MIETTEITÄ KASVATUKSESTA

Kirj.

L. KELLNER

Suomentanut Hj. Lilius

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1894.

SISÄLLYS:

Alkulause.
Lapsen sydän.
"Koulu"-sanan alkuperäinen merkitys.
Opettaja lapsen ihanteena.
Johdonmukaisuus ja sen vaikutus.
Huono muisti ja sen ehkäiseminen.
Opettajien arvostelu lasten luonnonlahjoista.
Opettajan sivutoimet.
Puhtaus kasvatusvälikappaleena.
Koulunkäynnin eduista.
Päiväkirjoista.
Koulun vaikutus lasten elämään.
Kunnioitus koulua kohtaan.
Vieraantuminen opettajakutsumuksesta.
Koulun vaikutus.
Erilaisuus köyhien ja rikkaiden lasten kasvatuksessa.
Alakuloisuuden hetket.
Opettajasäädyn kunnioittamisesta.
Opettajain omaisuuksista.
Opetettavan valmistamisesta.
Kasvatusopillisista keskusteluista.
Mitä kansakouluilta toivotaan?
Vanhempain korkeat ajatukset lapsistaan.
Vanhempain huolenpito lastensa henkisestä terveydestä verrattuna
   ruumiilliseen hoitoon.
Vanhempain vieraantuminen lapsistaan.
Kateus ihmisen perisyntinä.
Äidin kyynelten vaikutus.
Lasten leikkikaluista.
Opettajatoimen vaikutus opettajaan.
Varovaisuus koulua moittiessa.
Esimerkin voima.
Äidin vaikutus poikiinsa.
Vanhempain puheet lasten kuullen.
Vastustajista on usein enemmän todellista hyötyä kuin ystävistä.
Kävelyretkien hyödystä.
Kärsivällisyydestä.
Ensimmäisen vaikutuksen voima.
Koulutalon asemasta ja kouluhuoneesta.
Koulubuoneen koristamisesta.
Ruumiin rangaistuksesta.
Täyskasvuiset lasten esimerkkinä.
Koulun ja opettajien vaikutus.
Kodin ja koulun yhteisvaikutuksesta.
Mitä kaikkea lapsi ensi ikävuosinaan oppii.
Luonto lapsen ensimmäisenä opettajana.
Kuuliaisuudesta.
Opettajien halu opettamaan yläluokilla.
Rakkaus opettajatoimeen.
Itserakkaudesta ja ylpeydestä.

Alkulause.

Opettajille ja vanhemmille, varsinkin niille, joilta puuttuu tilaisuutta laajemman kasvatusta koskevan kirjallisuuden lukemiseen, on tässä oivallinen pieni kirja. Se tarjoaa sarjan lyhyitä ja tilapäisiä, mutta ytimekkäitä neuvoja sekä kehotuksia eri kohtiin kasvatuksen laajalla alalla.

Näille murusille antaa omituisen viehätyksen se seikka, ettei niissä tunnu rahtuistakaan epätodellista kamariviisautta. Kaikki on niissä otettu kokemuksesta ja todellisesta elämästä. Lukee ikäänkuin rivien välistä noissa kyhäelmissä, että kirjoittaja itse on syvästi käsittänyt ja elävästi tuntenut esittämiensä totuuksien arvon, että ne ovat itäneet ja kasvaneet hänen mielessään ja johtaneet hänen toimiaan, että hän on monesti iloinnut nähdessään ne toteutettuina ja surrut niiden laiminlyömisestä. Ja hän on nähtävästi pannut ajatuksensa tai oikeammin tunteensa paperille semmoisena hetkenä, jolloin hänen sydämmensä on ollut niistä täysi. Muutoin ei olisi esitykseen tullut sitä tuoreutta ja lämpöä, joka saattaa monen vanhan ja kuluneenkin totuuden uudestaan vaikuttavaksi ja elinvoimaiseksi lukijan mielessä.

Kirjassa ilmestyvä katsantotapa perustuu siihen käsitykseen, että koulu samoin kuin kotikin on ensi sijassa kasvatuslaitos, että paljas tietojen antaminen on jotenkin arvoton, ellei sen kautta luonteenkehitystä edistetä, ellei opettaja joka askeleella tietoisesti aseta tätä tarkoituksekseen. Siinä jo totuus, joka on vanha, mutta kuitenkin uusi, joka päivä uudestaan mieleen painettava, jos mielii sitä jokapäiväisessä työssä toteuttaa. Se ei ole mikään helppo tehtävä, se vaatii voimallista irroittumista vanhan tottumuksen ladulta, se kysyy intoa ja tarmoa. Hyvä on silloin olemassa liittolaisena kirja, jonka jokaiselta sivulta henkii ylevä, aatteellinen käsitys opettajan ja kasvattajan tehtävästä. Tämmöisen vaikutuksen on kirja tehnyt ainakin allekirjoittaneeseen, jota on pyydetty kirjoittamaan siihen jotain esipuheen tapaista. Jos itsestään saapi päättää muihin, olisi se siis paikallaan muidenkin ammattitoverien pöydällä.

Helsingissä 17 p. Jouluk. 1893.

Mikael Johnsson.

Lapsen sydän.

Lapsen sydän on kuin muratti, joka vaatii tukea noustakseen korkeuteen taivaan ilmaa hengittämään ja varttuakseen yhä hilpeämmäksi. Jos se ei löydä tukea, niin se ryömii maassa ja kuihtuu siinä; mutta jos se saa apua, joka johtaa sen ylöspäin, niin se iloisesti kiipeää eteenpäin, ja sen lehdet ja oksat tulevat yhä suuremmiksi ja vihannammaksi kuta korkeammalle se kohoaa. Nuoruuden ikä tarvitsee tukea ja hakee sitä vaistomaisesti jokaiselta täyskasvuiselta, erittäin kuitenkin vanhemmiltaan ja opettajiltaan. Kuten muratti, joka ei löydä mitään ylöspäin johtavaa patsasta, etsii tukea niukasta pensastosta ja kovasta vuoresta ja kuolee niinkuin ne, samaten myös rakkautta janoava ja apua tarvitseva lapsikin kiintyy heikkoihin, jopa huonoihinkin ihmisiin, ainoastaan saadakseen turvaa, vaikka ne elämän myrskyissä eivät tarjoakaan mitään vakavaa tukea. "Rakastatko minua?" kysyi Mozart lapsena ollessaan alinomaa omaisiltaan, ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, jos tuohon kysymykseen vaikka vain pilallakin vastattiin kieltävästi. Onnellinen se koulu, jonka opettaja on se vanha tammi, johon lapsensielun muratti voi kiintyä ja josta se löytää ohjaajan ylöspäin, mistä yksinään siunausta ja rauhaa saadaan. Mutta niinkuin ei mikään muratti käy kiinni jääpatsaasen, niin ei lapsen sielukaan turvaudu jääkylmään, rakkautta puuttuvaan sydämeen, ja missä siis opettajalta puuttuu rakkautta, siinä on kaikki petosta ja teeskentelyä. Jo monta vuotta sitten on ilmestynyt kirja nimellä: "Rakkaus ja totuus kaiken kasvatuksen ohjaajat." En löytänyt juuri uutta tuossa kirjassa, mutta nimi oli kaunis ja riittävä antaakseen meille aavistuksen siitä, mikä on tärkein kaikesta.

"Koulu"-sanan alkuperäinen merkitys.

Sana "koulu", joka on saanut alkunsa kreikan kielestä, merkitsee alkuperäisesti: lepo, vapaus ruumiillisesta työstä. Jalo-aatteiset ateenalaiset olivat säätäneet lain, joka määräsi kuolemanrangaistuksen sille, joka julkealla, sopimattomalla tavalla häiritsi koulua.

Tämä antaa meille paljon ajattelemisen aihetta. Lapsen tullessa kouluun alkaa hänelle uusi elämänvaihe, sillä siitä alkaen tunnustetaan tositeossa hänen olevan henkistä luontoa, tunnustetaan, että sielun kehittäminen on hänelle ihmisenä välttämätön sekä että kaikki, mitä hän aikaisemmin alkuperäisesti ja tietämättään omasi, kieli, vanhempainsa rakkaus, tottelevaisuus — kaikkea tätä hänet nyt opetetaan miettimään ja ymmärtämään. Tämä sielun kehittäminen ja hoito edellyttää tuota lepoa ja pyhärauhaa, johon nimi "koulu" alkuaan viittaa, ja sielun-ylevyyteen harjaantuminen voi menestyä ainoastaan, jos ulkomaailman hyöriminen jätetään kouluovien ulkopuolelle. Jos se kuitenkin tunkeutuu sisään ja pyrkii valtaan, synnyttäen lapsissa tottelemattomuutta, pilantekoa, hajamielisyyttä tai julkeita riitoja, ja jos opettajan velttous ja törkeä käytös ensin laskee sen sisään, silloin ei meidän pidä ihmetellä, jos koulu ei vastaa nimeään eikä täytä tarkoitustaan.

Mutta miten olisi se opettaja rangaistava, joka itse joka päivä käytöksellään häpäisee koulua, ja jonka toimet, puheet ja ulkonainen esiintyminen selvään todistavat, kuinka kaukana hänen sydämensä on hartaasta pyhärauhasta ja kuinka likeisessä yhteydessä se on intohimojen ja maailman aineellisten pyrintöjen kanssa?

Opettaja lapsen ihanteena.

Samaten kuin nuoriso yleensä haaveksii ihanteita, niin tahtoo yksin köyhänkin lapsi sovittaa käsityksensä kaikesta jalosta ja täydellisestä, jotka hän lyhyen elämänsä aikana on saanut, johonkin erityiseen henkilöön. Silloin hän erittäinkin valitsee opettajansa kaiken hyvän edustajaksi ja hän pitää epäilemättömänä, että opettajalla täytyy olla kaikki mahdolliset hyvät avut. Jos kaikki valehtelevat ja pettävät, opettajani ei sitä tee; jos vaikka oma isäni on juoppo, opettaja ainakin on raitis; vaikka vanhempanikin elävät eripuraisuudessa, opettajani on rauhan mies: niin lapsi ajattelee ja rohkenee tuskin uskoa, että opettajallakin on maallisia tarpeita sekä syö ja juo, kuten muutkin. Niin, opettaja on turmeltumattomien lasten inhimillisen täydellisyyden jalo perikuva, ja kouluhuone seppelöi tätä kuvaa kunnioitusta vaativalla kehyksellä. "Tätä paikkaa on opettajamme sormellaan kosketellut", sanoi minulle kerran pieni tyttö ja osotti sitä sanoessaan kunnioittavasti erästä kohtaa kirjassaan, jonka hän oli ympäröinnyt hienolla lyijykynäviivalla.

