1893
LAULULINTUJA.
Oltiin Veronassa, tuossa Italian etehisessä, jossa tämän maan luonnon ja taiteen ihanuus meitä tänne tullessamme ensi kerran tervehtää. Siinä on Piazza dell' Erbe ikivanhoine rakennuksineen, lorisevine kaivoineen, tori, jossa aamuisin on kukkais-, hedelmä- ja vihannesmarkkinat somien telttojen alla, jossa liikkuu soreita, hauskoja ihmisiä ja kuuluu sointuvia huutoja ja—lintujen lauluakin.
Olin jostakin lukenut, että harvoin kuulee Italiassa lintujen laulua, ja ihastuin. Kävin viserrystä kohti ja tapasin peippoja, leivoja, sirkkuja, satakieliä häkin toisensa vieressä ja joka häkissä—sokean linnun. Niiltä oli tulisilla neuloilla puhkaistu silmät sitä varten, että paremmin laulaisivat. Näkevä lintu ei aina laula, mutta sokea, nälällä kiusattu laulaa kohta, kun ulos tuotuna tuntee päivän valon. Laulaa halusta ja ikävästä ja toivosta sitä nähdäkseen. Ja kutsuu siten näkevät luokseen.
Sillä nyt on täällä niinkuin muuallakin metsästysaika käsissä ja ne ovat nämä häkkeihin suljetut sokeat linnut myytäviä houkuttelulintuja, eläviä kuvia, joilta toisia ammutaan. Houkuttelulintu maksaa parikymmentä markkaa. Miksi niin kallis? Siksi, että niitä kuolee monta ennenkuin yhden operatsiooni onnistuu.—Toisessa myymälässä riippuu ammuttuja peippoja, hemppuja, satakieliä, sirkkuja ja leivosia, kauloistaan kimppuihin sidottuina—osoitteena siitä, että sokeat laulajat eivät ole turhaan säveliään virittäneet.
Tällä Piazza dell' Erbellä, vanhalla roomalaisella forumilla, josta Baedeker sanoo, että se on yksi Italian kauniimpia paikkoja—»einer der malerischsten Plätze Italiens»—on sen keskellä ikivanha marmorinen kaivorakennus, jonka muutamassa patsaassa on miehen korkeudella miehen kaulan paksuinen ruostunut rautarengas. Se on vanha kaakinpuu, häpeäpaalu, jossa ennen muinoin pahantekijöitä seisotettiin… Tietäisin, kenen siihen seisomaan kytkisin, jos minulla olisi se valta…
* * * * *
On ihana paikka Firenzessä, vähän matkaa kaupungista: auringonpaisteinen mäenrinne, joka alhaalta ylös laelleen saakka on viini- ja hedelmäpuutarhana. Siinä kasvaa omenia, viikunoita, persikoita, päärynöitä, siinä nuokkuu sinisen ruskeita rypäleitä. Ylempänä mäen laella kuvastuvat tumman vihreät sypressit ja vanhan linnan katonharjat sarastelevaa aamutaivasta vastaan. Ihailen sitä näköalaa ikkunastani, katselen sitä kuin kuvaa luonnon ja kulttuurin kihlautumisesta, sillä tuolla toisaalla on Firenze torneineen, kirkkoineen, kupooleineen. Ihmeellinen tuoksu täyttää ilman, hedelmäpuiden hengitys tunkee keuhkoihin hurmaavalla lemullaan.
