III JOULUVIRSI

1.

NELJÄS TIETÄJÄ

Tuli joulun tähtiteltan alla, outo uusi tähti päällä pään, Betlehemiin kolme tietäjätä löytäin lapsen siellä seimessään. Idän viisaat lahjoinensa lasta kumarsivat niinkuin kuningasta.

Neljäs tietäjistä erämaissa jäi ja eksyi karavaanistaan, perille niin vihdoin hänkin saapui, lasta Joulun löytänyt ei vaan. Poissa oli lapsi, poissa tähti, viitta, jonka johdolla hän lähti.

Neljäs tietäjistä tutki, kysyi turhaan lasta, murhe mielessään, kuulla sai ja tietää ainoastaan: hän on siellä missä kärsitään, missä suru sydämiä sulkee, siellä lapsi kuninkaana kulkee.

Neljäs tietäjistä muille maille lähti kauas lasta etsien, veljenä hän kanssa kärsivien kulki teitä kärsimyksien, hoivas, auttoi, kylvi lohdutusta, askeleensa tiukkui siunausta.

Aikain päästä pyhään kaupunkihin saapui vihdoin vanhuksena hän, pois hän antanut ol' aartehensa, jättänyt jo taakseen elämän, jäänyt oli joulutähden usko riutuvana niinkuin iltarusko.

Mikä itku, mikä voihke täytti kadut, torit pyhän kaupungin? Tiedä: häntä, joka ihmisistä oli ihanaisin, ylevin, murtuvana tuskantaakan alle vietiin kuolemahan Golgatalle.

    Totisesti hänen kuninkaansa,
    myöhästyneen, vanhan tietäjän!
    Mitä voi hän, köyhä, enää tehdä
    hyväks kuninkaansa kärsivän?
    Turha tuoda hälle myrrhaa, kultaa,
    jolle kaikki maallinen on multaa!

Neljäs tietäjistä kuolevana sanan sai kuin ylimaallisen: mitä tehnyt olet kärsivälle, mulle itselleni teit sa sen! Asuinsijas sun on autuudessa! kuninkaasi löysit rakkaudessa!

2.

JOULUVIRSI

Saapui maailmahan uudestansa Herra monen vuosisadan jälkeen. Joulu-yönä tähti-kirkkahana vaelsi hän yksinänsä maata hiljaisna kuin kerran kauan sitten. Missä kulki, hiljentyivät rauhaan Herran ympärillä maa ja metsä, meren aallon loppumaton kaipuu.

Onnen häive kulki kaiken yli niinkuin henkäys käy suviehtoon yli kumartuvain viljapeltoin. Missä kulki, kukat kinoksista nousi hänen jalan-jäljissänsä, tuulet humahtivat leppeämmin, kirkkahammin kimalsivat tähdet.

Saapui asunnoille ihmislasten. Maassa oli silloin suuri sota. Tuhansien peninkulmain takaa ihmiset, jotk' eivät elämässään olleet koskaan toisiansa nähneet eikä tienneet toinen toisistansa, oli — jättäin kodin, vaimot, lapset — tulleet surmaamahan toisiansa. Ilmivalkeassa kylät paloi, kodit, kirkot oli autioina, hautuumaina sadat viljapellot. Ilmat täytti tykkein surmavirsi, itku, voihke, vihan kiroukset.

    Äänetönnä katsoi vihan työtä
    Herra, päänsä hiljaa alas painain.
    Golgatankin tuskaa katkerampi
    suru hänen sydäntänsä raastoi.
    Lausui huulin valkein: miksi, miksi?
    Niinkuin kaiku huokas metsä: miksi?

Silloin, katso, tapahtui kuin ihme! Tykit vaikenivat hiljaisiksi. Savupilvet väistyi, kirkkahina katsoi tähdet yli kuolon kenttäin. Aavistuksen outo rauha kulki yli eläväin ja kuollehien. Juoksuhaudoista soi jouluvirsi.

