TALVINEN METSÄ
»Musta on jälki kesäisen jäniksen», sanoo kansa — ja niin onkin. Et saata maan sulana ollessa sanoa, mitä metsäpolkua teiri on tallustellut, mistä aidanraosta jänis juosta puikahtanut.
Mutta kun talvinen lumi peittää maan, kun tammikuun kinokset ovat metsän mättäät tasoittaneet ja valkoiset hunnut kantojen päähän pukeneet, silloin voit vaivatta Tapiolan salaiseen metsään tutustua.
Kun leudon lumisateen jälkeen metsissä vaellat, saloja samoelet, silloin ikäänkuin avoimesta kirjasta metsän salaisuuksia luet ja lumeen painuneita tuoreita jälkiä kirjaimina käytät. Ne sinulle Tapiolan kieltä opettavat, sen tapoja ja taikoja tulkitsemaan neuvovat.
Tuolta valtamaantieltä eroaa metsämaille menevä talvitie, jota heinämiehet, ranganvetäjät ja tukinhakkaajat silloin tällöin käyttävät. Joka kerta kun sen kohdalle tulet, niin se ikäänkuin myhähtelee sinulle ja salavihkaa hiihtämään tahi kävelemään kehoittaa, luvaten luonnonystävälle näköaloja uusia, kummia kuulumattomia näyttää — — — ja kerran se saakin sinut seuraansa.
Lumista kangasta se ensin mutkitellen nousee, missä huurteiset hongat ruskearunkoisina, paksukaarnaisina kohoavat. Aina tänne saakka on kiviaidassa asuva kärppä yöllisen metsästysmatkansa ulottanut, koska sen tutut jäljet hangen pinnassa huomaat. Ahonrinteellä näkyvät aamun virkut teiret käyneen katajamarjoja appomassa.
Sitten suksesi solumaan rupeavat, maa viettää alaspäin, matalammaksi käyvät männyt ja kuusikkoon hyvällä vauhdilla kuhahdat. Pienemmiksi painuvat kuusetkin, oksat jäkäläpeitteisiksi — hiihdät vaivaista havumetsää, nääntyneen näköistä koivikkoa — ja neva aukenee eteesi. Vielä äsken kuulit halkomiehen kaikuvan kirveeniskun, mutta nyt alkaa talvisen luonnon hiljaisuus korvissasi soida.
Valkovaipan peittämänä talvinen neva tasaisena levenee miltei silmänkantamattomiin. Oikealla puolellasi matala männikkö helottaa latvojen tasalla seisovan, puiden lomitse loistavan kalpean talviauringon sairaloisessa valossa. Vastaisella puolella kohoaa vielä hiihtämätön kuusikko, tuijottaa mustanvihreänä tuntematon, kolkko korpi. Ulommas valkoaavikolle on joku kituva koivu tahi nääntyvä mänty uskaltanut, mutta puista paljaana nevan keskikohta aina sinertävään kaukaisuuteen ulottuu, sillä ei menesty märässä maaperässä, pehmeässä turvemullassa isompi puu. Kun mänty hiukan suuremmaksi ehtii sukeutua, silloin tuulet sitä huojuttamaan — hienot juurihapset, ravinnon imijät irtaantuvat ja kasvuunsa pysähtymään, nääntymään ja vähitellen kuolemaan on mänty tuomittu — — —.
Tauonnut on suopursu tuoksumasta, mustunut on juolukanlehti, kankeana se kahisee, kun suksi läpi sujahtaa. Lehdetönnä vaivaiskoivu varpujaan ojentelee, vitsaviidakkona pajut vasten valkeata värjöttävät. Tuntuu kuin olisit tunturimaisemassa, puurajalla, missä kaikki kasvillisuus loppuu.
Ja tunturitunnelmaasi lisää lentoon pyrähtävä valkea metsäkana; jonka kiemurrellen kulkevia, pensaasta toiseen meneviä jälkiä pajukossa näet. Lentäen on lumilintu tähän tullut, pehmeää pintaa siivillään hiipaissut ja sitten rinnoin lumeen tupsahtanut. Ja tuossa on kävellessään karvainen jalka vähän luistanut alla olevaa jäätä vastaan.
On ruskea reponenkin käynyt ruokamaitaan tarkastelemassa. Hiljalleen on hölkännyt, rauhallista ravia laskenut, koska jäljet kuin viivaa pitkin tiputeltuina toinen toisensa perästä seuraavat. Vaan eipä ole varovainen Mikko eilispäivän suksenladun yli loikata tohtinut — rinnan sen kanssa on vain käpäliensä merkkejä perätysten pistellyt! Ja hetteestä lumen alle uhkuneessa ruostevedessä ne keltaisiksi jäätyneinä kauvas näkyvät.
Harvaoksaisessa nevanlaitaisessa männyssä istuu havuja haukkaava metso, jonka mustanvihreä rinta kimmeltää auringon säteessä. Kauvempana huomaat toisen, kohta kolmannenkin hakolinnun. Mutta rauhassa annat lintujen aterioida. Niitä tervehtimään vain olet tullut, vierailemaan niinkuin vertaistesi luo. Et tahdo talvimetsältä uinuvaa hiljaisuutta räikeällä laukauksella riistää — — —.
Pois lykkäätkin lylysi nevalta, käymättömään kuusikkoon kierrät, missä harmaja pyy lähetessäsi puusta toiseen pirahtaa. Täällä jänikset näyttävät peliä pitäneen. Tantereeksi ovat polkunsa tallanneet, rankapinon päällä hyppiä tepastelleet, kaadetun haavan latvaoksat valkeiksi kuorineet.
Huvitettuna hiihdät eteenpäin ja tuuhean kuusen juurelle pysähdyt, missä puolanvarret ja talvikinlehdet vähässä lumessa vihreinä loistavat. Maata viistävien oksien suojassa on pieni päästäinen varmaankin iloisia päiviä pitänyt, koska ristiin rastiin sen hennot jäljet lunta pitkin kulkevat, väliin reijän kautta pinnan alle kadoten ja toisen kautta taas lumelle ilmestyen.
Kaukainen tuulen viima kosken äänellä kohisee, mutta täällä korven kainalossa se ei tunnu, kosk'ei vanhan kuusen — ikäänkuin kylmää vastaan varattu — naavapartakaan huomattavasti heilu. Ja hetken kuluttua taas hiljaisuus vallitsee. Tikka puun kylkeä puipi ja tuon tuostakin tik' — tik' — omaa nimeään mainitsee. Koivunhedelmiä on urpiainen hangelle pudottanut ja sinne taskustasi kauranjyväsiä metsänriistalle tuomisiksi riputtelet — — — jospa ovela oravainen, harmaja kävyn purija siihen niitä syömään sattuisi, koska sen siistejä jälkiä puun juurelta toiselle kulkevan näet.
Taas sauvasi somman hankeen survaiset ja suksesi solahtaa kaatuneen kuusen multaisen juuren ohitse, joka lumesta noussutta kontiota muistuttaa, ja uudelleen talvitiesi varrelle vetäydyt. Sen turviin ovat metsäkanat makuupaikkansa valinneet — kinoksiin kaivamat putkitiensä muistuttavat eskimolaisen lumimajaan johtavaa käytävää.
Jo tuopi tiesi taas sinut enemmän asutuille seuduille.
Käpylinnut kuusien latvoissa puoliääneen takittavat ja käpysen miltei päälle pudottavat. Taviokuurna viheltää ja hömötiiaiset yökortteerin hankinnassa häärivät, huolissaan hiljaisesti pakinoivat: tjitji-tää-tää-tää. Punatulkku kaunisrintaista toveriaan kutsuu — kaikki levolle laittautuvat, sillä parhaillaan päivä metsän taa painuu.
