Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I:2

MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN I:2

Kirj.

Miguel de Cervantes Saavedra

Espanjankielestä suomentanut

J. Hollo

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö 1928.

SISÄLLYS:

Kahdeksaskolmatta luku, missä käsitellään uutta ja mieluisaa seikkailua, johon joutuivat kirkkoherra ja parturi samassa vuoristossa.

Yhdeksäskolmatta luku, missä kerrotaan siitä hupaisesta juonesta ja keinosta, jota käytettiin vapautettaessa rakastunutta ritariamme hänen aloittamastaan ylen ankarasta katumuksenteosta.

Kolmaskymmenes luku, jossa kerrotaan kauniin Dorotean älykkyydestä sekä muista varsin miellyttävistä ja hupaisista seikoista.

Yhdesneljättä luku. Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan hauskasta keskustelusta sekä muista tapahtumista.

Kahdesneljättä luku, jossa kerrotaan, mitä majatalossa sattui Don
Quijoten koko seurueelle.

Kolmasneljättä luku, jossa esitetään kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.

Neljäsneljättä luku, jossa jatkuu kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.

Viidesneljättä luku, missä kerrotaan Don Quijoten urheasta ja hirmuisesta taistelusta nahkaisia punaviinileilejä vastaan sekä saatetaan päätökseen kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.

Kuudesneljättä luku, jossa käsitellään muita majatalossa sattuneita merkillisiä seikkoja.

Seitsemäsneljättä luku, jossa jatkuu kertomus suurimaineisesta prinsessasta Minomicónasta[1] ja esitetään muitakin hauskoja seikkailuja.

Kahdeksasneljättä luku, jossa esitetään Don Quijoten pitämä merkillinen puhe asetoimesta ja opillisesta sivistyksestä.

Yhdeksäsneljättä luku, jossa vapautunut orja kertoo elämästään ja kohtaloistaan.

Neljäskymmenes luku, jossa vapautuneen orjan kertomus jatkuu.

Yhdesviidettä luku, jossa vapautunut orja jatkaa kertomusta kohtaloistaan.

Kahdesviidettä luku, jossa kerrotaan, mitä majatalossa vielä tapahtui, sekä muista tietämisen arvoisista seikoista.

Kolmasviidettä luku, jossa kerrotaan nuoren muulinajajan sievä tarina sekä muita majatalossa sattuneita merkillisiä tapauksia.

Neljäsviidettä luku, jossa jatkuu kertomus majatalossa sattuneista ennenkuulumattomista tapahtumista.

Viidesviidettä luku, jossa lopullisesti selvitetään Mambrinon kypäriä ja aasinsatulaa koskeva epäilys ja kerrotaan täysin totuudenmukaisesti muita sattuneita seikkailuja.

Kuudesviidettä luku, jossa kerrotaan merkillisestä seikkailusta järjestyksenvalvojien kanssa ja urhean ritarimme Don Quijoten ankarasta vihanvimmasta.

Seitsemäsviidettä luku. Kertomus siitä, kuinka Don Quijote Manchalainen ihmeellisellä tavalla noiduttiin, ja muista merkillisistä tapahtumista.

Kahdeksasviidettä luku, jossa tuomioherra jatkaa esitystään ritariromaaneista ja muista hänen neronsa arvoisista asioista.

Yhdeksäsviidettä luku, missä kerrotaan siitä älykkäästä keskustelusta, joka Sancho Panzalla oli isäntänsä Don Quijoten kanssa.

Viideskymmenes luku, jossa kerrotaan Don Quijoten ja tuomioherran älykkäästä väittelystä sekä muista tapahtumista.

Yhdeskuudetta luku, jossa mainitaan, mitä vuohipaimen kertoi kaikille niille, jotka kuljettivat Don Quijotea.

Kahdeskuudetta luku. Don Quijoten ja vuohipaimenen tappelusta ja merkillisestä seikkailusta katumuksen tekijöiden kanssa, jonka ritarimme saattoi onnelliseen päätökseen otsansa hiessä.

Selityksiä.

Kahdeksaskolmatta luku,

missä käsitellään uutta ja mieluisaa seikkailua, johon joutuivat kirkkoherra ja parturi samassa vuoristossa.

Ylen onnelliset ja auvokkaat olivat ne ajat, jolloin maailmaan tuli urhoollisin kaikista ritareista, Don Quijote Manchalainen. Koska näet hänen kunniakkaana aikomuksenaan oli herättää jälleen eloon ja antaa maailmalle takaisin vaeltavan ritariston jo hävinnyt ja melkein kuollut järjestö, saamme me tällä omalla ajallamme, joka kovin kaipaa hilpeitä huveja, nauttia sekä hänen todenperäisen historiansa sulosta että myös siihen liittyvistä kertomuksista ja välikohtauksista, jotka ovat osalta yhtä miellyttäviä, taiteellisia ja todenmukaisia kuin itse historia. Häkilöityä, kehrättyä ja viipsittyä juonenlankaansa noudatellen se kertoo, että kirkkoherran aikoessa ryhtyä lohduttamaan Cardenioa hänet esti siitä hänen korviinsa kuuluva ääni, joka valittavaan sävyyn lausui näin:

»Hyvä Jumala! Onko mahdollista, että olen nyt löytänyt paikan, joka sopii salaiseksi hautausmaaksi tälle raskaana taakkana minua rasittavalle ruumiille, jota niin vastoin tahtoani yhä säilytän elossa! Niin on varmaan laita, ellei tämän vuorimaan lupaama yksinäisyys minua petä. Voi minua onnetonta! Kuinka paljon mieluisampi seura ovatkaan minulle aikomustani toteuttaessani nämä kalliot ja viidakot, jotka sallivat minun valittaa onnettomuuttani taivaalle, kuin kukaan ihmisolento, koska maan päällä ei ole ketään, jolta saattaisi toivoa neuvoa epäilyksissä, lievitystä tuskissa tai apua hädässä!»

Kirkkoherra ja molemmat hänen seuralaisensa kuulivat ja ymmärsivät kaikki nuo sanat, ja koska heistä tuntui, kuten olikin laita, että sanat olivat kuuluneet aivan läheltä, niin he nousivat etsimään niiden lausujaa eivätkä olleet ehtineet kulkea kahtakymmentä askelta, kun näkivät maalaispukuisen nuorukaisen istuvan erään kallion takana saarnin juurella. Hänen kasvojaan he eivät kumminkaan voineet heti nähdä, sillä nuorukainen oli kumartunut huuhtelemaan jalkojaan ohivirtaavassa purossa. He lähestyivät niin hiljaa, ettei hän heitä huomannut, eikä hän nähtävästi tarkannutkaan muuta kuin huuhtelemiaan jalkoja, jotka olivat niin hohtavan valkoiset, että näyttivät kahdelta puron kivien keskeen sukeuneelta kirkkaan kristallin kappaleelta. Katselijat hämmästyivät nähdessään nuo valkoiset ja kauniit jalat, sillä heistä tuntui, etteivät ne olleet tottuneet polkemaan multakokkareita tai astelemaan auran ja härkien jäljessä, kuten nuorukaisen puku osoitti. Havaitessaan, ettei heitä oltu huomattu, edellä kulkeva kirkkoherra viittasi molemmille toisille kehoittaen heitä kyykistymään tai piiloutumaan muutamien siellä olevien kallionlohkareitten taakse, ja he tekivät niin, tarkasti katsellen, mitä puuhaili nuorukainen, jolla oli yllään sivuilta avoin ja valkoisella liinalla tiukasti vyötetty mekko. Hänellä oli myös ruskeasta verasta tehdyt kaatiot ja säärystimet ja päässä ruskea lakki; säärystimet hän oli vetänyt polvitaipeeseen, ja paljastunut sääri näytti tosiaankin kaikkein heleimmältä alabasterilta. Lakattuaan pesemästä kauniita jalkojaan hän otti lakistaan pyyhinliinan, jolla ne kuivasi. Sitä ottaessaan hän kohotti kasvojaan, ja katselijat saivat nähdä verrattoman kauniin ihmisen, niin kauniin, että Cardenio sanoi hiljaa kirkkoherralle:

— Koska tuo ei ole Luscinda, ei hän ole inhimillinen, vaan jumalallinen olento.

Nuorukainen otti lakin päästään, jota pudisteli puolelle ja toiselle, niin että valahtivat valtoimiksi ja hajalleen hiukset, joita auringon kultaiset sädekutrit olisivat voineet kadehtia. Siitä he ymmärsivät, että maalaisnuorukaiselta näyttävä olento olikin nainen, vieläpä varsin hentoinen, ja kaunein kaikista, joita olivat siihen saakka nähneet kirkkoherra ja parturi, vieläpä Cardeniokin, ellei hän olisi nähnyt ja tuntenut Luscindaa, sillä hän vakuutti myöhemmin ainoastaan Luscindan kauneuden kykenevän kilpailemaan tuon kanssa. Pitkät, vaaleat suortuvat eivät peittäneet ainoastaan hänen hartioitaan, vaan verhosivat hänet kokonaan joka puolelta, sillä hänen ruumiistaan ei ollut näkyvissä mitään muuta kuin jalat; niin verrattoman runsaat olivat hänen hiuksensa. Jos hänen jalkansa olivat veden huuhtelemina näyttäneet kristallinkappaleilta, niin kädet, joilla hän hiuksiaan suki, näyttivät suortuvain keskellä hohtavilta kuin lumi. Kaikki tämä sai kolme katselijaa entistä enemmän ihmettelemään ja haluamaan saada tietää, kuka hän oli. Senvuoksi he päättivät näyttäytyä, ja heidän noustessaan kaunis tyttö kohotti päätään, pyyhkäisi molemmin käsin hiukset silmiltään ja tähysti, kuka oli melua aikaansaanut. Tuskin ehdittyään heidät nähdä hän sitten kavahti jaloilleen ja hukkaamatta aikaa kenkimiseen ja hiusten kokoamiseen tarttui kovin kiireesti vieressään olevaan nyyttiin, missä nähtävästi oli vaatteita, aikoen hämmentyneenä ja säikähtyneenä lähteä pakoon; mutta hän ei ollut ehtinyt kuuden askelen päähän, kun kaatui maahan, koska hänen hennot jalkansa eivät voineet sietää särmikkäitä kiviä. Sen nähtyään kaikki kolme kiiruhtivat hänen luokseen, ja kirkkoherra virkkoi ensimmäisenä:

— Pysähtykää, hyvä neiti, olittepa kuka tahansa, sillä ne, jotka tässä näette, aikovat vain teitä palvella; teillä ei ole mitään syytä lähteä vauhkosti pakoon, sillä jalkanne eivät teitä kannata emmekä me voi sitä sallia.

