V.
Mitä syitä on etupäässä huomattavana maatilojen joutumiseen yhtiökäsiin.
Mikä on ollut syynä siihen, että näin joukossa, niinkuin edellä on numeroilla osoitettu, paikoin puolin pitäjin, jopa jossakussa kohdassa siitäkin yli, niin laajoilla alueilla, että ne yhteensä hyvästi vastaavat jotakuta meidän pienemmistä lääneistämme, luovutaan vapaasta maa-omistuksesta ja katsotaan elämää joko toisen alustalaisina taikka irtolaisina itsenäistä, omintakeista maanviljelijän ammattia paremmaksi?
Ostajien, s.o. etupäässä sahayhtiöitten afäärikannalta katsoen on tähän ilmiöön olemassa yksi todellinen syy, jota he sentään harvoin mainitsevat, ja toinen isommaksi osaksi tekaistu syy, josta he puhuvat paljon, aina ja joka paikassa, vaan joka itse asiassa ei merkitse juuri mitään.
Tämä todellinen syy on yksityisten metsien yleinen väheneminen ja pelko sitä seuraavasta raaka-aineen vähenemisestä sekä hintain mahdollisesta kohoamisesta. Sillä joskin maassamme löytyy äärettömät alat valtionmetsiä, joista aina tulee riittämään sahausta varaa, eivät sahayhtiöt nyt eivätkä vastakaan käytä niitä hyväkseen muuten kuin pakosta, karkeamman puutavaran tarpeesta, sillä valtio tietysti vaatii täyden hinnan puistaan, se ei myy niitä niin ummessa silmin kuin yksityiset, ja niitä pelkästään käyttämällä supistuisi tietysti vuosivoitto kohtuuden rajoihin noille suureksi osaksi ulkomaalaisille yhtiöille, jotka näihin saakka ovat tottuneet meillä saamaan metsiä miltei ilmaiseen. Ja välttääkseen tätä, ryhtyvät he muihin keinoihin, kun heidän on niitä meillä niin helppo keksiä. He ostavat maata, metsämaata, kun heidän on sitä meillä niin helppo saada. He tahtovat kernaimmin päästä riippumattomuuteen sekä valtiosta että yksityisistä, ja perustaa meidän jo muutenkin vähän viljeltyyn maahan meidän omien lakiemme perusteella uuden metsävaltion tai jonkunlaisen "metsä-yhdysvallan", josta riittää raaka-ainetta sekä heille että heidän jälkeläisilleen ikuisiksi ajoiksi, ja jonka tuloilla he saavat viettää uljasta, huoletonta elämää, useat kaukana meistä köyhistä eläjistä, lämpimämmissä kotimaissaan Norjassa, Englannissa y.m.
Tämä koskee etupäässä niitä seutuja, joissa on pantu paljon maata manttaaliin ja tiloja, joilla vielä on kutakuinkin hyvä, tai hyvällä kasvun alulla oleva metsä jälellä, huolimatta yleensä vähääkään siitä, kuinka tilat ovat viljeltyjä ja rakennettuja. Tilojen asuntokuntoisuuteen ja -kelpoisuuteen joko nykyjään tai vastaisuudessa ei panna mitään arvoa, vaan metsä on pää-asiana.
Tilojen anastuksia koetetaan tehdä siten, että saadaan mikäli mahdollista yhteen kohti laajempi alue, jonkunlainen uudenaikainen metsädomeeni, esim. kokonainen kylä, tai vaikkapa kokonainen pitäjä, aina sitä parempi vaan. Sitä on huokeampi hoitaa.
Niinkauvan kun yksityismetsistä ei ollut puutetta, ostivat yhtiöt kyllä kokonaisia taloja siellä täällä silloinkin, ulkomaiset siten, että ostattivat asiamiehillään ja panivat heidän nimiinsä, mutta silloiset talot he tavallisesti heittivät raakkina jollekulle yksityiselle, sittenkun metsä oli nyletty. Vaan nyt he ovat alkaneet käyttää toista menetystapaa. Viimemainitut ovat hankkineet itselleen suomalaisen osakeyhtiön nimen, ollen juuri parahiksi sen verran suomalaisia, että pystyvät täällä vapaasti ostelemaan ja omistamaan kiinteimistöjä omissa nimissään, ja kasvattavat sitten vastaisen varalle laajoilla alueilla metsiä järkiperäisessä hoidossa, murskuttaen sillä aikaa yksityisten metsistä loppuja rippeitä rahaksi ja ottaen siiloin tällöin suurempia puita valtion metsistä. Ja samaa menettelytapaa käyttävät puhtaasti kotimaisetkin yhtiömme, mutta ulkolaiset voittavat nykyään tässä suhteessa, ainakin niissä seuduissa, joita tämä kirja koskettelee.
Ja kaikki tämä käy meillä erittäin hyvin päinsä, niinkuin edellä mainittiin. Meidän maa ja meidän olomme ovat niinkuin luodut tällaiselle yritteliäisyydelle.
Kaikissa niissä seuduissa, joista tähän kirjoitukseen on kerätty tietoja, on isännillä maata niin paljon, etteivät he tiedä sen määrää. He tuskin ovat joka kohdassa maillaan ikinä käyneetkään. Tosin on siitä melkein poikkeuksetta paras metsä jo pantu parempiin suihin ja yksi ja toinen hongikko aikoinaan kaskettu, mutta pientä metsää on sentään jälellä, ja kun maat ovat metsänkasvulle soveliaita, ei kestä hyvinkään kauvan, ennenkuin siitä järkevällä hoidolla taas voi uittaa tukkia.
Ja kun kuulee, millä hinnoilla maata on saatu, niin ei ole kumma, että saha- ja teollisuuslaitoksissa on herännyt kiihko sen ostamiseen ja omain metsäin kasvattamiseen, sillä pelkkä metsän kasvukorko voi usein vastata kymmenin kerroin korkoa maan hinnasta ja tilalta meneviä veroja. Joistakuista suurtiloista alavesien varsilla, niinkuin esim. Sulkavalla, Säämingissä, Kerimäellä y.m. on tosin maksettu hyväkin hinta, mutta niissä on sentään ollut vielä jälellä sellainen metsä, että se on heti vastannut paria ostohintaa niissäkin. Sillä "tukkilaiset tekevät laskunsa niin perusteellisesti ja tarkasti", kertoi muuan kokenut metsien ostaja, "että ostakootpa he yksityisiä metsiä tai maatiloja pohjineen, niin aina he voittavat enemmän kuin syrjästä katsoen luulisikaan, ja joka tapauksessa on se maamies, joka niissä kaupoissa tappion kärsii."
Mutta jota ylemmäksi kulkee ylävesiin, sitä enemmän hämmästyy sitä tappiota, jonka pienempitilalliset talonpojat siellä ovat kärsineet.
Pielisen vesistössä, Rautavaarassa, Nilsiässä, Iisalmessa y.m. on maksettu joistakuista taloista sellaisia hintoja, että niistä tulee vaan noin 1-3 markkaa hehtarille, siihen luettuna pellot, niityt ja kaikki mitä talossa maata löytyy — tosin rimpisoita muassa myös, joka sentään hiukan kohottaa kovan maan hintaa.
Olkoon tässä mainittu yksi esimerkki Rautavaarasta, joka osoittaa, missä määrin sikäläisetkin maat sentään voivat kasvaa metsää, vaikka niitä joka suhteessa pidetään huonompina muista. Siellä on kappalaisen puustelli 3/8 manttaalinen ja laajuudeltaan 1,700 hehtaria. Sen metsää on tietysti ollut pakosta käytettävä järkevästi, ja tulos on ollut se, että siitä yksinään on rakennettu sekä kirkko että pappila kokonaan, maksettu vielä kumpaisenkin rakennuskustannuksetkin, puhumattakaan siitä, että sieltä on otettu kaikki rakennusaineet. Ja sentään tarjotaan taas parhaillaan samasta metsästä sahatukkia myytäväksi noin 25,000 markan arvosta. Eikä kauvan sitten ostivat sahalaiset juuri kirkonkylästäkin 0,7 manttaalin tiloja 1,000:lla ja 2,000:lla markalla, ja metsää oli niissäkin vielä jälellä, jos toki vähemmän kuin pappilassa.
Siis ovat tilat yhtiöille ilmaisia, kun ovat uittaneet yhden tavallisen sahatukin hehtarin alalta.
Kelpaa sillä tavalla ostaa maita metsänkasvuun sen, kellä kaikki verstaat ja liikkeet ja uittorustingit jo ovat suuremmoisessa kunnossa.
Pohjois-Savon pitäjissä on ostettu äärettömän paljon hyviä metsämaita 3-6 markalla hehtari ja samoin Vaasan lääninkin puolella.
Niitten talojen hinnan, jotka esim. Pihtiputaalla ovat joutuneet sahayhtiöille, on eräs asiantunteva paikkakuntalainen arvioinut jotensakin näin: jos arvioidaan peltohehtarin hinnaksi keskimäärin 300 markkaa ja niittyhehtarin hinnaksi 150 markkaa sekä talon rakennukset lasketaan kohtuulliseen arvoonsa, niin siitä hinnasta on talo pohjilleen saatu, eikä metsämaalle ole tullut hintaa mitään, vaikka sitä olisi ollut penikulmaa laajalta, Jos taas metsämaalle pantaisiin vähänkin hintaa hehtaria kohti, niin silloin ovat rakennukset ja viljelykset menneet ilmaiseen.
Nämä ovat olleet äärettömän etuisia kauppoja yhtiöille, varsinkin kun ottaa lukuun kasvavan metsän, jonka arvoa on vaikea tarpeeksi korkealle arvata nykyaikana, jolloin puutavaran hinnat tuskin enää pääsevät aivan alhaalle laskemaan, ja varsinkin seuduissa, joissa metsänkasvu on tavattoman hyvä, sekä uittoväylät keskellä metsiä.
Samassa Pihtiputaan pitäjässä, Alvajärven kylässä esim. on nykysittäin myyty talo, josta tosin on maksettu parikymmentä tuhatta markkaa, mutta sen laidattomilla saloilla onkin huikea metsä. Siellä on yksi ainoa kangas — pieni osa talon koko metsämaasta — ja sillä kankaalla kasvaa parhaillaan ainakin 200,000 tukkipuun alkua, noin 6 à 7 tuumaisia rinnan korkeudelta ja niin taajassa, että siellä tuskin saisi puuta kumoon, ell'ei lähde laidasta järjestään kaatamaan niinkuin kaskea. Ja sitäpaitse on tilalla vielä isojakin puita niin paljon, että sen hinta, parikymmentä tuhatta markkaa, mahtuu niihin useamman kuin yhden kerran.
Pyhäjärvellä, joka on Pihtiputaan naapuripitäjä toisella puolen maanselännettä ja jonne kotkalaiset yhtiöt myös parhaillaan ovat aikeissa ulottaa liikkeensä ylitse vesijakajan, kuuluu nykyään saavan maata vaikka kuinka paljon 4-5 markasta hehtarin, ja paljo 10 tuumaisia puita on vielä metsissä pystyssä.