Nyt siellä visertää lintu puutarhan keskessä, visertää niinkuin parhaana pesimisensä aikana, niinkuin majaa rakentaessaan suomalaisessa lehdossa. Jo kuuluu vastauksia, arkoja, epäileviä, aivan ikkunain alta viikunapuusta, sen oksain sisästä. Yksinäinen viserrys tuolla tuonnempana siitä kiihtymistään kiihtyy, on epätoivoisen houkutteleva: »tulkaa, tulkaa! auttakaa, auttakaa! täällä olen, minä olen täällä!» Viikunapuun lehdissä hurahtaa ja pieni lintuparvi lentää ääntä kohti. Olivat varmaankin tulleet Suomesta koko perhe, pienoinen poikue, matkalla tänne ja tästä vielä edemmä, kuulivat tutun äänen, ymmärsivät oman kielen, joka vierailla mailla niin soreasti korvissamme soi, lensivät sitä kohti, kohti—kuolemaansa. Pamahti ja pölähti savupilvi ampumamajasta, kivisestä hökkelistä keskellä viinimaata. Jokin putosi maahan, liekö pudonnut parikin, toiset lensivät toiseen viinitarhaan, siellä pamahti myös kaksi laukausta peräkkäin—tuolta tulevat ne takaisin, ei ole enää kuin kolme linnuista jäljellä—lentävät suoraan surman suuhun, sillä taas putoo heitä kaksi ja yksi on enää vain perheestä jäljellä.
Hieno herra olkihatussa ja urheilupuvussa syöksee ulos ampumamajasta, savuava kaksipiippuinen haulikko kädessä, ja häärii kiihkein liikkein edestakaisin nurmikolla, hedelmäpuiden alla. Saalis nähtävästi pakenee, on haavoitettu—nyt hän saavuttaa sen, on kaatua nenälleen, oikaseikse, kiikuttaa jotakin räpyttelevää kädessään.—»All's todt!»—sinä uljas metsästäjä, sinä suuri Nimrod!
Yksinäinen häkkilintu piipittää yhä, mutta nyt ei enää kuulu mitään vastausta, herra kantaa häkin ampumamajaan, sulkee oven ja lähtee saaliinsa kanssa salolta kotiinsa samoamaan. Tyytyväisenä vihellellen ja taivasta tähystellen saapuu hän taakkansa kanssa muurille, joka ympäröi hänen metsästysmaatansa. Miten voittaa vastus? Kuinka päästä esteestä yli? Hänellä on siellä tikapuut muuria vasten, hän kiipee sen päälle, laskeutuu toiselle puolelle, on saapunut kadulle ja rientää tikapuut olalla vastapäätä olevan huvilan portille.
Bravo, signore, bravo bravissimo!—vastaukseksi hymyilee hän ystävällisesti ylös ikkunaani, iskee ymmärtävästi minulle silmää ja näyttää saalistaan, triumfaattori. Hetken kuluttua palaa hän kadulle mukanaan polkupyörä, hyppää sen selkään ja ajaa kaupunkiin, selkä koukussa, perä pystyssä. Olisi minulla haulikkoni tässä, raesuoloilla ladattuna, tietäisin mihin tähtäisin…
* * * * *
Söin eräänä päivänä illallista hotellipensionissa tuon saman viinitarhan rinteellä. Pensioni on sijoitettu tuohon vanhaan linnaan, joka on vuokrattu ravintolan pitäjälle. Terveyttään ja sairauksiaan hoitavia, sekä matkailijoita että firenzeläisiä, elelee siellä nauttien syyskauden suloisesta ilmasta ja hienojen, valikoitujen ateriain iloista viineineen, vihanneksineen, hedelmineen. Tahdoin nähdä tuotakin elämää kerran, kohota hetkeksi yliluokan piiriin työväen trattorioista.
Hienoissa toaleteissa istui heitä siinä kukitetussa pöydässä tuuhean tammen alla muuan pankkiiri rouvineen, joku vanha kreivitär tyttärineen ja tyttärentyttärineen, nuori häämatkalla oleva pariskunta, lomalla oleva sotilashenkilö ja joitakuita muita, kaikki tuota varakasta porvaristoa, jota varten nykyinen yhteiskunta on järjestetty, joka sitä hallitsee ja määrää sen lait ja yleensä maailman menot mielipiteineen. Heillä on täällä joka päivä juhla-ateria, ainakin meikäläisen kannalta katsottuna. Siinä oli monet sopat ja liemet ja lihat ja väliruuat ja imelät, vaikeat oikeilla nimillään nimittää, mutta hyvin sulavat suomalaisenkin suussa kianttiviinin kera. Nuo tosin rypistelivät huippuisia neniään, lähettivät pois monta makupalaa, mikä ei miellyttänyt. Minä ajattelin, että mies syöpi, mitä saapi ja mitä hänelle Jumala antaa. Mutta yht'äkkiä kirkastuivat pöytäkumppanieni kasvot, kun keittiön ovesta keikahti esille itse hotellin isäntä, hopeinen vati kämmenellä.