Mutta jos opettajalla on se etu, että hän harvemmin kuin vanhemmat esiintyy lasten edessä, niin hänen asemansa siinä suhteessa on epäedullinen, että häntä juuri sentähden huolellisemmin tarkastetaan. Ajatelkoon jokainen opettaja tätä tarkkaan ja pitäköön sitä mielessään joka aamu. Hänen tulee vakavasti muistaa, että lapset hänessä näkevät kaikki täydellisyyden käsitteensä ruumiillisessa muodossa, ja älköön hän unohtako, että juuri tuo haaveksiva, hurskas nuorison luottamus häneen helpottaa hänen työtänsä ja tekee hänen esimerkkinsä siunausta tuottavaksi. Maailma tekee kylliksi ottaakseen nuorisolta tuon luottamuksen; tahtooko vielä opettajakin puolestaan edistää sitä ja moitittavalla ja kevytmielisellä tavalla riistää itseltään sen perustuksen, jonka pääasiallisesti tulee tukea hänen kasvatustointaan?

Jota enemmän opettaja ymmärtää käyttäytyä niin, että hän lasten silmissä näyttää korkeammalta olennolta, sitä enemmän hänen kiitoksensa tekee onnelliseksi, sitä syvemmälle hänen moitteensa tuntuu ja sitä paremmin kasvatustyö onnistuu. Mutta voi niitä opettajia, jotka lasten edessä antautumalla kiihkoisan mielen tilan valtaan esiintyvät tavallisina ihmisinä, jotka rangaistuksella ainoastaan tarkoittavat kostoa, ja joiden siveellisestä arvosta joka mökissä puhutaan epäilevästi. Eräs lasten ystävä sanoo teoksessaan: "Ei mikään opettajien ja oppilasten välinen suhde ole onnettomampi kuin jos oppilaat alkavat epäillä opettajan tietoja." Mutta me lisäämme tähän, että se suhde on opetukselle ja kasvatukselle vielä monta kertaa enemmän onneton ja kirouksen alainen, jos lasten sydämissä syntyy epäilys opettajan siveellisestä arvosta. Jos kerran luottamus siinä kohden on hävinnyt tai vaan käynyt horjuvaksikin, silloin menettää yksin Jumalan sana vaikutuksensa, silloin menettää kiitos ja moite kiihottavan voimansa, ja mitä rakkaus ja kunnioitus aikaisemmin on saanut aikaan, sen saavuttavat hädin tuskin ruumiilliset rangaistuskeinot hetkeksi.

Niin, paljon vaaditaan siltä, joka tahtoo olla opettaja sanan täydellisimmässä, jaloimmassa merkityksessä, ja me myönnämme kernaasti, että me kaikki jäämme kauvaksi ihanteesta jäljelle. Meidän työmme on ihmistyötä ja usein tulos hyvin vaillinaisesti vastaa rehellistä tahtoamme; mutta jos me sentähden korkeimmalta tuomarilta toivommekin anteeksi saamista, niin me emme koskaan saa unohtaa, että meidän tulee vastata tahdostamme sekä että meille on sanottu: "Voi sitä, joka pahentaa yhden näistä pienimmistä." — Sanat ovat hyvät, mutta teot ovat paremmat, ja missä vilpitöntä Jumalan johdattamaa tahtoa löytyy, siinä myös ei puutu tekoja, joita tosin haittaa maallinen vaillinaisuus, mutta joilla kuitenkin on jumalallisuuden leima, samaten kuin mekin sydämessämme kannamme Jumalan kuvaa. Ainoastaan aineellinen, kylmä jokapäiväisihminen voi sitä paitsi pilkata tuota opettajatoimen ihanteellista käsitystä. Laivuri, joka pyrkii joen toisella puolen olevaan rantaan, suuntaa laivansa korkeammalle kuin muuton olisi tarpeellista, koska hän tietää, että virran voima kuljettaa häntä alaspäin. Nimitettäköön vain ihanteita saippuarakoiksi; minä pidän niitä mieluummin uimarakkoina, jotka ylläpitävät meitä maailman myrsky-aalloissa ja varjelevat meitä hukkumasta.

Johdonmukaisuus ja sen vaikutus.

Rakkaus ja johdomukaisuus ovat kaksi asiaa, jotka eivät tavallisesti sovi yhteen, syystä että toinen näyttää olevan ristiriidassa toisen kanssa ja viimemainittu on taipuvainen väistymään edellisen tieltä. Kuinka usein kuulee äidin sanovan: Odota vaan, huomisesta alkaen sinun joka päivä tulee tehdä sitä tai sitä; mutta tytär tietää jo ennestään, mitä tämä merkitsee, sekä että tuo "huomenna" ei koskaan tule. Usein sanoo opettaja: "Tästä lähtien tulee jokaisen joka päivä suorittaa se tai se työ, tästä lähtien se tai se ei enää tule olemaan sallittu, ja jos se kuitenkin vielä tapahtuu niin" j. n. e. — Mutta kaikki jää entiselleen, ja jos kerran ensimmäinen kiivastus on mennyt ohi, niin oppilailla ei enää ole mitään peljättävänä. Pojat ja tytöt kirjoittavat kuten ennenkin oikein aika huonosti, telmivät entiseen tapaan koulumatkalla ja myöhästyvät koulusta tänään, kuten eilenkin.

Ja kuitenkin johdonmukaisuus on erinomaisen vaikuttava voima, jota ilman ei mikään kasvatus voi menestyä ja jota ilman sitä kunnioitusta puuttuu, jota oppilaan tulee tuntea kasvattajan käskyjä kohtaan. Johdonmukaisuus, ollen lujan luonteen ilmaus, herättää kunnioitusta nuorissa ja vanhoissa, se kesyttää yksin eläimenkin ja tekee sen soveliaaksi ihmisen palvelijaksi.

Mutta mitä siis ymmärretään johdonmukaisuudella? Sillä ymmärretään, että ihminen aina on toimittava samojen johtavien peri-aatteiden mukaan, niin että ei peruuta, mitä kerran on käskenyt, ei jätä täyttämättä, mitä on luvannut tai uhannut, eikä myös tyydy siihen, että käskyt noudatetaan vain puoleksi. — Mitä se vaatii opettajalta? Hyvää muistia, jotta hän ei itse huomaamattomuudesta ole epäjohdonmukainen, mutta etenkin se vaatii tyyneyttä ja kiihkottomuutta. Mitä suuttumus on käskenyt tai uhannut, sen huomaa jälestäpäin järki mahdottomaksi tai liian ankaraksi, ja määräys on peruutettava. Se edellyttää myös säästäväisyyttä käskyissä ja kielloissa. Missä määräyksiä joukottain annetaan, siinä on lujuus harvinainen. Pian väsyy alituiseen rankaisemiseen tai unohtaa eri säädökset niiden paljouden tähden. Lopuksi johdonmukaisuus vaatii opettajalta virkeyttä ja uutteruutta sekä silmän ja korvan kaikkialla olemista.

Ja mitä se vaikuttaa? Jo edellisessä sanottiin, että se herättää kunnioitusta. Kysykäämme vain itseltämme, niin käsitämme sen täydellisesti: Eikö jonkun ihmisen tyyni esiintyminen aina samallaisena johdata mieleemme luontoa ja sen ikuista järjestystä, ja eikö suuri yleisö tottele johdonmukaisia vallanpitäjiään melkein yhtä nöyrästi kuin maailmanjärjestystäkin? Johdonmukaisuudella on totuttava voima ja vaikuttaa siis, että se, mikä alussa vain vastenmielisesti täytettiin, muuttuu välttämättömyydeksi. Viimein se kouluelämässä säästää monta sanaa ja helpottaa kaikkea, mutta erittäinkin kokonaisuuden ohjaamista, jota ei milloinkaan saa puuttua.

* * * * *

Johdonmukaisuus on kouluissamme sitä tarpeellisempi ja nyky-aikana sitä välttämättömämpi, koska sitä valitettavasti kodissa ja sen kasvatuksessa tavataan perin vähän, ja koska ajan henki usein on erittäin taipuvainen epäjohdonmukaisuuksiin. Minä tosin edellisessä sanoin rakkauden ja johdonmukaisuuden harvoin soveltuvan yhteen; mutta ne voivat ja niiden täytyy yhtyä, jos se, jota kutsutaan rakkaudeksi, on totinen, pyhä rakkaus, jommoisesta Vapahtaja, joka voi suuttuakin, antaa meille niin ylentävän esimerkin. Mutta ne eivät milloinkaan voi asua yhdessä siinä, missä rakkaus ei ole muuta kuin heikkoluontoisuutta tai turhamielisyyttä, joka lapsissa mielihyvällä ihailee vain omaa itseään. Sellainen väärä rakkaus on tähän aikaan muodin asia; sentähden opettajat syystä valittavatkin työnsä vaikenemista; mutta juuri sentähden meidän tulee tietää, mitä tarvitaan.

Tulin kerran erään koulun keskiluokkaan, jossa oli seitsemänkymmentä 10—12-vuotiasta poikaa. Opetustunnit loppuivat juuri, ja minulla ei ollut muuta tehtävää kuin pyytää nuorta opettajaa näyttämään minulle oppilaittensa kirjoitus- ja lasku-vihkoja. Hän teki niin ja minä näin, mitä harvoin olen nähnyt, mutta jota pitäisi saada nähdä joka koulussa. Ensiksi pisti silmiini se hämmästyttävä siisteys, jolla kaikki vihkot olivat verhotut samanvärisiin päällyksiin. Ei siinä löytynyt rasvapilkkuja eikä mustetahroja, kaikki oli sisältä ja ulkoa puhdasta ja siroa, ei koskaan kirjoitus ollut liian lähellä ylä- tai ala-riviä, ei näkynyt mitään vinoa tai kieroa, numerot olivat kuin sotamiehet riveissä, kaikki viivat eri pykälien alla olivat huolellisesti kuin viivottimella vedetyt, päällekirjoitukset olivat kuten tuleekin keskikohdalla, sanalla sanoen, kaikki teki lujassa järkähtämättömässä järjestyksessään ja tasasuhtaisuudessaan miellyttävän vaikutuksen. Olin suuresti tyytyväinen ja otin joitakuita pulpettien alla olevia kivitauluja, joihin lapset vastikään olivat kirjoittaneet. Siinäkin sama miellyttävä näky.

Kuinka terveellinen sellainen totuttaminen mahtaneekin olla lapsille koko heidän elinajakseen, oli ensimmäinen ajatukseni. Eiköhän ne ruumiinsakin suhteen ota noudattaakseen samaa järjestystä ja siisteyttä, ja eikö koulussa harjoitettu tapa vaikuta koulun lopetettuakin? Eikö se sieluunkin vaikuta terveellisesti, ja eikö näistä lapsista tule sielun ja ruumiin puolesta puhdasluonteisia, kelvollisia, säntillisiä ihmisiä?