Tyttö oli niin hämmästynyt ja hämillään, ettei vastannut tuohon mitään. Niin he tulivat hänen luokseen, ja kirkkoherra tarttui hänen käteensä jatkaen:

— Mitä pukunne meiltä salaa, neiti, sen hiuksenne meille paljastavat selvästi osoittaen, kuinka melkoiset ovat nähtävästi olleet ne syyt, jotka ovat saaneet teidät verhoamaan kauneutenne niin arvottomaan valhepukuun ja kuljettaneet sen tällaiseen erämaahan, missä olemme vain onnellisen sattuman nojalla teidät tavanneet, saadaksemme ainakin neuvoillamme teitä auttaa, ellei kärsimystenne lopullinen lievittäminen olekaan meille mahdollinen; mikään onnettomuus näet ei voi ahdistaa ihmistä niin kovin eikä äityä niin äärimmilleen, elämän vielä kestäessä, että kieltäytyisi kuuntelemasta neuvoakaan, joka hyvin aikomuksin tarjotaan kärsivälle. Toipukaa siis, hyvä neiti tai herra, mikä tahtonettekaan olla, meidän ilmaantumisemme aikaansaamasta säikähdyksestä ja kertokaa meille onnellinen tai onneton kohtalonne, sillä tulette näkemään, että me kaikki yhteisesti ja kukin erikseen olemme valmiit myötätuntoisesti suhtautumaan teidän onnettomuuksiinne.

Kirkkoherran näin puhuessa valhepukuinen nuori nainen seisoi kuin tyrmistyneenä, katsellen heitä kaikkia, huuliaan liikuttamatta ja sanaakaan virkkaamatta, kuin yksinkertainen maalaisihminen, jolle arvaamatta näytetään jotakin merkillistä ja milloinkaan näkemätöntä. Mutta kirkkoherran sitten lausuttua jälleen muuta samansuuntaista hän lopetti vaitiolon syvään huoaten ja sanoen:

— Koska tämän vuorimaan autius ei ole kyennyt minua kätkemään eivätkä vapaiksi valahtaneet hiukseni sallineet minun kieleni lausua valhetta, olisi hyödytöntä uskotella teille uudelleen sellaista, minkä uskoisitte todeksi pikemmin kohteliaisuudesta kuin mistään muusta syystä, jos ollenkaan sitä uskoisitte. Niin ollen, hyvät herrat, sanon teille, että kiitän teitä esittämästänne tarjouksesta, joka velvoittaa minua täyttämään kaikki, mitä olette minulta pyytäneet, vaikka pelkään, että kertomus onnettomuuksistani tulee herättämään teissä myötätunnon ohella mielipahaa, koska ette voi keksiä mitään keinoa niiden korjaamiseksi tai lohdutusta niiden lievittämiseksi. Mutta siitä huolimatta ja jottei kunniallisuuteni joudu silmissänne epäilyttävään valoon, kun olette jo havainneet minut naiseksi ja näette minut nuorena, yksinäisenä ja näissä pukimissa, mitkä seikat kaikki yhdessä ja kukin erikseen voivat tärvellä kuinka hyvän maineen tahansa, minun täytynee kertoa teille, mitä mielelläni salaisin, jos voisin.

Kaiken tuon lausui nyt kauniina nuorena naisena esiintyvä keskeytymättä, niin sujuvasti ja niin sointuvalla äänellä, että kuuntelijat ihmettelivät yhtä paljon hänen älyään kuin kauneuttaan. Kun he sitten jälleen vakuuttivat tahtovansa suoda hänelle apua ja uudelleen pyysivät häntä täyttämään lupaustansa, ei hän sallinut heidän enempää kehoittaa, vaan sievästi vedettyään kengät jalkaansa ja koottuaan hiuksensa istuutui paadelle ja kolmen kuuntelijan istuuduttua lähelle häntä alkoi, vaivoin pidättäen silmiin kihoavia kyyneliä, kertoa elämänsä tarinaa seuraavaan tapaan:

— Täällä Andalusiassa on kaupunki, jonka nimeä käyttää eräs herttua ollen siten yksi niistä ylhäisistä henkilöistä, joita Espanjassa mainitaan grandien nimellä. Hänellä on kaksi poikaa: vanhempi on hänen tilustensa ja nähtävästi myös hänen hyvien ominaisuuksiensa perijä, mutta nuoremmasta en tiedä, mitä hän lienee saanut perintöosakseen, ellei Vellidon petollisuutta ja Ganelonin kavaluutta. Tämän herran alustalaisiin kuuluvat vanhempani, jotka ovat alhaista sukua, mutta niin rikkaat, ettei heillä, jos heidän syntyperänsä olisi heidän varallisuutensa veroinen, olisi mitään toivomisen varaa eikä minun tarvitsisi pelätä joutuvani siihen onnettomuuteen, niissä nyt näette minun olevan: kova kohtaloni näet ehkä johtuu siitä, että he valitettavasti eivät olleet syntyneet jalosukuisina. He tosin eivät ole niin alhaisia, että heidän sopisi hävetä säätyänsä, mutta eivät myöskään niin ylhäisiä, että voisin olla otaksumatta onnettomuuteni johtuvan heidän alhaisesta sukuperästään. He ovat talonpoikaista, aatelitonta väkeä, mutta heidän suonissaan ei virtaa minkään huonossa maineessa olevan heimon verta, he ovat, kuten sanotaan, ikivanhoja kristittyjä ja niin varakkaita, että heidän rikkautensa ja suurellinen elämäntapansa vähitellen varmaan koroittavat heidät aateliseen, jopa ritarilliseenkin säätyyn. Parhaana rikkautenaan ja aatelinaan he kumminkin pitivät sitä, että minä olin heidän tyttärensä, ja koska heillä ei ollut ketään muuta perillistä, poikaa enempää kuin tytärtäkään, niin he pitivät rakastavina vanhempina minusta hellempää huolta kuin kutkaan muut vanhemmat. Minä olin kuvastin, jossa he itseään katselivat, heidän vanhuutensa tuki ja se päämäärä, mihin suuntautuivat kaikki heidän taivaitatavoittelevat toiveensa, jotka minäkin täysin omaksuin, koska ne olivat kaikin puolin, hyvät. Minä vallitsin heidän varojaan samoinkuin heidän sydämiään: pestasin ja erotin palvelijoita, kylvöä ja satoa koskevat määrät ja tilit kulkivat minun käsieni kautta, minä pidin kirjaa öljypusertimista, viinikuurnista, suuremmasta ja pienemmästä karjasta ja mehiläispesistä, sanalla sanoen kaikesta, mitä isäni laisella varakkaalla maanviljelijällä voi olla ja on. Minä olin taloudenhoitaja ja talon emäntä ja toimin niin uutterasti sekä niin hyvin vanhempieni odotuksia tyydyttäen, että siitä puhuessani tuskin voin liioitella. Niinä päivän hetkinä, jotka jäivät käytettävikseni, kun olin määrännyt tehtävät työnjohtajille, rengeille ja päiväpalkkalaisille, minä askartelin toimissa, jotka ovat nuorille tytöille yhtä soveliaita kuin tähdellisiäkin, neulaa, nypläystyynyä ja varsinkin rukkia käyttäen. Ja luopuessani toisinaan näistä askareista minä luin mielelläni jotakin hartauskirjaa tai soitin harppua, sillä olin kokemuksesta tullut huomaamaan, että musiikki tyynnyttää levotonta mieltä ja lievittää sielun itävää murhetta. Tällaista elämää siis vietin vanhempieni kodissa, ja se seikka, että olen sitä näin yksityiskohtaisesti kuvaillut, ei ole johtunut kerskailunhimosta eikä halusta osoittaa olevani rikas, vaan olen niin tehnyt, jotta havaittaisiin, kuinka syyttömästi olen joutunut mainitsemastani hyvästä asemasta siihen onnettomaan tilaan, jossa nyt olen.

Sattui siis niin, että minun viettäessäni aikojani näissä monissa askareissa ja kerrassaan ulkomaailmasta eristettynä, melkein kuin luostarissa, kuten luulin, vain talon palvelijoiden näkemänä, koska niinä päivinä, joina kävin kirkossa, olin matkassa aamuvarhaisesta, aina äitini ja palvelijattarien seurassa, ja liikkuen niin huolellisesti hunnutettuna, että silmäni tuskin näkivät maata enempää kuin askelteni alan, kaikesta siitä huolimatta rakkauden tai oikeammin joutilaisuuden katse, joka on terävämpi kuin ilveksen, osui minuun Don Fernandon lemmenhimoisista silmistä; se näet oli herttuan jo mainitsemani nuoremman pojan nimi.

Kertoja oli tuskin ehtinyt mainita Don Fernandon, kun Cardenion kasvot vaihtoivat väriä ja hikiherneet kihosivat esiin hänen joutuessaan niin ankaran mielenliikutuksen valtaan, että kirkkoherra ja parturi, sen huomattuaan, pelkäsivät häntä kohtaavan sellaisen hulluudenpuuskan, jonka olivat kuulleet aika ajoin häntä ahdistavan. Cardenio oli kumminkin vain tuskanhiessä ja aivan hiljaa, katsoa tuijottaen maalaistyttöön, jonka arvasi aikaisemmin kuulemistaan kertomuksista tutuksi. Mutta tyttö ei välittänyt Cardenion mielenliikutuksesta, vaan jatkoi tarinaansa sanoen:

Ja tuskin olivat hänen silmänsä ehtineet nähdä minut, kun hän (kuten myöhemmin kertoi) rakastui minuun niin kiihkeästi kuin hänen menettelynsä selvästi osoitti. Mutta lopettaakseni pian kertomuksen lukemattomista onnettomuuksistani sivuutan vaieten ne toimet, joihin on Fernando ryhtyi voidakseen minulle ilmaista tunteitaan: hän lahjoi koko talonväen, antoi ja tarjosi omaisilleni lahjoja ja suosionosoituksia; päivät pääksytysten oli kadullani juhlaa ja huvia, yöllä ei kukaan voinut nukkua soitolta ja laululta; lemmenkirjeitä, jotka jollakin minulle tuntemattomalla tavalla saapuivat luokseni, oli loputtoman paljon, kaikki täynnä rakkauttahehkuvia lauseita ja tarjouksia, sisältäen enemmän lupauksia ja valoja kuin kirjaimia. Tuo ei kumminkaan minua hellyttänyt, vaan päinvastoin sai minut niin karsaaksi kuin hän olisi ollut veriviholliseni ja kuin hän olisi tehnyt aivan vastakkaisessa tarkoituksessa kaiken, mihin ryhtyi saadakseen minulta vastarakkautta. Don Fernandon kohteliaisuus ei tosin tuntunut minusta vastenmieliseltä eikä hänen kosintansa tungettelevalta, sillä mieleeni nousi eräänlaista tyytyväisyyttä, kun huomasin niin ylhäisen herran itseäni rakastavan ja arvostavan, eikä minua suinkaan pahoittanut lukea hänen kirjeistään minulle osoitettua ylistystä; siinä suhteessa näet minusta tuntuu, että olimmepa me naiset kuinka rumia tahansa, me sittenkin aina mielellämme kuulemme itseämme sanottavan kauniiksi. Kaikkea tätä kuitenkin vastusti siveyteni sekä vanhempieni alinomaiset varoitukset; he näet tiesivät aivan varmaan Don Fernandon kiintymyksestä, koska hän ei enää ollenkaan välittänyt, vaikka koko maailma olisi saanut sen tietää. Vanhempani sanoivat uskovansa kunniansa ja hyvän nimensä yksinomaan hyveeni ja kuntoni varaan ja kehoittivat minua ottamaan huomioon, millainen säätyero oli minun ja Don Fernandon välillä, minkä nojalla voisin tulla oivaltamaan, että hänen aikeensa (vaikka hän itse väittäisi toisin) kohdistuivat enemmän hänen omaan nautintoonsa kuin minun menestykseeni; he sanoivat vielä olevansa valmiit, jos haluaisin jotenkin torjua hänen sopimatonta pyydettään, heti minut naittamaan kenen kanssa itse hyväksi näin, joko jonkun oman paikkakuntamme tai lähiseutujen ylhäisimpiin kuuluvan henkilön kanssa, sillä he voivat suuren varallisuutensa ja minun hyvän maineeni nojalla edellyttää siinä suhteessa mitä tahansa. Minä käytin näitä varmoja lupauksia ja heidän lausumainsa ilmeistä pätevyyttä tukemaan omaa lujuuttani enkä huolinut milloinkaan vastata Don Fernandolle sanaakaan, mikä olisi saattanut herättää hänessä kaukaisintakaan pyyteensä toteutumisen toivetta.

