Se oli ankaraa ja raakaa opetusta, mutta nuori hirvi tarvitsi sitä oppiakseen metsän viisautta. Matkan päästä katselin pensaiden latvojen huiskuvaa viivaa, joka osoitti niiden suuntaa, ja sitten seurasin niitä varovasti. Löytäessäni ne uudelleen suurien kuusien pimennosta, nuoli emo vasikkansa kylkiä, jotta se ei liian äkkiä jäähtyisi vasten tahtoaan saamansa kylvyn jälkeen. Nyt ei siinä huomannut jälkeäkään raivosta tai kovakouraisuudesta. Suuri pää painautui hellästi kokemattoman pikku hirvihupakon yli. Se nuoleskeli sitä ja hyväili, kuivasi ja lämmitti sen poloisia kylkiä, puheli sille äidillistä kieltä, että nyt oli kaikki hyvin ja että ensi kerralla lapsukainen jo menettelisi viisaammin.
Järven seutuvilla asusti toisiakin hirviä, kaikki yhtä epävarmoja kuin suuri hirvilehmä vasikkoineen. Luultavasti useimmat niistä eivät olleet milloinkaan nähneet ihmistä ennen meidän tuloamme, ja siksipä minusta oli hyvin jännittävää nähdä, mitä ne tekisivät ensi kertaa nähdessään tuon oudon kaksijalkaisen eläimen. Milloin hirvi vainusi minut ennen kuin näin sen, niin se meni rauhallisesti menojaan, kuten kaikki villit eläimet tekevät, ja katseli turvallisen välimatkan päästä. Mutta jos minä satuin äkkiarvaamatta sen läheisyyteen, milloin ei mikään tuuli tuonut varoitusta sen sieraimiin, niin se oli tavallisesti peloton ja hyvin utelias.
Pahin niistä oli se suuri uroshirvi, jonka jäljet olivat rannalla meidän saapuessamme. Se oli äreä ruma vanha eläin ja eleli yksikseen aina pahantuulisena ja valmiina näyttämään mahtiaan sille, joka uskalsi astua sen polulle tai panna sen valtiuden kyseenalaiseksi. Oliko se vanha erakko käynyt vihaiseksi paljosta yksin elelemisestä, vai oliko sen ruumiissa jokin vanha kuulan haava ylläpitämässä vihaa ihmistä kohtaan, siitä en milloinkaan päässyt selville. Kaukana saman virran alajuoksun varrella oli muuan uroshirvi kymmenen vuotta takaperin surmannut erään metsästäjän, joka oli sitä haavoittanut; saattoipa olla, kuten Noel arveli, että tämä oli sama eläin ja että se yhä hautoi kostotuumiaan yhtä leppymättömästi kuin intiani.
Ennenkuin pääsimme tästä selville, minä eräänä iltapäivänä kohtasin tämän suuren härän, ja vähälläpä olin joutua maksamaan kalliisti tietämättömyyteni. Olin ollut onkimassa järvitaimenia ja olin nyt paluumatkalla leirille, kun erään niemen ympäri soutaessani yllätin uroshirven, joka laidunteli liljapatjoilla. Olin lähestynyt aivan ääneti, — vain tällä tavalla saattaa päästä salolla näkemään jotakin, — eikä sillä ollut aavistustakaan siitä, että ketään oli lähellä.
Se näkyi painavan suuren päänsä veden alle, niin että vain sarvien kärjet olivat pinnalla, ja tunnustelevan kuonollaan pohjaa löytääkseen liljan juuria. Sitten se nosti ja kiskaisi niitä irti ja jäi pystyssä seisten pureskelemaan niitä suurella nautinnolla. Mutainen vesi vain valui yli sen kuonon. Kun kaikki oli syöty, se kahmaisi taas veden alta samalla tavalla toisia juuria.
Ajattelematta mahdollista vaaraa aloin liukua sitä kohti. Niin kauan kuin sen pää oli veden alla, liikutin kanoottia hiljaa eteenpäin pyörittämällä melaa nostamatta sitä vedestä. Heti kun sarvet alkoivat kohota, minä pysähdyin ja istuin hiljaa kanootissa, kunnes se oli niellyt mehuisan suupalansa ja upotti päänsä hakeakseen lisää. Niin saattoi päästä helposti eteenpäin tulematta huomatuksi.
Pari kolme kertaa uudistin tämän tempun menestyksellisesti, eikä tuo suuri eläin, jonka etupuoli onneksi oli kääntyneenä minusta poispäin, aavistanut vähääkään, että sitä pidettiin silmällä. Sen pää painui taas veteen, mutta ei tällä kertaa niin syvälle kuin ennen. Minä olin kumminkin liiaksi kiintynyt tähän jännittävään leikkiin huomatakseni, että se oli löytänyt juuren pään mudan yläpuolelta ja että sen korvat olivat vedestä koholla. Kanoottini tekemä väre tai ehkäpä aluksen hiljainen kahina liljanlehtiä vastaan herätti sen huomion. Pää kimposi odottamatta vesiruohikosta ja kääntyi minua kohti korskuen ja jännittyen mahtavasti. Siinä se seisoi vavisten raivosta. Silmät, korvat, kuono, kaikki tarkkasi minua lähettäen kysymyksiä, jotka vaativat paikalla vastausta.