Kohta itäinen taivas pakkasessa rupeaa punottamaan, metsäin latvain läheisyydessä teräksen siniväriä tavoittelee. Jo pyörähdät talvitieltäsi takaisin valtamaantielle, missä huurteinen puhelanka valkeana viivana pehmeästi kaarrellen pylväästä pylvääseen kulkee, ja punainen, valkeatauluinen kilometripatsas ikäänkuin kotiin kutsuu, matkasi pituudesta muistuttaa — — —.
MERILINTUJA
Kapea salmi leveni ja meren ääretön puoliympyrä alkoi auveta keulamme eteen. Saaret molemmin puolin kävivät matalammiksi, kuusimetsä harveni ja kareilla näkyi ainoastaan joku tuulen pieksämä mutkainen mänty, pahkainen tervaleppä, maata kiemurteleva kataja. Vielä kauempana ulapalla nousivat viimeiset luodot punervankiiltävinä, pyöreinä ja paljaina ikäänkuin oudot, kylkensä tahi selkänsä vedestä kohottavat meripedot. Ja puhtaana kuin pyhä kirkonkynttilä seisoi luoteessa solakka majakka, häikäisevän valkeana länsiauringon valossa.
Jo näkyy siellä täällä musta kiislapari tahi yksinäinen uroshaahka, leskeksi jääneenä, kun naaras hautomaan on ruvennut. Kirjava rantaharakka, karien kaikkihuomaava poliisi, huutaa varoittavasti ja käen kukunta kuuluu Eckerön »mantereen» kuusimetsästä, milloin selvään milloin häviten rantakiviä vasten vierivän mainingin yksitoikkoiseen kohinaan. Mutta vielä loitompana pohjoista kohti kangastavat kaukaisimmat saaret korkealle yli vedenpinnan kohonneina, häviämäisillään kuin unikuvat.
Sinne juuri olimme matkalla, haahkoja kuvilta ampumaan, meren siivellisiä asukkaita pyytämään.
Kaikki, mikä kuului tällaiseen metsästykseen, oli sovitettu veneeseen. Muhkeat uroshaahkan kuvat, valkoiseen vaatteeseen käärittyinä, ettei pöly puvun valkeutta himmentäisi, vaatimattomat kallionkarvaiset, ruosteenväriset naaraat, mustat pilkkasiivet, kesynnäköisinä lautainsa päälläkin, töyhtöniskaiset koskelonkuvat. Pari haulipyssyä, vanhaa suusta ladattavaa taattua toveria ja raskas rautainen hyljepyssy oli asevarastonamme. Ja turkkeja, patjoja, peitteitä lukuisasti, jos pohjatuuli mahdollisesti mahtailemaan rupeaisi, kovin kolkoksi kävisi.
Tuulta vain ei kuulu, vaikka kaikki konstit koetetaan. Siinä veneemme mainingissa kelluu ja ainoastaan silloin tällöin ulappa karehtii tuolla kaukana, missä vesi ja taivas yhtyvät — — —. Vasta illansuussa rupesivat purjeemme elämään, kokassa kohina kiihtyi ja keulavesi alkoi lotisten laulaa. Tasaisella vauhdilla sivuutimme oudonnäköiset merimerkit, purjehdimme ohitse mustuneen, kylellään könöttävän laivanhylyn, lintuparvet enenivät ja saavuimme tyrnipensaiden seppelöimän saaren rantaan.
Satojen lokkien soittaessa korvia särkevää sinfoniaa, jossa rantaharakan vihellys ja punajalkaviklan ääni piccolohuilua esittävät, astumme maihin.
Todellakin on lintuelämä vilkasta, äänet ja huudot hurjan vaihtelevia! Kaikkialla kuuluu nuorten, vasta tulevana vuonna avioliittoon aikovien haahkain »kvok-kvok-kvok» eri ääni- ja tahtilajeissa. Jostain kaukaa kuuluu airojen säännöllinen jyskytys ja ajoittain jymähtää kaiuton laukaus — — —.
Mutta ei ole aikaa kuunnella, sillä aurinko lähenee laskuaan. Nopeasti korjataan vanha ampumakoju litteillä hietakivikappaleilla ja jykevillä mukulakivillä. Kuvat asetetaan paikoilleen, haahkat suoraan eteemme, osaksi rantakiville, osaksi veteen, pilkkasiivet vasemmalle kellumaan, koskelot oikealle. Vene kätketään niemen taa, ahtaaseen kojuun kannetaan vaatesäkki istuimeksi, pyssyt kaikki ladataan, ampumatarpeet sovitetaan otollisiin paikkoihin kivien lomiin ja sitten alkaa odotus — — — ja luonnonlaulajaisten kuunteleminen.
Kuta matalammalle punottava aurinko siirtyy, kullaten tyrnipensaiden puoleksi puhjenneet lehdet ja okaiset oksat, että ne kaikissa iltaruskon väreissä palavat, sitä vaihtelevammaksi käy meren musiikki, sitä korkeammalle kohoaa saariston sataääninen soitto. Naarashaahkat vokottavat, yksinäiset uroot valittavat, rantaharakka viheltää »gliip—gliip», koskelo lausuu »prak-prak, prak-prak» ja ulkona ulapalla ammoo silkkikuikka ikäänkuin intohimoinen mulli. Mutta yli kaiken kaikuu tiirain kimeä parkuminen, lokkien kova-ääninen loilotus. Voimakas raukutiira rätisee aivan kuin palttinaa äkäisesti reväistäissä. Satunnaisen väliajan käyttää hyväkseen teiri, joka metsäisellä sisäsaarella väsymättä kukertelee ja ajoittain kohtaa korvaa kaukaisen käen soinnukas, tuskin kuuluva kukunta — — —.
Samassa kuuluu heikkoa siipien suhinaa, se lähenee, kovenee, vesi kohisee ja edessämme uiskentelee pohjoisten meriemme kaunein lintu, kuviamme tervehtimään tullut uhkea uroshaahka. On aikaa eläintä ihailla, sillä vielä se on syvällä vedessä — ja kaunis se on! »Niska vihreä kuin talvisen meren jää, selkä valkea kuin vaahto aallon, vatsa musta kuin meren syvyys.» Mutta nyt se ui kohompana — samassa savupilvi pöllähtää kojustamme ja saaristolaisen kotitekoisten haulien lävistämänä kaunis lintu sortuu surman suuhun ja joutuu veneeseen, joka kätköstään soutaa esille sitä korjaamaan. Ja uudelleen alkaa odotus.
Mutta eivät ole Aallottaret anteliaita tänään, ei olekaan sopiva ilma haahkanammuntaan — on liian tyyni! Iltarusko on valjennut, kiillotetun raudan näköisenä päilyy meri ja rannan pensastosta hiipii tuskin huomattava hämärä esille. Vielä saapuu kuvillemme joku yksinäinen pilkkasiipi, joka haahkain puutteessa ammutaan. Puhelias koskelo-uros houkutellaan ääntään matkimalla tekolintujemme luokse kiemailemaan. Ihmetellen, uteliaana kirjohöyheninen, kaunis lintu tyyniä koskelonkuvia matkan päästä katselee. Ja nokkaa aina uudelleen veteen kastaen se lähenee yhä enemmän, kurkistaa hieman hämillään noita kummallisen rauhallisia tovereja, kunnes se äkkiä tarttuu naaraskuvan niskatöyhtöön ja tukistaa kelpo lailla. Mutta samassa ansan aavistaen se peräytyy, silloin laukauskin jymähtää ja selällään vedenpinnalla lintu kelluu, valkea vatsa hopeana loistaen ja tummanpunaiset jalat liikahdellen ikäänkuin uimaliikkeitä tehden — — —. Mutta kun hämärä himmeämmäksi käy ja lokit rauhoittuen levolle laskevat, silloin lakkaavat vesilinnutkin kokonaan lentelemästä. Tuolla tyyneellä ulapalla vain uiskentelevat ja ilojaan pitävät.