Isompiakin hintoja on taloja ostettaissa tosin maasta maksettu, mutta silloin niissä on ollut vielä metsää heti ilman eri hoitoa ja kasvatusta kaadettavaksi tavallisesti pari tai kolme ostohintaa, tai on niitten asema ollut sellainen, että niitten ostaminen suuremman yhtäjaksoisen alueen aikaansaamiseksi on ollut tarpeellinen.
Tämä nyt on se todellinen, pää-asiallisin syy sahayhtiöitten puolelta, minkä vuoksi he maatiloja ostelevat, tämä nimittäin, että he samassa saavat suunnattoman suuret metsäalueet pienillä hinnoilla ikuisesti haltuunsa ja voivat niillä kasvattaa itselleen suojametsiä liikkeensä vastaisenkin hyvinvoinnin varalle, huolimatta mitään siitä, jääkö yksityisille kalikkaakaan pesään pantavaksi eli saako valtio metsiään kaupaksi tahi ei.
Sitten tulee se heidän toinen syynsä, se jota he aina uikuttavat, ja jonka he vakuuttavat pakottavan itseään tällaisiin talojen kauppoihin liikkeensä turvaamiseksi.
Ja tämä toinen syy on se, että heidän yksityisiä metsäkauppojaan vastaan on alettu lain nojalla vehkeillä, kun on kaduttu liian huonoja kauppoja.
Nykyään voimassa olevaa lakia kiinnityksistä on meillä näet alettu tulkita siten, ett'ei se sovellu metsäkauppoihin, ja jos maatila kaupan kautta joutuu pohjineen toisiin käsiin, ei entisen omistajan tekemä metsäkauppa ole pitävä.
Suomalainen on hyvä rettelöimään ja käräjöimään ja viime aikoina onkin ilmestynyt oikeita ammattipurkajia tällaisille kaupoille — omaksi vaiko lähimmäistensä hyödyksi, tai ehkä molemmiksikin, sitä on vaikea päättää — ja tällaisista purkukaupoista pääsevät sahayhtiöt helpoimmin siten, että ostavat tilan kokonaan.
Se on kumminkin pääasiassa turhaa puhetta, että kiinnityksen kieltäminen heidän metsäkauppoihinsa olisi niin pakottava syy, että heidän sen vuoksi täytyisi turvautua pohjakauppoihin. Kiinnitys tietysti on hyvä ja varmistaa ehdottomasti kaupan, ja on niitä monessa tapauksessa saatukin, sillä tuntuu siltä kuin lainlukijoilla olisi siinä seikassa eri mieliä. Mutta olkoonpa kiinnityksiä metsäkauppoihin saatu tai ei, se on aivan yhdentekevää, koskapa metsät sentään ilman niitäkin ovat hyvää vauhtia huvenneet ja jo laajoilla aloilla paljaiksi hakatut. Vaan kun ihmiset jossain kohti rupeavat metsiensä todellista arvoa hiukan uumoilemaan, niin maksakoot ostajat niistä edes osapuille niitten arvon mukaisesti, ja tuskin kukaan on niin höperö, että silloin alkaisi kauppaansa katua ja purkaa enemmän kuin muitakaan järjellisiä kauppoja.
Koko tämä syy on suurimmaksi osaksi metsänostajien itsensä aiheuttama, he kun yhä vielä ottaisivat metsiä vaikkapa ihan ilmaiseen, kunhan vaan saisivat.
Mutta jos nyt alamme hiukan katsastella niitä syitä, jotka maanomistajaim puolelta ovat saattaneet heidät näin suuressa määrässä luopumaan maastaan, niin niitä on paljon, vaikka ani harvan myyjän suusta kuulee liioin muita kuin tekosyitä, eli sellaisia, jotka eivät ole olleet niin pakottavaa laatua kuin sanotaan ja luullaan.
Ensimmäinen ja huomioon pantavin syy tässä kohdassa on — ja tulee aina olemaan — liian laajat metsät ja yksityisen rajaton omistusoikeus niihin, joka seikka antaa aihetta suurempaan viettelyyn ostajan puolelta.
Se on juuri sama syy, joka ensiksi on vaikuttanut metsähuijauksen, metsien järjettömän myynnin ja raiskauksen. Niitä luonnon välittömiä antimia on aikansa imetty ja nyletty ja niistä on, monasti tuiki pienen hyödyn vuoksi, muutamain homeisten markkain tähden puserrettu mehua niinkuin jostakin hedelmästä, jonka ei ole uskottu koskaan kuivuvan koska se on niin tavattoman suuri. Vaan kun on alettu siinä uskossa horjua ja ruvettu pelkäämään, että taitaa sentään lopultakin jäädä vaan kuiva kuori jälelle, tai kun on tahdottu kerralla imaista kaikki mehu, on myyty hedelmä runkoineen päivineen, luovuttu itse maastakin, missä se kasvaa.
Että on ruvettu tiloja pohjineen ostamaan metsän kasvatusta varten ja että löytyy niitä, jotka sellaisiin kauppoihin mielihalulla taipuvat, se on siis kummaltakin puolelta suoranainen tulos entisistä tukkihuijauksista, eikä mitään muuta, väitettäköön mitä tahansa. Se on vaan uusi käänne siinä samassa ryöstösodassa, jota aluksi käytiin vaan metsiä vastaan, käänne, joka kohdistaa valloitukset itse kiinteään maahan. Ja kohta tulemme näkemään, että sotakustannukset tässäkin lankeavat itse maan niskoille, valloittajat ottavat hyödyn, niinkuin ainakin.
Tämä on syy, jota eivät myyjät ollenkaan huomaa, mutta sitten löytyy vielä muutamia muita seikkoja, jotka puolestaan välittömästi ovat vaikuttaneet tilojen myyntiin, varsinkin maamme pohjoisilla kulmilla, ja sellaisia ovat karu, laiha maa, jota on vaikea viljellä, sekä halla.
Mutta varmaa on, ett'eivät nekään ole niin aivan voittamattomia, kuin aina väitetään silloin, kun on sellainen talo myyty sahayhtiölle, sillä esimerkkejä löytyy, että niilläkin paikoilla joskus on sitkeällä työllä saatu ihmeitä aikaan. Ja siitä on saatu varma kokemus sekä meillä että muualla, että hyvällä ojituksella ja vahvalla lannoituksella kasvaa huonompikin maa ja halla kaikkoutuu koko lailla loitommaksi peltoaidan taa. Sillä tässäkin seikassa pitää pää-asiassa paikkansa erään vanhan viisaan ranskalaisen väite, ett'ei se ole maan luontainen voimallisuus eikä viljavuus, joka yksinään määrää satojen runsauden, vaan se on itsenäinen, vapaa ja uuttera työ. Koettakoon vain joku sellaisessa kohdassa istuttaa esim. perunaa lantakasalle, niin tuskinpa sellaista kesähallaa tulee, että se sen siitä vie.
Mutta lantakasoja ei ole — ja nyt tulemme niihin syihin, jotka toisessa sijassa ovat enimmin vaikuttaneet maasta luopumiseen, vaikka luultavasti moni tulee väittämään, että ne ovat perättömiä.
Sellaisia ovat helpomman elämisen toivo, alhainen sivistys ja taitamattomuus omassa ammatissa, niin metsien hoidossa ja arvostelemisessa kuin pellonkin muokkaamisessa, tietämättömyys ja välinpitämättömyys yhteiskunnallisista velvollisuuksista, maatyöväen puute, y.m.m. näitten kanssa yhteydessä olevaa seikkaa. Näistä tuntuu kaikkein vaikuttavimpia olevan pyrkiminen vähemmällä työllä elämään sekä toivo vapautua veloista, jotka meillä yleensä rasittavat maanviljelijöitä varakkaimmillakin seuduilla.
Mutta tuntuu siltä, kuin se olisi juuri tuo edellinen pyrkimys, joka useasti on aiheuttanut jälkimäisen.
Tämä kansa ei ole niin sitkeätä kuin luulisi varsinkin se, joka tuntee sitä vaan runoilijain ja kirjailijain teoksista. Siinä on hyvin paljon höllää ainesta, tai on se jollain tavoin entisestään pehmennyt.
Kumma kyllä, ennen muinoin on kaikissa niissäkin taloissa, jotka nykyään yhtiöitten käsissä ovat autioiksi menossa, eletty kutakuinkin, toisissa hyvinkin, toisissa huonommin, mutta eletty niissä on joka tapauksessa nurkumatta, ja monissa jo kuka tiesi kuinka monta miespolvea, mutta nyt väitetään, että eläminen niissä käy mahdottomaksi, ja luullaan sillä tavoin tultavan niissä paremmin toimeen, että luovutetaan isännyys metsän tavottelijoille ja jäädään joksikuksi ajaksi entisille tiloille syömään niitten hintaa.
On tietysti luonnollista, että toimeentulo nykyisissä oloissa todellakin käy vaikeaksi, jos tiloja itsepintaisesti tahdotaan hoitaa samojen kaavojen mukaan kuin esim. 50 vuotta sitten.
Vaadittiinko silloin manttaaliin pannusta maasta puoltakaan sitä tuloa kuin nyt? Oliko silloin kunnilla sellaisia menoja kuin nykyaikana? Oliko monia kansakoulurakennuksia lyhyessä ajassa rakennettava, oliko koottava vaivaiskassoihin kymmeniä tuhansia vuosittain, oliko puhallettava uljaita pappiloita kuin tyhjästä, oliko koko monimutkaista kunnallishallintoa ollenkaan, jonka suoranaisiin palkkoihin jo menee suuret summat? Yhteiskuntarakennusta on kohotettu sellaista vauhtia, että näyttää kuin kansa ei jaksaisi kohota sen mukana. Ja kun se vanhoilla keinoillaan ei jaksa maastaan ottaa kaikkea, jolla jokaisen uuden läven tukkisi, niin se höltyy, sen sitkeys laukeaa, ja se luopuu koko maasta.
Sivistys on tosin levinnyt koko lailla, se täytyy myöntää, mutta se on suureksi osaksi kovin pintapuolista. Se näkyy enimmäkseen ulkokuoressa kaikki, mitä sitä onkin; ulkonaisia tarpeita ja vaatimuksia se on muuttanut ja lisännyt, vaan hyvin vähän sisällisiä. Maun se on muuttanut siihen suuntaan, että esim. vehnäleipä maistuu paremmalta kuin rukiinen ja että kauppiaan hyllyltä ostettu kukitettu huivi on sirompi kuin entinen kotona kudottu suoraraitainen, y.m.m. seikkaa, jotka osaltaan tietysti lisäävät menoja nekin, jättääksemme kokonaan mainitsematta väkijuomat, jota menoa kaikkein vähimmin otetaan lukuun silloin, kun huonoja tuloja valitetaan, vaikka juuri se menoerä monasti on ollut, ell'ei itsessään suurin, niin ainakin vaikutuksiltaan menopuolella enimmin painava.