Pysyin rauhallisena, vaikka eläin olikin arveluttavan lähellä, kunnes kovaksi onneksi tuulenpuuska ajoi kanoottini vielä lähemmäksi sitä. Se ei enää näyttänyt kysyvältä, vaan uhkaavalta, sen selkäkarvat alkoivat väristä, ja minä huomasin, ettei minulla ollut enää sekuntiakaan aikaa hukata. Saadakseni paremman vauhdin käänsin kanoottini ulospäin sen sijaan että olisin huovannut. Tämä liike tosin toi minut vielä lähemmäksi eläintä, mutta arvelin voivani työntyä sen ohi. Ensi liikkeeni nähdessään se karkasi päälle; punainen loimu välkkyi sen silmissä, ja se syöksyi suoraan kohti kanoottia — yksi tai kaksi roiskahtavaa hyppäystä vain, ja nuo suuret samettipeitteiset sarvet heiluivat jo aivan päälläni ja etujalka oli kohonnut iskuun.
Heittäysin silmänräpäyksessä veteen, kiljaisten samalla niin että peto jonkin verran hätkähti. Kanootti jäi väliimme. Uidessani kohti syvempää vettä kuulin takaani sellaista rusahdusta kuin jos jotain olisi murtunut. Kun turvallisen välimatkan päästä käännyin katsomaan, oli härkä iskenyt yhden terävän kavionsa läpi ylösalaisin kääntyneen kanootin pohjan ja koetti nyt avuttomasti vetää jalkaansa pois setripuukaarisatimesta. Se näytti säikähtäneen tuota kummaa kappaletta, joka oli tarttunut sen jalkaan, sillä se mörisi ja hyppäsi takaperin ja heilutti suuria sarviaan; se kävi hetki hetkellä yhä raivoisammaksi.
Kanootin pelastaminen joutumasta vallan kappaleiksi härän jaloissa oli nyt ainoa hetken vaatima toimenpide. Kaikki muut näkökohdat häipyivät kun ajattelin, että jos härkä raivoissaan vielä survoisi kanoottiani, kuten se tekee, milloin sen tarkoituksena on tappaa, niin se yhdellä polkaisullaan saisi hauraan alukseni niin hajalle, ettei sitä voisi enää korjata, ja meillä olisi edessämme vaarallisen virran laskeminen omatekoisessa kuusenkuoriveneessä. Sukkelaan uin rannalle, hosuin vettä ja huusin ja sitten juoksin pois saadakseni härän huomion kääntymään itseeni. Paikalla se tulikin perässä — unh! unh! shok, shokketi-shok! — kunnes se oli niin lähellä, että asema taas alkoi käydä vaaralliseksi, jolloin menin uudelleen veteen. Härkä seurasi syvemmälle ja syvemmälle, kunnes sen kyljet olivat vedessä. Pohja oli mutainen, ja sen jalat tarttuivat kiinni; ei ollut vaaraa siitä, että se olisi lähtenyt uimaan minun perässäni. Se tuntee rajansa, ja tämä raja on hartioiden korkeus.
Kun se ei enää seurannut, niin uin kanootin luo ja hinasin sen syvempään veteen. Umquenawis seisoi töllistellen ja ihmetellen tuota kummaa ihmiskalaa. Punainen loimu hävisi sen silmistä ensi kertaa ja sen korvat heiluivat kuin lippu tuulessa. Se ei yrittänytkään seurata, vaan seisoi paikallaan hartioita myöten vedessä töllistellen ja ihmetellen, kunnes minä laskin maihin niemen kärkeen, käänsin kanootin oikein päin ja ajoin veden pois siitä.
Mela oli yhä kiinni nuorassaan — kuten sen aina pitää olla kovissa koetuksissa — ja minä nostin sen kanoottiin. Tämä rapina herätti hirven ihmettelystään, aivan kuin jos se olisi kuullut toisen hirven sarvien taistoon haastavan kolahduksen lepän runkoja vastaan. Se läksi laukkaamaan mahtavin hyppäyksin pitkin rantaa minua kohti möristen vihaisesti. Se oli taas nähnyt miehen ja tiesi, ettei se ollut kala — Unh! unh! iiiiunh-unh! se mörisi pudistellen niskaansa ja hartioitaan viimeisen kiljahduksen päästäessään ikäänkuin jo tuntien minut sorkkiensa alla. Mutta ennenkuin se ehti niemen kärkeen, olin minä tunkenut flanellipaitani kanootin reikään ja kelluin taas turvassa veden pinnalla. Se seurasi rantaa pitkin, kunnes se kuuli ihmisääniä leiriltä, jolloin se paikalla kääntyi ja hävisi metsään.
Muutamia päiviä myöhemmin näin saman äreän hirviön taas omituisissa olosuhteissa. Tarkastelin järveä kiikarillani ja näin jotakin, mitä ensinnä luulin sorsapariksi, lähellä ruohoista rantaa. Meloin paikalle pitäen tarkasti niitä silmällä, kunnes jokin juuri näytti kohoavan vedestä niiden väliltä. Ennenkuin ehdin saada kiikarini kuntoon ne olivat taas kadonneet. Panin kiikarini pois ja meloin nopeammin. Ne olivat ehkä sukeltaneet — mitä mustasorsa harvoin tekee — ja minä saatoin ehkä yllättää ne. Siellä ne taas olivat, ja niiden väliltä kohosi odottamatta taas tuo vanha juuri. Kohotin kiikarini ja salaisuus tuli ilmi. Se, mitä minä olin luullut sorsapariksi, oli Umquenawiksen suurien sarvien päät, ja niiden väliltä kohoava juuri oli sen pää, jonka se silloin tällöin nosti vedestä hengittämään.