—Lintupaistia, hyvät herrasväet!
—O-ooh!
Kaikenlaisten ryytilehtien väliin on asetettu pieniä, kurjia, palsamoituja muumioita: satakielten, leivojen, peippojen, sirkkujen paistetuita ruumiita pienine nokkineen, jalkoineen, siipipankkoineen.
—Ei kiitoksia!
—Ette syö lintupaistia?
—Rakastan enemmän heidän lauluaan kuin lihaansa.
Se ei tee mitään vaikutusta noihin hienoihin herrasväkiin, jotka nyt ovat päässeet himoruokaansa käsiksi. Yhtä vähän kuin sekään, kun kerron, että eräässä kaukaisessa maassa, jonka nimi on Suomi, kieltää laki ja yleinen mielipide pikkulintuja tappamasta ja että siellä tuonnoin eli vanha, lempeä runoilija, joka kirjoitti kauniin kirjeen kuningatar Margeritalle, pyytäen häntä vaikuttamaan siihen suuntaan, ettei pieniä lintuja Italiassakaan tapettaisi.
—Mutta sittenhän emme koskaan saisi lintupaistia, sanoo pankkiiri.
—Täytyisi aina syödä kananpaistia tai fasaaneja, huomauttaa kreivitär.
—Joka on liian lihavaa.
Sen sanoo rouva, kreivittären tytär, joka on täällä laihtumassa, ei syö eikä juo kuin määrän perästä, ja jolle laiha laululinnun paisti on »hygieenistä» ravintoa. Luineen päivineen panee hän sen menemään sievästä suustaan, imee ensin ja musertaa sitten hienoilla terävillä hampaillaan, eikä hänen lautaselleen jää muuta kuin nokat jäljelle. Eteeni astuu yht'äkkiä tuo kuva vanhasta freskosta Pisan hautausmaalla, jonka muuriin on kuvattu yksisilmäinen paholainen suurella nautinnolla pureskelemassa pienten lasten ruumiita, ihmissieluja, joita pahat enkelit hänelle kantavat ja joilla hän täyttää vatsansa, niin että—. Ja taas on minulla paha toivotus ilkeässä mielessäni: että olisi taikavoima tuon pikkulinnun lihassa semmoinen, että paisuttaisi sinut niin, ettet pääsisi tästä pöydästä ilman rullatuolia liikkeelle.
Yhden ainoan hetkiseksi totistuneen nuoren neitosen, hänen tyttärensä, silmän pohjassa näen ilmeen, josta tahdon päättää, että hänen sielunsa jossakin sopessa on herännyt hämärä tunne siitä, että vanhan runoilijan kirjeessä kuningatar Margeritalle oli jotakin, jota hän ei ollut tullut ajatelleeksi.
Mutta kaikki muut ovat tapahtuman johdosta saaneet aihetta vilkkaaseen herkkutieteelliseen keskusteluun siitä, mikä pikku lintu on makoisin. Ja yleinen mielipide kuulostaa kallistuvan siihen suuntaan, että makoisimmat linnut ovat ne, jotka kauneimmin laulavat—satakieli ja leivonen.
1903
KUVAUS KAPRISTA.