Noustaan ahtaasta kojusta, jäykistyneitä jäseniä oi'otaan ja sitten lähdetään pienelle kävelyretkelle saaren kalliokukkuloille lokkien koti-elämää katselemaan. Jo huomaa meidät ensimmäinen ikäänkuin vahdissa oleva valkolintu, sen hälyytyshuuto saa muutkin hereille ja kohta on hämärä raivostuneiden lintujen huutoja täynnä, kun sadat ja taas sadat lokit ja tiirat yörauhan häiritsijöitä karkoittaa koettavat.
Saaren korkeimpien kukkuloiden lomissa, missä tuulen tuivertama niittyvilla lätäköitä ympäröi ja ruskea vesi mustana kiiluu, löydämme pienen kaisloista ja heinänkorsista laaditun kuopan toisensa vieressä, pesän toisensa perästä, jossa milloin kaksi, milloin kolme lokin munaa lämpimänä lepää. Katajapensaasta pyrähtää teirentapainen lintu ja — todellakin, kun sinne kurkistamme, niin teirenpesän löydämme! Kuusi kellertävää, ruskeatäpläistä munasta sirossa syvennyksessä katajain suojassa. Millähän metsälintukin, ahojen asustaja poikiaan karulla karilla, lokkiluodolla elättänee! Mutta haudo rauhassa teiriparka, on sinulla täällä vihollisia ilman meitäkin! Tyrnivyöhykkeessä lähellä rantaa löydämme munivat haahkanaaraat, jotka miltei sallivat itseään silittää, ennenkuin untuvavallin ympäröimästä pesästään pakenevat — — —.
Kymmenen hautomatonta kirjavaa lokin munaa lakissa palaamme ja kun nuotio saaren mannerpuolelle on sytytetty — ettei laivat valkeatamme tuikkavaksi majakantuleksi luulisi — keitetään ne vanhassa läkkiastiassa ja hyviksi ne havaitaan.
Yöllisen aterian syötyämme kootaan kuvat ja muut tavarat veneeseen, joka suunnataan vielä kauvemmas merenpartaalla olevia kareja kohti, missä perhehuolista jo vapaat uroshaahkat vanhanpojan elämää viettävät.
Ja kun aamurusko koillisen taivaanrannan kullalla koristaa, silloin meren äärimmäisellä luodolla jo uutta lintu-onneamme koetamme.
LUVATTOMALLA AJALLA
Muutaman myrskyisen sadepäivän perästä tuli pouta taas, mutta silloin oli kesä lopussa ja syksy ovella — vaikka olikin vasta elokuu kulumassa. Tuli tuollainen hiljainen syyspäivä, jolloin kaikki tuntuu kuuntelevan, kaikki odottavan, koko luonto ikäänkuin johonkin valmistuvan.
Kaste kimaltelee maassa aina murkinoihin saakka, taivas on hienossa valkohattarassa, jonka takaa aurinko loistaa kuin harson läpi. Raitis on kevyesti liehtova ilma, jossa hienot lukinverkkolangat tasaisesti purjehtivat. Miltei äänetöinnä ovat metsä ja järvi — eivät laula enään vanhat linnut, ainoastaan keväälliset poikaset yrittävät kömpelösti visertämään.
Nämä huomiot tehdessään päättää »vorsmestari» lähteä laajoja riistamaitaan tarkastelemaan, sillä loppuu rauhoitusaika muutaman päivän perästä.
Aseina on vanhuksella parisen pyypilliä kapeassa nahkahihnassa kaulassa riippumassa ja kädessä tukeva, katajainen sauva, jolla iskee poikki kuivan oksan nuoren männyn kyljestä, vääntää lahonneen kannon kumoon tahi ottaa hengiltä mahdollisesti eteen sattuvan kirjavan kyyn.
On ollut kevät riistalle suotuisa, tuumii takalistoa kohti verkalleen astuva vanhus, talvi verrattain vähäluminen ja kesä lämmin sekä tarpeeksi sateinen. Merkeistä päättäen pitäisi kynä metsissä löytymän, kynsi kaiken karvallinen Tapiolassa liikkuman.
Tarkasti katselee vorsmestari ympärilleen ja huomioita tekee hän monenlaisia, milloin mitäkin muistikirjaansa merkiten. Pysähtyy hän talvisen lumen tekemiä vahinkoja tarkastelemaan — paljonko puita soreita on kinosten alle sortunut, montako lumen painamana taittunut. Ja kaatuneen puun alle jääneen mäntynuorukaisen tuon tuostakin pystyyn auttaa, nuoren näreen kohti valoa kasvamaan kohottaa. Läheisessä aidassa tarkka silmänsä heti raon keksii, mistä halkihuulisen jänönpojan on tapana viljelysmaille pujahtaa — tarttunut on harmaja karva terävään puikkoon raon reunassa. Huvitettuna hän tuonnempana katselee mäntypistiäisen toukkia, jotka nuorien petäjien oksilla havuja syövät. Kuin sotamiehet ne häntä yht'aikaa tervehtivät eturuumiinsa pystyyn nostaen. Sadottain hän näitä vahinkoeläimiä maahan pudottaa muurahaisten saaliiksi.
Täältä hän lähtee toiskesäisen kulovalkean polttamille maille katselemaan, missä määrin luonto on jaksanut haavojaan parannella.
Suunnattoman kasken on eteenpäin rynkäisevä kulovalkea ryskyen polttanut, laajan kadun tahi mahdottoman leveän mittarin linjan on humiseva tuli metsää kulkiessaan itselleen aukonut. Aina tuonne kauvas kohti sinimetsän pehmeäkaarteisia kukkuloita näyttää nokista kuloa ulottuvan.
Juurellaan komottavia korventuneita mäntyjä, jotka kuivuneina oksiaan avuttomina ojentelevat, mustia kantoja kuin maasta nousseita peikkoja kaikkialla, jäkälistä sekä sammalista paljaita kallioita, kaljuja kiviä tuhansittain ja taas tuhansittain mustassa maassa — — —. Siellä täällä kaatuneen puun hiiltynyt runko, oksistoineen kuolleen jättiläis-eläimen luurankoa muistuttaen — paljon muuta ei tuli näy jälkeensä jättäneen. Kaukaa nähden näyttää kaikki kuolleelta, kaikkea elämää vailla olevan.
Mutta ei niin lähellä!
Kun vorsmestari likenee, kuulee hän metsäkirvisen visertävän, kivitaskun maiskuttavan tahi kulorastaan matalaäänisesti tärräävän. Vilkkaita maakiitäjiä vilahtelee kimaltaen lämpimässä auringonvalossa ja mustuneen kannon päässä nauttii iso petokärpänen suojelevasta yhtäläisyydestä. Koivunkannot vihertävät kuin Aaronin-sauvat ja pientä koivuntainta, hentoa haavanvesaa on musta maa täynnä. Horsma punaviirinsä kohottaa ikäänkuin sanoen: »tullaan sitä sysimäelläkin toimeen, eletään vaikka hiilikankahalla», keltaisen piiskun kultainen kukkavaltikka nuokkuu kilvan kastikkaan ruskean röyhyn kanssa ja vihertävinä tuuman korkuisina havutupsuina kohoavat hentojen männyntaimien lukuisat sirkkalehdet palaneesta maasta. On tänne jo muitakin tulokkaita ehtinyt — yhä laajemmalta kulon laitoja valloittavat. Etuvartiona kulkee kukkiva kanerva, vakoojia lähettää ajuruoho, jonka sinipunaiset kukkaläikät hietaisen lehmipolun varrella ryydinhajua tuoksuvat. Ja pääjoukkona tulevat ne, joilla on haivenelliset hedelmät. Täällä jäkkärät ja kissankäpälät villaisia mykeröitään tuudittavat, täällä on kangasvuokko kukkinut, täällä härjänsilmät, keltanot ja monet muut voittoisasti eteenpäin tunkevat. Mutta kauvempana metsänlaidasta yhä vielä musta erämaa havuneulasten harvaan peittämänä kolkkona levenee.
