Sancho katseli tarkkaavasti pesemis-seremoniaa ja sanoi itsekseen:
— Pyhä isä! Onkohan tässä maanpaikassa tapana pestä aseenkantajienkin parta samoinkuin ritarien? Minulle se totisesti olisi hyvään tarpeeseen, ja sitä kiitollisempi olisin, jos vielä ajelisivat partani.
— Mitä te siinä itseksenne puhutte; Sancho? — kysyi herttuatar.
— Minä sanon tässä, armollinen rouva, vastasi hän – että olen aina kuullut kerrottavan, että toisten ruhtinaitten hoveissa aterian loputtua annetaan vettä käsille, mutta ei lipeää partaan. Onpa hyvä, että saa kauan elää, jotta saa paljon nähdä, vaikka sanotaanhan niinkin, että joka kauan elää, se paljon pahaa kokee, joskin tuommoisen pesun kokeminen on pikemmin huvia kuin vaivaa.
– Älkää olko huolissanne, hyvä Sancho; — sanoi herttuatar — minä pidän huolen siitä, että kamarineitini teidät pesevät ja panevat pyykkiinkin, jos niin tarvitaan.
— Minä tyydyn parran pesemiseen, — vastasi Sancho ainakin toistaiseksi;
Jumala on säätänyt, mitä tuonnempana tapahtuu.
— Ottakaa huomioon, hovimestari, — sanoi herttuatar — mitä kelpo Sancho haluaa, ja täyttäkää hänen toivomuksensa täsmällisesti.
Hovimestari lupasi kaikin puolin palvella herra Sanchoa ja lähti sitten aterioimaan vieden Sanchon mukanaan. Herttua ja herttuatar jäivät Don Quijoten kanssa pöydän ääreen, ja he keskustelivat siinä monista eri asioista, jotka sentään kaikki koskivat asetointa ja vaeltavaa ritarikuntaa.
Herttuatar pyysi Don Quijotea, jonka sanoi huomanneensa hyvämuistiseksi, kuvailemaan neiti Dulcinea Tobosolaisen kauneutta ja hänen kasvojensa piirteitä. Sen nojalla, mitä huhu oli tietänyt kertoa Dulcinean kauneudesta, herttuatar piti aivan varmana, että hänen täytyi olla kaunein olento koko maailmassa, vieläpä koko Manchassakin. Kuultuaan herttuattaren pyynnön Don Quijote huokasi ja sanoi:
— Jos voisin temmata sydämen povestani ja asettaa sen teidän korkeutenne nähtäviin lautaselle tähän pöydälle, niin kieleni ei tarvitsisi nähdä vaivaa lausumalla, mitä tuskin voidaan ajatuksella käsittää, sillä, teidän ylhäisyytenne näkisi valtiattareni siihen täydellisesti kuvattuna. Mutta mitä hyödyttää, jos nyt ryhdyn kohta kohdalta ja piirre piirteeltä kuvailemaan ja esittämään verrattoman Dulcinean kauneutta, koska sellainen tehtävä on toisille hartioille paremmin sopiva taakka, tehtävä, jonka suorittamisessa tulisi askarrella Parrhasion, Timantheen ja Apelleen siveltimien ja Lysippon taltan maalaten ja muovaten hänen kuvaansa kankaalle, marmoriin ja pronssiin, ja ciceronisen ja demosthinisen kaunopuheisuuden, oikein häntä sanoilla ylistäen.
Mitä merkitsee demosthininen, armollinen herra Don Quijote? — kysyi herttuatar. — Sitä sanaa en ole kuullut eläessäni.
— Demosthininen kaunopuheisuus — vastasi Don Quijote — merkitsee samaa kuin Demostheneen kaunopuheisuus, samoinkuin ciceroninen merkitsee Ciceron kaunopuheisuutta; nämä molemmat näet olivat maailman parhaimmat kaunopuhujat.
— Niin on laita; — virkkoi herttua — ja te olitte hiukan hajamielinen esittäessänne tuon kysymyksen. Mutta armollinen herra Don Quijote ilahduttaisi meitä sittenkin suuresti, jos suostuisi kuvailemaan valtiatartaan; vaikka hän piirtäisi vain joitakin ääriviivoja ja luonnoksia, niin kuvasta varmaan syntyy sellainen, että kauneimpienkin naisten täytyy häntä kadehtia.
— Minä tekisin sen epäilemättä, — vastasi Don Quijote —jollei hän olisi häipynyt muististani hänelle äskettäin sattuneen onnettomuuden tähden, joka on niin suuri, että mielin häntä pikemmin itkeä kuin kuvailla. Teidän korkeuksienne näet tulee tietää, että minä, lähdettyäni tässä taannoin suutelemaan hänen käsiänsä ja saamaan hänen siunaustaan ja suosiollista lupaansa tätä kolmatta retkellelähtöä varten, löysin etsimäni asemesta aivan toisen henkilön, havaitsin, että hän oli lumottuna ja että prinsessasta oli tullut maalaistyttö, kauniista ruma, enkelistä perkele, hyvätuoksuisesta inhoittava kuin rutto, sivistyneestä sivistymätön, siveästä neidosta kevyt kekkale, valkeudesta pimeys ja sanalla sanoen Dulcinea Tobosolaisesta sayagolainen talonpoikaistyttö.
— Jumala varjelkoon! — huudahti herttua kovalla äänellä. — Kuka on tuottanut maailmalle semmoisen vahingon? Kuka on riistänyt siltä sitä ilahduttaneen kauneuden, sitä huvittaneen viehätyksen ja sille kunniaa tuottaneen siveyden?
— Kuka? — virkkoi Don Quijote. — Kuka muu se voisikaan olla kuin joku ilkeä noita niiden monien kateellisten joukosta, jotka minua vainoavat? Tämä kirottu sukukunta, joka on tullut maailmaan himmentämään ja tuhoamaan hyvien ihmisten tekoja ja vetämään esiin ja ylentämään pahojen tekoja. Noidat ovat minua vainonneet, noidat minua vainoavat ja noidat tulevat minua vainoamaan, kunnes syöksevät minut ja minun jalot ritaritekoni unohduksen syvään kuiluun ja vahingoittavat ja haavoittavat minua juuri siinä kohdassa, jota huomaavat minun pahimmin aristelevan; jos näet vaeltavalta ritarilta riistetään hänen sydämensä valtiatar, niin se merkitsee samaa kuin jos häneltä riistettäisiin silmät, joilla hän katselee, aurinko, josta hän saa valonsa, ja ravinto, joka häntä ylläpitää. Olen sanonut jo useasti ja sanon nyt vielä kerran, että vaeltava ritari vailla sydämensä valtiatarta on kuin puu ilman lehviä, kuin rakennus ilman perustusta, kuin varjo ilman kappaletta, joka sen luo.
— Enempää siitä ei voida sanoa; — virkkoi herttuatar — mutta jos meidän kumminkin tulee uskoa sitä herra Don Quijoten urotöistä kertovaa historiaa, joka on vähän aikaa sitten tullut päivän valkeuteen ja saavuttanut lukijoiden yleisen suosion, niin siinä, mikäli oikein muistan, mainitaan, ettei teidän armonne ole milloinkaan nähnyt neiti Dulcineaa ja ettei ole olemassakaan mainittua neitiä, vaan ainoastaan eräs kuviteltu nainen, jonka teidän armonne oma mieli on siittänyt ja synnyttänyt koristaen hänet mielin määrin kaikenlaisella viehätyksellä ja täydellisyydellä.
– Siitä voisi puhua paljon — vastasi Don Quijote. – Jumala tietää, onko Dulcinea olemassa vai ei, onko hän kuviteltu vai todellinen. Tämä kuuluu niihin seikkoihin, joiden tutkimisessa ei saa mennä äärimmilleen. Minä en ole siittänyt enkä synnyttänyt sydämeni valtiatarta, vaikka hän kuvastuu mieleeni sellaisena kuin täytyy olla naisen, jonka hyvät ominaisuudet tekevät hänet kuuluisaksi kaikkialla maailmassa, esimerkiksi, että hän on moitteettoman kaunis, arvokas, mutta ei kopea, hellä ja kunniallinen, kiitollinen, koska on kohtelias, kohtelias, koska on hyvin kasvatettu, ja lisäksi ylhäistä sukua, koska kauneus kirkastaa ja vallitsee jalosukuista verta täydellisemmin kuin alhaissukuista kauneutta.
