— Erääseen lähiseudun kylään, mistä olen kotoisin. Entä minne teidän armonne on menossa?
— Minä, armollinen herra, — vastasi aatelismies — olen menossa
Granadaan, joka on kotikaupunkini.
— Ja mainio kotikaupunki onkin! — virkkoi Don Quijote. — Mutta suvaitkaa, armollinen herra, mainita minulle nimenne, sillä minusta tuntuu, että sen tietäminen on minulle tärkeämpää kuin oikeastaan kykenen sanomaan.
— Minun nimeni on Don Alvaro Tarfe — vastasi vieras.
Siihen virkkoi Don Quijote:
— Minä uskon aivan varmaan, että teidän armonne on se Don Alvaro Tarfe, joka liikkuu maailmalla Don Quijote Manchalaisen historian toisessa osassa, minkä on äskettäin painattanut ja julkaissut uusi kirjailija.
— Sama mies, — vastasi aatelismies — ja mainittu Don Quijote, puheenaolevan historian päähenkilö, oli erinomaisen hyvä ystäväni, ja minä hänet otin matkaan kotipuolestaan tai ainakin sain hänet lähtemään Zaragozassa pidettyihin turnajaisiin, mihin olin itse menossa; ja olenpa totisesti osoittanut hänelle monta kertaa ystävällisyyttä ja suojellut häntä joutumasta pyövelin pideltäväksi hänen oltuaan liian uhkarohkea.
— Sanokaa siis minulle, armollinen herra Don Alvaro, olenko minä mitenkään teidän mainitsemanne Don Quijoteu näköinen?
– Ette suinkaan, — vastasi vieras — ette millään muotoa.
– Entä miten olikaan, — kysyi Don Quijote – oliko sillä Don Quijotella mukanaan Sancho Panza niminen aseenkantaja?
— Oli kyllä; — vastasi Don Alvaro — mutta hän, vaikka häntä kehuttiin hyvin hupaiseksi, ei minun kuulleni lausunut yhtään ainoata leikkipuhetta, joka olisi ollut todella hupainen.
— Sen hyvin uskon, — virkkoi siihen Sancho — sillä leikin laskeminen ei ole joka miehen asia, ja se Sancho, josta teidän armonne puhuu, oli varmaan aika lurjus, konna ja varas; oikea Sancho Panza näet olen minä, ja minusta lähtee leikkipuhetta herkemmin kuin sadetta taivaalta, ja jollei teidän armonne usko, niin tehkää pieni koe ja lähtekää mukaani, vaikka vain yhdeksi vuodeksi, niin saatte nähdä, kuinka niitä minulta putoilee joka askelella, ja semmoisia ja niin paljon, että minä, vaikka useimmiten en itse tiedä, mitä puhun, saan nauramaan kaikki kuuntelijani; ja oikea Don Quijote Manchalainen, suurimaineinen, urhoollinen ja älykäs, rakastunut, solvattujen kostaja, alaikäisten ja orpojen suojelija, leskien tuki, neitojen sydänten surma, hän, jolla on ainoana valtiattarenaan verraton Dulcinea Tobosolainen, on tämä herra tässä, minun isäntäni: kaikki muut Don Quijotet ja kaikki muut Sancho Panzat ovat pelkkää pilaa ja unennäköä.
— Sen minä totisesti uskon, — vastasi Don Alvaro — sillä te, hyvä ystävä, olette muutamassa lausumassanne lauseessa sanonut enemmän sukkeluuksia kuin tuo toinen Sancho Panza kaikissa, jotka kuulin hänen lausuvan, ja niitä oli paljon! Hän oli suurempi ahmatti kuin kaunopuhuja ja suurempi hölmö kuin leikinlaskija, ja minä uskon aivan varmaan, että noidat, jotka vainoavat hyvää Don Quijotea, ovat tahtoneet minua vainota tuolla kehnolla Don Quijotella. Mutta en tiedä, mitä oikeastaan sanoisin, sillä uskallan vannoa, että hän erotessamme jäi Toledon hullujenhuoneeseen[81] parannettavaksi, ja nyt ilmaantuu tässä eteeni toinen Don Quijote, vaikka varsin toisenlainen kuin entinen tuttavani.
— Minä — virkkoi Don Quijote — en tiedä, olenko hyvä, mutta sen voin sanoa, etten ole se kehno, ja tätä todistaakseni haluan ilmoittaa teidän armollenne, herra Don Alvaro Tarfe, etten ole ollut ikipäivinäni Zaragozassa; saatuani kuulla, että tuo kuviteltu Don Quijote oli ottanut osaa turnajaisiin mainitussa kaupungissa, en viitsinyt sinne ensinkään mennä, koska tahdoin osoittaa maailmalle hänen valheellisuutensa, vaan lähdin suoraa päätä Barcelonaan, tuohon hienon käytöksen tyyssijaan, muukalaisten majapaikkaan, köyhien hoitolaan, urhoollisten kotiseutuun, kaupunkiin, joka kostaa vääryyttäkärsineitten puolesta, vastaa niin miellyttävällä tavalla lujaan ystävyyteen ja on ainoa laatuaan asemansa ja kauneutensa vuoksi. Ja vaikka se, mitä siellä minulle sattui, ei ollut kovin mieluista, vaan sangen harmillista, siedän sen kumminkin mielipahaa tuntematta vain siksi, että olen saanut sen kaupungin nähdä. Sanalla sanoen, herra Don Alvaro Tarfe, minä olen Don Quijote Manchalainen, hän, josta maine kertoo, eikä tuo kurja, joka on aikonut anastaa nimeni ja voittaa itselleen kunniaa minun ajatuksillani. Minä pyydän teidän armoanne, ritariarvonne nimessä, hyväntahtoisesti antamaan tämän paikkakunnan kylänvoudin edessä selityksen, ettei teidän armonne ole nähnyt minua eläessään ennen tätä päivää, etten minä ole se Don Quijote, jonka toinen osa on painosta julkaistu ja ettei tämä aseenkantajani Sancho Panza ole se, jonka teidän armonne on tullut tuntemaan.
— Sen teen varsin mielelläni, — vastasi Don Alvaro — vaikka onkin ihmeellistä nähdä kaksi Don Quijotea ja kaksi Sanchoa yhtä haavaa, yhtä yhdenmukaisia nimiltään kuin erilaisia teoiltaan, ja minä sanon vieläkin ja vakuutan lujasti, etten ole nähnyt, mitä olen nähnyt, ja ettei se, mitä on nähteni tapahtunut, ole tapahtunut.
— Teidän armonne — sanoi Sancho — on varmaan lumottu samoinkuin armollinen neiti Dulcinea Tobosolainen, ja suokoon Jumala, että teidän armonne lumouksesta vapauttaminen vaatisi minua antamaan itselleni vielä kolmetuhattakolmesataa iskua, kuten Dulcinean vapauttaminen, sillä minä antaisin ne itselleni yhtään arkailematta.
— En minä ymmärrä, mitä te noilla iskuilla tarkoitatte — sanoi Don
Alvaro.
Sancho vastasi hänelle, että siitä repeisi liian paljon kertomista, mutta että hän sittenkin asian kertoisi, jos he ehkä joutuisivat kulkemaan samaa matkaa. Sillävälin tuli aterian aika; Don Quijote ja Don Alvaro aterioivat yhdessä. Majapaikkaan tuli sattumalta sen kylän vouti kirjojensa kanssa, ja tälle kylänvoudille Don Quijote esitti anomuksen, jonka mukaan hänen oikeutensa vaati, että läsnäoleva ritari, Don Alvaro Tarfe, selittäisi hänen armonsa edessä, ettei hän tuntenut Don Quijote Manchalaista, joka samoin oli läsnä, ja ettei tämä ollut sama henkilö, joka esiintyi eräässä Don Quijote Manchalaisen toisen osan nimellä julkaistussa historiassa, jonka oli sepittänyt muudan Tordesillasista kotoisin oleva Avellaneda. Kylänvouti toimitti asian laillisessa järjestyksessä: selitys annettiin kaikella sillä vakuudella, jota sellainen tehtävä edellyttää, ja siitä Don Quijote ja Sancho kovin ilahtuivat, ikäänkuin semmoinen selitys olisi heille paljonkin merkinnyt, vaikka molempien Don Quijotein ja molempien Sanchojen eroa täysin selvästi osoittivat heidän tekonsa ja sanansa. Don Alvaro ja Don Quijote lausuivat toisilleen paljon kohteliaisuuksia ja hyväntahtoisia vakuutuksia, joissa suuri Manchalainen ilmaisi älyään niin mainiolla tavalla, että todella sai Don Alvaro Tarfen harhaluulot hälvenemään ja että tämä uskoi varmasti olevansa lumottu, koska oli joutunut tekemisiin ilmeisesti aivan vastakkaisen Don Quijoten kanssa.
