Metsäkyliltä

Rouva meni pois, mutta palasi hetken kuluttua miehensä kanssa ja yhdessä he alkoivat tarkastella arpea.

— Ei sinun enää tarvitse mennä Rajaporttiin, siitä pidän minä huolen, — sanoi vallesmanni vihasella äänellä, mutta Hetu tiesi, ettei se enää ollut vihanen hänelle vaan rajaporttilaisille. Jospa se sakottaisi niitä!

Toistaiseksi Hetu sai jäädä nimismiehen luokse.

Eräänä päivänä ajoi Rajaportin isäntä sisään vallesmannin pihaan. Hetu näki hänet jo kaukaa ja säikähti kovasti, sillä nyt arvasi hän joutuvansa tilille puheistaan. Mutta sitten meni pelko ohitse ja sen sijalle tuli jälleen tunteeton kylmyys. Tyynesti hän alkoi suunnitella uutta karkuretkeä. Kun tulee pimeä yö ja kun toiset nukkuvat, hiipii hän alas kiukaalta, ottaa mukaansa leipää ja kalaa ja katoaa yön pimeyteen iäksi, iäksi…

Kansliasta kuului nimismiehen ja Rajaportin isännän äänet vihasina, kiihtyneinä.

Ovi aukeni, nimismies tuli ja talutti Hetun kansliaan ja näytti arpea tytön jalassa.

— No, entä tämä, hän ärjäsi, entä tämä? Miten voitte te tämän selittää?

— Siinä oli vihelmöivä ajos, jota se poti monta viikkoa, vastasi isäntä. — Näkeehän sen hullukin, ettei se mikään kirveen jälki ole.

Nimismies tarkasti kauan arpea ja kysyi vihdoin Hetulta, oliko siinä ollut ajos.

— Olenko minä lyönyt sinua kirveellä, hä? kysyi osaltaan Rajaportti.

Kysymyksiä seurasi pitkä hiljaisuus.

— Milloin minä olen sinua kirveellä lyönyt, sano! … Minä en ole ikinä tuohon tyttöön kynnellänikään kajonnut, sen minä teille, herra vallesmanni, ilmotan. Mutta se tyttö on niin konsteihinsa oppinut, että se panee viisaimmankin pään pyörälle. Kyllä siitä tulee toinen äitinsä, sanokaa minun sanoneeni ja vielä te itsekin, herra vallesmanni, tulette sen huomaamaan, jos ette ennen, niin ainakin sitten, kun sen kahleisiin kytkette.

— Puhu nyt, Hetu, virkkoi vallesmanni koettaen olla ystävällinen. —
Sano nyt tämän isännän läsnäollessa, onko hän lyönyt sinua?

Hetu ei vastannut.

— Kun ei ole lyönyt, ei ole mitä valittaa, uhosi isäntä. — Tulkoon yksikään ihminen ja todistakoon että minä olen sitä lyönyt…

— Onko emäntänne lyönyt sitä, keskeytti nimismies.

— Jos tuota joskus lie kohlassut… lyö se omaakin lastaan, silloin kun se on kurin tarpeessa. Sen enempää ei vaimonikaan ole sitä hakannut, kuin mitä ristillinen velvollisuus perheen äidiltä vaatii. Minä en ole koskaan ollut oikeuden kanssa missään tekemisissä, niinkuin arvoisa herra vallesmanni sen hyvin tietää, ja jos minä nyt tekemisiin joudun, niin kunnialla siitä selviydyn.

Nimismies tiesi sen ja siksi hän tyynesti virkkoi:

— Velvollisuutensa voi ihminen helposti niin täyttää, ettei laki niistä pääse mitään sanomaan, mutta läheskään kaikki ei ole siinä. En tahdo sanoa, että olette kirveellä lyönyt tuota lasta, — sen hän on itse keksinyt, — mutta minä tiedän varmasti, että te olette syypää siihen, että lapsen on täytynyt moinen vale keksiä. Hän on pieni, turvaton taimi ja sellaista pitää kohdella hellävaroen ja kasvattaa rakkaudessa.

Isännän katse kulki paikasta toiseen ja hän oli vetäytynyt ovensuuhun.
Siinä hän kovensi itsensä:

— Herra vallesmanni on hyvä ja koettaa itse rakkauskasvatustaan tuohon lapseen, minä en sitä kiellä. Mutta minulle ei herra vallesmannin tarvitse sellaista opettaa, ei se teidän virkaanne kuulu. Pitäjässä on kallis pappi. Vast'ikään minä vein sille kymmenykset.

Isäntä poistui hyvästiä sanomatta ja keskustelut Hetun suhteen raukesivat siihen. Tyttönen jäi yhä edelleen lainvalvojan turviin.

VI.

Hetu oli kaunis lapsi, varsinkin herrasväen mielestä. Hänellä oli vaalea tukka, kalpea, hiukan tummahko hipiä ja suuret, totiset silmät, joiden väri oli epämääräinen. Väliin ne silmät olivat vaaleansiniset, väliin vihertävät, illalla, valkean valossa ne näyttivät mustilta.

Nimismiehen oli sääli niin kaunista lasta, josta, jos se saisi rauhassa kehittyä, epäilemättä tulisi ihastuttava ihminen. Toisaalta hän hyvin tunsi Rajaportin kaltaiset maalaisisännät: ei mitään sääliä, ei ainuttakaan hyvää sanaa turvatonta kohtaan.

Sentähden päätti nimismies hankkia Hetulle kodin kokonaan toiselta taholta.

Kylässä asui muuan vanhanpuoleinen säätyläisneiti. Se oli harras uskovainen ja hänen huvilansa oli kaikkien kuleskelevien saarnamiesten tyyssija. Vallesmannin mielestä oli tämä neiti itse täydellisyys ihmishaamussa ja hänen luoksensa hän rouvansa mukana lähetti Hetun muutamana kauniina päivänä.

Mitä Hetuun tulee, ei hän lainkaan saanut yhtä ihanaa kuvaa neidistä, kuin mikä vallesmannilla oli. Hetusta tuntui, kuin olisi ilma neidin huoneissa haissut joltakin pilaantuneelta herkkuruoalta ja neidin silmissä hän oli näkevinään jotakin, jota aikaihminen kutsuisi vaivatta syntyneeksi kärsimykseksi. Mutta Hetu oli tehnyt melkosia kokemuksia elämässään, — hän tunsi liian hyvin erotuksen entisen elämänsä ja nykyisen välillä ollakseen tyytymätön pikkuseikkoihin. Hän oli tullut tuntemaan, miten sulosta on nukkua puhtaalla vuoteella puhdas paita yllä ja miten hauskaa on aamulla saada kahvia ja oikeata ruokaa oikealta pöydältä. Sydän sykkien uutuuksien odotuksesta hän tukahdutti ensimäisen vastenmielisyyden tunteen, jonka hänen tuleva kotinsa hänessä synnytti.

Mutta kun neiti oli niin liian lempeä, liian hyvä ja kun se alituiseen hymyili, hymyili… hymyili ihan ilman syytä, — ei Hetu voinut sille mitään, että hänet väkisin valtasi mieliala, joka oli kuin katumusta siitä, ettei ollut mennyt takasin Rajaporttiin.

Nimismiehen rouvan lähdettyä alkoi neiti heti kertoa Jeesuksesta, joka rakastaa kaikkia hyviä lapsia, sellaisia, jotka sitä rukoilevat. Senjälkeen hän kertoi, miten Jumala ihmeellisellä tavalla auttoi köyhää leskeä, jolla oli kahdeksan lasta.

Vanhin lapsista oli nimittäin jumalinen ja kun perheen ainoa lehmä oli kuollut ja kun suuri kurjuus vallitsi mökissä, alkoi se uskovainen lapsi rukoilla Jumalaa. Se rukoili, rukoili niin kauan, että väsyi ja kun se sitten nousi ylös polviltaan, niin sanoi se äidilleen, että älä sure, äiti, kohta tulee apu.

— Ei, lapseni, vastasi epä-uskoinen äiti, ei meille apua tule. Jumala on meidät hylännyt.

— Äiti ei saa noin puhua, sanoi tyttö. — Jumala ei ole hylännyt meitä.
Rukoillaan, rakas äiti, yhdessä!

Äitiä liikutti tytön puhe ja yhdessä he lankesivat polvilleen. Siinä heidän rukoillessaan aukeni ovi ja huoneeseen astui eräs suuren kartanon omistaja, pitäjän rikkain mies. Kun hän näki äidin ja lapsen polvillaan rukoilemassa, vuotivat suuret kyyneleet hänen silmistään ja hän sanoi:

— Jumala varmaankin on johdattanut askeleeni tänne. Oletteko puutteessa?

— Olemme, vastasi vaimo. — Meillä on suuri hätä, kun mökissä ei ole palaakaan leipää ja kun ainoa lehmämme kuoli eilen.

— Älkää surko, vastasi se rikas isäntä, minä lähetän teille toisen lehmän ja säkillisen jauhoja.

Näin pelastui kokonainen perhe nälkään kuolemasta yhden pienen tytön rukouksen avulla, lopetti neiti kertomuksensa. — Eikö ollutkin se pieni tyttö oikea jumalanlapsi, hän lisäsi ja katsoi Hetuun nähdäkseen, minkä vaikutuksen kertomus oli tehnyt.

Hetu aikoi vastata, mutta hillitsi samassa itsensä ja oli vaiti.

— Mitä sinä aioit sanoa? kysyi neiti hymyillen.