— Se on oikein; — sanoi herttua — mutta herra Don Quijoten tulee sallia minun huomauttaa eräästä seikasta, jota ilmaisemaan minua pakottaa hänen urotöistään kertova lukemani teos. Siitä näet käy ilmi, ettei neiti Dulcinea, vaikka myönnetäänkin, että Tobosossa tai sen lähiseuduilla olisi semmoinen ollut ja että hän olisi ollut niin erinomaisen kaunis kuin teidän armonne meille kertoo, sittenkään voi jalosukuisuuteen nähden vetää vertoja toisille ylhäisille naisille, esimerkiksi Orianalle, Alastrajarealle, Madásimalle tai muille heidän laisilleen, joita historiat ovat tulvillaan, kuten teidän armonne hyvin tietää.
– Siihen voin sanoa, — vastasi Don Quijote — että Dulcinea on omien töittensä tytär, että hyveet jalostavat verta ja että kunnollista alhaista tulee pitää suuremmassa arvossa kuin paheellista ylhäistä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Dulcineassa on vaakunamerkki, joka voi koroittaa hänet kruunua ja valtikkaa kantavaksi kuningattareksi; kauniin ja kunnollisen naisen hyve ja ansio näet voi saada aikaan vielä suurempia ihmeitä, ja hänessä piilee vielä suurempia onnenantimia, jollei todellisuuden, niin ainakin mahdollisuuden mukaan.
— Minun täytyy sanoa, armollinen herra Don Quijote, — virkkoi herttuatar — että teidän armonne liikkuu kaikissa puheissaan niin varovasti kuin jalkanne olisivat lyijyä ja kuin teillä, kuten on tapana sanoa, olisi aina mittausluoti kädessänne, ja että minä tästä lähtien tulen uskomaan ja vakuuttamaan kaikille talossani asuville, vieläpä puolisolleni herttuallekin, jos niin vaaditaan, että Tobosossa elää Dulcinea ja että hän elää vielä tänä päivänä, on kaunis ja jalosukuinen ja ansaitsee herra Don Quijoten laisen ritarin hänelle tarjoaman palveluksen; enempää en voi enkä tiedä sanoa hänen ylistyksekseen. En voi kumminkaan välttää eräänlaista epäilystä enkä voi olla tuntematta jotakin, en oikein tiedä mitä, kaunaa Sancho Panzaa kohtaan. Epäilykseni johtuu siitä; että mainittu historia kertoo tuon Sancho Panzan, kun hän toi teidän armoltanne kirjettä neiti Dulcinealle, kohdanneen hänet välppäämässä vehnää, jonka kaiken lisäksi kerrotaan olleen tattaria; tämä seikka näet saa minut epäilemään neiti Dulcinean jalosukuisuutta.
Siihen vastasi Don Quijote:
— Armollinen rouva, teidän korkeutenne tietäköön, että kaikki tai ainakin useimmat seikat, mitä minulle sattuu, tapahtuvat aivan toisin kuin muitten vaeltavien ritareitten seikat yleensä, joko niin, että niitä saa aikaan kohtalon tutkimaton tahto, tai niin, että niihin antaa aihetta jonkun kateellisen noidan ilkeys. Huomattakoon vielä se yleisesti tunnettu tosiasia, että kaikki tai useimmat suurimaineiset vaeltavat ritarit omistavat sellaisen onnenlahjan, että toista heistä ei voida noitua, toisilla taas on niin luja pinta, ettei heitä voida haavoittaa, kuten oli kuuluisan Rolandin, Ranskan kahdentoista päärin joukkoon kuuluvan ritarin laita, josta kerrotaan, ettei häntä voinut haavoittaa muuhun kohtaan kuin vasempaan jalkapohjaan ja siihenkin vain paksun parsinneulan kärjellä eikä minkäänlaisella muulla aseella, joten siis Bernardo del Carpio, käydessään häntä surmaamaan Roncesvalissa ja huomattuaan, ettei voinut ottaa häntä hengiltä teräksellä, nosti hänet käsivarsillaan maasta ja tukehdutti hänet, muistaen, kuinka Herakles oli surmannut Antaion, tuon julman jättiläisen, jota väitettiin Maan pojaksi. Siitä, mitä nyt olen sanonut, haluan tehdä sen johtopäätöksen, että minulla saattaisi olla jokin sellainen lahja, tosin ei haavoittumattomuus, sillä kokemus on minulle monet kerrat osoittanut, että ihoni on herkkä eikä suinkaan haavoittumaton, ei myöskään noitumattomuus, sillä minä olen jo kerran joutunut häkkiin, johon minua ei olisi voinut sulkea koko maailmankaan voima, jollei se olisi tapahtunut noituudesta. Koska kuitenkin pääsin siitä vapaaksi, tahdon otaksua, ettei minulle enää tulevaisuudessa satu sellaista vahinkoa; mutta nämä noidat, havaitessaan, etteivät voi käyttää minua vastaan pahoja juoniansa, kostavat niille, jotka ovat minulle rakkaimmat, ja yrittävät surmata minut pitelemällä pahoin Dulcinean elämää, joka yksin ylläpitää minua. Senvuoksi uskonkin, että noidat, aseenkantajani viedessä minulta terveisiä, muuttivat valtiattareni hänen silmissään vaivaiseksi maalaistytöksi, joka askarteli niin halvassa työssä kuin on vehnäin välppääminen; mutta olen jo aikaisemmin sanonut, ettei tuo vehnä voinut olla tattaria enempää kuin vehnääkään, vaan itämaitten helmiä, ja todistaakseni, että niin oli laita, tahdon mainita teidän korkeuksillenne, että minä vähän aikaa sitten, kulkiessani Toboson kautta, en voinut mitenkään löytää Dulcinean palatsia ja että hän seuraavana päivänä, kun aseenkantajani Sancho näki hänet hänen oikeassa hahmossaan, joka on ihanin, mitä maan päältä löytyy, näytti minusta kömpelöltä ja rumalta maalaistytöltä ja vielä pahasuiselta, vaikka hän muuten käyttäytyy mitä hienoimmin. Koska siis en ole noiduttu enkä voi noidutuksi joutua, niin kaiken terveen järjen mukaan on hän noiduttu, vahingoitettu ja muutettu, uuteen hahmoon saatettu ja rumennettu. Viholliseni ovat kostaneet minulle tärvelemällä hänet, ja minä tulen hänen tähtensä viettämään elämäni päivät lakkaamatta itkien, kunnes saan nähdä hänet entisessä olossaan. Olen maininnut tämän kaiken, jotta kukaan ei välittäisi siitä, mitä Sancho on kertonut Dulcinean seulonnasta tai välppäämisestä, sillä jos he ovat muuttaneet hänet toiseen hahmoon minun silmissäni, niin eihän ihmekään, jos ovat antaneet hänelle toisen hahmon aseenkantajani silmissä. Dulcinea on ylhäinen ja jalosukuinen nainen, ja Toboson aatelisissa suvuissa,[72] jotka ovat lukuisat, vanhat ja erittäin arvokkaat, on verrattomalla Dulcinealla hyvä osansa, ja hän tulee tekemään syntymäpaikkansa suurimaineiseksi ja kuuluisaksi tuleviin aikoihin, niinkuin Troian on tehnyt kuuluisaksi Helene ja Espanjan La Cava, mutta vielä suuremmalla oikeudella ja suuremmaksi kunniaksi. Toiselta puolen haluan huomauttaa teidän armoillenne, että Sancho Panza on kaikkein hauskimpia kaikista niistä aseenkantajista, jotka ovat milloinkaan palvelleet vaeltavaa ritaria. Hän esittää toisinaan yksinkertaisuudessaan niin teräväjärkisiä huomautuksia, että on kerrassaan huvittavaa harkita, onko hän yksinkertainen vai teräväjärkinen, hän lausuu ilkeyksiä, joiden vuoksi voisi häntä pitää ilmeisenä lurjuksena, ja tyhmyyksiä, jotka selvästi osoittavat, että hän on hölmö, hän epäilee kaikkea ja uskoo mitä hyvänsä; kun luulen hänen parhaillaan olevan syöksymässä typeryytensä kuiluun, hän samassa lausuu jotakin niin älykästä, että se kohottaa hänet pilviin saakka. Minä en sanalla sanoen tahtoisi vaihtaa häntä mihinkään toiseen aseenkantajaan, vaikka minulle annettaisiin kaupunki väliä, ja senvuoksi olen hiukan kahden vaiheilla, onko hyvin harkittua, jos lähetän hänet siihen käskynhaltianvirkaan, jonka teidän korkeutenne on suvainnut hänelle lahjoittaa. Tosin olen hänessä huomannut eräänlaista taipumusta hallintotoimeen, ja jos hänen ymmärryksensä liikakasvua hieman leikkaisi pois, niin hän varmaan hoitaisi minkä hallinnollisen viran tahansa yhtä hyvin kuin kuningas hoitaa raha-asiansa. Tällaiseen otaksumaan on sitä suurempi syy, kun runsaan kokemuksen nojalla jo tiedämme, ettei vaadita mitään suurta kykyä eikä hyvää opillista sivistystä sellaisten maaherranvirkojen hoitajilta, sillä maassamme on suunnilleen satakunta, jotka tuskin osaavat lukea, mutta siitä huolimatta hallitsevat kuin haukat. Tässä on tärkeintä, että miehillä on hyvä tahto, että he haluavat menetellä aina oikein, sillä heiltä ei tule milloinkaan puuttumaan henkilöitä, jotka heitä neuvovat ja opastavat heidän tehtävissään, kuten on laita sellaisten maaherrain, jotka ovat ritareita eivätkä ole saaneet kirjallista sivistystä ja jakavat oikeutta käyttäen apunaan asessoria. Minä neuvoisin häntä olemaan ottamatta mitään vieraan omaa, mutta pitämään samalla kiinni omista oikeuksistaan, ja minulla on sydämelläni vielä muita pikkuseikkoja, jotka tulevat aikanaan ilmi Sanchon hyväksi ja hänen hallittavakseen jätetyn saaren hyödyksi.