Oli kuuma helteinen iltapäivä; kärpäsiä ja sääskiä oli liikkeellä myriadittain, ja Umquenawis oli filosofisella tavalla etsinyt niiltä rauhaa. Se makasi vedessä mutaisella pohjalla ruumis kokonaan veden alla. Kun kärpäsparvi nyt kohosi sen päähän, niin se upotti sen hitaasti, jolloin kärpästen täytyi paeta. Lähelle tultuani näin kiikarillani niiden pilvenä häärivän sen kohdalla ja peittävän sen näkyvissä olevat sarvet. Hetken päästä näkyi suuria kuplia kohoavan pinnalle, kun Umquenawis puhalsi ilmaa keuhkoistansa. Sitten sen pää nousi laiskasti vedestä ja paikalla asettui kärpäsiä pilvenä sille, ja taas se hävisi uneliaasti räpytellen silmiään ja osoittaen sanomattoman tyytyväisyyden ilmettä.
Tuntui liian epäkohteliaalta häiritä sen nautintoa, mutta minä halusin tutustua yhä enemmän tuohon äkäiseen vanhaan tyranniin, joka oli kohdellut minua niin epähienosti. Niinpä hiivin sitä lähelle, meloen, kun sen pää hävisi, ja pysyen paikallani, kun se nousi hengittämään. Se näki minut lopulta, kun olin aivan lähellä, ja hyppäsi ylös peloittavalla ponnistuksella. Sen silmissä oli tällä kertaa pelkoa. Tässä oli taas tuo ihmiskala, tuo olio, joka eli maalla tai vedessä ja pääsi lähestymään sitä niin ääneti, etteivät sen tarkat aistimet, joihin se oli aina luottanut, antaneet sille mitään varoitusta. Se tuijotti jäykkänä hetkisen, mutta kun kanootti liukui nopeasti sitä kohti pelkäämättä ja epäröimättä, niin se kahlasi pois, pysähtyen vähän väliä ja kääntyen katsomaan ja nuuskimaan tuulta, kunnes se saapui metsän reunalle ruohikon taakse. Siellä se kohotti päänsä ilmaan, laski suuret sarvensa taaksepäin hartioilleen ja läksi kyntämään suoraan läpi tiheikön niinkuin suuri veturi, niin että lepänoksat naksahtelivat ja rätisivät hauskasti sen ympärillä.
Aivan toisenlainen oli seuraava tapaamisemme. Olin ulkona puoliyön aikaan lyhty loistaen kanootistani, ja sivuutin läheltä erään niemen, jolla olin usein nähnyt suuren uroshirven jäljet. Se ei ollut siellä, ja minä suljin lyhdyn ja menin rannalle kuunnellen ja tarkaten, mitä metsänasukkaita siellä saattaisi olla. Takaisin tullessani muutamia minutteja myöhemmin kuulin niemeltä epäilyttävää kahinaa. Aukaisin lyhdyn ja siellä oli Umquenawis, suuri uroshirveni, seisten mahtavana pimeätä taustaa vasten. Sen silmät välähtelivät ihmeissään äkillisestä valosta. Se oli rantaa myöten kulkien sivuuttanut minut kahdenkymmenen metrin päässä tiheässä pensaikossa, — kuten huomasin sen jäljistä seuraavana aamuna, — mutta niin ääneti se oli siirtänyt suurta ruumistaan, kuunnellen, seisahdellen ja tunnustellen joka askelella maata, vältellen juoruavia oksia, ennenkuin se astui koko painollaan, etten minä ollut kuullut mitään ääntä, niin tarkkaan kuin kuuntelinkin yön syvässä hiljaisuudessa.
Lopulta Umquenawis tuli itse leirille tutkimaan. Ehkä sen toi tänne uteliaisuus tai ehkäpä vain epämiellyttävä tunne siitä, että tuo ihmiskala, joka ei sitä hätyyttänyt eikä pelännyt, aina piti sitä silmällä. Eräänä päivänä Noel oli pesemässä joitakin vaatteitani järven rannalla, kun jokin epämääräinen varoitus sai hänet kääntämään päänsä. Siellä seisoi suuri uroshirvi puoliksi matalan näreikön peitossa katsellen häntä tarkasti. Noel paikalla jätti pyykin sikseen kutsuen kovalla äänellä minua tulemaan pyssyineni. Kun tulimme takaisin, oli Umquenawis polkenut vaatteet mutaan ja hävinnyt yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Tämän jälkeen intianit alkoivat yhä innokkaammin vaatia, että minä ampuisin tuon ruman pedon ja pelastaisin metsän suoranaisesta vaarasta. He kertoivat yhä uudelleen metsästäjästä, joka oli saanut surmansa, ja väittivät nyt täytenä totena, että tämä oli sama hirvihärkä. Mutta Umquenawis oli jo alkanut oppia pelkäämään minua, ja minä tahdoin suorittaa kaikki opintoni ennenkuin kesä loppuisi. Niin jäi asia silleen, mutta ennen kesän loppua oli vähällä tapahtua murhenäytelmä.