Tuli ilta, he lähtivät kylästä, ja noin puolen peninkulman päässä sieltä tie jakautui kahteen haaraan, joista toinen johti Don Quijoten kylään ja toinen oli se, jota Don Alvaron piti kulkea. Tänä lyhyenä aikana Don Quijote ehti kertoa hänelle onnettomasta tappiollejoutumisestaan ja Dulcinean lumouksesta ja vapauttamistavasta, mikä jälleen hämmästytti Don Alvaroa, joka Don Quijotea ja Sanchoa syleiltyään lähti jatkamaan omaa matkaansa. Don Quijote lähti hänkin eteenpäin, ja he viettivät tämän yön muutamien puitten alla, jotta Sancholla olisi tilaisuutta suorittaa katumuksentekonsa loppuun. Sancho suorittikin sen samalla tavalla kuin edellisenä yönä, piesten pyökkien kuorta paljon enemmän kuin omaa selkäänsä, jota hän varoi kurittamasta niin tarkoin, etteivät iskut olisi voineet hätyyttää pois kärpästäkään, jos hänen selässään olisi sattunut kärpäsiä olemaan. Petetty Don Quijote ei unohtanut laskuistaan yhtään ainoata iskua ja havaitsi, että niitä oli edellisenä yönä annettujen kanssa kolmetuhattakaksikymmentäyhdeksän. Aurinko näyttää nousseen anivarhain katselemaan uhritoimitusta, ja sen valossa he sitten jälleen jatkoivat matkaansa jutellen Don Alvaron erehdyksestä ja kuinka erinomaisen viisasta oli ollut ottaa häneltä selitys oikeuden edessä ja niin sitovalla tavalla.
Sen päivän ja seuraavan yön he matkustivat kohtaamatta mitään mainitsemisen arvoista, lukuunottamatta sitä, että Sancho tänä yönä suoritti tehtävänsä loppuun. Se ilahdutti Don Quijotea sanomattomasti, hän odotti päivää voidakseen katsoa, eikö tapaisi tiellä nyt lumouksestaan vapautunutta valtiatartaan Dulcineaa, ja niin hän matkan varrella tarkoin tutki jokaisen kohtaamansa naishenkilön nähdäkseen, oliko hän Dulcinea Tobosolainen; hän näet piti ehdottomasti varmana, etteivät Merlinin lupaukset voineet pettää. Sellaisissa mietteissä ja sellaisin toivein he nousivat eräälle kummulle, josta näkivät kotikylänsä, ja Sancho sen nähtyään painui polvilleen ja lausui:
— Avaa silmäsi, sinä kaivattu kotiseutu, ja katso, kuinka luoksesi palaa poikasi Sancho Panza, jos ei kovin äveriäänä, niin ainakin hyvin piiskattuna. Avaa sylisi ja ota vastaan myös poikasi Don Quijote, joka tosin tulee vieraitten käsivarsien voittamana, mutta tulee myös itsensä voittajana, mikä, sen mukaan kuin olen kuullut sanottavan, on suurin voitto, mitä itselleen voi toivoa. Minulla on rahoja taskussa; vaikka näet selkäänikin sain, niin herroiksi ma kuljin vain.
— Jätä nuo typeryydet, — sanoi Don Quijote — ja astukaamme oikealla jalalla kotikyläämme,[82] missä toteutamme aikeemme ja suunnittelemme paimenelämää, jota aiomme ruveta viettämään.
Niin he ajoivat alas kummulta ja saapuivat kylän laitaan.
Kolmaskahdeksatta luku.
Enteistä, joita Don Quijote havaitsi kotikyläänsä tullessaan, ja muista tapahtumista, jotka kaunistavat tätä suurta historiaa ja lisäävät sen arvoa.
Ollessaan kylään saapumassa — niin kertoo Cide Hamete — Don Quijote huomasi, että kylän puimapaikalla oli tukkanuottasilla kaksi poikaa ja että toinen sanoi toiselle:
— Älä turhia yritä, Pekka; et sinä sitä näe enää ikäpäivinäsi.
Don Quijote kuuli tuon ja sanoi Sancholle:
— Etkö huomannut, ystäväni, mitä tuo poika sanoi: »Et sinä sitä näe enää ikäpäivinäsi»?
— Entä sitten, mitä tuosta, — vastasi Sancho — vaikka poika niin sanoikin?
— Mitäkö? — virkkoi Don Quijote. — Etkö huomaa, että nuo sanat, jos ne sovitetaan minun toivomukseeni, merkitsevät, etten saa enää milloinkaan nähdä Dulcineaa?
Sancho aikoi vastata hänelle, mutta ei ehtinyt, kun huomasi samassa jäniksen, joka tulla viiletti pitkin peltoja ja monien ajokoirien ja metsästäjien ahdistamana etsi peloissaan pakopaikkaa harmon jalkojen välistä piiloutuen sinne. Sancho otti sen kiinni paljain käsin ja ojensi Don Quijotelle, joka mutisi kerran toisensa jälkeen:
— Malum signum, malum signum,[83] jänis pakenee; koirat ajavat sitä takaa: Dulcineaa ei näy!
— Teidän armonne on ihan merkillinen — sanoi Sancho. — Otaksutaan nyt, että tämä jänis on Dulcinea Tobosolainen ja että nuo koirat, jotka ajavat sitä takaa, ovat niitä ilkeitä noitia, jotka muuttivat hänet maalaistytöksi; hän pakenee, minä saan hänet kiinni ja jätän hänet teidän armonne haltuun, joka pitää häntä sylissään ja hyväilee; mikä huono merkki tämä on, tai mitä pahaa ennettä siinä voi havaita?
Pojat, jotka olivat riidelleet, tulivat lähemmäksi näkemään jänistä, ja Sancho kysyi toiselta, mitä he oikeastaan olivat kinastelleet. Hänelle vastasi se poika, joka oli sanonut »et sinä sitä näe enää ikäpäivinäsi», että hän oli ottanut toiselta pojalta pullon, jossa oli sirkkoja, ja ettei hän aikonut antaa pulloa takaisin enää koskaan. Sancho otti taskustaan neljännesreaalin, osti pojalta pullon, pisti sen Don Quijoten käteen ja sanoi:
— Kas tässä, armollinen herra, ovat kaikki enteet rikottuina ja kumottuina, niin että minä, vaikka olenkin hölmö, kuvittelen, etteivät ne koske meidän seikkojamme enempää kuin menneen vuoden pilvet. Ja jollen väärin muista, olen sitäpaitsi kuullut kirkkoherramme sanovan, ettei kristittyjen ja ymmärtäväisten ihmisten pidä välittää semmoisista joutavista asioista, ja teidän armonne itse sanoi minulle tässä taannoin aivan samaa selittäen, että kaikki kristityt, jotka enteistä välittävät, ovat hölmöjä. Ei siis kannata tuohon kajota sen enempää, vaan lähdetään tästä eteenpäin ja ajetaan kotikylään.