Herttua, herttuatar ja Don Quijote olivat keskustelussaan ehtineet niin pitkälle, kun kuulivat palatsin huoneista kovaa huutoa ja melua, ja sitten syöksyi yhtäkkiä saliin Sancho aivan säikähtyneenä, leuan alla pesuriepu, ja hänen jäljessään joukko kyökkipoikia tai oikeammin kyökkiveijareita ja muuta semmoista väkeä. Eräs heistä kantoi pesuvatia, jonka vesi, harmaasta ja likaisesta väristään päättäen, oli huuhteluvettä, vadinkantaja seurasi ja ahdisti Sanchoa yrittäen kaikin mokomin pistää ja sovittaa vatia Sanchon parran alle, ja eräs toinen veijari näytti pyrkivän partaa pesemään.
— Mitä tämä merkitsee, pojat? — kysyi herttuatar.
— Mitä tämä merkitsee? Mitä tahdotte tältä kelpo mieheltä? Ettekö muista, että hänet on nimitetty käskynhaltiaksi?
Siihen vastasi parturipoika:
— Tämä herra ei tahdo antaa pestä itseänsä niinkuin tapa on ja niinkuin armollinen herra herttua ja hänen oma herransa sallivat itsensä pestä.
— Tahdonhan minä, — vastasi Sancho kiukkuisesti — mutta minä tahtoisin käytettävän siistimpiä pyyheliinoja, puhtaampaa saippuavettä eikä niin likaisia käsiä; minun ja isäntäni välillä näet ei ole semmoista eroa, että häntä pitäisi pestä enkelivedellä ja minua pirunlipeällä. Ruhtinaitten alueilla ja palatseissa noudatetut tavat ja pitämykset ovat hyviä, mikäli niistä ei koidu ihmisille harmia, mutta täällä käytännössä oleva parranpesutapa on pahempaa kuin lihankidutus. Partani on puhdas enkä minä tarvitse mitään semmoista virkistystä, ja sille, joka yrittää tulla minua pesemään tai koskettaa karvaakaan päässäni, tarkoitan parrassani, sille minä luvalla sanoen, annan semmoisen paukun, että nyrkkini uppoaa hänen kalloonsa, sillä tämmöiset sirimoniat ja saippuoimiset tuntuvat pikemmin koirankurilta kuin vieraille osoitettavalta kohteliaisuudelta.
Herttuatar oli menehtyä nauruun nähdessään, kuinka vihainen Sancho oli, ja kuullessaan hänen puheensa, mutta Don Quijote ei ollut ollenkaan hyvillään havaitessaan aseenkantajansa sellaisessa asussa, likainen riepu leuan alla ja ympärillä joukko kyökkipoikia. Senvuoksi hän kumarsi syvään herttualle ja herttuattarelle, kuin pyytäen heiltä lupaa saada puhua, ja lausui sitten Sanchoa ahdisteleville veijareille vakavasti:
— Kuulkaa, hyvät herrat, suvaitkaa jättää nuorukainen rauhaan ja palatkaa sinne, mistä olette tulleet tai minne mielenne tekee; minun aseenkantajani on yhtä puhdas kuin joku toinen, ja tuollaiset pesuvadit eivät ollenkaan sovi hänen leukansa alle. Noudattakaa neuvoani ja jättäkää hänet rauhaan, sillä hän ei ymmärrä leikkiä enempää kuin minäkään.
Sancho sieppasi häneltä puheenvuoron ja jatkoi sanoen:
— Niin, tulkaahan vain tänne pitämään minua pilananne kuin mitäkin maankiertäjää; minä en sitä siedä, niin totta kuin nyt on päivä! Tuokaa tänne kampa tai mitä haluatte ja sukikaa minun partani, ja jos löydätte sieltä jotakin, mikä sotii siivollisuutta vastaan, niin saatte leikata partani muotopuoleksi.
Siihen virkkoi herttuatar yhä nauraen:
— Sancho Panza on kaikin puolin aivan oikeassa ja tulee olemaan oikeassa, sanoipa hän mitä tahansa: hän on puhdas eikä hän, kuten hän itse sanoo, kaipaa mitään pesua, ja ellei täällä noudatettu tapa ole hänelle mieleinen, niin tehköön tahtonsa, sitä suuremmalla syyllä, kun te, puhtauden vartiat, olette menetelleet ylen huolimattomasti ja välinpitämättömästi, etten sanoisi julkeasti, koska olette tuoneet sellaista henkilöä ja sellaista partaa varten puuvateja ja ämpäreitä ja pesuriepuja, vaikka teidän olisi pitänyt tuoda kultavateja ja -kannuja ja hienosta Saksan palttinasta tehtyjä pyyheliinoja. Mutta te olette kerta kaikkiaan kehnoa ja alhaista väkeä ettekä voi olla, te lurjukset, ilmaisematta kaunaa, jota tunnette vaeltavien ritareitten aseenkantajia kohtaan.
Kujeelliset palvelijat ja heidän seurassaan tullut hovimestarikin uskoivat, että herttuatar oli tosissaan, ja ottivat senvuoksi pesurievun pois Sanchon rinnoilta, poistuivat aivan noloina ja melkein häpeissään ja jättivät hänet siihen. Huomatessaan pelastuneensa tuosta hänen mielestään hirmuisesta vaarasta Sancho meni herttuattaren luo, polvistui ja sanoi:
— Ylhäisiltä naisilta sopii odottaa suuria suosionosoituksia; sitä, joka on tänään tullut minun osakseni teidän armonne taholta, ei voi korvata millään vähemmällä kuin toivomuksella, että minut lyödään vaeltavaksi ritariksi, jotta voin antautua kaikkina elämäni päivinä palvelemaan niin korkeata rouvaa. Minä olen maalaismies, nimeni on Sancho Panza, olen naimisissa, minulla on lapsia ja minä palvelen aseenkantajana; jos voin jossakin sellaisessa ominaisuudessa palvella teidän korkeuttanne, niin ennätän totella, ennenkuin teidän armonne ennättää käskeä.