Tuo nuori opettaja iloitsi ilmeisestä mieltymyksestäni ja vastasi lyhyesti kysymykseeni, miten hän oli menetellyt saavuttaakseen semmoisia tuloksia: "Minä en kertaakaan anna myötä, heidän täytyy tehdä niin; niin on kerran määrätty." Keskustelua jatkaessamme hän myönsi, että tämä totuttaminen alussa tuotti hänelle paljon vaivaa sekä että hän ainoastaan ankarimman johdonmukaisuuden avulla oli päässyt perille. Nyt lapset eivät enää tietäneetkään muuta ja tekivät tavallisesti erityisittä pakkokeinoitta hänen mielensä mukaan. Ei hän koskaan ollut sallinut edes pieniäkään laiminlyömisiä. Epäsiistejä, huonoja töitä oli hän aina rangaissut alasmuuttamisella tai määrännyt ne uudestaan tehtäviksi. Viimemainitut toimitettiin kouluviikon vapaina iltapäivinä hänen katsantonsa alla, ja alussa hänellä ei sentähden ollut ainoatakaan vapaata päivää. Viisi minuuttia enemmän, ja työ tulisi hyvin suoritetuksi, miksi ei siis näitä viisiä minuuttia käytettäisi? Sanelemisen hän toimitti niin, että lapset eivät tulleet pakotetuiksi kiireen tähden kirjoittamaan huonosti. Minä tahtoisin, että kaikilla opettajilla olisi tämän uutteran miehen johdonmukaisuus; — hedelmät eivät varmaankaan tulisi näkyviin ainoastaan kirjoitusvihkoissa!

Huono muisti ja sen ehkäseminen.

Opettajat valittavat paljon pienokaisten huonoa muistia ja sitä että he usein eivät huomenna tiedä, mitä tänään kuulivat ja oppivat. Ja kuitenkin on tosiasia, että lapsilla yleensä on erinomainen muisti, jota selvimmin todistaa se, että ne niin nopeasti oppivat äidinkieltään. Viime vuosikymmeninä on tosin moni koulumies liian paljon jättänyt huomioon ottamatta sitä viittausta, jonka luonto on meille tässä suhteessa antanut, sekä tahallansa laiminlyönyt muistin kehittämisen järjen kehityksen kustannuksella. Oli miten oli, se on ainakin varma, että nuorison huonoa muistia voidaan menestyksellä vastustaa ainoastaan kahdella tavalla. Huono muisti perustuu joko itse mielivaikutteiden riittämättömyyteen tai hajamielisyyteen. Kieli tuo seuraelämässä joka päivä ja joka hetki esiin joukon sanoja sekä niiden taivutuksen, ja koska tähän alituiseen toistamiseen yhtyy sanojen käyttäminen, niin unhottaminen tulee riittävästi estetyksi. Tällä annetaan koululle tärkeä osviitta. Toistaminen, erittäinkin käyttämisen muodossa, vaikka se opettajasta tuntuisikin ikävältä, on ensimmäinen pääkeino huonon muistin vastustamiseksi.

Hajamielisyyttä vastustaa ainoastaan harrastuksen herättäminen itse aineen suhteen. Jota enemmän opettaja ymmärtää herättää lapsissaan rakkautta asiaan sitä suurempi mestari hän on ja sitä vähemmän hänen tarvitsee valittaa oppilaiden huonoa muistia. Mieliaineiden suhteen on kaikilla ihmisillä hyvä muisti. Olen tuntenut kukkasystäviä, jotka eivät ole oppineet sanaakaan latinan kieltä ja jotka kuitenkin tarkkaan muistivat ja sujuvasti lausuivat lemmikkiensä vaikeat muukalaiset nimet. Siihen oli perustuksena taipumus aineesen. Ilman tarkkaavaisuutta ei ole mitään muistia: mutta missä harrastusta löytyy, siinä on myös tarkkaavaisuutta. Jos ei saada harrastusta itse aineesta ja sen käsittelemisestä, niin se täytyy saada esiin rakkaudesta opettajan persoonallisuuteen tai kunnianhimoa kiihottamalla. Rakkaus vaikuttaa aina varmimmin, sillä se tekee vaikean helpoksi, eikä kukaan unohda sitä, mitä hän rakastaa.

Opettajien arvostelu lasten luonnon lahjoista.

Tiedättekö, mitä ihmisistä voi tulla, ja että suurimmat henget usein ovat ahkeruudellaan kohonneet alhaisesta tilasta? Köyhyys on se suuri veljeskunta, josta kaikkina aikoina ihmiskunnan hyväntekijät ovat lähteneet, ja aina kuin tuo suuri kasvattaja tähtien tuolla puolen tahtoo vaikuttaa kansoihin, niin hän vielä nytkin usein valitsee voimakkaat välikappaleensa alhaisista kansankerroksista, kuten kerran Vapahtajakin valitsi opetuslapsensa köyhistä kalastajista. Tiedätkö sinä köyhien ja alhaisten opettajana, mitä Jumala ehkä aikoo toimittaa heidän kauttansa, ja oletkohan ajatellut, että sinunkin hiljaisesta kyläkoulustasi voi esiintyä henki, joka vielä täyttää maailman nimensä maineella? Ne sanat ja opetukset, jotka virtaavat huuliltasi, ovat yhtä vähän vallassasi kuin heitetyt kivet, etkä sinä tiedä, minkä kai'un ne herättävät ja mitä vaikuttimia ne antavat! Mikä opettaja sinä olisit, jos voisit halveksia näitä pienokaisia ja unohtaisit, että ne kaikki ovat Kristuksen lunastamia ja määrätyt taivaan kansalaisiksi ja autuuden perillisiksi sekä että heille kasteessa on annettu lahja, suurempi arvoinen kuin kruunut?

Kuinka moni lapsi jo liekin joutunut vanhempainsa ja opettajiensa halveksittavaksi? Kuinka moni luultu pöllöpää on myöhemmin valaissut maailmaa, kuinka monesta näennäisesti uppiniskaisesta ja huonotapaisesta pojasta on sittemmin tullut jalo, hyödyllinen ihminen! Tässäkin sopii käyttää Raamatun sanoja: "Älkää tuomitko, niin teitä ei tuomita!" Kuinka moni lapsi todellisuudessa tulee semmoiseksi kuin hän kerran kasvattajansa mielikuvituksessa oli, vain sentähden että häntä arvosteltiin väärin ja kohdeltiin ennakolta saatujen mielipiteiden mukaan. Vanhassa kertomuksessa uskoo eräs ihminen lopuksi itse olevansa kuollut, koska kaikki muut pitävät häntä kuolleena ja säikähdyksissään pakenevat häntä. Myös henkinenkin kuolema esiintyy usein siellä, missä sitä ennen aikojaan kuvataan, ja jos koko maailma sanoo sinulle, että olet heikko raukka, ja kohtelee sinua sen mukaan, niin ei ole kummallista, jos voima ja itseesi luottaminen häviävät ja viimein epäröivät tekosi näyttävät antavan tukea tuolle luulolle. Sentähden aina koski sydämeeni tarkastuksissa kuullessani opettajan sanovan yksityisiä oppilaita kykenemättömiksi ja synnynnäisiksi pöllöpäiksi, joille ei mitään voinut.

Opettajan sivutoimet.

Sen sijaan että kelpo perheenisä päivän työn jälkeen levähtää perheensä piirissä ja lastensa seurassa ja mielellään jää omaistensa luo, tulee naimaton nuori mies houkutelluksi pois tyhjästä huoneestaan ja usein hän pakenee ahdistavaa yksinäisyyttä seuroihin, jotka ovat hänelle monessa suhteessa vahingollisia. Onnellinen sentähden se nuori opettaja, jolla on joku sivutoimi, joka virkistyttää ja huvittaa häntä, saattamatta häntä kuitenkaan varsinaisesta virkaelämästään, ja joka suojelee häntä turmiollisesta seurustelusta.

Moni on tähän tarkoitukseen, luullakseni täydellä syyllä, ehdottanut kasvitiedettä. Kirjallisia apuneuvoja siihen voidaan nykyään suuritta kustannuksitta hankkia, ja se pakottaa sitäpaitsi ystävänsä ulos kedolle ja metsään, jonka kautta terveys ylläpidetään ja henkinen raittius säilytetään. Sen ohessa on välttämätöntä laittaa itselleen kasvikokoelma, joka, suurempia kustannuksia tuottamatta, tarjoaa askaroimista ja huvia vielä talvellakin. Sitäpaitsi kasvioppi on yhteydessä koulu-elämän kanssa ja voi usein olla opetukselle hyödyksi.

Olen myös tuntenut opettajia, jotka ovat harjottaneet hyönteis-oppia ja tässä vaikeammassa luonnonhistorian osassa päässeet jokseenkin pitkälle. He kaupittelevat myös kuoriais- ja perhos-kokoelmia ja toukkia sekä ansaitsivat vähäsen tällä kaupalla. Kaikki tunsivat itsensä siinä työssä onnellisiksi ja jonkinlainen hilpeys ja tyytyväisyys oli vallannut heidän koko olentonsa. He todistivat oikeaksi J. Paul'in väitteen, että jokaisella, jolla on henkistä työtä, täytyy olla joku sivutoimi, joku mielityö, jos hän tahtoo pysyä iloisena ja terveenä.

* * * * *

Enin tahtoisin kuitenkin sulkea maalaisopettajimme suosioon puutarha- ja kukkas-viljelyksen. Tämä työskentely on jo itsessään niin likeistä sukua ja niin kauniissa yhteydessä opettajatoimen kanssa, että ajattelevat, tunteelliset ihmiset eivät voi olla sitä huomaamatta. Se johtaa luontoon ja sen virkeään elämään, se antaa ja pitää vireillä toiveita ja toteumisia siihen määrään, että totinen, vaatimaton luonne välttämättömästi mieltyy siihen ja tuntee itsensä siinä onnelliseksi. Sitä paitsi löytyy harvoja maalaisopettajia, joilla ei ole puutarhaa koulun vieressä. Milloin semmoisen näen ja huomaan sen hoidossa kauno-aistia ja järjestystä, silloin saan ehdottomasti hyvän ajatuksen sen omistajasta, ja hän tulee minulle jo ennakolta rakkaaksi. Mutta missä puutarha on täynnä okaita ja ohdakkeita ja ilmaisee kaunoaistin puutetta, siinä taas ehdottomasti ajattelen, että koulu varmaankin on samanlainen. — Tunsin nuoren opettajan, joka asui yksinäisessä, maailmasta melkein suljetussa vuorikylässä, jonka asukkaat karusta maastaan tuskin saivat välttämättömimmät elintarpeensa. Hän oli vähitellen parantanut talonsa vieressä olevan pienen puutarhan maata, oli löytänyt kukkasystäviä kaupungissa, jotka kernaasti antoivat hänelle rikkauksistaan, ja hyvältä tuntui kun näki tämän ystävällisen kosteikon näköisen maatilkun ja sen kukkien somuuden. Hän kasvatti myös ruukuissa joitakuita hienompia kasveja, jotka palkitsivat hänen työtään virkeällä edistymisellään ja kukkasrikkaudellaan. Hän sanoi minulle itse: Tämä on ainoa, joka antaa minulle iloa ja virkistystä vaivaloisen koulutyön jälkeen; tuskin voisin sitä muuten yksinäisyydessäni kestää.

