Minä ja muut: Sakeus Pyöriän kokemuksia

MINÄ JA MUUT

Sakeus Pyöriän kokemuksia

Kirj.

P. PÄIVÄRINTA

WSOY, Porvoo, 1909.

SISÄLLYS:

      I. Ensimmäiset kokemukseni.
     II. Jässi
    III. Toivoja
     IV. Toivot huonosti toteentuvat
      V. Muita mutkia
     VI. Kirkolliset ja uskonnolliset olot
    VII. Susivouti
   VIII. Muutoksia
     IX. Vaimonotto
      X. Outoja uutisia
     XI. Uusia tuttavia
    XII. Piispanluku
   XIII. Ränkinaula
    XIV. Markkina-matkani
     XV. Me muutamme pois
    XVI. Vanha tuttu
   XVII. Se toinen
  XVIII. Kipeä hevoseni
    XIX. »Dobra haraschoo!»
     XX. Ensimmäiset kyytimieheni
    XXI. Emäntä-isäntä
   XXII. Tohtori ja vaalimies
  XXIII. Kestikievarin isäntä
   XXIV. Säästäväinen mies
    XXV. Kellomestari
   XXVI. Me muutamme takaisin
  XXVII. Kosto
 XXVIII. Se toinen taas
   XXIX. Loppumuistelmia

Ensimmäinen luku.

ENSIMMÄISET KOKEMUKSENI.

Tietysti minä olin syntynyt ja kasvanut hyvän aikaa, ennenkun ulkomaailmasta huomasin mitään. Syntymisessäni ei liene mitään erinomaista ollut, koska ei siitä ole minulle mitään kerrottu, se vaan, että olin kovasti parkunut. Vanhempani olivat tahtoneet, että heidän esikoisestaan tehtäisiin Sephanias, mutta enoni, joka oli isäkummina, oli sanonut: »Sakeuksena tämä täältä palaa», ja niin olen nyt Sakeus. — Ensimmäinen havaintoni oli semmoinen, että viheriäisellä kedolla käveli edelläni pikkunen, sangen vääräsäärinen poika. Hänellä oli yllä tummanvärinen santelitakki, mutta ei mitään housuja. Siinä asussa kävellä veivasi hän edelläni, vetäen perässänsä rukiin-olkea, tähkäpuoli jäljessä. Sitä tehdessään hän ehtimiseen äänteli: »kut, kut, kut», joista joka toinen »kut» oli koroton. Minä koetin mennä perässä minkä voin, ja tavottelin tähkää kiinni. Tuo oli minusta niin hauskaa, että nauroin niin paljon kuin voin.

Huomioni oli silloin vielä niin pieni, etten tuona ensimmäisenä havaintoni hetkenä arvannut pitää missään arvossa sitä kaunista nurmikenttää, jossa kävelimme, enkä sitä mahtavaa virtaa, joka aivan lähitsemme luikerrellen juoksi avarien ja lainehtivien viljavainioiden halki, muhkeain talojen ohitse.

Muistavammaksi tultuani kyselin vanhemmiltani, missä ijässä silloin olin, ja sain heiltä tietää, että olin kohta täyttänyt kolmannen ikävuoteni. Tuo santelitakkinen leikkitoverini oli jo viidennellä, mutta hän, raukka, oli kovin kivuloinen, ja siitä hänellä nuot väärät sääret ja pienikasvuisuus.

Mauno — se oli pojan nimi — tuli sittemmin pitkäksi aikaa kumppanikseni. Hän oli rikkaan talon ainoa poika, minä taas ensimmäinen köyhien vanhempieni kuudesta lapsesta. Isälläni ei ollut mitään muuta elinkeinoa kuin kättensä työ tavallisessa talonpojan maatyössä. Mutta mitäpä silloin vielä ymmärsimme mikä väli on köyhyydellä ja rikkaudella. Vanhempani asuivat niillä piirteillä kauvan aikaa ja sekin edisti laillaan yhdessäoloamme.

Molemmat vaurastuimme samassa suhteessa ruumiin kuin iänkin puolesta. Kun olimme sen verran kummassakin edistyneet, että kykenimme mäenlaskuun, oltiin siellä ahkerasti, ja se näkyi Maunon huonolle terveydelle tekevän hyvää. Avaran ja tiheän kylän läpi juoksevan joen törmissä ei ollut niin jyrkkää, korkeaa ja juonikasta kohtaa, josta emme laskeneet toisella suksella, niin oppineiksi olimme tulleet pitkällisen harjoituksen kautta. Äitini torui usein minua, kun kulutin vaatteitani, mutta kun Mauno tahtoi minua kumppanikseen, unehtuivat useinkin äidin torat ja mäkeen sitä vaan mentiin. Pappilan törmä oli kaikista laskupaikoista korkein ja paras, varsinkin kun alotettiin jokitörmällä olevalta kellarin katolta. Mutta pappilan herrasväki ei suvainnut siitä laskea, sillä siihen kokousi silloin paljon kylän poikaviikareita. Vaikka tiesimme aivan hyvin, etteivät pappilaiset salli siitä laskettavan, otimme kuitenkin siitä välisti oikein aika huiluja, ikäänkuin varastamalla.

Eräänä iltana menin Maunon kanssa pappilan väentupaan. Siellä oli paljon ihmisiä, jotka iloisesti jutellen tekivät käsitöitä. Mitään pahaa aavistamatta, yhdyimme me joukkoon. Yht'äkkiä tarttui takaapäin vahva miehen käsi tukkaani. Samassa kohosin minä maasta ylös ja menin sitä kyytiä ulos: portaille päästyä tipautettiin minut porrasten päähän. Siinä kun töllistin portaille, oli vastassani pappilan isäntärenki, joka sanoi kolkolla äänellä: »menepäs vasta mäkeen!» — Se oli rangaistus kellarin katolta laskemisesta. Mauno paheksui tuota tekoa niin, että hän rupesi täyttä kurkkua itkemään, vaikkei hänelle mitään pahaa tehty. Me lähdimme kotiin ja minä koin lohduttaa Maunoa, mutta hän ei voinut tyyntyä kaukaan aikaan, niin syvästi loukkasi se hänen kunniantuntoansa.

Vaikka asiat olivat niin, menimme kuitenkin muutaman viikon kuluttua jälleen koettamaan. Ollen hidaskulkuisempi, jäi Mauno mäen alle odottamaan, ja minä menin onneani koettelemaan. Juuri kun minä pääsin kellarin harjalle toisen sukseni kanssa, ilmestyi portille eräs herra, joka näytti minulle jotain puhuvan. Minä en joutanut pitkin kuuntelemaan, vaan lähätin itseni alas ja menin mäkeä niin että korvissani vinkui, sillä minä pelkäsin saavani pahemmin tukkaani kuin viimeksi. Olimme jo vastakkaisella jokitörmällä täydessä paon touhussa, kun herran luo ilmestyi eräs pappilan piioista ja huusi: »Älä mene, Sakeus, tule vielä laskemaan! Herra haluaa katsoa kuinka sinä lasket.» Kun minä kuulin, että nyt on hyvä lupa, palasin heti takaisin kellarin katolle; herra ja piika tulivat lähelleni. »Laskekaa nyt mäkeä, herra sanoo olevan hauskan sitä katsella», kehotti piika.

Nyt aloimme laskea hujautella, mutta Mauno ei pysynyt pystyssä niin hyvin kuin minä. Tovin aikaa laskettuamme, käski piika minun tulemaan herran luo. Tämä pisti kätensä taskuun, otti sieltä kourallisen vaskirahoja ja antoi ne minulle. Piika selitti rahat annettavan minulle sen vuoksi, kun minä olen niin uljas mäkeä laskemaan. Minä kiitin. Sitten kysyin piialta: »onko tuo herra mykkä?» »Ei ole, mutta hän ei osaa puhua suomea.» »No, onpa kumma, kuin ei hän osaa, ja minäkin osaan», arvelin minä. Herra ja piika vaihtoivat muutamia outoja sanoja keskenänsä, jonka tehtyä herran suu vetäysi nauruun; kaiketi piika tulkitsi hänelle minun arveluni kieliseikassa.

Kun Mauno näki minulle annettavan niin paljon rahaa, purskahti hän taas täyttä kurkkua itkemään. Herra tarjosi hänellekin vaskirahoja, tyydyttääksensä häntä, mutta Mauno ei ottanut niitä vastaan. Koetettiin tyynnyttää häntä ja herra koki piian kautta selittää, ettei hänelle ole mitään vääryyttä tapahtunut. Kun oli vähän tyyntynyt, sanoi Mauno itkunsa seasta:

»En minä sitä itke, kun en mitään saanut, vaan sitä, kun Sakeus sai niin paljon lantteja ja kun häntä ei tukasta revitty, vaikka laskimme kellarin katolta mäkeä.»

Piika tulkitsi Maunon sanat ja herra taputti häntä päähän ja puristaen kaiken suomenkielensä sanoi: »paljo hyve poike, paljo hyve poike».

»Saammeko vastakin, Mauno ja minä, laskea mäkeä kellarin katolta?» pyytelin minä.

»Saatte, kun ette vaan kokoa kovin paljoa kylän poikasia ympärillenne», selitettiin meille.

»Eikö minua enää viedä tukasta kohona?» kysyin vielä, sillä tahdoin turvata vielä tukkanikin.

»Ei ole siitä enää pelkoa, kun vaan kiltisti laskette mäkeä», vakuutettiin jälleen.

Nyt lähdimme kiitellen pois, ottaen vielä mennessämme kelpo huilun. Hei! Mieli oli nyt niin hyvänä: rahaa oli taskussa ja etuoikeus kellarin katolta laskemiseen.

Välillä tarjosin kourakaupalla puolia rahoistani Maunolle, mutta hän ei ottanut niistä äyriäkään, sanoihan vaan: »sinä ne paremmin tarvitset ja sinunhan ne ovat ansaitsemasikin».

Silloin olin rikkaimmallani mitä elämässäni koskaan olen ollut. Ei mitään velkaa, ei mitään menoja, enkä ollut vielä joutunut kavalain maailman veijarien käsiin.

Eihän muuta. Minä menin suoraa päätä rahoineni äidin luo. »Katsokaapa, äiti! Onpa mäenlaskustakin jotain hyvää, sillä nämät rahat olen sillä ansainnut», sanoin riemastuksissani, ojentaen rahat äidille.

»Todellako?» kysyi äiti hämillään.