Juoksuhaudoista soi jouluvirsi, ensin arkana kuin nuori lintu ensi kertaa lentoon lähtiessään kokeileepi siipiensä voimaa, sitten nousten aina rohkeammin täyteen lentoon kohti korkeutta. Juoksuhaudasta niin juoksuhautaan vyöryi virsi aina voimakkaampi. Kotvan päästä samaan säveleeseen viholliset toisin kielin yhtyi. Hiljaisessa, autiossa yössä hävityksen keskeltä ja kuolon, kärsimyksen, tuskan, vihan yli kohti ikuisien tähtein rauhaa nousi säveleitten siivin virsi, niinkuin nousee maasta ihmiskaipuu.

    Poispäin kääntyi silloin Vapahtaja.
    Hartiansa niinkuin vavahtivat.
    Käsiin kätki kasvot hän ja itki.

3.

TÄHDET

Tuli Joulun tähti ja Mars, sodan tähti, ja kohtasi toisensa matkallaan sini-ilmojen alla, kun taivahalla Pyhä Yö oli syttynyt loistamaan.

    Oli valkea toinen
    ja verinen toinen
    ja kumpikin kohtalon-tähtiä Maan
    Ja vallasta heidän
    Maan lapsien, meidän,
    ah rinnoissa iäti taistellaan.

    Ja Mars, sodan tähti,
    se verinen tähti,
    se virkkoi valkeelle veljelleen:
    »Sa nähnetkö valot —
    kuin uhrien palot
    Maan päältä nousevat korkeuteen.

    Ne on uhreja mulle
    ja lahjoja mulle!
    Ne on loimuja palavain kaupunkein
    Olen miekkojen terin
    ja kyynelin, verin
    Maan vihkinyt iäksi itsellein.

    Miss' on kynttilät Joulun,
    hyvä tahto Joulun?
    Jo mun on valta ja mun on Maa!
    Väkivallan voima
    ja riita ja soima
    mun voittoain Maassa kuuluttaa!»

Mut Joulun tähti, se valkea tähti, se vastas hiljaa hymyten: »Valo Joulun palaa, vaikk' kätkössä, salaa yhä syvällä povessa ihmisten.

Sitä vaivansa alla ja tuskansa alla yhä etsivät ihmiset itsessään. Maan kärsiä täytyy, kun se hämärtäytyy, — se kirkastuu, missä kärsitään.

    Siell' on kynttilät Joulun,
    hyvä tahto Joulun!
    Laps itkee kaikilla rinnassaan.
    Siks saapuu kerran
    Pyhä Joulu Herran
    ja miekat auroiks taotaan.

Vain vaivasta syntyy ja tuskasta syntyy uus valo ja elämä maailmaan. Ah kärsimyksitse Laps Joulun itse kävi tietään kerran kunniaan!»

4.

VANHA TAPULI

    Olen muisto aikojen mennehitten
    Mun kelloni vaikeni kauan sitten.

On kirkko kaatunut viereltäin, ma jälelle yksinäni jäin. On metsä kasvanut umpehen jo yli kirkon jälkien; sen paikan ties vielä entissuku, sen yli on humissut vuosien luku, uus polvi ei sijaa löytää voi, miss' ennen isien virsi soi; jotk' kerran soitin ma kirkkohon, miespolvia mullassa maanneet on.

Vuoskymmenihin ei kutsuneet ole kirkkoon kelloni säveleet. Olen mykkä muisto jo entisaikain, olen ympäröimä jo tarun-taikain, on ylläni vuotten hopeaa.

Niin outona mulle vaeltaa jo uusi polvi mun ohitseni, olen unhoitettu ma kummulleni — ah, kellot vaikeni rinnassain!

On multa murtunut kellonkieli, on multa murheiseks mennyt mieli — olen vanha ja hyljätty tapuli vain! Ei helkähdä ilmahan malmin ääni, mun pitkään ikävään painuu pääni — Ah, kellot vaikeni rinnassain!