Metsästäjät tulivat pyytämään jänistään, ja Don Quijote antoi sen heille, lähti sitten Sanchon kanssa jatkamaan matkaansa, ja kylään tullessaan he kohtasivat kirkkoherran ja kandidaatti Carrascon, jotka istuivat nurmikolla hartauskirjojaan lukemassa. Nyt on huomattava, että Sancho oli heittänyt matkapeitteeksi harmon selkään ja varusnyytin yli sen tulenliekeillä kaunistetun parkkumipaidan, johon hänet oli puettu herttuan linnassa sinä yönä, jolloin Altisidora heräsi kuolleista. Sancho pani vielä harmon päähän suippohatun, niin että siitä tuli merkillisin muodonmuutos ja koristus, mitä milloinkaan on nähty missään maailman aasissa.
Kirkkoherra ja kandidaatti tunsivat heidät heti ja tulivat avosylin heitä vastaan. Don Quijote astui alas ja syleili heitä sydämellisesti, ja poikaviikarit, joilla on silmät kuin ilveksillä, huomasivat aasin päähineen, juoksivat sitä näkemään ja sanoivat toisilleen:
— Tulkaa, pojat, niin saatte nähdä Sancho Panzan aasin koreampana kuin morsian ja Don Quijoten luuskan laihempana kuin koskaan ennen.
Poikaviikarien ympäröiminä ja kirkkoherran ja kandidaatin saattelemina he vihdoin saapuivat kylään, menivät Don Quijoten taloon ja kohtasivat portilla emännöitsijän ja sisarentyttären, jotka olivat jo saaneet tiedon hänen tulostaan. Teresa Panza, Sanchon eukko, oli hänkin uutisen kuullut ja riensi nyt näkemään miestään, hiukset pörröisinä ja vähissä vaatteissa ja taluttaen kädestään tytärtään Sanchicaa; ja nähdessään, ettei Sancho ollut niin upeassa asussa kuin käskynhaltian hänen mielestään olisi pitänyt olla, hän sanoi miehelleen:
— Kuinka sinä näin tulet, ukkoni; sinähän näyt tulevan jalkapatikassa ja näytät pikemmin maankiertäjältä kuin käskynhaltialta?
— Ole vaiti, Teresa; — vastasi Sancho — useinhan niin käy, ettei olekaan kinkkuja, vaikka on kinkunkoukkuja; mutta lähdetään tästä kotiin, niin saat kuulla ihmeitä. Minulla on rahoja, ja sehän on pääasia, ja ne minä olen ansainnut omalla uutteruudellani, tekemättä vahinkoa kenellekään.
— Tuo sinä vain rahoja, ukkokulta, — sanoi Teresa — ja olkoot ne ansaittuja siellä tai täällä; sillä olitpa ne ansainnut miten tahansa, et sinä varmaankaan ole mitään uusia keinoja keksinyt.
Sanchica syleili isäänsä ja kysyi, oliko hän tuonut hänelle jotakin; tyttö näet oli odottanut isäänsä kuin keväistä sadetta. Hän tarttui nyt toiselta puolen Sanchon vyöhön, Teresa piteli Sanchoa kädestä, tyttö veti aasia perässään, ja niin he lähtivät kotiin jättäen Don Quijoten sisarentyttären ja emännöitsijän huostaan ja kirkkoherran ja kandidaatin seuraan.
Odottamatta soveliasta aikaa ja hetkeä Don Quijote meni kohta kandidaatin ja kirkkoherran kanssa syrjään ja kertoi heille lyhyesti häviöllejoutumisestaan ja velvollisuudestaan asettua koko vuodeksi kotikylään, minkä hän aikoi täyttää kirjaimellisesti, määräystä pienimmässäkään kohdassa rikkomatta, niinkuin ainakin vaeltava ritari, joka tuntee olevansa velvollinen noudattamaan vaeltavan ritarikunnan tarkkaa järjestystä. Hän ilmoitti aikoneensa olla tämän vuoden paimenena ja oleskella vainioitten yksinäisyydessä, missä voisi päästää valloilleen lemmenajatuksensa ja askarrella moitteettomassa paimenelämässä, ja sanoi pyytävänsä heitäkin, jollei heillä ollut liian paljon tekemistä ja jolleivät heitä siitä estäneet tärkeämmät tehtävät, hyväntahtoisesti lähtemään hänen kanssaan, sanoen aikovansa ostaa lampaita ja riittävän suuren karjalauman, jotta he voisivat itseään paimeniksi nimittää. Sitäpaitsi hän huomautti heille, että asia oli jo tärkeimmältä puoleltaan järjestyksessä, koska hän oli antanut heille paimennimet, jotka sopivat heille mainiosti Kirkkoherra pyysi häntä mainitsemaan nimet. Don Quijote vastasi, että hän itse tulisi olemaan Quijotiz paimen, kandidaatti olisi Carrascon paimen, kirkkoherra Curambro paimen ja Sancho Panza Pancino paimen. Kaikki hämmästyivät Don Quijoten uutta hulluutta, mutta peläten, että hän lähtisi vielä kerran ritariretkilleen, ja toivoen hänen vuoden kuluessa parantuvan he suostuivat hänen uuteen suunnitelmaansa, hyväksyivät hänen hulluutensa muka järkevänä ehdotuksena ja tarjoutuivat hänen seuralaisikseen tähän uuteen kutsumukseen.
— Se käy päinsä sitä paremmin, — virkkoi Simson Carrasco — kun minä, kuten koko maailma tietää, olen kuuluisa runoilija ja tulen kaikissa tilaisuuksissa sepittämään säkeitä, paimenrunoelmia tai lemmenlauluja tai mitä milloinkin haluan, jotta meillä on huvia erämaissa, missä tulemme harhailemaan. Mutta kaikkein tärkeintä, hyvät herrat, on, että jokainen valitsee nimen paimenneidolle, jota aikoo säkeissään ylistää, ja ettemme jätä yhtäkään puuta, olipa se kuinka kovapintainen tahansa, piirtämättä siihen hänen nimeään, niinkuin rakastuneitten paimenten tapa on.
— Se sopii mainiosti; — vastasi Don Quijote vaikka minun omasta puolestani ei tarvitse etsiä mitään kuvitellun paimenneidon nimeä, koska minulla on verraton Dulcinea Tobosolainen, näiden rantamain kunnia, näiden niittyjen koristus, kauneuden lähde, kaiken sulon kukka ja sanalla sanoen olento, johon sopii millainen ylistys hyvänsä, olipa se kuinka ylenpalttista tahansa.
— Se on totta; — virkkoi kirkkoherra — mutta me toiset joudumme etsimään näiltä mailta laadullisia paimenneitoja; jos ne eivät meille sovi, niin olkoot sopimatta.
Siihen lisäsi Simson Carrasco:
— Ja jos meiltä nimiä puuttuu, niin annetaan niille niitä, joita on painetuissa kirjoissa ja joita maailma on tulvillaan, semmoisia kuin Filida, Amaryllis, Diana, Flerida, Galatea ja Belisarda; jos näet niitä kerran myydään torilla, niin totta kaiketi mekin voimme niitä ostaa ja pitää ominamme. Jos minun naiseni tai oikeammin sanoen minun paimennaiseni sattuu olemaan nimeltään Anna, niin minä ylistän häntä lauluissani Anardan nimellä, jos hän on Francisca, nimitän häntä Franceniaksi, jos Lucia, niin Lucindaksi, sillä sehän on yhtä kaikki, ja Sancho Panza, jos hänkin liittyy tähän veljeskuntaan, voi ylistää vaimoaan Teresa Panzaa Teresainan nimellä.
Don Quijote nauroi tuota nimien muokkausta, ja kirkkoherra ylisti kovin hänen kunniallista ja kunnioitettavaa päätöstään sekä tarjoutui vielä kerran olemaan hänen seuranaan kaiken sen ajan, mikä hänelle jäisi välttämättömiltä virkatehtäviltään. Niin he sanoivat hänelle hyvästi ja pyysivät ja neuvoivat häntä pitämään huolta terveydestään nauttimalla kaikkea, mikä häntä maittaisi.
