MINKÄ MITÄKIN TYROLISTA

(1903)

TULO TYROLIIN.

Oli ihana se tunne, mikä valtasi mielen, kun painostavat poutapilvet taivaanrannalla alkoivat muuttua lumivuoriksi. Kun on kärsinyt kuumuudesta Kööpenhaminassa, Berliinissä ja Münchenissä ja silmä saanut monenkertaisen kyllänsä iänikuisista tasangoista sekä kaupungeissa että maalla, niin ei ainoastaan huoahda helpotuksesta, mutta huudahtaa siitä, kun jää ja lumi, ja vielä etelästä päin, vilkuttavat silmää. Se on sitä suloisempaa, kun on määrä pysähyttää matka jonkin lumivuoren juurelle ja siellä viettää kesä. Jos ne jo näin kauaksi penikulman päähän lietsovat viileyttä mieleen ja rauhaa rintaan, niin mitä sitten mahtavatkaan tehdä lähempänä ja kesän kuumimmillaan ollessa! Siinä suhteessa—ja monessa muussakin—on kaikki toteutunut yli toiveidenkin, sillä tätä kirjoittaessa sataa lunta tuolla puoli kilometriä ylempänä ja täällä laaksossa on viikon päivät ollut lämmintä tuskin kymmentä astetta.

Mutta missä nyt ollaan?

On suuri valtatie, ikivanha esihistoriallinen ajotie ja nykyaikainen rautatie sen rinnalla, joka Tonavan haarajoen Innin laaksoa myöten pyrkii Italiaan niin pitkälle kuin pääsee ja sitten sen loputtua Brennersolan läpi jatkaa matkaansa vuorien yli. Innlaaksosta, joka kuta ylemmä tullaan sitä vuolaampana virtaa yhä korkeampien vuorien välissä, haarautuu pieniä »innejä», sekä laaksoja että jokia, kuin ruotia kalan selkärangasta. Ne laaksot menevät aina alppien juurelle saakka, ja yhtä semmoista laaksoa myöten, Tsillerlaaksoa, mekin löysimme tiemme sinne, missä nyt olimme.

Tänne meidän laaksoomme tuopi oikein rautatie, joka eroaa isolta valtakuntain väliseltä radalta Jenbachin asemalla, muutama tunti ennen Insbruckia, Tyrolin pääkaupunkia.

Sitä sievää, siistiä, herttaista, kapearaiteista pikku rautatietä! Ollapa meillä Suomessa jossakin semmoinen kesäasukkaita varten rakennettu, esim. rantaradalta jonnekin Porkkalaan—tulee vielä selviämään, miksi juuri merenrantaa tuli ajatelleeksi. Se on aivan uusi, avattu liikkeelle muutama vuosi sitten, ja kiiltää puhtauttaan ja nuoruuttaan. Vaunujen seinät ovat lasista, niin että niistä kurkistelemattakin näkee ympärilleen, vauhti on hidasta, pysähdykset pikku asemilla pitkät kuin Porvoon radalla—mutta mikä ero muuten! mikä ero!—niin että silmä ehtii sulattaa sen, minkä se saa. Kun on pikajunan ahtaudessa kiitänyt ja keikkunut kuin viimeistä päiväänsä kohden, tuntuu sanomattoman suloiselta istua tässä vielä hengissä ja nauttia uudelleen elämästä ja sen antimista. Menköön maailma menojaan, ja jumalankiitos, että olen päässyt sen jaloista pois!