— Minkätähden Jumala antoi sen lesken lehmän kuolta? lapsi arkaillen tiedusteli.

— Jumala koettelee sillä tavoin ihmisten uskoa. Kärsimysten kautta usko vahvistuu.

— Niin, intti Hetu rohkeammin, mutta mitä varten se Jumala sen rikkaan lähetti?

— Kun sillä oli antaa.

— Miks'ei se koetellut sen rikkaan uskoa?

Neiti ei käsittänyt, mitä Hetu oikeastaan tarkotti ja Hetu puolestaan ei osannut selvästi selittää. Kysymys painui hiljaisuuteen.

Mutta itsekseen Hetu mietti asiaa ja hänen sydäntään viiltelivät vihaset ajatukset. Kun hän illalla neidin kanssa rukoiltuaan meni levolle, hautoi hän yhä vielä samaa ajatusta, että mitä varten Jumala, jolla on valta ja voima, antoi lesken lehmän kuolta… Olisihan se voinut tappaa siltä pitäjän rikkaimmalta mieheltä sen yhden lehmän… tai vaikka kaikki! Ja miks'ei Jumala, kun se sai tietää, miten kovasti se pieni tyttö osasi rukoilla, lähettänyt suoraan taivaasta paljon, paljon rahaa, miksi se lähetti sen rikkaan… Hetu kuvitteli, miten hyvä se rikas oli olevinaan, kun se antoi lehmän köyhälle, — vaikka sen tietysti täytyi antaa, koska kerran Jumala niin tahtoi.

* * * * *

Aamulla neiti tuli Hetun vuoteen ääreen.

— Nouse nyt kauniisti ylös, hän virkkoi, pese kasvosi ja pue päällesi.
Sitten me rukoilemme!

Pienen orvon kasvatus oli alkanut.

Rukouksen jälkeen mentiin neidin huoneeseen, jossa kaksi nuorta, haikeannäköstä miestä istui.

— Tässä nyt on se tyttö, josta olen puhunut, esitteli neiti Hetua.

Miehistä oli toinen vakava ja totinen. Hän istui hiljaa kädet ristissä, ei puhunut paljon, eikä muutenkaan herättänyt erityistä huomiota. Mutta toinen, josta neiti näytti pitävän enemmän, oli vilkas ja levoton. Hänellä oli suuri, terävä nenä, leveät, keltaset hampaat ja hänen silmänsä kulkivat alinomaan esineestä esineeseen.

He istuivat koko kesäisen päivän huoneessa, veisasivat, rukoilivat ja vähän väliä heille tarjottiin kahvia tai ruokaa. Silloin kun he söivät ja joivat ja myöskin pisempien virsien aikana sai Hetu olla kyökissä auttamassa palvelijaa, mutta rukouksien ajaksi käskettiin tyttönen sisään, jossa piti polvistua ja kuunnella, miten neiti ja terävänenäinen vuoron perään rukoilivat.

Hetun mielestä se oli hauskaa.

Rukouksien sisällöstä hän ei tosin paljon ymmärtänyt. Saarnaaja vain alinomaan puhui emännästä, jolla se tarkotti neitiä, ja rukoili hänelle Jumalan siunausta, koska hän niin paljon tekee Jumalan valtakunnan hyväksi. Ja neiti puolestaan pyysi taivaan isää muistamaan etenkin näitä veljiä, jotka koko elämänsä ovat isälle uhranneet.

Mutta joskaan sanat eivät Hetuun tehneet suurta vaikutusta, niin vaikutti rukoilijain ääni ja olento sitä enemmän. Siinä oli jotakin pitkää, venyvää, itkunsekaista, joka vaikutti sen, että kuulijan nenänvartta alkoi kirvellä ja sieramista tippua vettä.

Varsinkin muuttui saarnaaja rukoillessaan oudon näköseksi. Ensin se pani silmänsä kiinni, sitten se hiukan niitä raotti ja silmien sijasta näkyi jotakin kellertävää, talista, kiiltävää, joka liikkui, liikkui… Joskus välähtivät silmät esiin, naama on venynyt puolta pitemmäksi ja suusta sataa. Tuon tuostakin se nielasee jotakin, silloin lakkaa satamasta, mutta alkaa pian jälleen.

Kun saarnaaja illalla, pois lähtiessään puhui Hetulle Jeesuksesta ja käski hänen olla kiitollinen neidille, joka oli ottanut hoitoonsa hänen sekä sielunsa että ruumiinsa, pärskytti se suustaan niin paljon sylkyä Hetun kasvoille ja vaatteille, että tyttösen tuli paha ja ilkeä olla.

* * * * *

Milt'ei joka päivä kävi saarnaajia ja heidän mukanaan kulki paljon muitakin ihmisiä, kansaa kaikenlaista, niin että ensi aikoina jonkunlainen markkinatunnelma alituiseen vallitsi Hetun sielussa. Ihmiset olivat aina pyhävaatteissa, söivät hyvää ruokaa, joivat ehtimiseen kahvia ja kaikesta sai Hetukin osansa. Siitä edestä oppi pieni kulkutyttö rukoilemaan, veisaamaan ja kuuntelemaan jumalisia keskusteluja. Kun vieraat hänelle sanoivat »halleluja», vastasi Hetu »amen». Ensin hän kaihtoi sitä sanaa, niiasi vain ja punastui, mutta kun vieraat ja neiti itse käskivät hänen rohkeasti vastata, tottui hän pian.

Siten tuli Hetusta jumalanlapsi. Hän rukoili, veisasi ja kuunteli, — ajatuksilla oli silloin niin hyvä tilaisuus vapaasti harhailla.

Ne ajatukset, ne olivat sangen häilyviä. Syyskesä kului, tuli talvi, ja kun ei mitään erinomaista hauskuutta enää ollut nähtävänä, eivät mietteet juuri milloinkaan pysähtyneet Hetun luokse, vaan samoilivat kaikkialla. Väliin ne olivat oman maan metsissä, kedoilla, maanteillä, väliin kaukana ulkomaalla… siellä lämpösessä maassa, missä ei milloinkaan ole talvea ja missä lintuset vuoden ympäri laulavat ja kukat kukkivat. Tai jos ajatukset joskus pysähtyivätkin Hetun luokse, olivat ne kovin vallattomia, kinasivat keskenään ja tekivät yhden kepposen toisensa jälkeen. Mitähän Jumala ajattelee, kun sitä noin kehutaan, saattoivat ne kesken hartainta rukousta sanoa, — onkohan se mielissään? Ajatukset olivat silloin täynnä naurua.

Itse oli Hetu totinen ja vakava, ei lainkaan mietteidensä kaltanen. Neidillä oli toiveita hänen suhteensa, sillä tyttö saattoi väsymättä lukea pitkiä kappaleita postillasta ja ympärilleen vilkumatta seurata saarnojen juoksua. Hetu näytti niin luontevasti kasvavan elämäänsä, hän oli niin nöyrä ja tyytyväinen, eikä hän nähtävästi kaivannut elämälleen mitään muutosta tai vaihtelua.

Osakseen oli tyttö vähitellen saanut kaikki palvelijan tehtävät, mutta siitä huolimatta hän sentään oli enemmän kuin palvelija. Neiti sanoi pitävänsä Hetua kuin omaa lastansa ja kaikki myönsivät, että niin oli.

VII.

Kuleksija Hetussa kätkeytyi, jumalanlapsi kasvoi ja varmistui. Mutta vuosien vieriessä kasvoivat myöskin ajatukset ja ne olivat kuleksijan puolella.

Jota hiljasempaa ja jumalisempaa ympäristö oli, sitä enemmän mietteet villiintyivät, — ne eivät enää hetkeksikään pysähtyneet Hetun luokse.

Eivät ne enää kulkeneet ulkomailla, eivät kovin kaukana kotimaassakaan, ne pyrkivät omaan kylään, vertaistensa seuraan.

Akkunaan näkyi järventaus keinuineen, illoin kuului järven yli raikasta naurua, hälinää ja laulua. Siellä ajatukset viihtyivät. Talvi aina vaimensi kuohuvaa voimaa, talvi oli pitkä ja pimeä, saarnoille sopiva, mutta jälleen ja jälleen tuli kevät, uudelleen ja uudelleen ajatukset yltyivät ja yhä herpaisevammalla voimalla ne sieluun tunkeutuivat.

Kun tytöt ja pojat tulivat keinulta, he ikäänkuin ivaten katsoivat
Hetuun.

Varmaankin oli niillä ollut kovin hauskaa!

Heidän joukossaan oli muuan kaunis poika. Se ei milloinkaan katsonut ivaten Hetua, vaan näytti olevan pahoillaan siitä, ettei Hetu ollut mukana. Sen katse oli surullinen ja houkutteleva.

Varmaankin oli siellä ihana olla!

Mutta neiti ja neidin ystävät puhuivat hyvin pahaa järventaustan keinusta ja rukoilivat, että Herra armahtaisi niitä, jotka siellä kulkivat. Keinu oli neidin mielestä suuri synnin ja saastan paikka ja pimeyden ruhtinasta nuoriso siellä palveli.

— Kiitä sinä, lapseni, Jumalaa, hän Hetulle puhui, kiitä Jumalaa, joka sinut kuin kekäleen on maailman synnin tulesta siepannut. Näes, lapseni, sielua eivät maailman lasten riemut tyydytä, se kaipaa… se kaipaa jotakin parempaa, jotakin pyhempää.