Eikö semmoinen esimerkki, enemmän kun kehotukset ja opetukset, vaikuta edullisesti maalaiseenkin? — Ensin hän katsoo sitä uteliaisuudella ja epäilyksellä, sitten hän näkee menestyksen ja iloitsee siitä ja lopuksi hän seuraa esimerkkiä. Häneenkin se vaikuttaa jalostuttavasti, sillä se opettaa häntä rakastamaan paitsi hyödyllistä myös kauneutta.

Hedelmänviljelyksestä ei liene tarpeellista puhua sanaakaan. Se on oma asianajajansa ja koulun kanssa terveine punaposkisine poikineen ja tyttöineen ei mikään sovellu niin hyvin kuin hyvässä kunnossa pidetty hedelmätarha.

Lapsi, joka ei hellästi hoida ainoatakaan puuta eikä iloitse sen kasvamisesta, ei ole mikään lapsi, enkä minä tahtoisi kutsua häntä lapsekseni. Mutta opettajan, joka ei osaa herättää oppilaisissaan halua luontoon ja sen selvää kieltä kohtaan, tahtoisin mieluimmin — nähdä poistetuksi kouluhuoneesta!

Puhtaus kasvatusvälikappaleena.

Jokainen, joka saa uuden takin päällensä, ojentaa ruumistaan, ja paremmat vaatteet antavat myös enemmän rohkeutta. Sunnuntaina tuntevat palkollisetkin itsensä inhimillisemmiksi ja katsovat rohkeammin ympärilleen. Moni on pitänyt sielunsakin saastuttamatta, jotta hän ei likaisi vaatteitaan. Tavallinen puheenparsi on, että ruumis ja sielu ovat keskenään vuorovaikutuksessa, mutta täydessä laajuudessaan sitä harvoin otetaan varteen. Kristus ei suotta kutsunut ihmisruumista temppeliksi, ja ruumiin kunnioittaminen ei koskaan jää vaikuttamatta koko elämän siveelliseen puoleen. Joka ei välitä siitä, vaikka hänen vaatteensa ja ruumiinsa ovatkin likaiset, joka ei kaipaa ruumiin puhdistamista aika ajoin ja joka viihtyy lo'assa, se on helpommin altis kaikille viettelyksille ja taipuvaisempi ilkeyteen. Joka tahtoo riistää ihmisiltä sunnuntain, tekee jo senkin tähden suurta syntiä heitä kohtaan, koska hän samalla riistää heiltä yllytyksen puhtauteen ja jaloimpiin elämännautintoihin. Joka tahtoo kasvattaa ja sivistää ihmisiä, ei saa jättää näitä viittauksia huomioon ottamatta ja hänen täytyy neuvoa pitämään ei ainoastaan sielua vaan myös ruumista puhtaana, vieläpä jälkimmäistä Jumalan tähden, joka on sen luonut. Puhtaus pitää ruumiin ja sielun terveinä ja sillä ihmisellä, jolle puhtaus on tullut pysyväiseksi tavaksi, on ainakin yksi kiusaus vähemmän. Löytyy tosin ihmisiä, jotka ulkoapäin ovat kiiltäviä, vaan lähempänä ihoa sitä likaisempia; mutta ne eivät kunnioita ruumista Jumalan tähden, joka sen on luonut, vaan hoitavat sitä ylpeydestä. Ei se ole puhtautta.

Kansa- ja köyhäin-kouluillamme on tässä suhteessa paljon hyvää tehtävänä ja parannettavana; niiden tulee usein kyllä edustaa isää ja äitiä! Koulun tulee vakavasti koettaa poistaa kaikkia vastenmielisiä tapoja, ainakin huoneissaan, kampaamatonta tukkaa, pesemättömiä silmiä ja käsiä ei pidä koskaan sallittaman ja jokaiseen kivitauluun täytyy kuulua sieni tai kangastilkku tavanmukaista puhdistamista varten.

Ovatko nämä vähäpätöisiä asioita, joita itsestään ymmärtää? — Kasvatuksessa en pidä kerrassaan mitään kohtaa vähäpätöisenä ja tuosta "itse ymmärtämisestä" en vielä ole nähnyt merkkiäkään.

Olemmeko myös ajatelleet, missä suhteessa puhtaus on häveliäisyyteen, tuohon siveään olentoon, joka vartioi kaikkialla, missä ihminen lähenee eläintä?

Koulunkäynnin eduista.

Mitä koulujen ja varsinkin kansakoulun vastustajat usein moittivat, on niiden pieni vaikutus elämään, tietojen perin vähäinen pysyväisyys ja silmäänpistävä käytännöllisyyden puute elämässä. —- Tämä moite on vieläkin painavampi, kun ajattelee, että lapsemme niin pitkäksi aikaa kuin 8:ksi tai 9:ksi vuotta pannaan kouluun ja että he siis viettävät melkein seitsemännen osan koko elinajastaan koulupenkillä.

Niiden opettajien, jotka käsittävät näiden moitteiden koko tärkeyden ja täyden merkityksen ja jotka täydellä todella tahtovat koulun avulla jalostuttaa siveellistä ja henkistä kansanelämää, täytyy erittäin saada selville, mikä osa koulutietoja tulee jäämään ja mikä häviämään.

Jäämään tulee ennen kaikkia se järjen- ja sydämensivistys, jonka oppilas koulussa on saanut. Häviämään tulevat monet joutavat ja turhamaiset asiat, nimet ja luvut, ulkoa opitut korulauseet ja muistinharjoitukset kerskaavaisia tutkintoja ja tarkastuksia varten — häviämään tulee kaikki, mitä opettaissa ei perustana ole ollut, vakaumus ihmisen oikeasta kotimaasta; — mutta minkä vakava opettaja on tehnyt totisen kurin ja hyvien tapojen saavuttamisen, siveellis-uskonnollisen tunteen herättämisen ja järjenvirkeyden elvyttämisen hyväksi, se jää ja sen siunausta tuottavat vaikutukset ulottuvat elämäänkin. Unohtukoon ja jääköön koulu-ajan loputtua sikseen moni asia kieliopin, luonnonhistorian, historian y.m. aineiden alalta; ajattelemaan tottunut henki löytää kaikkialla elämässä kiihottimia ja tulee toimeen kaikkialla; siveellis-uskonnollinen tunne ei koskaan kokonaan häviä, vaan auttaa ratkaisemaan hyvän ja pahan välillä. Älkäämme sentähden pitäkö opetusaineita tarkoituksena, vaan ennemmin keinoina järjen ja sydämen kehittämiseen; sellaisella ainoalla oikealla käsityksellä tulee meidän vastustaa noita moitteita, joiden tärkeyttä ei voi kieltää. Semmoiseen käsitykseen liittäytyy myös tuo kultainen vaatimattomuus, joka on ainoa terveellinen kouluillemme, tai oikeammin, se syntyy siitä välttämättömästi.

Päiväkirjoista.

On määrätty, että opettajien tulee pitää päiväkirjoja. Monet ovat sen tehneet ja jääneet semmoisiksi kuin he kerran olivat, syystä että enemmän pitivät silmällä muotoa kuin henkeä.

Tietääkseni ei vielä kukaan opettaja ole tullut ajatelleeksi pitää päiväkirjaa oppilaistaan, johon hän merkitsisi heidän henkisen edistyksensä, heidän virheensä ja hyvät puolensa, käytetyt rangaistukset ja palkinnot, ja viimein kaikki, mitä hän saa tietää heidän myöhemmästä elämästään ja kohtalostaan. Kaikessa tapauksessa pitäisi semmoisen päiväkirjan tarjota paljon huvia, tehdä monta toivetta tyhjäksi ja saattaa monta ennenaikaista arvostelua häpeään. Siitä voisi tulla lisätieto käytännölliseen sielu-oppiin ja se tulisi sisältämään kokonaisen koulupiirin elämäkerrat sekä antaisi opettajalle selvimmän tiedon siitä, missä suhteessa koulu on ulkonaiseen elämään.

Jotta päiväkirjalla yleensä tulisi olemaan arvoa, niin sen tunnollisella tarkkuudella ja puolueettomuudella tulee vastata kahteen kysymykseen:

a) Minkälainen oli vaikutuksesi oppilaisiisi, ja

b) Mitenkä oppilaasi vaikuttivat sinuun;

tai: Mitä lapset oppivat sinulta, ja mitä sinä heiltä opit?

Opettajille, jotka muuttavat paikasta toiseen, ovat tosin sellaiset päiväkirjat mahdottomat.

Koulun vaikutus lasten elämään.

Missä näkyy koulun vaikutus elämään? Tahdon määritellä tämän sisältörikkaan kysymyksen vielä tarkemmin ja kysyn ensin: missä näkyy koulun vaikutus lasten elämään?

Opettajat eivät tarpeeksi tarkasta elämää koulun ulkopuolella. Moni ajattelee kouluhuoneen ovea sulkiessaan ainoastaan yönuttua ja piippua ja sanoo: "Olipa siinä vaivaa yhdeksi päiväksi!"

Mutta jos huviksesi tai muuten lähdet kävelylle, niin suuntaa askeleesi sinne, johon koululapsesi iltasilla kokoontuvat leikkimään. Miksi kuulet niin harvoin, ehkä et milloinkaan, poikien ja tyttöjen laulavan jotakin hilpeää laulua, joka sopisi tilaisuuteen ja joka iloisella, viattomalla tavalla huventaisi iltaa? Ja jos he laulavat, eivätkö he laula lauluja, joita koulussa ei ole opetettu? — Miksi he eivät tahdo laulaa juuri sinun laulujasi? Onko syy siihen, että itse laulunopetuksessasi on liian vähän eloa, vaikuttaakseen tosi-elämään? Onko lapsilla ehkä laulunsa vain kirjoissa, eikä päässä ja sydämissä ja osaavatko he ehkä laulaa ainoastaan nuoteista eivätkä ulkoa, kuten linnut metsässä? Anna lapsesi oppia jokainen laulettava laulu ulkoa; ainoastaan päästä ja sydämestä lähtenyt laulu kaikuu raikkaalta — ja jos moniääninen laulu estäisi tuota ulkoalaulamista, niin tahtoisin, että ennemmin tyytyisit yksi-ääniseen lauluun.