— Voi hyvin huomata, Sancho, — vastasi herttuatar — että olette oppinut itse kohteliaisuuden koulussa olemaan kohtelias, voi hyvin huomata, tarkoitan, että teidät on kasvatettu armollisen herran Don Quijoten povella, joka varmaan on kaiken kohteliaisuuden kukka ja kaikkein seremoniain tai, kuten te sanotte, sirimoniain täydellisyys. Jumala siunatkoon sellaista herraa ja sellaista palvelijaa; toinen vaeltavan ritarikunnan pohjantähti ja toinen aseenkantajan-uskollisuuden johtotähti! Nouskaa, hyvä Sancho; minä korvaan kohteliaisuutenne taivuttamalla puolisoni herttuan niin pian kuin suinkin mahdollista antamaan teille suosiollisesti lupaamansa käskynhaltianviran.
Siihen keskustelu päättyi. Don Quijote lähti päivällislevolleen, ja herttuatar kehoitti Sanchoa, jollei hänen tehnyt kovin mieli mennä nukkumaan, viettämään iltapäivän hänen ja hänen kamarineitiensä kanssa eräässä erittäin viileässä salissa. Sancho vastasi, että hän tosin oli tottunut kesäiseen aikaan pitämään neljän tai viiden tunnin päivällislevon, mutta että hän siitä huolimatta, osoittaakseen kiitollisuuttaan herttuattaren hyvyydestä, kokisi tänään kaikin voimin olla nukkumatta ja totella hänen kehoitustaan. Niin hän meni menojaan. Herttua antoi jälleen käskyn kohdella Don Quijotea niinkuin ainakin vaeltavaa ritaria ja varoitti vähääkään poikkeamasta niistä säännöistä, joita säilyneitten kertomusten mukaan oli ennen vanhaan noudatettu vaeltavia ritareita kohdeltaessa.
Kolmasneljättä luku.
Herttuattaren, hänen kamarineitiensä ja Sancho Panzan hauskasta keskustelusta, joka on lukemisen ja huomion arvoinen.
Historia kertoo edelleen, ettei Sancho sinä päivänä viettänyt päivällislepoaan, vaan että hän, täyttääkseen lupauksensa, lähti aterian jälkeen herttuattaren luo. Herttuatar, joka kuunteli mielellään hänen puheitaan, käski hänen istuutua jakkaralle viereensä, vaikka Sancho pelkästä kohteliaisuudesta ei tahtonut siihen suostua; mutta herttuatar sanoi hänelle, että hänen piti istuutua käskynhaltiana ja puhua aseenkantajana, vaikka hän kumman arvonsa vuoksi hyvänsä olisi ansainnut päästä istumaan suuren sankarin Cid Ruy Diaz Campeadorin nojatuoliin. Sancho kyyristi nöyrästi hartioitaan, totteli ja istuutui, ja kaikki herttuattaren kamarineidit ja rouvat kerääntyivät hänen ympärilleen tarkkaavaisina ja hiiskahtamatta kuuntelemaan, mitä hän sanoisi. Mutta ensiksi alkoi puhua herttuatar lausuen:
— Nyt, kun olemme täällä yksin eikä kukaan meitä kuule, toivoisin herra käskynhaltian hälventävän mielestäni eräitä epäilyksiä, joita syntyi, kun luin painosta ilmestynyttä suuren Don Quijoten historiaa. Eräs näistä epäilyksistä on tämä: koska kelpo Sancho ei ole milloinkaan nähnyt Dulcineaa, tarkoitan neiti Dulcinea Tobosolaista eikä jättänyt hänelle herransa Don Quijoten kirjettä, joka unohtui muistikirjaan Sierra Morenassa, niin kuinka hän uskalsi keksiä vastauksen ja tuon kertomuksen, että oli kohdannut neiti Dulcinean hänen ollessaan vehniä välppäämässä, mikä kaikki on pelkkää juonta ja valhetta ja erinomaisen vahingollista verrattoman Dulcinean hyvälle maineelle sekä lisäksi semmoista, ettei se ollenkaan sovi kunniallisten aseenkantajien arvoon ja uskollisuuteen?
Tuon kuultuaan Sancho ei vastannut mitään, vaan nousi jakkaraltaan ja asteli hiljaa, etukumarassa ja sormi huulilla, ympäri koko salin kohotellen kaikkia uutimia. Sen tehtyään hän palasi taas paikalleen ja sanoi:
— Armollinen rouva, nyt, kun olen huomannut, ettei läsnäolevia lukuunottamatta kukaan meitä salavihkaa kuuntele, vastaan levollisesti ja pelkäämättä kysymyksiinne ja kaikkeen, mitä minulta haluatte kysyä. Sanon siis ensinnäkin, että pidän herraani Don Quijotea parantumattomana hulluna, vaikka hän toisinaan puhuu semmoista, mikä minun ja myös kaikkien muiden häntä kuuntelevien mielestä on niin älykästä ja liikkuu niin oikeissa raiteissa, ettei itse saatanakaan voisi sitä paremmin sanoa; mutta siitä huolimatta olen totisesti ja arvelematta sitä mieltä, että hän on mielipuoli. Koska siis olen saanut tuon päähäni, uskallan hänelle uskotella semmoista, missä ei ole päätä eikä perää, niinkuin esimerkiksi tuon vastauksen kirjeeseen ja sen toisen jutun, joka sattui tässä seitsemän kahdeksan päivää sitten ja jota ei ole vielä historiaan merkitty, nimittäin jutun armollisen Dulcinea neidin lumouksesta: minä näet uskottelin herralleni, että neiti on lumottu, vaikka siinä ei ollut perää pahaakaan.
Herttuatar pyysi häntä kertomaan tuosta lumouksesta tai kepposesta, Sancho kertoi hänelle kaikki aivan niinkuin oli tapahtunut, ja siitä kuulijat saivat suurta huvia. Sitten herttuatar jatkoi kyselyään ja virkkoi:
— Sen johdosta, mitä kelpo Sancho on minulle kertonut, surisee nyt mielessäni eräs epäilys, ja korviini kuuluu jokin kuiskaavan ja sanovan: »Koska Don Quijote Manchalainen on hullu ja vähäjärkinen ja mielipuoli ja hänen aseenkantajansa Sancho Panza tämän tietää, mutta siitä huolimatta häntä palvelee ja kulkee hänen mukanaan luottaen hänen tyhjiin lupauksiinsa, niin hänen täytyy aivan varmaan olla vielä hullumpi ja typerämpi kuin hänen isäntänsä, ja jos niin on, kuten epäilemättä onkin, ei lueta ansioksi sinulle, rouva herttuatar, jos annat tälle Sancho Panzalle saaren haluttavaksi; kuinka näet voisikaan hallita muita semmoinen henkilö, joka ei osaa hallita itseänsä?»
— Totisesti, armollinen rouva, — vastasi Sancho — tuo epäilys ei synny keskeisenä, mutta käskeköön teidän armonne sen vain puhua selvästi tai miten mieli tekee; minä näet huomaan kyllä, että se puhuu totta, ja jos olisin viisas, olisin aikoja sitten jättänyt isäntäni. Mutta tämä oli minun kohtaloni, tämä minun onnettomuuteni, en sille mitään mahda, minun täytyy häntä seurata, me olemme saman kylän miehiä, minä olen syönyt hänen leipäänsä, minä pidän hänestä, hän on kiitollinen, hän on lahjoittanut minulle aasinvarsansa, ja ennen kaikkea minä olen uskollinen, ja senvuoksi on mahdotonta, että meitä voi erottaa toisistamme mikään muu kuin haudankaivajan kuokka ja lapio. Ja jos teidän ylevyytenne ei halua, että tuo luvattu käskynhaltianvirka minulle annetaan, niin samantekevää, eihän sitä minulla ollut syntyessänikään, ja voihan olla, että omalletunnolleni tulee vähemmän kuormaa, jos en sitä saa; vaikka näet olen tyhmä, ymmärrän sentään sananlaskun, joka sanoo: »Surmakseen muurahainen siivet sai», ja voihan olla niinkin, että aseenkantaja Sancho pääsee taivaaseen helpommin kuin käskynhaltia Sancho. Täällä leivotaan yhtä hyvää leipää kuin Ranskassa, ja pimeässä ovat kaikki kissat harmaita, eikä ole häävi onni sillä, joka ei ole saanut palaakaan suuhunsa kello kaksi iltapäivällä, eikä ole vatsaa, joka on vaaksan vertaa toista vatsaa suurempi, ja sen täytteeksi, kuten sanotaan, kelpaa yhtä hyvin oljet kuin heinätkin, ja taivaan linnuillakin on Jumala, joka niitä hoitaa ja ravitsee, ja enemmän lämmintä saa neljästä kyynärästä Cuencan sarkaa kuin neljästä kyynärästä Sayagon verkaa. Ja kun tästä maailmasta lähdetään ja meidät maan rakoon pistetään, niin ruhtinas astelee yhtä kapeata polkua kuin päiväpalkkalainen, eikä paavin ruumis vie enempää tilaa kuin suntion, vaikka toinen on toista ylhäisempi; hautaan astuessamme me kaikki teemme tilaa ja sulloudumme yhteen, tai toiset pakottavat meitä tekemään tilaa ja sulloutumaan, tahdoimme tai emme, ja sitten vain hyvää yötä. Ja minä sanon vieläkin, että jos teidän armonne ei halua antaa minulle saarta, koska pitää minua liian tyhmänä, niin minä olen kyllin viisas ollakseni siitä mitään välittämättä, ja minä olen kuullut sanottavan, että ristin takana piilee piru ja ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää, ja että talonpoika Wamba[73] haettiin Espanjan kuninkaaksi härkien, aurojen ja ikeitten takaa, ja Rodrigo haettiin kultakankaillensa, kuviensa ja rikkauksiensa keskeltä käärmeitten syötäväksi, jos vanhojen laulujen värsyt eivät valehtele.