Hetun sielu kaipasi keinulle nuorten joukkoon. Se inhosi parempaa ja pyhempää.

— Tekeekö sinun mielesi keinulle? kysyi neiti.

— Ei, vastasi Hetu huoaten.

— Niin, huokaa, huokaa vain, lapsi, maailman syntien suuruutta!

Kun Hetu täytti viisitoista vuotta, alkoi neiti valmistaa häntä rippikouluun. Neiti puhui niinä aikoina paljon rippikoulun merkityksestä ja sakramenttien suuresta pyhyydestä.

— Sinä olet tähän asti ollut lapsi, hän puhui, mutta kun sinä saat sen armon, että pääset osalliseksi siitä kalliista sakramentistä, joka on herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri, niin astut sinä ulos lapsuuden maailmasta Jumalan valtakunnan todellisuuteen. Sinä teet liiton Jumalan kanssa ja olet itse vastuunalainen jokaisesta sanasta, askeleesta ja teosta, joka ei ole Jumalan mielen mukanen. Mutta kaikki me ihmiset olemme heikkoja, eikä meidän elämämme, vaikka se hyväkin olisi, ole täydellisyydelle otollinen, sille täydellisyydelle, joka on Jumala, ja sentähden on meillä hänen kallis poikansa Jeesus, jonka kautta armo on meille annettu. Siis joka hetki, jok'ainoa silmänräpäys tulee sinun huoata Jeesuksen puoleen että hän armahtaisi sinua ja olisi laupias sinun heikkoutesi tähden.

Neiti oli aina ollut hyvä Hetulle, mutta mitään hellyyttä Hetu ei häntä kohtaan tuntenut. Heidän välinsä oli aina pysynyt uskonnollisen kylmänä, eivätkä vanhuksen sanat nytkään mitään vaikuttaneet. Hetu ei tuntenut mitään juhlallista jumalanliiton lähestymistä, tunsi vain tulevansa aika-ihmiseksi.

Rippikoulua kesti kaksi viikkoa ja Hetu oli siellä paras. Hän osasi aina antaa oikean vastauksen papin kysymyksiin ja hänen käytöksensä oli mallikelpoista, hän kun oli tottunut hiljaa kuuntelemaan. Joka ilta tuli neiti häntä vastaan, kun hän palasi kirkosta. Vanhus pelkäsi ja varoi, ettei tyttö vain joutuisi maailman lasten viettelysten pauloihin. Ja kotona sai Hetu kertoa, mitä pappi kunakin päivänä oli häneltä kysynyt ja miten hän oli papille vastannut. Neiti oli tyytyväinen vastauksiin, joskus vain sanoi: olisit vastannut niin ja niin, se olisi ollut vielä parempi.

Huonoin ja vallattomin oppilas rippikoulussa oli se sama poika, joka Hetua katseillaan oli keinulle houkutellut. Häntä kutsuttiin isäksi, syystä että hän oli jo kahdeksantoista täyttänyt ja kävi toista vuotta rippikoulua. Milloinkaan se ei osannut oikein vastata, mutta sen vastaukset olivat enimmäkseen sukkelia ja naurua herättäviä.

Pappi ei ollut milloinkaan ankara sitä kohtaan.

Eemeli Ahola, se oli pojan nimi, oli suuren kotitalonsa ainoa poika ja, kuten kerrottiin, vanhempainsa ainainen surun esine. Miten syvää tuo suru hänen suhteensa oli, sitä ei varmasti voitu päättää, sillä usein sai äiti pakahtuakseen nauraa pojan kujeille ja isää taas lohdutti se usko, että poika vanhemmiten kyllä talttuu. Sellainen oli hänkin, isä, nuorena ollut.

Hetu oli huomannut, että Eemeli katsoi häneen useammin kuin muihin tyttöihin. Usein heidän katseensa kohtasi toisensa ja Hetun sydän alkoi silloin oudosti sykkiä. Kun sitten saapui se suuri hetki, jolloin Hetu ensi kertaa polvistui alttarin ääreen, ei hän ollenkaan enää muistanut hetken pyhyyttä. Hän ajatteli koko ajan, että tuleekohan Eemeli samaan pöytään, vai kaukaako katselee. Hän oli tuntevinaan Eemelin katseen ja hänen kasvojansa poltti.

Neidin kysymykseen, miltä hänestä tuntui, kun pappi niitä juhlallisia sanoja sanoen hänelle ehtoollisen ojensi, vastasi Hetu:

— Minä en osannut ajatella mitään, minusta tuntui kuin olisin ollut poissa maailmasta.

Neiti hymyili rakkaasti. —

Nyt oli Hetu aika-ihmisten kirjoissa… Mitään muutosta ei kuitenkaan tapahtunut hänen elämässään, hän luki, veisasi ja rukoili, kuten ennenkin. Mutta ajatukset olivat saaneet päämäärän, ne kohdistuivat Aholan Eemeliin.

Eräänä pyhänä, kun Hetu palasi kirkosta, hän tapasi Eemelin. Se pysähtyi ja alkoi kävellä tytön rinnalla.

Hetu oli hämillään eikä tietänyt mitä sanoa. Hän oli oppinut puhumaan vain jumalisista asioista, eikä ollenkaan tietänyt, miten maallisista asioista keskustellaan. Hänen vastauksensa olivat lyhyitä ja hän tunsi itsensä tyhmäksi ja kömpelöksi.

Eemeliltä sitävastoin riitti puhetta. Hän näytti tietävän koko maailman asiat, hän muisti hyvin, miten pappi oli saarnannut, lasketteli sukkeluuksia saarnan johdosta ja sanoi papin turhan päiten niin paljon pirua haukkuvan. Hänen, Eemelin mielestä oli ihmisen paras pysyä hyvissä välein niin Jumalan kuin paholaisenkin kanssa. Sillä kyllähän Jumala auttaa, kun sitä avuksensa huutaa, mutta piru on hätäisempi… ja joskus on hätäinenkin apu tarpeen.

Hetun mielestä tuo oli niin sukkelaa. Eemeli oli ihmeellinen mies, kun se noin uskalsi puhua pyhistä asioista. Siten ei Hetu edes ajatellakaan uskaltanut… Tien käänteessä tyttö pysähtyi, sillä hän ei tohtinut antaa Eemelin saattaa itseänsä kotiin asti.

— Pelkäättekö te sitä Sionin harppua? kysyi Eemeli nähdessään epäröivän ilmeen tytön kasvoilla.

— Kuka se on?

— Neiti, tiedän mä.

54

Sionin harppu…! Hetua niin nauratti.

— Enkö saa jälleen joskus tavata teitä? jatkoi Eemeli pitäen Hetun kättä kauan omassaan.

— En tiedä.

— Miks'ette? Eikö teidän ole ikävä niiden hurskaiden seurassa?

— On, vastasi Hetu vapisevin äänin.

— No niin, arvasinhan minä sen. Tulkaa joskus keinulle meidän kanssa!

— En minä tohdi.

— Olkaa menevinänne jonnekin muualle.

— Kantelevat vielä ja silloin minut paha perii.

— Se on tosi se. — Eemeli mietti. — Tulkaa minun kanssani kahden kesken, minä en kieli.

— Minä en milloinkaan pääse.

— Yöllä!

Hetua hirvitti sellainen ehdotus ja hän aikoi jo suuttua ja lähteä tiehensä.

— Kuulkaa, virkkoi Eemeli, minä en tarkota mitään pahaa. Minun on sääli teitä, kun te ette koskaan pääse nuorten seuraan. Minä en ole milloinkaan voinut unohtaa teitä, — hän kiihkeästi jatkoi, — siitä asti, kun teidät ensi kerran näin, olen minä teitä aina muistanut… Ettehän usko minusta mitään pahaa, kun pyysin teitä edes yöllä ottamaan itsellenne vapautta? Sanokaa, ettehän?

— En, vastasi tyttö tahdottomasti.

— Ettekö uskalla luottaa minuun?

— Kyllä, mutta…

— Mennään sitten joskus yöllä!

— Minä en tohdi.

— Niin, te ette luota minuun ja minä kun pidän teistä enemmän kuin koko maailmasta!

Se oli Hetun mielestä mahtava vertaus, sellaista hän ei ollut koskaan kuullut. Eemeli pitää hänestä enemmän kuin koko maailmasta!

— Tuletteko?

— Minä en pääse…

— Akkunasta!

— Niin, akkunasta, välähti Hetun ajatuksiin ja sanat pääsivät itsestään irti.

— Missä teidän akkunanne on, kysyi Eemeli.

Hetu selitti. Se oli puutarhaan päin ja neidin makuuhuoneen akkuna oli aivan toisaalle.

— Minä tulen, alkoi Eemeli selittää, teidän akkunanne alle ja autan teidät alas. Te jätätte akkunan hiukan raolleen, että jälleen pääsette sisään ja minä raivaan jäljet pois nurmikolta ja katson, ettei seinään tule naarmuja.

Poika tuntui tietävän keinot liiankin hyvin, mutta Hetu ei siinä huomannut muuta kuin suurinta kekseliäisyyttä. Eemeli määräsi ajan ja yön, jolloin he tapaisivat toisensa, ja niin he erosivat.

* * * * *

Seuraavina päivinä Hetu ei ollut oma itsensä. Hän oli hermostunut ja häntä kadutti, että oli luvannut mennä yöllä ulos Eemelin kanssa. Siinä oli jotakin ilkeätä… kuitenkin hän odotti sitä hetkeä.