Ja kulkeissasi koululastesi ohi, etkö huomaa, mitä he tekevät ja toimittavat jouduttaakseen tuota hitaasti kuluvaa aikaa? Jonkun mieleen juolahtaa tyhmyys tai pahanteko ja heti seuraa koko lapsilauma esimerkkiä pelkästä ikävästä. Tuossa he lyövät sammakkoja kuoliaaksi tai kiusaavat kuoriaisia, tässä he ovat saaneet käsiinsä koiran, jota tahtovat saada tekemään temppujaan ja jota sentähden repivät sinne ja tänne. Etkö voisi näiden lasten elämään vaikuttaa sillä, että opettaisit heille siivoja huvittavia leikkejä, siten suunnataksesi heidän toimintahalunsa parempaan?

Moniaat oppilaasi ovat paimenia ja paimentavat karjaa suuren osan kesää. Etkö voisi saada heitä siihen, että paitsi leipäpussia ottaisivat mukaansa jonkun lukukirjan? Eikö Isäin poikakin ollut paimen, ja mitä Raamattu kertoo hänestä? Opettajalla maalla on näissä suhteissa paljoa helpompi kuin kaupunki-opettajalla.

Jotta joku asia todellisuudessa tulisi mahdottomaksi, ei tarvita muuta kuin että uskoo sen mahdottomuutta; — mutta rakkaus voi tehdä ihmeitä, sillä se tekee vahvaksi.

Kunnioitus koulua kohtaan.

Usein kuultu valitus, että kansa ei kylliksi harrasta koulua ja vain vastenmielisesti tekee uhrauksia sen hyväksi, ei ensinkään ole tuulesta temmattu. Löytyy vieläkin paljon ihmisiä, jotka, jos vaan saisivat menetellä mielensä mukaan, tuskin viivyttelisivät koulunsa lakkauttamista, siten vapautuakseen laitoksesta, jota pitävät tarpeettomana verona ja rasituksena.

Käsityöläisellä, joka opetuksen avulla on päässyt siksi pitkälle, että hän itse voi kirjoittaa laskunsa, kuittinsa, asioimiskirjeensä y.m. sekä pitää laskua tuloistaan ja menoistaan, on jo toisellaiset ajatukset koulusta. Talonpoika, joka kirjoitus- ja lukutaitonsa tähden tulee valituksi kunnanesimieheksi, ei hänkään voi halveksia koulua. Emme voi erehtyä sen pääsyyn suhteen, jonka tähden kansa ei kylliksi kunnioita kansakoulua, joskin tämä tieto ei ensinkään ole omiansa mielistelemään itserakkautta.

Toimikaamme päättävällä vakavuudella, älyllä, innolla ja tarkoituksenmukaisella opetustavalla siihen suuntaan, että kansakoulu todellisesti hyödyttää kansaa ja kansan elämää sekä vastaa kansan tarvetta; silloin tulee myös kansan mielipide koulusta olemaan toisellainen. Mutta niinkauvan kuin löytyy kouluja, joista lapset lasketaan maailmalle ilman muita myötäjäisiä kuin vähän koneellista lukutaitoa, niinkauvan kuin löytyy opettajia, jotka kirjoitusopetuksessa tyytyvät jäljentämiseen, eivätkä vaadi ajatusten kirjallista lausumista, niinkauvan kuin laskeminen ei ole käytöllistä elämää varten ai'ottua laskemista, niinkauvan tullaan myös pitämään semmoisia kouluja tarpeettomina.

Siinä me kaikki olemme yhtä mieltä, että sivistynyt kansa ei mitenkään voi halveksia koulua. No niin! Toimikoon koulu todellisuudessa terveen sivistyksen hyväksi, niin koulu varmaankaan ei tule olemaan kansan tunnustusta vailla.

Mutta että kansan sivistyksen ja kansakoulun pyrintöjen ainoana päämääränä ei voi olla tottuminen järjelliseen lukemiseen, itsetietoiseen kirjoittamiseen ja laskemiseen, vaan että syvempi perustus on laskettava, ei vaadi mitään laveampaa esitystä? Viittaan Ephes. 4: 14-16, sillä siinä on sanottu enemmän kuin minkä yhdessä päivässä voi ajatella.

Vieraantuminen opettajakutsumuksesta.

Ei mikään ole helpompaa, mutta ei mikään vaarallisempaakaan, kuin vieraantuminen kutsumuksestaan. Jos vain saamme sen käsityksen, että asemaamme katsoen oikeastaan olemme liian hyviä, niin vieraantuminen on valmis. Opettajaakin lähenee kiusaaja käärmeen muodossa ja kuiskaa hänen korvaansa, että hän kyvyllään, tiedoillaan, kauniilla käsi-alallaan tai äänellään voisi päästä johonkin parempaan toimeen sekä että moni, jolla ei ole suurempia tietoja ja taitoja kuin hänelläkään, on korkeammissa viroissa ja arvoissa. Jos semmoinen ajatus kerran on tullut sydämeen, alussa hyvin hiljaa ja ainoastaan kiusallisina hetkinä, silloin se pian kasvaa ja juurtuu yhtä syvään kuin pahin rikkaruoho. Jos nyt opettajalla on tuttavia, jotka suojelevat tuota rikkaruohoa, sen sijaan että vakavilla sanoilla hävittäisivät sen, niin se kasvaa päivä päivältä ja valtaa koko sielun yölläkin. Silloin syntyy kauhea tila, että vihaa kutsumustaan, jota kuitenkin tulisi rakastaa, että kiroaa sitä hetkeä, jolloin päätti antautua opettajatoimeen, että vastenmielisesti astuu lapsijoukkoon ja inholla suorittaa tehtävänsä. Niin, tämä tila on kauhea, mutta vielä kauheampaa on, että moni vaalii sitä helmalapsenaan ja epäterveellisellä himolla hakee kaikkia, joka voi sitä enentää. Siihen tulee lisäksi, että jokainen "näytteleminen", joka pääasiallisesti on siinä, että ei antaudu jonkun toimen, mielipiteen tai ajansuunnan palvelukseen sydämestään, vaan ainoastaan pakosta, turmelee ruumiin terveyden, se kun hävittää ei ainoastaan siveellisen vaan myös ruumiillisen tasapainon. Näyttelijät harvoin elävät kauvan.

Löytyykö semmoisesta tilasta mitään parannuskeinoa? Semmoinen löytyy, Jumalan kiitos, mutta vain yksi ainoa, ja sitä ei saa käyttää vain puoleksi, vaan täydellä alttiiksi antavaisuudella. Tämä keino on opettajatoimen uskollinen käsitys ja hoito. Tällä käsityksellä voitamme itsemme ja maailman ja löydämme tuon hiljaisen hilpeyden, tuon olemisen ja toimimisen virkistävän rauhan, jota eivät Egyptin lihapadat, eivätkä koko maailman valtakunnat loistoilleen voi hämmentää. Tällä käsityksellä väitän rohkeasti: Ei kukaan ole liian hyvä opettajaksi, mutta usein kyllä ovat ne, jotka pitävät itsiään paraimpina, liian huonoja siksi. Ellei minulla olisi semmoista käsitystä opettajakutsumuksesta, niin kyllä yhtyisin noihin pakanoiden sanoihin: "Qvem dii odere paedagogum fecere", se on: "Ketä jumalat vihaavat, sen he tekevät opettajaksi!"

Koulun vaikutus.

Göthe sanoo: Itse Pallaskaan (kreikkalaisten viisauden jumalatar) ei saa kunniaa kasvatustoimestaan; lopuksi ihmiset kuitenkin toimivat omalla tavallaan, ikään kuin eivät olisi saaneet mitään kasvatusta.

Tuohan kuuluu joltakin, ja koulun vastustajat käyttävät samankaltaisia lauseita todistaakseen meille, että koulukasvatus sekä kokonaisuudessaan että yksityiskohdissa on haave sekä että vain herkkäuskoinen haaveilija voi toivoa siitä ihmisolojen parannusta.

Maailman ja historian tarkastaminen todistaa kuitenkin, että ei mikään kelpo hengen synnyttämä ja innostuksen kehittämä, suuri kasvatusaate ole ollut vaikuttamatta ihmiskunnan olojen muodostamiseen, vaan päinvastoin aina on kuvastunut jokaisen vuosisadan mielenlaadussa, tavoissa ja te'oissa. Eikö kristinuskokin ole ja tule pysymään kasvatusoppina ja kasvatustoimena?

Tässä tulee vain kysymykseen, että emme ota käsitteitä "koulu" ja "opettaja" liian ahtaassa ja ahdasmielisessä merkityksessä, emmekä pidä koulun tarkoituksena ainoastaan määrättyjen mielipiteiden ja periaatteiden levittämistä. Sen tulee myös opettaa ihmistä torjumaan luotaan turmiollisia, vaikka viehättäviäkin oppeja, ja varustaa hänet sillä siveellisellä voimalla, jota tarvitaan käärmeen pään rikki polkemiseen, käärmeen, joka vieläkin sanoo: "Te tulette Jumalan kaltaisiksi!"

Erilaisuus köyhien ja rikkaiden lasten kasvatuksessa.

Jos on totta, että kasvatuksen ei tulee pitää silmällä ainoastaan ihmisen yksilöllistä oikeutta, vaan myös hänen suhdettaan koko ihmiskuntaan, niin kasvattajan päätehtäviä on kasvattinsa totuttaminen itsensä kieltämiseen, sillä ilman sitä on koko yhteiselämä valhetta. Kansan lapset eriävät tässä suhteessa peräti varakkaiden, rikkaiden ja ylhäisten lapsista. Sillä välin kun kansan lapsi jo aikaisin saa tottua itsensä kieltämiseen, koska vanhempain olot pakottavat siihen sekä jo aikaisin heikoilla voimillaan perheessä palvelemaan ja ansaitsemaan, elää ylhäisemmän säädyn lapsi täydessä vakuutuksessa erikoisasemastaan ja sinä keskipisteenä, jota monet auttajat ympäröivät. Häneltä ei vaadita muuta, kuin että hän kehittyy vapaasti ja huvittelee; kaikellaiset leikkikalut koristavat iloista lastenkamaria; ei kukaan pyydä, melkein kaikki vain antavat, ja lyhyitä opetustunteja seuraa lepo, huvitukset ja miellyttävä vaihtelu.

Tarvitseeko, näin ollen, vielä selittää, että siinä, missä itsensä kieltäminen ja sen ohessa velvollisuus ihmiskuntaa kohtaan voittaa yksilön oikeuden, terveellinen tasapaino tulee häirityksi yhtäpaljon, kuin siinä, missä yksilö voimallisemmin astuu esiin ja vain pyytää, antamatta mitään takaisin?