Olimme Napolissa. Ikkunastamme näimme edessämme tuon meren lahdelman, josta niin paljon oli kuultu puhuttavan, jota oli siihen määrin kiitetty ja kehuttu, että pelkäsimme sen ei enää vaikuttavan. Mutta se kuitenkin vaikutti niin, että menimme mykiksi sitä silmäillessämme. En osaa tehdä selkoa siitä, miksi se niin vaikutti. Eihän siinä ollut muuta kuin aava, päivänpaisteessa kimalteleva sininen ulappa. Eihän siinä ollut kuin muutamia suuria purjeita ja vähän useampia pieniä. Ja tuolla etäällä yksi ainoa saari, jonka jyrkät ääriviivat vain heikosti erotti vedestä kohoaviksi. Siinä kaikki, mihin sana voi turvautua ja saada pohjaa esitykselleen. Mutta se olisi liian vähän, ja sentähden kykenisi se vain kovin heikosti luomaan sitä mielentilaa, jonka tämä näköala synnyttää. Maalari sen ehkä voisi tehdä, mutta vielä paremmin säveltäjä. Sillä se tunnelma, jonka Napolin lahdelma jättää mieleen, se on ennen kaikkea soitannollinen ja sen voi ainoastaan soinnuissa esittää.
Olen sentähden kirjailijan kannalta katsoen iloinen, että tulin Napolista käsin Kaprissa käyneeksi. Sillä siinä on jo äärensä ja muotonsa, se ei ole paljasta taivaan ja veden väriä, ja siinä on niitä pykäliä, joita sana tarvitsee kiinni tarttuakseen.
Se oli näet Kapri tuo saari, joka meren keskestä häämötti edessämme.
Eräänä kirkkaana, vähän kylmänä aamuna soudatimme itsemme laivaan, joka
Napolin rannasta lähtee kerta päivässä sinisen luolan saareen.
Tuuli oli virkeä maatuuli ja tuli vuorilta, joiden rinteet olivat vaalenneet yöllä sataneesta lumesta. Vesuviuskin oli lumen peitossa, ja sen savu, joka muuten niin uljaasti kohoo korkeuteen, painui nyt sen merenpuoleista rinnettä myöten ja levisi laajana viuhkana vettä pitkin.
Laine, jonka tuuli ajoi telmimään, oli kipakka ja virma. Mutta sen vaahto oli niin heleän valkea ja sen väri niin viattoman sininen, ettei sen suuttumusta osannut todeksi ottaa. Olihan se vain kuin keikaileva kaunis tyttö, joka on vihastuvinaan, mutta jonka vihaa ei kukaan usko. Kuinka hyvin ymmärsin nyt nuo muinaiset runoniekat, jotka täyttivät meren nereiideillä ja ilman sefiireillä—tai mitä kaikkia ne ovat nuo vanhojen iloiset haltijattaret! Ne näyttivät olevan kaikki nyt aamukävelyllään, karkelemassa kilpaa delfiinien kanssa, joita tuon tuostakin puhaltausi veden pinnalle laivan kupeella.
Laiva lähenee Kapria. Saaren kallioiset ääriviivat alkavat saada sisältöä. Valkoisia kyliä erottuu ruskean vuoren rinteestä, puita ja puutarhoja astuu esiin ja rannalla kuohuva vaahtovyö näyttää jo liikkuvan. Kierrämme muutaman niemen, jossa kallio nousee sata syltä kohtisuorana ilmaan ja tulemme satamaan parin vuoripilarin välitse, jotka jokin maanjäristys aikoinaan lienee maasta irroittanut ja heittänyt suunnattoman suurina keiloina iät päivät meressä seisomaan.
Rannasta vie vaivalloinen vuoripolku saaren keskessä olevaan pikku kaupunkiin. Se on ihana asuinpaikka valkoisine huoneineen, joitten parvekkeilta näkyy koko Napolin lahdelma, Napoli itse kukkuloittensa rinteille ladottuine huoneineen, Vesuvius ja sanalla sanoen kaiken tämän maailman ihanuus. Sillä saanenhan sen sanoa minäkin, minkä niin monet tuhannet ovat ennen minua sanoneet, että joshan liekin maailmaa muualla, ihanampaa maailmaa ei voi missään olla.