»Todella; kysykää vaan pappilan piika Annalta tahi herralta, joka ne antoi, — paha vain, ettei hän osaa puhua», selitin minä.

»Vieras herra on hyvä, sen näen, ja kyllä hän myös puhua osaa, vaikka toista kieltä», sanoi äiti.

»Onko hänellä sitten kaksi kieltä?» kysyin ällistyneenä.

»Ei hänen suussaan ole kahta kieltä, mutta hän ilmoittaa ajatuksensa toisenlaisilla sanoilla kuin me, ja semmoista puhetapaa sanotaan myös kieleksi», sanoi äitini naurahtain. Se selitys tyydytti minua, ja nyt ymmärsin minkätähden herra ja piika vaihtelivat outoja sanoja keskenään.

»Saankos, äiti, käydä vastakin Maunon kanssa mäkeä laskemassa pappilan kellarin katolta joelle, kun me saimme luvan siitä laskea?» rohkenin nyt pyytää äidiltä.

»Mauno on siivo poika ja liikkuminen ulkoilmassa tekee hänen heikolle terveydellensä hyvää; sen vuoksi saat kyllä hänen kanssaan käydä», sanoi äiti.

Voi kuinka hyvin nyt kaikki asiat kävivät; heti juoksin Maunolle ilmoittamaan ilosanomaa.

Siinä meidän piirteillämme asui vanhempiensa kanssa huonemiehenä eräs Maunoa ja minua vähän vanhempi poika, jota pahan luontonsa vuoksi jo aikaisin ruvettiin nimittämään »Piukka-Jaakoksi». Hän oli erinomaisen pahaluontoinen ja haki joka tilaisuudessa riitaa ja tappelua toisten poikasien kanssa. Hän ei koskaan saattanut puhua siivolla ja sättimättä, ja kaikille toisille poikasille oli hänellä pilkka- ja haukkumanimet. Mutta jos joku rohkeni hänelle muistuttaa pikkusenkaan Piukka-Jaakosta, tunsi muistuttaja kohta korvapuustin kihisevän korvuksillaan. Parhaalla tuulellakaan ollessaan ei hän puhunut muusta kuin siitä, kuinka hän senkin ja senkin pieksi ja löylyytti. Noita urostekojaan kertoi hän vanhemmillensakin, eivätkä he koskaan häntä niistä nuhdelleet, vaan pikemmin mielistyivät niihin.

Tuo Piukka-Jaakko tuli nyt ainaiseksi vastukseksi Maunolle ja minulle mäenlaskussamme. Jos kuinka salaa koetimme sinne mennä, piti Piukka-Jaakko aina varansa, niin että hän oli siellä samassa kun mekin. Hän teki kaikkea ilkeyttä ja kiusaa. Jos hän oli mäen päällä, polki hän meidän suksiemme päälle alas lähtiessämme tahi töytäsi meidät kumoon. Mäen alla ollessaan pani hän sauvansa ladulle poikkipuolin, ja kun kohdalle tulimme, kieppasi hän meidät kumoon. Me pyysimme hänen olemaan siivolla, mutta siitä yltyi hän vaan pahemmaksi, lasketellen suustaan rumia sanoja.

Eräänä kertana olimme taaskin mäenlaskussa ja Piukka-Jaakko tuli myös. Ensi työkseen kaasi hän Maunon kovin pahasti mäessä. Mauno rupesi itkemään ja sanoi: »Kumma kun tuo riiviö ei koskaan saata olla siivolla!»

»Mitä sinä puhut?» sanoi Piukka-Jaakko ja löi samassa Maunoa. Tuo teko kävi niin kunniantunnolleni, että heti paikalla tartuin kaksin käsin Piukka-Jaakon tukkaan. Siinä tuli kova ottelu, mutta kun vastustajani oli vanhempi ja harjaantuneempi minua, sai hän vihdoin minut alleen ja sitten hän suksen sauvalla huimi meitä molempia niin ettemme tienneet missä olimmekaan. Kun viimeinkin toivuimme, oli Piukka-Jaakko jo mennyt. Mauno ei itkenyt enää yhtään, sillä hän sääli vaan minun tilaani, joka olin muka tullut hänen tähtensä muokatuksi. Mutta minä itkin vielä kauvan, itkin, kun vääryydellä on niin iso valta. — Kuhmuisilla ja verisillä kasvoilla mennä nyrryttelimme sitten kotiimme, jossa vanhemmillemme piti kertoa koko tapaus. He kielsivät meitä pitämästä seuraa Piukka-Jaakon kanssa ja siitä hetkestä kartoimme häntä niinkuin ruttotautia, mutta mäenlaskummekin piti uhrata siksi vuodeksi.

Maunon kotona olin minä usein. Maunon vanhemmat pitivät minusta paljon, siksi kun Maunokin piti. Usein hän jakoi ruoka-osansa minun kanssani, niin mieltynyt hän oli minuun; tuntuipa siltä, ettemme voisi toisittamme koskaan toimeentulla.

Mauno oli jo niin virkistynyt, että hän alkoi kyetä hevosta jälkiin ajamaan, vaikkei hän ollut vasta kuin kymmenennellä. Pienestä poikanulikasta alkanut monivuotinen ulkoilmassa mähkiminen oli suuresti vaikuttanut häneen, mutta ei tuo ainoa tarjona oleva apukeino voinut kumminkaan oikaista hänen vääriä sääriänsä eikä ohentaa hänen paksuja, törselöisiä huuliansa ja liian isoa konttista päätänsä.

Vanhempani muuttivat puolen pitkän virstan päässä olevaan torppaan huonemiehiksi ja minä tietysti heidän muassaan. Torppa oli juuri sen tien vieressä, jota Mauno kulki hevosta ajaessaan. Joka metsäreissulla kävi hän minua tervehtimässä.

Erään talvipäivän aamuna oli oikein aika pakkanen. Mauno tuli nytkin meille ja iso pystyvalkea paloi takassa. Minä otin heti Maunoa kädestä kiinni ja vein hänet lämmittelemään. Mauno otti kintaat pois käsistänsä ja avasi takkinsa, saadaksensa paremmin lämmintä. Minä istuin häntä vastapäätä ja katselin hartaasti.

»Voi herranen aika, kun tuolla Maunolla on noin rumat huulet ja väärät sääret», sanoa mällistin minä yht'äkkiä, katsoen häntä silmiin.

Mauno lipasi sukkelaan kielellään huuliansa, loi sääriinsä, minuun ja äitiini surullisen silmäyksen ja lähti heti pois.

Maunon mentyä sanoi äiti: »Sinäpä nyt olit oikein ajattelematon, kun semmoisia puhuit».

»Enhän puhunut mitään väärin», puolustin itseäni.

»Miksi sanoit, että Maunolla on rumat huulet ja väärät sääret?» kysyi äiti.

»Ovatko ne teidän mielestänne sitten kauniit, äiti?» vastasin.

»Eiväthän ne juuri ole.»

»No silloinhan puhuin totta.»

»Ei ole aina tarpeellinen totta puhua.»

»Pitääkö minun opetella valehtelemaan?»

»Ei juuri niinkään. Totta meidän pitää puhua semmoisissa tiloissa, joissa lähimmäisen etu sitä vaatii, mutta semmoisen totuuden voipi aivan hyvällä omallatunnolla jättää sanomatta, josta lähimmäisellemme on vahinkoa ja mieliharmia. Mitä luulet Maunon ajattelevan tuosta puheestasi? Hän itsekin kyllä hyvin tietää, ettei hän ole kaunis ja kun hän sen muilta kuulee, loukkaa se kovin hänen tuntoansa.»

Nyt huomasin, että olin Maunoa syvästi loukannut. Voi kuinka mielelläni olisin antanut vaikka yhden sormen kädestäni, kun vaan olisin saanut hänet hyvitetyksi. Minä kuljin joka päivä ulkona katselemassa, eikö Maunoa näkyisi tulevaksi, mutta häntä ei vaan näkynyt, ja äiti sanoi: »Nyt sen näet». Minä en saanut moneen yöhön unta silmiini, niin huoletti ajattelematon puheeni minua. Tuskissani tartuin äitini kaulaan ja sanoin: »Enhän minä, äiti kulta, sitä pahassa tarkoituksessa tehnyt».

Kahden viikon kuluttua tuli Mauno. Minä juoksin häntä vastaan ja vedin häntä kädestä huoneeseen. Siellä vedin kintaat pois kädestänsä ja takin päältänsä ja vein hänet lämmittelemään. Sitten tartuin häntä kaulaan ja sanoin: »Anna anteeksi, Mauno kulta, minä olen loukannut sinua».

»Eihän se ole minun oma syyni», sanoi Mauno surullisesti.

»Niin, eihän se ole sinun syysi. Jumala meille kaikille kaikki antaa — annathan minulle anteeksi, Mauno kulta; — minulla on ollut niin ikävä sinua, etten ole paljon nukkunutkaan», hoin minä hänelle.

Silloin Mauno laski kätensä käteeni ja sanoi: »Ollaan ystävykset niinkuin ennenkin», ja hänen muodottomat kasvonsa kirkastuivat. — Voi kuinka minun oli nyt hyvä olla.

Toinen luku.

JÄSSI.

Siihen aikaan koettiin saavuttaa kunniaa raamatun läpilukemisella ja niitä ei ollut vähän, jotka voivat kerskata sen tehneensä kolmeen kertaan. Mutta tuohon uskonnollisten kirjain alinomaiseen lukemiseen kyllästyttiin ja väliaikoina koetettiin hakea huvitusta minkä mistäkin. Iäkkäämpi nuoriso kulki pyhäiltoina tanssipaikoissa ja kylissä, mutta poikasilla ja tyttösillä ei ollut niihin lupaa mennä. Meidän oli luettava jumalan sanaa. Vasta kun olimme lukeneet sitä vanhempaimme määräämän ajan, annettiin meille lupa mennä ulos. Jos oli talvi, mentiin mäkeen, ja siihen kyllästyttyämme mentiin jonkun talon tupaan tahi saunaan kätkökivisille tahi ihmetuolisille. Kesäisinä aikoina juostiin leskeä tahi lyötiin pallia. Mutta kun vaan Jässi oli maissa, silloin jäivät kaikki leikit ja kisat siihen, ja kaikin kokoonnuttiin hänen ympärillensä, sillä hän oli lasten suurin ilo ja hupi.