Mitä tässä vaaditaan koululta? Ei muuta, kuin että se niin paljon kuin mahdollista palauttaa tasapainon. Antakoon koulu köyhän lapsen, jonka tulee elää muiden hyväksi, huoneissaan saavuttaa itsetietoisuutta ja opettakoon häntä kunnioittamaan omaa itseään, jotta hänen yksilönsä ei katoaisi ja jotta hänen sielunsa kehittyisi vapaaseen itsenäisyyteen. Vakavasti osoittaen järjestyksen noudattamisen olevan pyhän, Jumalan määräämän velvollisuuden, johtakoon koulu suhteellaan Jumalaan ja kristinuskon laajalle ulottuvan rakkauden kautta lasta ilolla ja kiitollisuudella tuntemaan persoonallisen oikeutensa ja ihmisarvonsa. Sen sijaan koulu velvoittakoon rikkaan ja ylhäisen lapsen kurilla ja johdonmukaisuudella siihen, johon kodilla harvemmin on tilaisuutta s.o. kuuliaisuuteen, itsensä kieltämiseen ja avuliaisuuteen, sanalla sanoen, tietoisuuteen ihmiskunnan elimistön elämästä.

Jos olisi minulla tarjona kaksi opettajaa, toinen ankara, kiivasluontoinen kuten Pietari, toinen lempeä kuten Johannes, niin lähettäisin Pietarin rikkaille ja Johanneksen antaisin köyhille.

Ylläsanotun käytöllinen toimeenpano opetuksessa ja kasvatuksessa on vaikeaa, ja vielä vaikeampaa on siinä suhteessa antaa määrättyä ohjetta. Mutta jo silläkin on paljon voitettu, jos opettajana johdattaa mieleensä nämä asiat; tilaisuus ja luonnollinen tunne tekevät kyllä tehtävänsä, jos vaan sydän on oikealla paikalla. Tässäkin toteutuu runolijan sanat: "Ellette sitä tunne, niin ette koskaan sitä ponnistamalla saavuta!"

Alakuloisuuden hetket.

Kuten joka taiteilijalla on hetkiä, jolloin hänen tuottava voimansa lepää; kuten ylipäänsä kaikki ihmiset ovat ruumiillisen ja sen ohessa henkisenkin elämän vaihtelujen alaiset, niin opettajakaan ei aina ole sama voimaansa ja työhaluunsa katsoen. Ruumiin ja hengen häiriöitä esiintyy hänessäkin, ja paraimmalla ja jaloimmalla on hetkiä, jotka synkistävät hänen sieluaan ja tekevät kutsumuksen hänelle raskaaksi taakaksi. Muiden silloin hiljaisessa yksinäisyydessä tai enemmän koneellisissa toimissa levollisesti odottaen tuon pahan hengen poistumista, täytyy opettajan määrätyillä tunneilla esiintyä oppilasparvensa edessä ja olla heille kehottajana, esikuvana sekä ystävällisenä ja vakavana isänä. Kaikkien pahojen vaikutuksien vastustaminen sekä raskaan päivätyön suorittaminen niin, että perästäpäin voi ajatella sitä ilman tyytymättömyyttä, on sangen vaikeata ja se edellyttää erittäin paljon itsensä kieltämistä.

Hyvä on, jos opettaja semmoisina päivinä vielä tavallista hartaammalla katseella ylöspäin, astuu lastensa piiriin, ja jos hän alottaa työnsä sillä vakaisella ajatuksella, että tänäänkin Jumala korkeimpana tarkastajana kuulee hänen sanojaan ja tutkii hänen tekojaan. Sitäpaitsi tulee hänen muistaa, että alakuloisuuden synkkä henki kuvaa kaikki synkäksi, mielellään suurentaa pienokaisten virheet ja pian vainuu ilkeyttä ja vilppiä siinä, missä vain on lapsellista vilkkautta tai nuoruuden kevytmielisyyttä. Tätä muistaessaan tulee opettajan helpommaksi tehdä ja täyttää se luja päätös, että hän ei tänään määrää mitään suurempaa rangaistusta, sillä tapaa välttääkseen katkeria pikastumisia.

Monella opettajalla ei ole semmoista lujuutta. Löytyy kylliksi kouluja, joissa lapset aamulla arasti ja tarkkaan tutkivat opettajansa kasvoja ja lähenevät toisiaan sekä kuiskaavat hiljaa toisilleen, että tänään näkyy ukkosenpilviä, jotka eivät mene salamoimatta ohi.

Olisi hyvä, jos opettaja käyttäisi semmoisia onnettoman synkkämielisyyden päiviä ja tunteja, enemmän kuin muita, hiljaiseen työskentelyyn ja antaisi oppilaille tilaisuutta sopivien tehtävien suorittamisella näyttää saavutettuja tietojansa. Elävä sana ei oikein semmoisina aikoina tahdo lähteä kieleltä, lauseilta puuttuu selvyyttä ja sen ohessa myös iloista varmuutta siitä, että niitä ymmärretään. Sentähden on harjoitus ennemmin paikallaan.

Jos opettajalla koskaan on syytä etsiä vikaa itsessään eikä oppilaissaan, niin hänellä on syytä siihen henkisen alakuloisuuden päivinä. Ja niihin lahjoihin, joita opettajan joka päivä tulee rukoilla Jumalalta, eivät suinkaan terveys ja hilpeä mieli ole viimeiset.

Opettajasäädyn kunnioittamisesta.

Ei mikään järjellinen, tosisivistynyt ihminen voi kieltää täydellistä kunnioitustaan opettajakutsumusta ja kansakouluopettajan säätyä kohtaan, eikä epäillä tämän säädyn yhdenvertaisuutta muiden kanssa.

Vaan jos nuorukainen tällä perusteella toivoisi tulevansa persoonallisten kunnianosotusten esineeksi, niin se olisi enemmän kuin mieletöntä. Siitä, että koko sääty ja toimi nauttii kunnioitusta, ei saa päättää, että jokainen yksityinen heti tulee osalliseksi tuosta kunnioituksesta. Ei sääty eikä kutsumus tee yksilöä kunnioitusta ansaitsevaksi, vaan se tapa, jolla täyttää kutsumuksensa, ja sentähden se, joka vasta on alottanut toimensa, ei voi vaatia, että häntä kohdellaan erityisellä kunnioituksella, sillä silloin pidettäisiin alku täyttämisen veroisena. Kunnioitus, vielä enemmän kuin rakkaus, on ensin ansaittava.

Huomatkoot tämän ne nuoret opettajat, jotka ryhtyvät ammattiinsa ylen suurilla toiveilla ja vaatimuksilla, sitä enemmän, koska usein ovat kuulleet virkansa olevan vaikean ja tärkeän ja sentähden heti ovat valmiit pitämään itsiäänkin sangen tärkeinä henkilöinä, joita ei voida kohdella kyllin kunnioitettavasti. Semmoisille nuorille miehille täytyy huutaa Franklinin sanat: "Kumartakaa, kumartakaa"; mutta moni on noudattamatta noita hyvää tarkoittavia sanoja ja antaa ennemmin elämän kovien kohtausten opettaa itseään. Maailmalla on suuri halu semmoiseen opettamiseen; mutta se on hyvinkin tyly opettaja, jonka siveelliset opetukset usein tulevat liian myöhään ja joka ei voi saada tehtyä tekemättömäksi.

Opettajain ominaisuuksista.

Ranskalainen historioitsija ja sielutieteilijä Guizot sanoo kansakouluopettajasta: "Hän on mies, jonka tulee tietää enemmän kuin sen, minkä hän opettaa, opettaakseen sitä taidolla ja älyllä; joka elää alhaisessa toimintapiirissä, mutta jolla kuitenkin tulee olla ylevä sielu, säilyttääkseen sitä mielenlaadun ja käytöksen arvoa, jota ilman hän ei koskaan tule saamaan perheiden kunnioitusta ja luottamusta; jonka luonteessa on yhdistettynä lempeys ja lujuus, sillä hän on alhaisemmalla yhteiskunnan asteella kuin moni muu, mutta ei kuitenkaan saa alentua kenenkään palvelijaksi; jolle omat oikeudet eivät ole tuntemattomat, mutta jonka kuitenkin tulee enemmän ajatella velvollisuuksiaan; joka ennen kaikkea ei saa pyrkiä pois säädystään; on tyytyväinen asemaansa, koska hän siinä vaikuttaa hyvää; joka on päättänyt elää ja kuolla alempien koulujen palveluksessa, joka on hänelle Jumalan ja ihmisen palvelus."

Opetettavan valmistamisesta.

Löytyy vieläkin opettajia, jotka ryhtyvät päivätyöhönsä ilman riittävää valmistusta ja opettavat onnen nojalla, ikäänkuin heidän työnsä olisi vain koneellista ammattia. Ja kuitenkin täytyy myöntää, ettei mitään suunnitelmanmukaista, täydellistä, havaannollista menestyvää opetusta voi löytyä ilman huolellista ja tarkkaa valmistamista. Siihen, että valmistus usein laiminlyödään, on syynä osaksi haluttomuus ja totisen rakkauden puute kutsumukseen, osaksi monen opettajan ylen suuri itseensä luottamus. Viimemainittua täynnä arvelevat he oppineensa kylliksi seminaarissa tai edellisessä virkatoimessaan, voidakseen astua lasten eteen valmistuksetta, ja luulevat oikean menettelyn tulevan itsestään oikeaan aikaan.

Opetuksen valmistamisella on kuitenkin kaksinainen tarkoitus,, sillä siinä tulee ensinkin kysymykseen, mitä on opetettava, s.o. itse ainemäärä, toiseksi myös, kuinka on opetettava eli opetustapa. Opettajan tulee siis ennen joka opetustuntia tehdä itselleen kysymys, onko se opetusaine, jonka hän aikoo esittää lasten käsitettäväksi ja tiettäväksi, hänelle itselleen joka suhteessa selvillä sekä vastaako tämä ainemäärä koulun tarkoitusta ja onko se omansa kehittämään elämää varten ja siis esittämistä ansaitseva. Ei kukaan voi antaa, mitä hänellä ei itsellään ole; monet opettajat luulevat itsellään olevan paljon, jos he vaikka kuinka pintapuolisesti ovat vilkaisseet johonkin opetusohjeesen, ja he luottavat siihen, ajattelematta, että käveleminen kainalosauvalla kuitenkin aina on ontumista, eikä koskaan tule näyttämään vapaalta, omatakeiselta käymiseltä.

Mutta jos valmistaminen jo aineen suhteen on erittäin tärkeä ja sen kautta saavutettu varmuus ja selvyys ovat välttämättömät opetuksen menestymiselle, niin se on vielä tärkeämpi opetustapaan katsoen. Tässä tulee opettajan itselleen antaa tarkat vastaukset seuraaviin kysymyksiin:

1) Missä suhteessa on se, jota tänään ja juuri tänä tuntina ai'ot opettaa, edelliseen ja seuraavaan? Täydentävätkö ja perustavatko ne toisiaan, ja onko nyt opetettavan suhde edelliseen ei ainoastaan itsellesi, vaan myös oppilaillesi selvä?