Mutta näköala ei kuitenkaan voi kauan puolessaan pysytellä. Saari itse vaatii kaiken huomiomme. Vaikka kaupunki onkin jo korkealla selänteellä, on se kuitenkin vain laaksossa niihin vuoriin verraten, jotka saaren molemmissa päissä selkäänsä köyristävät. Sinne alkaa mieli hillittömästi vetää. Ne ovat kuin kaksi toisistaan revennyttä jättiläiskiveä, yhtä ainoata kivimassaa, ja niiden kupeilla kasvavat puut ovat alhaalta katsoen kuin kiveen takertunutta sammalta. Täällä alempana on viinitarhoja ja vihertäviä puistoja, tuolla ylhäällä on karu erämaa, niin karu, autio ja jylhä, kuin se voi olla ainoastaan Italiassa, missä luonto tuskin ehtii huulensa hymyyn vetää, kun se jo samassa otsansa rypistää.
Kaprin kaupungista vie vuoren kylkeen hakattu ajotie toiseen pieneen kaupunkiin, Ana-Kapriin. Mutkitellen loivissa poimuissa kohoo se kohoamistaan. Sen alla kuohuva meri jää sitä mukaa yhä alemmaksi. Ei kuulu enää aallon kuohu kiviseen rantaan; hetken kuluttua näyttää siltä kuin ei meri enää lainehtisikaan. Se on vain kuin suuri sininen silkkipeite, mihin on lukemattomia valkeita pumpulikukkia kiinni ommeltuna. Mutta ei tämäkään näköala ole kuvattavissa. Se on niin oudon ihana, että se melkein itkettää. Haluttaisi nakkautua tiekaiteen yli vuoren rinnettä pitkin suoraa päätä aaltojen syliin. Tuntuu siltä kuin se olisi ainoa uhri, joka olisi sen arvoinen. »Kuolla kauneudessa»— siinä nyt olisi vasta siihen oikea tilaisuus…
Meillä oli kuitenkin matkamme määränä pyrkiä yhä ylöspäin. Matkakirjastamme olimme lukeneet, että viisisataa metriä merenpintaa ylempänä yhdellä näistä haaveellisista vuorenhuipuista, jotka mereltä päin tänne tullessamme olivat alituisesti huomiotamme kiinnittäneet, asuu erakko yksinäisessä majassaan. Ja sinne meidän mielemme veti.
Sen suuren tien päässä, jota olimme nousseet, satunnaisella tasangolla, joka on kuin hylly vuoren kyljessä, on Ana-Kaprin pikku kaupunki. Se on yksi lajiaan noita italialaisia maakyliä, joissa asuu melkein vain pelkkiä talonpoikia viinitarhojensa ja hedelmäpuistojensa keskessä, joita he kaupungista käsin viljelevät. Nyt on sunnuntai ja kaikki väki kotosalla. Toiset viettävät sitä kirkossa kuunnellen messupappien hyminää, toiset istuskelevat pienissä ravintoloissa viiniä juoden ja katsellen nuorta väkeä ja lapsia, jotka kadulla mellakoivat.
Muutama satakunta askelta kirkkotorilta alkoivat jo viinitarhat. Porras portaaltaan, lava lavaltaan kohoten ne lekottivat siinä päivänpaisteisella rinteellä. Multa oli vasta muokattua, rungot ja oksat huolellisesti puhdistetut ja sidotut niitä tukemaan asetettuihin keppeihin. Pujottelimme niiden välitse aina vähän päästä istuutuen nurmipenkereille ja nauttien siitä omituisen hienosta tuoksusta, jonka aina tapaa Italiassa ja joka luultavasti osaksi saa alkunsa näistä jaloista köynnöksistä, joiden hedelmäkin kätkee niiden kukkien hyvää hajua.
Sitä mukaa kuta ylemmä tulemme, alkaa kuitenkin viiniviljelys harveta. Sijaan tulee hedelmäpuita, kunnes nekin lopulta katoavat ja niitä seuraa melkein pohjoismainen kasvivyöhyke. Onhan siinä yhä kivikkoisemmaksi käyneellä rinteellä meidän kotoinen petäjä, kunnes sekin lakkaa olemasta ja me ainoastaan noin tunnin verran kohottuamme olemme täydellisessä vuorierämaassa.