Tämä pidättyväisyyteni, joka hänen mielestään varmaan oli ynseyttä, nähtävästi kiihti sitäkin enemmän hänen irstasta himoaan; sillä nimellä näet tahdon mainita hänen minulle osoittamaansa kiintymystä, josta ette olisi saaneet nyt mitään tietää, jos se olisi ollut moitteeton, koska siinä tapauksessa ei olisi ollut mitään aihetta kertoa siitä teille. Vihdoin Don Fernando sai tietää, että vanhempani aikoivat naittaa minut, jottei hän enää toivoisi minua omakseen, tai ainakin, jotta minulla olisi lukuisampia naispuolisia suojelijoita, ja tämä uutinen tai epäilys sai hänet tekemään, mitä nyt teille kerron. Eräänä yönä, kun olin huoneessani, missä seuranani oli vain eräs palvelustyttö, ja ovet oli huolellisesti lukittu, jottei kunniani joutuisi vaaralle alttiiksi niinkään varomattomuuden vuoksi, huomasin yhtäkkiä, ollenkaan tietämättä ja aavistamattakaan, miten se oli mahdollista, kaikista näistä toimenpiteistä huolimatta, hänen seisovan edessäni hiljaisen ja lukitun kammioni yksinäisyydessä. Hänet nähdessäni hämmennyin niin, että maailma silmissäni musteni ja kieleni kerrassaan mykistyi. En siis kyennyt huutamaan enkä usko, että hän olisi suonut siihen tilaisuuttakaan, sillä hän syöksyi kohta luokseni ja sulki minut syliinsä (minulla näet, kuten sanottu, ei ollut voimia puolustautumiseen, niin hämmentynyt olin) ja alkoi lausua minulle sellaisia sanoja, etten ymmärrä, kuinka valhe saattaa sovittaa niitä niin taitavasti, että kuulostavat niin tosilta. Pettäjä osasi menetellä siten, että hänen kyynelensä vakuuttivat oikeiksi hänen sanojaan ja huokauksensa hänen tarkoituksiaan. Minä, oman onneni nojaan jäänyt tyttö rukka, joka en ollut omaisteni keskuudessa eläen ollenkaan tottunut tällaisiin seikkoihin, aloin, en tiedä miten, pitää noita petollisia puheita tosina, en kumminkaan siinä määrässä, että hänen kyynelensä ja huokauksensa olisivat taivuttaneet minua liialliseen myötätuntoon. Kun siis olin ehtinyt hiukan toipua säikähdyksestäni, sain jossakin määrin takaisin menettämääni rohkeutta ja sanoin hänelle päättävämmin kuin olisin luullut voivani sanoa: »Herra, jos olisin villin jalopeuran kynsissä, niinkuin nyt olen sinun käsissäsi, ja minut luvattaisiin varmasti pelastaa, jos suostuisin tekemään tai sanomaan jotakin, mikä vahingoittaisi kunniaani, niin minun olisi yhtä mahdoton mitään sellaista tehdä tai sanoa kuin on mahdotonta tehdä ollutta olemattomaksi. Vaikka siis käsivartesi vangitsevat ruumiini, on sieluni sidottu hyviin aikomuksiini, jotka ovat tuiki toisenlaiset kuin sinun, kuten tulet näkemään, jos tahdot käydä niitä toteuttamaan väkivalloin. Minä olen alustalaisesi, mutta en orjasi; aatelisen veresi vuoksi sinulla ei ole eikä saa olla valtaa häpäistä ja halveksia minun alhaista sukuperääni: minä, aateliton talonpoikaistyttö, pidän itseäni sinun, herran ja ritarin veroisena. Sinun väkivaltaisuutesi ei minuun ollenkaan tehoa, rikkauttasi en pidä missään arvossa, sanasi eivät kykene minua pettämään eivätkä huokauksesi ja kyynelesi minua hellyttämään. Jos havaitsisin jotakin sellaista hänessä, jonka vanhempani antaisivat puolisokseni, niin tahtoni noudattaisi hänen tahtoansa eikä mitenkään sotisi sitä vastaan, joten siis suostuisin vapaaehtoisesti, vaikka vastenmielisestikin, siihen, mitä sinä, herra, nyt niin kiihkeästi tavoittelet, kunhan säilyttäisin kunniani. Olen sanonut sinulle kaiken tämän, koska ei ole ajattelemistakaan, että minusta voisi mitään saada kukaan muu kuin laillinen puolisoni.» — »Ellei mikään muu sinua arveluta, ihana Dorotea» (se näet on minun onnettoman nimi) — sanoi petollinen ritari — »niin lupaan olla sinun omasi, ja olkoot lupaukseni todistajina taivaat, joilta ei mikään ole salattu, sekä tämä sinun huoneessasi olevan Jumalanäidin kuva.»

Kuullessaan hänen mainitsevan itseään Dorotean nimellä Cardenio joutui jälleen mielenliikutuksen valtaan ja katsoi nyt varsin varmaksi alkuperäisen otaksumansa. Hän ei kumminkaan tahtonut keskeyttää kertomusta, koska halusi kuulla, mihin päätyisi tarina, jonka hän jo melkein täysin tunsi, ja virkkoi senvuoksi vain:

– Doroteako on nimesi, señora? Olen kuullut puhuttavan eräästä toisesta samannimisestä, jonka kohtalo on kenties yhtä kova kuin sinun. Mutta jatka kertomustasi, sillä tulee aika, jolloin kerron sinulle seikkoja, jotka tulevat sinua säikähdyttämään samoinkuin surettamaankin.

Dorotea kiinnitti nyt huomiota Cardenion puheisiin ja hänen eriskummalliseen ja repaleiseen pukuunsa ja pyysi häntä, jos hän jotakin tiesi hänen oloistaan, heti hänelle ilmoittamaan, koska hän, jos kohtalo oli vielä varannut hänelle jotakin hyvää, uskaltaisi kestää minkä uhkaavan vastoinkäymisen tahansa, omasta puolestaan varmaan uskoen, ettei voisi sattua enää mitään, mikä lisäisi rahtuakaan hänen nykyiseen onnettomuuteensa.

— Sanoisin sinulle ajatukseni viipymättä, — vastasi Cardenio —jos otaksumani olisi oikea; mutta otollinen hetki ei ole vielä mennyt eikä sinulle ole ollenkaan tärkeätä saada se tietää.

— Olipa miten tahansa, — vastasi Dorotea — minä jatkan kertomustani. Don Fernando otti huoneessa olevan pyhän kuvan asettaen sen vihkimisemme todistajaksi; hän lupasi mitä tehoisimmin sanoin ja voimallisimmin valoin olla minun aviopuolisoni, vaikka minä, ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa sanottavaansa, kehoitin häntä tarkoin harkitsemaan, mitä teki, ja ajattelemaan, millainen harmi koituisi hänen isälleen, kun hän kuulisi poikansa menneen naimisiin talonpoikaistytön, oman alustalaisensa kanssa. Sanoin, ettei hänen pitänyt antautua kauneuteni sokaistavaksi, olipa se millainen tahansa, koska se ei kumminkaan riittäisi hänen tekemänsä virheen puolustukseksi, ja että hänen, jos tahtoi rakkautensa tähden tehdä minulle jotakin hyvää, tuli sallia minun kohtaloni muodostuvan säätyni edellytysten mukaiseksi, koska sellaiset epäsuhtaiset liitot eivät milloinkaan tuota solmijoilleen oikeata iloa eivätkä kykene kauan säilyttämään alkuperäistä riemullista sävyään. Minä sanoin hänelle kaikki, mitä nyt olen tässä sanonut, ja paljon muuta, mitä en enää muista, mutta mikään ei voinut saada häntä luopumaan aikomuksestaan, yhtä vähän kuin henkilö, joka ei aio maksaa sitoumuksensa mukaan, välittää koronkiskojan kanssa sopimusta solmiessaan vaikeistakaan ehdoista. Minä harkitsin tällöin asiaa nopeasti mielessäni ja ajattelin näin: »En varmaankaan ole ensimmäinen, joka on avioliiton nojalla kohonnut alhaisesta säädystä korkeaan, eikä Don Fernando ole ensimmäinen, jonka kauneus tai sokea intohimo (mikä tässä on todennäköisempi) on saanut ottamaan säädyltään alhaisemman elämänkumppanin. Koska siis en noudata mitään ennenkuulumatonta ja uutta tapaa, on parasta, että otan omakseni kohtalon nyt minulle tarjoaman kunnian, vaikka hänen minulle osoittamansa kiintymys ei kestäisikään kauempaa kuin hänen pyyteensä tyydytys, sillä minä olen niinmuodoin kumminkin hänen puolisonsa Jumalan edessä. Jos sitävastoin mielin hänet ynseästi torjua, niin hän, tuossa mielentilassa ollen, välittää vähät velvollisuudestaan ja käyttää väkivaltaa, joten menetän kunniani voimatta mitenkään puolustautua, kun minua väittää syylliseksi joku, joka ei tiedä, kuinka syyttömästi olen tähän tilaan joutunut. Mitkä perusteet riittäisivätkään saamaan vanhempani ja muut varmasti uskomaan, että tämä herra on tullut minun huoneeseeni minulta lupaa saamatta?» Kaikki nämä kysymykset ja vastaukset risteilivät silmänräpäyksen aikana mielessäni, ja kaikkein voimakkaimmin alkoivat minuun vaikuttaa ja saada minua taipumaan siihen, mikä aavistamattani tuli turmiokseni, Don Fernandon vannomat valat, ne pyhät todistajat, joihin hän vetosi, hänen vuodattamansa kyynelet ja vihdoin vielä hänen olemuksensa ja luonnollinen viehätyksensä, mikä niin lukuisien aito rakkauden ilmausten säestelemänä olisi voinut valloittaa toisenkin yhtä vapaan ja siveän sydämen. Minä kutsuin palvelijattareni, jotta hän olisi maallisena todistajana taivaallisten ohella, Don Fernando toisti ja vakuutti vannomiaan valoja, kutsui uusia pyhimyksiä todistajiksi aikaisemmin mainitsemiensa lisäksi, sanoi kiroavansa itsensä tuhansin kerroin, ellei tulisi pitämään, mitä lupasi. Hänen silmiinsä tulvahtivat jälleen kyynelet, ja hän huokaili entistä haikeammin, painoi minut yhä kiinteämmin syliinsä, mistä ei ohut minua koko aikana päästänyt, ja niin minä palvelijattareni jälleen huoneesta poistuttua menetin neitseyteni ja Don Fernandosta tuli lopullisesti uskoton pettäjä.