Sallimus järjesti niin, että sisarentytär ja emännöitsijä kuulivat näiden kolmen keskustelun. Toisten lähdettyä he menivät molemmat Don Quijoten luo, ja sisarentytär sanoi hänelle:
— Mitä tämä merkitsee, herra eno? Nyt, kun luulimme, että teidän armonne on tullut takaisin jäädäkseen kotiin ja viettääkseen täällä rauhallista ja kunniallista elämää, nytkö aiotte lähteä uusiin selkkauksiin ja leikkiä
paimen pieni, tänne, tänne, paimen pieni, täältä pois?
Nyt on olki totisesti niin kuivaa, ettei siitä pilliä tehdä.
Siihen lisäsi emännöitsijä:
— Ja kuinka teidän armonne voi kestää ulkona taivasalla kesän helteisiä keskipäivän hetkiä, talven kylmiä öitä ja susien ulvontaa? Ei totisesti, se toimi ja virka kuuluu roteville miehille, joita on karaistu ja kasvatettu semmoiseen elämäntapaan melkein kapalosta ja koltusta lähtien. Jos jotakin hullutusta välttämättä täytyy olla, niin parempi on sittenkin olla vaeltavana ritarina kuin paimenena. Ajatelkaa asiaa, armollinen herra, ja noudattakaa neuvoani, jota en suinkaan anna siksi, että olisin syönyt itseni kylläiseksi ja juonut viiniä päälle, vaan tyhjällä vatsalla ja viisikymmentä ikävuotta niskassani: jääkää kotiin, hoitakaa talouttanne, käykää usein ripillä, auttakaa köyhiä, ja luettakoon minun synnikseni, jos teille on siitä vahinkoa.
— Älkää puhuko joutavia, tyttäreni; — vastasi heille Don Quijote — minä kyllä tiedän, mikä minulle sopii. Viekää minut nyt sänkyyn, sillä minusta tuntuu, etten voi oikein hyvin, ja luottakaa siihen, etten minä, olinpa vaeltava ritari tai vasta vaellustaan suunnitteleva paimen, milloinkaan jätä pitämättä huolta siitä, mitä te tarvitsette, kuten kohta saatte itse nähdä.
Kelpo tyttäret — semmoisia he epäilemättä olivat, emännöitsijä ja sisarentytär — veivät hänet nyt vuoteeseen, mihin toivat hänelle syötävää ja vaalivat häntä niin hyvin kuin suinkin osasivat.
Neljäskahdeksatta luku.
Kuinka Don Quijote sairastui, teki testamenttinsa ja kuoli.
Koska mikään inhimillinen ei ole ikuista, vaan kaikki on vähenemässä alusta alkaen, kunnes ehtii viimeiseen loppuunsa, erittäinkin ihmisten elämä, ja koska Don Quijotella ei ollut mitään taivaalta saatua erioikeutta viivyttää elämänsä kulkua, niin sen loppu ja päätös tuli hänen sitä kaikkein vähimmin aavistaessaan. Lieneekö syynä ollut mielipaha siitä, että hän oli joutunut taistelussa häviölle, vai lieneekö asia johtunut taivaan päätöksestä, häntä alkoi ahdistaa kuume, joka piti häntä sängyssä kuusi vuorokautta, minä aikana häntä kävivät monta kertaa katsomassa hänen ystävänsä kirkkoherra, kandidaatti ja parturi, ja hänen kelpo aseenkantajansa Sancho Panza istui lakkaamatta hänen pääpuolissaan. Otaksuen, että hänet sai tähän tilaan suru siitä, että hänet oli voitettu ja ettei hänen toiveensa nähdä Dulcinea lumouksesta vapautettuna ollut toteutunut, he yrittivät kaikin mahdollisin tavoin ilahduttaa häntä, ja kandidaatti kehoitti häntä rohkaisemaan mieltään, nousemaan vuoteesta ja aloittamaan paimenelämän, jota varten hän oli jo kirjoittanut runoelman, jolle Sannazaron[84] tekemät eivät vetäneet läheskään vertoja, ja sanoi vielä ostaneensa omilla rahoillaan kaksi oivallista paimenkoiraa, joista toinen oli nimeltään Barcino ja toinen Butron ja jotka eräs Quintanarin paimen oli hänelle myynyt. Mutta Don Quijote ei sittenkään vapautunut alakuloisuudestaan.
Hänen ystävänsä kutsuivat lääkärin, tämä koetteli hänen valtimoaan, ei ollut siihen lainkaan tyytyväinen ja sanoi, että hänen oli joka tapauksessa paras ajatella sielunsa autuutta, koska hänen ruumiinsa oli vaarassa. Don Quijote kuunteli tuota rauhallisesti, mutta toisin oli hänen emännöitsijänsä, sisarentyttärensä ja aseenkantajansa laita. He näet alkoivat itkeä katkerasti, kuin hän olisi ollut jo kuolleena heidän edessään. Lääkäri oli sitä mieltä, että alakuloisuus ja ikävyydet tekivät hänen elämästään lopun. Don Quijote pyysi, että hänet jätettäisiin yksin, koska halusi hiukan nukkua. Niin tehtiin, ja hän nukkui, kuten sanotaan, yhteen menoon seitsemättä tuntia, niin että emännöitsijä ja sisarentytär luulivat sen hänen viimeiseksi unekseen. Mainitun ajan kuluttua hän sentään heräsi ja huusi kovalla äänellä:
— Kiitetty olkoon kaikkivaltias Jumala, joka on osoittanut minulle niin suurta armoa! Hänen laupeudellaan ei totisesti ole mitään rajaa, eivätkä ihmisten synnit voi sitä vähentää eikä estää.
Sisarentytär kuunteli tarkkaavasti enonsa sanoja, ja ne tuntuivat hänestä järkevämmiltä kuin hänen puheensa yleensä, ainakin tämän sairauden aikana. Hän kysyi:
— Mitä sanottekaan, armollinen herra? Onko tapahtunut jotakin erinomaista? Mistä laupeudesta ja mistä ihmisten synneistä te puhutte?
— Laupeus, — vastasi Don Quijote — minun sisareni tytär, on se, jonka Jumala on osoittanut minulle tällä hetkellä ja jota, kuten sanoin, syntini eivät voi estää. Järkeni on nyt vapaa ja selvä, sitä eivät himmennä mielettömyyden pimeät varjot, joita inhoittavien ritariromaanien surkea ja alinomainen lukeminen oli siihen luonut. Minä käsitän nyt niiden hulluuden ja petollisuuden, ja mieltäni pahoittaa ainoastaan, että tämä oikea tieto on tullut niin myöhään, ettei minulle jää aikaa mitenkään asiaa korvata lukemalla toisia teoksia, jotka voisivat olla sieluni valo. Minä tunnen, rakas sisarentytär, olevani lähellä kuolemaa ja tahtoisin kuolemallani osoittaa, ettei elämäni ole ollut niin kehno, että minun täytyisi vielä kuolemani jälkeen olla hullun maineessa; vaikka näet olen hullu ollut, en kumminkaan tahtoisi vahvistaa tätä tosiasiaa kuollessani. Kutsu nyt, rakas lapseni, hyvät ystäväni kirkkoherra, kandidaatti Simson Carrasco ja parturimestari Nicolas; minä näet haluan ripittäytyä ja tehdä testamenttiin.
Mutta siitä vaivasta sisarentytär säästyi, sillä kaikki kolme tulivat samassa sisään. Tuskin heidät nähtyään Don Quijote sanoi:
— Onnitelkaa minua, hyvät herrat, siitä, etten ole enää Don Quijote Manchalainen, vaan Alonso Quijano, jolle elämäni vaellus on antanut lisänimen Hyvä. Nyt minä olen Amadis Gallialaisen vihollinen ja vihaan hänen lukemattomien jälkeläistensä koko laumaa, nyt minusta tuntuvat inhoittavilta kaikki vaeltavien ritarien kelvottomat historiat, nyt minä ymmärrän, kuinka typerästi olen menetellyt ja millaiseen vaaraan olen joutunut niitä lukiessani, ja nyt olen Jumalan laupeuden tähden omasta vahingostani viisastunut ja vihaan niitä sydämestäni.