Mutta on luonnolla kulovalkean surullisen näyn jälkeen viehättävääkin näkemistä tarjolla.
Kankaalle vorsmestari nyt nousee, missä nopealentoiset nuolihaukat kimakasti kii-kii-kii-kii kiijaavat ja kukkiva kanerva uhkaa ruohottoman polun kokonaan peittää.
Kaikkialle vaatimaton kasvi kukkiensa ujon sinipunan levittää, ilonväreihin karun hietamaan kilometrittäin pukee ja hunajan tuoksulla tulijaa tervehtii. Kesän juhlaa viettää kanervikko, punervia häitä viettävät kanervankukat. Häitä, joissa kimalaiset ja mehiläiset punakukkain palvelijoina simajuhlassa iloitsevat. Pitkin punapeitettä lentäen metsästää kuultavasiipinen sudenkorento. Mäyrän nostaman hietaläjän kohdalla se siipiään liikutellen ilmaan seisahtaa — hetken liikkumatonna on — äkkiä eteenpäin syöksähtää — kärpäseen iskee ja saaliineen katoaa.
Kuta kauvemmin vorsmestari polkuaan astelee, jonka poikki kaarnanhilseessä rapisevat hongat luovat pitkiä varjojaan, sitä kiihkeämmin odottaa hän linnun siiven kuuluvaksi, teirenemän äänteleväksi. Ja kankaanlaidan sekametsässä naarasteiri pyrähtääkin puolanvarsien peitosta, kutkattaa, kutkattaa ja poikiaan varoittaa — — —.
— Katsotaanpa minkä kokoiset ovat tämän kesän pojat — sanoo itsekseen vanhus.
Kiireesti hän katkasee muutaman pienen koivun, laatii niistä kojun kuusen juurelle, jonka runkoa muurahaiset kävelevät kuin ihmiset vilkasliikkeistä katua. Vihreässä kamarissaan istuen hän »kuikuttaa» kuin teirenpoika ja vaikenee. Kuikuttaa vorsmestari hetken perästä taas ja ratokseen hän katselee, miten haapa heittää hyppelevän valo- ja hämäräverkon maahan. Noin neljännestunnin perästä tulla hurahtaa emo piilossa kuikuttavaa miestä kohti, istuu pieneen leppään ihan lähelle ja kaulaa kurkottaen kutsuu, kutsuu poikiaan kokoon.
Ei kutkata nyt hätäisesti kirjava emo, vaan rauhallisesti se juttelee kook — — — kook-kook-kook, eikä kauvankaan, niin alkaa risukossa ripsahdella ja maasta kuulua pientä kuikutusta, kun kirjava teirenpoika tulla vikittää, että pää nyökkää. Kohta ilmestyy toinenkin, jolla jo on muutama mustakin höyhen kirjavain seassa. Mustikan syö kiireesti ja äitiä hakee.
Jo pyrähtää emo maahan ja hiljalleen se alkaa kuljettaa perhettään kohti tiheimpää viidakkoa. Hetken perästä on näyttämö tyhjä — mustikanvarsien sekaan on seurue kadonnut.
Tyytyväisenä näytelmään tulee vorsmestari koivumajastaan ja läpi nuoren sekametsän, missä puut seisovat tiheässä kuin varvut luudassa, laskeutuu hän alas notkoon, jonka pohjalla kirkas metsäpuro salamyhkäisesti lirisee. Ensin astuu hän läpi sanajalka-alueen, missä kuolleenkourat omituisesti hajahtaen aina kainaloihin saakka kohoavat, painuu sitten läpi pihlajaa, paatsamaa ja haapaa kasvavan lehdon, missä korkeat keltanot ja täpläiset kämmekkäät häntä tutusti tervehtivät. Ilmestyy tumma kuusi mäntyjen sekaan, nurmi katoaa, maa sammaltuu — jo seisoo vaeltaja hiljaa kiemurtelevan puron varrella, jonka suvantovesiin kuvastuvat korkeat puut.
Täällä on metsien muhkea hirvi oleskellut, sillä selvinä sen herttamaiset sorkkain jäljet sammalessa näkyvät. Kolme näkyy seivässäärtä olleen, kaikki eri kokoa. Ja tuossa ovat maanneet! Maahan ovat korkeat kastikkaat, metsäkortteet ja hennot vesat litistäneet.
Joutuu jo vorsmestari korkeaa metsää kulkemaan, missä palokärki tillii ja männynrungot ruskeina pilareina taivasta tavottelevat, missä näätä oravan näppää ja kuuset tummina suippenevat kuin kirkontornit, missä maakotka kohisevin siivin metsästää ja jäkäläpeitteiset koivut summattoman paksurunkoisiksi paisuvat. Ei ole kirves täällä ilveksen tuvan ovella vuosimääriin paukkunut ja kauvan saakin kävellä, ennenkuin korvessa koskemattomassa jotain ihmisen tekemää jälkeä huomaa. On kuin meren pohjalla käveleisi — niin on hiljaista salometsän suuressa pilaristossa, sillä ainoastaan ajottain herää tuuli metsän kannelta soittelemaan. Luonnon korkeata veisuuta se ison koivun latvassa soittelee, soittelee hetken ja nukkuu kohta uudelleen viereisen koivun latvaan.
Lepäämään laskeutuu vorsmestari sammaltuneelle kivelle, jonka pohjoispuoleisessa kyljessä jäkälät rauhallista elämää viettävät — huvikseen hän siinä katselee vanhoja tuttujaan. Tuossa tuo rengasmainen, keskeltä mätänevä, laidoilta laajeneva harmaanvihreä kehäjäkälä. Tuossa peuranjäkälän eri lajit mikä mitenkin tuhkaharmajana. Tuossa Stereocaulon-jäkälän harmajat langat kuin uudenvuoden tinat kivelle valettuina — — — pehmeitä, hillittyjä värejä, jotka silmää viihdyttävät.
Mutta on lintuakin sisällä salon sinisen, on jalan neljän juoksevatakin. Tuolloin tällöin visertää peipon poikanen, huutaa kirjava tikka, surisee kurpan viuhuva siipi tahi kotkottaa kirjava koppelo. Ammottaa ison haavan kyljessä musta reikä ja juurelle tultuaan huomaa vorsmestari siinä särmäisiä lastuja — pesinyt on siinä punahuntuinen palokärki. Mutta kun kepillään haavan kylkeen lyödä kolahuttaa vorsmestari, silloin reikään ilmestyy peljästyneen siipioravan pyöreä pää. Mustikkamaita kulkiessaan kuulee hän monen siiven pyrinää yht'aikaa — kohoaa pyyparvi maasta. Liikkumattomina harmajat linnut piilopaikoissaan istuvat, ei saata silmä puitten paljoudesta niitä keksiä.
Silloin ottaa vorsmestari pyypiiskunsa esille, asettuu kuusen juurelle ja soittaa. Ei soita hän nyt uroslinnun kutsuääntä »piip-tiihii-titititiii», vaan molemmilla pilleillä hän matkii naaraspyyn ääntä, puhaltaen pitkän »piii». Ja kohta tulla hyristääkin harmaja lintu pillimiestä kohti, tekee mutkan syrjään ja istuutuu läheiseen naavakuuseen, joka hellästi ystävänsä partaiseen syliinsä sulkee. Myhähdellen vorsmestari metsän miellyttävää kanaa katselee, tähtäilee siihen sauvallaan — otettavana olisi siinä otus! Jo alkaa pyy oksallaan tepastella, pirisee hetken pit-pit-pit ja pirahtaa sitten lentoon.
Jo on ilta käsissä, ja hieman kamalaksi alkaa käydä suuren salon yksinäisyys aurinkoisen aletessa ja notkojen kylmää uhkuessa — kotimatkalleen kääntyy yksinäinen vaeltaja.