On ihanaa astua jossakin siellä kotona pois jyskyttävästä höyrypurresta noutamaan tulleeseen venheeseen ja soudella jotakin pitkää lahdenpoukamaa kohden niittyisten rantain välissä. On yhtä ihanaa tämäkin taival. Liekö missään maailmassa paikkaa, joka olisi niin viehättävä ja rauhoittava kuin tämmöinen viheriä vuorilaakso. Hajalle pyrkivään ja rikki revittyyn mieleen se vaikuttaa aivan ihmeellisen rauhoittavasti ja rajoittavasti, ja helposti voipi käsittää, miksi kaikki maailma tämmöisiin paikkoihin pyrkii. Laakso on kauttaaltaan niittyä, siellä täällä on siihen jotakin kylvetty, viljaakin. Ruis siinä parhaallaan hedelmöi, ohra tekee tähkää. Ruolla olevan tai juuri ikään niitetyn heinän tuoksu, tuon mehevän alppiheinän, joka tuoksuu vielä voiksi ja juustoksi muuttuneenakin, täyttää ilman. Siellä täällä on jollakin karummalla paikalla, minne joki on työntänyt hiekkaa tai sullonut kiviä, lehto, leppä-, tuomi-, pihlaja- tai kirsikkalehto, toisaalla kasvaa kuusia. Vainioiden keskeltä paistaa vähän väliä pienoisen sini- tai vihreäkattoisen kirkon valkea torni, sen ympärillä on hedelmäpuiden piirittämä kylä ruskeine, puisine huoneineen ja tuolla täällä jokin uudempaan tyyliin rakennettu hotelli.

Metsä on meillä aina niittymaiseman kehys, ja niin on täälläkin. Mutta kun metsä meillä tavallisesti peittyy puittensa taakse, näkyy se täällä kaikessa laajuudessaan ja suuruudessaan jyrkän vuoren rinteellä. Missä rinne on jyrkin, siellä on metsäkin synkin; missä taas loivempi, siellä on metsän keskessä pieniä peltoja ja niittyjä mökkien ympärillä, sydänmaan mökkien, jotka näyttävät käyvän yhä vähäisemmiksi ja köyhemmiksi, kuta ylempänä ovat, kunnes niitä lopulta ei ole niitäkään enää tuolla, missä erämaa, koskematon kivikorpi alkaa lumen ja kasvullisuuden rajalla. Sillä siinä se nyt on lumi, viileä silmälle nähdä, viileä keuhkojen hengittää, jatkona taivaasta, jonka hattaroista sen tuskin erottaa, jossa se ikäänkuin riippuu kiinni, näkymättömän voiman avulla ikäänkuin kannattaen tätä laaksoa, joka on sieltä laskettuna alas ihmisten hetkelliseksi iloksi.

No niin, vaikkei tämä nyt olisikaan taivaallinen puutarha, niin saanen sitä kuitenkin sanoa »maalliseksi paratiisiksi». Ja siksi minä sitä tahtoisin kutsua etupäässä sen tähden, että se niin paljon muistuttaa Pohjoismaita, Suomea.

Ja siinä se on sen suurin viehätys. Sillä—en tiedä, uskallanko sen tunnustaa—mutta ei ainakaan minua ole mikään ulkomailla matkustellessa liikuttanut enemmän kuin se, kun kohtaa siellä jotakin kotimaista, jotakin »omaa», jotakin, joka näöllään, tuoksullaan tai muulla muistuttaa minua siitä, mitä kotona on. Ja ilostus, hämmästys on kahdenkertainen, jos tuo tuttu esiintyy jotenkuten kirkastuneena, jalostuneena semmoiseksi, miksi kotoinen luonto tai kotoiset olot voisivat kehittyä, jos niitä osattaisiin ihmiskäsin ja ihmisaattein kirkastaa ja jalostaa.

Mutta juna on pysähtynyt—pysähtynyt siksi, ettei se pääse enää sen edemmä. Laakso on kapenemistaan kaventunut, vuoren seinät käyneet jyrkemmiksi, mäen huiput lumisemmiksi, ne ovat kupeelta kiertyneet eteen ja seisovat seinänä vastassa, muodostaen umpipohjukan. Ollaan siinä, mihin on pyritty, etsimässämme tyrolilaisessa vuorilaaksokylässä, Mayrhofenissa.

»ENSI-ILTA».

Vaikka matkailijaliike täällä on ollutkin jo kauan käynnissä, luoden m.m. lukuisia hotelleja, ei tämä kylä kuitenkaan vielä näy joutuneen sen turmeluksen alaiseksi, jonka heti huomaa vanhemmissa turistiseuduissa. Tulija saa rauhassa kantaa kapineensa kantajain ja ajurien niitä häneltä riistämättä—Italiassa oli ajuri minulta kerran rouvanikin ryöstää. Ajureja ei täällä muuten voisi ollakaan, sillä ei ole semmoisia teitä, joita myöten voitaisiin ajaa. Saamme lähteä itse itsellemme asuntoa etsimään. Sen löydämmekin heti aseman luota.