Tuo Jässi oli kummallinen mies. Ei kukaan tiennyt mikä ja mistä hän oli. Vanhat vaan muistivat, että hän oli nuorena ja kauniina miehenä tullut kylään. Mitään muuta nimeä ei hänellä ollut kuin Jässi. Me lapset pidimme tuota Jässi-nimeä tavallisena ristintänimenä ja erään kerran väitin minä kivenkovaan, että muitakin Jässejä löytyy maailmassa, mutta jäljestä päin tulin huomaamaan, että Jässillä ei ollut kaimaa.

Heti kylään tultuansa havaittiin hän umpi- ja salamieliseksi. Hän ei ollut osoittanut mitään halua maantyöhön niinä muutamina vuosina, joina hän oli ollut kylässä palveluksessa. Väliin ei hän tehnyt millään uhalla minkäänlaista työtä, seisoi vaan päiväkaudet yksissä paikoin, selin muihin ihmisiin. Silloin ei kukaan voinut katsoa häntä silmiin, sillä hän pyörähti aina selin. Ja jos ei se auttanut, niin löi, puri ja kynsi hän niinkuin villipeto. Aikojen kuluessa oli tuo tapa tullut niin yleiseen tunnetuksi, ettei kukaan uskaltanut häiritä Jässiä sillä tuulella ollessa. Siinä seisoi hän päiväkaudet, pää alaspäin riippuvana ja kallellaan. Mutta jos joku onnistui salaa näkemään hänen kasvoihinsa, havaitsi hän kyynelpisarain säännöllisesti valahtelevan hänen kalpeita kasvojansa myöten; myös hänen hartiansa värisivät silloin.

Hän ei koskaan käynyt lukukinkereillä. Ripillä ei hän myös käynyt; eikä hänellä ollut minkäänlaista kirjanlappua, josta olisi saatu tietää mikä hän oikeastaan on. Että hän kuitenkin oli yksi niistä, jotka olivat tarkoin lukeneet kaiken saatavissa olevan kirjallisuuden, nähtiin siitä, ettei ollut sitä raamatunlausetta, jota hän ei tiennyt, missä kirjassa, luvussa ja kuinka mones värsy se oli. Virsikirjan tunsi hän niin tarkkaan kuin viisi sormeaan. Jos hänelle sanottiin vaikka minkä virren alku, sanoi hän kohta sen numeron, jos numero, sanoi hän virren alun ja montako värsyä siinä on. Katekismus oli hänellä myös tarkassa muistissa raamatunlauseineen.

Kirkossa kävi hän ahkerasti, mutta hän tuli sinne vasta silloin kun pappi oli minävaivaisen lukemisen lopettanut. Silloin hiipi hän ovipenkin perään ja peitti ryysyillään päänsä ja kasvonsa, jonka vuoksi hän näytti jonkunmoiselta ryysyko'olta. Kun pappi oli saarnansa amenen sanonut, rupesi tuo ryysykoko liikkumaan ja Jässi hiipi kirkosta ulos.

Hän oli tuiki viinaan menevä. Kun hän sai jotakin kokoon, osti hän kohta viinaa ja joi itsensä juovuksiin: siksi ei hänellä nuorempanakaan ollessansa ollut koskaan vaatteina muuta kuin pelkkiä ryysyjä. Juovuksissa ollessaan oli hän kovin raivoisa; silloin piti häntä pitää mielillä. Jos joku ylimielinen rohkeni häntä loukata, saipa hän tulla tuntemaan mistä tuulee, sillä vaikka Jässi oli risaton ja muutoin vähäväkinen, oli hänellä senkin seitsemän temppua, joiden rivakalla käyttämisellä hän lannisti vahvimmankin vastustajansa; sentähden sai hän kaikilta hyvän rauhan.

Kun ei hän ollut seisomatuulella tahi juovuksissa, oli hän mitä iloisin ihminen. Hän höysti puheensa kummallisilla ja vaikuttavilla komppa- ja leikkisanoilla. Jos oli aikaa ihmisillä ja Jässillä, teki hän kummallisia koukkuja, hyppyjä ja keikauksia, läsnäolevien suureksi huvitukseksi.

Noiden raskaille talonpojan töille eduttomien Jässin ominaisuuksien: työhön haluttomuuden, päivittäin seisomisen ja viinaan menemisen vuoksi ei hän ollut mikään haluttu palkollinen, ja sentähden oli hän muutamien vuosien kuluttua pakotettu muutoin henkeänsä elättämään. Hän rupesi tekemään hakasia, joita sitten myöskenteli vaimoväelle. Myös valoi hän tinanappeja ja miesten paidankauluksien kiinnipitimiksi ymmyrkäisiä solkia, joita yleiseen silloin pidettiin. Olipa hänellä kolmaskin teollisuuden haara. Hän valmisti, näette, nappineuloja neitosille, sillä silloin ei ollut niitä monenkymmenen laatuisia neulakoristuksia, joilla nykyajan neidot itseään kirjavoitsevat. — Jos joku halusi Jässiltä saada nappineuloja, piti antaa hänelle raaka-aineeksi alintaan pari rautaisia tahi messinkisiä sukkapuikkoja. Nämät katkoi hän sitten keskeä poikki, hioi toisen pään niissä teräväksi, löi toisen pään littuun ja valoi siihen tinasta ison napin kokoisen, ruusuisen lotikan, jota hän sitten jäljestä päin vielä siivoili ja koristeli. Tuolla tavalla tuli nappineulasta jotenkin järeä kalu, eikä nykyaika sitä suinkaan pitäisi minään koristuskappaleena, mutta tosi on, että usean sen aikaisen neidon rinnassa loisti Jässin nappineula, eikä se yhtään himmentänyt heidän poskiensa punaa.

Silloin kun minä tulin hänet huomaamaan, oli hän jo vanha mies, pikkuinen ja kuivettunut kuin kuusen käpy. Hänen laihoissa kasvoissaan ei näyttänyt olevan lihaa ensinkään, sillä isoissa laskoksissa riippui vaan keltainen nahka, kulmikasten luiden päällä. Mutta sama elinkeino oli hänellä vielä, samat seisomiset seisoi hän välisti vieläkin ja Jässi oli sama Jässi vieläkin.

Hän oli alusta alkaen ollut oikea lasten ystävä ja niin oli vieläkin. Yökaudet liikutteli hän kenenkään käskemättä kehdossa olevia, ja isompia hän peitteli ja vaali. Jos hänelle siitä jotain maksua tarjottiin, kääntyi hän kohta selin ja rupesi seisomaan. Kaiken tuon tähden oli hän lasten lemmikki ja vanhemmat uskoivat hyvällä omallatunnolla lapsensa Jässin huostaan.

Voi sitä iloa kun Jässi taloon tuli! Suurella touhulla menivät lapset vanhempiensa luo, pyytämään lanttia tahi leipää, että Jässiltä saataisiin noita hänen laittamiaan korukaluja ja harvoin vanhemmat olivat antamatta. Sillä hän oli päällepäätteeksi semmoinenkin, ettei hän ottanut lahjaksi mitään, vaikka olisi paikalle nälkään kuollut. Monta kertaa tapahtui niin, että kun hän sattui ryyppimään mitä hän oli kokoon saanut, eikä hän ollut syönyt moneen vuorokauteen, tarjosivat emännät ja isännät kyynelsilmin hänelle ruokaa; mutta hän ei millään ehdolla ottanut sitä vastaan; vasta sitten kun hän oli saanut kalua niin paljon kokoon, että hän voi niillä ruokaa vaihtaa, rupesi hän jälleen syömään.

Hänen rehellisyyttänsä osoittakoon seuraava tapaus: Eräänä kertana tuli
Jässi meille, kun eivät vanhempani olleet kotona. Minä annoin leivän
Jässille ja pyysin saada siitä paidan soljen. Hän otti leivän vastaan ja
sanoi: »Kyllä minä illalla annan, minulla ei ole nyt valmiita».

Ilta tuli ja myös vanhempani. Jässi toi leivän heille ja sanoi: »Poika toi tämän päivällä minulle ja pyysi saada paidan soljen, saanko tehdä sen kaupan?» Vanhempani suostuivat tietysti, vaikkei heillä suinkaan ollut leipiä liiaksi.

Hänellä ei ollut koskaan muuta vaatetta kuin jotkut monikertaan paikatut ja yhtäkaikki rikkinäiset housuresut, joku vanha takkiriekale, jonka hihainsuut ja helmat olivat kulumisen vuoksi toisin paikoin pitkissä niemissä; musta hurstipaita sen alla ja sukansääryksistä ja vanhoista sarkaresuista kursitut töppöset jalassa. Hänellä ei ollut koskaan minkäänlaista liiviä ja kun tuo takkikulu oli vain yhdellä pitkällä puunappulalla kiinni, paistoi hänen paljas rintansa aukosta. Hänelle tarjottiin useinkin parempia vaatteita, mutta turhaan.

Joka taloon oli hän tervetullut, eikä niin köyhää mökkiä ollut, jossa ei säälitty tuota kurjaa miestä. Kun hän tuli taloon, pyysivät emännät tavallisesti illan kuluessa hänen veisaamaan jonkun virren. Jässi kun oli saanut kuulla mitä virttä haluttiin, alkoi kursailematta veisata virttä. Jos olisi käsketty, olisi hän veisannut vaikka koko virsikirjan, eikä siinä suinkaan olisi kirjaa tarvittu. Vielä nytkin kaikuu korvissani se surullinen, vähän värähtelevä, mutta heleä ja sointuva ääni, jolla Jässi niinkuin huilulla veisaili virsiä. Moni nokkaviisas koetti joskus häntä pettää virtten numeroilla ja aluilla, mutta se ei koskaan onnistunut. Vaikka hän käskystä veisaili iltakaudet virsiä, ei hän kuitenkaan koskaan tarjottaessa ottanut ruokaa, jos hänellä ei vaan ollut millä maksaa. Hänelle tarjottiin aina vuodetta maatakseen, mutta hän ei milloinkaan ottanut sitä vastaan. Usein hän makasi paljaalla takkakivellä yhdessä käppyrässä niinkuin makkara, päänaluksetta ja pää aina kohollaan kivestä.