Mutta onko työhalu lisääntynyt ja onko työtavoissa tehty parannuksia?
Tähän on hiukan epävarma vastata, mutta siltä yleensä tuntuu kuin edellinen olisi vähenemässä, eikä jälkimmäinenkään ole paljoa parantunut, ei yleensä koko maassakaan niin paljon kuin olisi tarpeen, mutta vielä vähemmän takalistoilla, joista tässä on kysymys. Voi tavata aivan syvimmillä saloilla talon, jossa kaikki muistuttaa entistä hyvinvointia ja uutteraa työtä. Vaan kun astuu huoneeseen, kohtaa siellä kiikkutuolissa istumassa vetelyksen näköisen nuorukaisen, melkeinpä vielä pojan, joka juuri on päässyt isännäksi taloon. Ja jos viivyt talossa vaikka viikon, niin et näe tuota miehen alkua juuri missään muualla kuin aina samassa kiikkutuolissaan, paperossi hampaissa. Siinä hän vaan istuskelee ja valittaa, ettei talonpito "nykyään" enää kannata. Mutta hänellä ei ole halua työhön — siinä koko syy. Hänellä ei ole mitään velvollisuuden tuntoa, ei itseään, ei omaisiaan, ei lähimmäisiään, ei jälkipolvea — kaikkein vähimmin isänmaataan kohtaan. Hän ei ajattele ollenkaan sitä leiviskää, jonka on hoidettavakseen saanut. Hän väittää, ettei sitä kannata hoitaa, hän on valmis millä hetkellä tahansa heittämään sen herransa jalkoihin ja sanomaan: "Tuossa omasi, ellet usko niin punnitse."
Ja hän on saanut sivistystä, käynyt kansakoulua ja päässyt sieltä "täysin oppineena" ulos.
Mutta siksipä juuri pitääkin hän itseään jo liian oppineena raskaampia töitä tekemään, ja sen hän ilmaiseekin sinulle suoraan kysäsemällä, etkö sinä maita kulkenut mies voisi neuvoa hänelle jotain "hyvin kannattavaa" ammatti-alaa, sillä hänellä olisi niin hyvä halu pyrkiä johonkin "parempaan." Sitä hän on kiikkutuolissaan kauvan miettinyt, ja vihdoin tulee joku sahalainen hänen pelastajakseen ja ostaa talon. Tavallisissa tapauksissa rupeaa tällainen nuorukainen "afäärimieheksi", mutta usein sattuu niinkin, että hän juo ja tärvää rahansa ja joutuu vihdoin jonkun toisen afäärimiehen tiskin taa seisomaan tai alkaa uitella tukkeja.
Toisessa paikassa saattaa tavata vielä täysissä voimissa olevan miehen, joka lojuu uunin pankolla, vaimoväen hyöriessä ja pyöriessä kahvipannujen ja vehnäleivosten kanssa. Hän valittaa hänkin, ettei maanviljelys kannata. Hän kouluutti lapsensa, vaan ne hänet jättivät kaikki, menivät maailmaan; ainoastaan joku nuorimmista on enää kotona. Ei ole kuka tekisi työt. Kansa on kaikki ruukkilaisten töissä eikä tule pienistä palkoista maanmiehen töihin. Hän on kuluttanut entiset säästönsä kaikki, ja velkautunutkin. Lopulta myy hänkin talonsa, jää siihen samalle pankolle lojumaan ja kuuntelemaan kahvipannujen kohinaa, joka nyt yhä äityy vaan, kunnes lopulta saattaa sattua niin, että hänet siitä vanhan eukkonsa kanssa kyyditään kunnan vaivaistaloon, tuohon meidän maan uuteen, mainioon ja yhteiseen eläkelaitokseen.
Mitä tämä on muuta, kuin metsähuijauksesta syntynyttä veltostumista, tulosta niistä 20-pennisistä, joita ennen saatiin vanhoista jättiläishongista, tulosta niistä ajoista, jolloin kahden hongan hinnalla saatiin pullo olutta ja päästiin vielä siitä vaivasta, ett'ei tarvinnut niitä kasketessa itse kaataa, niinkuin Karjalan ukot kehuskelivat.
Kun sitten hongat loppuivat, kun puut pienenivät, oli niitten lukemisessa suurempi vaiva, niitä ei enää viitsitty kappaleittain myydä eikä ostaa, vaan alettiin tehdä summakauppoja, ja sen sijaan, että ennen oli tultu omilla toimeen, alkoi nyt velkautuminen ja kaikenmoinen rappeutuminen, orhiit ja markkinamatkat, sekä vasta oikein tulvimalla tulvia oluet ja konjakit ja ranskan sampanjat.
Ja mikä muu siitä olisi voinut ollakaan seurauksena, sillä rahat, joita metsistä saatiin, olivat liian pieniä elää herroiksi talonpojan tavalla, vaikka parahiksi niin suuria kehittymättömissä oloissa eläneille salon miehille, että he niillä sentään turmeltuivat.
Myytiin laajat salot parinkymmenen vuoden hakkuuoikeudella muutamista sadoista, korkeintaan jostakusta tuhannesta markasta, vaikka itsekunkin metsän oikea arvo olisi ollut useita kymmeniä, jopa satojakin tuhansia, lukemattakaan sitä lisäkasvua, minkä metsä teki tuon luonnottoman pitkän hakkuuoikeuden aikana.
Rahat eivät riittäneetkään, kuten sanottu, äkkiä suurenneihin elämän vaatimuksiin ja useimmissa tapauksissa teki isäntä sillä aikaa velkaa, kun sahayhtiö kaatoi hänen metsäänsä, ja valmisti siten tilansa lopullista joutumista kokonaisuudessa heille.
Ja ellei hän ennättänyt myydä tilaansa itse, niin myy sen hänen poikansa, myyvät sadat ja tuhannet pojat, kilvalla vaan niinkuin ruton tartuttamina, koska "talo ei kannata".
Kuuluisa "Korpi-Jaakko" antoi jo ammoin aikoja sitten hyvää esimerkkiä Pielisjärven seutulaisille soitten ja alavien maitten viljelyksessä, mutta näyttää siltä kuin hänen pontevasta alotteestaan olisi jäänyt kaikkein vähimmin jälkiä juuri sinne, missä hän etupäässä vaikutti. Näyttää siltä, niinkuin pohjois-Karjalainen kaikista nykyään elävistä suomalaisista yhä vieläkin enimmin pelkäisi alavia maita. Kaikkein korkeimmille vaaroilleen rakentaa hän talonsa ja polttaa kaskena vaaransa rinteitä, viljellen hyvin vähän pysyväisiä peltoja muualla kuin tasaisemmilla rantamailla. Näitä "vaaranmaita" ovat salokulmat kaikki, ja saattaa olla, että harva asutus on heidät sinne suorastaan pakoittanutkin hallaa pakoon. He väittävät että heidän korpensa ja suonsa ovat liian huonoja viljeltäviksi ja ettei heidän vaarainsakaan rinteitä voi peltona viljellä, vaikka ne kaskena kyllä kasvavat. Mutta he eivät ole vielä yrittäneetkään korpi- ja suoviljelystä, nähdäkseen mitä siitä tulisi, vaikka paikoin kyllä kuuluu vielä soissa olevan "Korpi-Jaakon" aikuisia ojia.
Jompikumpi on heidän kumminkin tehtävä, minkä he sitten edullisemmaksi katsonevat: joko ryhtyä alavia maitaan ojittamaan ja raivaamaan, tai myytävä maansa ja mantunsa sahalaisille metsänkasvuun. Sillä jolleivät he opi, tai oikeammin, ellei heitä opeteta omaa parastaan ja tulevaisuuttaan oikein käsittämään, elleivät he tahdo pyrkiä itsenäisiksi ja vapaiksi "omalla maallaan" eläjiksi niinkauvan kuin heillä siihen suinkin on tilaisuutta, on heillä hyvin lyhyt askel alaspäin joutuakseen yhtiöitten vuokramiehiksi. Ja silloin on varma, että se viljavirta, joka sinne nyt huonona vuonna Venäjältä soluu, ei tule hyvinäkään aikoma paljoa vähenemään, joka kyllä voisi tapahtua, jos viljelys pääsisi oikein vaurastumaan. Sillä esimerkkejä löytyy, että joissakuissa taloissa, jotka ovat paraiten viljeltyjä paikkakunnalla, saadaan hyvinkin hyviä satoja.
Huolimatta siis jo niin varhaisesta herätyshuudosta kuin Korpi-Jaakon tekemästä, joka, kuten tiedetään, tapahtui jo puolitoistasataa vuotta sitten, on maanviljelys juuri Pielisenkin kulmilla vielä kovin takapajulla, ja yritteliäisyyttä sen parantamiseksi puuttuu, jos sitä puuttuu kaikkiallakin niissä seuduissa, joissa enimmin yhtiötiloja syntyy. Ja nyt kun metsät ovat raiskatut ja vuosikymmeniä kestäneessä huumauksessa tuhlatut, on paras tulo, etuisin apukeino peltoviljelyksien parantamiseksi luiskahtanut käsistä pois, mennyt sahayhtiöitten kukkaroon, ja ne markat, joita sieltä metsätöissä ja tukinajossa saadaan takaisin nyäistyksi, menevät makeasti ostojauhoihin, kauppamiehen kukkaroon, eivätkä aina riitä siihenkään. Velkaantuminen on yleistä ja siinä suhteessa on ansio etupäässä maakauppiasten, sekä kansan oman, höllän tunteen, joka sallii sen tehdä velkaa minkä vaan saa, ajattelematta ollenkaan takaisin maksamista.
Otan tähän esimerkiksi yhden tapauksen Pielisjärveltä.
Menin erääsen taloon, jonka kuulin juuri myydyksi sahalaisille. Talo oli hiljan lohkaistu jaon kautta päätilasta erilleen, siis uudistalo. Rakennukset olivat pienet, vaan kutakuinkin hyvässä kunnossa. Pellot olivat pienet, mutta hyvästi kuuluivat kasvavan, ja olipa esim. viime vuonna, vaikka hallakin kävi, saatu perunoita aika lailla.
— No miksi myitte tilanne? kysyin isännältä.
— Ka eihän tässä elä. Niittyäkään ei saa ollenkaan, millä sitä karjaa ruokkii. Ja velkaakin alkoi jo tulla.
— Joko tuli paljon?
— Johan tuota tuli neljäsataa.
— No olisitte myyneet jonkun määrän metsää ja raivanneet rahalla niittyä.
— Ka johan sitä myytiinkin kahdeksan sadan edestä, ennenkuin pohjan möimme, vaan mihin tässä niityn teet.
Että metsää oli jo ennenkin myyty, sen huomasin kyllä, sillä pihassa oli upea, maalattu kirkkoreki ja tuvan nokisella seinällä napsutteli komea, uudenaikainen seinäkello, samallainen, joita nähdään rautateitten asemahuoneissa!