Ja kun nyt olemme kerran päässeet sille tuulelle, siihen mielentilaan, että kaikki meitä miellyttää, niin miellytti meitä hotellikin, mikä tapahtui nyt ensi kerran elämässäni. Se on kyllä kaikenlaisilla uudenaikaisilla mukavuuksilla varustettu, sähkö sekä -kelloineen että -valoineen, mutta samalla on siinä oma kansallinen leimansa. Se on vain hiukan hienommaksi kehittynyt talonpoikaistalo, rakennettu paikalliseen malliinsa.

Tyrolilaisessa talossa on tilava käytävä, joka jakaa sen kahteen osaan. Kahden puolen tätä käytävää on toisella puolen asuinhuone eli tupa— usein savutupa!—ja sen takana keittiö, toisella puolen jonkinlainen työhuone ja ruokasäiliö, Käytävästä vie raput toiseen kerrokseen, jossa sielläkin on läpi koko kerroksen samanlainen käytävä, mistä vie ovet makuuhuoneisiin. Molemmista näistä käytävistä pääsee verannalle eli parvekkeelle, jommoinen kiertää koko rakennuksen sen kumpaisenkin kerroksen kohdalla.

Tästä alkuperäisestä talosta on nyt melkein mitään muuta kuin sen pinta- ja kuutioalaa laajentamalla saatu aivan erinomaisen herttainen ja hauska vieraskoti. Alikerroksessa on yksi huone tarjoiluhuone eli vierastupa, jossa ei syödä, mutta nautitaan vain viiniä, olutta t.m.s. ja johon seudun rahvas kokoontuu iltaansa viettämään, välistä laulamaan ja tanssimaan. Tämä huone on sisustettu tukevilla pöydillä ja seinää myöten kulkevilla penkeillä. Sen takana on samalla puolella käytävää ruokasali, joka on pyhitetty varsinaisia vieraita varten, ja sinne paikkakuntalaiset eivät tule. Toisella puolen käytävää on jonkinlainen lukusali eli salonki, jossa on sanomalehtiä, kirjallisuutta ja kirjoitusneuvoja. Toinen sillä puolen oleva huone on jonkinlainen varastohuone tai on se sekin muodostettu matkustajain olinpaikaksi. Yläkerrassa ovat sitten makuuhuoneet. Verannat ovat isonnetut ja laajennetut vierasten olinsijoiksi, ja on niistä sateelta ja paisteelta suojaavien räystäitten alta mitä ihanin näköala laaksoon ja vuoristoon.

Kodikkuuden tunnetta lisää vielä suuressa määrin se, että se on talon oma väki, joka ottaa vastaan vieraat ja niitä hoitaa. Pulska isäntä ja komea emäntä—en ole missään nähnyt niin pulskia isäntiä ja emäntiä— tulevat ystävällisesti kättelemään ja riisumaan päällysvaatteita, talon omat tyttäret—en ole missään nähnyt niin paljon kauniita tyttöjä yhdessä paikassa kuin täällä—saattavat vieraan huoneeseen ja hänelle vuoteen valmistavat. Ja ne samat tyttäret toimivat sitten myös tarjoilijaneiteinä. Ei mitään ikäviä »kyyppareita», ei mitään liukaskielisiä ja -mielisiä »ovenvartijoita».

Ja kun sitten tullaan alas aterioimaan, niin istuutuvat isännät, emännät, tyttäret kukin vuoroonsa vieraalle seuraa pitämään, kysymään kuulumisia ja tarvittavia tietoja antamaan. Ikävä vain, että niiden saksa on sellaista, etteivät sitä berliiniläisetkään ymmärrä, mutta kun sanoo »joo! joo!» joka paikkaan, niin ainahan siinä suoriudutaan.