Päivät teki hän mestarityötään, eikä koskaan nähty hänen silloin istuvan. Ei mitään pöytää, ei mitään penkkiä, ei mitään lavitsaa tahi tuolia ollut hänen edessään, jossa hän olisi pitänyt työkalujaan, vaan piti hän ne hyppysissään ja musta, pieni hurstipussi oli hänen vasemmassa kainalossaan, josta hän ihmeellisen pian otti mitä tarvitsi ja johon taas pani mitä liiaksi oli. Tuota työtään teki hän takkaloukossa liki seinää ja aina selin muihin. Eivät lapsetkaan saaneet katsoa hänen työtänsä. Koetimme monta kertaa pyörtää hänen etupuolellensa, mutta hän pyörähti aina selin pyrkijään ja kun ei muu auttanut, pisti hän työnsä ja työkalunsa pussiin ja heitti kaikki siksensä. Kun tuo tuli tunnetuksi, ei häntä enää pahoin häirittykään.

Pyhäiltoina se vasta ilo repesi, kun saatiin oikein vapaina olla Jässin kintereillä, sillä arkina oli työtä sekä hänellä että meillä. Joukoin, miehissä kokoonnuttiin sinne, missä hän oli, laulattamaan Jässiä. Jonkin talon tupaan, jossa ei ollut kovin kärtyisiä vanhuksia, tai saunaan kokoonnuttiin hänen ympärillensä. Siellä sitten pärevalkean valossa vietettiin hupaista iltaa. Hän ei osannut kuin kolme laulua ja luultavasti ei hän ollut muuta kuullut eikä nähnyt, sillä jos toisin olisi ollut, olisi hän osannut vaikka kaiken maailman laulut, koska hänellä oli niin verraton muisti. Ne laulut, jotka hän taisi, olivat: Kustavi III:n murhalaulu, Laiskan lampaan laulu ja Kuoharein laulu. Nuot laulut olimme kuulleet satoja kertoja ja taas kuulleet, mutta yhtäkaikki viehättivät ne meitä Jässin heleällä ja sointuvalla äänellä laulettuina.

Olipa tuolla laulattamisella aineellinenkin puolensa, sillä Jässi otti nyt maksun laulustansa ja se seikka kiihotti meitä enemmän kuin itse laulu, kun saimme hänen jolloinkin jotain vastaanottamaan. Palkka laulusta ei ollut suuri: jos se rahassa maksettiin, maksoi se hopeaäyrin, mutta jos ei kuulija-yleisöllä ollut rahoja, kelpasi hänelle muukin tavara maksuksi, niinkuin nappi, jänislangan- tahi tinanpalanen. Luunappia ei hän ottanut vastaan, vaan se piti olla messinkinen, mutta tervetullein oli, jos hän sai takaisin pilalle kuluneen tahi muuten särkyneen oman valamansa tinanappikuolion. Koettiin tarjota hänelle lyijyäkin maksuksi, mutta se ei kelvannut, »sillä», sanoi hän, »en minä pane sekaa valutarpeisiini, se pitää olla puhdasta».

Useinkaan ei konsertin pitäjä päässyt kolmenkaan hopeaäyrin isännäksi, mutta sen enemmän sai hän muuta kalua.

Laulun lopussa teki hän kurkullaan päätteeksi kummallisia kongotuksia ja koijatuksia, jotka joka laulun päästä olivat aina erilaisia ja nuot ne olivat jotain uutta ja kilvalla työnnettiin hänelle maksu etukäteen ja mies se joka maksamansa laulun jälkeen sai komeimman ja oudoimman kongotuksen.

Kun tiesimme, kuinka ahnas Jässi oli tinalle, kokoilimme laajasta piiristä rahavaramme yhteen, joita olimme luiden keräämisellä ja minkä milläkin hankkineet, ja ostimme eräästä talosta vanhan rikkeimen tinakannun, jonka hakkasimme pieniin kipenihin ja jaoimme keskenämme. Voi kuinka hyvät ajat nyt oli meillä ja Jässillä, sillä hän sai tinaa ja meillä oli millä laulattaa. Tällä tavoin pääsi Jässi kun pääsikin tuon kannukulun omistajaksi, jota hän kauvan oli halunnut omaksensa saada.

Messinkinapit vaihtoi hän aina tinaisiin, vaikka kuinka huonoja jälkimmäiset olisivat olleet. Sillä tavoin keräsi hän raaka-aineita pieneen tehtaaseensa, jossa tina-aine kiersi moneen kertaan hänen kaavojensa lävitse, ja tuommoiset kopsaukset, kuin tinakannu, korvasivat täydellisesti mitä oli tullut hukkaan. Jänislangan palaset puhdisti hän siten, että haki saunan kiukaasta hohkaksi palanutta kiveä, hienonsi sen vasaralla takkakivellä, pani sitä jonkun vanhan tallukan sisään, silmusti jänislangan palasen takanotsakoukkuun, ja hankasi sitten kivensoralla sitä niin kauvan, että se tuli aivan kirkkaaksi. Sitten teki hän ne hakasiksi; saadun tinan valoi hän taas napeiksi, paidansoljiksi ja nappineuloiksi.

Hän oli hyvin arka mestari työstänsä, jonka seuraava seikka osoittakoon. Eräässä talossa tuli joukko tyttöjä jo varustettujen sukkapuikkojen kanssa, pyytäen Jässin tekemään heille nappineuloja. Heti otti hän puikot ja rupesi työhön. Kun hän oli ne saanut valmiiksi, jakoi hän ne omistajilleen. Mutta olipa joukossa eräs suulas tyttö, joka piti itseään muita parempana. Kun hän oli saanut osansa yleisessä jaossa, sanoi hän:

»Voi kun nämät ovat julmia! Miksi te teitte minulle noin rumia nappineuloja?»

»Annasta ne minulle takaisin, minä en epähuomiossani tainnut laittaa niitä oikein kauneiksi», sanoi Jässi ja ojensi kätensä niitä vastaan ottaakseen.

Tyttö antoi hänelle uudet nappineulansa.

Jässi kun oli saanut ne käsiinsä, pisti ne heti hiilloksesta vedettyyn, tulipunaisena hehkuvaan valinkauhaansa ja antoi nappien siinä sulaa putipuhtaaksi; sitten kun se oli tehty, otti hän paljaat sukkapuikkojen puolikkaat ja raapi niiden teroitetut päät takkakivessä ihan tylsiksi, jonka tehtyä hän viskasi ne omistajalleen takaisin ja sanoi:

»Tuossa on omasi!» Tyttö häpesi tuon kuultuansa ja pötki sääriinsä, semminkin kun hän huomasi, että kaikki muut pyrskähtivät nauramaan. Mutta vaikuttipa se Jässiinkin, sillä hän pyörähti heti selin muihin ihmisiin ja seisoi siinä kaiken sen loppupäivän, ja kun muut panivat maata, oli hän yhä vielä liikkumatta.

Eräänä talvisena pyhäiltana olimme taas koko kylän poikaviikarit koolla erään talon saunassa laulattamassa Jässiä. Kun hän oli kaikki tehtävänsä tehnyt, kysyi joku:

»Osaatteko te satuja puhua?»

»En minä osaa kuin yhden sadun», sanoi hän ja kääntyi syrjäkareelleen meihin.

»Voi Jässi kulta, puhukaa se meille, puhukaa toki, hyvä Jässi!» pyysimme häntä yhteen ääneen.

»Teidän hyvyytenne vuoksi kerron sen, vaikken sitä ole vielä koskaan ennen puhunut», sanoi Jässi ja hänen äänensä värähteli.

»Kaukana täältä», alkoi hän, »oli tyttö ja poika. He olivat lapsuuden ystävät, sillä saman ikäisinä kasvoivat he rinnakkain, niinkuin kaksi kaunista vesaa. Kaikki ilot ja surut, kaikki lapsien silloiset tavarat olivat yhteiset ja yhteisetpä olivat heidän sydäntensä tunteetkin. Lapset kasvoivat aikaihmisiksi, mutta nuot lapsuudesta juurtuneet sydänten tunteet pysyivät yhtä vilpittöminä, yhtä puhtaina. Tultiinpa silloin huomaamaan, että tyttö oli rikas ja ettei pojalla ollut mitään muuta omaisuutta kuin puhdas sielu ja terve ruumis. Heidän välillään ei tuo erotus vaikuttanut mitään, mutta kaikki ulkopuolella olevat maailman voimat kokivat tuota erotusta tehdä niin isoksi ja syväksi kuin suinkin mahdollista. Väärillä aseilla, kauheilla pakkokeinoilla, saivatkin he tytön pakotetuksi eroamaan lapsuuden ystävästään ja ottamaan toisen miehen, joka oli yhtä rikas kuin hän itsekin. Tuo väkivaltainen teko murti tytön sydämen, ja vuoden kuluttua hääpäivästään makasi hän kylmänä paarien päällä. Nuori, häntä rakastava lapsuutensa ystävä ei voinut kestää kaikkea tätä; hän lakkasi olemasta ihmisenä ja muuttui puuksi. Nousi myrsky ja tempasi tuon ihmisestä muuttuneen puun pyörteeseensä. Salamain, raetten ja sadetulvan seassa kuljetti myrsky puun kauas pois kotitienoiltansa. Vihdoin paiskasi se puun maahan, mutta siellä ei tietty, ei koskaan, mistä tuo puu oli tullut ja mitä hän oli kärsinyt. Puu kuivettui, riutui ja rypistyi, sillä tuo myrsky riehui aina hänen sydämessään ja iski häneen hirmuisia haavoja ja arpia, eikä se lakkaa sitä tekemästä niin kauan kuin puu on olemassa.»

Me kuuntelimme satua niin hiljaa, ettei hengähdystä kuulunut, sillä olihan se jotakin uutta, jota emme ennen olleet kuulleet. Varsinkin se kertomatapa, jolla Jässi sitä esitti, teki meihin syvän vaikutuksen.

»Onko tuo teidän oma satunne?» kysyin minä viimein häneltä vaistomaisesti.

Jässi pyörähti sen kuultuansa heti selin meihin, eikä vastannut yhtäkään sanaa. Me ymmärsimme hyvin mitä tuo merkitsi, ja hiivimme hiljaa pois. Siinä seisoi hän sen yön ja seuraavan päivän; vasta seuraavana yönä oli hän kenenkään tietämättä hiipinyt pois; ei koskaan oltu ennen nähty hänen niin kauvan seisovan.

Vaikka Jässi oli joka paikkaan tervetullut, oli kylässä kuitenkin eräs talo, jossa ei häntä kärsitty; se oli maanmittari Leiliinin talo. Siellä oli hänelle eräänä kertana sanottu, että hän on laiska, joka ei ole tehnyt työtä koskaan; sen erän perästä ei Jässi käynyt milloinkaan siinä talossa.

Leiliinillä oli useita lapsia ja vanhimmat heistä olivat meidän kanssamme leikkikisoissa; olivatpa he usein läsnä Jässin laulajaisissakin.