Kaukaa kuuluu kurkien huutoa, ja korkealla hämärtävässä ilmassa purjehtii kimakasti vinkuen kaareileva hiirihaukka. Syksyä henkii vaisusti puhaltava iltatuuli, ja alakuloisesti piipittää hömötiainen tsi-kää-kää-kää.
Pimenevää polkuaan astellessaan vorsmestari kohtaa iltakävelyllään olevan viirunaamaisen mäyrän, joka äkillisestä yhtymyksestä peljästyneenä sontiaismetsästyksensä unhottaa ja oudosti löyhkäten hämärään pakenee. Kankaalla kehrääjä vorsmestarin eteen polulle lehahtaa, kettu pimeässä haukahtaa ja liikkumatonna loistaa loppukesän ensimmäinen kiiltomato.
HYLKEENHUUDOSSA
Puolipäivän aurinko paahtaa yli torkkuvan kalastajakylän, jonka punamaalissa uinuvat rakennukset ja valkokukkaiset puutarhat välmehtivät helteessä. Hiljaisuutta keskeyttää siimeksessä märehtivän lampaan kello, janoissaan ammova lehmä tahi lukemattomain paarmain ja kukkaiskärpästen unettava surina. Rannan tervaleppien lomitse haamottaa merenlahden sinivesi, kuvastaen poutaisen taivaan verkalleen purjehtivat valkohattarat ja tuolloin tällöin kohahtaa loppuun liehtoneen lounaan väsynyt maininki.
Avonaiseen akkunaani ilmestyvät silakansuomuilla tahrittu lippalakki ja merituulten kuivaamat, auringon paahtamat kasvot, akkunanlaudalle pari jäntevää, karvaista kättä, kumpikin yhtä päivettynyt ja mustakyntinen. Tämä on Sjöström, hylkeenpyytäjä, joka tervehdittyään kysäsee:
— Jokohan nyt lähdettäisi? Nyt on sopiva ilma!
— Niin hylkeenhuutoonko? No se on tietty!
Pian oltiin matkalla kohti kalastajakylän yhteistä satamaa lahden kainalossa, missä harmaat ranta-aitat puoliympyrässä törröttävät toinen toisensa vieressä, rakennettuina kirkkaanvihervään veteen, jossa mudut ja rautakalat parveilevat ja vihreät levät hiljaa nuokkuvat.
— Pohjanlahden pohjoisosissa — niin kertoo Sjöström — harmaa hylje talvensa viettää. Siellä halli tuossa helmi- tahi maaliskuussa synnyttää ainoan poikansa, jota äiti aution jään päällä imettää noin kolme tahi neljä viikkoa. Tämän ajan kuluttua luopi poikanen villaisen syntymäpukunsa, saa vanhempainsa lyhyen karvan ja nyt se äidin houkuttelemana kohta perehtyy vesi-elämään. Mutta kun Pohjanlahti kahleistaan vapautuu, ja jäät pohjoistuulten ja merivirtain kuljettamina ajautuvat tänne etelään päin, silloin seuraavat meren mahtavat nisäkkäät mukana. Juuri näin Juhannuksen vaiheilla ne ovat yleiset Ahvenanmeressä. Ja huvittavaa työtä tuo hylkeenampuminen onkin, kun niitä runsaasti kareille kohoaa…
Mäeltä näemme avaran meren, joka ikäänkuin lämmöstä väsyneenä hopeanhohtoisena venytteleikse, ja lahden pohjukassa lukuisat kala-aitat, jotka kaukaa katsoen oikein kylältä näyttävät. Olkikattojensa alla ne säilyttävät suurimman osan saaristolaisen irtaimistosta — kaiken minkä merellä tarvitsee.
— Tässä on aittani — ja avaimella, kynnyksen alle kätketyllä, aukasee Sjöström haulipyssyjen pilkuttaman ja luotien lävistämän oven. Mutta ulkoseinillä sekä molemmin puolin matalaa sisäänkäytävää nähdään suuret mustahkot rasvatahrat — sinne pingoitetaan kuivattavat hylkeennahkat.
Astumme sisään. Puolihämärässä näkyy kilua ja kalua jos jonkinlaista, outoa ja uutta mannermaalaiselle — kaikki mitä miellyttävimmässä epäjärjestyksessä.
Leiviskänpainoisia, isoreikäisiä hyljepyssyjä, hyljenaaroja ja hyljekeihäitä punonaisine jouhiköysineen, keksejä, jääsauvoja. Orsilla hienorihmaisia jata- ja koukkuverkkoja, silmissä siellä täällä kuivunut rakkolevätukko. Kiveksiä, lavuksia, verkontupureita kummallisine puumerkkeineen. Silakkatynnyreitä, astialaudaksia, vanteita, jalaksellisia kalavasuja. Läjissä kuusenkuorta verkkojen värjäystä varten ja mukulakiviä varakiveksiksi. Purjeita, mastoja, airoja, peräsimiä. Pulska rivi haahkan-, allin-, pilkkasiiven-, telkän- ja koskelonkuvia. Merellä tarvittavia turkkeja, takkeja ja peitteitä. Ja kaikkialla silakanhajua, kiiltäviä silakansuomuja joka esineessä, kalpeita silakanpäitä permannolla. Mutta pimeimmässä sopukassa piilee pari vanhaa kompassia, kuparikattiloita sekä muuta »meren lahjoittamaa» tavaraa.
Veneeseen sovitetaan matkaan kuuluvat kalut: kompassi, kaukoputki, kolme hyljepyssyä tarpeineen ja hyljenaara, vesilekkeri ja eväät, peitteitä ja takkeja.
Airot, purjeet ja peräsin asetetaan paikoilleen, ovi lukitaan, Sjöström sekä poikansa Konrad istuvat teljoille ja kahden airoparin tahdikkaasti jysähtäessä sekä liitäväsiipisten tiirain kirkuessa ja haarapääskysten visertäessä lähtee vene tasaisesti liikkeelle.
Lahden suulla oleva metsäinen saari sivuutetaan ja eteeni aukenee tyynen meren avara taso, länteenpäin ainoastaan taivaanrannan rajoittamana.
Ei pelota nyt suuri vesi. Ikäänkuin laiskana kelluen se vain pitkinä, pehmeinä maininkeina hymyilee — — — ja tunti toisensa perästä kuluu tasaisen soudun jatkuessa. Taaksemme jäänyt keltainen hietaranta sekä poukamaa ympäröivä kuusikko painuvat vähitellen mereen, mutta edessämme alkavat äärimmäiset kalliot kohota punertavina ja ikäänkuin lämmöstä pehmenneinä.
Aurinko laski, ja länsitaivas hehkui kaikissa iltaruskon vaihtelevissa väreissä. Kuin kultapohjalle kuvattuna kohosi kaihottu määräpaikkamme, hallikarimme, vihdoinkin jo lähellä.
Vene kätketään kallion halkeamaan. Varovasti ryömien nousemme luodon harjalle, missä Sjöström kaukoputkellaan tähystäen äänettömänä laatii jahtisuunnitelmansa, minun sill'aikaa tehdessä kasviopillisia huomioita läheisyydessäni.
Pienen lätäkön ympärillä kohtaan miltei koko saariston kasvillisuuden muutaman neliödekametrin alalle kokoontuneena. Niittyvillat, variksenmarjat, muuraimet, saraheinät — pohjolan vaatimattomat lapset Itämeren kasvillisuuden, muhkeiden kurjenpolvisten, kämmekkäiden, kiviyrttien rinnalla. Pienimmän liikkeen tehdessä kohoaa ynisevä sääskipilvi edestäni — nekin Pohjoissuomen muistoja herättäen. Siellä täällä näkyy tyhjä, variksen tahi lokin tuhoama haahkanpesä — — —.
Vetäydymme alas veneelle taas. Syötyämme vaihdamme uudet nallit pyssyihin ja sitten saaren lounaiskulmaa kohti konttaamaan, mutta Konrad jää veneeseen, ollakseen valmiina tarpeen vaatiessa.