Aika kului hiljaa. Hetu kaipasi ja ikävöi. Suuri salaisuus painosti häntä ja vaikkei hän ollut tehnyt mitään varsinaista rikosta, tunsi hän omantunnon soimauksia rukoillessaan neidin kanssa. Teeskentely hävetti Hetua. Hän olisi tahtonut heti paikalla kiiruhtaa syntisten joukkoon, lukeutua heihin, elää heidän laillansa, mutta hän oli liian kauan ollut jumalinen, ei käynyt laatuun noin yht'äkkiä muuttua. Yhä vielä hänen täytyi rukoilla itselleen Jumalan varjelusta maailman syntien ja viettelysten suhteen. Rukoileminen oli vastenmielistä, se kiusasi, tuskastutti ja painoi hänen mieltänsä.

— Etkö sinä enää rakastakaan Jumalaa samalla lapsellisella luottamuksella kuin ennen? alkoi neiti tiedustella. — Minusta tuntuu, kuin olisi sinun sydämesi kylmentynyt.

Hetun sydän ei ollut kylmentynyt, mutta Jumalaa hän ei ollut koskaan rakastanutkaan.

Rakastiko yleensä kukaan Jumalaa? Neitikin vain enemmän puhui rakkaudesta, kuin sitä tunsi, ja samoin tekivät kaikki muutkin uskovaiset.

Hetu ei ketään rakastanut, hän ei tahtonut ketään rakastaa.

Hän ei tietänyt sitä pelkoa, mikä hänellä oli, sitä vavistusta ja tuskaista odotusta heräävän rakkauden oireeksi.

Vihdoin tuli odotettu yö.

Neidillä oli vieraana muuan saarnaaja ja hän jäi keskustelemaan sen kanssa. Hetu valitti päänsärkyä ja meni aikaseen levolle.

Hänen mielensä kuohui, rinta oli pelvosta särkyä, sydän vavahteli niin kovin joka kerta kun pieninkin rasahdus kuului puutarhasta.

Aivan vain kiusalla neitikin valvoo ja juttelee saarnamiehen kanssa…
Voi, miten Hetu vihasi saarnaajia…

Iltayön hetket kuluivat verkalleen, Hetu on menehtyä tuskaansa. Jospa se ei tulisi! Mitä varten oli hän luvannut mennä yöllä ulos Eemelin kanssa… nyt olisi niin ihanaa nukkua rauhassa…

Tai jos se koputtaa akkunaan niin kovaa, että neiti kuulee!

Mutta onko hänen pakko lähteä ulos? On nukkuvinaan, eikä välitä, vaikka Eemeli miten jyskyttäisi! Voihan sitten selittää, että neiti aavisti jotakin ja valvoi koko yön. Olkoon… hän ei ole tietävinään mistään, vaan nukkuu! Onko se hänen vikansa, jos hänen akkunaansa koputetaan… Hetu rauhottui hiukan, ummisti silmänsä, mutta samassa hän kuuli liikettä puutarhasta.

Kiireesti hän nousi ylös ja meni akkunan luo katsomaan. Siellä ei näkynyt mitään… vain hämärä syyskesän yö.

Neiti oli mennyt maata. Hänen hengityksensä kuului selvästi Hetun huoneeseen. Saadakseen tietää, miten sikeästi se nukkui, Hetu yskäsi, ensin hiljaa, sitten kovempaa. Neiti yhä nukkui.

Hetu oli päättänyt olla menemättä ja nukkua, kun Eemeli tulee, mutta varovaisuuden vuoksi hän sentään aukasi akkunan haasta ja raotti sitä hiukan. Sitten hän hiljaa puki yllensä ja alkoi odottaa.

Voi, jospa se ei tulisi! Hyvä taivaan isä, ettei se tulisi!

Yö oli kulunut puoliväliin, eikä ketään kuulunut. Jumalan kiitos!

Kello löi yksi. Vieläkään Eemeliä ei näkynyt. Mitähän sille oli tapahtunut, kun se ei tullut? Entä jos se vain narrasi, piti pilkkanaan…

Hetu yhä odotti. Tuulen kohina puutarhassa saa hänen ruumiinsa värisemään pelon ja onnen sekaisesta tunteesta.

Ketään ei tule…

Hetu oli jo epätoivon partaalla, hän itki, väänteli käsiään, ikävöi. Jospa Eemeli edes hetkeksi tulisi hänen akkunansa alle, että hän saisi nähdä hänet, puhutella häntä… Hän puhuisi sille paljon, paljon asioita… Hetu kuvitteli kauniita sanoja, ihmeellisiä tunteita, jotka hän Eemelille ilmaisisi.

Kuvitteiden keveään horrokseen vaipuneena hän kuuli keveän kosketuksen akkunaan. Hän kavahti ylös, hiipi akkunan luo ja raotti sitä henkeään pidättäen.

— Minä, kuului yön hämärästä ääni. Hetu työnsi akkunan auki. Eemeli oli kyyrysillään akkunan alla seinään litistyneenä. — Tule ulos!

Hän tarttui Hetun vyötäisiin ja nosti hänet ulos akkunasta.

He pysähtyivät hetkeksi kuuntelemaan, mutta kaikki oli hiljaista. He hiipivät puutarhasta maantielle, rantaan, veneeseen.

VIII.

Neiti ei ollut mitään huomannut. Hän ei huomannut vielä toisena, ei kolmantenakaan kertana. Hetu ei enää ollut edes varovainen.

Päivät pitkät hän työtä tehdessään, rukoillessaan, veisatessaan muisteli Eemeliä ja hänen kanssansa vietetyitä öitä. Iltasin hän puristeli ja hyväili itseään tunteakseen uudelleen, miten Eemeli oli häntä puristellut ja hyväillyt. Kaikki se hellyyden kaipaus, joka hänen sydämessään oli lapsuuden kovilta ajoin kätkeytyneenä, koko se tunteen voima, joka luostarin tapaisissa oloissa kasvaneen nuoren tytön sieluun oli salpautunut, oli rajuna ja vastustamattomana raivannut itselleen tien, etsinyt itselleen keinot ilmentyäkseen. Eikä koko maailmassa ollut niin onnellista tyttöä kuin Hetu, ketään naista ei mies milloinkaan niin käheästi ollut rakastanut, kuin Eemeli häntä rakasti. Hetun kävi sääli neitiä, joka ei lainkaan aavistanut mitä oikea rakkaus oli, vaan joka haaveili jotakin sellaista, jota ei milloinkaan saanut nähdä, eikä tuntea. Neiti parka oli niin onneton, sen lempi oli niin kurjaa ja köyhää. Jospa Hetu olisi saanut hänelle puhua omasta rakkaudestaan ja virsien sijasta laulaa omia lemmenlaulujaan! Mutta hän ei saanut, neiti ei olisi voinut sitä käsittää, — suuri ero oli heidän lempensä välillä. Neidin oli kalpeaa, hämärää, sen esine kaukana ja korkealla, Hetun oli kuumaa, voimakasta ja hän sai usein olla rakastettunsa luona, joka silloin kiihkeästi painoi hänet polttavaa sydäntänsä vastaan. —

Neidiltä ei voinut jäädä huomaamatta se palo ja hehku, mikä tytössä oli. Mutta oman nuoruutensa oli hän aikoja sitten unohtanut ja kun hän itse oli kylmä kaikelle tämän maailman hekumalle, ei hän aavistanut asian oikeata laitaa. Hän lainasi omat silmänsä Hetulle ja luuli tytön niiden lävitse maailmaa ja sen synnillistä menoa katselevan. Kun Hetu lauloi taivaallisia lauluja neidin ja tämän uskotoverien seurassa, oli hänen laulussaan lämpöä ja tunnetta ja se lämpö ja tunne sokasi neitiä. Hän luuli Hetun kasvaneen uskossaan.

Eräänä päivänä tuli sinne vieraaksi eukko, joka ei ollut uskovainen.
Kamala epäluulo heräsi Hetussa. Entä jos eukko tuntee salaisuuden!

Vieras oli kovin ystävällinen Hetulle, mutta pyysi kahden kesken saada puhutella neitiä.

He keskustelivat kauan ja kun Hetu avaimen reiästä kuunteli, erotti hän neidin sanat:

— Se ei ole totta! Te valehtelette!

Eukon poistuttua viipyi neiti vielä kauan kamarissaan ja kun hän vihdoin tuli ulos, olivat hänen silmänsä punaset itkusta. Hetulle hän oli ystävällinen, eikä puhunut mitään vieraan käynnistä.

— Oliko sillä jotakin asiaa neidille? Hetu varoen kysyi.

— Oli kai… mitä lie ollut ikäviä asioita, vastasi vanhus,

— Lienee puhunut minusta jotakin, — Hetun ääni värähti levottomuudesta.

— Mitäpä sillä lienee ollut sinusta puhuttavaa, neiti tyynesti virkkoi.

Hetun epäluulo katosi.

Kuitenkin, kun Eemelin jälleen piti tulla, oli Hetu jälleen varovainen. Hän öljysi salaa akkunan saranat, kiersi maatamennessään ovensa lukon kahteen kertaan ja kuorsasi niin kovaa, että neidin piti kuulta.

Puolen yön aikaan tuli Eemeli hiljaa ja varoen.

Heikko koputus kuului ikkunaan. Hetu meni neidin oven luo kuuntelemaan, mutta vastoin tavallisuutta vanhuksen hengitystä ei kuulunut. Tyttö hiipi takasin akkunan luo ja pyysi Eemelin odottamaan akkunan alle kyyristyneenä. Sitten hän jälleen alkoi kuunnella.