Eräänä päivänä muuan hirsikkojen etsijä, vaitelias yksinäinen mies, jolla oli villieläimen vaisto eksymättä löytää metsässä ja jonka tehtävänä oli tarkastella salomaita ja valita parhaat hirsikot tulevaa kaatoa varten, tuli järvelle, ja tietämättä, että me olimme siellä, asettui eräälle lähteelle pari kilometriä alemmaksi meitä. Näin hänen leiritulensa savun järveltä, missä olin kalastamassa, ja ihmettelin, kuka nyt oli tullut tänne erämaan yksinäisyyteen. Tämä oli aamulla. Hämärän tullessa menin hänen luokseen toivottamaan vierasta tervetulleeksi ja kutsumaan häntä meidän leiriimme asumaan, jos hän tahtoisi. Löysin miehen uupuneena ja kangistuneena istumassa tulensa luona ja syömässä sianlihaa ja leipää suden ruokahalulla. Miltei samalla silmäyksellä huomasin, että maa erään puun ympärillä oli tallattu ja kaikkialla oli suuren uroshirven sorkan jälkiä. —
»Halloo, ystävä, mikä nyt on?» minä huudahdin.
»Onko pyssyä?» hän kysyi, ääntäen huomattavasti irlantilaiseen tapaan, vastaamatta ensinkään minun kysymykseeni. Kun minä nyökkäsin, niin hän törmäsi kanootilleni, sieppasi pyssyni ja juoksi metsään.
»Dick parka! Menettänyt nähtävästi järkensä liian pitkästä yksin elämisestä metsässä», minä ajattelin ja rupesin tutkimaan poljettua maata ja härän jälkiä, saadakseni itse selville, mitä oli tapahtunut.
Mutta miehen teeskentelemättömät, ystävälliset kasvot eivät osoittaneet mitään hulluuden merkkejä, kun hän tuli takaisin metsästä puoli tuntia myöhemmin. —
»Se vanha peto! Tuolla puun oksalla olen saanut istua kuin rastas viimeiset kymmenen tuntia. Vaan ei siellä laulattanut, eikä tullut palaa mahaan. Se meni juuri teidän tullessanne — arvelin, että voisin lähettää sille kuulan lopputerveisiksi», hän sanoi puolustellen antaessaan pyssyäni takaisin.
Sitten hän istuutui tulelle ja kertoi juttunsa. Hän oli juuri sytyttänyt nuotion aamulla ja veti parhaillaan jaloistaan märkiä sukkia pannakseen ne kuivumaan, kun takaa kuului rapinaa ja vihaista mörinää, ja pensaikosta ryntäsi raivoisa uroshirvi. Metsänkävijä hyppäsi jaloilleen ja väistyi, ja kun härkä kääntyi hetkeksi poispäin, niin hän kiipesi puuhun ja istui siellä hajareisin oksalla, samalla kuin härkä mörisi ja puski ja polki maata terävillä sorkillaan. Koko päivän härkä oli pitänyt häntä saarroksissa, milloin vetäytyen viekkaasti pensaikkoon piiloon, milloin taas hyökäten kiukkuisesti kohti, jos hän vain aikoi tulla alas epämukavalta oksaltaan.
Muutamia minutteja ennen minun tuloani oli tapahtunut kummallista, mikä näyttää todistavan, kuten niin monet muut seikat metsässä, että eräillä eläimillä — ehkäpä kaikilla eläimillä, ihminen mukaan luettuna — on aika ajoin jokin tuntematon kuudes aisti, jolla ei ole nimeä eikä selitystä. Olin vielä puolen kilometrin päässä tai kauempana, erään niemen takana, ja meloin hiljaa vastatuuleen. Ei ollut mahdollista, että mikään eläin saattoi vainuta, nähdä tai kuulla minua millään tunnetulla aistillaan, mutta tuo suuri eläin oli kumminkin käynyt levottomaksi. Se lähti puun alta ja kierteli hermostuneena sen ympärillä katsellen, kuunnellen, käännellen korviaan ja tunnustellen ilmaa. Äkkiä se oli kääntynyt ja hävinnyt ääneti pensaikkoon. Mc Garven, hirsikkojen etsijä, jolla ei ollut aavistustakaan, että järvellä oli ihmisiä paitsi häntä itseään, katseli härkää ihmetellen ja epäillen, että paha henki oli sen riivannut. Hän oli kauan elänyt salolla ja tavannut sadoittain hirviä, mutta ei milloinkaan yksikään ollut käynyt hänen kimppuunsa.
Pyssy täydessä vireessä ja mieli kiihdyksissä hän oli seurannut jälkiä, jotka osoittivat hirven juosseen ensin varovasti, sitten pitkin heiluvin askelin suoraan kohti vuoristoa. — »Oli se kumma peto joka tapauksessa!» lopetti mies kertomuksensa.