— Mitä ne valehtelisivat! — virkkoi siihen kamarirouva Doña Rodríguez, joka oli kuulijoitten joukossa. — On näet eräs kansanlaulu, jossa sanotaan, että kuningas Rodrigo heitettiin ilmielävänä kuoppaan, joka oli täynnä rupisammakoita, käärmeitä ja sisiliskoja, ja että kuningas kaksi päivää myöhemmin lausui kuopasta surkealla ja raukealla äänellä:
Ne kalvaa jäsentäni, sitä, jolla tais synneissäni raskain osa olla.
Siitä syystä tämä herra on aivan oikeassa sanoessaan, että hän haluaa mieluummin olla talonpoika kuin kuningas, jos täytyy joutua semmoisten matelevaisten raadeltavaksi.
Herttuatar ei voinut olla nauramatta kuunnellessaan kamarirouvansa yksinkertaisia sanoja eikä voinut olla ihmettelemättä Sanchon puheita ja sananlaskuja. Hän sanoi Sancholle:
— Kelpo Sancho tietää kyllä, että ritari yrittää täyttää, mitä on kerran luvannut, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Herrani ja puolisoni herttua tosin ei kuulu vaeltavien ritareitten joukkoon, mutta siitä huolimatta hän on ritari ja senvuoksi hän täyttää lupauksensa, mitä tuohon luvattuun saareen tulee, koko maailman kateudesta ja ilkeydestä huolimatta. Olkaa hyvällä mielellä, Sancho; kun vähimmin osaatte sitä ajatella, havaitsette istuvanne saarenne ja virkanne valtaistuimella ja ryhdytte toimimaan käskynhaltianvirassa, joka on niin hyvä, ettei paremmasta apua. Mutta minä velvoitan teitä hyvin hallitsemaan alamaisianne, joista voin sanoa, että he ovat kaikki lainkuuliaisia ja moitteettomia.
– Mitä hyvään hallitsemiseen tulee, — vastasi Sancho — ei minua tarvitse mihinkään velvoittaa, sillä minä olen luonnostani hyväsydäminen ja säälin köyhiä, ja eihän saa varastaa leipäkyrsää siltä, joka leivän leipoo ja paistaa. Mutta toden totta, minua niiden ei pidä yrittää pettää: minä olen vanha koira ja tunnen kaikki houkutukset ja osaan pitää silmäni auki, kun siksi tulee, enkä suinkaan suostu siihen, että silmiäni pimitetään, sillä minä kyllä tiedän, mistä kohdasta kenkä pusertaa. Sanon tämän siksi, että kelpo ihmiset löytävät minusta avoimen käden ja sydämen, mutta kehnojen ei tarvitse pistää jalkaansa kynnykseni yli. Ja minusta tuntuu, että mitä hallitsemiseen tulee, kaikki riippuu siitä, kuinka asia aloitetaan, ja voihan niinkin sattua, että pari viikkoa käskynhaltiana oltuani sormeni syyhyvät siihen virkaan ja että olen perehtynyt siihen paremmin kuin maanviljelykseen, jota olen harjoittanut kaiken ikäni.
— Te olette oikeassa, Sancho; — sanoi herttuatar — ei kukaan ole seppä syntyessään, ja ihmisistä ne piispatkin tehdään eikä kivistä. Mutta palatakseni asiaan, jota tässä äsken käsittelimme, nimittäin neiti Dulcinean lumoukseen, pidän varmana ja liiankin hyvin todistettuna, että tuo Sanchon päähänpisto, joka sai hänet tekemään kepposen herralleen ja uskottelemaan hänelle, että maalaistyttö oli Dulcinea, jota hänen herransa ei tuntenut, koska hän oli lumottu, tarkoitan, että kaikki tuo oli jonkun Don Quijotea vainoavan noidan keksintöä, sillä tiedän aivan varmaan ja olen kuullut luotettavalta taholta, että tuo maalaistyttö, joka niin ravakasti hyppäsi aasintammansa selkään, oli ja on Dulcinea Tobosolainen ja että kelpo Sancho, joka itse luuli toista pettävänsä, joutui itse petetyksi; ja tätä tosiasiaa ei sovi epäillä enempää kuin muitakaan semmoisia seikkoja, joita emme ole milloinkaan nähneet. Ja herra Sancho Panzan tulee tietää, että täällä meilläkin on noitia, jotka ovat meille suopeita ja kertovat, mitä maailmalla tapahtuu, rehellisesti ja vilpittömästi, ilman minkäänlaista juonta tai petosta, ja Sancho voi uskoa, että se ravakka talonpoikaistyttö oli ja on Dulcinea Tobosolainen ja että hän on lumottu niinkuin äiti, joka hänet synnytti, ja kerran, kun vähimmin osaamme arvata, saamme nähdä hänet omassa hahmossaan, ja silloin Sanchosta hälvenee harhaluulo, jonka vallassa hän nyt elää.
— Kaikki tuo on varsin mahdollista, — vastasi Sancho Panza — ja nyt minä tahdon uskoa todeksi senkin, mitä isäntäni kertoo nähneensä Montesinon luolassa, missä hän sanoo nähneensä neiti Dulcinea Tobosolaisen samassa asussa ja puvussa kuin minä sanoin hänet nähneeni, kun noiduin hänet noin vain pilan viteeksi, ja kaikki onkin nähtävästi ollut aivan päinvastoin, kuten te, armollinen rouva, sanotte, sillä minun kehnolta ymmärrykselläni ei voi vaatia, että se keksisi silmänräpäyksessä niin ovelan juonen, enkä minä usko, että isäntäni on niin hullu, että hän minun heikkojen ja huonojen vakuutusten! tähden olisi uskonut asiaa, joka on niin mieletön ja mahdoton. Ei ole kumminkaan oikein, armollinen rouva, jos teidän hyvyytenne pitää minua senvuoksi ilkeämielisenä, sillä eihän minunlaiseni hölmön velvollisuus ole tutkistella vihoviimeisten noitien aivoituksia ja ilkeyksiä. Minä keksin tuon juonen välttääkseni herrani Don Quijoten haukkumiset enkä senvuoksi, että olisin aikonut häntä vahingoittaa, ja jos on käynyt toisin päin, niin taivaassa on Jumala, joka tutkii ja tuomitsee ihmisten sydämet.
– Se on totta: — sanoi herttuatar — mutta sanokaa minulle nyt, Sancho, mitä te puhutte Montesinon luolasta; olisi hauska se tietää.
Sancho Panza kertoi seikkaperäisesti, mitä olemme mainitusta seikkailusta aikaisemmin maininneet. Sen kuultuaan herttuatar sanoi:
— Koska suuri Don Quijote sanoo siellä nähneensä saman maalaistytön, jonka Sancho näki Toboson luona, voidaan tästä päätellä ensinnäkin, että hän on aivan varmaan Dulcinea, ja toiseksi, että näillä seuduilla on erittäin valppaita ja ylen tiedonhaluisia noitia.