En ole mikään agronoomi, eikähän sitä talvella osaa maan luonnosta sanoa paljon sitä eikä tätä, mutta sentään olivat silmäni jo taloon tullessa kääntyneet laajaan korpeen, joka oli aivan talon "vaaran" alla, ja ihmettelin tavattoman lihavaa kuusikkoa siinä.
— Eikö tuosta olisi saanut heinämaata ja vaikkapa peltoakin, sanoin isännälle ja näytin ikkunasta korpea.
— Mitä siitä sellaisesta!
Asia selvisi kuitenkin siten, että he kesillä olivat niittäneet sieltä heinää ja viholaisia (nokkosia) puitten lomista, että siitä kulki lävitse pieni puro, joka nieli hyvästi veden, ja että siinä arviolta oli noin puoli metriä mutaa savikkopohjalla. Korpea saattoi olla arvioltani kymmenkunnan hehtaria.
He olivat nuoret vielä kumpikin, niin isäntä kuin emäntä, ja oli heillä neljä lasta. Kun heille oli karttunut velkaa, olisivat he myyneet uudestaan metsää, vaan sahalaisen metsänostaja (talonpoika alkujaan hänkin, lipeäkielinen ja hyvästi paikkakunnan olot tunteva) ei tarjonnut koko metsästä kuin 800 markkaa, vaikka salopalsta on laaja. — Vaan jos pohjakaupassa myyt, niin saat 2,500, oli sanonut. Ja joll'et nyt myy, niin myymättä pysyy. Kenen tätä luulet ostamaan tulevan ja mitenkä tässä tällaisella tilalla luulet itsekään eläväsi? Myy pois kun rahaa saat, ja tässä saat asua 50 vuotta niinkuin omalla tilallasi, vapaasti vallan kunhan vaan summat suoritat, ei muuta veroa mitään. Tehdään vaan kauppakirja, keväällä saat sitten asuntokontrahdin, kun toisillekin niitä tuodaan.
Kauppa oli tehty, hintaa oli isäntä saanut vielä tinkityksi pari sataa lisää, ja kauppakirjaan oli merkitty, että entinen omistaja saa pitää tilaa vuokralla 50 vuotta vasta määrättäviä ehtoja vastaan.
— Millaisethan nuo ehdot ovat? kysäsin isännältä.
— Ka en tiedä, mutta hyväthän nuo luvattiin.
Olin saanut tuon entisen isäntämiehen puheillani siitä, kuinka muualla maailmassa maata viljellään, sen verran innostumaan, että hän katsellessaan korpeaan vaaransa alla lausui huoahtaen ja mielestäni hiukan alakuloisella äänellä: "kyllä se nyt jo raatamatta jäi, sillä siinä on havumetsä, ja tuskinpa ne antavat sitä kaataa."
Ja varma olen minäkin siitä, että kyllä tuo vastainen sahayhtiön lampuoti oli siinä asiassa täydelleen oikeassa, niin vankkatekoinen kuin hän muuten näytti olevankin korven raatamiseen.
Sillä tavoin siis mennään ehdon tahdon satimeen, siinä toivossa, että eletään vuokralaisina tuolla "suurella" talon hinnalla muka ilman maan raatamista siinä samassa talossa ja luotetaan vasta määrättäviin "hyviin ehtoihin." Vaan tuonnempana tahdon palata vielä siihen, millaisia nuo hyvät ehdot ovat ja kuinka niillä eletään.
Satoja maatiloja on Pielisen vesistössä mennyt juuri tällaisista syistä yhtiöille, ja heidän omat asiamiehensä sanovatkin suoraan, että jos maanviljelys olisi paremmalla kannalla siellä, niin he eivät saisi ainoaakaan tilaa. Siis velttous ja typeryys yhdellä puolen, viekoittelu ja pohjaton omanvoiton pyynti toisella, eikä maanviljelys eikä satojen entisten tilanomistajain asema suinkaan sillä tavoin parane, jos kohta miljoonayhtiöt voivatkin yhä jakaa satoja prosentteja vuosivoittoa osakkailleen.
Savon puolella on paljon suurtiloja, n.k. hovia, joiden hoitamiseen omistaja syystä tai toisesta on kyllästynyt. Kuka valittaa maatyöväen puutetta ja kalleutta, kuka tulvain tuhoja, kuka taas ikävyyttä salomaan yksinäisyydessä y.m. Jollekulle on karttunut niin suuri velkakuormakin, ett'ei luule voivansa siitä enää selviytyä. Kaikki sellaiset myövät tilansa, vaan kun niitä suuruutensa vuoksi monasti on yksityisen henkilön vaikea lunastaa, vaikka niillä maanviljelys saattaisi järkiperäisellä hoidolla hyvinkin hyvästi kannattaa ja on kannattanutkin, joutuvat ne melkein säännönmukaisesti saha- ja tehdasyhtiöitten haltuun.
Tällaisia ovat ne syyt, jotka pääasiassa ovat meillä vaikuttaneet niin laajojen alueitten nurinkurista kääntymistä maanviljelyksestä metsän kasvuun.
Voi hyvällä syyllä väittää, että ne suurimmaksi osaksi ovat suoria kasvannaisia itse metsäin nurinkurisesta käyttämisestä, sillä sen jälkeen, kun meillä metsäliike alkoi, on maamme kyllä näennäisesti paljon edistynyt, rahaa on liikkunut toisinaan ihan tulvimallakin, mutta se on lainehtinut kovin epätasaisesti. Suuria pää-omia, loistavia liikeyrityksiä on syntynyt, mutta itse maanomistajat ja suuri rahvas, itse maan pohja on pikemmin köyhtynyt kuin rikastunut. Metsien vanhat omistajat eivät ole osanneet pääomista ottaa osaansa oikealla tavalla käyttääkseen, vaan ovat he päinvastoin velkaantuneet sielläkin, missä ennen ei velasta tiedetty mitään. Ja jota enemmän he velkaantuvat, jota tukalammaksi heidän asemansa käy, sitä helpompi on miljoonapääomain tulla heidän apuunsa ja anastaa heiltä omistusoikeus itse maahan.
Mutta jos niillä seuduilla, joissa yhtiöt nykyään itsevaltiaina herroina isännöivät, olisi ollut edes puolta vähemmän metsiä yksityisten mielivallan hoteissa, jos siellä olisi ollut vähänkään paremmat kulkuneuvot edes kymmenen vuotta sitten, ja hiukankin paremmat krediittilaitokset kuin maakauppiaat, niin varmaa varmempi on, että paljoa useampi mies todella eläisi tätä nykyä vapaasti omalla tilallaan, ja paljoa vähemmän kuuluisi huokauksia kunnallisten verojen painosta ja irtolaisväestön tulvasta.
VI.
Yhtä ja toista keinoista, joita on käytetty metsien ja erittäinkin maatilojen ostossa.
Kaikenmoisten joko hienompain eli karkeampain viekoituskeinojen sekä heikompansa tai tyhmempänsä nenästävetämisen taitoa pidetään tavallisesti kaikilla asioimisaloilla etevyyden merkkinä, suorastaan hyvänä avuna, ja siihen se useasti perustuu monen miljoonamiehen ja "afäärineron" koko "vakava pohja." Pitää osata aina nyästä oikealla hetkellä, niinkuin onkimiehen, ja käyttää toisen nälkää hyväkseen, sillä jos kirjaimen mukaan seurattaisiin vanhan kivitaulunkin kymmenettä pykälää, niin sittenhän meidän todella täytyisi kaikkien "syödä leipämme otsamme hiessä", ja se leipä olisi meille kaikille jotensakin yhtä niukka tai vaikkapa yhtä runsas. Vanhat profeetat ovat kuolleet, sanotaan, eikä niitä enää sovi seurata. Kauppojen alalla täytyy aina vapauden vallita, omantunnon vapauden etupäässä, jota ei mikään saa sitoa, sillä ruvettaisiinko niitä omantunnon mukaan hieromaan, ja niissä lähimmäisen omaa punnitsemaan ja aprikoimaan, niin seisahtua taitaisi koko tämän maailman kauppa ja ehkä seistä jymähtäisi koko tämä pallopahanen! Suurissa kaupoissa on aina suuri "riski", sanotaan, siis pitää niissä saada suuri voittokin, s.o. pitää ostaa niin halvalla kuin vaan voi, ottaa vaikka ilmaiseen, katsomatta kenenkä omaa se on, ja myydä niin korkeasta hinnasta kuin suinkin saa. Ja jos siinä ostoa tai myyntiä tehdessä nyletään vaikka koko nahkakin, on se tietysti ihan niinkuin olla pitää ja itse kauppakäsitteen mukaista. Meillä tämä on pitänyt mainiosti paikkansa juuri suurimmissa kaupoissa, metsäkaupoissa, joista tässä edellä jo on otettu esimerkkejä. Ostajat ovat ylimalkaan olleet kehittyneemmällä kannalla sillä kauppa-alalla kuin myyjät. Halvalla on ostettu ja monenmoisia keinoja on koetettu ja käytetty, että olisi tavara saatu ostaa vielä sitä halpaakin halvemmalla.
Jättääksemme nyt kokonaan syrjään viinan, tuon jokapäiväisen ja hyväksi huomatun viettelykeinon, jolla kuka pässinpää tahansa voi viedä vaikka housut lähimmäisensä jalasta ja jolla meiltä on keikuteltu miljoonia tukkia vesistöltämme alas, sopii tässä mainita muutamia muita keinoja, jotka vaativat jo koko joukon kehittyneempää ammattitaitoa.
Juvan pitäjän Rautuen ja Hirvensalon kulmilla esim. ja kyllä muuallakin ovat tukkimiehet levitelleet sellaista huhua, että senaatti olisi kehoittanut nyt juuri myymään metsiä niin paljon kuin mahdollista, koska niitä kohta ei saa enää ollenkaan myydä, tulee uudet maanjaot, joissa metsät menevät muille omistajille y.m.
Keino on tepsinyt monessa kohti hyvästi. Sellaisia valeita uskotaan ja tehdään hätäisyydessä kauppoja, mutta jos joku sivullinen, joka ei ole tukkipuulaakin miehiä, puhuu täyttä järkeä, niin häntä ei uskota.
Kun esim. Pihtiputaalla myytiin aimo honkatukkia 20 pennistä kappale, niitä tukkia, joitten tervoittuneet kannot ehkä vielä vuosisatoja pysyvät muistomerkkeinä Pihtiputaan kankailla siitä mitä siellä ennen on ollut, vaan mitä siellä ei enää ikinä tule olemaan, oli siellä silloin käynyt eräs oululainen merikapteeni laivanrakennuspuita ostelemassa. Hän oli kiellellyt isäntiä hätäillen myymästä metsiään koska heillä ei ollut erityistä pakkoa siihen, puhunut heille järjen kieltä ja vakuuttanut, että vielä he niistä saisivat useita markkoja kappaleesta, sillä hän tunsi puutavaran hinnat ulkomailla ja tiesi, että sehän on raaka-aine, joka on yhä vähenemässä samalla kun sen tarve lisääntyy. Mutta miestä, joka päästi suustaan sellaisia sanoja, pidettiin höyräpäisenä kovalla maalla, lienee hän sitte merellä ollut kuinka viisas tahansa.