Eräänä syksynä kävi niin, että Leiliinin viidennellä oleva lapsi eksyi metsään. Silloin oli suuri hätä: hätäkelloja soitettiin, koko kylän väki riensi lasta hakemaan ja lapsen vanhemmat voivottivat väännellen epätoivossaan käsiään. Jässikin huomasi olevan jotain erinomaista tekeillä ja kysyi: »mikä nyt on hätänä?»

»Maanmittari Leiliinin Minni on eksynyt metsään», sanoi hänelle joku.

Sen kuultuaan pyörähti hän heti selin muihin ja meni seinänviereen seisomaan. Siinä seisoi hän sen päivän ja seuraavan yön, mutta aamulla kun muut nousivat ylös, oli hän takkakivellä istumassa ja veisaili siinä erinomaisen keveän näköisenä virttä: »Sun haltuus rakas Isäni». Luultavasti oli hänellä joku ankara sisällinen taistelo ollut, ja että hän oli tullut johonkin ratkaisevaan päätökseen, näkyi selvästi. — Koko päivän teki hän sitten iloisena työtänsä.

Lasta haettiin läheltä ja kaukaa, mutta turhaan. Kun hakijat palasivat mainitun päivän illalla kotiinsa, kysyi Jässi heiltä: »Löytyikö lapsi?»

»Ei», oli lyhyt ja alakuloinen vastaus.

Heti heitti Jässi työntekonsa pois, mutta seisomaan ei hän ruvennut ja koko iltana ei hän puhunut yhtäkään sanaa; yöllä oli hän kadonnut tietämättömiin.

Päivänkoitossa jo saman yön aamuna oli Jässi tullut erääseen kylän takalistolla olevaan köyhän lesken mökkiin, kantaen takkikuluunsa käärittynä maanmittari Leiliinin kadonnutta lasta; molemmat sekä kantaja että kannettava olivat hyvin heikkoja.

»Anna tuolle lapselle vähän maitoa ja muuta heikkoa ruokaa, että hän vähän virkistyisi», sanoi Jässi, kun oli laskenut taakkansa lesken syliin.

»Herra Jumala! Leiliinin kadonnut Minnihän se on, voi kuinka iloiseksi vanhemmat nyt tulevat, kun saavat tietää, että heidän lapsensa on löytynyt; pitää mennä heille heti ilmoittamaan», sanoi leski.

»Ei sillä asialla niin kiirettä ole, joutavatpa he vielä tämän päivän tuta, minkälaista sisällinen myrsky on; ilman sitä lapsi on kovin heikko, salli hänen saada olla rauhassa», sanoi Jässi ja pani maata.

Leski vaali lasta ja pikku Minni virkistyi. Koko päivän katsoi Jässi maatessaan hartaasti lapseen, ja tämä, jos sattui joskus luomaan silmänsä auki, pani ne jälleen kiinni niin turvallisesti ja sanoi tuskin kuultavasti: »Jässi!»

Kun ilta alkoi hämärtää, nousi Jässi ylös ja sanoi leskelle: »Nyt saat mennä Leiliinille ja sanoa siellä, että Minni on täällä, minä hoidan lasta sillä aikaa.»

Kertomattakin tietää jokainen, mikä ilo vanhemmille tuli, kun saivat kuulla jo kuolleeksi luullun lapsensa olevan hengissä ja terveenä. Heti lähtivät sekä isä että äiti lesken kotiin lastansa noutamaan.

Kun he tulivat mökkiin, ei siellä Jässiä enään ollutkaan; vähää ennen heidän tuloansa oli hän lähtenyt ja kadonnut. Vanhemmat sulkivat rakkaan lapsensa syliinsä ja veivät hänet kotiinsa, palkittuansa lesken runsaalla kädellä.

Ei Jässi koskaan puolellakaan sanalla virkkanut, miten hän lapsen löysi, mutta pikku Minniltä saatiin se kuulla. Hän oli monestikin kuullut hakijoita, mutta kun he suurella melulla huusivat ja hoilasivat, pelkäsi hän heitä ja vetäysi piiloon; itkunsakin koki pidättää. Eräänä yönä oli hän kuullut ihmis-äänen metsästä, jota hän rupesi kuuntelemaan. »Minä olen Jässi, missä Minni on? Minä tulen Minniä viemään kotiin — Minni raukka! — Kuuleeko Minni Jässiä?» oli ääni ehtimiseen hiljakseen huihkaillut. Kun hän kuuli nimeään mainittavan niin hellästi ja kun hän kuuli Jässin nimen, ei hän pelännyt yhtään, vaan hän oli ruvennut vastaan ääntelemään: »Jässi, Jässi! Täällä minä olen, tulkaa tänne!» Jässi oli sitten tullut hänen luoksensa ja sanonut: »Minni raukka! Jässi viepi sinut kotiin.» Sitten otti hän takin päältään, kääri lapsen siihen ja lähti kantamaan häntä.

Leiliini ei ollut mikään kiittämätön ihminen, ja hän haki kauan tilaisuutta, saadaksensa palkita sen hyvän työn, jonka Jässi hänelle oli tehnyt. Mutta kaikki oli turhaa, sillä Jässi puitti pois mailta halmeiltakin, kun näki Leiliinin.

Eräänä kertana oli Jässi kirkossa ja Leiliini huomasi sen. Heti meni hän kirkonportaalle odottamaan siksi, kun Jässi tulisi saarnan loputtua ulos. Hän tulikin, mutta kun vaan huomasi Leiliinin, luiskahti tämän sivuitse niinkuin ammuttu nuoli. Leiliini juoksi kuitenkin hänen peräänsä, otti hänet kiinni ja sanoi: »Minä olen kauan tavoitellut sinua, saadakseni palkita hyvän työsi — he, tässä on rahaa», pistäen samassa rahaa hänen kouraansa.

Tällöin Jässi pyörähti Leiliiniin päin, asettui suoraan ja ryhdikkääseen asemaan ja sanoi:

»Halpa, kurja olento, sorrettujen ja hyljättyjen sortaja! Luuletko, että minä palkintosi tähden lapsesi pelastin?» Näin sanoen viskasi hän rahat Leiliinille vasten silmiä.

Sen tehtyään pyörähti hän poispäin, astui kiivaasti kulkemattomalle paikalle kirkkomaata ja jäi siihen seisomaan, selin siihen suuntaan, jolla väki kulki kirkosta pois. Siinä nähtiin hänen seisovan vielä myöhään illalla.

Tuo seisominen oli Jässin viimeinen, sillä kun hän ilmestyi ihmisiin, oli hän kovasti sairas, eikä kauvan viipynytkään, ennenkuin kuolema katkaisi hänen kurjan ja salaperäisen elämänsä.

Kuvernöörin kiertokuulutuksen kautta koetettiin saada yli koko Suomen tietoa, kuka ja mistä hän oli; turhaa, mitään selvää ei saatu, ja Jässi vei salaisuutensa sinne, josta ei enään mitään tietoja saada.

Hänet haudattiin hiljaisuudessa, sillä kirkko kielsi häneltä siunauksensa, kun hän ei ollut osallinen sen armonvälikappaleista. Hänen haudallensa pystytettiin puinen taulu ja eräs ylimielinen poika leikkasi siihen paidansoljen ja nappineulan kuvat.

Mutta me kävimme surunkaihoa tuntevilla sydämillä hänen haudallansa, ja Leiliinin Minni istutti joka keväänä uusia kukkia kuihtuneitten sijaan hänen haudalleen.

Kolmas luku.

TOIVOJA.

Erään kerran sulattiin erästä vesimyllyä jäästä vapaaksi, että se olisi saatu pyörimään. Minä menin muiden poikasien kanssa sinne. Heti ottivat ylimieliset nuoret työmiehet minut niskasta kiinni ja rupesivat minua jaloista riiputtamaan kuohuvan juovan päällä, tuikaten välisti niin liki kuohua, että pääni koski veteen. Minä huusin ja paruin, että sydämeni oli haljeta. Tuosta hirveästä rääkkäyksestä teki viimein lopun se seikka, että lakkini putosi kuohuun. Silloin heittivät he minun irti ja eräs heistä juoksi alapäähän juovaa, jään partaalta seiväs kädessä vahtaamaan lakkini tuloa. Se oli kumminkin turha vaiva, sillä kuohuva virta oli kymmentäkin kertaa joutuisampi häntä ja lakki oli jo aikaa ennen hänen tuloansa huilannut jään alle.

Maunokin oli siellä; hän itki sydämen pohjasta, niinkuin minäkin, ja uhkasi mennä sanomaan vanhemmilleni; hän oli ainoa joukosta joka ei hyväksynyt tuota ilkitekoa. Lieneekö Maunon uhkaus, vai mikä, vaikuttanut heihin, mutta asia muodostui siksi, että kolme kiusaajaani juoksi kotiinsa, kukin heistä toi lakin, ja antoi minulle kadonneen sijaan, kovasti pyytäin, etten sanoisi vanhemmilleni. Nyt oli minulla kolme lakkia yhden sijasta, mutta se tuntui mielestäni hyvin vähäiseltä sovitukselta niin kovasta rääkkäyksestä. Minä tulin sairaaksi ankaran pelästyksen tähden. Kova kuume valtasi minut ja minä olin alati riippuvinani, pää alaspäin, kuohuvan kosken päällä, joka hetki siihen putoamaisillani. Äkkinäisiä pudistelemisia ja vavahtelemisia, kovan parkaisemisen kanssa, ilmestyi tiheästi ja niistä toinnuttuani vapisi joka luunsolmuni. Mauno oli joka hetki äitini kanssa vuoteeni vieressä hoitelemassa minua ja se teki minulle kovin hyvää, sillä minä tiesin varmasti, etteivät he sortaneet minua. Heidän valppaan ja huolellisen hoitonsa avulla paranin minä viimein kummankin suureksi iloksi, ja siitä hetkestä pitäin huomasin minä, kuinka kallisarvoinen tosi-ystävä on.

Totta kyllä on, etteivät puoletkaan ihmisistä tehneet minulle kiusaa, eivätkä osoittaneet mitään ylönkatsetta, mutta kuitenkin vaikuttivat silloiset elämänoloni minuun hyvin masentavaisesti. Sitäpaitsi oli Jässin surullinen elämänkohtalo edessäni kammottavana tulevaisuuteni kuvana. Minä tulin kärkkääksi ja luulevaiseksi; joka paikassa luulin itseäni loukattavan ja sorrettavan.