— Samaa minä sanon; — virkkoi Sancho Panza — jos neiti Dulcinea Tobosolainen on noiduttu, niin sitä pahempi hänelle; minä en aio ryhtyä tappelemaan isäntäni vihannesten kanssa, sillä niitä on varmaan paljon ja ne ovat kaikki pahoja. Mutta totta on, että se, jonka minä näin, oli maalaistyttö, ja maalaistyttönä minä, häntä pidin ja maalaistytöksi häntä luulin; jos hän sittenkin on Dulcinea, niin se ei tule minun tililleni eikä se saa koitua minun vahingokseni, ei missään nimessä. Mutta niinhän käy, että minua syytetään joka asiassa ja huudetaan: »Sancho niin sanoi, Sancho sen teki, Sancho sinne, Sancho tänne», ikäänkuin Sancho olisi kuka tahansa eikä itse Sancho Panza, joka liikkuu jo kirjoissa maailmalla, kuten minulle sanoi Simson Carrasco, joka on sentään Salamancan maistereita, ja eiväthän semmoiset miehet voi valehdella, jollei satu päähän pälkähtämään tai muuten olemaan heille hyödyllistä, niin ettei ole hyvä kenenkään käydä minun kimppuuni; ja koska minä olen hyvässä maineessa ja herrani sanojen mukaan hyvä nimi on parempi kuin suuret rikkaudet, niin annettakoon minulle käskynhaltianvirka, ja kohta nähdään ihmeitä, sillä siitä, joka on ollut hyvä aseenkantaja, tulee varmaan hyvä käskynhaltia.
— Kelpo Sancho — sanoi herttuatar — on tässä lausunut pelkkiä Caton mietelauseita tai ainakin lauseita, joita voisi luulla itsensä Micael Verinon[74] kirjoittamiksi, hänen, joka floreiitibus occidit annis. Jos tahtoo puhua hänen tavallaan, niin voipa totisesti väittää, että huonon viitan alta löytyy usein hyvä juomaveikko.
— Totisesti, armollinen rouva, — vastasi Sancho — minä en ole eläissäni juonut turhan päiten; janoissani olen voinut juoda, sillä en ole mikään tekopyhä; minä juon, kun mieli tekee ja kun ei mieli tee ja kun minulle tarjotaan, sillä en tahdo näyttää turhankainolta tai moukkamaiselta; jos joku ystävä tahtoo esittää maljan, niin kenellä olisikaan semmoinen kivikova sydän, ettei hän siihen suostuisi? Mutta ryyppäämisestä on matkaa rypemiseen, ja sitäpaitsi vaeltavien ritareitten aseenkantajat juovat tavallisesti vain vettä, koska he aina liikkuvat erämaissa, metsissä ja vainioilla, vuorilla ja kallioilla, löytämättä vaivaista viinintilkkaa, vaikka antaisivat siitä silmänsä.
— Sen kyllä uskon — vastasi herttuatar. — Mutta nyt Sancho voi mennä lepäämään; me puhumme asiasta laajemmin tuonnempana ja pidämme huolen siitä, että hän pääsee pian käskynhaltianvirkaan.
Sancho suuteli jälleen herttuattaren käsiä ja pyysi häntä armollisesti toimittamaan hyvää hoitoa harmolle, koska tämä oli hänen silmiensä valo.
— Mikä harmo se on? — kysyi herttuatar.
— Minun aasini, — vastasi Sancho — jota tavallisesti nimitän harmoksi välttääkseni tuota toista nimitystä. Tähän linnaan saapuessani pyysin tätä kamarirouvaa pitämään siitä huolta, mutta hän siitä tuimistui kuin olisin haukkunut häntä rumaksi tai vanhaksi, vaikka luulisi olevan soveliaampaa ja luonnollisempaa, että kamarirouvat hoitelevat aaseja kuin että he rehentelevät linnan saleissa. Herra varjelkoon, kuinka vihainen muudan kotikyläni hidalgo oli semmoisille naisille!
— Hän oli varmaan joku moukka; — virkkoi kamarirouva Doña Rodríguez — jos hän olisi ollut jalosukuinen hidalgo, niin hän olisi koroittanut heidät kuunsarvea korkeammalle.
— Riittäköön jo, — sanoi herttuatar — ei mitään enempää; Doña Rodríguez olkoon vaiti, ja herra Panza tyyntyköön; minä kyllä huolehdin siitä, että harmo hyvin hoidetaan; koska se on Sanchon kalleus, pidän sitä suuremmassa arvossa kuin silmäterääni.
— Kunhan vain saa olla tallissa, niin se riittää; — vastasi Sancho — harmo enempää kuin minäkään ei ole kyllin arvollinen olemaan hetkeäkään teidän korkeutenne silmäteriä korkeammalla, ja minä mieluummin tuikkaisin itseäni tikarilla kuin siihen suostuisin: vaikka näet herrani sanoo, että kohteliaisuudessa peli menetetään helpommin, jos on kortteja liian paljon kuin jos niitä on liian vähän, niin näissä juhdallisissa ja aasillisissa asioissa täytyy sentään menetellä varovasti ja harkiten.
– Vieköön Sancho sen mukanaan maaherrakuntaansa, — virkkoi herttuatar — kestitköön sitä siellä mielin määrin ja päästäköön sen eläkkeellekin, jos niin tahtoo.
– Armollinen rouva herttuatar, — sanoi Sancho teidän armonne ei pidä luulla sanoneensa liikaa, sillä minä olen nähnyt maaherranvirkaan pääsevän monenkin aasin, eikä olisi mikään outo asia, jos minä ottaisin siihen omani.
Sanchon sanat naurattivat ja ilahduttivat jälleen herttuatarta, joka nyt lähetti hänet lepäämään ja lähti itse kertomaan herttualle, mitä oli Sanchon kanssa keskustellut. Herttua ja herttuatar suunnittelivat Don Quijotelle tehtävän kepposen, josta piti tulla oikein oivallinen ja hyvin ritariromaanien tyyliin sointuva, ja tätä suunnitelmaansa noudattaen he sitten tekivät paljonkin kepposia, jotka olivat niin onnistuneita ja älykkäitä, että ovat kaikkein hauskimpia tähän suureen historiaan sisältyvistä seikkailuista.
SELITYKSIÄ.
Cervantes omisti »Don Quijoten» jälkimmäisen osan kreivi Lemosille (Don Pedro Fernandez de Castrolle), joka teoksen ilmestyessä oleskeli Napolissa, tämän silloin Espanjalle kuuluvan kuningaskunnan varakuninkaana. Aikaisemmin Cervantes oli jo omistanut tälle jalolle suosijalleen teoksensa Novélas ejemplares (1613) ja Ocho comedias y ocho entremeses nuevos nunca representados (1615).
»Omistus kreivi Lemosille.
Lähettäessäni teidän ylhäisyydellenne taannoin komediani, jotka on julkaistu painosta ennenkuin niitä on esitetty, sanoin, jos oikein muistan, että Don Quijote kiinnitti kannuksiaan lähteäkseen teidän ylhäisyytenne puheille; ja nyt sanon, että hän on ne kiinnittänyt ja on lähtenyt matkaan, ja jos hän saapuu perille, katson tehneeni teidän ylhäisyydellenne jonkin palveluksen, sillä minua kehoitetaan lukemattomilta tahoilta erittäin hartaasti lähettämään hänet, jotta hän poistaisi sen äitelyyden ja inhon, mitä on aikaansaanut eräs toinen Don Quijote, joka on pukeutunut toisen osan valhepukuun ja liikkunut ympäri maailmaa; ja hartaimmin on osoittanut kaipaavansa minun teostani Kiinan suuri keisari, sillä hän kirjoitti minulle noin kuukausi sitten kiinankielisen kirjeen, jonka toi pikalähetti ja jossa keisari pyytää tai oikeammin sanoen anoo minua lähettämään sen, koska hän tahtoisi perustaa opiston, missä luettaisiin kastiliankieltä ja missä luettavana kirjana olisi Don Quijoten historia. Samalla hän kehoitti minua tulemaan mainitun opiston rehtoriksi. Minä kysyin kirjeen tuojalta, oliko Hänen Majesteettinsa antanut hänelle mitään rahallista avustusta minulle tuotavaksi. Hän vastasi, ettei se edes ollut keisarin mieleen juolahtanut.