2) Millä sanoilla, esimerkeillä, vertauksilla ja havaantovälikappaleilla on seuraavan tunnin ainemäärä saatava selväksi kaikille lapsille, itse heikoimmillekin?

3) Mitkä harjoitukset ovat tarpeen opetetun varmentamiseksi ja lapsen voiman vahvistamiseksi, ja mikä käytöllinen merkitys sillä on todellisessa elämässä?

Nämä kysymykset, joiden tärkeys on silmäänpistävä, todistavat kylliksi, kuinka väärä ja rangaistava noiden opettajien itseensä tyytyväisyys tai haluttomuus on, jotka heittävät sikseen valmistamisen tai luulevat kynien teroittamisella ja viivojen vetämisellä tehneensä kylliksi. — Olen tuntenut kelvollisia koulumiehiä, jotka useimmiten ovat valmistaneet tuntejaan kirjallisesti. Tämä on hyvin kiitosta ansaitsevaa ja tuottaa ahkeralle opettajalle hyötyä, joka ulottuu kauvas opetustunnin toiselle puolen. Vasta semmoisella menettelyllä tulee opettaja todellisesti täysi-ikäiseksi ja oppii pitämään itseään ja työtään arvossa.

Kasvatusopillisista keskusteluista.

Göthe huomauttaa elämäkerrassaan, että Strassburgissa useimmat hänen ruokatovereistaan olivat lääketieteilijöitä, ja lisää, että ne, kuten tunnettu, ovat ainoat ylioppilaat, joilla on tapana opetustuntiensa ulkopuolella innolla keskustella tieteestään. Hän pitää tätä luonnollisena. "Heidän tutkimuksensa esineet", sanoo hän, "ovat nimittäin monimutkaisimmat ja samalla yksinkertaisimmat, aistillisimmat ja samalla korkeimmat. Lääketiede kysyy koko ihmistä, koska se askaroi koko ihmisen kanssa. Kaikki, mitä siinä oppii, viittaa tärkeään, tosin vaaralliseen, mutta kuitenkin monessa suhteessa tuottavaan käytäntöön, on itsessään ja muiden suhteen mieltä kiinnittävä."

Tämän tahtoisin sovittaa opettajiinkin. Tuleehan niidenkin olla kasvatusopillisia laakereita, joiden ei ainoastaan tule parantaa kasvattiensa virheitä ja heikkouksia, vaan myös pitää voimassa heidän henkistä terveyttään ja raittiuttaan. Opetustoimikin, itsessään yksinkertainen, on oppilaiden sukuun, ikään ja kykyihin katsoen monimutkainen, ja tuskin tarvitsee huomauttaa, että se samalla on tärkeä, usein lapsen koko tulevaisuutta määräävä asia. — Sentähden tulee opettajienkin mielellään ja usein keskenään puhua kutsumuksestaan, ja että niin todellakin on kelvollisten koulumiesten tapana, sen todistavat monet kokoukset. Ne opettajat taas, jotka eivät mielellään ja usein keskustele keskenään opettajatoimesta, ovat opettajien joukossa, mitä puoskarit ovat lääkärein.

Lääketieteellä ja kasvatusopilla on muuten sekin yhteistä, että jokainen luulee ymmärtävänsä niitä, ja kuten joka täti moittii opettajaa ja joka isä puhuu tarkoituksenmukaisimmasta opetustavasta, niin tietää myös jokainen lääkkeen mihinkä tautiin hyvänsä.

Mutta se on vaan kunniaksi kummallekin tieteelle; sillä ainoastaan siinä, joka yleisemmin huvittaa, tahtoo myös jokainen näyttää tietojaan. Onkohan politiikan suhteen asianlaita toisin?

Mitä kansakouluilta toivotaan?

On tosi asia, että epäkäytöllisiä haaveilijoita on löytynyt ja vieläkin löytyy, jotka odottavat liian paljon kansakoululta ja syyttä toivovat siitä yksistään siveellisten olojemme uudestaan muodostumista. Mutta yhtä totta on, että löytyy vielä enemmän ihmisiä, jotka eivät luule kansakoulun vaikuttavan mitään ja yleensä tahtovat hyvin vähän siitä tietää. Ei kumpikaan liiallisuus kelpaa; mutta kuitenkin vain jälkimmäinen on ehdottomasti vahingollinen ja suorastaan onnettomuus. Missä hengellinen ja maallinen esivalta todellisuudessa ja yksimielisesti ottavat kansakoulut huostaansa laitoksina, joista maailman terveys riippuu, siellä niillä on suuri merkitys kansan menestymisessä. Mutta missä kunnat ja esivalta pitävät niitä rasittavina edistyvän ajanhengen hedelminä, siinä ei meidän tule kummastella, jos opettajat ja opetuslaitokset ja niiden kanssa kansansivistys eivät vastaa toiveita.

Koulu ei sitäpaitsi suinkaan ole mikään ajanhengen hedelmä, vaan tuon sinapinsiemenen tuote, joka on kasvanut mahtavaksi puuksi, jonka suojassa taivaan linnut, mutta myös kansan köyhät asuvat ja iloitsevat sen varjosta.

Vanhempain korkeat ajatukset lapsistaan.

Joka tarkastaa varsinkin ylhäisempien kansankerrosten perheitä, ei voi kieltää, että monet vanhemmat pitävät lapsiaan todellisina epäjumaloina ja niissä jumaloivat itsiään. Juuri sentähden löytyy niin paljon sydämettömiä, itsekkäitä, tyytymättömiä ihmisiä, joilta, vaikka heillä on kohtuuttomat mielihalut, kuitenkin puuttuu luonteen voimaa, ja jotka muilta toivovat saavansa, mitä siveellisen heikkoutensa tähden itse eivät kykene saavuttamaan. Vanhemmat, olkootpa vaikka ruhtinaita, eivät voi huonommin pitää huolta lastensa tulevaisuudesta, kuin tuommoisella epäjumalisella rakkaudella, joka asettaa nuorison veltostuttaville höyhenpatjoille, valmistaakseen heille ehkä vanhemmalla ijällä olkivuoteen. Sillä harvoin tulee lasten kohtalo samallaiseksi kuin vanhempain; päinvastoin tarttuu elämä velttoon ihmiseen kovalla kouralla, eikä suo hänelle mitään taistelutta ja ponnistuksetta.

Vakava, ankara kasvatus on siunaus koko elinajaksi, sillä se jäljittelee ihmiskunnan kasvatusjuoksua, jossa Sinain korpi ja ukkosilma sekä vieraan kansan rautainen sorto kävi ihmisenpojan lempeän ikeen edellä. Se opettaa meille, että emme saa toivoa ja odottaa liikoja, antaa voimaa kunnioittamaan kanssaihmisiä ja rohkeutta itse tekemään työtä. Vakava kasvatus ei tee elämää kukkatarhan, vaan vahvan vuoren ja alppiasukkaan terveen, voimakkaan mielen luontoiseksi, jota vastoin veltto, hemmotteleva kasvatus vie tasangolle, missä heikommat, voimattomat heimokunnat asuvat.

Tositerveellisen ankaruuden tulee liittyä tuohon puhtauteen, joka kaikessa esiintyy tahrattomana esikuvana, sen täytyy olla yhdistetty siihen rakkauteen, joka keventää vaikeudet ja joka lempeänä lähteenä kumpuaa jyrkästä kalliosta, sen täytyy lopuksi liittäytyä tuohon siveelliseen voimaan, joka ilolla uhraa itsensä rakkaimpansa edestä.

Ainoastaan semmoisesta ankaruudesta puhkeaa uskollisuuden ja hurskauden lakastumaton kukka, joka, kuten Jerichon ruusu, ei pelkää myrskyä eikä erämaan hiekkaa. Ei se kuulu ainoastaan kotiin, se kuuluu myös kouluun ja siihen sitäkin enemmän, koska sitä nykyaikaan ensinmainituissa löytyy yhä harvemmin.

Isät ja äidit! Oppikaa ennen kaikkea tuntemaan lapsenne ja älkää pettykö heidän kykynsä ja hyveittensä suhteen! Joka ihmisellä on oma omituinen leimansa, oma Jumalan antama määränsä ruumiin- ja sielunvoimia. Kuten hedelmäpuun siemenestä taas syntyy hedelmäpuu, eikä viiniköynnös, niin myös joka ihminen toimii hänelle annetun kyvyn mukaan ja muodostuu siksi, johon hänellä on taipumusta. Kaikki emme voi osata kaikkea.

Ei kenenkään tule ajatella tätä enemmän kuin vanhempain. Semmoisina, kuin Jumala antoi meille pienokaisemme, tulee meidän rakastaa heitä; mutta tiedämmehän, että vanhempain rakkaus helposti pettyy. He näkevät lapsissaan mielellään kaikki hyvät avut yhdistettyinä ja vastaisen suuruuden alun ja he kaunistavat lemmikkinsä arveluttavimmatkin virheet. He kutsuvat valhetta viisaudeksi, itsepäisyyttä lujaksi luonteenvoimaksi, laiskuutta neroksi, hävyttömyyttä lapsellisuudeksi, meluavaa käytöstä sukkeluudeksi j.n.e.

Semmoisella sokealla rakkaudella, joka vikoja varten käyttää pienentäviä, mutta hyviä puolia varten suurentavia laseja, on surkeat seuraukset. Siitä juuri nuo niin usein nurinpäiset elämänuran valinnat syntyvät, jotka kahlehtivat tosineron ja koittavat varustaa hyvin jokapäiväisen hengen siivillä; se on, joka vihamielisimmin asettuu koulua vastaan, väärin käsittää opettajan toimia ja rangaistuksia ja jättää hänen varoituksensa varteen ottamatta. Tämä pienokaisten hyviä puolia liiallisesti ihaileva rakkaus myös synnyttää kiittämättömyyttä, koska se puolustelee laiskuutta, kaunistaa pahaa tapaa ja uppiniskaisuutta, lukee onnellisen edistymisen lapsen ansioksi, mutta puutteellisuudet tiedoissa kokonaan koulun viaksi. Tämä väärä rakkaus selittää, minkätähden juuri köyhän lapsi usein tuottaa kasvattajalle enemmän iloa, kuin ylhäisten ja rikkaiden.

Ja eikö tuo sokea rakkaus usein pakota lapsia kaikellaiseen, johon heillä ei ole luontaista kykyä eikä taipumusta! Tytön täytyy piirustaa ja maalata, pojan soittaa pianoa tai viulua, vaikkei kummallakaan ole siihen taipumusta; mutta heidän täytyy oppia sitä, koska se kuuluu hyvään tapaan ja säädynmukaiseen kasvatukseen. Siten tuhlataan rahaa ja riistetään nuorisolta ne joutohetket, joita verrattoman paremmin voisi käyttää virkistykseen.

Vanhempain huolenpito lastensa henkisestä terveydestä, verrattuna ruumiilliseen hoitoon.