Onnettomuuteni yötä seuraava päivä ei kumminkaan saapunut niin nopeasti kuin luulen Don Fernandon toivoneen, sillä himon tultua tyydytetyksi on suurimpana nautintona päästä pois sieltä, missä päämäärä on saavutettu. Sanon tämän siksi, että Don Fernando pyrki kiireesti lähtemään luotani ja oli ulkona kadulla jo ennen päivänkoittoa, apunaan palvelijattareni, joka oli hänet huoneeseeni johdattanut. Lähtiessään hän sanoi minulle (vaikka ei yhtä tulisen kiihkeästi kuin tultuaan), että voin luottaa hänen uskollisuuteensa ja että hänen vannomansa valat olivat lujat ja oikeat, ja otti varmemmaksi vakuudeksi sormestaan kallisarvoisen sormuksen pannen sen minun sormeeni. Niin hän meni, ja minä jäin. En tiedä, olinko surullinen vai iloinen, mutta varmaan tiedän, että olin odottamattoman tapahtuman vuoksi hämmentynyt ja mietteissäni ja melkein suunniltani. En uskaltanut enkä muistanutkaan torua palvelijatartani petoksesta, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi sulkemalla Don Fernandon huoneeseeni, sillä en kyennyt vielä ratkaisemaan, oliko se, mitä minulle oli sattunut, onnea vai onnettomuutta. Don Fernandolle sanoin hänen poistuessaan, että hän, koska kerran nyt olin hänen omansa, voi tulla luokseni samalla tavalla seuraavinakin öinä, kunnes asia, hänen niin tahtoessaan, tulisi julkiseksi. Mutta hän saapui ainoastaan seuraavana, ja kului toista kuukautta, jona aikana en tavannut häntä kadulta enkä kirkosta. Sain nähdä turhaa vaivaa häntä etsiessäni, vaikka tiesin hänen olevan kaupungissamme ja käyvän melkein joka päivä metsällä, mikä oli hänen erikoinen mielihuvinsa.

Tiedän hyvin, kuinka katkerat ja tuskalliset minulle olivat nämä päivät ja hetket, ja tiedän, kuinka silloin aloin epäillä, jopa kerrassaan lakata luottamasta Don Fernandon uskollisuuteen; tiedän myös, että palvelijattareni nyt sai kuulla häikäilemättömän tekonsa vuoksi ne soimaukset, joita ei ollut aikaisemmin kuullut, ja tiedän, kuinka minun täytyi varoa kyyneliäni ja kasvojeni ilmeitä, jotta vanhemmillani ei olisi aihetta kysyä, miksi olin alakuloinen, siten pakottaen minua etsimään selitykseksi valheita. Kaikki tämä kumminkin loppui kerrassaan, kun saapui hetki, jolloin kaikesta hienotunteisuudesta luovuttiin, kunniallinen harkinta päättyi, kärsivällisyys oli lopussa ja salaiset aivoitukseni tulivat ilmi. Niin tapahtui senvuoksi, että muutamia päiviä myöhemmin paikkakunnallamme kerrottiin Don Fernandon menneen eräässä lähiseudun kaupungissa naimisiin jonkun ylen ihanan neidon kanssa, joka oli erittäin ylhäisten vanhempien lapsi, vaikka ei niin varakas, että olisi myötäjäistensä nojalla saattanut pyrkiä niin korkeaan liittoon. Neidon nimen sanottiin olevan Luscinda, ja kerrottiin vielä muista, varsin merkillisistä seikoista, joita oli hänen vihkiäisissään sattunut.

Cardenio kuuli Luscindan nimen, mutta kohautti vain hartioitaan, puri huuliaan ja levitti kulmiaan, minkä jälkeen hänen silmistään tulvahti kaksi kyynelvirtaa. Dorotea jatkoi kumminkin kertomustaan:

Tämä murheellinen uutinen saapui kuuluviini, mutta sydämeni ei siitä suinkaan jäätynyt jääksi, vaan syttyi niin valtavaan vihaan ja raivoon, että olin vähällä syöksyä huutaen kaduille julistamaan sitä uskottomuutta ja petosta, joka oli tullut osakseni. Tämän vimman kuitenkin viihdytti hetkellisesti ajatus, että jo samana yönä toteuttaisin, mitä sitten teinkin: minä pukeuduin näihin vaatteisiin, jotka sain eräältä isäni palveluksessa olevalta paimenpojalta, jolle kerroin koko onnettomuuteni pyytäen häntä lähtemään kanssani siihen kaupunkiin, missä vihamieheni kuului oleskelevan. Poika ensin moitti uhkayritystäni ja tuomitsi kelvottomaksi päätökseni, mutta huomattuaan sitten, etten missään tapauksessa aikeestani luopunut, tarjoutui minua saattelemaan, kuten sanoi, maailman loppuun saakka. Minä sulloin heti liinaiseen tyynynpäällykseen naisen vaatteet, joitakin koruja ja rahoja kaiken varalta, ja niin minä sitten poistuin kotoa yön hiljaisuudessa, antamatta mitään tietoa petolliselle palvelijattarelleni, seuranani paimen ja paljon ajatuksia, ja lähdin kohti kaupunkia jalkaisin, mutta sittenkin kuin siivillä, koska halusin hartaasti ehtiä pian perille, ellei estämään, mitä otaksuin jo tapahtuneeksi, niin ainakin vaatimaan Don Fernandoa sanomaan, kuinka hänellä oli ollut sydäntä niin tehdä. Kahden ja puolen päivän kuluttua saavuin perille ja tiedustelin kaupunkiin tullessani Luscindan vanhempien taloa, ja ensimmäinen, jolta sitä kysyin, vastasi minulle enemmän kuin halusin tietää. Hän neuvoi minulle talon ja kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut tyttären vihkiäisissä, mikä on niin yleisesti tunnettua, että kaikkialla keräydytään ryhmiin siitä keskustelemaan. Hän kertoi minulle, että Luscinda, Don Fernandon mentyä hänen kanssaan naimisiin, samana iltana, luvattuaan ottaa hänet aviomiehekseen, oli vaipunut syvään tainnostilaan ja että hänen miehensä, käytyään avaamaan hänen liiviään, jotta hän voisi helpommin hengittää, löysi Luscindan itsensä kirjoittaman kirjeen, jossa tämä selitti ja vakuutti olevan mahdotonta, että hänestä tulisi Don Fernandon puoliso, koska hän oli jo Cardenion, joka miehen kertomuksen mukaan oli eräs sangen ylhäinen saman kaupungin herra, ja että hän oli antanut Don Fernandolle myöntösanansa ainoastaan totellakseen vanhempiansa. Lyhyesti sanoen: hän kertoi kirjeen sisällön olleen sellaisen, että siitä nähtiin hänen aikoneen surmata itsensä heti vihkimisen jälkeen, ja siinä oli ilmoitettu ne syytkin, joiden vuoksi hän oli elämästä lähtenyt; ja kaikkea tätä sanotaan vahvistaneen todeksi tikarin, joka oli löydetty hänen yllään olevista vaatteista. Kaiken tämän havaittuaan Don Fernando katsoi Luscindan pitäneen häntä pilanaan, solvanneen ja halveksineen häntä, ja hyökkäsi hänen kimppuunsa, ennenkuin hän oli ehtinyt herätä tainnoksistaan, aikoen iskeä häntä löydetyllä tikarilla, ja olisi niin tehnytkin, elleivät Luscindan vanhemmat ja muut läsnäolevat olisi häntä siitä estäneet. Kerrottiin vielä, että Don Fernando oli heti poistunut kaupungista ja ettei Luscinda ollut herännyt tainnoksistaan ennenkuin seuraavana päivänä, jolloin hän ilmoitti vanhemmilleen olevansa mainitun Cardenion laillinen puoliso. Minä sain vielä tietää, että Cardenio, kuten väitettiin, oli ollut läsnä vihkiäisissä ja että hän, nähtyään Luscindan vihittynä, mitä ei ollut milloinkaan uskonut mahdolliseksi, oli epätoivoissaan lähtenyt kaupungista, sitä ennen kirjoitettuaan kirjeen, jossa selitti, kuinka Luscinda oli häntä loukannut, ja ilmoitti poistuvansa paikkaan, mistä ihmiset eivät kuuna päivänä häntä löytäisi. Kaikki tämä oli yleisesti tunnettua koko kaupungissa, ja kaikki ihmiset puhuivat siitä, sitäkin enemmän, kun saivat vielä tietää, että Luscinda oli kadonnut vanhempiensa kodista ja kaupungista; häntä näet ei löydetty mistään, ja hänen vanhempansa olivat menettää järkensä eivätkä tietäneet, mitä tehdä, jotta hänet löytäisivät. Saamani tiedot elvyttivät toiveitani, ja minä pidin parempana, etten ollut ollenkaan kohdannut Don Fernandoa kuin jos olisin kohdannut hänet naineena, sillä minusta näytti, ettei pelastuksen ovi ollut minulta vielä tyyten suljettu; ajattelin näet, että taivas kenties oli asettanut tuon esteen hänen toisen avioliittonsa tielle, jotta hän tulisi käsittämään, mitä oli ensimmäiselle velkaa, sekä ottamaan huomioon, että hän oli kristitty ja velvollinen ajattelemaan enemmän sieluaan kuin maallisia seikkoja. Minä tarkastelin kaikkia näitä asioita mielessäni puolelta ja toiselta ja lohduttelin itseäni lohdutusta löytämättä, kuvaillen mieleeni suuria ja hauraita toiveita pitääkseni yhä elämää, jota nyt inhoon.