Kallion lämpimiin koloihin, suojaan suurten vierinkivien laittausimme, Sjöström ja minä, niin mukaviin asentoihin kuin mahdollista. Yksi hyljepyssy, oikea kanuuna mielestäni, asetettiin suu suoraan eteenpäin, toinen vasemmalle, kolmas oikealle suunnattiin — halli on näet niin tarkkakuuloinen, ettet saata tuskin lainkaan siirtää raskasta pyssyä. Heikoimmankin äänen kuultuaan se silmänräpäyksessä katoaa.
Kaikesta näki, että tässä oli hylkeiden lepopaikka, että hallit olivat täällä päivää paistattaneet, kuppuroineet, piehtaroineet — karvoja ja muita jäännöksiä kaikkialla. Olipa vielä »muutakin», kuten tuntuvalla tavalla kohta tulin huomaamaan — — —.
— No jokohan tuota alotetaan — kuiskaa Sjöström. Ja rintansa ilmaa täyteen vetäen, jotta se pullistuu kuin palje, hän samassa päästää pitkän mylvinnän, huutaa kuin sumutorvi, suhistaa porahuttaa lopuksi ja muuttuu mykäksi, sillä nyt on kaikki puhelu kielletty.
Ainoastaan nukkuvan meren heikko hengitys kuuluu tuolloin tällöin, kun unelias maininki juoksee ylös pitkin sileänpunervaa kalliota, murtuu ja vetäytyy kohisten takaisin. Väljien vesien rajaton lepo ja sydänkesän hienohämyinen yö, täynnä viihdytystä ja rauhaa, vaikuttavat kummallisen suloisesti sieluuni. Unhotan mitä varten venyn tällä lämpöisellä paadella — — —kunnes herään outoon mölinään. Jo muistan — Sjöströmhän se on, joka halleja lähenemään houkuttelee.
On peijakkaalla äänivaroja! Hän ulvoo, puhkuu ja porisee milloin houkuttelevasti mielistellen, milloin valittaen, ikäänkuin pyytäen tahi anoen, sillä hän tuntee kaikki äänilajit, kaikki vivahdukset hallien kielessä.
Mutta nyt saan tehdä tuttavuutta tuon »muunkin» kanssa — suloinen rauhani on mennyt! Nyt ne ovat kimpussani!
Mitkä?
Hyljetäit!
Pitkin käsiä ja kaulaa niitä matelee ja ne purevat, purevat kuin vimmatut, polttavat kuin tuli! Hilpeän pirullisella mielellä koetan huvitella itseäni katselemalla niitä suurennuslasini läpi, muistelen että ne ovat Haematopinus nimisiä — mutta lopputulos on vain kaiken muun voittava tunne — ne purevat!
Yhä uusia vaivoja!
Jo ovat sääsketkin löytäneet meidät ja nuo pienet lentävät kuppariämmät panevat yhä useamman sarven ihooni. Tuo suloinen lämpö käy tukalaksi — on kuuma kuin saunassa. Janottaa — eikä saa edes tupakoidakaan — hylkeellä on tarkka hajuaistin, väittää Sjöström, ja sentähden jätettiin tupakkavehkeet veneeseen. Mutta omat leukansa jauhavat tasaisesti — hän pitää poskessa rakasta mälliään — — —.
Pieni luotokirvinen sirittää heikosti, lähenee meitä ja pysähtyy hetkeksi saalista sieppaamaan — hyljetäitäkö syönee vai mitä — mutta sitten katoaa lintu näkyvistä.
Samassa huomaan sileän merenpinnan särkyvän ja hämäräisenä häilyvän, veden päälle ilmestyy viiksekäs pää, musta ja pyöreä. Se häviää, ilmestyy uudelleen — jo lähempänä. Lyhyt kiiltävä kaulakin näkyy ja päätään käännellen katselee veden peto sinne tänne pyöreillä, muljottavilla pullosilmillään. Näkyypä sillä olevan hampaissa iso kalakin — lohiko lie vai mikä — jota se eturaajain välissä pidellen pureksii. Nykäyksellä muuttaa se sitä ylemmäs sen mukaan, minkä siitä syö — ja yhä se lähenee.
Kohta on halli vasemman pyssyn ampumalinjassa ja matalammalla vedellä — rengassilmäisenä, liikkumatonna Sjöström pyssynperässä tuijottaa, mutta sitten vasen silmänsä ummistuu, savu pöllähtää, jylhästi hyljepyssy jymähtää. Musta pää ja kiiltävä rinta katoavat, mutta sijalle jää yhä suureneva rasvaläikkä, ilmoittaen että luoti on sattunut.
Konrad ilmestyy veneineen ja entisessä asennossaan oleva tyhjä pyssy näyttää suunnan, mistä eläin on haettava. Naarankoukku kyljessä se kohta nouseekin pohjasta — ainoastaan talvella on halli niin lihava, että kuolleena vedenpinnalla kelluu — hinataan kallion halkeamaan ja ankkuroidaan rantaveteen. Se on hyvin iso, naarmupäinen halli, monen lohen lopettaja, monessa ottelussa ollut sukahuulinen uros, vihreäviiksinen vanhus. Luoti on musertanut ensimmäisen kaulanikaman, sentähden henkikin lähti niinkuin lankaa poikki leikaten.
Tyhjä pyssy ja Sjöströmin poski ladataan kumpikin — jälkimmäinen uudella mällipanoksella, ja uusi odotus, huutojen keskeyttämänä alkaa sekä entinen tulokseton taistelu sääskien ja hyljetäiden kanssa jatkuu — — —.
Vielä kolme kertaa Konrad soutaa esille rauhallisesta rotkostaan, noutamaan kolmea nuorta hallia. Yksi ammuttiin miltei maanrajasta, noin parin kolmen sylen päästä.
Mutta kun ikävöity aurinko vihdoin nousee, on Sjöströmin ääni lopussa, niin käheä ettei tahdo tulla sanaakaan kurkustaan. Ja minä niin pehmeänä, että lankean kasvoilleni ja heti nukun veneen kokkaan päästyäni vihdoin verenhimoisista kiusaajistani.
* * * * *
Aamutuulen herätessä vyörytetään yhteisvoimin nuoret hallit veneeseen, purjeet nostetaan ja hiljalleen hinataan vanha halli kohti kotilahden rantaa.
METSOLASSA
Kuulin kerran vanhan jäniksenampujan väittävän, ettei metson ampuminen haukkuvan piskin avulla ole mitään jaloa huvia. Mutta mielestäni tällainen metsästys ei ole niinkään ala-arvoiseksi katsottava, eikä kaikkea urheilua vailla.
Päinvastoin!
Varmaankin usea luonnonystävä myöntänee, että sitä harjoittaessa helpoimmin tutustuu maamme suureen, jylhään luontoon.
Tuota täydellistä syventymistä synkän salon helmaan, missä kankaiden kaunistus ja metsästäjän mielilintu oleskelee, korpien yksinäisyys ja rämeen raskasmielisyys tovereina, sen rikasta ja salaperäistä elämää emme opi tuntemiaan silloin, kun »piippovaa pitkäkorvaa» koirain kiljuessa viljelysmaiden läheisyydessä ajelemme.
Ei! Pois notkon nuoreen vesakkoon ja kosteihin noroihin, missä suopursu soiden satuja kertoo, ulos rämeille, missä hetteet heiluvat, lähteet läikähtävät ja metsäkana kummallisesti ääntelee, siellä alkaa todellinen, ihmiskädeltä rauhaan jäänyt luonto, salomaa sellainen kuin minä sitä rakastan! Sinne mieleni tekevi!
Kun metsänimpyet elokuun iltana usvia yli saloniittyjen kutovat, kun utu valkeana harsona kuuset melkein latvoja myöten kietoo ja mäkien männyt selväpiirteisinä kohti ruskottavaa länsitaivasta kohoavat, silloin toivon hyvää metsästysilmaa aamuksi.