— Niinpä te, hyvä ystävä, — vastasin minä — voitte matkustaa takaisin kotimaahanne Kiinaan kulkien päivässä kymmenen tai kaksikymmentä peninkulmaa tai saman verran kuin tänne tullessanne; terveyteni näet ei ole niin hyvä, että voisin lähteä semmoiselle pitkälle matkalle, ja raihnauteni lisäksi tulee vielä, että olen aivan rahatonna, ja keisari kuin keisari, hallitsija kuin hallitsija, minulla on Napolissa jalo Kreivi Lemos, joka minua auttaa, suojelee ja osoittaa minulle suosiotaan enemmän kuin osaan toivoakaan, ilman semmoisia joutavia opistontitteleitä ja rehtorinvirkoja.
Niin minä annoin hänen mennä menojaan, ja näin sanon nyt itsekin jäähyväiset tarjoten teidän ylhäisyydellenne Persileen ja Sigismundan vastoinkäymiset, kirjan, jonka saan valmiiksi, Deo volente, neljän kuukauden kuluessa ja josta tulee joko huonoin tai paras kielellämme sepitetyistä, tarkoitan ajanvietekirjoista; mutta minä tunnustan katuvani, että sanoin huonoin, sillä ystäväni ovat sitä mieltä, että siitä tulee niin hyvä kuin ikinä mahdollista. Palatkoon teidän ylhäisyytenne tänne yhtä terveenä kuin odotettuna; Persiles tulee olemaan valmiina kunnioittavasti teidän ylhäisyyttänne tervehtimään samoinkuin minä, teidän ylhäisyytenne nöyrin palvelija. Madridissa lokakuun viimeisenä päivänä kuusitoistasataaviisitoista.
Teidän ylhäisyytenne kuuliainen palvelija
Miguel de Cervantes Saavedra.»
* * * * *
[1] toisen Don Quijoten tekijää vastaan. Ennenkuin Cervantes ennätti saada valmiiksi teoksensa jälkimmäisen osan, julkaisi joku Alonso Fernandez de Avellaneda Tarragonassa Don Quijoten »toisen osan». Ei tiedetä varmasti, kuka tämä »Avellaneda» oikeastaan oli.
[2] kunniakkaimmassa tilaisuudessa: Lepanton meritaistelussa, missä Cervantesin vasen käsivarsi haavoittui ja herpautui.
[3] Inkvisition palveleva veli. Avellaneda oli näin viittaillut Lope de Vegaan.
[4] kuuluisan välinäytöksen La Perendengan lauseita. Lyhyitä hupaisia välinäytöksiä, entremeses, esitettiin vakavain draamojen näytösten välissä. »Kuuluisasta» Perendengasta ei ole jäänyt muuta muistoa kuin tämä Cervantesin maininta.
[5] Toledon arkkipiispa Don Bernardo de Sandoval y Rojas, Rooman kirkon kardinaali ja Espanjan suurinkvisiittori, jalo ja oppinut mies, suosi ja auttoi vanhaa Cervantesta.
[6] Mingo Revulgon laulu on tuntemattoman runoilijan sepittämä pitkähkö runoelma, joka ivailee Kastilian kuninkaan Enrique (Henrik) IV:n hallitusta.
[7] Persiles tuli julkisuuteen vasta C:n kuoltua. — La Galatea-niminen paimenromaani, C:n esikoisteos, oli ilmestynyt v. 1585. Teoksen toinen osa ei ole tullut julkisuuteen; se on nähtävästi hävinnyt samoinkuin useat muut C:n kirjoittamat teokset.
[8] Hänet oli nimitetty… lisensiaatiksi Osunassa. Pienempiä yliopistoja ja niiden jakamia oppiarvoja yleisesti ivailtiin.
[9] Ja kuinka Kiinanmaan… Vrt. Ariosto, Orlando furioso XXX, 16.
[10] eräs andalusialainen runoilija: Luis Barabona de Soto.
[11] verraton kastilialainen runoilija: Lope de Vega, jonka sepittämä on 20 laulua sisältävä runoelma La hermosura de Angélica (Sevilla, 1602).
[12] quando caput dolet (caetera membra dolent): »päätä kivistäessä (kivistää muitakin jäseniä).»
[13] Cide Hamete Berenjena. Berenjena-kasvin päärynänmuotoiset hedelmät ovat syötäviä. Lue: »aberenjenado =Solanum melongenan hedelmän värinen.»
[14] neljä alempaa tutkintoa: Papiksi pyrkivä oli aluksi osnarius, kirkonvartia, sitten exorcista, pahanhengenmanaaja, varsinkin kastettaessa, sitten lector, esilukija, sitten acoluthus, lukkarintapainen.
[15] enemmän kuin kaksitoistatuhatta kappaletta. Simson Carrasco ei näytä liioitelleen. »Don Quijoten» ensimmäistä osaa oli jo ennen vuotta 1612 julkaistu kolme painosta Madridissa (1605 ja 1608), kaksi Lissabonissa (1605), kaksi Valenciassa (1605), kaksi Brysselissä (1607 ja 1611) ja yksi Milanossa (1610), yhteensä 10 painosta. Painosmäärä saattoi keskimäärin hyvinkin olla puolitoistatuhatta.
[16] Tostadon kaikki teokset. Avilan arkkipiispa D. Alonso de Madrigal (15. vuosis.), tunnettu nimellä el Tostado, oli niin tuottelias kirjailija, että lause »kirjoittaa enemmän kuin Tostado» muuttui sananparreksi.
[17] aliquando bonus dormitat Homerus: toisinaan torkahtaa hyvä Homeroskin. — Horatiuksen Ars poeticasta otettu lause.
[18] stultorum est infinitus numerus: typerien lukumäärä on äärettömän suuri.
[19] koska hän unohtaa sanoa, kuka oli se lurjus, joka varasti Sanchon aasin. Carrasco ei ole oikeassa.
[20] samoin kävi Sacripanten. Kts. Ariosto, Orlando furioso XXVII, 84.
[21] Tocho: Köntys, Löntys.
[22] harhailee maailmalla niinkuin prinsessa Doña Urraca. Sancho viittaa erääseen romanssiin, jossa kerrotaan, kuinka Kastilian kuningas Fernando I kuolinvuoteellansa jakoi jäämistöään lapsilleen ja unohti tyttärensä Doña Urracan. Tämä sydämystyi ja uhkasi lähteä maailmalle ja antautua kenelle tahansa,
a los moros por dinero, y a los cristianos de gracia.
Siitä isä säikähti niin, että heräsi ja antoi Doña Urracallekin läänityksen.
[23] suuri kastilialainen runoilijamme: Garcilaso de la Vega (1503—1536).
[24] pro rata parte: (kunkin) osuuden mukaan; suhteellisesti.
[25] bene quidem: olkoon menneeksi.
[26] runoilijamme säkeet. Tässäkin C. viittaa Garcilaso de la Vegaan.
[27] Calainósin romanssin. Kansanlaulu kertoo, että mauri Calainós rakasti Sibillaa, joka vaati rakkautensa hinnaksi kolmen Ranskan päärin päät. Calainós lähti Parisiin päitä hakemaan, mutta hänen itsensä kävi huonosti.
[28] »olette vain viestintuoja» j.n.e. Kaksi sananlaskuksi muuttunutta säettä vanhasta Bernardo del Carpion romanssista.
[29] lähteä kyselemään Mariaa Ravennasta. Italialainen sananlasku.
[30] Angulo Paha l. Andres de Angulo oli kuuluisa cordobalainen teatterinjohtaja, jonka tiedetään eläneen ja vaikuttaneen 1500-luvun jälkipuoliskolla.
[31] Tartessos: aikoinaan Espanjan kaakkoisrannikolla sijainnut, jo roomalaisajalla hävinnyt kaupunki. Tässä tarkoitettaneen Andalusiaa.
[32] Sevillan kuuluisan jättiläisnaisen, jonka nimi on Giralda. Tämä pronssinen jättiläisnainen nähdään vieläkin Sevillan katedraalin uljaan tornin huipussa, missä se on myös tuuliviirin virassa.