Minun vielä ollessani kaupungissa, tietämättä mitä tehdä, kun en löytänyt Don Fernandoa, tuli korviini julkinen kuulutus, missä luvattiin suuri palkinto sille, joka löytäisi minut, mainittiin minun ikäni ja kuvailtiin pukua, joka oli ylläni; sitäpaitsi kuulin sanottavan, että nuori saattelijani oli vienyt minut pois vanhempieni luota, mikä seikka kovin koski minuun, sillä siitä näin, kuinka maineeni oli menoteillään, koska ei siinä kyllin, että olin pakoni vuoksi sen menettänyt, vaan lisäksi tuli vielä tieto, että olin karannut henkilön kanssa, joka oli niin alhainen eikä suinkaan ansainnut hellää kiintymystäni. Kuultuani kuulutuksen minä lähdin heti pois kaupungista palvelijani kanssa, jonka minulle vakuuttama uskollisuus näytti jo alkavan horjua, ja sinä yönä me tulimme tämän vuoriston tiheimpään metsään, koska pelkäsimme, että meidät löydettäisiin. Mutta onnettomuus, kuten sanotaan, kutsuu toista, kovan kohtalon loppu on tavallisesti uuden vielä pahemman alku, ja niin kävi nyt minun. Kun näet hyvä palvelijani, joka oli siihen saakka ollut uskollinen ja luotettava, näki minut tässä autiossa seudussa, niin hän yritti pikemmin oman konnamaisuutensa kuin minun kauneuteni yllyttämänä käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka tämä erämaa hänen nähdäkseen soi, ja ahdisti minua lemmentunnustuksillaan ollenkaan häpeämättä, pelkäämättä Jumalaa ja kunnioittamatta minua, ja kuullessaan minun vastaavan hänen julkeisiin ehdotuksiinsa jyrkin ja soveliain sanoin hän luopui hartaista pyynnöistä, joilla oli aluksi luullut jotakin saavuttavansa, ja alkoi käyttää väkivaltaa. Mutta vanhurskas taivas, joka harvoin, jos milloinkaan, jättää huomioonottamatta ja suosimatta vilpittömiä aikeita, auttoi minuakin niin, että vähiä voimiani vain hiukan ponnistaen syöksin hänet alas jyrkänteeltä, jättäen hänet sinne makaamaan, en tiedä, kuolleenako vai elävänä. Sitten lähdin, nopeammin kuin säikähdykseni ja uupumukseni tuntui sallivan, kauemmaksi tähän vuoristoon, ajattelematta ja suunnittelematta mitään muuta kuin tänne piiloutumista paetakseni isääni ja niitä, jotka hänen toimestaan minua etsivät. En tiedä, kuinka monta kuukautta on kulunut siitä, kun näissä aikeissa saavuin tänne, missä tapasin erään karjanomistajan, joka vei minut palvelijakseen erääseen tämän vuoriston keskellä sijaitsevaan kylään ja jonka palveluksessa olen ollut koko tämän ajan paimenpoikana, yrittäen aina pysytellä ulkosalla salatakseni hiuksiani, jotka nyt niin arvaamattani paljastivat minut teille. Uutteruuteni ja varovaisuuteni oli kuitenkin aivan turhaa, sillä isäntäni sai selville, etten ollut mies, ja silloin häneen iski sama paha ajatus kuin palvelijaani; mutta, koska sallimus ei aina suo vaikeuksien keralla keinoa niiden selvittämiseksi, en löytänyt mitään jyrkännettä tai kuilua syöstäkseni alas isäntäni ja päästääkseni hänet vaivastaan, niinkuin olin löytänyt palvelijaani varten, ja siksi pidin vähempänä vaikeutena poistua hänen luotaan ja kätkeytyä jälleen tähän jylhään seutuun kuin yrittää voimaini ja puolustelujeni avulla hänestä suoriutua. Painuin siis jälleen metsän suojaan etsiäkseni sieltä paikkaa, missä voisin aivan esteettömästi huokaillen ja itkien rukoilla taivasta armahtamaan onnettomuuttani sekä suomaan minulle voimia ja apua siitä pääsemään, tai päättääkseni päiväni tässä erämaassa, niin ettei jäisi jälkeäkään tästä kurjasta, joka on aivan syyttömästi antanut aihetta siihen, että hänestä puhutaan ja häntä panetellaan sekä kotiseudulla että vierailla paikkakunnilla.

Yhdeksäskolmatta luku,

missä kerrotaan siitä hupaisesta juonesta ja keinosta, jota käytettiin vapautettaessa rakastunutta ritariamme hänen aloittamastaan ylen ankarasta katumuksenteosta.

— Tämä, hyvät herrat, on totuudenmukainen kertomus onnettomasta kohtalostani; harkitkaa ja ratkaiskaa nyt, eikö minulla ollut riittävästi aihetta korviinne kantautuneisiin huokauksiin, kuulemiinne sanoihin ja silmistäni vuotaneisiin kyyneliin, vaikka niitä kaikkia olisi ollut vielä runsaamminkin. Ottaen huomioon onnettomuuteni laadun te varmaan oivallatte, että lohdutus on turhaa, koska siihen ei löydy mitään apua. Pyydän teitä vain (ja te voitte, kuten teidän tuleekin, sen varsin helposti tehdä) neuvomaan minua, missä voin säilyä hengissä menehtymättä pelkoon ja vapistukseen, joka minut valtaa, kun ajattelen, että etsijäni minut tapaavat; vaikka näet tiedän vanhempieni hellän rakkauden olevan varmana takeena siitä, että he ottaisivat minut hyvin vastaan, on se häpeäntunne, jonka valtaan joudun vain ajatellessanikin, että minun on astuminen heidän luokseen toisenlaisena kuin he olivat toivoneet, niin ankara, että mieluummin pakenen iäksi heidän näkyvistään kuin tulen heidän silmiensä eteen mielessäni ajatus, että he katsovat minun luopuneen siitä kunniallisuudesta, jota he olivat varmaan minulta odottaneet.

Niin sanottuaan hän vaikeni, ja hänen kasvonsa peitti puna, joka sangen selvästi ilmaisi hänen sielunsa tuskaa ja häpeää. Hänen kuuntelijansa puolestaan säälivät samoinkuin ihmettelivätkin hänen kovaa kohtaloaan, ja vaikka kirkkoherran teki mieli heti häntä lohduttaa ja neuvoa, puuttui ensinnä puheeseen Cardenio kysyen:

— Sinäkö, señora, siis olet kaunis Dorotea, rikkaan Clenardon ainoa tytär?

Dorotea joutui ihmeisiinsä kuullessaan mainittavan isänsä nimen ja nähdessään, kuinka mitätön oli sen mainitsija; onhan näet jo aikaisemmin kerrottu, miten kehnoissa pukimissa Cardenio oli. Niinpä Dorotea virkkoikin hänelle:

– Entä kuka olette te, ystäväni, joka näytte tuntevan isäni nimen? Ellen väärin muista, en ole onnettomuudestani kertoessani sitä kertaakaan maininnut.

– Minä — vastasi Cardenio — olen se poloinen, jota Luscinda, mikäli te, señora, meille kerroitte, sanoi puolisokseen. Minä olen onneton Cardenio; ja sama henkilö, joka saattoi teidät nykyiseen onnettomaan tilaanne, on petollisuudellaan tehnyt minusta sellaisen kuin näette, repaleisen, alastoman, kaikkea inhimillistä lohdutusta vailla olevan olennon ja, mikä pahinta, järjettömän, sillä järkeni on selvä ainoastaan silloin, kun taivas salin minun lyhyen ajan sitä nauttia. Minä olin läsnä Don Fernandon suorittaessa petostaan, Dorotea, ja minä kuuntelin, suostuisiko Luscinda hänen puolisokseen lausumalla myöntösanansa. En uskaltanut jäädä odottamaan nähdäkseni, mihin hänen pyörtymisensä johtaisi tai miten vaikuttaisi hänen povestaan löydetty kirje, sillä sieluni ei ollut kyllin luja kestääkseen niin monta onnettomuutta yhdellä kertaa. Siksi jätinkin talon ja kärsivällisyyden, annoin kirjoittamani kirjeen vierasystävälleni, jota pyysin toimittamaan sen Luscindalle, ja lähdin tähän erämaahan aikoen täällä lopettaa elämäni, jota siitä hetkestä inhosin kuin verivihollistani. Kohtalo ei kumminkaan ole suvainnut ottaa sitä minulta, vaan on tyytynyt viemään järjen, kenties siitä syystä, että tahtoi säästää minut tähän onnelliseen hetkeen, jona olen saanut kohdata teidät. Jos näet on totta, mitä olette kertonut, kuten uskon olevan, on myös mahdollista, että taivas on varannut onnettomuuksiimme paremman päätöksen kuin luulemme. Kun kerran Luscinda ei voi mennä naimisiin Don Fernandon kanssa, koska on minun omani, eikä Don Fernando hänen kanssaan, koska on teidän, ja kun hän on niin julkisesti seikan ilmoittanut, voimme kaiketi toivoa, että taivas antaa meille omamme takaisin sen ollessa vielä koskematta, vieraan omaksi joutumatta ja tuhoutumatta. Ja koska meillä on tämä lohdutus, joka ei johdu mistään kaukaisesta toiveesta eikä perustu mielettömiin haaveisiin, rukoilen teitä, señora, tekemään kunniallisessa mielessänne toisen päätöksen, niinkuin aion tehdä minä, varautuen odottamaan parempaa onnea, sillä minä vannon teille, niin totta kuin olen ritari ja kristitty, etten jätä teitä, ennenkuin näen teidän saaneen omaksenne Don Fernandon, ja ellen voi järjen sanoilla saada häntä tajuamaan, mitä hän on teille velkaa, käytän hyväkseni ritariarvoni minulle suomaa vapautta oikeudenmukaisesti haastamalla hänet kaksintaisteluun hänen teille tekemänsä vääryyden vuoksi, huolimatta muistella kokemaani solvausta, jonka kostamisen jätän taivaan tehtäväksi käyden auttamaan teitä täällä maan päällä.