Jospa vaan vanhemmat, erittäinkin nuo hellät äidit, nuorison henkisen kasvatuksen suhteen olisivat puoleksikaan niin huolelliset ja varovaiset kuin kaikessa, joka koskee ruumiin hyvinvointia. Kuinka tuskallisen huolellisesti useinkin valitaan ja mitataan terveenkin lapsen ruokaa, mutta sen sijaan sallitaan leikkikaluja ylellisesti ja sen kautta vaikutetaan, että lapsi vastaisuudessa ei koskaan voi saada niitä kylliksi; kuinka huolellisesti lemmikkiä suojellaan vedolta ja liialta lämpenemiseltä, vaikka ollaan hyvinkin huolettomat hänen seurakumppaniensa valinnassa, jos he vaan muuten ovat tasa-arvoisia. Ja kun sitten ilmestyy taudin oireita! Jos pienokainen valittaa päänkipua tai vatsanväänteitä, kuinka silloin huolissaan kiiruhdetaan lääkäriä hakemaan ja kuinka odotetaan hänen tuloaan! Harvoin, hyvin harvoin sen sijaan tulee kysymykseen neuvotella opettajan kanssa henkisistä vi'oista ja heikkouksista ja yhdessä hänen kanssaan tehdä jonkinlainen parannussuunnitelma. Ja tarkastakaa vain sairaan lapsen äitiä, kuinka hän lääkärille suurentaa jokaisen taudinilmauksen, liioittelee lemmikkinsä joka kivun ja huokauksen, jotta tohtori kirjoittaisi oikein paljon rohtoja ja oikein pian ryhtyisi taisteluun tautia vastaan. Ihan toisellainen on tosiaan äidin menettely, kun hän jättää lapsensa opettajan huostaan ja vastenmielisesti tekee selkoa pienokaisen syntiluettelosta. — Tosin poika ei ole erittäin huolellinen eikä ahkera, mutta hän onkin vielä niin nuori eikä häntä saa liiaksi rasittaa; hän myöntää että lapsi usein on tottelematon ja itsepäinen, vaan hän tietää, että sillä aina sen jälkeen on paha olla; hänen täytyy tunnustaa, että hänen pieni tyttärensä on hyvin meluava ja nenäkäs, mutta hän on myös vakuutettu siitä, että se ei sillä tarkoita mitään pahaa; tosi on myös, että poika usein on valehdellut ja näyttänyt riitaista luonnetta, mutta hän valehtelee vain pelosta ja häpeästä ja hänellä on liiaksi kunniantuntoa, liiaksi ärtyisyyttä; ja niin luetteleminen jatkuu siksi, kunnes laskun tulos tekee syytetyn pieneksi puolijumalaksi. Jos muuten joku äiti olisikin siksi uljas, että lapsen läsnäollessa pyytäisi opettajaa pitämään sitä ankarassa kurissa eikä säästämään vitsaa, niin opettaja toivottavasti kyllä tietää, mitä hänen tulee ajatella siitä ja mikä arvo hänen tulee antaa semmoiselle puheelle.

Vanhempain vieraantuminen lapsistaan.

Köyhä, jolla ei aina ole ruokaa edes seuraavaksi päiväksi ja jonka leipämurheet estävät vapaasti kehittymästä, valittaa usein enemmän kotieläimen menettämistä kuin lapsensa kuolemaa, ja sulkiessaan arkun, johon tuo pieni olento on laskettu ijankaikkiseen lepoon, sanoo hän levollisesti: "Hänen on hyvä olla, hänestä on tullut enkeli!" — Lapsen kuolema vapauttaa hänet surusta, kotieläimen kuolema tuottaa hänelle surua.

Mutta ne, jotka elävät yhteiskunnan päivänpaisteisilla kukkuloilla ja joita ainoastaan onnettomuuden kovimmat hätähuudot ovat saavuttaneet, ihmettelevät sitä tyyneyttä, jolla tuo köyhä sulkee arkun, ja näkevät siinä raakuutta, typeryyttä ja taivas tiesi mitä kaikkea. He kääntävät hurskaalla, tunteikkaalla kauhulla selkänsä tuolle kurjalle ja ajattelevat mielihyvällä sitä juopaa, joka on heidän ja noiden toisten välillä.

Mutta köyhän tyyneydellä kärsiessä lapsensa kuoleman, koska häneltä sen kautta on otettu raskas kuorma ja elämänsuru, jonka taivas nyt on ottanut kantaakseen, voivat rikkaat ja ylhäiset usein pitää lapsensa kaukana itsestään, vain saadakseen häiritsemättä hoitaa mukavuuttaan ja huvituksiaan. Tosin heitä surettaisi lastensa kuolema, sitäkin enemmän, syystä että heiltä puuttuu köyhien hurskas usko; mutta erillään oleminen lapsistaan on heille mukavaa ja enentää heidän itsekästä elämännautintoaan. Köyhän hiljaisella nöyryydellä kantaessa lapsensa kuolemaa, tappavat nämä itsekkäät rikkaat lapsensa, tosin ei ruumiillisesti, mutta kuitenkin henkisesti jättämällä heidät pahentaviin kasvatuslaitoksiin tai palkollisten hoitoon. Köyhän lohduttaessa itseään sillä, että hänen lapsensa on päässyt enkelien seuraan, lohduttavat nämä kylmät sydämet itseään sillä, että he lapselleen ovat hankkineet palkattuja hoitajia.

Kumpiko on parempi ja kuka heittää ensimmäisen kiven? Onkohan tuo äiti, joka vain kerran päivässä näkee lastansa ja tyynesti etsii huvituksia, koska hän luulee lapsensa olevan hyvässä huostassa, jonka muka täytyy olla sitä paremman kuta kalliimpi se on? Onkohan tuo isä, jonka sielu täyttyy mielipahalla, jos hänen täytyy olla vain yksikin ilta viikossa perheensä seurassa? Onko erotus niin suuri kuoleman tuottaman eron ja sen eron välillä, jonka itsekkäisyys ja huvittamisen halu saa aikaan? Ja kumpiko erottaminen enemmän erottaa sydämet?

Kateus ihmisten perisyntinä.

Pyhä Augustinus sanoo tunnustuksissaan: "Muistan nähneeni pojan, joka, vaikka hän ei vielä osannut puhua, kalpeni kateudesta, nähdessään toisen lapsen imettäjänsä rinnalla". Samaten kuin paratiisin käärme, kateutta täynnä, myrkytti ensimmäisen ihmisparin onnen ja sen kautta jätti sille ja sen jälkeläisille myötäjäiset, jotka saattoivat Kainin tappamaan veljensä, niin on vielä tänäänkin kateus, ollen itsekkäisyyden ilmaus, ihmiskunnan perisynti, jonka seurassa salaviha, pahanilkinen nauru ja teeskentelevät sanat kulkevat. Se on lastenkin perisynti, joka lisääntyy kuin myrkyllinen kasvi ja pian tukehuttaa kaikki myötätuntoisuuden ja hyväntahtoisuuden jalot tunteet, jos ei siltä ajoissa revitä pois juuria. Tämä voi tapahtua ainoastaan aikaisin totuttamalla nuoriso itsensä kieltämiseen ja uhraavaisuuteen sekä toimimaan muiden hyväksi ja opettamalla sitä, hyvää nauttiessaan, muistamaan niitä, jotka ovat köyhemmät ja avuttomammat. Se tapahtuu vielä siten, että köyhää, jonka kateus voi tulla vaarallisimmaksi, johdetaan lujaan uskoon ijankaikkiseen maailmanjärjestykseen ja pyhään rakkauteen Jumalaan ja uskontoon sekä etsimään onneansa siinä, joka on sanonut, että köyhä helpommin pääsee taivaanvaltakuntaan kuin rikas.

Sentähden varmaankaan ne vanhemmat eivät tiedä, mitä tekevät, jotka lapsiensa kuullen tekevät toisten onnen moitteen esineeksi ja katkerissa sanoissa etsivät korvausta siitä, että heidän osakseen ei ole tullut sama onni.

Perheessä, jossa eletään tämän maailman elämää ja etsitään sen nautintoja, jossa ei koskaan päivän puuhissa ja toimissa ikävöidä ijankaikkisen rauhan asuntoihin, siinä on myös kateus kotonaan.

Äidin kyynelten vaikutus.

Äidit useimmiten eivät lastensa hairahtaessa säästä pitkiä ja pitkäveteisiä saarnoja, vaan heidän siveellisissä luennoissaan ilmaantuu enemmän loukattu ja suuttunut persoonallisuus, kuin niissä kuulee äidin sydämen todella surevan lapsensa vieraantumista Jumalasta. Semmoiset äidit eivät hae voimaa, intoa ja sitä mielialaa, joka on välttämätön kasvattamiseen, parantamiseen ja neuvomiseen, ylhäältä, vaan ihmisten mielipiteistä ja niistä maallisista ahdingoista, johon lapsen hairahdukset ovat syypäät. Paljoa parempi olisi, jos äidit enemmän puhuisivat Jumalalle lapsistaan ja hiljaisessa, mutta hartaassa rukouksessa pyytäisivät häneltä sitä voimaa ja apua, jota kasvatuksessa tarvitaan. Parempi olisi myös, jos äänetön, mutta kuitenkin ilmeinen, kauvan kestävä suru näyttäisi lapselle, kuinka kipeästi hänen vikansa on koskenut äidin sydämeen, varsinkin sentähden, että vieraantuminen äidin sydämestä samalla on vieraantuminen Jumalasta. Mutta uskonnollista tunnetta ja sen yhteydessä virkistävää taivaankastetta puuttuu meiltä liian usein, syystä että äidit eivät ole muistaneet laskea tuota tunnetta totisena elämänsiemenenä jo lapsen kehtoon.

Pyhä Augustinus eli nuoruudessaan synneissä ja paheissa, ja hänen irstas elämänsä ja sisällinen epäsointuisuutensa olivat niin suuret, että parannus näytti miltei mahdottomalta. Hänen hurskas äitinsä, Monika, oli kovassa tuskassa kadotetun poikansa tähden sekä rukoili Jumalaa alinomaa, ja hänen murheensa ja kyyneleensä olivat lapsen sydämelle alituisena nuhtelevana kehoituksena. Ja erään hurskaan piispan sanat: "Mene kotiisi, se on mahdotonta, että poika, joka on maksanut niin paljon kyyneleitä, joutuisi kadotukseen" toteutuivat loistavalla tavalla.

Niin, meidänkin äitimme itkevät usein katkeria kyyneleitä lapsensa syntien tähden; mutta nämä kyyneleet juoksevat liian myöhään, niiden pisarat putoavat hedelmään eikä kukkaan, eivätkä tule siitä lähteestä, joka antaa elämän vettä ja puhdistaa tätä ja toista maailmaa varten.