Ei se ollut kaukana edellä kerrotusta ajasta, kun minä sain ensimmäisen luottamustoimen. Erään mökin mies, jota sanottiin Tipakka-Matiksi, sairasti kotonaan. Hänen vaimonsa, Vappu, tuli meille ja pyysi vanhemmiltani, että minä saisin mennä kylässä asuvalta maakauppiaalta ostamaan korttelin rommia, lääkitykseksi sairaalle miehellensä. Vanhempani suostuivat pyyntöön, sillä he ja nuot mökkiläiset olivat ylimmäisiä ystäviä. Rahat ja lasi annettiin minulle ja minut laitettiin matkaan. Mutta lähtiessä varoitettiin minua kovasti, ettei saa missään tapauksessa maistaa pullosta, sillä sen sisällä on myrkkyä.

Voi kuinka minä hämmästyin, astuessani maakauppiaan huoneesen, sillä en ikänä ollut semmoista loistoa nähnyt. Lattia oli yleensä matoitettu kaunisrantuisilla, komeilla matoilla ja seiniä peittivät kauniit paperit. Keskellä valkeaksi maalattua kattoa riippui iso messinkinen kruunu, jossa valmiiksi laitetut kynttilät odottivat iltahämyä, päästäksensä loistamaan. Pöydän edessä oli leveä, kahden istuttava keinutuoli; siinä istui kauppias, poltellen hyvänhajuisia tupakoita pitkävartisella, hopeahelaisella merenvahapiipullansa.

Siihen aikaan ei ollut semmoisia kauppapuoteja kun nyt, vaan kukin, jota halutti, tahi jolla oli kykyä siihen, harjoitti kauppaa maksamatta siitä minkäänlaista veroa. Mutta vaikka niin oli, ei rihkamatavaran kauppiaita ollut kuitenkaan monta, eikä meidänkään pitäjäässä ollut muita kun tuo yksi.

Kun minä seisoin ovensuussa hämmästyksissäni, tuli kamarista nuori, pitkänsolakka ja ihmeen kaunis nainen; hän oli kauppamiehen nuori vaimo. Mikä vastakohta minun mielestäni: kauppamies oli keski-ikäinen, pieni, laiha, melkeinpä ennenaikaansa ryppyiseksi kuivettunut, kipeäsilmäinen mies-rääppänä, ja hänen vaimonsa: parhaassa kukoistuksessaan oleva, mitä ihanin olento! Mutta olihan kauppamies rikas, jota vastaan vaimolla ei ollut niin mitään, ja rikkaushan tasoittaa jyrkimmänkin vastakohdan.

Nuori emäntä tuli minun luokseni ja kysyi:

»Mitäs pojalla on asiaa?»

»Minä lähdin täältä rommia noutamaan», sanoin minä.

»Paljonko?»

»Korttelin.»

»Onko sinulla lasi?»

Minä kiskoin pullon takkini lakkarista ja ojensin sen hänelle vastaukseksi.

»Entäs rahaa?»

Minä pudistin rahat lapaseni peukalosta ja annoin nekin hänelle.

Sitten meni hän kaapille, pani määrätyn osan rommia pullooni ja toi pullon sekä rahanjäännökset minulle. Senjälkeen otti hän kaapistaan pikarin, kaasi siihen rommia ja käski minun tulla ryyppäämään.

»En minä ryyppää», sanoin minä, tukkiessani rahojen jäännöksiä lapasen peukaloon.

»No miks'et?»

»Se on myrkkyä.»

»Kuka sen on sanonut? He ovat narranneet sinua», sanoi hän vakuuttavaisesti.

»Sen on äiti sanonut ja hän ei narraa», sanoin minä vakavasti.

»Kenelle sinä rommia ostit?»

»Tipakka-Matille lääkkeeksi.»

»Onko hän sairas.»

»On, hän on kovasti kipeä», selitin minä.

Sitten antoi hän makeisia minulle kaupanpäällisiksi ja sanoi:

»Se on oikein, ettet maistele mitään väkeviä, sillä jos kohtakaan ne eivät ole kuolettavaa myrkkyä, tuottavat ne kumminkin pahaa. Ole vaan aina niitä maistelematta, niin sinusta tulee kelpo mies.»

»Kelpo mies!» toistin minä hiljaa ajatuksissani, sillä tuo sana tuntui mielestäni paremmin pilkalliselta kuin todelliselta toivottamiselta.

Sitten lähdin rommipulloineni pois. Koko matkan soivat korvissani nuot hänen sanansa: »Sinusta tulee kelpo mies!» Tulisikohan minusta todellakin mies? Niin tulin huomaamattani kotiin. Tipakka-Vappu oli siellä odottamassa minua; minä annoin hänelle rommipullon koskematonna ja rahojen jäännökset; sitten tein vanhemmilleni ja hänelle tarkan tilin retkestäni, jonka jälkeen Tipakka-Vappu lähti kotiin.

En tiedä lieneekö noutamani rommi vai muu auttanut, mutta summa vaan oli se, että Tipakka-Matti parani aivan terveeksi.

Nuot Tipakkalaiset, vaikka vaan torppareita, olivat kumminkin varakkaita, sillä he olivat ahkeraa ja säästäväistä väkeä. Heillä oli hyväetuinen ja vähillä päivätöillä oleva torppa, joka oli perintönä heille tullut, ja oli semmoisena meneväkin heidän kuoltuansa; tuon torppansa olivat he panneet hyvään kuntoon ja elivät siinä kuin »herran kukkarossa». Heillä ei ollut muita lapsia kun yksi, Maija niminen tyttö, joka oli jo muutamia vuosia minua vanhempi. Hän oli lyhyt ja lihava tytön pullukka ja hyvin hän näkyi älyävän sen. Sen vuoksi piti hän kaikki nauhansa ja röijynsä niin piukalla, että vähimmässäkin poikenpuolisessa tapauksessa nauhat pärskähtelivät poikki ja röijyn saumat repeilivät.

Ennen olen maininnut, että Tipakkalaiset olivat vanhempieni kanssa ylimmäisiä ystäviä; nyt he tulivat minunkin ystävikseni. Jos milloin kävin Tipakassa, ruokkivat he minua, eivätkä koskaan sanoneet halveksivaa sanaa. Erittäinkin oli Maija ystävällinen ja jakoi voileipänsä minun kanssani. Kaikki leikkikalut olivat yhteisiä, ja kotiin lähteissäni antoi hän minulle mukaan minkä mitäkin.

»Sinusta tulee, Sakeus, viisas mies», sanoi Maija eräänä kertana minulle ja katsoi niin lempeästi silmiini.

»Mies», sanoin kummastuksissani ja katsoa ällötin hänen silmiinsä.

»Juuri niin», vakuutti Maija.

»No mutta, Maija! Olenhan köyhä ja kaikki minua ylönkatsovat», sanoin hänelle vastaväitteeksi.

»Köyhyys ei estä sinua mieheksi tulemasta ja mitä ylönkatseeseen tulee, ei sekään; he tekevät siinä väärin, kun he sinua ylenkatsovat, mutta minäpä en katsokaan.»

»Minä tiedän ettet sinä sorra minua, Maija», sanoin ja sydämessäni tuntui syvä myötätuntoisuus Maijaa kohtaan.

Siinä Palkolassa meidän kylässä oli niin kaunis tyttö, ettei maassa mointa löytynyt. Hänellä kulki kosijoita idästä ja lännestä ja maailman kaikilta kulmilta, rikkaita ja köyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, läheltä ja kaukaa. Erittäin rikas ei hän ollut, vaikka hän oli hyvän talon tytär; sillä hänellä oli kaksi muuta sisarta; mutta luonto oli hänelle sitä suuremmassa määrässä jakanut kauneutta. Armotta ja erotuksetta hän hylkäsi kaikki kosijansa, ja näyttipä siltä, kuin ei hänen sydämessään olisi ollut sijaa kenellekään. Vihdoin tuli toisesta pitäjäästä vankan talon ainoa poika Palkolan Liisua kosimaan. Hän oli kaunis ja sorja kuin harjun honka ja se naula veti. Heti kun hän teki tarjouksensa, suostui Liisu ehdottomasti. Seuraavana pyhänä kuuluttaa pöläytettiin Kerosen Hanno ja Palkolan Liisu avioliittoon ja juorutäditkään eivät ennättäneet virkkaa mitään koko asiasta, niin äkkiä se oli tapahtunut. Pian pidettiin isot ja komeat häät. Minäkin olin toisien poika-rehvanain kanssa nurkkimassa, eli kuokkimassa, sillä se oli sen ajan tapa. Uljaana ja ylevänä leiskui siro ja pulskea sulhanen palavissa päin kauniin morsiamensa kanssa raivokkaassa kansallistanssissa. Luulenpa että melkein kaikki mieltyivät häneen. Kun hän tuli porstuaan jäähdyttelemään, kysyivät nurkkarit häneltä:

»Mitä me nyt teemme, sillä meiltä on työ kaikki?»

»En velikullat tiedä; tehkää mitä parhaiten jaksatte», vastasi hän ja yleinen riemastuksen nauru palkitsi vastauksen.

Hän möi kotipitäjäässään kilunsa kalunsa, maansa mantonsa ja tuli
Palkolaan kotivävyksi; hänen vanhempansa tulivat myös sinne asumaan, ja
Palkolasta tuli nyt mahdottoman rikas talo.

Palkola oli aivan lähellä kotiani, jonka vuoksi minä melkein joka päivä olin nuoren, ylistetyn isännän saapuvilla. Kumma kyllä, oli hän minulle niin erinomaisen hyvä, ettei koskaan lausunut yhtään pilkka- tai ivasanaa, mutta päinvastoin kohteli hän minua, niinkuin jotain arvokasta aikamiestä.

Tuommoiset tapaukset johdattivat mieleeni usein sanat: »Sinusta tulee kelpo mies», ja vaikken niitä uskonut, tunkeentuivat ne yhä useammasti mieleeni.