Kuullessaan hänen niin puhuvan tulijat uskoivat aivan varmaan, että hänet oli vallannut jokin uusi hulluus. Simson sanoi hänelle:
— Nytkö, herra Don Quijote, kun olemme saaneet kuulla, että neiti Dulcinea on vapautettu lumouksestaan, teidän armonne puhuu tuolla tavalla? Nyt, kun olemme juuri paimeniksi muuttumassa, viettääksemme aikojamme laulellen kuin prinssit, nytkö teidän armonne aikoo ruveta erakoksi? Niin totta kuin elätte, olkaa vaiti, malttakaa mielenne ja jättäkää semmoiset tarinat kertomatta.
— Ne historiat, joita on toistaiseksi tapahtunut — vastasi Don Quijote — ja jotka ovat olleet todellisia sikäli, että ovat minua vahingoittaneet, ne minun kuolemani tulee taivaan avulla kääntämään onnekseni. Hyvät herrat, minä tunnen kohta kuolevani. Jätettäköön nyt kaikki pila sikseen ja haettakoon tänne rippi-isä, joka minut ripittää, ja notaari, joka tekee testamenttini, sillä ihmisen ei sovi tällaisena ratkaisevana hetkenä pitää sieluaan leikin asiana. Pyydän siis, että mennään hakemaan notaari sillä välin kuin herra kirkkoherra minua ripittää.
Läsnäolevat katselivat toisiaan, ihmetellen Don Quijoten puheita, ja vaikka he epäröivät, teki heidän sentään mieli häntä uskoa; ja eräs niistä merkeistä, joiden nojalla he otaksuivat hänen tosiaan kohta kuolevan, oli se, että hän oli niin helposti muuttunut hullusta viisaaksi; hän näet lisäsi jo mainittuihin lausumiinsa monia muita niin hyvin esitettyjä, niin aitokristillisiä ja täysin järkeviä, että hän lopulta kerrassaan hälvensi heidän epäilyksensä ja sai heidät uskomaan, että hän oli viisas.
Kirkkoherra kehoitti kaikkia poistumaan, jäi yksin hänen kanssaan ja kuunteli hänen ripittäytymistään. Kandidaatti lähti hakemaan notaaria ja palasi aivan pian hänen ja Sancho Panzan kanssa; kun Sancho, joka oli jo kandidaatilta kuullut, missä tilassa hänen herransa oli, kohtasi emännöitsijän ja sisarentyttären, jotka itkivät, alkoi hänkin vääntää itkua ja vuodattaa kyyneliä. Ripittäytyminen päättyi, ja kirkkoherra tuli ulos sanomaan:
— Alonso Quijano Hyvä tosiaan kuolee, ja hän on tosiaan täydellä järjellään; me voimme hyvinkin mennä sisään, jotta hän saa tehdä testamenttinsa.
Tämä uutinen läikähdytti emännöitsijän, sisarentyttären ja Sancho Panzan kyyneleisiä silmiä, niin että kyynelet alkoivat vuolaina vuotaa, ja lukemattomat syvät huokaukset nousivat heidän povistaan; oli näet todella laita niin, kuten on jo aikaisemmin muutamia kertoja sanottu, että Don Quijote, ollessaan vain Alonso Quijano Hyvä, mutta myös ollessaan Don Quijote Manchalainen, oli aina leppoisa ja laadullinen ja että hänestä senvuoksi pitivät ei ainoastaan hänen oman talonsa asukkaat, vaan kaikki, jotka hänet tunsivat. Notaari astui sisään toisten kanssa, ja esitettyään testamenttinsa johdannon ja suljettuaan sielunsa Jumalan huomaan kaikkien asiaankuuluvien kristillisten menojen mukaisesti Don Quijote lausui, lahjoitusmääräyksiin ehdittyään:
— Item on minun tahtoni, mitä tulee erääseen rahasummaan, jota pitää hallussaan Sancho Panza, jonka minä hulluna ollessani tein aseenkantajakseni, että, koska meidän kesken on ollut erinäisiä tilintekoja, en tahdo niitä häneltä velottavan eikä häneltä niistä mitään tiliä vaadittavan, vaan jos jotakin jää jäljelle, kun hän on ottanut maksun siitä, mitä olen hänelle velkaa, jäännöksen, joka varmaan on sangen vähäinen, tulee kuulua hänelle, ja olkoon se hänelle hyväksi huojennukseksi; ja jos minä, joka hulluuteni aikana osaltani autoin häntä pääsemään saaren käskynhaltiaksi, voisin nyt, kun olen viisas, antaa hänelle hallittavaksi valtakunnan, niin tekisin sen, koska hänen luonteensa vilpittömyys ja hänen uskollinen käytöksensä sen ansaitsee.
Hän kääntyi Sanchon puoleen ja sanoi:
— Suo minulle anteeksi, ystäväni, että olen antanut sinulle aihetta näyttää yhtä hullulta kuin minä itse syöksemällä sinut samaan harhaluuloon, johon itse olin joutunut, nimittäin siihen harhaluuloon, että maailmassa on vaeltavia ritareita.
— Oi, voi! — vastasi Sancho itkien. — Älkää kuolko, armollinen herra isäntäni, vaan noudattakaa minun neuvoani ja eläkää vielä monta vuotta, sillä suurin hulluus, johon ihminen voi tässä elämässä tehdä itsensä syypääksi, on se, että hän suostuu noin vain ilman muuta kuolemaan, vaikka kukaan ei häntä tapa eikä kenenkään muun kuin raskasmielisyyden käsi hänen päiviänsä päätä. Katsokaa nyt vain, että pääsette tuosta hitaudestanne, nouskaa sängystä ja lähdetään tästä vainiolle paimeniksi puettuina, niinkuin olemme jo sopineet; eipä tiedä, vaikka löytäisimme sieltä jostakin pensaasta armollisen neidin Dulcinean, niin vapaana kaikesta lumouksesta, ettei paremmasta apua. Jos seikka on se, että teette kuolemaa, koska mieltänne rasittaa ajatus, että teidät on voitettu, niin pankaa se minun syykseni ja sanokaa, että teidät viskattiin tantereeseen siksi, että minä olin huolimattomasti kiinnittänyt Rocinanten vatsavyön, ja onhan teidän armonne sitäpaitsi lukenut ritarikirjoistaan, kuinka tavallista on, että toinen ritari tyrkkää toisen pois satulasta, ja kuinka se, joka tänään joutuu häviölle, voi päästä huomenna voittajaksi.
Niin on laita, — sanoi Simson — ja kelpo Sancho Panza on varsin oikeassa.
Hyvät herrat, — virkkoi Don Quijote — liikutaanpa varovasti, sillä viime vuoden pesissä ei ole tänä vuonna lintuja. Minä olen ollut hullu ja olen nyt viisas, minä olen ollut Don Quijote Manchalainen ja olen nyt, kuten jo sanoin, Alonso Quijano Hyvä. Vaikuttakoon katumukseni ja vilpittömyyteni teidän armoihinne sen verran, että pidätte minusta samoja hyviä ajatuksia kuin aikaisemmin, ja jatkakaa nyt työtänne, herra notaari. — Item minä testamenttaan koko jälkeenjäävän omaisuuteni sisarentyttärelleni Antonia Quijanalle, joka on tässä läsnä ja jonka tulee ensin suorittaa määräämäni erät siitä omaisuuteni osasta, joka on helpoimmin käytettävissä; ja ensimmäinen suoritettava maksu on palkka, jonka olen velkaa emännöitsijälleni siltä ajalta, minkä hän on luonani palvellut, ja lisäksi kaksikymmentä dukaattia leninkiä varten. Testamenttiin valvojiksi määrään herra kirkkoherran ja herra kandidaatti Simson Carrascon, jotka ovat molemmat tässä läsnä. Item on tahtoni, että sisarentyttäreni Antonia Quijana, jos hän haluaa mennä naimisiin, menköön naimisiin miehen kanssa, josta on ennakolta hankittu selko, ettei hän tiedä, mitä ritariromaanit ovat, ja jos sattuu käymään ilmi, että hän tuon tietää, mutta sisarentyttäreni tahtoo mennä ja menee naimisiin hänen kanssaan, niin menettäköön kaikki, mitä olen hänelle testamentannut, ja testamenttini valvojat jakakoot jälkeenjääneen omaisuuteni mielensä mukaan hyväätekeviin tarkoituksiin. — Item minä pyydän mainittuja herroja testamenttini valvojia, että he, jos suopea kohtalo tutustuttaa heidät kirjailijaan, jonka sanotaan sepittäneen historian, joka kulkee maailmalla Don Quijote Manchalaisen urotöiden toisen osan nimellä, pyytävät häneltä minun puolestani niin hartaasti kuin suinkin osaavat anteeksi, että olen aavistamattani antanut hänelle aihetta kirjoittaa niin paljon ja niin suuria tyhmyyksiä kuin hän on siihen kirjoittanut, sillä minä lähden tästä elämästä tuntien omantunnonvaivoja siitä, että olen yllyttänyt häntä niistä kirjoittamaan.