Tämän ravintolan omituisuuksiin kuuluu vielä, että se, samalla kun on täydellinen ravintola, on myöskin täydellinen talonpoikaistalo, jossa harjoitetaan maanviljelystä ja karjanhoitoa. Siinä on navetta, josta kuuluu lehmäin ammuntaa ja kilien kellojen kilinää aamuin ja illoin; heinää tehdään tuossa verannan edessä niityllä, josta apilaan tuoksu illan kosteuden kanssa leviää joka huoneeseen; tyttäret hoitavat kasvipuutarhaansa ja tuovat sieltä vihanneksia pöytään ja ruusuja pöydälle. Maidot, voit, juustot, jopa hunajakin, jota nautitaan kahvileivän kanssa ja jota mehiläiset valmistavat alppiniittyjen lemuavista kukkasista—kaikki ovat kotitekoa. Yksin valaistuskin on omaa, koko kylän omaa: kosken voima muutettuna alppi-sähkövaloksi.

Täällä on meidän mainio olla.

* * * * *

On vilpoinen, kirkas ilta tämä meidän tyrolilainen ensi-iltamme. Istumme parvekkeella. Tummina kohoovat vaarat ja luovat jyrkkiä piirteitä taivasta vasten, josta tähdet leimuaa. Vielä helottaa laskeneen auringon valo lumisilla huipuilla. Alppikoski kohisee, pienet purot solisee. Ruisrääkkä ääntelee, sammakko kurnuttaa kotoisen tuntehikkaasti, laulurastas sirauttelee alppien rinteiltä. Tuossa sihahti iltatuuli ruispellossa. Suljen silmäni ja olen—Suomessa.

TYROLILAINEN KYLÄ.

Olen koettanut etsiä sopivaa vertausta, joka antaisi sattuvan kuvan tästä Tyrolin kylästä vuorien välissä, mutta en ole voinut keksiä parempaa kuin sen vanhan, että se on hedelmä kukkaismaljan keskessä. Vihreässä kivimaljassa vihreä hedelmä. Vertauksen täydentämiseksi voi vielä lisätä, että tuo malja on asetettu lumen ja jään keskeen raittiina pysyäkseen.

Puhuakseni maalarien kieltä, niin ovat ne erilaiset »vihreydet», jotka antavat maisemalle täällä sen luonteen. Laaksomaljan pohja on niityn vihreää, yhtäällä kukkivan niityn, toisaalla vähän ruskeamman, jonka yli viikate jo on kulkenut, sekä toisin paikoin jyrkissä neliöissä olevaa rukiin ja ohran vihreää, maljan laidat ovat kauttaaltaan kuusimetsän vihreää, johon vain siellä täällä on vedetty suonia tai lätkätty pilkkuja samasta niityn vihreästä kuin alempana. Maljan ylimmän reunan muodostavat alppien kiviset, harmaan ruskeat selänteet ja huiput.

Siinä olisi valmis malli kivikupin »glaseeraukseen», aivan suorastaan luonnosta otettu. Ja jos te, kotoiset gobeliinien kutojattaret tai muut taiteellisten tapettien tekijät, haluatte niinikään suoraan luonnosta löytyvää mallia, niin enpä tiedä, mistä sen saisitte silmälle suloisemman kuin tuollaisen vihreän, kuusia kasvavan alppiseinän, jos sen ylälaitaan vielä kuvaatte raiteen sinistä taivasta, valkoisine poutapilvineen tai lumihuippuineen. Siinä on kaikki värit, mitkä suomalaisessakin maisemassa, vaikka vähän vaikuttavammin. Ja jos valo tuolla tavalla »tapioituun» huoneeseen tulisi katosta, niin pitäisi sen olla asua yhtä viehättävän kuin suomalaisen savupirtin, jonka lattialle olisi levitetty heiniä ja seinille ripustettu kaisla- ja ruohokerppuja kuivamaan ja jonka—katto olisi poistettu.

* * * * *

Keskellä tätä kylää on pienoinen kirkko, valkeaksi maalattu, ja katto ja torni vihreiksi. Kirkkoa piirittää yhdeltä puolen vähäinen hautuumaa, toiselta puolen pappila—papilla on komea bernhardiinikoira, joka istuu ikkunassa ja isäntänsä kehoituksesta silloin tällöin haukahtamalla tervehtii liiaksi tungettelevia turisteja—kolmannella puolella on kansakouluhuone. Koulu on ainakin osaksi kirkollinen, koska siinä näkyy antavan opetusta pappi ja myöskin eräs nunna eli n.k. »sisar».