Ja vähänpä uskotaan sellaisia puheita nytkään vielä, mutta sitä kyllä uskotaan, kun sahalaiset vakuuttavat, ett'ei puutavara tulevana vuonna maksa enää mitään, ei homeista äyriä, he saavat kauheita tappioita niistä metsistä, joita ostavat, mutta he nyt sentään vielä ostelevat niitä niinkuin säälistä talonpoikia ja työkansaa kohtaan. Vaan ensi vuonna he eivät enää voi ostaa. Se on nyt myytävä, mikä on myytävä, jos mieli rahaa saada.
Kruununtiloilla on tietysti aina ollut ja tulee vastakin olemaan parhaat metsät, niitä kun ei ole ennen perintölunastusta päästy tärväämään. Niitten koskemattomien aarteitten voittamiseksi ovat sahalaiset paljon älyä haaskanneet. Esim. Etelä-Savossa on löytynyt kruunun tiloja, joihin omistajat eivät ole saaneet perintöpapereita, koska tilat eivät vielä ole olleet lain määräämässä kunnossa. Silloin on joku sahayhtiö tullut omistajalle apuun, antanut etukäteen metsää vastaan rahaa tai ryhtynyt itse rakennushommiin tilalla. Kun omistaja siunatulla avulla siten on päässyt itsevaltiaaksi isännäksi tilalleen, on avun antaja iskenyt metsään käsiksi. Kaikki on mennyt hyvin, mutta lopputili on usein päättynyt siten, että omistaja onkin jäänyt auttajalleen velkaa, "koska metsä ei ole vastannutkaan tilan kuntoonpanemisessa syntyneitä menoja".
Monessa muussakin kohti Savon puolella, esim. Iisalmen pohjoissalolla kuulee myöskin entisistä kruununtiloista varsin huvittavia ja metsähuijausta kuvaavia kertomuksia, vaikka minä puolestani en voi niiden todenperäisyydestä valalle mennä. Niitä olivat entiset eläjät alkaneet innokkaitten tukkimiesten kanssa yksissä tuumin hommata perintötiloiksi, ja siinä oli menetelty esim. seuraavalla tavalla: käännettiin jollakulla aholla hiukan turpeita alassuin, peitettiin niillä kivet ja kannot, ja niin oli laissa määrätty perintötalon pelto valmis. Rakennettiin sitten uljas tupa, mutta kun kestävämmän muuriaineen saanti olisi käynyt liian kalliiksi, tehtiin tuvan nurkkaan uuni hirren pätkistä, jotka päältäpäin tahrittiin savella. Siinä oli rakennus, vankka ja syynikelpoinen, niinkuin perintötalossa ainakin, ja vaikka en ole sellaista tupaa koskaan nähnyt, olisin sentään sydämmeni ilolla tahtonut olla näkemässä, kuka siihen uuniin pisti ensimäiseksi takkavalkean! Siten kerrotaan saadun tiloja perinnöksi, sitten paljastettiin niiden uhkeat, valtion hoivissa varttuneet metsät, ja seuraus oli että omistajat köyhtyivät, eivät voineet enää suorittaa veroja, ja niin joutui sellaisia tiloja kruununpuistoksi takaisin.
Eräästä samallaisesta "Potemkinin keinosta" kuin Iisalmessakin, kerrotaan myös Pielavedellä. Sielläkin hommattiin erästä kruununtilaa perinnöksi, että saataisiin vapaasti iskeä käsiksi metsään. Talo oli sivulla tiestä, laajan puuttoman suon takana, mutta näkyi sentään hyvästi tielle. Pihalla sattui olemaan suuri, kalliontapainen maakivi, ja siinä se melkein olikin ollut kaikki, mitä nähtävää oli.
Ajettiin sitten miehissä syyniin, rattailla ajettiin, sillä kesäiseen aikaanhan ne ovat talon pellot tarkastettavat.
Mutta asianomaiset olivat läimäyttäneet hyvänpuolisesti syyniherroja ohranjyvällä silmiin — niin kerrotaan — ja kun siinä oli rattailla mukava istua, niin katseltiin vaan taloa ja sen tiluksia siitä maantieltä.
"Onpa tässä talossa peltoa, sileää ja kivetöntä", tuumasivat herrat suota katsellen ja silmiään siristellen.
"Onhan sitä, vaan ei se tämä aivan kaikki peltoa ole. Tämä etupuoli on niittyä, niinkuin näette", arvelivat asianomaiset.
"Niinpä todella näkyy olevankin. Ja taitaapa olla rakennuksetkin kunnossa, mitäpä me sinne viitsimme huonoa tietä koluuttaa, näkeehän nuo tähän. — Ka, onhan siinä keskellä pihaakin joku iso rakennus — niinhän tuo on kuin kivestä — mikä se on rakennus?"
"Se on läävä!"
Syyni oli pidetty, talo on sen jälkeen ollut monilla omistajilla, nykyään kuuluu se olevan eräällä sahayhtiöllä ja autiona — ei kuulu olevan siitä ennallaan enää muuta kuin nuo laajat pellot ja mainio harmaakivinen navetta.
Tämä on hauska kertomus tällainen ja siksi olen sen tähän ottanut, ja niitä taitaisi löytyä enemmänkin, jos niitä keräämään rupeisi.
Niin on keinoteltu metsiä yksityisiltä, niin vielä valtionkin hallussa olevia, petkutettu ja vietelty yksinkertaista rahvasta, soaistu silmät valtion virkamiehiltäkin — joko heidän tietensä tai tietämättään, sitä on vaikea päättää.
Maatilojen haalinnassa ovat sahayhtiöt, tai oikeastaan heidän asiamiehensä käyttäneet samanmoisia keinoja kuin metsienkin ostossa. Moni on kyllä myynyt heille talonsa aivan vapaasta tahdostaan, tullut suorastaan tarjoomaankin sitä, mutta paljon kerrotaan sellaisiakin tapauksia, joissa on yhtä tai toista sivukeinoa käytetty, ellei myyjä ole heti ensi hopussa ollut kauppaan taipuvainen.
Kerrotaan monessa kohti, esim. Laukaan kihlakunnan pohjoispitäjissä sellaisiakin tapauksia, että sahalainen ostoinnossaan on esim. lahjonut jonkun perheen jäsenistä, turhamaisuutta rakastavan emännän tai tyttären, tahi huonoon elämään taipuvaisen pojan viettelemään perheen isää luopumaan tuosta "vanhanaikaisesta ja huonosti tuottavasta maantyöstä" ja myymään talonsa. Toisia isäntiä taas on koetettu saada, velkaantumaan niin paljon kuin mahdollista, ja kun siinä on onnistuttu, kun mitta on tullut täyteen, on sahalainen sopivalla hetkellä iskenyt taloon kiinni ja pakottanut sen myyntiin. Ja hinnoissa ei tavallisesti tule mikään kilpailu kysymykseen. Sillä näyttää aivan todenmukaiselta, että yhtiöillä on solmittuna jonkunmoinen rengas keskenään. Sen huomaa esim. Pihtiputaalla ihan selvästi niistä kahdesta yhtiöstä, Hallasta ja Haapakoskesta, jotka siellä etupäässä isännöivät. He eivät ole koskaan asettuneet toistensa tielle. Heille on ollut etuisinta pysyä kumpikin omassa piirissään: ota sinä tuo, minä otan tämän, tilaa täällä on meillä kummallakin. Kukaan yksityinen ei liioin ole pystynyt kilpailemaan heidän kanssaan, sillä jos sitä joku on koettanutkin ovat hänen asiansa tavallisesti kääntyneet niin hullulle tolalle, että elämä on hänelle pian tullut hyvinkin happameksi. Jos hän on sattunut ostamaan jonkun hyvän metsätilan kuinka edullisesti tahansa, on hän useinkin jäänyt siihen ötköttämään metsineen, tukkineen, sillä kaikkivoivat yhtiöt eivät ole niistä huolineet, eivät hinnasta mistään. Ja jokaista, joka vähänkään rohkenee pistäytyä väliin heidän kaupoissaan, vihaavat yhtiöt, ja kutsuvat kansan yllyttäjäksi.
Seuraus onkin miltei kaikkialla ollut, että useimmat varakkaat ja keinokkaammat yksityiset ovat katsoneet parhaaksi ja etujensa mukaisimmaksi lyyhistyä yhtiöitten mahtavien siipien alle, ruveta edistämään heidän asioitaan ja nokkelasti nokkasemaan ne murut, joita äveriästen pöydiltä putoilee. Ja jos suupuheisiin saa luottaa, niin kerrotaanpa yhtiöitten mahtavuudesta jo esimerkkejä, että heidän kauppojaan on kiinnitetty sellaisissakin tapauksissa, jolloin he ovat ostaneet talon alaikäiseltä tai muuten jakamattomalta pesältä, jommoiset kaupat yksityisten tekeminä aina armotta on kumottu.
Eräällä taholla, sekin Keski-Suomen kulmalla, kuuluu jumalansanaakin käytetyn hellyttämään jonkun itsepintaisen salonukon mieltä "auttamaan lähimmäistään", joka on ollut hyvän puumetsän tarpeessa. Mutta minkä verran siinä on ollut todellista jumalisuutta mukana, selvinnee ehkä jo yhdestä tämänkaltaisesta esimerkistä: asiamies oli eräältä köyhältä mieheltä ostanut hakkuuoikeuden hänen koko metsäänsä 200 markalla 20 vuodeksi. Mies joutui rahan pulaan ja nyt tarjosi sama asiamies koko talosta 600 markkaa, esiintyi hyvin jumalisena ja puhui laajalti tämän maallisen tavaran turhuudesta ja katoavaisuudesta. Isäntä ei sentään sillä vielä muuttunut ihan täydelliseksi Sakeukseksi, varsinkin kun tiesi, ettei ostajakaan ollut aivan sitä lajia tarvitsevaisia, joille olisi tullut koko omaisuutensa jakaa, ja sen vuoksi oli hän siksi rohkea, että tinki kauppasummaa hiukan korkeammaksi.
"Ai, ai rakas veli, älä sinä pyydä sitä viimeistä penniä, kyllä sinulle jumala siunaa takaisin", uikutti nyt tuo jumalinen ostaja.
Silloin sattui niin, että muuan yksityinen sivultapäin tarjosi isännälle talosta kaksituhatta markkaa — ei erityisessä kauppa-innossa, vaan muuten koetellakseen, kuinka suuri tuon jumalisen miehen viimeinen penni olisi, tai ehkä pysyttääkseen köyhää miestä rauhassa tilallaan. Kun ostaja sai tämän tietää, julmistui hän ja maksaa paukautti talosta 4,000 markkaa. Siis tuo viimeinen penni, jonka jumalan muka piti siunaaman takaisin köyhälle talonsa myyjälle, ei tehnyt enempää eikä vähempää kuin tasan 3,400 markkaa, ja olisiko sen joka kaupassa, mitä on tehty, laskea ihan tunnon ja oikeuden mukaisesti, niin tekisi se usein vielä kymmenen kertaakin tämän summan.