Siihen loppui testamentti, Don Quijoten valtasi voipumus ja hän ojensi itsensä pitkäkseen sängyssään. Kaikki säikähtivät ja riensivät häntä auttamaan, ja niinä kolmena päivänä, jotka hän vielä eli tämän päivän jälkeen, jona teki testamenttinsa, hän pyörtyi tavan takaa. Koko talo oli hämmingin vallassa, mutta siitä huolimatta sisarentytär söi, emännöitsijä otti silloin tällöin naukun, ja Sancho Panza oli hyvällä tuulella; periminen näet hälventää tai ainakin lievittää perillisessä sen surun muistoa, joka vainajan poismentyä oikeudenmukaisesti jää. Vihdoin tuli Don Quijoten viimeinen hetki hänen sitä ennen saatuaan kaikki sakramentit ja monilla ja voimallisilla sanoilla tuomittuaan kaikki ritariromaanit. Notaari oli läsnä ja sanoi, ettei hän ollut milloinkaan mistään ritarikirjasta lukenut, että kukaan vaeltava ritari olisi kuollut omaan sänkyynsä niin rauhallisesti ja niin hyvänä kristittynä kuin Don Quijote, joka kaikkien läsnäolevien valittaessa ja itkiessä heitti henkensä, toisin sanoen kuoli.
Sen nähtyään kirkkoherra pyysi notaarilta todistusta, että Alonso Quijano Hyvä, jota oli yleisesti mainittu Don Quijote Manchalaisen nimellä, oli erinnyt tästä elämästä ja kuollut luonnollisen kuoleman, ja sanoi pyytävänsä tätä todistusta voidakseen ehkäistä, että kukaan muu kirjailija kuin Cide Hamete Benengeli ilman oikeutta herättäisi hänet kuolleista ja sepittäisi loppumattomia historioita hänen urotöistään. Tällaisen lopun sai Manchan Mielevä Hidalgo, jonka kotipaikkaa Cide Hamete Benengeli ei halunnut täsmällisemmin ilmoittaa, koska tahtoi tehdä mahdolliseksi, että kaikki Manchan kauppalat ja kylät saisivat keskenään kiistellä kunniasta pitää häntä poikanaan ja lukea hänet omakseen, niinkuin Kreikassa seitsemän kaupunkia kiisteli Homeron syntymäseudun maineesta.
Tähän ei oteta Sanchon, Don Quijoten sisarentyttären ja emännöitsijän valituksia eikä hänen merkillisiä hautakirjoituksiaan, lukuunottamatta sitä, jonka sepitti Simson Carrasco ja joka kuului näin:
Hidalgo uljas, vakaa nyt tässä lepäjää, hän vaikka maassa makaa, niin silti eloon jää; sen urotyönsä takaa.
Hän niinkuin mielipuoli herätti kauhua, mut suurin säästyi huoli: hän eli hulluna ja viisahana kuoli.
Ja erinomaisen viisas Cide Hamete sanoi kynälleen: Tähän saat nyt jäädä, riippumaan tässä hyllyssä ja kiinnitettynä tähän messinkilankaan, sinä rakas kynäni, olitpa sitten hyvin tai huonosti teroitettu, ja siinä saat elää monia vuosisatoja, jos julkeat ja hävyttömät historiankirjoittajat eivät ota sinua alas herjatakseen sinua. Mutta ennenkuin sinuun koskevat, voit heitä varoittaa ja sanoa heille niin hyvin kuin suinkin osaat:
Pois, pois sa joukko halpa! ei minuun koskea saa kukaan; työ minun on, oi kuninkaani, ma toimin määräysten mukaan.
Yksin minua varten Don Quijote syntyi maailmaan, ja minä häntä varten; hän osasi toimia, ja minä osasin kirjoittaa; ainoastaan me kaksi kuulumme yhteen väärän Tordesillasin-kirjailijan uhalla ja hänen mieliharmikseen, joka on rohjennut tai tulevaisuudessa ehkä rohkenee kirjoittaa kömpelöllä ja vaivaisella strutsinsulalla urhoollisen ritarini urotöistä, sillä se taakka ei ole sovelias hänen hartioilleen eikä se aihe hänen vaivaiselle älylleen. Jos satut häneen tutustumaan, niin sano hänelle, että hänen tulee antaa Don Quijoten väsyneitten ja maatuneitten luitten levätä rauhassa haudassaan ja ettei hänen pidä, vastoin kaikkia kuoleman asetuksia, kuljettaa niitä vanhaan Kastillaan ja kaivaa niitä senvuoksi ylös haudasta, missä hän nyt toden totta lepää ihan pitkänään ja kykenemättä lähtemään uudelle, kolmannelle retkelle. Tekemään naurunalaisiksi kaikki ne retket, joita monet vaeltavat ritarit ovat suorittaneet, riittävät näet varmaan ne kaksi, joille hän lähti kaikkien niistä kuolleitten ihmisten huviksi ja tyydytykseksi, sekä täällä omassa maassamme että vieraissa valtakunnissa. Ja niin sinä täytät kristillisen velvollisuutesi antamalla hyvää neuvoa sille, joka tahtoo sinulle pahaa, ja minä olen iloinen ja ylpeä siitä, että olen ensimmäisenä saanut nauttia hänen teostensa hedelmän kokonaisuudessaan, niinkuin hän on tahtonut; tarkoitukseni näet ei ole ollut mikään muu kuin saada ihmiset inhoamaan ritariromaanien keksittyjä ja mahdottomia historioita, jotka oikeasta Don Quijotesta kertovan teokseni tähden ovat jo alkaneet horjua ja aivan varmaan tulevat kokonaan luhistumaan. — Jää hyvästi.
SELITYKSIÄ.
[1] sananlaskuja, enemmän kuin kreikkalaisella komendöörillä. Nimen el Comendador griego sai aikoinaan Hernán Nuñez de Guzmán, ylen oppinut hellenisti, Salamancan yliopiston professori ja Santiagon ritarikunnan komendööri. Hän oli kerännyt neljättä tuhatta espanjalaista sananlaskua, jotka julkaistiin hänen kuoltuaan, v. 1555.
[2] maurien lelili (t. liilí): muhamettilaisten sotahuuto (lâ ilâha illallâh = ei ole muuta jumalaa kuin Jumala).
[3] että hyvät työt, jotka suoritetaan veltosti ja laimeasti, eivät ole ansiollisia eivätkä minkään arvoisia. V. 1617 julkaistu Index librorum expurgandorum vaati katolisen oikeaoppisuuden nimessä tämän lauseen »Don Quijotesta» poistettavaksi.
[4] Trifaldinin ja Trifaldin nimien kantasana on italiankielen truffare, joka merkitsee: pettää, puijata. Boyardon Orlando innamorotossa esiintyy Truffaldino, josta Cervantes teki Trifaldininsa voidakseen antaa Sanchon leikkiä Trifaldi-nimen merkityksillä.
[5] jos vain sieluni parta ja viikset ovat reilassa. Sanchon mieleen juolahtavat tässä erään viisaan eunukin sanat, joilla tämä tehosti sielun hoidon ja kaunistamisen tärkeyttä.