Torven soidessa
Kiima-aika oli jo lähellä, ja yöt olivat kiihkeitä. Silloin tällöin, kun olin kalassa tai seurasin puroja tai kuljeskelin metsissä iltaisin, saattoi hirvilehmän ammunta yhtäkkiä särkeä tiheiden viidakkojen hiljaisuuden niin oudosti ja epävarmasti, että tuskin osaisin sitä kertomalla kuvata, vielä vähemmin matkia, tai edes sanoa suuntaa, mistä se oli tullut. Järven rannan tiheikössä saatoin joskus yllättää suuren eläinparin, lehmä levotonna ja hyvin kärsimättömänä, härkä milloin hiljaa kuin varjo, milloin hangaten ja kahnaten lepikossa repaleista samettiverhoa suurista sarvistaan, milloin ärtyneessä mielentilassaan kerskuen ja näyttäen uhkaavaa muotoa jokaiselle elävälle olennolle, mikä eteen sattui, vieläpä viattomille pensaillekin.
Eräänä yönä menin Simmon kanssa maihinnousupaikalle aivan telttani alapuolelle ja koetin ensi kertaa tuohitorvella matkia hirvilehmän pitkää ammuntaa. Simmo ja Noel kieltäytyivät ehdottomasti sitä tekemästä, ellen minä lupaisi ampua kiukkuista vanhaa härkää heti kun se tulisi näkyviin. Viime aikoina he olivat monesti nähneet sen telttamme lähellä tai tavanneet sen syvät jäljet lähimmällä rannalla ja heitä alkoi ahdistaa taikausko yhtä paljon kuin pelkokin.
Kokonaiseen tuntiin ei kuulunut mitään vastausta meidän toitotukseemme; hiljaisuus verhosi, kuten elävä, vartioiva olento nukkuvan järven ja metsän ja kävi vielä syvemmäksi kun torventoitotuksen viimeinen kaiku oli palannut luoksemme etäisiltä vuorilta. Äkkiä Simmo laski torvensa, juuri kun hän oli sen kohottanut huulilleen puhaltaakseen.
»Hirvi lähellä!» hän kuiskasi.
»Mistä sen tiedät?» tokasin, sillä minä en ollut kuullut mitään.
»En tiedä mistä, mutta tiedän vaan», hän sanoi yrmeästi. Intiania harmittaa kyseleminen niin kuin villieläintä harmittaa se, että sitä katsotaan. Aivan kuin hänen väitteensä vahvikkeeksi kuului ponnistelevaa ryskettä ja rynnistelyä vastapäiseltä rannalta poikki lahdelman, ja hirvihärkä laukkasi rantapenkereeltä järveen viidenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä me kyykistelimme rannalla.
»Ampukaa! ampukaa pian!» huusi Simmo; ja hänen äänessään kuului vanhan härän herättämä kauhu.
Vastaukseksi tähän hirvi mylvähti — naurettavan heikko, kitisevä mylvähdys, sellainen kuin pienen torven ääni — ja suuri eläin tulla kirmasi pitkin rantaa meitä kohti.
»Uh! nuori härkä, pieni hirvihupakko», kuiskasi Simmo ja puhalsi torvestaan pehmeän, huhuilevan uuuu'uhh äänen houkutellakseen sitä vielä lähemmäksi.
Se tuli lähelle sitä paikkaa, missä me lymyilimme, sitten se painautui metsään ja kiersi hiljaa meidän leirimme ympäri päästäkseen selville meidän hajustamme. Aamulla sen jäljet, noin viisi jalkaa telttani uloimmasta tangosta, näyttivät kuinka vähän se vältti ihmisasuntoa. Mutta vaikka se kierteli tuntikauden edestakaisin, vastaillen Simmon matalaan huhuiluun naurettavan heikolla ammunnallaan, niin se ei enää näyttäytynyt avoimella rannalla.
Hetken kuluttua hiivin sinne päin, mistä viimeksi olin kuullut oksan rasahduksen sen sorkan alla. Simmo esteli minua, kuiskien varovasti, mutta minun päässäni pyöri kysymys, johon en vielä ollut saanut tyydyttävää vastausta: Miksi yleensä härkä tulee torven kutsua kohti? Luullaan tavallisesti — ja syystä kylläkin mielestäni — että se luulee torven toitotusta hirvilehmän ääneksi. Mutta miten niin karkea väärennys saattaa pettää sen terävät korvat, siinä metsän suurin salaisuus. Olen kuullut monen metsästäjän ja intianin kutsutoitotuksia, kaikki erilaisia, ja olen joskus itse saanut torveni ruikutuksella hirvihärän houkutelluksi näkyviini; mutta en ole vielä koskaan kuullut toitotusta, joka olisi vähääkään muistuttanut hirvilehmän mylvinää, jonka usein olen kuullut metsässä. Enkä ole koskaan kuullut enkä myös koskaan tavannut ketään, joka olisi kuullut hirvilehmän kaiuttavan tuollaista »pitkää kutsua, kuin on metsästäjien torven ääni, jota menestyksellisesti käytetään houkuttelemaan hirvihärkää lähelle.