Vanhuksen vuode ratisi.

Miten saada tietää, nukkuiko neiti, vai ei? Hetu asetti korvansa oven raon kohdalle ja kuunteli koko sielullaan. Vihdoin alkoi sisältä kuulua raskas, tasanen hengitys. Neiti siis nukkui.

Hetu hiipi ulos akkunasta.

* * * * *

Ilkeämielinen nainen oli tahtonut turmella tytön mainetta ja häiritä pyhäin rauhaa, ajatteli vanha neiti mennessään sinä iltana levolle. Kuunneltuaan tytön oven takana, — sieltä kuului kuorsausta, — hän tavallista myöhempään toimitti iltahartautensa ja vaipui pian kevyeen uneen.

Hän heräsi siihen, että puutarhan puolelta kuului hiljasta rapinaa.
Hänen tarkka korvansa erottaa akkunan aukeavan.

Hän kuunteli.

Hänen sydämensä löi rajusti, kiihkeämmin kenties kuin koskaan ennen.

Vanhus on juoksemaisillaan ulos. Hän tahtoo estää sen, mitä tapahtuu, — mutta sitten hän hillitsee itsensä. Hän tahtoo saada selvyyden, nähdä asia kaikessa alastomuudessaan ja vasta sitten rangasta…

Neiti menee hiipien alas portaille. Siitä hän näkee, miten kaksi nuorta, notkeata olentoa juoksee rantaan.

Se sielu, jonka Herra oli uskonut hänen huostaansa, luisui pois hänen kädestänsä maailmalle. Portailta hän erotti, miten he irrottivat veneen irti laiturista ja alkoivat soutaa keinulle päin, — hänen vihaamalleen keinulle!

Neitiparan sydän oli murtua surusta. Hän meni kamariinsa ja alkoi rukoilla. Mutta rukous ei auttanut, ajatukset eivät jaksaneet kiintyä, vaan harhailivat sinne tänne…

Uskon takia vangiksi otettu järki pääsi hetkeksi irralleen. Neiti alkoi tutkistella itseään ja sitä, miten hän oli kasvattanut lasta. Oliko hän ehkä laimin lyönyt jotakin, ollut liian lempeä, tai liian ankara kasvattiansa kohtaan. Hän muisteli Hetun käytöstä. Se oli aina ollut hyvää, se oli ollut mallikelpoista! Kasvatuksessa ei voinut olla vikaa!

Ihmissydämen salaisuuksia ei neiti tuntenut. Hän oli vanha, varakas neitonen ja hän oli aina katsellut ja arvostellut ihmisiä pinnalta. Häntä ei kukaan ollut koskaan loukannut, koskaan hän ei ollut pettynyt kenenkään suhteen. Ei koskaan oltu hänelle tehty lupauksia, joita ei olisi täytetty. Hänen sydämessään ei ollut haavottuman arpea. Neiti vanhus luuli ihmisiä sellaisiksi, kuin miltä ne näyttivät. Hän luokitteli niitä: yhdet olivat jumalisia, s.o. siveitä, puhtaita, toiset vähemmän jumalisia ja siitä aina alaspäin synnin ja saastan kuiluihin. Joskus tosin synnin saasta kuohahtaa korkealle, mutta harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ei milloinkaan jumalisiin asti.

Hän oli hyvä nainen. Nuorena oli äiti häneen istuttanut uskonnollisuuden idun, joka pian oli alkanut kasvaa ja rehottaa. Milloinkaan hän ei ollut horjahdellut, sillä äidin silmä oli varoen valvonut hänen askeleitaan keski-iän toiselle puolelle asti. Puhdas ja viaton, hän oli kuin lapsi ja hänen oli vaikea käsittää muuta elämää kuin puhdasta ja viatonta.

Ja nyt tällainen tapaus! Tällainen lankeemus hänen ohjaamassaan ja kasvattamassaan ihmissielussa!

Vanhus aukasi akkunan saadakseen raitista ilmaa, sillä synnin saasta, joka niin läheltä oli häneen koskenut, uhkasi tukahduttaa.

Neiti tiesi, että pahan siemenen täytyi olla lapsessa itsessään, sillä mitkään ulkonaiset olot eivät sitä olleet voineet kylvää. Mutta milloin se oli oraalle päässyt, milloin kasvanut ja kuka oli sitä hoitanut? Hän luuli oras oraalta repineensä irti kaikki paheet juuriaan myöten tytön sielusta, — ja nyt oli niitä kasvanut kokonainen viljamaa. Hän kauhistui pahan valtaa, joka nyt ensi kerran itsensä täydellä todella näytti. Oliko pahuus niin suuri, että se ulottui hänen kotiinsa asti! Hetu oli aina näyttäytynyt hartaaksi, kuten kaikki muutkin, jotka neidin kanssa seurustelivat. Vanhus luuli, että hänen ympäristönsä olisi ollut Herran valittua, maailmasta erotettua kansaa ja nyt… Ehkä oli siellä paljon likaa, jota hän ei aavistanutkaan…

Vaistomaisesti kaipasi vanhus yksinäisyyttä, hänessä heräsi kaipaus entisajan luostarielämään, harmaiden munkkikammioiden kolkkoon yksinäisyyteen, koska kirkkaan taivaan alla, ihanan luonnon helmassa rehotti synti. Hän sulki akkunansa päästäkseen näkemästä alkavan aamuruskon vaaleaa kajastusta, päästäkseen kuulemasta heräävien lintujen ensimäisiä viserryksiä ja tuntemasta aamutuulen virkeätä huountaa.

Samassa muisti hän akkunan, josta Hetu oli mennyt ulos. Hän aikoi mennä sulkemaan sitä, mutta ovi oli sisästä päin sulettu.

Milloinkaan ei neiti ollut vihastunut, sillä hän tiesi, että joka tyhmästi vihastuu, se tekee murhan. Pienenä, kun hänen luontonsa joskus kuohahti, oli äiti sen jumalansanan avulla taltuttanut ja vähitellen oli luonto tottunut pois kaikesta vihasta.

Mutta nyt!

Hetu oli tohtinut sulkea ovensa omalta kasvattajaltaan voidakseen paremmin toteuttaa ilkeät aikeensa. Se ei ollut solvaus vain kasvattajaa vastaan, se oli solvaus Jumalaa ja kotiakin vastaan! Millä oikeudella tohti kukaan sulkea hänen omaa oveansa hänen omassa kodissaan…!

Neiti riuhtasi ovea. Se ei auennut.

Akkuna, niin… Hän meni ulos, kiersi rakennuksen ja saapui Hetun akkunan alle. Se oli raollaan. Hirveätä alennusta tuntien kömpi vanhus sisään akkunasta tytön tyhjään huoneeseen… aivan kuin pahantekijä. Nyt oli hänen mittansa täysi.

IX.

Aurinko oli jo noussut, mutta sen säteet eivät vielä olleet kuivanneet puiden ja ruohojen tuhansia kimaltelevia kastehelmiä. Puutarhassa oli kylmää ja kosteaa.

Eemeli ja Hetu hiipivät hiljaa puutarhan aidan ylitse. Poika painoi viimeisen suudelman tytön huulille ja nosti hänet sitten akkunaan.

Akkuna oli sisältäpäin sulettu. — — —

— Herra Jumala, mitä minä nyt teen?

Eemeli ei vastannut mitään. Hetu huomasi, että hän oli hätäinen ja pyrki pois.

— Sano Jumalan takia, mitä minä nyt teen?

— Mistäs minä sen tietäisin, vastasi Eemeli kylmästi.

Hetu tarttui epätoivoisena hänen hihaansa.

— Tule minun kanssani neidin luo! Sano hänelle kaikki ja sano, että menemme naimisiin!

— En minä… mene sinä vaan yksin, eihän se sinulle mitään voi.

— Minä en uskalla… Rakas, oma ystäväni, tule minun kanssa!

— En, hitto vie, tulekaan! Laske irti! — Eemeli riuhtasi irti hihansa.

Hetu tarttui hänen käsivarteensa.

— Sano edes, mitä minun pitää tehdä!

— Jumaliste, minä en tiedä! Laske helkkarissa irti!

— Kuule, rukoili Hetu, vie minut kotiisi…

— En ikinä! Siellähän se melu vasta nousisikin!

Tyttö kalpeni.

— Sano, milloin me tapaamme toisemme?

— Saa nähdä.

Hetu päästi hänen kätensä. Eemeli pujahti taakseen katsomatta puutarhasta maantielle.

Tyttö jäi yksin seisomaan akkunansa alle.

Huoneista ei kuulunut mitään liikettä. Hetu meni etehiseen odottamaan neidin ylösnousua.

Entisiltä ajoin tuttu välinpitämättömyys oli vallannut hänet, sama tunne, jota hän silloin oli tuntenut, kun hän kruunun rattailla, vangittuna oli tuotu äidin luota kotipitäjään. Ajatustoiminta oli tauonnut, sydämen sykintä seisattunut, painunut niin syvälle, ettei se ollenkaan enää tehnyt kipeää. Täysin tyynenä hän odotti mitä tuleman piti.

Senjälkeen valtasi mielen uhma. Mitä varten häh masentuisi? Miksi tunsi hän kuoleman jäykkyyttä jäsenissään, sydämessään?