[6] Candayan nimi viittaa Intiaan päin; Trapobana (Taprobana) on Ceylon; Kap Komorin on Etu-Intian eteläkärki; Maguncia = Mainz; Archipiela sanasta archipiélago (arkipelagi); antonomasia l. nimenvaihto merkitsee retorista sanakuvaa, joka asettaa ominaisnimen lajinimen sijaan. Esim. »Hän on Demosthenes» pro: »hän on suuri puhuja».
[7] Tään haavan, julman sielunvaivan jne. Luultavasti alkujaan italialainen, Serafino Aquilanon sepittämä säkeistö.
[8] Saavu, kuolema, niin salaa jne. Espanjalaisen Escriván säkeistö, Cervantesin hiukan mukailema.
[9] seguidillat ovat aitoespanjalaisia kansanlauluja (ja tansseja).
[10] Sisiliskojen saarille: kaukaisille ja asumattomille.
[11] Ariadnen seppel: eräs tähtikuvio.
[12] Tibar ja Pancaya. Taruissa mainittuja seutuja; jälkimmäinen (Pankhaia) otaksuttiin vanhalla ajalla Onnellisen Arabian rannikolla sijaitsevaksi siunatuksi saareksi.
[13] Don Clavijo: Don Tappi.
[14] pyytäisi Antonomasiaa Vikaarilta vaimokseen. El Vicario eclesiástico, korkein kirkollisten asiain tuomari, voi vaatia tytön, jota pakotettiin naimisiin, pois vanhempien luota, jotta hän sai vapaasti ilmoittaa oman tietonsa ja tahtonsa.
[15] quis talia fando jne. Lause Vergiliuksen Aeneis-runoelman toisesta kirjasta: Ken semmoista kuullessaan… ei heltyisi kyyneliin?
[16] Minä repisin oman partani… vaikka olisin maurien maassa. Nimittäin maassa, jossa partaa pidetään pyhänä.
[17] lennättävät meidät Peralvilloon. Lähellä Ciudad Realia sijaitsevaan paikkaan, missä Pyhä Veljeskunta nuolilla lävisti kuolemaantuomittuja.
[18] Lisesiaatti Torralba poltettiin noitana roviolla v. 1531.
[19] Bourbonin kuoleman. Puheena on Bourbonin konnetaabeli Kaarle, joka keisari Kaarle V:n palveluksessa ollen tämän tietämättä valloitti Rooman jättäen sen joukkojensa ryöstettäväksi.
[20] seitsemän kiliä: Plejadien (Seulasten) kansanomainen espanjalainen nimi.
[21] minä en tunne aakkosiakaan, mutta minusta voi tulla hyvä käskynhaltia, kun vain pidän Kristuksen mielessäni. Espanjalaisissa aapiskirjoissa on ensimmäisenä risti, jota sanotaan Kristukseksi. Espanjalainen sanoo: »Ei tunne Kristustakaan» tarkoittaen: »Ei tunne A:takaan». Sanchon sanaleikki on sangen mielevä: hyvä hallitseminen ei vaadi suurta kirjallista sivistystä, riittää, kun hallitsija pitää Kristuksen mielessään.
[22] suuren cordobalaisen runoilijan. Viittaus runoilija Juan de Menan (1412—1456) säkeisiin.
[23] eräs heidän pyhimpiä miehiään: apostoli Paavali I Korintt. 7, 31.
[24] Jacan vuorimaa. Jacan pieni kaupunki sijaitsee Pyreneillä, lähellä Ranskan rajaa.
[25] Henaresista Jaramaan, ja Pisuergast’ Arlanzaan. Altisidora mainitsee jokia, jotka yhtyvät toisiinsa, joten niiden käyttäminen suuren maineen rajoina saa koomillisen sävyn.
[26] niin suuret, että nimeltään ne ainokaiset ois. Tämä on selitetty viittaukseksi Espanjan kruununkalleuksiin kuuluvaan mainioon helmeen — paitsi nimeä la Sola, ainoa, se sai myös nimet la Peregrina, vieras, harvinainen, ja la Huérfana, orpo.
[27] vedenviilentäjien suloinen pyörittäjä. Kesäinen aurinko vaatii liikuttamaan astioita, joissa vettä jäähdytetään. Cervantes viittaa luultavasti jonkun runoilijan tuntemattomaan säkeeseen.
[28] Barataria: sanasta barato, joka ennen vanhaan merkitsi myös petosta.
[29] oli kuullut kotipaikkansa kirkkoherran kertovan toisesta samanlaisesta tapauksesta. Kirkkoherra oli luultavasti lukenut sen Jacobus a Voraginen kirjoittamasta Legenda aureasta (13. vuosis.). — Seuraava historia on nähtävästi myös peräisin kirjallisesta lähteestä, Francisco de Osunan teoksesta El Norte de los Estades v:lta 1550.
[30] Omnis saturatio mala jne. Mestari Hippokrates oli sanonut: »mutta leivästä johtuva kaikkein pahinta». Tohtori Tuima muutti lausumaa asian vaatimalla tavalla.
[31] Absit: pois se.
[32] ja olen biskajalainen. Kaarle V:n ajoilta asti olivat valtiosihteerien ja keisarillisten yksityissihteerien virkain haltiat useimmiten biskajalaisia.
[33] perlaattista väkeä. Esp. perlático: rampa, hervoton.
[34] Morónin peltopyitä tai Lavajosin hanhia. Morón de la Frontera ja Lavajos ovat pikkukaupunkeja; edellinen sijaitsee Sevillan, jälkimmäinen Segovian seuduilla.
[35] Cacus ja Andradilla. Edellinen oli klassillinen karjanvaras, Vulkanuksen poika, jonka Herkules surmasi; jälkimmäisestä ei tiedetä mitään.
[36] kuin se olisi hänen häpeäkseen poikkileikattu. Semmoista hameen lyhentämistä lienee todella käytetty pahamaineisten naisten rankaisemiseksi.
[37] dubitat Augustinus: Augustinus epäilee.
[38] operibus credite et non verbis: uskokaa tekoja, älkää uskoko sanoja.
[39] joka voi nostaa köyhän loasta jne. Vrt. psalmi 113, 7: »joka tomusta nostaa halvan sekä loasta koroittaa köyhän pannaksensa hänet ruhtinasten viereen.»
[40] Amicus Plato jne.: Plato on minulle rakas, mutta totuus rakkaampi.
[41] Berrueca: Näppysilmä.
[42] Tronchón: Aragoniassa sijaitseva kaupunki.
[43] Gelte: saks. Geld, rahaa.
[44] ajamalla meidät maanpakoon. V. 1609 annettiin käsky, että moriskojen piti lähteä maasta pois.
[45] Galiana oli maurilainen prinsessa. »Galianan palatsin» rauniot nähdään vieläkin Toledossa, Tajon rannalla.
[46] tuli rikkoneeksi pyhän Kirkolliskokouksen määräystä. Tridentin kirkolliskokous oli päättänyt julistaa pannaan ne henkilöt, jotka sallivat kristittyjen käydä kaksintaisteluun heidän maillaan.
[47] Bireno, josta kertoo Ariosto, jätti rakastettunsa Olimpian autiolle saarelle.
[48] joka oli saanut oppinsa taivaasta. Vrt. II Korintt. 12, 2—4.
[49] taivaan valtakuntaan voidaan hyökätä. Vrt. Matt. 11, 12.
[50] Mendozat näyttävät olleen erityisessä taikauskoisuuden maineessa.
[51] Santiago ja kiinni Espanja: esp. Santiago, y cierra, España! — Sancho käsittää sanan cerrar merkitsevän tässä, kuten tavallisesti, sulkemista, kiinnipanemista. Merkitys on: käydä päin, hyökätä kimppuun.
[52] punaristiritarin. Santiagon ritarikunnan ritareilla oli punainen risti rinnallaan ja viitassaan.