Eräänä pyhäiltana olimme ihmetuolisilla erään talon tuvassa. Silloin oli juuri kyläämme tullut eräs merimies ja hänkin oli joukossamme. Kuinka lieneekin niin sattunut, mutta hän joutui minun kanssani ihmeitä noutamaan tuolissa istujalle. Voi kuinka minusta oli kummaa, kun merimies mustissa verkavaatteissa, anturakengissä ja valkoisessa kauluksessa, tuli, otti minua kädestä kiinni ja lähti taluttamaan minua ulos, ihmeitä noutamaan! En laannut mielessäni sitä kummailemasta, kun hän lähti matkaan niin halvan olennon kuin minun kanssani. Semmoisissa tilaisuuksissa olin tottunut paremmiltani kuulemaan: »En minä sinun retuksen eli kerjäläisen kanssa viitsi lähteä», ja nyt tuommoinen onni. Ja kun merimies porstuassa kallisti korvansa suutani liki, kuunnellaksensa mitä minulla olisi sanomista, sopotin minä puoli hurmauksissani hänen korvaansa: »Minä ihmettelen ja koko maailma ihmettelee sitä kun minustakin tulee mies».

Merimies kertoi nuot sanani koko seuran kuulten ihmetuolissa istujalle. Heti kuului joukosta monenlaisia ääniä; eräs sanoi: »Mitäs linnusta», toinen: »Kas vaan!» kolmas: »Eipä vähää!» ja joku joukosta: »Eihän se olisi mikään mahdottomuus»; mutta Piukka-Jaakko, joka oli nyt joukossa, sanoi: »Et sinä piisaa ikänä minulle tappelussa».

Neljäs luku.

TOIVOT HUONOSTI TOTEENTUVAT.

Edellisistä tapauksista ei ollut kulunut paljonkaan aikaa kun Mauno tuli meille ja pyysi minua rengiksi. Tuo uutinen meni läpi ytimieni, sillä kuulinhan ensikerran elämässäni, että minunkin luullaan jotain voivan tehdä elämän tositoiminnassa. Satoja kertoja oli Mauno käynyt meillä ja minä heillä, mutta semmoisella asialla ei hän ollut koskaan ennen käynyt. Kaksinkertaista ystävyyttä tunsin Maunoa kohtaan.

Kun ei vanhemmillani ollut mitään vastaan sanomista, lähdin minä jo Maunon mukana ensimmäiseen palvelukseeni. Tuo äkillinen lähtöni kävi kyllä laatuun, sillä vanhempani olivat siksi toimeliaita, että vaatteeni olivat aina puhtaat ja eheiksi paikatut, jos kohtakin ne olivat vanhat. Vaikeampi oli kuitenkin ero toisessa suhteessa. Vaikka vanhempani olivat hyvillään kun pääsin leipää ansaitsemaan niin hyvään taloon, oli heidän mielensä kumminkin apea, kun heidän piti laskea minut pois valvovan ja huolehtivan silmänsä alta; mutta muu ei auttanut. Eipä lähtöni ollut minuunkaan vaikuttamatta; huomasin, kuinka paljon kadotin, kun piti luopua vanhemmistani, jotka olivat minua niin hellästi hoitaneet ja niin monta hyvää neuvoa antaneet.

Eron hetken lähestyessä valtasi itku minut ja vanhempani, jonka vuoksi ei kummaltakaan puolelta jaksettu puhua paljon mitään; ainoastaan vanhempani sanoivat joitakuita varoittavia sanoja, mutta minä en voinut muuta kuin puristaa hellästi heidän kättänsä, ja niin lähdin minä tyrskien Maunon kanssa.

Siellä aukesi minun eteeni uusi elämä. Voi kuinka hyvältä tuntui, kun valmis, hyvä ruoka oli pöydässä, johon sai murheetonna istua. Terveellistä, kohtuullista työtä oli aina ja kun sitä sai vielä Maunon kanssa tehdä, kului aika niin hupaisasti, etten tiennytkään, ennenkuin ilta tuli.

Palkaksi luvattiin minulle antaa vaatetta ja pian rupesin saamaan yhden ja toisen vanhentuneen ja riutuneen puvunosani sijaan uuden ja sillä tavoin olin ennen vuoden loppua saanut ihka uuden ulkoverhon. — Jos milloinkaan, niin silloin muistuivat kauppiaan nuoren emännän ja muiden sanat mieleeni: »Sinusta tulee kelpo mies.»

Minä olin pari vuotta Maunon kotona renkinä ja toisena vuotena jo ruvettiin rahapalkkaakin minulle antamaan. Minä vaurastuin ruumiillisestikin hyvin rohkeasti ja vaatteukseni tuli yhä täydellisemmäksi. Vähitellen lakkasivat kaikki ihmiset pilkkaamasta minua ja sitä myöten, kun he siitä lakkasivat, rupesivat he antamaan minulle jonkunlaista arvoa. Piukka-Jaakko pysyi vaan entisellään ja hän pieksää ruhmitti minua, missä vaan tilaa sai. Minä koetin usein pyytää häntä olemaan ihmisiksi ja koin kaikin puolin olla alamainen ja pelätä häntä, mutta ei se auttanut vähintäkään, sillä hän tahtoi oikein näkyvällä ja tuntuvalla tavalla ylivaltaansa ylläpitää. Hänellä oli vielä päälliseksi se ilkeä tapa, että hän tahtoi kynsiä kasvoja ja usein se onnistuikin. Piukka-Jaakko oli totisesti elämäni aamun pahin kiusa ja risti.

Usein kävimme Maunon kanssa Tipakkalassa, sillä Maija oli meidän molempien ystävämme ja vanhuksetkin sen hyvin mielellään soivat, »koskei meillä ollut mitään ilkeitä kureja», kuten he sanoivat.

Eräänä kertana kun taasen olimme siellä, katsoi Maija minua kauvan ja totisesti silmiin; minä hälkyilin enkä voinut katsoa häntä yhtä vakavasti, vaan loin silmäni maahan.

»Sinusta, Sakeus, tulee komea mies», sanoi hän sitten yht'äkkiä.

»Kerran sanoit sinä viisaan minusta tulevan», sanoin minä hämilläni.

»Sen parempi; viisas ja komea, ne eivät pilaa miestä», sanoi Maija, samassa pyrskähtäen nauramaan, jonka seuraus oli se, että vyöliinan nauha katketa rupsahti poikki ja röijyn selkäsauma ratkesi paria tekotuumaa pitkältä auki. Sen johdosta pääsi nauru minulta ja Maunoltakin, mutta Maija luuli meidän nauravan hänen lauseellensa ja niin nauroimme me kolmikannassa oikein sydämen pohjasta.

Palkola oli aivan lähellä palveluspaikkaani, jonka vuoksi kummankin talon väki oli melkein aina yksissä. Pian havaittiin että Palkolan nuori isäntä oli turhamielinen. Ainakin hän haki mahtavien ja rikasten ystävyyttä ja seuraa, eikä hänen ollutkaan vaikea niihin päästä, kuuluisa ja rikas kun oli. Ja kaikki hevosensa, niiden valjaat ja ajopelinsä laittoi hän niin loistaviksi, ettei paikkakunnassa oltu ennen semmoisia nähty, eikä niitä laittaissa saanut hinta tulla kysymykseen. Huonekalut ja koko huonejärjestys tuli niin perinpohjaisesti uusituksi ja mullistetuksi, ettei voinut entisiksi uskoa.

Olipas pitäjäässämme eräs mies, Heikki Kivinen, jota tavallisesti sanottiin Kivisen Heikiksi. Hän oli ollut ennen rekikauppias ja oli sillä tavoin koonnut jonkun verran omaisuutta. Sitten oli hän nainut mahdottoman rikkaan, lapsettoman lesken, jonka kanssa hän peri vahvan talon irtaimineen ja vielä päälliseksi paljon rahaa.

Rekikauppiaana olonsa ajoilta asti oli Kivisen Heikkiin kiintynyt ankara kaupan halu, ja sitä harjoitti hän yhdellä tai toisella tavalla. Erittäinkin harjoitti hän hevoskauppaa ja hänellä oli aina parhaat hevoset paikkakunnassa. Hän möi, vaihtoi ja osti hevosia, ja nuot kaupat tehtiin aina niiden kanssa, jotka olivat tulleet hänen vierasvaraisuuttaan tunnustelemaan. Myödessä ei tullut koskaan raha kysymykseen, vaan tehtiin kaupan synnyttyä velkakirja. Sillä tavalla tuli paljon ihmisiä hänelle velkaan. Ihmiset kuiskivat, että Heikki juotti vieraat juovuksiin ennenkuin ruvettiin kaupantekoon.

Tämä mies oli saanut kokonaan valtaansa Palkolan Hannon. Hänen luonaan vietti hän monta iltaa, monta päivää ja monta yötäkin. Sillä ajalla ennätti hän ostaa Kiviseltä monta muka mainiota hevosta. Näihin hän kuitenkin pian kyllästyi ja möi ne sitten puolesta hinnasta, ostaakseen taas Kiviseltä uuden ja paremman. Tämän johdosta kuiskivat ihmiset: »Mitenkähän siinä käypi?»

Niinkuin sanottu, oli Hanno erinomaisen ystävällinen ja verrallinen minua kohtaan, eikä viiden vuoden erotuskaan ijässä näyttänyt tekevän mitään haittaa. — Minulla oli pieni, hyvin sievä luotipyssy; sitä teki Hannon mieli ja hän pyysi sitä ostaa; minä tietysti suostuin ja hän maksoi siitä hyvän hinnan. Minusta oli oikein kumma, kun hän sen maksoi, sillä aivan helpostihan hän olisi voinut antaa minua selkään maksun sijasta, niinkuin usein ennen oli käynyt, kun olin antanut jotain velaksi ja mennyt sitten maksua tahtomaan. Usein kutsui hän minut kotiinsakin, ja minun piti välistä laulaa hänen kamarissaan; hän näytti hyvin ihailevan sitä. Jos minä joskus satuin sorron alle, piti hän aina minun puoltani ja hälväsi sekä karkoitti sortajat.

Hänkin oli näkevinään minussa jonkunlaisen miehen alun ja tuota luuloaan ei hän huolinut yhtään peitellä, vaan antoi sen hölönään tiedokseni jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa. Vaikka tuo Hannon julisteleminen tuntuikin puoliksi vastenmieliseltä ja peruksettomalta, kohotti se kumminkin itsearvoni tuntoa. Sanalla sanoen: minä miellyin Hannoon. Mutta minä en osannut silloin vielä aavistaa, mitä kaikkea tuli hänen elämässään tapahtumaan.