Moni tällainen huomaa kyllä jäljestä päin, ett'ei jumalan sanaankaan ole luottamista joka miehen suusta, eikä siunausta tule, vaikka tekisi sahayhtiöille kuinka suuria lahjoituksia tahansa.
Toisaalla taas käytetään muita viettelykeinoja, eikä kajota ollenkaan ihmisten hellempiin tunteihin — tämä kaikki aina miestä myöten, sillä yhtiöitten asiamiehet tuntevat tarkimmilleen talot ja talojen asukkaat sillä paikkakunnalla, missä he liikkuvat. Kun he tapaavat mieleisensä talon, jota haluavat pohjineen ostaa, niin siihen he asettuvat vaikka asumaan ja alkavat kutkutella omistajaa juuri siitä kohdasta, jonka huomaavat parhain kutajavan. Sanalla sanoen, kaikkia keinoja koetetaan. Ken on jumalinen, sille puhutaan jumalan sanaa, ken on viinaan menevä, sille annetaan viinaa, ken on laiska, sille luvataan työttömät päivät ijäkseen, ken on köyhä, siitä luvataan tehdä ikuisiksi ajoiksi rikas, ken valittaa työväen puutetta ja kalleutta, sekä siitä johtuvaa maanviljelyksen kannattamattomuutta, siitä luvataan tehdä sellainen herra, jonka ei enää koskaan tarvitse mokomia asioita huolehtia, ken sadattelee huonoja maita, huonoja vuosia, hallaa ja vesitulvia, se luvataan yhdellä iskulla kaikista sellaisista vastoinkäymisistä vapauttaa — kun vaan myy talonsa "puulaakille" ja alkaa elää selvällä rahalla.
Usein, kun omistaja ei ole ollut halukas vapaehtoisesti myymään taloansa, on käytetty sellaisiakin keinoja, että hänen lopulta on ollut pakosta luopuminen isännyydestä, jos vaan edellytykset ovat olleet vähänkään sellaiset, että häneen puolelta tai toiselta on pystytty käymään käsiksi.
Tässä yksi esimerkki:
Lähellä Pihtiputaan kirkkoa on eräs 1,12 manttaalin talo, josta omistaja aikaisemmin oli myynyt metsän yhtiölle 10-tuumaisiin saakka 1,500 markan kauppasummasta. Kun hakkuu-aika loppui ja tilalle vielä jäi summaton määrä pienempää tukkimetsää, vietteli sahalainen isäntää jatkamaan kontrahtia. Tämä ei kuitenkaan suostunut, toivoen saavansa vastaisuudessa parempaa hintaa, vaan koetteli elää kituutella tehden pieniä velkoja — tuo ensimmäinen metsäraha oli tietysti aikoja sitten mennyt. Miehellemme sattui onnettomuuksia ja vihdoin joutui hän eräälle varakkaammalle isäntämiehelle velkaan parituhatta markkaa. Tämä velkakirja, joka oli taloon kiinnitetty, keinoteltiin siirretyksi muutamalle juoponsekaiselle velikullalle, ja nyt alettiin sillä hakea taloa myytäväksi. Ei mikään auttanut. Omistaja tarjosi monenmoisia ehtoja, koetti kaikki keinonsa saadakseen pitää talonsa, sillä hän oli niitä harvoja, joka ei olisi hevillä luopunut maastaan, jonka arvon hän tiesi monta vertaa suuremmaksi kuin tuo velka. Eräs maakauppias lupasi jo auttaa, mutta se oli vaan joku diplomaattinen viivytys asiassa, se avun lupaus peruutettiin ja mies joutui vaan entistään kireämmälle.
Silloin ilmestyi vihdoin tukkiherra itse pelastavana enkelinä (hän oli tietysti kaiken aikaa sivulta päin johtanut asiain juoksua) ja tarjosi hätäytyneelle isännälle 4,000 markkaa koko talosta, lapasi hyvät asunto-ehdot ja monia muita etuja, muun muassa maksavansa päälle kaupan isännän velan kunnan lainajyvästöön — noin 10 hehtolia viljaa. Mutta sitä ei kuulu maksetun eikä ole asuntokontrahtiakaan annettu.
Aivan samallaisia tapauksia, joissa sahalaiset joko välillisesti tai välittömästi ovat vehkeilleet tilanomistajain asioissa saadakseen heidät luopumaan taloistaan, kuulee Savon ja Karjalankin puolella tuhkataajaan. Heitä on jonninjoutavista maksettavista pakotettu konkurssitilaan, heille on annettu velkaa, mutta on pienimmästäkin velasta otettu talo panttiin ja koetetaan sitten sitä saada apajaan.
Tämä onnistuukin aina, jos talojen eläjät vaan ovat köyhtyneitä tai muuten veltonpuoleisia — ja ikävä sanoa, niin melkein säännöllisesti sattuu olemaan siellä, missä metsähuijauksen kohmelosta ei vielä ole päästy selviämään. Heitä elätetään joku aika, mutta toisaalla tavallisesti jo hyvän kaupan innossa kohahdetaan, että "kyllä minä nyt annan, mutta kohta on talo minun".
Mainittava on tässä yhteydessä, että kaikissa tällaisissa keinotteluissa ovat yhtiöitten parhaina apumiehinä sydänmailla olleet maakauppiaat. Ei ainoastaan Karjalan kulmilla, missä heidän valtansa on suurin, vaan Savossa ja Keski-Suomessakin ovat juuri he olleet paikkakuntain parhaat synnynnäiset maatilojen "värvääjät" yhtiöille. Sillä suoraan sanoen, juuri heidän kauttansa on ylellisyys ensin päässyt metsähuijauksen alkuaikoina leviämään sydänmaille, ja sen jälestä suuri määrä laiskistumista sekä yleinen velkaantuminen, josta ei ennen tiedetty mitään.
Kaikkialla, mutta eritoten Rajakarjalan puolella, Ilomantsissa, Pielisessä, Nurmeskulmalla ja Rautavaarassakin, kuulee surkeita kertomuksia heidän "sivistävistä" toimistaan.
Hankittiin halpoja väkijuomia, värjätyitä viinoja, joita muun räämän ohessa moninkertaisesta hinnasta myytiin herkkäuskoisille salon ukoille. Niihin menivät ensimmäiset tukkirahat ja moni isäntä lojui vaan kauppiaitten seutuvilla ja jätti jo silloin maittensa viljelyksen takapajulle, möi sitten metsää uudestaan, tärväsi rahat taas — ja joutui lopulta kauppiaalle velkaan.
Tämä otti kiinnityksen hänen tilaansa, haki sen sopivalla hetkellä myytäväksi ja sai sen tavallisesti itselleen ihan polkuhinnasta, niinkuin oli tarkoittanutkin. Sitten rupesi hän tekemään sillä afääriä, laittoi siitä sellaisen satimen, joka lauetessaan toi hänelle joka kerta lisää rahaa. Hän möi näet sen uudestaan jollekulle köyhälle miehelle, tavallisesti sellaiselle, jolla oli maksaa hänelle muutamia satoja markkoja käteistä rahaa. Lopusta tehtiin velkakirja, vaadittaissa maksettavaksi. Jonkun ajan kuluttua hakikin kauppias taas velkansa ulos, ja silloin meni köyhältä mieheltä sekä talo, että se raha, jonka ostaissaan oli siitä antanut. Sitten möi kauppias saman talon taas samalla tavalla, ja otti taas itselleen — yhä samalla tavalla. Otettuaan täten aikansa rahoja taimikaupoilla, on loppu tavallisesti ollut se, että maakauppias on tuollaiset talonsa myynyt vihdoin suurella voitolla sahayhtiöille.
Hän kyllä on osannut hyötyä maatilojenkin kaupoissa hän, käärinyt yhtä ja toista kokoon, mutta monen talon entinen omistaja on joutunut puille paljaille. Täten ovat kauppiaat suoranaisesti saattaneet ja saattavat yhä maatiloja hukkaan maanviljelykseltä, mutta enemmän on sellaisia taloja, joiden myyntiin he ovat ainoastaan sivultapäin vaikuttaneet, s.o. velkaannuttamalla niiden omistajia. Heidän joukossaan löytyy todellisia kukkia tuon liikemaailmassa yhäti ylistetyn "afäärineron" alalla, nykyjään satojen tuhansien, ehkäpä miljoonainkin miehiä, joiden yhteiskunnallinen luotto on kasvanut samassa määrässä kuin heidän rahansakin, samalla kun tuhansilla köyhillä maanviljelijöillä ei ole luottoa missään muualla kuin heidän luonaan — aikansa.
Juuri Rajakarjalan kulmalla löytyy esim. eräs pohatta maakauppias, joka hyvistä toimistaan ja köyhän väestön avustamisesta puhuessaan on suoralla ylpeydellä kohahtanut, että hänen parhaita kauppojaan oli se, kun hän maksoi talosta 25 markkaa, ja hän saa siitä sentään metsän vuoksi ainakin 10,000!
Tällaisia loistokauppoja tekevät kyllä sahalaisten asiamiehet mieluimmin itse, mutta suovat sentään usein aivan kernaasti "pienen voiton" välikauppiaallekin; ja yleensä tuntuukin aivan siltä, kuin juuri maakauppiaitten ja sahalaitosten välillä vallitsisikin joku hieno, keskinäisen sympatiian side, aivan kuin heihin voisi sovelluttaa sananlaskun "yhtä luuta vuohen sarvi, sitä poski kuin pääkin."
En voi olla mainitsematta tässä yhtä esimerkkiä niistä keinoista, joilla pääomat sellaisessa vähän viljellyssä ja maailman suurliikkeestä syrjäisessä seudussa kuin esim. Pohjois-Karjala, ovat voineet paisua aavistamattoman suuriksi.
Siellä on ollut kauppiaita, jotka ahtaina raha-aikoina eivät millään muotoa ole talollisille lainanneet rahaa, vaan ostaneet heiltä esim. viljaa, jos sitä on sattunut olemaan (ja sitähän meikäläisissä oloissa näyttää maamiehellä melkein aina olevan silloin kuin rahasta on puute). On maksettu rukiista esim. 15 mk tynnöriltä — ja siten on tarvitsevainen saanut rahaa kipeimpiin tarpeihinsa. Mutta kun jyvät oli myyty, tuli leivän puute, ja nyt oli käännyttävä taas kauppiaan puoleen. Tuo hyväsydämminen mies antoi kyllä viljaa velaksi, vaikkei ollut antanut rahaa. Tosin oli hänen viljansa kallista — 30 mk. tynnöriltä — mutta minkä sille teki, hädässä täytyi ottaa ja antaa velkakirja tai vekseli 6 % korolla, puhdas, laillinen paperi, josta kukaan ei voinut sanoa, että se olisi ollut koronkiskomista. Turhien vaivain välttämiseksi välitettiin tällaiset kaupat lopulta usein niin mukavasti, ettei ostaja monasti vienyt jyviään ollenkaan myöjän aitasta pois, vaan möi ne samassa laarissa isännälle takaisin, jossa ne oli ostanutkin — hinnassa vaan oli pieni ero.