[53] Don Quijote Manchalaisen toisesta osasta. Suunnitellessaan tämän luvun kirjoittamista Cervantes ilmeisesti kuuli Avellanedan kirjoittamasta »toisesta osasta» ja sai sen nähtäväkseen.
[54] Minä en kukista kuningasta enkä aseta kuningasta valtaistuimelle. D. Enrique de Trastamara surmasi veljensä, Kastilian kuninkaan Pedro I:n (Julman) saaden apua ranskalaiselta ritarilta Bertrand du Guescliniltä, joka puhdisti itseään sanomalla: »Minä en kukista kuningasta enkä aseta kuningasta valtaistuimelle, vaan autan herraani.»
[55] Tähän kuolet, petturi jne. Säkeitä vanhasta romanssista, jossa lauletaan Laran prinssien, Doña Sanchan poikien kohtalosta. Heidät houkutteli surmaan heidän setänsä, mutta heidän kuolemansa kostettiin.
[56] tästä minä päättelen, että meidän täytyy olla lähellä Barcelonaa. Kaunis Katalonia oli Cervantesin ajalla niin surkeassa tilassa, että ryövärien lukuisuus osoitti pääkaupungin olevan lähellä.
[57] sanoivat heille kataloniankielellä. Kataloniankieltä, joka on alkujaan muistuttanut enemmän provencen- kuin espanjankieltä (kastiliankieltä), puhutaan Espanjassa Katalonian ja Valencian maakunnissa sekä Baleareilla.
[58] julma Osiris. Tarkoittanee julmaa Busirista, taruperäistä Egyptin kuningasta, joka uhrasi jumalilleen kaikki maahan tulleet muukalaiset. Herakles, jolle hän suunnitteli samaa kohtaloa, surmasi hänet.
[59] Roque Guinart, oikealta nimeltään Pedro Rocaguinarda, on historiallinen henkilö, joka keräsi v. 1610 tienoissa ympärilleen rosvojoukon, n. 200 miestä, ja saavutti koko Espanjanmaan lämpimän myötätunnon sekä ihmeellisellä rosvon-pelottomuudellaan että hyvää sydäntä ilmaisevilla laupiailla töillään.
[60] Rouva Doña Guiomar de Quiñones tahtoi hypätä ulos… suutelemaan suuren Roquen jalkoja ja käsiä. Tätä ei tarvitse ymmärtää puustavillisesti; rouva aikoi käydä hartaasti kiittämään kohteliain lauseparsin.
[61] Johannes Kastajan juhla: Elokuun 29:nä.
[62] kuuluisalta Escotillolta. Tiedetään useitakin astrologeja ja poppamiehiä, joilla oli nimenä Escotillo t. Escoto. Sitävastoin ei ole varmaa, ketä heistä C. tässä tarkoittaa — jos tarkoittaa ketään erikseen — eikä tämä kysymys suinkaan ole tärkeäkään.
[63] Fugite, partes adversae! Paetkaa, vastustajat! — Katolisen kirkon pahanhengen poismanaamisessa käyttämä lauseparsi.
[64] profeetta Perogrullo. Tämä espanjalainen hölmöläisprofeetta »nimitti kokoonpuristettua kättä nyrkiksi», sanoi puheesta käyvän ilmi, että puhuvalla on kieli, hampaista, ettei niiden omistaja ole niitä vailla, väitti henkilön, joka astuu peilin eteen, näkevän siinä kasvonsa jne.
[65] Cristobal de Figueroa, oikeammin Cristóbal Suárez de Figueroa, käänsi espanjaksi Juan Bautista Guarinin (1538—1612) kirjoittaman tragikomedian, paimennäytelmän Il pastor fido.
[66] Juan de Jáurigui t. Jáuregui (1570—1649), etevä sevillalainen maalaaja ja runoilija, käänsi Roomassa Torquato Tasson paimennäytelmän Aminta. — Hänen maalaamansa on tämän »Don Quijoten» suomennoksen alkuun jäljennöksenä liitetty Cervantesin muotokuva, jonka oikeaperäisyyttä on epäilty; kuuluisa cervantisti Francisco Rodriguez Marin sanoo kuitenkin löytäneensä riittävät todistukset tukemaan sen autenttisuutta.
[67] Teidän armonne osaa laskea mainiosti! Kirjailijan laskutaito ei tosiaankaan ollut kehuttava, jos hän aikoi ansaita 1000 dukaattia, ts. 11.000 reaalia kahdestatuhannesta kappaleesta à 6 reaalia, siis 12.000 reaalin bruttotuloista.
[68] Sielun valo. Nähtävästi Felipe de Menesesin kirjoittama Luz del alma christiana… (Sevilla, 1555).
[69] tuleehan sillekin Martinpäivä. Martinpäivän (marrask. 10/11) aika on sikojen teurastusaika. Siitä lopputilin väistämättömyyttä tehostava sananlasku: a ceda puerco le llega su San Martin, johon Don Quijote viittaa.
[70] tyttäreni, jonka kohtalot ovat vähemmän onnelliset kuin hänen nimensä. Felix = onnellinen.
[71] kuten Boscán aikoinaan nimitti itseään Nemorosoksi. Juan Boscán Almogaver (k. 1542) palveli Kaarle V:n sotajoukoissa Italiassa, missä ihastui italialaiseen runouteen, jonka muotoja sovitti omaan kieleensä.
» Curiambro sanasta cura, kirkkoherra.
[72] Teresona: Teresa-nimen suurennusmuoto.
[73] maurilainen, samoinkuin kaikki kastiliankielemme al-alkuiset sanat. Väite ei ole pätevä; espanjankielessä on paljon al-alkuisia sanoja, jotka eivät ole »maurilaisia». Tekstissä mainitut arabialaisperäiset sanat merkitsevät: almohaza, suka; almorzar, syödä aamiaista; alhombra, matto; alguacil, oikeudenpalvelija; alhucema, lavendeli; almacén, aitta; alcancia, säästölipas; borceguí, puolisaapas; zaquizamí, yliskamari; maravedí (pieni rahakolikko); alhelí, neilikka, leukoija; alfaquí, maurilaispappi.
[74] post tenebras spero lucem. Jobin kirjan Vulgata-käännöksestä (XVII, 12): toivon valoa pimeän jälkeen.
[75] kädet… pitelivät… voitonpalmua. Palmunlehvä vainajan kädessä merkitsi hänen neitseyttään.
[76] Myös aavistan sen, että tehtävääni jne. Tämän säkeistön Cervantes lainasi eräästä Garcilaso de la Vegan kirjoittamasta eklogista.
[77] gratis data: ilmaiseksi annettu.
[78] Venezian aarrekammiot… Potosín kultakaivokset. Venezian rikkaus oli muuttunut sananparreksi. Nykyisessä Boliviassa sijaitseva Potosí on ollut aina kuuluisa _hopea_kaivoksistaan, mutta lienee sieltä saatu ennen kultaakin — ainakin sanotaan kansanlaulussa:
Diera yo porque me dieras de tu linda boca el si las alfombras de Turquia y el oro del Potosí.
(Jos suloinen suusi lausuisi minulle myöntösanansa, niin antaisin sinulle Turkin matot ja Potosín kullan.)
[79] Deum de Deo. Nikaian tunnustukseen kuuluvia sanoja, jotka merkitsevät: (Kristus on) Jumala, Jumalasta (syntynyt).
[80] sicut erat: niinkuin oli (alussa).
[81] jäi Toledon hullujenhuoneeseen. Avellanedan kirja päättyy siihen, että Don Quijote suljetaan mainittuun paikkaan.
[82] Astukaamme oikealla jalalla kotikyläämme: aloittaaksemme asian niinkuin tulee.
[83] Malum signum, malum signum: paha merkki, paha merkki — lääkärien käyttämä latinankielinen toteamislause. Jo Avicennan kerrotaan sanoneen: »Jos sairas ei enää näe eikä kuule, niin se on signum malum.»
[84] Sannazaro (Jacopo), kuuluisa espanjalaissukuinen italialainen runoilija, Arcadia-nimisen paimenrunoelman tekijä (1458—1530).