Eikö hän jo silloin, kun muut lapset äitiensä selän takana mörköjä pelkäävät, ollut kulkenut halki monien pitäjäin ja kerjäten etsinyt omaa äitiään? Tätäkö hän nyt aika-ihmisenä pelkäsi! Se, mitä oli tapahtunut siitä asti, jolloin nimismiehen rouva hänet toi neidin luokse, oli ollut tyhjää unta, turhaa, vaivaista, ummehtunutta elämää, josta hänen nyt näin raa'asti täytyi herätä kulkeakseen kohti sellaisia kohtaloita, jotka hänelle sopivat.

Mutta seisoessaan siinä porstuan ovea vastaan nojautuneena alkoi rohkeus yhä enemmän pettää. Muistot liikahtelivat, menneisyys kulki kuvina ohitse. Jälleen tuli mieleen äiti… sekin oli hänet hyljännyt… Ja kun hetkisen kuluttua askeleita alkoi kuulua sisältä ei Hetu enää uskaltanut jäädä paikalleen vaan juoksi pois ja piiloutui.

Neiti tuli ulos ja katseli ympärilleen. Hän ei huomannut Hetua, joka oli piiloutunut piharakennuksen sivuun. Neidin mentyä tuli Hetu jälleen esille ja asettui odottamaan.

Monta kertaa hän tarttui oveen astuakseen sisälle, uudelleen ja uudelleen rohkeus petti.

Sisältä kuului neidin laulu:

Kuule sa, syntinen kärsivä, ristille tie vapaa on. Eestäsi kärsi hän kuoleman, ristille tie vapaa on.

Usein oli Hetu entisinä aikoina laulanut sitä laulua, mutta sen merkitystä hän ei ollut huomannut ja nyt se tuntui uudelta. Sydämeen tuli omituinen hellyys, neidin ääni oli niin surullinen ja rakas:

Ma olen niin suuri syntinen, — ristille tie vapaa on, — täynnänsä saastaa maailman, — ristille tie vapaa on.

Veisaajan ääni tärisi, se oli kuin kyynelten tukahduttama. Hetu olisi tahtonut olla mukana veisaamassa, olisi tahtonut rukoilla, itkeä, mutta hän ei tohtinut.

Silloin aukeni ovi. Hetu ei ehtinyt juosta piiloon, vaan jäi paikalleen seisomaan.

Neidin kasvot olivat kalpeat, sen silmät ajettuneet ja itkettyneet, — mutta ne liekehtivät vihaa ja kiihkoa. Hän katsoi pitkäänsä Hetuun ja tyttö painoi katseensa alas.

Vihdoin vanhus katkasi äänettömyyden. Hänen ruumiinsa värisi.

— Ulos!

— Rakas neiti, rukoili Hetu polvistuen ja käsiään ojentaen, antakaa
Jumalan nimessä anteeksi!

— Pois… Ulos minun huoneestani, portto!

— Antakaa Jeesuksen nimessä…

— Älä mainitse sitä nimeä! Mene! — Neiti teki liikkeen kuin olisi tahtonut heittää tytön alas portaista.

— Saanko minä ensin selittää…

— Ei sanaakaan! Sinä kurja ja saastanen, äitisi vertanen portto, että sinä kehtaatkin näyttäytyä minulle!

— Jeesuksen…

— Minä olen jo sanonut sinulle, — kirkasi neiti, — että älä mainitse saastasilla huulillasi sitä nimeä! Mene heti pois minun huoneestani, sinä valheen ja saastan pesä!

Hetu olisi mielellään mennyt, mutta hän ei kehdannut käskien lähteä, se olisi ollut niin koiramaista. Välinpitämättömyys, joka jo alussa oli näytellyt itseään, valtasi nyt todenteolla hänet.

— Mitä sinä odotat?

— En mitään. — Hetu seisoi liikahtamatta ja katsoi neitiä silmiin.
Tuntui helpommalta, kun oli voittanut pelon.

— Etkö sinä aio lähteä?

— En vielä.

— Etkö! — Neiti aikoi tarttua häneen.

— Älä koske, virkkoi Hetu uhkaavasti.

— Vai et sinä lähde… portto…

— Minäkö portto! — Tytön silmät välähtivät vihertävinä. — Minäkö? Te itse olette! Te, jokaisen saarnaajan… hamasta nuoruudestanne!

Vanhus horjahti ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.

Hetu oli menettänyt malttinsa. Hän tiesi valehtelevansa, mutta hän ei enää ajatellut, mitä sanoi.

Neiti toipui, meni huoneeseensa ja telkesi oven. Nyt oli Hetulla hyvä tilaisuus poistua, kun ketään ei ollut näkemässä eikä ajamassa.

Hän lähti.

Jonkun askeleen päässä hänen tuli paha olla siitä, mitä oli sanonut neidille, ja hän kääntyi takasin. Neiti oli sillä välin pukeutunut ja tuli Hetua vastaan portailla.

— Antakaa anteeksi, neiti, — yritti tyttö sanoa, mutta vanhus käänsi päänsä pois ja lähti kiireesti kulkemaan nimismiehen taloa kohti. Se menee vallesmannilta apua hakemaan, tuli Hetun mieleen ja hänkin alkoi kiirehtiä pois, pois…

Tiellä tuli kaksi eukkoa häntä vastaan.

Toisen niistä hän tunsi samaksi, joka oli käynyt neidin luona. Se tervehti nauraen Hetua:

— Mihin se Aholan tuleva emäntä näin varhaisena aamuhetkenä kiiruhtaa?

Siihen toinen eukko:

— Aholan Eemelillä taitaa niitä emännän ehdokkaita olla joka kyynärän päässä.

Hetuun ei eukkojen puhe tehnyt mitään vaikutusta, paitsi että hän johtui ajattelemaan Eemeliä kulkiessaan kirkonkylän läpi kohti lapsuuden ajoilta tuttua metsää. Hän muisteli, koetti mieleensä johtaa ne lyhyet onnen hetket, joita hänellä oli ollut Eemelin kanssa, mutta uudelleen ja uudelleen Eemeli sekaantui niihin sellaisena, kuin hän oli ollut viime yönä, kylmänä, arkana, kepsumaisena. Ajatukset alkoivat harhailla. Ne kulkivat yhdestä toiseen, mihinkään pysähtymättä, mitään tulosta saavuttamatta. Mitä varten hän oli rakastanut… ja ketä… kenen takia menettänyt kauniin kodin neidin luona…

Neitiä hän ei ajatellut, ei surrut, että oli menettänyt opettajan, kasvattajan, äidin. Hetu oli koditon ja kotia hän kaipasi.

Kylän laitaan päästyään hän pysähtyi, sillä metsä näytti niin tutun kammottavalta. Joskus ennen, kauan, kauan sitten oli hän tutustunut siihen… kamalaan, hämärään, salaperäiseen olentoon, jonka syleilyä hän nyt pelkäsi. Epätietoisena jäi Hetu katselemaan sinne päin, josta oli tullut. Siellä oli kirkko järven rannalla, nimismiehen talo oli sen lähellä ja neidin puutarha tuonnempana, missä koivujen latvat huojuivat taivasta vastaan.

Hetu ei sinne ikävöinyt. Neitiä hän ei ollut oppinut rakastamaan, sen menettäminen ei ollut minkään menettämistä. Eemeli jätti joistakuista onnen hetkistä surkean muiston.

Kukaan ei siellä ollut pahoin kohdellut Hetua, katkeruutta hän ei tuntenut, mutta ei kaipaustakaan, tyhjyyttä vain.

Edessä oli metsä pitkine luikertelevine teineen. Sinne oli hänen kadottava, mentävä tyhjyydestä suureen tyhjyyteen.

Hän meni, kulki eteenpäin, niinkuin kulkee sellainen, jota ei kukaan odota, eikä kukaan kaipaa, kulki niinkuin yksinäinen erämaan eläin, jonka ainoana johtona on suojan- ja ravinnon-etsimisen vaisto.

Noidan neuvo.

I.

Talon tuvassa asuu Nikki, iäkäs kestiukko. Hän kuuluu tupaan, on muodostunut sen mukaiseksi. Pirtin akkunat ovat pienet, päivän polttamat, Nikin silmät ovat pienet, iän himmentämät. Harmaa on pirtti, laaja ja ränsistynyt, harmaa on Nikkikin, leveäselkäinen ja kulunut. Ne ovat yhtä.

Pöydällä palaa pieni tuikku, valaisee heikosti talvi-illan pimeyttä ja luo heiluvia, mustia varjoja. Nikki torkkuu. Talon piika, nuori, punaposkinen tyttö tuo sisälle toisen lampun, ison, kirkkaasti valaisevan. Varjot silloin katoavat ja Nikki kömpii kiukaalle. Hän ei siedä kirkasta valoa, keksintöä uuden ajan.

— Mitä se Nikki sinne kiukaalle? Täällähän alkaa taas rukousten pito tänä iltana.

— Hm, hymähtää Nikki ja kömpii jälleen alas. — Kyllähän rukous hyvää tekee itsekullekin.

— Sylvester saarnaa tänä iltana, tyttö virkkoi poistuessaan.

— Vai Sylvester, vai se.