Cardenion sanat saivat kerrassaan hämmästyksen valtaan Dorotean. Hän ei tietänyt, miten kiittäisi niin suurenmoisesta auliudesta, ja aikoi tarttua hänen jalkoihinsa niitä suudellakseen. Cardenio ei kumminkaan sitä sallinut, ja lisensiaatti vastasi heidän molempien puolesta, sanoi täysin hyväksyvänsä Cardenion jalon ehdotuksen ja ennen kaikkea pyysi, neuvoi ja vannotti Doroteaa lähtemään kanssaan hänen kyläänsä, missä voisivat hankkia, mitä heiltä puuttui, ja missä pidettäisiin neuvoa, kuinka etsittäisiin Don Fernandoa tai vietäisiin Dorotea vanhempiensa luo tai tehtäisiin, mitä sopivaksi katsottaisiin. Cardenio ja Dorotea kiittivät häntä ja hyväksyivät tämän suosiollisen tarjouksen. Parturi, joka oli kaiken aikaa ollut vaiti ja ihmetyksen vallassa, lausui nyt hänkin suopeita sanojaan ja tarjoutui yhtä auliisti kuin kirkkoherra palvelemaan heitä kaikin puolin, mikäli voi toimia heidän hyödykseen; hän kertoi myös lyhyesti, miksi he olivat tänne tulleet, mainitsi Don Quijoten merkillisen hulluuden ja että he nyt odottivat hänen aseenkantajaansa, joka oli lähtenyt häntä etsimään. Cardenio muisti kuin unennäkönsä sen kiistan, johon oli joutunut Don Quijoten kanssa, ja kertoi siitä toisille, osaamatta kumminkaan sanoa, mikä oli ollut riidan aiheena. Samassa he kuulivat huutoja ja tunsivat huutajan Sancho Panzaksi, joka ei ollut löytänyt heitä siitä, mihin oli heidät jättänyt, ja senvuoksi nyt äänekkäästi huikkaili. He lähtivät häntä vastaan, ja heidän tiedusteltuaan, miten oli Don Quijoten laita, Sancho kertoi, että isäntä oli hänen saapuessaan ollut paljaalla paidallaan, laihana, ihan keltaisena ja nälkiintyneenä, huokailemassa valtiatartaan Dulcineaa, ja että hän, vaikka Sancho oli selittänyt valtiattaren vaativan häntä poistumaan näiltä tienoilta ja lähtemään Tobosoon, missä Dulcinea häntä odotti, oli vastannut lujasti päättäneensä olla ilmaantumatta hänen ihanuutensa eteen, kunnes oli suorittanut mainetöitä, jotka tekisivät hänet neidon suosion ansainneeksi. Jos asiat menisivät tätä menoaan, oli Sanchon mielestä vaara tarjona, ettei Don Quijotesta tulisikaan keisaria, kuten hänen velvollisuutensa vaati, eikä edes arkkipiispaa, mikä oli vähin mahdollisuus, ja siitä syystä hän kehoitti harkitsemaan, mitä oli tehtävä, jotta hänet saataisiin sieltä pois. Lisensiaatti vakuutti, että Sancho voi olla aivan huoletta, sillä he kyllä veisivät hänet sieltä pois, tahtoipa tai ei. Hän kertoi sitten Cardeniolle ja Dorotealle, mitä he olivat suunnitelleet Don Quijoten parantamiseksi tai ainakin voidakseen kuljettaa hänet kotiinsa. Siihen virkkoi Dorotea, että hän voisi esittää apuatarvitsevan neidin osaa paremmin kuin parturi, että hänellä sitäpaitsi oli mukanaan vaatteita, jotka tekivät näytännön aivan luontevaksi, ja että he saivat huoletta jättää hänen asiakseen kaikki, mitä tarvittiin heidän aikomuksensa toteuttamiseksi; hän näet oli lukenut paljon ritariromaaneja ja tunsi varsin hyvin sen kieliparren, jota hädänalaiset neidit käyttivät pyytäessään vaeltavilta ritareilta suosiollista apua.

– Niinpä ei muuta — virkkoi kirkkoherra — kuin käydään heti juoneen; onni osoittautuu varmaan meille suopeaksi, koska on niin äkkiarvaamatta avautunut mahdollisuus teidän auttamiseksenne, hyvät vieraat, ja me olemme samalla löytäneet keinon saavuttaaksemme, mitä olimme suunnitelleet.

Dorotea otti nyt nyytistään eräänlaisesta upeasta villakankaasta tehdyn kokonaisen puvun ja toisenlaisesta kauniista viheriästä kankaasta tehdyn mantiljan sekä lippaasta kaulanauhan ja muita koruja, jotka suori tuossa tuokiossa ylleen, niin että näytti tosiaankin rikkaalta ja ylhäiseltä naiselta. Hän sanoi ottaneensa tämän kaiken ja vielä muutakin mukaansa kaiken varalta kotoa lähtiessään, mutta toistaiseksi ei ollut tarjoutunut tilaisuutta niiden käyttämiseen. Kaikkia ihastutti erinomaisesti hänen sulonsa, viehättävä olemuksensa ja kauneutensa, ja he tuomitsivat typeräksi Don Fernandon, joka oli hylännyt semmoisen kaunottaren. Eniten oli kumminkin ihmeissään Sancho Panza, sillä hänestä tuntui (kuten totta olikin), ettei hän ollut ikäpäivinään nähnyt niin ihanaa olentoa; siksi hän pyysikin erittäin hartaasti kirkkoherraa sanomaan, kuka tuo kaunis neiti oli ja mitä hän haki näiltä tiettömiltä mailta.

— Tämä kaunis neiti, parahin Sancho, — vastasi kirkkoherra — on kerta kaikkiaan suuren valtakunnan Minomicónin perijätär suoraan alenevassa polvessa miehispuolelta ja on tullut etsimään isäntäänne pyytääkseen häneltä suosionosoitusta, nimittäin, että hän vaatii hyvitystä erään ilkeän jättiläisen tälle neidille tekemästä vääryydestä tai solvauksesta; ja niin tämä prinsessa on saapunut aina Guineasta asti, siellä kuultuaan, millaisessa maineessa isäntänne on oivallisena ritarina kaikkialla tunnetussa maailmassa.

— Hyvin etsitty ja hyvin keksitty, — virkkoi siihen Sancho Panza — ja sitä parempi, jos isännälläni on niin oiva onni, että hän saa hyvitetyksi tuon solvauksen ja korjaa tuon vääryyden tappamalla sen nartunpoikajättiläisen, josta teidän armonne puhuu ja jonka hän varmaan tappaakin, jos tapaa, ellei hän vain ole aave; aaveille näet isäntäni ei mahda yhtään mitään. Mutta erästä seikkaa minä mielin pyytää teiltä, herra lisensiaatti, muun muassa, nimittäin sitä, että teidän armonne, jos isäntäni tekisi mieli ruveta arkkipiispaksi, mitä minä juuri pelkään, neuvoo häntä heti naimaan tämän prinsessan. Siten hänelle käy mahdottomaksi ottaa vastaan arkkipiispan arvo, hän saa ihan vaivatta keisarikuntansa, ja minäkin saavutan, mitä haluan. Perinpohjin asiaa harkittuani olen näet sitä mieltä, ettei ole minulle hyväksi, jos isännästäni tulee arkkipiispa, minä kun olen kelvoton kirkon palvelukseen, koska olen nainut mies; ja jos nyt lähtisin hankkimaan tispanssia saadakseni nauttia kirkollisia tuloja, vaikka minulla on kuin onkin vaimo ja lapsia, niin eihän siitä mitään loppua tulisi. Niinpä siis, armollinen herra, koko niksi on siinä, että isäntäni heti nai tämän neidin, jonka nimeä en vielä tiedä ja jota siis en nimeltään mainitse.

— Hänen nimensä — vastasi kirkkoherra — on prinsessa Minomicóna; koska näet hänen valtakuntansa on nimeltään Minomicón, on selvää, että hänen oma nimensä täytyy olla tuo.

— Ei epäilemistäkään; — vastasi Sancho — minä olen huomannut monenkin ottavan liika- ja sukunimensä siitä paikkakunnasta, missä ovat syntyneet, joten heillä on niininään Pedro de Alcala, Juan de Ubeda tai Diego de Valladolid, ja nähtävästi on Guineassakin vallalla sama tapa: että kuningattaret nimittävät itseään valtakuntiensa mukaan.

— Niin kaiketi, — sanoi kirkkoherra — ja mitä isäntänne naimiseen tulee, teen mitä suinkin voin.

Siitä Sancho oli kovin mielissään, ja kirkkoherra ihmetteli yhtä hartaasti hänen yksinkertaisuuttaan ja sitä, että miehen päähän olivat nähtävästi piintyneet samat hullutukset kuin hänen isäntäänsä, koska hän ilmeisesti piti varsin varmana, että Don Quijotesta tulisi keisari.

Dorotea oli sillävälin jo sijoittunut kirkkoherran muulin selkään, ja parturi oli sovittanut leukaansa härän häntäparran; sitten he kehoittivat Sanchoa opastamaan heitä Don Quijoten luo, huomauttaen, ettei hänen pitänyt olla tuntevinaankaan lisensiaattia eikä parturia, koska hänen isäntänsä keisariksi pääseminen riippui juuri siitä, ettei hän heitä tuntenut. Kirkkoherra ja Cardenio eivät halunneet lähteä heidän kerallaan; Cardenio senvuoksi, ettei Don Quijoten mieleen muistuisi heidän riitansa, kirkkoherra siksi, ettei hänen läsnäoloaan toistaiseksi kaivattu. He siis antoivat toisten mennä edellä ja seurasivat heitä hiljalleen jalkaisin. Kirkkoherra oli vielä neuvonut Doroteaa, miten hänen tuli menetellä, mutta Dorotea kehoitti heitä olemaan aivan huoletta: kaikki tulisi tapahtumaan täsmälleen niinkuin ritarikertomukset edellyttivät ja kuvailivat. He olivat kulkeneet suunnilleen kolme neljännespeninkulmaa, kun näkivät kalliorykelmän keskellä Don Quijoten, joka nyt oli pukeissaan, mutta ei varuksissaan, ja Dorotea, saatuaan Sancholta tietää, että tuo oli Don Quijote, sivalsi piiskalla ratsuaan hyvin parroitetun parturin häntä seuratessa. Kun he olivat saapuneet hänen luokseen, hyppäsi asevartia muulinsa selästä ja kiiruhti kädet ojossa auttamaan alas neitiä. Dorotea astui vikkelästi ratsultaan, heittäytyi Don Quijoten eteen polvilleen eikä noussut, vaikka toinen kaikin voimin yritti saada häntä jaloilleen, vaan haastoi seuraavaan tapaan:

— Urhoollinen ja voimallinen ritari! Minä en suostu tästä nousemaan, ennenkuin teidän oivallisuutenne ja kohteliaisuutenne suo minulle suosionosoituksen, joka on koituva teidän oman persoonanne kunniaksi ja ylistykseksi sekä suureksi hyödyksi kaikkein lohduttomimmalle ja loukatuimmalle neidolle, mitä on nähty auringon alla. Ja jos väkevän käsivartenne urheus vastaa teidän kuolemattoman maineenne kaikua, niin olette velvollinen auttamaan tätä poloista, joka saapuu ylen kaukaisilta mailta, teidän mainehikkaan nimenne houkuttelemana, etsimään teitä auttajakseen kovissa kohtaloissaan.

— En vastaa teille sanaakaan, kaunis neiti, virkkoi Don Quijote — enkä kuuntele enää asiaanne, ellette sitä ennen nouse maasta.

— Minä en nouse, herra, — vastasi surunrasittama neiti — ellei teidän kohteliaisuutenne ensin lupaa minulle suosionosoitusta, jota anelen.