Toiset väittävät, ja jonkin verran perää lienee siinäkin, että hirvihärkä, ollen tähän aikaan pelottomampi ja varomattomampi kuin tavallisesti, tulee vain tutkimaan ääntä, kuten se ja moni muu villieläin tutkii kaikkia outoja ja tuntemattomia ääniä, joita se kuulee. Alaskan intianit pingoittavat nahkan eräänlaiseksi käsirummuksi ja sitä nuijalla lyöden houkuttelevat hirvihärän luokseen; tämä ääni lienee kuitenkin koko lailla yhtäläinen kuin jotkut hirvilehmän monenlaisista omituisista mylvähtelyistä, joita olen kuullut saloilla. Kahdesti olen huomannut härkien tulevan kirveen iskuja kohden. Tämä ääni kuulostaa kaukaa jonkin verran samanlaiselta kuin hirvihärkien omituinen shok, shok, jolla ne kutsuvat puolisojaan luokseen. Miltä puolelta asiaa katsookin, niin aina tulee vastaan ristiriitaisuuksia, jotka estävät lausumasta mitään varmaa mielipidettä. Tässä oli nyt meillä »pieni hirvihupakko», joka ei pelännyt ja joka sentähden saattoi antaa minulle valaistusta tähän hämärään asiaan. Käskin Simmon jatkaa huhuilua hiljaa silloin tällöin, ja minä hiivin sillä aikaa metsään ottamaan selvää vaikutuksesta.
Oli pimeä kuin säkissä avoimen rannan takana. Täytyi tunnustella tietä ja jäljitellä itse hirveä laskiessaan jalan maahan. Varovaisuudestani huolimatta pensas suhahti, oksa narskahti. Heti vastasi kahina etäämpää, härkä hiipi minua kohti. Se oli kuullut tämän tiedoituksen ja tuli katsomaan, eikö siinä ollut kiusoitteleva naarashirvi, valmiina antamaan sille aika löylytyksen siitä, että se tuotti urokselle niin paljon vaivaa, ja ajamaan sen edellänsä avoimelle rannalle, missä se saattaisi vartioida sitä tiukasti ja estää sen enää uudistamasta noita piiloutumismetkujaan.
Seisoin liikkumatonna puun takana, pitäen kiinni yläpuolellani olevasta oksasta valmiina heilauttamaan itseni ylös hirven ulottuvilta jos se hyökkäisi kohden. Epäselvä musta möhkäle tunkeutui pimeästä metsästä, aivan edestäni, ja seisoi paikallaan. Heikkoa valoa vastaan, mikä kuulsi järveltä lehvikön lomista, suuri pää ja sarvet kuvastuivat kuin maasta väännetty kanto juurineen; mutta en olisi mitenkään ymmärtänyt, että elävä eläin seisoo siinä, ellei olisi kuulunut hiljaisia äännähdyksiä, joita härkä sai aikaan kurkullaan, — tärkeä rakkauden ilmaisutapa, epäilemättä tarkoitettu viemään viekkaalle puolisolle tietoa, että se oli lähellä.
Se astui vielä askeleen minua kohti, hipaisten hiljaa lehtiä, ja matala, valittava mylvähdys kertoi sen kärsimättömyydestä. Kaksi askelta lisää, ja sen olisi täytynyt huomata minut, kun onneksi kuului lähenevää pulputusta ja selvää plop, plop, plop — joka muistutti hirven astuntaa matalassa vedessä — alhaalta rannalta, minne Simmo oli kätkeytynyt. Härkä kääntyi heti ja hiipi pois, kuten varjo varjojen maassa. Muutamia minutteja myöhemmin kuulin sen juoksevan sinnepäin, mistä se oli tullutkin.
Senjälkeen se aina hämärän aikana ilmestyi leirimme läheisyyteen. Se luuli, että hirvilehmä piiloittelihe jossain lähellä, ja se tahtoi löytää sen. Meidän tarvitsi vain muutaman kerran huhuilla kanootistamme tai rannalta, niin kohta kuulimme sen tulevan puhaltaen pientä torveaan, ja pian näimme sen kahisten ryntäävän veteen saaden aikaan molskahduksen, joka pani kaikki kaiut liikkeelle. Sitten eräänä iltana, kun me makasimme suuren kallion kupeella pimeässä varjossa, vaanimassa ällistynyttä nuorta urosta, joka kulki pitkin rantaa kuutamossa, Simmo mylvähti hiljaa kutsuakseen sitä lähemmäksi. Äänen kuuluessa suurempi härkä, jota emme ensinkään olleet vartoneet, juoksi pensaikosta aivan läheltämme hirvittävällä ryminällä ja tulla ryskytti suoraan kanoottia kohti. Vain mitä pikaisin toiminta pelasti meidät. Simmo tyrkkäsi keulan irti ulvahtaen nyt omalla äänellään, joskin tahtomattaan, ja minä meloin poispäin; härkä taas, hämärässä valossa yhä luullen meitä siksi kiusoittavaksi lehmäksi, joka viikon päivät oli huudellut ja piiloitellut itseään, seurasi meitä syvään veteen.
Aivan epäilemätöntä oli, että tämä härkä lopulta luuli huhuilua hirvilehmän huudoksi ja tuli sitä kohti. Kuunvalo on petollinen muutaman jalan päästäkin. Kun nyt matala mylvähdys kuului suuren kallion varjosta, niin se varmasti luuli vihdoinkin löytävänsä kainon eläimen, tuli ulos piilopaikastaan ja päätti pitää sitä silmällä eikä enää päästää käsistään. Sentähden se ui jäljissämme. Jos se olisi lähtenyt tutkimaan outoa ääntä tai mahdollista vaaraa, niin se ei varmaankaan olisi jättänyt maata, koska sen suuri voima ja ihmeelliset aistit vain kuivalla pohjalla pääsevät täysin oikeuksiinsa. Vedessä se on voimaton, kuten useimmat muutkin villieläimet.