[33] Guisandon… härkäpatsaita. Guisandon, Madridin maakunnassa sijaitsevan pikkukaupungin luostarin viinitarhassa oli aikoinaan neljä esihistoriallista isoa graniittihärkää.
[34] Cabran onkalo: Córdoban maakunnassa sijaitseva, toistasataa metriä syvä luola.
[35] »mit' uljaampi on maine…» Cervantes muistelee D. Alonso de Ercillan sankarirunoelman La Araucanan ensimmäisen laulun paria säettä.
[36] Cecial: Kapakala.
[37] pro pane lucrando: ansaitakseen leipäänsä.
[38] Est Deus in nobis: meissä on Jumala.
[39] joutua karkoitetuiksi jonnekin Mustanmeren saariin. C:n mielessä oli nähtävästi Ovidiuksen muisto, vaikka tämä karkoitettiinkin Mustanmeren rannalle, ei saarelle, ja vaikka karkoituksen syy ei ollut tässä mainittu »ilkeyksien lausuminen».
[40] sen puun lehdillä, jota salama ei milloinkaan vahingoita. Tämä puu on laakeri, ja mainittu uskomus on ikivanha.
[41] Manuel de León oli urhea ritari Ferdinandin ja Isabellan hovissa. Hovin naiset katselivat eräänä päivänä parvekkeelta äsken Afrikasta tulleita muhkeita leijonia, ja Don Manuel oli läsnä. Sattui sitten, että nainen, jota hän palveli, pudotti käsineensä leijonapihalle ja pahoitteli vahinkoaan. Don Manuel lähti alas pihalle, avasi leijonahäkin oven, astui urhoollisesti leijonain joukkoon, nosti käsineen maasta ja vei sen sydämensä valtiattarelle. Tästä pelottomasta teosta, jonka palkinnoksi ja muistoksi tuli Don Manuelin liikanimi de León, kertovat kansanomaiset romanssit ja myöhemmin myös Schiller tunnetussa balladissaan.
[42] Oi aarteet jne. Kaksi säettä eräästä Garcilaso de la Vegan sonetista.
[43] Oi te tobosolaiset ruukut… Kts. I 1 muist.
[44] joka riippui hylkeennahkaisessa olkavyössä, koska hänen väitetään monen vuoden aikana poteneen munuaiskipuja. Ei niin, että hylkeennahka olisi munuaiskivuissa tehoisa lääke; ajatuksena on nähtävästi vain, ettei ritari sietänyt vyötä munuaisiaan rasittamassa ja että hän siksi käytti (hylkeennahkaista) hankkilusta.
[45] kristillisillä ja kardinaalisilla hyveillä. Edelliset ovat usko, toivo ja rakkaus, jälkimmäiset viisaus, kohtuullisuus, urhoollisuus ja oikeamielisyys.
[46] Kala-Nicolas eli pesce Cola, suuri uimari ja sukeltaja, kuuluu eläneen 15. vuosisadalla, enimmälti meressä Sisilian ja Italian manteren välillä.
[47] anturatansseja. Niissä tanssijat paukuttivat, soiton tahdissa, kämmenpohjillaan kenkiensä anturoita.
[48] kreivi Dirlos, romansseissa mainittu sankari, Durandarten veli. Pitäköön hyvänään kreivi D. = vieköön hiisi.
[49] Montesinon luola ja Ruidera-järvet eivät ole kuviteltuja, vaan sijaitsevat todella Manchassa.
[50] Muodonmuutokset (Metamorphoses), Ovidiuksen teos. Sevillan Giralda ja Guisandon härät mainittiin. — Magdalenan enkeli oli Salamancan Magdalenankirkon rujonnäköinen tuuliviiri.
[51] Vecinguerran veto-oja kuljetti likaviemärinä Guadalquiviriin eräiden Córdoban katuojien vesiä.
[52] Leganitosin ja Lavapiésin suihkukaivot jne. Serkku luettelee 17. vuosisadan Madridin huomattavimmat suihkukaivot.
[53] Ranskanvuoren madonna. La Peña de Francian, Salamancan ja Ciudad Rodrigon välillä sijaitsevan korkeahkon vuoren laelta löydettiin v. 1409 ihmeitätekevä pyhän neitsyen kuva. Myöhemmin rakennettiin vuorelle luostari.
[54] Gaetan pyhä kolmiyhteys. Aragonian kuninkaan Napolin kuningaskuntaan perustaman kirkon ihmeitätekevä kuva.
[55] Durandarte kuuluu Kaarle Suuren paladinien joukkoon samoinkuin hänen serkkunsa Montesinos. D. haavoittui kuolettavasti Roncesvalissa, ja M. teki hänelle tekstissä mainitun palveluksen.
[56] ranskalainen noita Merlin. Selittäjät huomauttavat, että tämä suuri noita oli englantilainen, tarkemmin sanoen kotoisin Walesista, jonka nimi, Gales t. Gaula, saatettiin helposti sekoittaa nimeen Gallia.
[57] kärsivällisyyttä ja uudet kortit. Paciencia y barajar voidaan, jos kehoitus lausutaan toiselle henkilölle, kääntää myös: tee työ ja opi pelaamaan. — Kaarle Suuren aikana eläneen ritarin suussa tuo lause on hupainen.
[58] Fugger: tunnettu augsburgilainen pankkiirisuku (16. vuosis.)
[59] Portugalin prinssin Pedron matkoista, tosin vain neljässä maanosassa, oli julkaistu teos v. 1570.
[60] Tunnen sentään erään ruhtinaan… Tämä ruhtinas oli Cervantesin suosija, kreivi Lemos.
[61] Merkillistä spilorceriaa. Italiankielinen sana spilorceria merkitsee kitsautta.
[62] galantuomo ja buon compagno: miesten mies ja hauska veikko.
[63] Che pesce pigliamo? Italialainen sananparsi; sananmukaisesti: Minkä kalan nyt saamme saaliiksi?
[64] Jättiläisnainen Andandona mainitaan Amadis Gallilaisen romaanissa, mutta hän on siinä kaikin puolin hirmuinen olento.
[65] operibus credite jne.: uskokaa tekoihin, älkää sanoihin.
[66] Vaieten kuuntelemaan jne. Vergiliuksen säkeen vapaanlainen käännös, jonka espanjankielinen alkumuoto on saatu Gregorio Hernandez de Velascon v. 1557 julkaisemasta Aeneis-runoelman espanjankielisestä laitoksesta.
[67] Sancho sai sitten aasinsa takaisin, kuten on jo kerrottu. Ylempänä, neljännessä luvussa.
[68] olisivat… löytäneet Troiansa: olisivat tuhoutuneet.
[69] Herttuatar, jonka nimestä ei ole vielä tietoa… Herttuatar, jonka nimeä Cervantes ei tahtonut mainita, oli todennäköisesti Doña Maria Luisa de Aragón, Villahermosan herttuan vanhin tytär ja perijätär, aikanaan kuuluisa kaunotar, jonka miehen nimi oli D. Carlos de Borja. Tiedetään myös, missä herttuallinen huvilinna Buenavia sijaitsi Ebron rantamalla.
[70] minulta ette voi saada muuta kuin pitkän nenän. Kamarirouvan lupaama higa merkitsee oikeastaan peukaloa, joka pistetään etu- ja keskisormen välistä näkymään — ylenkatseen merkki ja ärsytyskeino, joka tunnettaneen muuallakin maailmassa.
[71] hukkui Herraduran satamaan. V. 1562 tuhoutui mainitussa paikassa myrskyyn neljäkolmatta kaleeria ja hukkui viidettätuhatta henkeä, m.m. laivueen päällikkö D. Juan de Mendoza.
[72] Toboson aatelisissa suvuissa… Eräästä v:lta 1576 säilyneestä tilastollisesta asiakirjasta käy ilmi, ettei Tobosossa ollut ainoatakaan aatelishenkilöä.
[73] Wamba, Espanjan kuningas, mainittiin jo ensimmäisessä osassa; kts. 11 muist. Samoin Espanjan viimeinen goottilaiskuningas Rodrigo (I 1, muist.).
[74] Micael Verino, menorcalainen runoilija, joka eli 15. vuosisadan lopulla ehtimättä 20 vuoden ikään (florentibus occidit annis: kuoli kukkeassa iässään), mutta ennätti sepittää melkoisen määrän latinankielisiä säkeitä.