Tuossa hienossa hämärässä, salaperäisessä puolivalossa, joka vallitsee silloin, kun yö alkaa päiväksi muuttua, lähden liikkeelle. Kun kaste hopeoittaa niityn heinän sekä metsän lehden ja usvat syleilevät nevan vaivaisia mäntyjä ensimmäisen aamutuulahduksen hengähtäessä, silloin olen jo metsän peittoon päässyt, kuusikkoa kumeata tervehtinyt.
Silloin saatan välistä kuulla, miten metso yöpuultaan maahan kuhahtaa, niin että risahdus kauvas kuuluu hiljaisessa aamuilmassa. Milloin on syksy, silloin menee jaloin metsälintumme mielellään ensiksi kytömaan rukiinoraalle. Milloin on elokuu, kuten nyt, silloin sen löytää nevanlaitaisesta metsävyöhykkeestä, missä mehukkaat muuraimet keltaisina loistavat, missä rimmen raate ja rämeen valkosammal, metsäkorte ja suopursu, vaivaiskoivu ja juolukkapaju vieretysten viihtyvät.
Lomitse naavanpeittämäin kuusien, läpi juolukan- ja mustikanvarsien kulkee metsämies pienintäkin risahdusta karttaen, seurassa pystykorvan hallin, joka keltaisena vilkkuu milloin siellä, milloin täällä puiden takaa. Lähellä nevaa tervehtii häntä metsäkana, joka valittaen kaakattaa ja poikiaan peittäytymään kehoittaa. Mutta ennen pitkää koko seurue, yksi toisensa perästä, siipiinsä turvaa ja häviää näkymättömiin. Ei koirakaan niistä paljon välitä, se tuntee jo hyvin nuo valkokirjavat linnut, jotka eivät puuhun istahda.
Korpisuossa tirisee pyy, mutta pirahtaa kumminkin kohta lentoon, kun koira haukkumaan yrittää.
Haavan lehti leplattaa länsituulen herätessä, nouseva aurinko metsän latvat punaa, kuuset kultihin rakentaa ja pilvettömän sinisenä kaareutuu taivas — sen minkä sitä voit nähdä, katsoessasi kohti korkeutta lomitse latvojen.
Mutta nyt hän huomaa ison linnun jäljet painuneina vaaleanvihreän valkosammalen kosteanpehmeään pintaan! Siitä on metso kävellä tepastellut ihan äsken — ja samassa kuuluu haukku, haukku oikein toden perään! Hiiskahtamatta hän lähenee ääntä kohti ja nyt hän tarvitsee kaikki alkuihmisen vaistot ja aistimet. Sitten hän huomaa koiran, joka katsomistaan katsoo isoon kuuseen ja haukkuu, että metsä raikaa — — —. Hän konttaa nelin, lähenee vihdoin vatsallaan ja on »ampumamatkalla. Piilopaikastaan hän tutkii kuusia, tarkastaa oksan toisensa perästä löytämättä mitään, ja minuutit tuntuvat tunneilta! Jo kuulee hän, miten lintu koiralle nokkaa puree, josta tietää, että vanha metso on edessään, mutta hyvästi näkyy oksien suojassa lintu istuvan.
Vaan — kärsivällisyyttä!
Jo keksii silmänsä lähellä olevassa vanhassa haavassa jotain, joka saattaa sydämensä ilosta sykähtämään. Pitkin paksua oksaa painautuneena, puoleksi lehvän peittämänä näkee hän vanhan metson koettavan piiloutua tekeytymällä niin pieneksi kuin mahdollista. Värisevin käsin hän vaihtaa isompihaulisen panoksen vasempaan piippuun, tähtää, painaa liipasinta ja Tapion kukko tulla suhahtaa muksahtaen maahan, pieksää sammalia voimakkailla ruskeilla siivillään ja silmänsä ummistaen tyyntyy vasta, kun halli hampaansa selkään iskee. Silloin koirakin hänet rauhaan jättää ja saa palkintonsa — metsonjalan, joka kohta sen hampaissa ratisee.
Sitten he lepäävät hetken, ja hän syö muutaman kourallisen mustikoita kielensä kostukkeeksi. Ja kun ruvetaan astumaan taas, tuntuu laukku raskaalta. Sivu mennessään hän pudottaa pyyn naavakuusesta — — — kauan turhaan silmiään ponnisteltuaan löytääkseen harmajan linnun harmajasta puusta, ampuu hän sen vihdoin oksalta, jota moneen kertaan huolellisesti on tarkastellut. Nevan poikki kulkevan kanervakaarron etelärinteellä löytää hän pienestä syvennyksestä monta paria poikittain haljenneita kellanharmaita, ruskeapilkkuisia munankuoria — todistus että koppelomuori on saanut hautoa rauhassa ja pojat juoksemaan piipertämään päässeet — jospa lienevät lähelläkin!
Aamuaurinko alkaa lämmittää läpi takin, kaste häviää maasta, ja ainoastaan silloin tällöin puhaltaa vilvoitellen länsituuli, joka puissa puhelee, hongissa huokaelee.
Neljä linnun rypemäpaikkaa irtaantuneine höyhenineen kiinnittää hänen huomiotansa. Hän tarkastelee höyheniä — poikametsoja! Ja samassa kuuluu rytinää ja siipien pauketta, kun koko poikue rymähtää lentoon. Omituisesti kotkottaen emäkoppelo perhettään kutsuu ja samassa alkaa haukku.
Uudestaan metsästysinnon valtaamana hän sykkivin suonin lähenee, rungolta rungolle käyden, kontaten hiipii. Yhä kuuluu tuo viettelevä »konk-onk» ja kauvan saa hän katsella, ennenkuin kirjava koppelo silmään sattuu ja kerran kiusaukseen johdatettuna hän — laukasee. Vaan kun lintu vihdoin on ammuttu, ei olekaan mieli voitonriemua täynnä. Miksi ammuit vanhan emon, miksi tapoit kirjokoppelon! Säästää olisi pitänyt vanha lintu, uuden poikueen kasvattajaksi — — —.
Tehden yhä laajempia piirejä hakee hän puihin nousseita poikalintuja. »Jotain» tipahtaa lähellä ole vasta nuoresta koivusta, ja katsahtaen ylös huomaa hän mustan metsonpojan juuri lähtemäisillään parempaa turvapaikkaa hakemaan. Mutta samassa pyssynsä paukahtaa ja oksalta oksalle pudoten mätkähtää nuori lintu maahan.
Mutta nyt painaa laukku liian tuntuvasti ja suorinta tietä, aurinko oppaanaan, suuntaa hän matkansa ihmisten ilmoille — — —.
VAPPUNA
Lupasinhan sinulle kirjoittaa, miten täällä maansydämessä keväätärtä vastaan otan, kertoa kuinka Vappua saapuneeksi tervehdin.
Pitkä päiväni kului kuten ainakin — vanhaan yksitoikkoiseen tapaansa. Ennen puolista ummehtuneessa luokkahuoneessa oppilaitteni kanssa ponnistelin, kansakoulun tietomäärästä yksityiskohtia nuoriin kalloihin kalkuttelin. Iltapuolen ystäväni maakauppiaan luona »Rettinkiä» tupruutellen kulutin. Rihkamalla täytetyssä puotikamarissa ensin vehnäiskahvit, sitten teevedet juotiin ja sävyisästi siinä »ahvääreistä», kunnan asioista, viimeisistä sanomalehti-uutisista ja vuodentulotoiveista juteltiin. Rauhallista tupakkapuhettamme häiritsi ainoastaan puotioven kellon ajottainen kilinä, saaden kauppamieheni joka kerta vaistomaisesti pystyyn syöksähtämään ja kamarimme ovessa olevan pienoisen lasireijän kautta puotiintulijaa tarkastelemaan ja istuutuessaan säännöllisesti — povitaskujaan taputtelemaan sekä suljetun kassakaapin lukkoja hypistelemään — — —.