Ja kuitenkin! Yhä vieläkin minä tunnen ja hengitän sävelin —! Yhä rinnassani soi ja soi, vaikk' enää en ääntä saada voi!

Ei! Joskus vielä mun kelloni lyö! Ne lyö kun on tullut jouluyö. Kun käy yli maan pyhä aavistus, mun täyttyy mieleni kaipaus. Kun hetkeks kahlehet kirpoaa, mun lauluni silloin sävelet saa. Kun yhtyvät aika ja ikuisuus, on kellojen kielissä voima uus. Kun aukenee portit korkeuteen, sävel mykkä pakahtuu kiitokseen.

Ja ma laulan yössä yksinäni mun kaipaukseni, ikäväni. Miten riemuiten malmi raikahtaa! Ja ma tuntea voin ja aavistaa: ain alta mun raskaimman murheeni paineen sävel riemukkain lyö lauluni laineen!

    Ja vaikk' olen hyljätty tapuli vain —
    sadat, tuhannet yhtyvät laulussain:

    Sukupolvien kaipuu iäinen
    soi tähtiin kieliltä kellojen!

5.

PYHÄ PIETARI JA SOITTONIEKKA

    Löi portille Pyhän Pietarin
    joku arkana, käsin vapisevin.

    Avas Pietari portin kultaisen,
    valo virtasi yöhön tulvien.

    Ja käsin varjoten silmiään
    Pyhä Pietari katsoi pimeään.

    Joku värjötti siellä vilussaan —
    joku uupunut kulkija päältä Maan.

    Sillä viulu ol' alla kainalon —
    se köyhä soittoniekka on.

    — Oli matka pitkä ja raskas tie,
    joku soppi sulla mun levätä lie?

    Pyhä Pietari alta kulmien
    yhä katsoi tulijaa tutkien.

    — On selvät ja puhtaat paperis kait?
    Mitä teit ja mitä sä aikaan sait?

    — Mitä tein ja mitä mä aikaan sain!
    Sitä tiedä en. Näin unta vain.

    — Unet unia on! Työt painavat vaan!
    Jo kiertyi avain lukossaan.

    Suli sentään sydän Pietarin.
    — Sun vilu on! tulehan kuitenkin,

    ota viittani, veli — tähän istuos
    sun kunnes ratkee kohtalos.

    Kävi sisään soittoniekka Maan.
    Hän katsoi ympäri kummissaan.

    — Pyhä Pietari, äänsi hän, loppumaton
    tää valo niin tuttua jostain on!

    Mut missä sen ihanuuden näin …?
    Nyt muistan: unissain, sydämessäin!

    Ja mikä on laulu, mi helisten soi —
    mitä kaukaista mulle se mieleen toi?

    Nyt tiedän: kaunein kaipauksein
    sitä helisi omalle sydämellein,

    sitä aavistin, sitä etsin, hain,
    oli tuska ja riemu se sielussain —

    sille koskaan säveltä löytänyt en…
    Nyt vihdoin, oi vihdoin ma kuulen sen!

    Hymys Pietari hymyin valoisin.
    — Ole tervetullut kotihin!

    Jos kuulit laulun korkeuden,
    käy sisälle maahan kirkkauden!

    Jos kaipaukses oli loppumaton,
    tule, täyttymys sen sun osasi on!

6.

KULTAINEN LANKA

Oli maailma ollut. Ja kansat ja kielet oli tuomion eessä. Oli avattu kirjat ja luettu synnit kuin merien hiekka.

Niin lausui Herra: »Siit' eikö siis mitään, mikä aluksi oli, ole aikojen loppuun ihan tahratta jäänyt läpi rikosten, syntein?»

    Pääenkeli vastas:
    »Luin turhaan. Mut katso,
    jo vihdoin ma löysin!
    Vuossadasta toiseen
    läpi miljoonain polvein
    näen kultaisen langan.

Se alust' on ollut. Läpi rikosten, rutsain, verisyntien, murhain se loppuhun säilyy ja hehkuu ja loistaa. Se on äidinrakkaus!»