— Minä lupaan ja myönnän sen teille, — vastasi Don Quijote — mikäli sen suorittamisesta ei koidu haittaa tai vahinkoa kuninkaalleni, isänmaalleni tai hänelle, jonka hallussa on sydämeni ja vapauteni avain.

— Siitä ei tule olemaan haittaa eikä vahinkoa mainitsemillenne — virkkoi surumielinen neiti.

Samassa tuli Sancho Panza kuiskaamaan isäntänsä korvaan:

— Armollinen herra, te voitte hyvinkin luvata hänelle suosionosoituksen, jota hän pyytää, sillä sehän on pieni juttu: on vain surmattava jättiläiskoljo, ja tämä anelija on korkea prinsessa Minomicóna, Etiopian kuningaskunnan Minomicónin kuningatar.

– Olipa kuka tahansa; — vastasi Don Quijote — minä teen, mitä olen velvollinen tekemään ja mihin minua käskee omatuntoni sen kutsumuksen mukaan, jonka olen valinnut.

Sitten hän kääntyi neidin puoleen ja virkkoi:

– Suvaitkoon teidän ihanuutenne nousta, sillä minä suon teille sen suosionosoituksen, jota mielitte minulta pyytää.

– Lausun siis pyyntöni, — virkkoi neiti — nimittäin, että teidän ylevämielinen persoonanne nyt heti lähtee kanssani, minne teidät vien, ja lupaa olla ryhtymättä mihinkään muuhun seikkailuun tai avunantoon, kunnes olette kostanut minun puolestani kavaltajalle, joka on anastanut valtakuntani rikkoen kaikkea jumalallista ja inhimillistä oikeutta.

— Minä lupaan siihen suostua, — vastasi Don Quijote — ja niinmuodoin voitte te, jalo neiti, tästä lähtien luopua rasittavasta alakuloisuudestanne ja saattaa riutuneet toiveenne loimahtamaan uusin voimin uuteen liekkiin, sillä Jumalan ja minun käsivarteni avulla saatte pian takaisin valtakuntanne ja pääsette ikivanhan ja mahtavan maanne valtaistuimelle niistä konnista huolimatta, jotka mielivät sitä vastustaa, ja heidän uhallaan. Ja käykäämme nyt kohta työhön käsiksi, sillä viivyttelystä sanotaan yleensä koituvan vaaraa.

Hädänalainen neiti tahtoi väkisinkin suudella hänen käsiään, mutta Don Quijote, joka oli kaikin puolin kohtelias ja hieno ritari, ei millään ehdolla siihen suostunut, vaan nosti neidin seisaalleen ja sulki hänet syliinsä erittäin säädyllisesti ja kohteliaasti, käskien sitten Sanchoa katsomaan Rocinanten satulavöitä ja pukemaan hänet varuksiinsa. Sancho otti alas varukset, jotka riippuivat puunoksasta kuin voitonmerkkinä, tarkasti vyöt ja puki tuota pikaa varukset herransa ylle. Havaitessaan olevansa täysissä varuksissa Don Quijote virkkoi:

— Lähtekäämme nyt Jumalan nimeen tätä ylhäistä neitiä auttamaan.

Parturi oli yhä polvillaan ja kykeni vain vaivoin pidättämään nauruansa ja estämään putoamasta partaansa, jonka menetys olisi saattanut tehdä tyhjäksi heidän hyvän aikeensa; mutta nähdessään, että suosionosoitus oli jo myönnetty ja kuinka uutterasti Don Quijote valmistuke sitä suorittamaan, hän nousi ja tarttui valtiattarensa toiseen käteen, ja niin he molemmat auttoivat neidin muulin selkään. Don Quijote nousi sitten Rocinanten satulaan, parturi sijoittui ratsulleen, mutta Sancho jäi jalkapatikkaan, jälleen muistaen menettämänsä harmon, koska nyt sitä kaipasi. Sancho ei kumminkaan ollut tuosta millänsäkään, sillä hänestä näytti siltä, että hänen herransa nyt oli pääsemässä, jopa ihan pääsemäisilläänkin keisariksi; hän näet epäilemättä otaksui isäntänsä menevän naimisiin tuon prinsessan kanssa ja tulevan ainakin Minomicónin keisariksi. Hänen ainoana huolenaan oli ajatus, että tuo valtakunta sijaitsi neekerien maassa, joten siis kaikki hänen tulevat alamaisensa välttämättä olivat neekereitä; mutta hän keksi mielessään siihen heti hyvän keinon ja lohdutti itseään: »Mitä huolin siitä, että alustalaiseni ovat neekereitä? Ei muuta kuin lastaan ne laivaan ja kuljetan Espanjaan, missä voin ne myydä ja saan niistä käteismaksun, ja sillä rahalla minä voin ostaa jonkin arvon tai jonkin viran ja elellä niin huoletonna ikäni kaiken. Olisipa laitaa, ellei miehellä olisi älliä eikä kykyä järjestää asioita ja myydä kolmeakymmentä- tai ainakin kymmentätuhatta alamaistaan kädenkäänteessä! Jumaliste, minä panen ne lentämään, olivatpa sitten pieniä tai suuria tai millaisia tahansa, ja vaikka olisivat kuinka mustia, minä saan ne kyllä muuttumaan valkoisiksi tai keltaisiksi.[2] Tulkaahan vain tänne, älkää yhtään pelätkö, sormeanihan minä tässä imeskelen!» Näitä miettiessään hän oli niin touhuissaan ja tyytyväinen, että kerrassaan unohti jalankulkemisesta koituvan harmin.

Kaikkea tätä seurasivat Cardenio ja kirkkoherra muutamien orjantappurapensaitten takaa tietämättä, miten menetellä, jotta pääsisivät heidän seuraansa; mutta kirkkoherra, joka oli varsin ovela, keksi kohta, mitä heidän piti tehdä saavuttaakseen tarkoituksensa: hän otti mukanaan kuljettamastaan kotelosta sakset, leikkasi sangen näppärästi Cardenion parran, puki hänen ylleen oman ruskean nuttunsa ja antoi hänelle vielä mustan viitan, niin että hänelle itselleen jäivät vain housut ja ihomekko; ja Cardenio näytti tosiaankin nyt niin toisenlaiselta, ettei olisi itseään tuntenut, vaikka hänellä olisi ollut kuvastin edessään. Toiset tosin olivat ehtineet edelle, ennenkuin tämä toimitus oli suoritettu, mutta siitä huolimatta kirkkoherra ja Cardenio ehtivät helposti valtamaantielle ennen heitä, koska risukot ja kehnot kulkureitit pakottivat ratsastavia liikkumaan hitaammin kuin jalankävijät. Niin he sijoittuivat tasangolle, siihen kohtaan, missä tie urkeni vuoristosta. Don Quijoten ja hänen seuralaistensa saapuessa kirkkoherra alkoi katsella häntä hyvin pitkään, eleillään osoittaen hänen näyttävän tutulta, ja siten kauan aikaa häntä silmäiltyään lähti häntä kohti, kädet ojennettuina ja ääneen huutaen:

— Olipa onni, että löysin ritariuden kuvastimen, kelpo maanmieheni Don Quijote Manchalaisen, aateliuden kukan ja kerman, hädänalaisten suojelijan ja auttajan, vaeltavien ritarien kvintessensin.

Niin sanoen hän kiersi käsivartensa Don Quijoten vasemman polven ympärille, ja ritari, hämmästyneenä siitä, mitä näki ja kuuli toisen sanovan ja tekevän, katseli häntä tarkkaavasti, tunsi hänet vihdoin, näytti säikähtävän ja pyrki kaikin voimin alas satulasta; mutta kirkkoherra ei siihen suostunut, ja siksi virkkoi Don Quijote:

— Sallikaa, herra lisensiaatti, sillä ei ole oikein, että minä istun hevosenselässä ja teidän armonne lainen kunnianarvoinen henkilö kulkee jalan.

— Siihen minä en voi millään ehdolla suostua; — vastasi kirkkoherra — jääköön teidän ylhäisyytenne satulaan, sillä ratsain te suoritatte suurimmat mainetyöt ja seikkailut, mitä meidän aikanamme on nähty; minulle, papille, mutta vähäarvoiselle, on kylliksi, kun saan istuutua jonkun teidän armonne seurassa kulkevan herran hevosen lautasille, mikäli he eivät pane pahakseen; ja uskonpa silloin, että ratsunani on Pegasos-hevonen[3] tai se seebra tai sotaorhi, jolla ratsasti mainehikas mauri Muzaraque,[4] joka vielä tänäkin päivänä makaa noiduttuna Zuleman suuressa kummussa,[5] vähän matkan päässä Complutumin mainiosta kaupungista.

— Tuo ei juolahtanut mieleenikään, hyvä herra lisensiaatti; — vastasi Don Quijote — mutta varmaan uskon, että armollinen prinsessa suvaitsee minun pyynnöstäni käskeä asepalvelijaansa jättämään muulinsa satulapaikan teidän armonne käytettäväksi; hän itse voi sijoittua taakse, jos prinsessa sen sallii.

– Sallii aivan varmaan, — vastasi prinsessa — ja tiedänpä senkin, ettei herra asevartiaani tarvitse käskeä: hän on niin kohtelias ja sivistynyt, ettei hän salli hengenmiehen kävellä, jos hänellä jotenkin on tilaisuutta ratsastaa.

– Niin on laita — vastasi parturi.

Hän astui kohta maahan, kehoitti kirkkoherraa istuutumaan satulaan, ja tämä teki niin odottamatta enempiä pyyntöjä. Mutta parturin sitten yrittäessä sijoittua muulin lautasille kävikin niin ikävästi, että muuli, joka oli vuokrajuhta, mikä riittää samalla ilmaisemaan, että se oli ilkeä otus, kohotti hiukan takapäätään ja potkaisi pari kertaa niin tuimasti, että mestari Nicolas, jos potkut olisivat osuneet hänen rintaansa tai päähänsä, sen sijaan, että osuivat vain ilmaan, olisi kironnut hiiden kattilaan koko tämän Don Quijoten kotiteloilleen saattamiseksi suunnitellun retken. Näinkin ollen potkut säikähdyttivät häntä niin kovin, että hän keikkosi maahan, muistamatta ollenkaan varoa partaansa, joka kirposi irti ja tuiskahti sekin maahan. Havaitessaan sen menettäneensä parturi ei tiennyt muuta neuvoa kuin peittää kasvot molemmin käsin ja voihkia, että häneltä oli isketty irti poskihampaat. Nähdessään partavihkon makaavan ilman leukaluuta ja ihan veretönnä pitkän matkan päässä kukistuneesta asepalvelijasta Don Quijote virkkoi:

— Jumal'avita, millainen iso ihme! Parta on temmattu ja kiskaistu hänen kasvoistaan niin tyystin kuin olisi nimenomaan aiottu se ajella!