On niin outoa ja omituista yht'äkkiä kavuta kiveltä kivelle mutkittelevaa polkua, jonka vieressä ei edes kanervakaan kasva. Olen nähnyt vain kuvissa Lapin tuntureita, mutta minusta tuntuu kuin eivät nekään voisi olla sen tylymmät kuin tämä maisema. Toisessa polttavat pohjoisnavan viimat heinän juuren, toisessa polttaa sen aurinko, mutta seuraus on sama.
Tie näyttää kuin kiirehtivän päämaaliaan kohti: yksinäisen erakon maailmaan. Ainoastaan lyhyitä mutkia tehden se melkein kohtisuorasti kapuaa ylöspäin. Hetken päästä se jo johtaa solaan kahden kallioharkon välissä, jossa se ikäänkuin heittää hyvästinsä myhäilevälle maailmalle tuolla alhaalla, lähteäksensä sitten kivistä uomaa pitkin viemään poikki saaren sen toiselle rannalle. Ja siinä näyttää olevan kahden maailman ja kahden maailmankatsannon raja.
Tuolla alhaalla … siellä ovat kyllyydestään hehkuvat hedelmä- ja viinivainiot, siellä on se äskeinen meri ja sen vaahtopilkut, siellä heloittaa vielä Napoli … ja sieltä kuuluu vielä silloin tällöin Ana-Kaprissa karkelevien lapsien sointuisia huudahduksia. Täällä ylhäällä … ei muuta kuin kiveä kiven päällä niin ylös kuin silmä kantaa. Ja tässä rajalla, tässä on rajapatsaskin.
Se on kivistä laitettu komero, joka on muurattu vuoreen ja johon on kätketty itkevän madonnan kuva. Taideteos se ei ole, ei ole muuta kuin lasin taakse puisen kehyksen sisään sovitettu puupiirros. Mutta vaikutus, minkä se tekee, on suurempi ja syvällisempi kuin ikinä minkään Rafaelin tekemän kaunottaren. Sen sydän on nuolella lävistetty, sen silmästä vuotaa kyynel. Lohdutukseksi on joku ohi kulkeva uskovainen kantanut sille kimpun tuoreita tuoksuvia kukkia. Se katselee solaa pitkin ulos avaraan maailmaan, se kuontuu näkemään sekä sinisen meren että valkean iloisina heloittavat Napolin talot. Se on pantu siihen kuin vertauskuvaksi niistä kahdesta vastakkaisesta tunteesta, jotka aina taistelevat vallasta katolilaisen sydämessä: täydellisestä elämän ilosta ja täydellisestä maailman kieltämisestä, samalla kun se on vertauskuva siitä kahdenlaisesta luonnosta, joka meitä tässä parhaallaan ympäröi.
Meille pohjolan lapsille on tuo karu luonto ja sen herättämä mielentila yhtäkkiä kotoisempi ja tutumpi. Olemmehan me siellä erämaidemme keskessä ja autioiden metsäjärviemme rannoilla oikeastaan vain erakoita kaikki ja ikävöimme sinne takaisin, jos sieltä joskus lähdemmekin, ja voimme siis täysin ymmärtää sen halun, joka melskeisinä aikoina pakotti niin monet maailmaan kyllästyneet joko yksikseen tai suuremmissa tai pienemmissä seuroissa vetäytymään luostarimuurien hiljaisuuteen tai kätkeytymään erämaisiin majoihinsa.
Ja me alamme yhä uteliaammin hakea sitä erakon asuntoa, joka piankin pitäisi täältä löytyä.
* * * * *
Kauan emme tarvitsekaan seurata matkakirjan osoittamaa tietä, kun vuoristossa, jossa ei nyt näy muuta kuin tätä vuoristoa itseään, erotamme sen harmaan ruskeasta seinämästä vähän helakammin paistavan muurin. Sen takana, niin sanoo matkakirjamme, asuu erakko Anshelmus, joka tarjoo vieraalle viiniä ja leipää ja ottaa heiltä kiitollisin mielin pienen lahjan, jos he suvaitsevat sen antaa.