Meloin varovasti aivan sen eteen, niin lähelle, että katsoessani yli olkani näin sen silmien tuikkeen ja sen edessä suuren kuonon sysäyksestä syntyneet aallot. Hetken uituaan se alkoi epäillä sitä kummallista oliota, joka oli aina saman matkan päässä, uipa sitten nopeasti tai hiljaa, ja kääntyi rantaan päin äännähtäen kärsimättömästi. Seurasin sitä hiljaa jonkun matkan päässä, ja juuri kun sen jalka pohjasi käskin Simmon hiljaa puhaltaa vienoimman huhuilunsa. Tämän kuultuaan härkä kääntyi takaisin ja rynnisti taas jäljestämme mistään välittämättä, ja minä ohjasin sen sinnepäin, missä nuorempi härkä vielä kulki edestakaisin rannalla huhuillen toivotonna oletetulle naarashirvelle.
Odotin tappelun syntyvän, kun nuo kaksi kilpakosijaa kohtaisivat toisensa; mutta ne välittivät vähät toisistaan. Yhteinen epäonnistuminen tai yhteinen surkeus näytti tukahuttavan luontaisen mustasukkaisuuden tulen, jonka raivokkuuden todistajana olen useammin kuin kerran ollut. Ne olivat kadottaneet kaiken pelkonsa tällä kertaa; ne kulkivat rantaa edestakaisin tai rämpivät vaaroista välittämättä läpi rämeiden, kun petolliset tuoksut ja kaiut kutsuivat niitä milloin sinne, milloin tänne.
Kaukana vuorenrinteellä terävä, uhmaava uroshärän mylvähdys vastasi läpi säikähtyneen metsän meidän kiihoittavan soittomme huminaan. Simmo kuuli sen ja kääntyi keulasta kurkottaen kuiskaamaan haltioissaan: »Toinen härkä! Tällä kertaa saadaan se vanha piru, totta vieköön!» Hän kohotti torvensa ja soinnutti pitkän, kaikuvan hirvilehmänammunnan. Vielä kiivaampi toitotus vastasi rinteeltä, sitten ääni sekaantui kahden ensimmäisen härän aikaansaamaan kahinaan, kun ne ryntäsivät kanoottia lähinnä olevalle rannalle.
Nyt emme pitäneet suurta lukua lähempänä olevista; koko huomiomme oli kiintyneenä käheään, mylvivään ammuntaan — uh, uh, uh! r-r-r-runh-uuh! — johon liittyi pensaikon ratiseva, napsahteleva kahina. Nuorempi härkä kuuli sen; se kuunteli hetken, kuten suuri musta pystykuva kuunvalossa; sitten se pujahti rantapenkereen varjoon. Suurempi härkä kuuli sen niinikään, nosti suuren päänsä ylös uhmaavasti ja tulla kirmasi pitkin rantaa luikaten joka askeleella hurjan taistelunhaasteen kaikuvalle metsälle.
Pahaa ennustava hiljaisuus vallitsi nyt harjulla, mistä hetki sitten oli kuulunut niin tuima meteli. Simmo oli myös hiljaa; melu oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi järven nukkuessa allamme ja äärettömän metsän ulottuessa kaikkiin suuntiin taivaan rannalle asti hiljaisuuden asuntona. Mutta minä, häijy tuuma mielessäni, tartuin torveen ja kaiutin puoleensavetävän ammunnan, jommoisen hirvilehmä olisi huutanut samassa tilanteessa. Kuin pyssyn laukaus kajahti vastaus, ja suuri härkä läksi samoamaan — kuului vain räiskettä, rätinää, r-r-ruh!, kunnes se syöksähti kuin rajuilma avoimelle rannalle, missä toinen härkä mylvien taisteluun haastavasti juoksi sitä vastaan.
Simmo pyyteli ampumaan, ampumaan, puhuen kiihtyneesti, että »vanha piru», kuten hän sitä nimitti, tulisi entistäkin vaarallisemmaksi, jos laskisin sen nyt menemään; mutta minä vain meloin kanootin lähemmäksi räiskyvää, mylvivää melskettä rantapenkereen varjoon.
Hirvittävä kaksintaistelu oli käynnissä, kun hetken päästä työnsin kanootlini rannan suuntaan. Märät iskivät yhteen, niin että olisi luullut päiden halkeavan. Muta ja vesi pärskyi niiden ylitse; niiden suuret sarvet kalskahtivat ja kumisivat kuin metallisäilät, kun ne iskivät mylvien kuin riiviöt tuimassa kamppailussa. Mutta ottelu oli liian epätasainen kestääkseen kauan. Suuri härkä, joka oli ollut vähällä tappaa minut, mutta josta minä nyt tunsin olevani melkein hurjan ylpeä, oli tullut alas vuorelta peloittavan raivoisana ja voimalla, jota ei mikään voinut vastustaa. Akkisysäyksellä se painoi sarvensa haluamaansa otteeseen; jykevän niskansa ja hartiainsa liikkeellä se pakotti toisen hirven pään sivulle, ja voimallisesti ponnistaen takajaloillaan se lopuksi työnsi vastustajansa kumoon. Toinen hirvi kaatui kuin salaman iskemä petäjä. Kun se taas rämpi jaloillensa, niin vihainen vanha härkä syöksyi uudelleen sen kimppuun ja iski haaraiset sarvensa sen kylkiin. Seuraavana hetkenä molemmat härät olivat ryskäten hävinneet metsään, toinen juosten henkensä kaupalla jättiläismäisin askelin läpi rätisevän pensaikon, toinen aivan kintereillä puskien vihollisiansa takaa ja karjuen kuin villisika raivosta ja kiihkosta. Niin ajo eteni harjun ylitse sen takana olevaan laaksoon, ja hiljaisuus hiipi takaisin kuin Kiinan keisari melskeiseen valtakuntaansa.