Nikki on istahtanut pankolle. Hänen ajatuksensa harhailevat. Koko talven, syksystä alkaen on hän kuullut rukouksia, mutta vieläkään hän ei oikein käsitä, mitä niillä tarkotetaan. Sanotaan emäntävainajan kummittelevan, isäntä on nähnyt sen…

Paljon vainajien varjoja on Nikki nähnyt pimeinä öinä harmaassa pirtissä, — sangen paljon, ja emäntä on niistä tuorein. Viime talvena vielä hääräili tervennä ja ahkerana, nyt jo vainajien valtakunnassa asustaa. Paljon on Tuonen mailla ihmisiä, jotka Nikki on nähnyt terveinä, kukoistavina kukkakedoilla ja tanhuilla kulkevan. Iloset naurut, leikit ja laulut ovat lakastuneet, nuoruus on kuihtunut, nyt kaikki on varjoja vain, häilyviä haamuja ja rukouksia…

Eivät selvene vanhuksen ajatukset, ne eivät saa muotoa. Hän ei käsitä, miksi varjoja rukouksin tahdotaan poistaa. Nehän ovat elämää nykyhetken, rauhaisaa, leppeää illan utua. Näin on paras. Tämä on vienoa sabbatin soittoa, joka lepoon ja rauhaan kutsuu päiväpalkkalaisen.

Vaikka kyllähän rukous hyvää on itsekullekin.

Nikki panee kätensä ristiin ja huokasee syvään. Se huokaus ei ole rukousta, ei anteeksi pyyntöä. Se on yhdeksänkymmenisen kestiukon tervehdys uuden aamun sarastukselle.

* * * * *

Pirttiin tuli kaksi eukkoa virsikirjat kädessä. He menivät peräpenkille ja alkoivat arasti katsella ympärilleen.

— Kuka olisi uskonut!

— Jaa, sanopa muuta!

— Niin se on ihmisen laita! Ei tiedä jumalanluoma, kunne sielu kuoltua joutuu, iloonko vai ikuiseen piinaan.

— Ho-hoo.

— Ho-hoo, säesti Nikki pankolta.

— Eipä tietänyt emäntävainajakaan, virkkoi jälleen ensimäinen eukko, eipä tajunnut, ettei sielu kuoltua sijaa saa, vaan rauhatonna vaeltaa ihmisten ilmoilla.

— Ei tajunnut, ei, sanoi toinen huoaten.

Mikähän sen sielua painanee?

Puhuteltu muuttui salaperäiseksi, hartaus katosi hänen kasvoiltaan ja sijalle tuli kielevyyden pahansuova ilme.

— Kyllä minä tiedän syyn, hän virkkoi, vaan taitaa olla parasta, että pidän suuni kiini.

— Voithan tuon minulle ilmaista, pyysi toinen hartaasti.

— Mitäpä se ilmasemisesta paranee.

— Ei niin. En minä sen vaivanen ole.

— Kukin pitäköön huolen omista asioistaan.

— Niin, ja katsokoon omaan poveensa.

Puhe oli oikeata ja hillittyä, mutta itse he tunsivat sanojensa kärjen. Viha ja uteliaisuus poltti eukkojen rintaa, sillä toinen tiesi salaisuuden, eikä ilmaissut sitä toiselle.

Mutta ulkoa alkoi kuulua jalkojen töminää. Lisää kylänväkeä oli tulossa.

Patalassa emäntävainaja kummitteli ja sen johdosta talossa usein pidettiin rukouksia ja raamatunselityksiä. Emäntä oli ollut hurskas ja jumalaapelkääväinen ihminen, varsinkin viimeisinä päivinään. Sairasvuoteella oli hän ottanut ripin ja pappi oli kaikkien kuulten vakuuttanut hänen kuolleen uskossa. Sitä suurempi oli kauhistus, kun hän heti hautauksen jälkeen oli alkanut rauhatonna talossansa vaeltaa. Se oli tehnyt koko tuohon pieneen metsäkylään elähyttävän, oudon vaikutuksen, oli lyönyt leimansa sekä vanhoihin että nuoriin.

Ovi avautui ja pirttiin sylvähti paksu, kylmä höyrypilvi täyttäen koko ovensuun. Hiljalleen pilvi ohentui, siihen syntyi pyörteitä, jotka kiemurtelivat kattoa kohden ja katosivat. Oven suu oli täynnä väkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia. Hetkisen ne jalkojaan tömistellen ja käsiään hieroen puistelivat kylmästä, rauhottuivat vihdoin ja kävivät istumaan penkeille.

— Onpa siellä pakkanen, muuan mies virkahti.

Hänelle ei kukaan vastaa.

— Huh-huh, vahvisti mies sanojaan, sillä häntä itseäänkin hirvitti, että oli äänellään särkenyt pyhän hiljaisuuden.

Naisista muuan selailee virsikirjaansa, virittää sitten haikean kimeällä äänellä virren, johon kaikki yhtyvät. Virren aikana tulevat sisähuoneista esiin Patalan isäntä ja Sylvester. Isäntä on suuri, tuimannäkönen mies, Sylvester taasen, kylän räätäli ja saarnaaja, on pieni, punatukkanen ja liukas. He asettuvat pöydän taakse veisaamaan. Viimeistä värsyä laulettaessa yhtyy virteen Nikkikin. Hänen äänensä on heikko ja tärisevä, mutta se kuuluu erikseen, ei sekaannu toisiin.

Veisuun aikana on Sylvester tuon tuostakin luonut silmänsä kattoon. Virren loputtua hän astuu pöydän päähän, panee kätensä ristiin, luo alas katseensa ja rukoilee hiljaa, — jolla ajalla naiset keskenänsä supisevat omia asioitansa.

Vihdoin kohottaa saarnaaja vartalonsa, rykäsee ja alottaa tuimalla äänellä:

— Oo pyhä kolminaisuus yhdessä olemuksen muodostuksessa! Sinä olet meidän autuudensarvemme ja iankaikkinen turvamme! Me kiitämme sinua ylitse kaiken sydämellämme ja suullamme ja mielellämme, ettäs niin ylenpalttisen voimallinen ja laupias meitä kohtaan olet ollut. Nyt me rukoilemme sinun tykösi, ettäs armollisesti peittäisit meidän pahat tekomme, erinomattainkin ne, joilla me sinua ja sinun pyhiä käskyjäsi vastaan rikkoneet olemme tylyillä ja kelvottomilla ajatuksilla, puheilla ja töillä, panetuksilla, parjauksilla ja epäuskolla. Varjele meitä kaikesta vaarasta ja vahingosta, sillä yksin sinuun me luotamme, yksin sinuun me turvaamme, sinä yksin voit auttaa meitä. Sinähän olet meidän herramme ja sinun käsiisi me itsemme annoimme jo hamasta äitimme kohdusta. Niin siunaa siis nyt meitä, oo taivaan majesteetti, suojele, oo pyhä kolminaisuus, kätke, oo käsittämätön laupeus! Se korkein totuus peittäköön meitä, se korkein viisaus virvottakoon meitä ja se korkein pyhyys holhotkoon meitä. Tämä vakaa ja vankka kolminaisuuden korkea olemus olkoon vahva muuri meidän ja näkymättömien henkien välillä…

— Kiesus, kuului uunin puolelta hermostunut kiljaus.

Kaikki säpsähtivät, mutta rauhottuivat pian. Lapset hiipivät lähemmäksi äitejään.

Kissa oli hypännyt päreorsilta kiukaalle.

— … henkien välillä, pauhasi Sylvester, — etteivät ne saisi lähestyä meitä meille pahaa tekemään…

— Se pyrkii sinne lämpöseen, polonen, höpisi Nikki ääneensä, kissaa ajatellen.

Sylvester loi ukkoon julmistuneen katseen, pyhkäsi otsaansa ja jatkoi:

– Niinkuin pilven patsas ennen muinoin korvessa asettui Israelin lasten ja Epkyytin julman joukon välille, ettei pyhälle kansalle mitään pahaa tapahtuisi, niin ole nytkin, oo suuri väkevyys, tulinen muuri sen levottoman hengen ja tämän talon välillä, ettei se saisi tulla tänne pelottelemaan isäntää ja hänen palvelusväkeänsä. Ylitsevoipa pyhyys, mittaamaton korkeus, kaitse voimakkaalla kädelläsi tätä taloa, amen, ja se tapahtukoon!

Sylvester oli rukoillessaan käynyt hikiseksi ja punaseksi. Hän heiluttaa ruumistaan kuin seinäkellon heiluri, katsoo hetkisen aikaa äänetönnä kattoon, luo sitte terävän katseen sanankuulijoihinsa ja alottaa tavallisin puhe-äänin:

— Rakkaat ystävät! Kuten te tiedätte ja kuulleet olette, tulee tämän talon emännän haamu joka yö puoliyön aikaan tähän pirttiin ja isännän kamariin suureksi kauhuksi isännälle ja kauhistukseksi koko kylälle. Sen tähden on isäntä antanut papin jo ennen siunata tätä taloa, vaan koska sekään ei ole auttanut, on hän kääntynyt minun puoleeni pyynnöllä, että minä sekä siunaisin, että manaisin sen hengen pysymään täältä pois. Ja sen kaikkein korkeimman nimessä minä tahdonkin sen tehdä. Vainajan minä tunsin silloin, kun hän eli maan päällä ja minun mielestäni hänen vaelluksensa oli hurskasta. Mutta me ihmiset, hengenmiehetkin meidän seassamme, olemme taipuisat tuomitsemaan silmänäön mukaan. Meidän katseemme ei uletu sydämiin eikä munaskuihin. Mikä lienee ollut salainen sokkelo vainajan sydämessä, joka häneltä rauhan riistää. Tutkimattomat ovat Herran tiet, tutkimattomat ovat tuonen salaisuudet. Moni kuolee lihallisiin synteihinsä ja kuitenkin saa levon haudassa. Emäntä taas lepoa ei saa, vaan rauhatonna kummituksena kulkee jälkiänsä. Mikä lieneekin syynä… Suuri on juopa elämän ja kuoleman välillä, kuka uskaltaa sen yli kulkea!