Tuo kauppamies, jolta olin käynyt Tipakka-Matille rommia lääkkeeksi noutamassa, oli ostanut itselleen vankan talon, jossa hän asui nuoren ja kauniin vaimonsa kanssa. Hänet oli tehty kihlakunnan lautamieheksi ja se kohotti hänen mielestään sangen paljon hänen arvoansa. Sen johdosta hankki hän merenruokoisen sauvan, jota hän rupesi alituisesti käyttämään. Hän kuuli hyvin mielellänsä kutsuttavan itseänsä herrastuomariksi ja kun tuo mieliteko tuli kerran tunnetuksi, ei häneltä tuota arvonimeä kiellettykään, vaan kaikki järkiään kutsuivat häntä siksi. Ja koska hänelle ei tässä kertomuksessa ole ennen tullut annetuksi vakinaista nimeä, niin minäkin kutsun häntä tästäpuoleen herrastuomariksi.

Niinkuin jo ennen olen maininnut, olin vaan kaksi vuotta Maunon kotona palveluksessa. Ahkeruuteni, nöyryyteni ja rehellisyyteni kautta olin tullut siihen maineeseen, että muutkin jo halusivat minua luoksensa. Herrastuomari tuli ja tarjosi minulle isomman palkan kuin mitä Maunon kotoa olisi annettu. Isäntäni kehoitti minua suostumaan tarjoukseen semminkin kun hän ei minun palvelustani enään tarvinnut. Minä otin pestin ja nyt olin herrastuomarin renki. Maunon tähden tuntui tuo muutos raskaalta, mutta kun herrastuomarin talo ei ollut kaukana hänen kodistaan, tasaantui surumme sillä, että lupasimme toistemme luona käydä joutohetkinä.

Kun tuli muuton aika, menin minä herrastuomarille. Siellä aukeni eteeni uusia näköaloja. Komeat, kookkaat ja komeilla huonekaluilla varustetut, siistiksi laitetut huoneet hurmasivat heti silmäni. Minut otettiin hyvin ystävällisesti vastaan; erittäinkin nuori emäntä oli kohtelias ja iloinen. En kuitenkaan ollut vielä monta vuorokautta ollut talossa, ennenkuin huomasin emännän ehtimiseen itkeskelevän. Minä koetin mielessäni etsiä syytä tuohon suruun, mutta turhaan, sillä tässähän ihminen näytti olevan onnen piirittämänä. Hän koki minkä voi salata apeaa mieltänsä, mutta minä näin sen kuitenkin, sillä vieraan silmä on tarkka.

Hän oli erinomaisen hyvä minulle ja hän piti minusta semmoista huolta, kuin olisin ollut hänen oma lapsensa.

Olen unhottanut ennen mainita, että olin pienestä poikasesta pitäin hyvä lukemaan; kirjoittaa tohlata osasin myös. Minä en pyhinäkään mennyt koskaan kylään muualle kuin joskus Maunon luo, sillä minulla oli harras halu jatkaa opintojani. Hankin siis kirjoitusneuvot ja harjoitin lomahetkinä kirjoitustani, vieläpä opettelin ominpäini ruotsalaisen oppikirjan avulla luvunlaskuakin.

Tuo nuori herrastuomarin emäntä luuletteli entisen ennustuksensa minussa jo suuressa määrässä toteentuneen. Hän piti minun kirjoitus- ja luvunlaskukokeitani erinomaisen suuressa arvossa, jonka vertaisia tuskin muualla maailmassa löytyisikään. Kun minä numeroilla laskea sorkkasin, kuinka vanhoja vanhimmat vuosiluvut olivat ja kuinka monta ohranjyvää pääksytysten menee virstaan, piti hän tuota viisautta maailman suurimpana ihmeenä, vaikka minä en voinut ensinkään vastata taitoni tarkkuudesta. Poissa ollessani kaivoi hän käsiinsä kaikki minun töhräykseni, ja näytteli niitä ihmisille. Hän vertaili kokeitani painettuihin kirjoihin ja kas kummaa! hän oli huomaavinaan ne muka lausettenkin puolesta aivan samanlaisiksi ja kirjaimetkin olivat muka ihan paikoillaan. Erään kerran löysi hän painetusta kirjasta lauseen katkelman perästä monta pistettä peräkanaa ja paikalla meni hän katsomaan, oliko minun mestarityössäni semmoisia, ja kun niitä ei löytynyt, meni hän oikein pahoille mielin ja sanoi: »Semmoisia sinun pitäisi myös tehdä.»

Ollessaan noissa minun tieteilemis-aarteissani käsinä, oli emäntä aina iloinen kuin lapsi; näyttipä siltä kuin ei hän olisi surun pisaraakaan maistanut koko elämässään. Mutta kun hän tuli omaan elämäänsä, olivat hänen silmänsä aina vetiset ja punaiset itkusta, ja minun kävi sydämestäni sääliksi noin kauniin ja hyvän ihmisen sisällinen suru.

»Mikä teitä, hyvä emäntä, vaivaa, kun te aina olette noin surullinen?» rohkenin häneltä eräänä kertana kahden kesken kysyä.

»Ketä, minuako? Eihän minua mikään vaivaa», sanoi emäntä säikähtäen.

»Mutta teidän silmänne ovat melkein aina itkusta punaiset», rohkenin minä väittää.

»Mistä sen tiedät?» sanoi hän vähän levollisempana.

»Näenhän sen omilla silmilläni», vakuutin hänelle.

»Sinun terävä silmäsi tunkeentuu joka paikkaan. Minä en ole onnellinen. — Minulla ei ole sydäntä — olen kuollut. Voi Sakeus! Sinä olet vielä puoliksi lapsi, etkä tiedä turhuuden viettelyksistä. Jospa minäkin saisin sen takaisin, mutta voi! kaikki on nyt jo mennyttä», sanoi emäntä värisevin äänin ja, peittäen käsillään silmänsä, purskahti hän valtavaan itkuun.

Minä en saattanut olla huoneessa, vaan hiivin hiljaa pois. Kummallisia mietteitä virisi päähäni. Koetin etsiä syytä emännän surumielisyyteen, mutta turhaan. »Minä en ole onnellinen — minulla ei ole sydäntä — olen kuollut», pyörivät sekaisin mielessäni, ikäänkuin niiden olisi ollut velvollisuus antaa minulle ilmi emännän surun syyt, ja ne olisivatkin voineet sen tehdä, mutta minä olin liian nuori, voidakseni niitä ymmärtää.

Jäljestä päin huomasin, ettei emäntä koskaan, ei vahingoissakaan, puhutellessaan herrastuomaria, sanonut häntä sinuksi, ei teiksi, eikä miksikään. Hänen puhuttelunsa oli tämmöistä: »tulee nyt syömään, menee siitä maata — kysyy Sakeukselta — tuo tulee kotiin — panee hänen siihen», y.m.s.

Minä en tiennyt, huomasiko tuo vähänäköinen ja kopaantunut herrastuomari nuoren ja kauniin emäntänsä itkuja, mutta onnelliselta ei näyttänyt hänkään. Hän ei ollut tottunut minkäänlaiseen työntekoon, ja vaikka hän oli nyt maan omistajana, ei hän kaivannutkaan minkäänlaista työntekoa, istui vaan päiväkaudet komeassa kamarissaan synkän ja alakuloisen näköisenä. Hän ei puhunut monta sanaa päivässä, istui vaan ja räpötteli silmiänsä; vieraatkaan eivät saaneet häntä monasti elpymään. Ainoana huvituksena hänellä oli viulu, jota hän oli vähän oppinut kitkuttelemaan. Sen hän otti tavasta laatikostaan ja sanaa lausumatta romuutti hän joka ikisen pelikappaleen ja jokaisen niiden osankin, mitä hän vaan oli oppinut; ja tuota tehdessään ei häntä häirinnyt mikään ulkonainen vaikutus, ei syrjästä puhuttelemiset eikä muut; herrastuomari pelasi vaan loppuun kaikki. Kun ne olivat loppuneet, pani hän viulunsa pois ja vaipui entiseen vaiteliaaseen elämäänsä.

Jonkun pitkän ajan perästä rupesi minulle vähitellen selkenemään syy emännän surumielisyyteen. Hän ei rakastanut aviomiestään; hän ei voinut. Nuori, kokematon sydämensä ei ollut tuntenut vielä todellista rakkautta, silloin tuli hänen mielestään otollinen tarjous — rikas tarjous; hän suostui tuohon tarjoukseen paremmin tavan kuin sydämensä vaatimuksesta, ja niin tuli tuo pyhä liitto tehdyksi ikäänkuin joku edullinen aineellinen kauppa. Nyt oli hän varmistunut, varttunut ja kehkeentynyt ja nyt hän käsitti, ettei hän voinutkaan rakastaa sitä miestä, jonka kanssa hän oli yhdistänyt elämänsä kohtalon; siinä syy, minkä vuoksi hän myötäänsä itki, minkätähden ei hän ollut onnellinen, minkä vuoksi ei hänellä ollut sydäntä ja miksikä hän oli kuollut. Niin, kenties oli tuo löyhästi, päällisinpuolin harkittu liitto saattanut onnettomiksi molemmat — kenties! — —

Kaupanpitoa harjoitettiin vieläkin, mutta herrastuomari ei näyttänyt pitävän siitä mitään lukua, eikäpä juuri paljon emäntäkään; kuitenkin kitkutettiin sitä — vanhan tottumuksen vuoksi.

Kaksi vuotta olin minä herrastuomarilla renkinä. Mutta ennenkuin se aika oli loppuun kulunut, oli talossa tapahtunut kummia muutoksia. Nuori emäntä ei itkenyt enään ja herrastuomarilla oli vakinainen työ: hän pelasi häissä, kuuliaisissa ja tavallisissa tansseissa ja sitä hän tehdä kitkutteli pyhä- ja arkipäivät, kun vaan joku häntä vähäkin vaati. Ei hän paljon palkkaa tahtonut ja välistä sai hän ylimielisiltä kuulla pilkkaakin huonon soittamisensa vuoksi, mutta vähän huoli herrastuomari siitä, kunhan vaan sai soittaa. Hänen kunniakseen täytyy mainita, ettei hän koskaan maistanut mitään väkeviä juomia.

Emäntä päinvastoin joi nyt kuin mies, löi korttia niinkuin poika, kulki tansseissa niinkuin tyttö ja tappeli tarvittaessa niinkuin sankari — niin: hänellä ei ollut sydäntä, naisellinen siveys oli hänessä todellakin — kuollut ja tuon kuoleman kalveessa oli herrastuomarikin hakenut työtä huvikseen — soittamista.

Minua pyydettiin kolmannelle vuodelle palvelukseen, mutta kun elämä oli tuollaiseksi käynyt, en ottanut enään siinä ollakseni.