Ja nyt on ilta — on Vapunpäivän ilta!
Istun puolipimeässä alasvedettyjen uutimien takana, kuunnellen tulvillaan olevaa jokea, joka koskipaikoissa kohisten vapaudenlaulujaan hyräilee.
Yksinäni nyt keväänjuhlaa väsyneenä vietän, hämärän tullessa kahden kesken oraan uupuneen itseni kanssa iloitsen — — —.
Muistuvat mieleeni Vaput vaihtelevat, milloin mitenkin vietetyt, milloin missäkin seurassa kuluneet —.
Näen kaihoni kaukosilmäisellä katseella miten on pääkaupungissa Vappu-ilo korkeimmillaan, miten hämärässä valkolakkeja ja kukkarintaisia vaaleita kevätpukuja kaikkialla parveilee.
Nyt lasiseinäinen Kappeli satojen sähkölamppujen säteillessä ihmisiä vilisee, puhelusta surisee kuin suunnaton kimalaispesä. Torvisoiton sävelet lämpöisessä kevätilmassa keinuvat ja soittolavan edessä katujen kirjava kuulijakunta kihisee. Yli lehdettömien lehmusten ja vaahterain soitto Operakellarista milloin kasvavana, milloin heikkenevänä kohti Kappelia kiirii ja keväthämyiset kadut ovat vaihtelevaa liikettä ja ääntä täynnä — naurunsekaista puhelua, kavion kalsketta, rattaiden räminää, raitiotievaunujen kellonhelinää, joka ilmassa väräjää ja soi — — —.
Viereisen luokkahuoneen seinäkello lyö — lyö yksitoista. Kumeasti suuren tyhjän rakennuksen kuiva hirsiseinä kajahtaa ja kaupungin äänten humusta herään todellisuuteen — tyhjän koulutalon kolkkouteen ja yksinäisyyden epäselvään tuskaan.
Nostan uutimeni — sataa!
Hieno vihmasade, tasaisesti tihkuen, muodostaa pieniä mutkittelevia virtoja ruuduille. Yhä selvemmin kuuluu harmajasta usvasta paisuneen joen ääni, tulee huoneeseen tulvan tasainen kohina — siinä minun ylioppilaslauluni!
Yksin! Mutta — iloitkamme! Onhan Vapunpäivän ilta! Ja yksinäisyys ja minä päätämme lystiä pitää, kahdenkesken tänä iltana huvitella! Pois siis yksinäisyyden tuska, pois apeutuva mieli ja maailman surkeutta sureminen — miksi nurkua!
"Nurkuminen ja tyytymättömyys ovat onnellisuuden pahimmat viholliset" — opettaa lukukirjamme ja hilpeän pirullisella mielellä päätän kuulun kirjan neuvoja muistaa — — —. Ja todellakin, miksi nurkua, onhan kevät käsissä, onhan talven valta murrettu!
Luon taas silmäyksen ulos — ja katso!
Jo on itsepintaisesti pilvinen taivas paikoittain kirkastunut ja kevätyön hieno hämärä kolkonruman huoneeni ikäänkuin valoisammaksi saapi, niinkuin suurenemaan ja kohoamaan saattaa ja minut haltioihini tuntemattomilla toiveillaan nostaa. Saapunut on Pohjolan kevät, kirkastaen yöni, että näen miltei kirjaa lukea — — — ja mieleni valkenee, katoaa katkeruus.
Terve sä varhainen kevät, runsaslahjainen, tuhatääninen!
Avaanpa akkunanikin — jo tunnen keväättären hengen tuulahdukset! Leudoksi muuttunut kosteanlämpöinen tuuli minua leikkisästi hyväilee, kantaen kosken kohinan milloin kuuluvampana, milloin heikompana korvaani. Mutta niin se kohina nyt mielestäni soi kuin heränneen luonnon kiitosvirsi ja säestäjänä toimii sateen jälkeen yhä harvempaan tippuva räystäs — tip — — tip — — — tip — — — —.
Vieläkö nurkuisin yksinäisyyttäni! Terve, sä varhainen kevät, ylistetyt olkoot lahjasi!
Toithan jo minulle kirjorintaisen käen, jonka kaksiäänisen kukunnan kuuloni kaukaisuudesta eroittaa. Laulaahan minulle parhaillaan öinen leppälintu säveliään. Ja himmeävarjoiselta männikkökankaalta puhelee laulurastas:
On kesä liki — on kesä liki!
On kevät jo käsiss' — on kevät jo käsiss'!
Ja hiirenkorvall' — ja hiirenkorvall'
On koivut, on koivut!
Ja totta onkin mitä laulurastas laskettelee. Huojuvathan akkunani edessä kohta hiirenkorvaiset valkokoivut, nuorteat ja kevättuoksuiset. Taempana laajenevat tummat toukokyntöiset pellot, missä elämä kohta on kytevä. Toivorikkaana syksyinen oras jo kaukaa täysivihreänä loistaa.
Tekee miltei mieli hymyillä, hiljalleen hyräillä — —. Tahdon nauttia siitä mikä tarjolla on — kevättunteiden sekavasta riemusta, joka minut valtaa, tuosta salaperäisestä ahdistuksesta, joka sydäntäni kouristaa siihen aikaan kun luonto herääjä uudelleen syntyy, kun kaikki nesteet nousua hankkivat ja tuoreena tuoksuu, höyryää maa.
Tarttuu minuunkin, yksinistujaan äänettömään tuo sama elämänrohkeus, jota käenkukunta uhkuu. Luo mulle lohtua öisen leppälinnun sävel, lämpöä sydämeeni sytyttää rämeellä viheltävän viklan liverrys.
Jopa kumminkin kannattanee olla olemassa, elää ja toimia — vaikka hiljaisuudessa, yksinäänkin!
Jo saatan miltei ylistää sinua, yksinäisyyttä! Lääkkeistä paras olet sinä väsyneelle, nääntyneelle mielelle. Sinun seurassa opin itseni paremmin tuntemaan, opin luontoa lähenemään, iäisyyden käsittämään — — —.
Jo tulevat he — jo tulevat elämänhalu ja toivo luokseni vierailemaan — — — hiljaisin askelin hämyiseen huoneeseni hiipivät.
Muutama sadepisara singahtaa taas ruudulleni. Surullisesti veisaten tuuli kiihtyy, uunintorvissa vaikeroiden huokailee. On pimennyt taas ja joen heleä hopeavyö tummaksi painuu. Sopusoinnussa se on harmaahuntuisen taivaan kanssa, joka äsken vielä oli niin pilvettömän kirkas. Kalpeita sumupilviä lähellä maanpintaa vaeltaa — täytyy sulkea akkuna — — —.
Hävinneet ovat harvinaiset vieraani — toivo ja elämänhalu. Lakastunut on äsken puhjennut riemuni heleä kukkanen — ja tuttu toverini, hämärä surumielisyys valjuna vieressäni istuu. Tyhjää ja harmajaa kaikki — — — syksy keskellä kirkasta kevättä!
Ääneti on käki, lopettanut on leppälintu laulunsa. Surullisina, avuttomina huojuvat pisaraoksaiset koivuni, kolkosti tuuli huokailee, alakuloisia säveliä koski soittelee. Yksitoikkoisesti tippuen räystäs nyyhkyttää ja pisara pisaralta katoaa rohkeuteni, aste asteelta elämänhaluni alenee — — —.
Ainoa toverini, vapauttaan hakeva harmaja sarvijaakko kömpii pitkin ruutua ylös, aina uudelleen pudoten ja taas ylös yrittäen. Tuntuu mielestäni kuin olisin itsekin tuollainen sarvijaakko, joka kiipeilee, kiipeilee — pudotakseen. Kurja kuoriainen, jota olojen luja lasiruutu vapauteen pääsemästä estää! — — —.