Suuren ryteikön takaa niemeltä tuli nyt esiin ensimmäinen nuori härkä, joka nähtävästi oli siellä piileksinyt ja katsellut taistelua. »Vaitelias vie saaliin», se ilmeisesti ajatteli, astellen pelokkain askelin ja varasmaisin liikkein. Matala mörähdys minun torvestani rauhoitti sitä. Nytpä se löytäisi tuon piileksivän naaraan, joka oli saanut aikaan niin paljon hämminkiä, ja juoksisi sen kanssa matkaansa, ennenkuin voittaja palaisi ajostaan! Se juoksi sukkelaan, kurkkuäänellään hiljaa möristen kutsua. Silloin ylhäältä harjulta kuului taaskin pensaikon rätinää ja uhkaavaa mylvintää. Raivo ei ollut saanut voittajaa unohtamaan, tuossa se tuli taas saamaan palkkiotaan. Luottavaisuus hävisi paikalla tykkänään nuoren härän eleistä. Se häipyi metsään. Ei kuulunut ääntä, tuskinpa huomasi liikettäkään, vain varjo näytti hävinneen.
Seuraavana aamuna päivän koitossa löysin vanhan härkäni rannalta pari kilometriä alempaa, ja sen keralla oli se suuri hirvilehmä, jonka minä olin ennen nähnyt vasikkaa opettamassa. Tämä pikku hirvi oli nyt aika suuri ja tukeva, mutta seurasi vielä emoa tottelevaisesti, ja suuri härkä oli ottanut ne molemmat suojelukseensa. Sinne jätin ne häiritsemättä, ajatellen miten mahtavat jälkeläiset kerran syöksyisivät ryskyen vuorenrinnettä alas ja saisivat erämaan vaeltajan tai metsästäjän sydämen ilostumaan ja hermot soimaan, kun järvi taas saa vieraita ja tuohitorven ääni kaikuu yli nukkuvan järven ja säikähtyneen metsän. Tappakoon ken tahtoo. Minä olen nähnyt Umquenawis Mahtavan sellaisena kuin se oli ennenkuin pelko tuli, ja olen tyydytetty.
INTIANINKIELISTEN NIMIEN LUETTELO
Cheokhes (lue: tsheeokhes'), vesikko.
Cheplahgan (tsheplaa'gan), merikotka.
Ch'geegee-lokh-sis (tsh'dziidzii'lok-sis), talitiainen.
Chigwooltz (tshigvuults), sammakko.
Clote Scarpe, legendasankari, kuten Hiawatha, pohjoisilla
intianeilla. Äännetään eri tavoilla, Kloutskarp, Closcap,
Cluscap j.n.e.
Commoosie (kommusai'), kuorista ja oksista tehty maja tai suojus.
Deedeeaskh (didii'ask), sininärhi.
Eleemos (elii'mos), kettu.
Hawahak (hauahak'), haukka.
Hukweem (hukuiim'), isokuikka, tai koskelo.
Ismaques (ismakves'), kalasääski.
Kagax (kag'aks), kärppä.
Kakagos (kakagos'), korppi.
K'dunk (k'dunk'), korpisammakko.
Keeokuskh (kiokusk'), myskirotta.
Keeonekh (kii'onek), saukko.
Killooleet (kil'lulit), valkokaulainen varpunen.
Kookooskoos (kukuskuis'), suuri sarvipöllö.
Koskomenos (kos'komenos'). kärpässieppo.
Kupkawis (kupka'uis), viirupöllö.
Kwaseekho (kvasiik'ho), ristisorsa.
Lhoks (loks), pantteri.
Malsun (mal'sun), susi.
Meeko (miik'o), orava.
Megaleep (meg'alip), peura.
Milicete (mil'isete), intianiheimon nimi, kirjoitetaan
myös Malicete.
Mitches (mit'shes), peltokana.
Moktaques (moktak'ves), jänis.
Mooween (muuiin'), mustakarhu.
Musquash (mus'kvash), myskimajava l. piisamirotta l. myskirotta.
Nemox (nem'oks), kiiltonäätä.
Pekquam (pekvam'), kiiltonäätä.
Quoskh (kvosk), sinihaikara.
Seksagadagee (sek'sagadadzi), Kanadan teiri eli kuusipyy.
Skooktum (skuk'tum), taimen.
Tookhees (tok'hiis), metsähiiri.
Umquenawis (umkvena'uis), hirvi.
Unk Wunk (unk'vunk), piikkisika.
Upweekis (upviik'is), Kanadan ilves.