hurjimmasti raivoavat ja raatelevat, niin että itsekkin inhoavat omaa rääkkäämäänsä ikinuorta kukkaa, luulten sen inhoittavaksi, mädänneeksi lehtihaaskaksi, jonka täytyy inholla kädestään viskata. — Siitä he sitten minua julmaksi nimittävät, vaikka itse he niin julmia ovat. Vaan minullapa ei ole valtaa minkään todella pysyvän, ijankaikkisen yli. Ainoastaan katoovaiseen, ajalliseen minä merkkini painan. Aine, jolla ei ole sijaa ijäisyydessä, saa kokea minun murtavaa valtaani. Sentähden minä ihmisessäkin aineellista puolta, ruumista hallitsen. 'Ruumis vanhenee', sanotaan, kun minä vuosi vuodelta painan merkkini siihen; vaan henki, tuo katoamaton, on yhtä vapaa minun vallastani, kuin minäkin oikeastaan olen ijäti nuori, sillä olenhan minä joka aamu uusi."

Niin haasteli Aika ja katseli surumielin lepääviä ihmisiä, joista useimmat uneksuivat ihaninta untansa. Toiset riehuivat hurjan ilon pyörteissä, toiset käyskelivät haaveilujensa lumoovassa tarhassa, jossa ei puutu mitään kaikista onnen ja nautinnon ilo maljoista. Vieläpä muutamat lähes epätoivossa viettivät suruista yötä, käänteleiden vuoteellaan puolelta toiselle. Ainoastaan ani harvat saivat nähdä Ajan oikeassa, ihanassa nuorukaismuodossaan. Muut ne vaan näkivät hänen vanhan kirjatun nuttunsa ja kuluneen reikäisen hattunsa: sillä heidän omat kuvansa nutussa olivat niin mustia, ett'ei niitten laatima loka sielun silmässä sallinut heidän nähdä sitä ihanaa nuorukaista, joka nyt toi uutta aikaa, uutta tulevaisuutta heitä kohti. Jotkut taas unissaankin pakinoivat, kuinka aika vie niinkuin virta mukanaan sekä pienet, että suuret, yksityiset ja koko kansakunnat, valtakunnat ja valtiaat.

Mutta vielä muutamat muutakin näkivät.

He näkivät aamun niin ihanan, maan niin suloisen, jommoista ei voi ymmärrys älytä: Kaikki oli uutta — ääretöntä ja kuitenkin niin tuttua — kotoista ja äärettömän kaukaista. Kaikki rajoitukset — kaikki ahtaus oli poissa: vapaata, puhdasta ja ijankaikkista oli kaikki. Aika oli kadottanut merkityksensä ja astunut ijäisyyden nuorimpana lapsena siihen piiriin, jossa ei mitään vaihetusta, eikä muuttuvaista ole, vaan jossa ei kuitenkaan yhtälöisyys väsytä. Kukka ei kuihdu, kasvi ei lakastu, ruumis ei riudu, henki ei väsy: kaikki yhä edistyy ja kehkeää, ijäti elävänä, iki nuorena, aina mahdollisena yhä ylenemään, vaan ei koskaan alenemaan. Henkien oikea elämä, ääretön, katoamaton, jota ei ajan rajoitus, tilan ahtaus estä joka silmänräpäys kohoamasta, virtailee loppumattomana alkulähteestään ja palaa samaan äärettömään alkuunsa takaisin. — Tämä oli ijäisyyden aamu, kirkkauden maa, jonka ne näkivät, joitten kuvat vaipassa oli "ijäisyyden kukilla" merkitty. Heidän henkensä oli joka tuokio täyttänyt ijankaikkisuutta, verratonta, käsittämätöntä hyvyyttä, puhtautta, rakkautta. Niinpä he olivatkin itseensä imeneet tuon valoisan ijankaikkisuuden elinvoiman, jonka kautta he elivät ihan toista elämää, kuin nuo halvat, turhamieliset päivän lapset, joilla ei ole mitään tarpeita ijankaikkisuutta, vaan paljon tarpeita tätä elämää varten. — Näitä ijäisyyden ihmisiä ei aika hallitse, vaan he hallitsevat aikaansa. Siitä syystä Aika nyt erittäin heidän luokseen riensi, niinkuin palvelija, joka tulee herralleen toivottamaan onnellista uutta vuotta; ja uutta virvoitusta, uutta voimaa, uutta toivoa hän heille toikin. Salaa, näkymätönnä hän tuli ja laski tuon ijäisyyden kuvastimen heidän sielunsa silmäin eteen ja — ihan näiden itsensä huomaamatta — muuttivat heidän henkensä tuokioksi huvittelemaan henkien oikeaan kotimaahan, jossa puute on uppo-outoa, vaan täydellisyys hallitsee. Kuu he sitten heräsivät, katsoakseen uutta vuotta silmiin, oli kaikki niin ihmeen ihanata, kirkasta jälleen, vaikka olivatkin surumielin nukkuneet. Kaikki pelko oli poissa, toivo ja luottamus sijaan tullut. Kaikki oli muuttunut iloiseksi, uudeksi jälleen, vaikk'eivät he itsekkään ymmärtäneet, miksi kaikki niin oli muuttunut. Sen oli Uudenvuoden Ukko tehnyt, joka olikin Jumalan enkeli, vaikka ihmiset sitä eri tavoin nimittävät. Aikakin on Jumalan antama ja se, niinkun armokin, on alati uusi. — Ja armoahan se aika onkin.