Jo näkyykin valkoisen muurin yli pienoinen kupooli ja risti, ja portti ja sen rautaristikko ja sen läpi pieni pihatto.
Mutta portti näyttää olevan kiinni. Jos on kiinni, niin kolkutetaan.
Seisomme ristikon takana, kolkutamme, mutta ei kuulu vastausta. Olisiko asukas kyllästynyt yksinäisyyteensä ja laskeutunut alas maailmaan. Mutta piha on ruohoittunut, niinkuin ei siellä pitkään aikaan olisi kukaan liikkunut. Keskellä pihaa on hautaristi, nähtävästi vasta pystytetty. Olisiko hän kuollut? Olisiko tuo hänen hautansa? Niin onkin, saamme sittemmin tietää. Vanha erakko on muuttanut pois, eikä ole uutta ilmestynyt hänen sijalleen.
Ulkopuolella porttia on kiveen hakattu penkki. Istuudumme siihen ja tarkastelemme rautaristikon läpi erakon entistä asuntoa.
Se on kuin kotkan pesä kiinnitetty melkein kohtisuorasti mereen putoavalle kallion kielekkeelle. Oli hän kuitenkin saanut siihen sopimaan kokonaisen pikku luostarin. Toiselta puolen luonnollisen, toiselta tekemällä tehdyn muurin keskessä oleva pihatto on vain muutamia syliä laidasta toiseen, mutta on siinä ollut tarpeeksi tilaa hänen pienille viljelyksilleen. Pihaton takana on pieni porstua, josta yksi ovi näkyy vievän kirkkoon, toinen hänen majaansa sen kupeella. Emme pääse näkemään, millainen lienee hänen kirkkonsa. Mutta on siinä pieni tapulikin ja tapulin aukinaisessa luukussa pieni kellokin—joka kaikki nyt kuitenkin on muuttunut siksi, miksi se oikeastaan lienee ollut aiottukin, hänen hautapatsaakseen.
Liekö hän saanut rauhansa tässä, liekö ollut tyytyväinen elämäänsä ja tehtäväänsä, kun ne molemmat päättyivät? Niinpä melkein luulisi.
Sillä voihan olla, että hän, niinkuin monet muutkin erakot, oli mies, joka aikoinaan oli kaiken maailman ilot iloinnut ja tyhjentänyt kaikkien nautintojensa maljan tuolla alhaalla tuon Napolin lahdelman aina iloitsevalla rannalla, mikä alusta ei näytä olleen muuhun kuin iloon aiottukaan ja mihin melkein kaikki maailman kansat ovat kuin sitä varten pyrkineet.
Hän kyllästyi siihen, niinkuin kaikki muutkin ovat kyllästyneet.
Hän vetäytyi pois siitä, työnsi ulos purtensa, souti saarehen merellisehen, kiipesi läpi viinimaiden ja hedelmäpuistojen, tunki kiviseen erämaahan, heitti viimeiset hyvästinsä siinä, mihin on itkevän madonnan kuva pystytetty, löysi suojaisan paikan kalliossa ja rakensi siihen majansa.
Maailman huumaavasta melusta ei tänne mitään kuulunut. Mutta tänne näkyi kuitenkin kaikki, näkyi kaikki se, missä hän oli elänyt ja nauttinut: Napoli, Vesuviuksen rinteet, Kastellamare, koko Kapri ja sitä ympäröivä ääretön sininen meren pinta.
Mutta se näkyi kuin kaukaisena muistona, niinkuin ihanana unelmana, jota hän ei enää kaivannut takaisin, kun oli varma toivossaan herätäkseen siitä toiseen, hänen tietääkseen vielä ihanampaan todellisuuteen.
En tiedä, liekö hän eläessään näin ajatellut. Mutta siltä minusta ainakin tuntui istuessani hänen minulle suljetun majansa edustalla, jonka rautaristikossa sunnuntai-illan hiljainen tuuli humahteli kuin harppua soitellen.
1893.