Sylvesterin katse oli käynyt uhkaavan näköseksi. Hän astui keskelle lattiaa ja katon rajaan katsoen kiljasi:

— Minä herran palvelija kiellän sinua, rauhaton henki, koskaan enää astumasta yli kuoleman rajan! Isän, pojan ja pyhänhengen nimeen, amen!

Manaus oli toimitettu. Saarnaaja tarttui isännän käteen ja sanoi siunaten:

— Minä siunaan sinun sisälle- ja uloskäyntisi, amen! Ja ole nyt hyvässä turvassa, ei se enää tänne tule!

— Tulee se kun tuleekin, kuului naisten joukosta kimeä, epäjuhlallinen ääni.

Isäntä kävi rauhattomaksi ja etsi katseillaan puhujaa. Nainen jatkoi:

— Ei siunaukset, eikä muut höpinät haamuja ja kummituksia vastaan auta.
Turha on aina turhaa! Mutta menkääpä, isäntä, Mellan puheille, niin…

— Se on tosi, keskeytti joku röheä-ääninen eukko, Mellan noita se auttaa, jos kukaan. Se mies se osaa hallita vaikka itse pelsepuupia. Muistanhan minä, miten tässä kerran menneinä vuosina tuonne naapuripitäjään niinikään ilmestyi piru…

— Eihän emäntävainaja mikään piru ole, virkkoi muuan nuori tyttö vilkasten arasti kiukaan nurkkaan.

— Eikä noitiin saa luottaa, sanoi Sylvester loukkaantuneena. — Ne ovat pahan palvelijoita ja niiden voima on itsestään perkeleestä. Jos ei tällaisissa tapauksissa Jumala auta, niin ei sitte mikään.

— Onhan tässä nähty, mitä se on auttanut, jyrähytti joku tuimannäkönen mies.

— Vaikka on käynyt papit ja pipit, säesti nainen, joka puheen oli alkanut.

Se oli jo liikaa Sylvesterin mielestä, hänen muotonsa muuttui ja vihasella äänellä hän tiuskasi:

— Minuako sinä, Amanta, pipität?

— Kun sattui, niin kohdalle osui, vastasi mies Amantan puolesta. — Kyllä se Mellan noita on ainoa, joka näissä asioissa voi auttaa, — eikä se paljon maksa.

— Jumalan sana on paras apu!

Sylvester on jo hillinnyt itsensä ja on jälleen hiljan en ja nöyrä, kuten Herran palvelijan sopii.

— Niin muka, alkoi Amanta pistellä. — Sylvester pitää sanaansa papin sanaa parempana, vaikk' on oman kylän lapsi, Tuulispään saunassa syntynyt. Tuskin olisit saanut sanallasi Aattolan Esankaan sydäntä kääntymään akkansa puoleen, mutta Mella sen teki.

Naiset, jotka tarkkaavaisina olivat kuunnelleet keskustelua, alkoivat supista keskenään Aattolan pariskunnasta. Esa, se entinen naisviehkaaja, on äitynyt ihmisittäin elämään vaimonsa kanssa…

Tosiasioita vastaan ei Sylvester mitään voinut. Tiesihän hän, että Mellan noita pimeiden voimien avulla vuodessa teki enemmän ihmeitä, kuin hän ja pappi yhteensä koko elämässä. Mutta syy ei ollut Sylvesterin eikä jumalansanan, vaan tämän kovakorvaisen niskurikansan. Hän ei enää puolustanut asiataan, vaan pani kätensä ristiin ja huokasi syvään ja hartaasti. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi tässä henkisesti raaistuneessa joukossa.

— Niinkuin jo äsken sanoin, alkoi röheä-ääninen ukko jälleen puhua, ilmestyi siihen taloon niinikään piru. Mellehti pirtissä öisin ja näytteli itseään päivälläkin, vaikk' oli kesänen aika. Heitti kalikoita rukiin seasta sirppien eteen ja tuppasi kiviäkin heittämään, kun ihmiset iltasin saunaan menivät. Sen talon isäntä niinikään siunuutti taloansa jos jonkinlaisilla papeilla. Mutta sitten, kun rukouksista ei apua, lähti se isäntä Mellaan ja apu tuli. Sen koommin ei piru itseään näytellyt.

Ukon puhuessa oli Patalan isäntä käynyt hajamieliseksi. Näytti siltä, kuin ei hän olisi kuullut, eikä nähnyt, mitä ympärillä tapahtui.

Sylvester laski kätensä hänen olalleen:

— Luota ja usko sinä Jumalaan, siitä todellinen apu tulee.

Lienee Sylvester kuitenkin tuntenut, ettei isäntä tähän todelliseen apuun oikein luottanut. Hän veti kätensä äkkiä pois isännän olalta ja sanoi:

— Tai jos tahdot, niin mene Mellaan, sieltä ehkä avun saat.

— Olisikohan tuota mentävä, vastasi isäntä.

Siihen ei saarnaaja mitään sanonut, pyhkäsi vain hiuksiaan, huokasi syvään ja poistui.

Hänen lähdettyään katosi hartauden painostus pirtissä olijoista. Heidän kielensä kantimet pääsivät irti ja kilvan he isännälle Mellan noidan ylistystä lauloivat.

— Saisihan tuota koettaa, tuotakin, oli isännän lopullinen, verkkaisa päätös.

Oli jo melkein puolenyön aika, kun vieraat alkoivat tehdä poislähtöä. Ovi avautui, ulkoa tuli jälleen sisälle valkonen huurrepilvi. Ihmiset sekaantuivat siihen tummina kiemuroina, pilvi katosi ja kyläläiset sen mukana. Pirtti oli jälleen harmaa ja autio.

* * * * *

Nikki on kömpinyt kiukaalle ja asettunut päreiden päälle nukkumaan. Hänen unensa ei ole syvää, eikä sikeää, hän tuskin tietää nukkuvansa. Vanha ruumis vain lepää, henki askaroitsee valveillaan. Sen asuntona ei ole harmaa kiuas, se kulkee entisiä teitään: ketoja, metsiä, kuokituita peltoja, lemmenlehtoja, — vallaton, vapaa sielu, joka elämän varrella ei mitään kahletta ole itselleen takonut, ei turhaa romua niskoillensa kerännyt.

Isäntä meni kamariinsa, asettui leveään leskisänkyynsä. Hän ei tohtinut nukahtaa ennen aamun koittoa.

Sängyssään pirtissä nukkuu palvelustyttö väsyneen unta, uneksii saarnoista ja haamuista, kääntyy joskus, valittaa ja voihkii.

Navetta on täynnä lihavaa karjaa, vilja-aittojen laarit kukkuroillaan jyviä. Vaate-aitassa on emäntävainajan omaisuus uutta omistajaa odottamassa. Sadottain liinavaatteita on orsilla yhteen pakkautuneina, alimmissa jo ruosteen alkua. Orsi on painanut valkoset vaatteet sinteiksi ja hauraiksi ja seinillä riippuviin hameisiin on koiperho rakennellut pesiään.

Emännän haamu kulkee kylmänä ja valjuna jälkiään. Se menee isännän huoneeseen, isäntä parkasee kauhusta. Se menee navettaan, karja vapisee. Se menee pirttiin, tyttönen nukkuu sikeästi, mutta voihkii unissaan. Nikki hymyilee, ei näe haamua, eikä pääse aave hänen lähellensä, sillä ajatusten ja muistojen virta sulkee tien valjulta varjolta.

II.

Mellan noidan mökki oli kaukana kyläkunnasta, kahden järven ja suuren metsän takana.

Sinne ei kuulu maailman humu, edistyksen ääni ei pääse tunkeutumaan noidan vaiheille. Hän elää pakanallisten esi-isiensä hengessä ja vihaa kaikkia, jotka entisyyden tavoista ja menoista ovat poikenneet. Hän tietää olevansa yksi niistä harvoista jälelle jääneistä, joilla noituuden salaiset viisaudet oli hallussaan. Maailman hän näkee kasvavan vieraiden jumalten palveluksessa ja siksi hän vieroo sitä ja sen heikkoja henkiä.

Hän ei välitä edistyksestä, ei kaipaa valoa, sillä hän ei pelkää pimeyttä. Pimeydestä on hän kotoisin ja sinne hän jälleen menee, — suureen olemattomuuteen, tuonen hämäriin tupiin.

Mella oli yksin ja rakasti yksinäisyyttä, — kukapa nykyajan ihminen olisi kyennyt hänen kanssansa seurustelemaan. Pilkkaa ja naurua herätti nuorisossa hänen maineensa, pelkoa hänen olentonsa.

Hän on hyvin vanha. Kukaan ei tietänet hänen ikäänsä. Ikäloput ukot olivat nähneet hänet aina yhtä vanhana. Satoja vuosia sitten jo Mellan noidasta puhuttiin ja silloinkin oli hän ollut vanha. Hänen ruumiinsa on pieni ja kuivaksi kopristunut, hänen hiuksensa ovat vaaleankeltaset, leuka pitkä ja terävä.

Hän on sokea, sanovat ihmiset, kun hän ei näe, miten mahtavat hongikot kaatuvat ihmisvoiman kautta ja miten peikkovuoret komeiksi linnoiksi muuttuvat.