Aivan kirkon läheisyydessä on joukko samanlaisia hotelleiksi muuttuneita talonpoikaistaloja, joista yhden edellä kuvasimme. Ulompana on puutarhain ja niittyjen keskessä toisia taloja, joita toisiinsa yhdistää mitä sievimmät jalkatiet.

Lähdemme muutamata semmoista seuraamaan. Se kulkee parhaillaan kellastumassa olevaa ruispellon piennarta. Pellon ojassa virtaa vastaamme huimaavaa vauhtia lähdekirkasta vettä, joka on siihen johdettu jostakin ylempää alppikoskesta, minkä kumea kohina alinomaa kuuluu korviimme. Tämä oja, joka kulkee talosta taloon, antaa kylälle sen erikoisen luonteen. Se on monessa suhteessa sen valtasuoni, sen voiman ja varallisuuden lähde. Melkein joka talossa on täällä pieni kotitarvemylly, jota tuo puro pyörittää. Siitä saa liikevoimansa rautapaja ja ainakin kaksi suurenlaista puusepäntehdasta, joissa höylät, sorvit ja sirkkelit käyvät sen avulla, ja käyttää se vielä lauta- ja lankkusahaakin. Nuo laitokset eivät kuitenkaan ole mitään suurtehtaita, vaan aivan yksinkertaisia kotiliikkeitä, joissa talonisännät poikineen ja muine väkineen tekevät työtään ja jotka etupäässä tyydyttävät paikallista tarvetta. Siitä on seurauksena, että koneet ja muut laitokset ovat mitä yksinkertaisinta lajia. Pyörä, jonka vesi panee liikkeelle, on läpimitaten pari kolme syltä, puusta tehty ja käy useinkin taivasalla. Vesi ruiskahtaa siihen kaitaisesta rännistä, ja kun pyörää tahdotaan pysäyttää, niin siirretään ränni syrjään ja vesi juoksee ohi; toisessa paikassa voi olla luukku rännin pohjassa, jota sulkemalla tai avaamalla vesi johdetaan rattaaseen tai siitä pois.

Paitsi näitä laitoksia tarjoo joka talon ohitse hyrskyävä puronen kaikenlaisia muitakin etuja jokapäiväisessä taloudessa. Siinä pestään pyykit ja astiat ihan keittiön portaiden edessä, siitä puutarhat kastellaan, ja olenpa nähnyt sitä kuljetusneuvonakin käytettävän siten, että laudanpalasia, halkoja, jopa puuastioitakin sitä myöten uitetaan talosta toiseen. Vaikka vesi yhä uudistuessaan näyttää olevankin kirkkaampaa ja puhtaampaa kuin Riihimäen lähdevesi, ei se näille herkkusuille kuitenkaan kelpaa ruoka- ja juomavedeksi. Sitä varten on erityinen johto, johon sama puro pumppuaa veden suuresta alppikoskesta ja joka milloin maanalaisia, milloin maanpäällisiä puutorvia myöten tuopi lirisevän pikkupuron joka talon portaiden eteen.

Mutta ei vesi vain vetenä hyödytä ja palvele kylää ja sen tarpeita. Tulenkin muodossa se vielä tunkee joka taloon, tulen ja valon, sähkölaitoksesta saadun. Kylän päässä olevaa pientä sähkölaitosta hoitaa sitäkin muuan talonpoika muitten töittensä ohella.

* * * * *

Kaikki se lorina ja lirinä, se hyrinä ja pyörinä, joka syntyy veden liikkeestä ja sen liikkeelle panemista laitoksista, tekee varsinkin vieraaseen hyvin virkistävän vaikutuksen. Se on musiikkia, joka soipi yöt ja päivät, ei yksitoikkoisesti, vaan aina eri äänilajeissa sen mukaan, millaiset ovat ilmat ja tuulet, erilailla silloin kun yksi laitos käy ja toinen seisoo, erilailla silloin, kun vesi hyrskyy rattaissa tai johdetaan niiden ohitse. Lähempänä ollen kuuluu yksi sävel, etäämpänä ollen toinen; kun ikkuna on auki, soipi puro niin, kun se on kiinni, näin; mutta aina sen kuulee ja aina siitä korva iloitsee.