Kirkkoherra, joka huomasi juonensa olevan vaarassa joutua ilmi, kiiruhti kohta noutamaan partaa, vei sen yhä vielä maassa makaavan ja voihkivan parturin luo, painoi hänen päänsä poveaan vasten ja sijoitti samassa parran paikoilleen mutisten jotakin, minkä sanoi olevan loitsua ja omansa kiinnittämään ihmisen leukaan partaa, kuten kohta saataisiin nähdä. Saatuaan sen jälleen sijoilleen hän astui loitommaksi, ja knaappi oli siinä yhtä parrallisena ja terveenä kuin ennen. Sitä Don Quijote kovin ihmetteli ja pyysi kirkkoherraa tilaisuuden tarjoutuessa opettamaan hänelle tuon loitsun; hän näet arveli, että sen voima ulottui avarammillekin aloille kuin pelkkään parran kiinnitykseen, koska oli selvää, että parran lähtiessä täytyi ihon ja lihankin pahoin haavoittua ja vioittua, joten loitsu, kyetessään kaiken sen korjaamaan, epäilemättä kelpasi muuhunkin, eikä vain leuan ja parran parantamiseen.

— Niin onkin laita — sanoi kirkkoherra ja lupasi opettaa sen hänelle ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa.

He tekivät nyt sellaisen sopimuksen, että kirkkoherra nousisi ensinnä satulaan ja että he kolme sitten vuorottelisivat, kunnes ehtisivät majataloon, joka saattoi olla suunnilleen kahden peninkulman päässä sieltä. Kun he siis olivat ehtineet nousta ratsuilleen, nimittäin Don Quijote, prinsessa ja kirkkoherra, ja kolme muuta lähti käymään jalkaisin, nimittäin Cardenio, parturi ja Sancho Panza, lausui Don Quijote neidille:

— Suvaitkoon teidän korkeutenne, valtiattareni, lähteä johtamaan kulkuamme, minne parhaaksi näette.

Ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi lisensiaatti:

— Mihin valtakuntaan teidän korkeutenne tahtoo meidät johdattaa? Onko se kukaties Minomicónin kuningaskunta? Se se varmaan on, jos minä valtakunnista mitään ymmärrän.

Dorotea, joka hyvin yskän oivalsi, arvasi kohta, että tuohon oli vastattava myöntävästi, ja sanoi siis:

— Niin on, herra; sitä kuningaskuntaa kohti kulkee minun tieni.

— Jos niin on, — sanoi kirkkoherra — on meidän mentävä minun kyläni läpi, ja sieltä teidän armonne suuntaa kulkunsa Cartagenaan, missä voitte nousta laivaan hyvä onni mukananne; jos sitten tuuli on suotuisa, meri tyyni ja myrskytön, voitte hiukan vähemmässä kuin yhdeksässä vuodessa saada näkyviinne suuren Meona-, tarkoitan Meotis-järven,[6] josta on vähän enemmän kuin sata päivämatkaa teidän korkeutenne valtakuntaan.

Teidän armonne erehtyy; — sanoi prinsessa — ei näet ole kahta vuotta, kun lähdin sieltä, eikä sää suinkaan ollut hyvä koko aikana, mutta siitä huolimatta olen päässyt näkemään, mitä hartaasti halusin, nimittäin herra Don Quijote Manchalaisen, josta kuulin kerrottavan heti, kun olin astunut maihin Espanjassa, ja kuulemani sai minut kohta etsimään häntä, jolta sulkeutuisin hänen jaloutensa suosioon ja uskoisin oikean asiani hänen voittamattoman käsivartensa varaan.

— Ei enempää kiitosta; — lausui siihen Don Quijote — minä näet vihaan kaikenlaista imartelua, ja vaikka tämä ei sitä lienekään, loukkaavat sellaiset puheet kumminkin minun siveitä korviani. Minä voin sanoa teille, armollinen valtiattareni, ainoastaan, että olipa minussa urheutta tai ei, minä tulen käyttämään kaikkea sitä, mikä minussa lienee tai ei liene, teidän palvelukseenne hamaan hengenlähtöön saakka. Mutta tämän minä nyt jätän odottamaan omaa aikaansa ja pyydän herra lisensiaattia minulle sanomaan, mikä syy on kuljettanut hänet näille seuduille näin yksinään, ilman palvelijoita ja niin vähissä vaatteissa, että kerrassaan kauhistun.

— Siihen minä vastaan aivan lyhyesti — virkkoi kirkkoherra. — Teidän armonne, herra Don Quijoten tulee tietää, että me, minä ja mestari Nicolas, meidän hyvä tuttavamme ja parturimme, olimme menossa Sevillaan nostamaan rahoja, jotka eräs monta vuotta sitten Intiaan muuttanut sukulaiseni oli minulle lähettänyt, eikä niin vähääkään, sillä niitä ilmoitettiin olevan enemmän kuin kuusikymmentätuhatta täysipitoista pesoa, mikä ei ole aivan mitätön summa; mutta eilen, meidän matkatessamme näitä maita, hyökkäsi kimppuumme neljä rosvoa, jotka veivät meiltä kaikki, partaakaan säästämättä, ja tekivät työnsä niin tyystin, että parturin täytyi ottaa leukaansa irtoparta; ja tämä nuori mies — hän viittasi Cardenioon — joutui hänkin pahoinpidellyksi. Ja parasta koko jutussa on, että näillä seuduilla yleisesti huhuillaan ryöstäjiemme olevan kaleerivankeja, jotka kuuluu vapauttaneen melkein tässä samassa paikassa joku mies, niin voimallinen, että päästi heidät kahleistaan komissaarista ja vartioista huolimatta. Se mies oli varmaan järjiltään tai samanlainen konna kuin hekin, tai ihminen, jolla ei ole sydäntä eikä omaatuntoa, koska hän saattoi päästää suden lampaitten joukkoon, revon kanaparveen, kärpäsen hunajaan, saattoi ilkkua oikeutta ja toimia vastoin kuningastaan ja synnynnäistä herraansa rikkomalla hänen laillisen käskynsä, koska, sanon minä, saattoi riistää kaleereilta niiden soutajat ja herättää levottomuutta Pyhässä Veljeskunnassa, joka on jo monta vuotta levännyt siunatussa rauhassa, sanalla sanoen, saattoi suorittaa teon, jonka vuoksi saa sielulleen vahingon eikä mitään voittoa ruumiilleen.

Sancho oli kertonut kirkkoherralle ja parturille kaleerivankien kanssa sattuneen seikkailun, mistä hänen isäntänsä oli suoriutunut varsin kunniakkaasti, ja siitä syystä kirkkoherra käytti esityksessään voimallisia käänteitä nähdäkseen, mitä Don Quijote tekisi tai sanoisi. Don Quijoten kasvoissa vaihtui väri sana sanalta, eikä hän uskaltanut tunnustaa toimineensa noiden veikkojen vapauttamiseksi.

– Ne siis meidät ryöstivät — sanoi kirkkoherra. Suokoon Jumala armossaan anteeksi hänelle, joka ei sallinut heitä kuljetettavan kärsimään ansaitsemaansa rangaistusta.

Kolmaskymmenes luku,

jossa kerrotaan kauniin Dorotean älykkyydestä sekä muista varsin miellyttävistä ja hupaisista seikoista.

Kirkkoherra oli tuskin ennättänyt lopettaa, kun Sancho virkkoi:

— Totta totisesti, herra lisensiaatti, sen mainion työn tekijä oli minun isäntäni, ja eipä sillä, etten minä ennakolta häntä varoittanut ja neuvonut katsomaan, mitä teki, ja sanonut, että oli synti päästää ne irti, koska kaikki olivat sinne menossa niinkuin suurten konnain pitikin.

— Hölmö, — sanoi siihen Don Quijote — eihän ole vaeltavien ritarien asia eikä velvollisuus tutkia, kulkevatko ne murheelliset, kahlehditut ja sorretut, joita he teillään kohtaavat, sillä tavalla tai ovatko sellaisessa ahdingossa syystään tai syyttään; heidän asianaan on vain auttaa heitä, kuten ainakin apuatarvitsevia, tarkaten heidän kärsimystään eikä heidän konnuuksiaan. Minä kohtasin kokonaisen rukousnauha-jonon juroja ja kurjia ihmisiä ja tein heidän hyväkseen, mitä velvollisuuteni vaati, kävi sitten kuinka tahansa. Ja sille, joka on katsonut menettelyni moitittavaksi, sanon, herra lisensiaatin pyhää virkaa ja hänen persoonaansa kaikin puolin kunnioittaen, että hän tuntee huonosti ritariseikkoja ja valehtelee kuin nartunpoika ja suvuton olento; ja tämän minä hänelle opetan miekallani, niinkuin on yksityiskohtaisemmin säädetty.

Tuon sanottuaan hän varautui jalustimiinsa ja painoi alas ryntäyslakkinsa; parturinvatia, joka hänen mielestään oli Mambrinon kypäri, hän näet kuljetti mukanaan satulan takanupissa, kunnes saisi korjatuiksi ne vauriot, joita oli koitunut kaleerivankien sitä käsitellessä.

Dorotea, joka oli älykäs ja leikkisä ja oli jo tullut tietämään, etteivät kaikki ruuvit olleet paikoillaan Don Quijoten päässä ja että kaikki, Sancho Panzaa lukuunottamatta, pitivät häntä pilanaan, ei halunnut olla toisia huonompi, vaan virkkoi hänelle, nähdessään hänet niin tuimalla tuulella:

— Herra ritari, teidän armonne tulee muistaa minulle lupaamanne suosionosoitus ja ettei teidän, lupauksenne mukaan, sovi antautua mihinkään muuhun seikkailuun, olipa se kuinka tähdellinen tahansa. Tyyntykää siis; jos herra lisensiaatti olisi tietänyt, että kaleerivangit oli vapauttanut teidän voittamaton käsivartenne, olisi hän varmaan pitänyt suunsa visusti suljettuna, vieläpä puraissut kieltäänkin kolme kertaa, ennenkuin olisi lausunut sanaa, joka olisi saattanut koitua teidän armonne halvennukseksi.

– Sen lupaan ja vannon, — sanoi kirkkoherra — ja olisinpa vielä raastanut pois toisen puolen viiksistäni.

— Minä vaikenen, valtiattareni, — virkkoi Don Quijote hillitsen sen oikeutetun vihan, joka jo oli sydämeeni noussut, ja pysyn tyynenä ja rauhallisena, kunnes tulen täyttäneeksi, mitä olen teille luvannut; mutta tämän hyvän haluni ja aikomukseni tähden pyydän teitä sanomaan, ellei se tunnu teistä epämieluisalta, mikä on huolenanne ja mitkä, kutka ja millaiset ovat ne henkilöt, joille minun on puolestanne kostettava asianmukaisesti, tyydyttävästi ja täydellisesti.

— Sen sanon mielelläni, — vastasi Dorotea — ellei teitä väsytä kärsimysten ja onnettomuuksien kuuleminen.