Paljon voisi kertoa tällaisia loistavia kauppoja, vaan kun ne eivät suorastaan kuulu kertomusteni alaan, heitän ne syrjään. Summa on se, että tuhannet tilalliset ovat epäsuotuisissa krediitti-oloissa lisänneet velkakuormaansa, ja kun moni heistä ei ole keksinyt muuta pelastuksen keinoa, on hän myydä läimäyttänyt koko talonsa sahayhtiöille, joiden asiamiehet kuljeksivat paikasta toiseen yllyttämässä "että myy nyt ajoissa, ellet sitä tee, niin myymättä jää itseltäsi".
Jos tämä jo tuntuu ikävältä, että miehet, joiden varsinaisena elinkeinona on kauppa, ovat välillisesti tai välittömästi vaikuttaneet maatilojen rappeutumiseen ja jouduttaneet niitä entisiltä omistajiltaan suurten yhtiöitten metsämaiksi, niin vielä ikävämpää on kuulla se, että valtion virkamiehiäkin on antautunut yhtiöitten avustajiksi.
Ja sellaista on tehty tavalla, joka ei heille ollenkaan soveltuisi, heidän kun päinvastoin pitäisi oleman yksinkertaisen kansan avustajina ja neuvojina. Tätä ei tietysti kernaasti ottaisi uskoakseen se, joka ei ole paikkakunnilla liikkunut, mutta kun kuulee aivan varmojen ja luotettavien henkilöitten puheita heidän toimistaan, niin täytyy asian väkiseltäkin uskoa todeksi. Eikä tarvitse kaukaakaan oleskella salopitäjissä, kuten esim. juuri Pohjois-Karjalassa ja monella muullakin kolkalla maatamme, kun jo itsestään huomaa, että esim. ruununnimismiehillä on hyvin hyvä taipumus metsä-afääreihin ja että he yleensä kovin helposti kallistuvat rikkaitten yhtiöitten puolelle.
Pielisjärvellä esim. kuuluu vakaisten miesten kertomuksien mukaan nimismies yhteen aikaan liikkuneen jotensakin julkisesti erään sahayhtiön asioilla, ja onpa siitä aikoinaan käyty sanomalehdissä jupakkaakin. Tiedetään varmaan, että Pielisjärven Uudessakylässä on 8:ssa kruununtalossa, joiden asuntakuntoisuutta sama nimismies ennen on syynäillyt ja silmällä pitänyt, nykyään asuntaoikeus ja valta perinnöksi hakuun myyty sahayhtiölle — ja juuri näissä kaupoissa kerrotaan mainitun nimismiehen muutamissa olleen osallisena.
Toinen valtion virkamies, joka paljon on puuhaillut näissä samoissa asioissa, on henkikirjuri Nurmeksessa. Puheista päättäen eivät hänenkään asioimistoimensa ole juuri parasta laatua, ja samaan viittaa sekin seikka, että hänet aivan hiljattain oli Juuan puolelta haastettu Nurmeksen käräjiin vastaamaan monenmoisista virheistä siellä tekemissään talojen kaupoissa. Hän onkin jo kauan aikaa häilynyt sahayhtiöitten ja tilanomistajain välillä, ostellut ja myynyt metsiä ja maatiloja, purkanut hakkuukontrahteja toisaalla ja toisaalla taas välittänyt tilojen pohjakauppoja yhtiöille. Lopulta on hän näissä kaupoissaan joutunut riitaan niinhyvin yhtiöitten kuin monen yksityisenkin kanssa, ja siitä on, kuten jo mainitsin, ollut seurauksena rettelöt ja oikeudenkäynti.
Tuollaiset jutut ovat jo muutenkin ikäviä ja vielä ikävämmiksi ne muuttuvat, kun paikkakunnalla yleisesti tiedetään, että niihin on valtion virkamies ollut aihetta antamassa.
Useita tiloja, joiden metsiin sahayhtiöillä on ollut hakkuu-oikeus, on sama henkikirjuri ostellut Juuan pitäjän Polvijärven ja Petrovaaran kylissä ja antanut entisille omistajille niihin jonkunmoisen asunto-oikeuden. Moni niistä on sentään joutunut jo sahayhtiöille, (joka lienee ollut tarkoituskin) toinen osa taas eräälle helsinkiläiselle, joka niihin parhaillaan hakee lainhuudatuksia, huolimatta siitä, että entiset omistajat väittävät, ett'ei heidän kauppakirjoissaan määrätyitä maksuehtoja vielä ole täytetty. Kuinka lieneekään, mutta monta harmia ja puuhaa, jopa pitkiä Helsingin matkojakin ovat nämäkin kaupat tilojen entisille omistajille aiheuttaneet ja oikeuksiin niistäkin kuuluu hankittavan. Ostetaan ja myydään, vaihdetaan ja rettelöidään vähäisistä maatiloista niinkuin markkinoilla hevosluuskista.
Monessa muussakin paikassa ovat virkamiehet, erittäinkin juuri nimismiehet ruvenneet metsäkauppoja tekemään ja sahalaisten asioita ajamaan, mutta tuntuu niitä olevan muitakin samanlaisia, jotka hyvällä omallatunnolla nostavat valtiolta palkkansa ja samalla saattavat yksityisesti lisätä sitä vetämällä kaikessa ystävyydessä yksinkertaisia talonpoikia nenästä, vaikka todellinen tunnollisuus ja lähimmäisen rakkaus vaatisi heitä oppineempina opastamaan kansaa siihen, "että jokainen saisi omansa pitää ja nautita". Kuinka käy esim. monen oikeusasian silloin, kun paikkakunnan yleinen syyttäjä muitta mutkitta yhtyy aina väkevämmän puolelle? Esimerkkejä sellaisista kerrotaan paljon, esim. Laukaan kihlakunnan puolella, puhutaan takavarikoista, joita on laittomasti purettu, kun yhtiön etu sitä vaatii j.n.e.
Onko kummaa jos kansa monessa kohdassa sydänmailla on tullut siihen käsitykseen, että yhtiöt ovat kerrassaan kaikkivaltiaita, kaikkivoipia, jotka saavat tehdä mitä tahansa, joiden raha komentaa kaikki ja joiden alle täytyy yksityisen maanomistajan alistua niinkuin kohtaloonsa, olipa asia mikä tahansa. Sellainen usko alkaa levitä, ja paljon tapahtuu laittomuuksia, joista eivät tilanomistajat rohkene lopulta valittaakaan siinä pelossa, että he kumminkin joutuvat alakynteen.
Olen ehkä liian paljon poikennut syrjään varsinaisesta aineestani, puhuessani näin pitkältä kaikenmoisista keinotteluista y.m. mutta nämä kaksi asiaa, nimittäin metsähuijaus ja maatilojen joutuminen yhtiökäsiin yhdeltä puolen sekä kaikenmoiset juonet ja koukut toiselta puolen ovat minusta näyttäneet olevan niin läheisessä yhteydessä toistensa kanssa, että jos yhdestä jotain puhuu, ei voi olla toisestakaan mainitsematta. Sillä onhan hyvin tavallista, että inhimilliset heikkoudet, keinottelu ja helpon rikastumisen halu pyrkivät esiin vakautuneempainkin liikkeitten alalla, saati sitten metsäliikkeen, jossa valmiin tavaran kauppa on kylläkin vakaantunut, vaan jossa, mitä raaka-aineen myyntiin tulee, ei meillä yleensä ole ollut järkeä mukana ollenkaan.
VII.
Yleisiä seurauksia itsenäisten maanviljelijäin vähenemisestä.
Edellisessä on koetettu hiukan tavoitella niitä syitä, joista maatilojen pohjakaupat liikeyrityksiin, etupäässä sahayhtiöille, ovat aiheutuneet. Syitä on hyvinkin monenmoisia kuten olemme nähneet, vaikka useissa tapauksissa on niiden juuria varsin vaikea huomata tai saada näkyviin. Mutta seuraukset ovat aina helpommin näkyvissä niin tässä kuin tavallisesti kaikissa muissakin asioissa, jotka jostain syystä ovat syntyneet ja jotain seurauksia jättäneet.
Tässä ovat ne yleensä samallaiset kaikkialla ja tulevat ne tietysti selvimmin näkyviin siellä, missä yhtiöitten omistus-oikeus on vanhin, mutta jotensakin helposti huomattavissa ovat ne sentään jo vereksemmissäkin kohdissa.
Meneepä kenenkä ymmärtävämmän ja tässä asiassa puolueettoman henkilön puheille tahansa niissä pitäjissä, joissa näitä yhtiötiloja on enimmin, niin jokainen puhuu samaan suuntaan, jokainen valittaa maanviljelyksen rappeutumista niillä (paitse aniharvoja poikkeuksia jonkun tehtaan tiloilla sen omissa "kotinurkissa") ja jokainen arvelee, että irtolaisväestön suuri lisääntyminen ja samalla monet kunnalliset rasitukset ovat osaksi siitä seurauksena, jos kohta ne ovat seurauksena metsähuijauksesta yleensäkin.
Jos nyt ensiksi katsastamme mitä isännän muutos on vaikuttanut itse niihin taloihin, jotka ovat joutuneet yhtiökäsiin, niin ei tarvitse muuta kuin mennä ensimmäiseen, joka vastaan sattuu, ja jo heti huomaa ja kuulee, että muutos entisestä elämästä on todella tapahtunut.
Melkein poikkeuksetta hoitaa niitä arentimies, mikä milläkin ehdoilla, (jos tilassa nimittäin vielä on jotain hoitamista) ja enimmillä pienemmillä tiloilla on arentimiehenä tavallisesti sen entinen omistaja. Harvoja poikkeustapauksia löytyy, joissa joku tila on suorastaan yhtiön omassa hoidossa.
Olisi ollut jo edellä mainittava, kun oli puhe syistä maatilojen joutumiseen yhtiökäsiin, että se on suureksi osaksi juuri tämä seikka, tämä jonkummoisen asunto- ja nautinto-oikeuden antaminen myyjälle hänen omaan entiseen taloonsa, joka on ollut yksi yhtiöitten parhaita valtteja talojen kaupoissa, mutta sopineehan se mainita tässäkin.
Kun maatiloja ostetaan ainoastaan metsän vuoksi, kun niitten arvo lasketaan ainoastaan metsän mukaan ja kun on tarkoitus ottaa niistä maksetut rahat lisän kanssa takaisin pelkästään metsästä, on selvää, että maanviljelys niissä jää sivuasiaksi, siihen ei ole enää sitä samaa harrastusta, joka ennen ilmeni talojen hoidossa, silloin kun entiset omistajat viljelivät niitä ominaan ja tiesivät, että jokainen parannus niitten hoidossa jää hyödyksi heille itselleen, eikä kellekään muulle. Maatilojen vuokralle antaminen on melkein samaa kuin niitten nylkeminen, se on melkein samaa kuin "toisen hevonen ja oma ruoska". Se vie säännöllisesti huonoihin tuloksiin, ja vielä enemmän tällaisissa tapauksissa, joissa isäntä aina tietää hevosensa nahkasta saavansa sen täyden arvon, kunhan siihen vaan ei ole lyöty reikiä, olipa itse elukka ruoskittu vaikka hengettömäksikin.
Voi selvään huomata, että meillä puhtaasti kotimaisienkin niinhyvin yksityisten kuin yhtiöillekin perustavain teollisuuslaitosten harrastukset yleisen edistymisen ja hyvinvoinnin parantamiseksi ovat sangen laimeita, sitä vähemmin voimme odottaa, että ulkomaiset yhtiöt pitäisivät meistä suurin muuta väliä kunhan vaan maamme kasvaa hyvästi metsää.
Ja juuri ulkolaisilla yhtiöillä on meillä tuhottoman paljon tiloja.
He antavat niitten viljelykset vuokralle, ja ottavat niistä mitä saavat, mutta elleivät niistä vihdoin saa mitään, sittenkun vuokramies on niistä parhaansa mukaan osansa imenyt, on se heille mitätön asia, sillä onhan niitten metsä kajoamaton ja eheä. Ei olisi erittäin ihmeteltävää, jos tämä tapahtuisi sellaisilla salokulmain pikkutiloilla, joitten viljelyksissä ei entuudestaankaan ole paljon nylkemisen eikä rappeutumisen varaa, mutta aivan samoin käy sellaisissakin paikoissa, jotka ennen ovat olleet hyvinkin hyvässä kunnossa. Niitä on esim. enimmät niistä suurtiloista, joita Savon puolella on joutunut yhtiöille.
Katselkaammepa esim. Sulkavan entisiä herrastiloja. Niitä on siellä puolikymmentä kappaletta sahayhtiöillä, kaikki useammista pienemmistä tiloista yhdistettyjä, ja kaksi niistä, Hasulan ja Partalan hovit ovat kotimaisissa käsissä, mutta muut ulkolaisilla, Hallan osakeyhtiöllä sekä Gutzeit & kumppaneilla Kotkasta.
Partalan hovi on ollut kauvimman aikaa sahayhtiön omana ja sellaisella yhtiöllä, jolla sentään on ollut jonkun verran harrastuksia maanviljelyksenkin suhteen, mutta hovin työnjohtajan sanain mukaan käy sentään kaikki niinkuin "märkä palaa."
Kun tilalle esim. on ollut rakennettava uusi navetta, on vuokraajalla ollut miltei voittamattomia vastuksia ennenkuin on saanut tilan metsästä ottaa siihen tarvittavat hirret — tuo ainainen epäsuhde maanviljelyksen ja metsänhoidon välillä yhtiötiloilla, joissa edellistä pidetään sivuseikkana.
Kaikki muut maatilat ovat vasta aivan viime vuosina joutuneet entisiltä maataviljeleviltä omistajiltaan pois, ja isännöi niissä nykyjään toisissa arentimiehet, toisissa yhtiöitten omat työnjohtajat, vaan kaikilla kuuluu (ja niin näytti minustakin) maanviljelys olevan taantumaan päin, vaikka se ennen on ollut hyvässä kunnossa.
Suurtiloja kun ovat kaikki, on niillä suuri määrä torppareita, ja ikävintä kaikista on kuulla heidän valituksiaan näistä isännänmuutoksista — vaikka harvoinpa torppari missäänkään tapauksessa taitaa isäntäänsä kiittää.
"Vaikeata oli elämä ennenkin", sanovat he Sulkavan hoveissa kaikki yhteen suuhun, "vaan nyt se alkaa käydä mahdottomaksi, kun nämä 'virmat' rupeavat isännöimään."
Eräässäkin hovissa on 15 torpparia, toisessa 36, vaan osa niistä on jo muuttanut pois, toiset uhkaavat tehdä samoin. Ja mihin ne muuttavat? Vastatkoon ken tietänee.
Muuankin vanha torpparipariskunta kertoi nykyisistä oloista tähän tapaan: "Olemme tässä jo eläneet kuuden isännän aikana ja toivoimme tästä rauhassa hautaan pääsevämme, vaan nyt se vasta kumma tuli, kun tämä yhtiö pääsi isännäksi. Uuden tekivät kontrahdin, ja niin kovan, että muuttaa tästä täytyy ja tähän jättää mökki, jonka itse rakensimme. Puoli tynnyriä ruista kylvämme ja siitä teimme ennen 'possakkaa' hevospäivän viikossa, vaan nyt lisättiin puoli päivää viikolle, ja pelkkää tukki-ajoa teetetään niin kovilla summilla, että pitää yöllä päivää jatkaa. Pellontyötä ei tehdä mitään niinkuin ennen."
Ankaroita välikirjoja on tarjottu yhtiöiden omistamilla tiloilla kaikille torppareille, mutta joka paikassa uhkaavat he ennen lähteä torpista pois, kuin ottaa niitä vastaan. On määrätty kaikista turhista virheistä sakkoja. Ei saa torppari esim. ilman erityistä lupaa poistua vähääkään loitommalle torpastaan, ei kaupunkimatkalle t.m.s. vaikkapa "possakkansakin" täyttäisi. Sitten vaaditaan torpparilta, että hän, paitse vakinaista päivätyötä, vielä korjaa kesällä määrätyn alan hovin heinää ja viljaa täysin hyvässä kunnossa latoon ja aumaan saakka, ottamatta ollenkaan laskuun sitä, kuka siiloin on heinän ja viljan pilautumisesta edesvastuussa, jos esim. sattuu pitkällisiä sateita.
Nämä kaikki ovat määräyksiä, joita eivät yhtiöt itse tee alustalaisilleen, vaan ne, joille yhtiöt ovat tilain viljelykset vuokranneet. Ja kun vuokramies pääsee lukemaan lakia torppareille, niin sen tietää, että siinä on leikinteko kaukana.
Metsän käytännössä ovat pykälät luonnollisesti ankarimmat. Aita-aineiksikaan ei saa torppari käyttää muuta kuin haapaa, olipa sitä talon maalla tahi ei.
Tämä nyt on oikeastaan asiaa, joka voi tapahtua missä tahansa, missä vaan torpparia löytyy, mutta jotain eroa siinä sentään on, koska yleinen hyvinvointi itse tiloillakin on jo muutamassa vuodessa suuresti laimentunut. Karja on kaikilla niillä vähentynyt, eikä sitäkään, mitä on jälellä, jakseta enää ruokkia. Olipa eräälläkin Sulkavan suurtiloista, joka nyt on ulkomaisen yhtiön käsissä, ennen karjaa ruokittu hyvästi ja sitäpaitse vielä joka vuosi säästetty rehuja vastaisen varalle ja myytäväksikin, vaan nyt siellä jo uudenvuoden aikana kuuluu karja olleen rehun puutteen vuoksi varsin surkeassa kunnossa.
Surkeassa kunnossa oli eräs toinenkin ulkolaisen yhtiön omistama maatila. Siinä oli aivan uusi navetta noin parillekymmenelle lehmälle, jonka entinen omistaja oli rakentanut. Vaan nyt oli navetta typö tyhjä ja koko talo autiona, lukuunottamatta erästä vanhaa räätäliä, joka asui hyyryllä muutamassa kamarissa.
"Kuka tässä talossa isännöi?" kysyin räätäliltä.
"Rotat", vastasi hän ivallisesti nauraen ja alkoi kertoa sitä surkeutta, mikä on yleisenä seurauksena näistä sahayhtiöitten pohja-ostoista.
Toiselta saman yhtiön suuremmalta tilalta (vähän toista manttaalia) on samoin karja hävitetty kokonaan, ja kokonaan aijotaan kaiketi hävittää niissä viljelyksetkin, koska niihin ei ole vuokramiestä otettu, vai eikö liene saatu.
Turtianniemen hovissa Kerimäellä, joka pari vuotta on ollut kymiläisen Hallayhtiön käsissä, kuuluvat niinikään viljelykset taantuneen koko lailla, paitse sitä, että torpparit siinäkin ovat joutuneet varsin ikävään välikäteen. Tila on näet annettu kymmeneksi vuodeksi arennille ja torpparit jätetty kokonaan arentimiehen määräämistä ehdoista riippuviksi.
Samalla tavoin tulee tietysti käymään Niittylahdenkin suuren hovin alueella Säämingissä. Se oli vasta viime talvena myyty samalle edellämainitulle norjalaiselle Hallan yhtiölle, mutta paino ja paha aavistus sydämmessä sentään jo sielläkin torpparit odottivat, mitä tuleman piti.
Kun ajattelee kuinka suuret aluskunnat, kuinka monia kymmeniä torppareita ja mökkiläisiä on tällaisilla suurilla maatiloilla, niin huomaa millainen joukko perheitä joutuu vaikeaan asemaan tilojen muututtua yhtiöitten metsätiluksiksi.
"Mökkiläisille ja torppareille tulee todellakin pula", kertoi eräs paikkakuntalainen Kerimäelläkin. "Ennen oli isäntä, johon turvasi ja jonka hoteissa sai asua ja peltoakin tehdä, vaan nyt ovat aivan kuin turvattomia, eikä heitä yhtiöt suopein silmin katsele, senvuoksi että he kuluttavat polttopuuta, jos kohta yhtiötilojen vuokraajat koettavatkin heidän hiellään tiloja imeä. Tiukalle käy heidän elämänsä, he muuttavat pois, ja niin lisäytyy irtolaisia ja loisia yhä."
Tämä koskee suurtiloja. Niitten myynnissä voi koitua vaikeuksia sellaisille perheille, joilla ei ennenkään ole vapaata maa-omistusta ollut, eikä heidän asemassaan siis kuitenkaan tapahdu aivan räikeää muutosta. Itse laajan tilan viljelykset kyllä menevät rappiolle, mutta torppari on aina torppari, eikä hänen siirtymisessään torpparista loiseksi ole monasti hyvinkään pitkää askelta alaspäin. Pahempi on asia pientilallisten suhteen, niitten, joilla jo on ollut itsenäinen asema, oma tila. Kun heistä tulee yhtiöitten vuokramiehiä, loisia, vieläpä paikoin vaivaishoitolaisiakin, silloin on putous suurempi, tuntuvampi. Ja niitä juuri etupäässä pudota poksahtelee satoja, tuhansia.
On yleensä pidettävä varmana asiana, että se on juuri pienviljelys, tuollainen omintakeinen, vapaa ja pakoton ahertaminen omalla pohjalla perheineen ja perheensä eduksi, joka paraiten vie koko maan yleistä hyvinvointia ja viljelystä sekä koko sivistystäkin eteenpäin ja kasvattaa vankkoja kansalaisia. Ja kun tässä suhteessa syntyy taantumista, ilmestyvät sen seuraukset heti silmiinpistävämpinä.