Mutta kaiken yli kuuluu kuitenkin pikkupuron lirinän ja lorinan ohella suuren kosken kohina.

Tämän kosken muodostaa kolme vuorikoskea, jotka Mayrhofenin kylän kohdalla ja sen vainioiden keskessä yhtyvät toisiinsa. Nuo kosket ovat sekä kukin erikseen että toisiinsa yhtyneinä täydellisenä vastakohtana kylää palvelevalle purolle. Puro on työjuhta, kosket ovat täydellisiä villihepoja, joita eivät ainakaan täkäläiset ihmisvoimat näy kyenneen kesyttämään. Jalat suorina ja harja hajallaan karkaavat ne ohitse omia aikojaan ja omia teitään, ja ihmiset saavat kiittää onneaan, etteivät' jalkoihin sorru. Tuolta ylhäältä, ikuisten lumien ja ikuisten jäiden korkeuksista, ovat aurinko ja etelän lämpimät tuulet ne irtauttaneet. Hurjistuneina hyökkäävät ne alas hypäten yli huimaavien kuilujen, yhtyvät yhä useammat toisiinsa yhä isommaksi laumaksi, karkaavat toistensa kilvalla toistensa ohi, puristuvat vähän ennen laaksoon tuloaan pelkäksi vaahdoksi ja jatkavat sitä vimmaansa ja sitä vauhtiaan yhtenä ainoana kuohuna kylämme ohitse, pysähtymättä ainoaankaan suvantoon, huoahtamatta ainoassakaan niemen kainalossa tai akanvirrassa. Eivät mitkään meikäläiset kosket, ei Pyhäkoski, ei Imatrakaan ole tehneet minuun niin vihaista, niin hillitöntä vaikutusta kuin nämä ärjyt. Ehkä se tulee siitäkin, että ne tuskin tuntiakaan pysyvät ennallaan. Niiden vedenpaljous ja siitä seuraava vauhti ja vauhdin synnyttämä vilinä ja ulina vaihtelevat voimassa usein monta kertaa päivässä. Ne tulevat ja menevät kuin tuuliaispäät ja riippuvatkin suorastaan tuulista ja ilmoista. Yhtenä päivänä tai yönä sataa siellä tuolla ylhäällä lunta suunnattomat määrät, niin että missä eilen näkyi paljas kallio tai vihreä nurmirinne, siellä on tänään kaikki valkoisina kinoksina. Tänään siellä etelätuuli saa aikaan sateen, joka pehmittää kinokset, ja huomenna paistaa päivä täydeltä terältään. Mutta sitten on taas yöllä kylmä ja pakkanen, joka vähentää sulamista. Kaikki se tuntuu aivan välittömästi alppikoskessa, ja niin ne ovat lakkaamatta ilmojen hermostuttavan vaikutuksen alaisina. Sen kuulee helposti niiden äänestä ja näkee niiden hyrskystä. Väriäänkin voipi vesi silloin tuon tuostakin vaihtaa, muuttaen sinivihreän vaahtonsa keltaisen ruskeaksi.

Eikä vain siitä. Usein näyttää alppikoski villipeto tapojaan paljon tehokkaammalla tavalla, tulvimalla yli äyräittensä muutamien tuntikausien kuluessa. Silloin menee sillat, murtuu maat, särkyy pellot, kaatuu huoneet. Totisiksi käyvät talonpojan kasvot hänen semmoisista puhuessaan; sillä se on jotakin, jolle hän ei mitään voi. Ainoa, minkä hän mahtaa, on, että hän laskee kivellä kosken reunat niinkuin kanavan. Se estää tavallisissa oloissa ainakin rantaäyräiden vyörymistä, mutta veden nousemista vainioilleen hän ei voi estää. On oivallettu, että metsä pidättää kosteutta, että sitä siis on suojeltava, niinkuin hyvin huolellisesti suojellaankin ja vain määrän mukaan sitä hakataan. Muut varokeinot pitää täälläkin jättää pilvien pitäjän huoleksi. Ja se tehdään siten, että häntä lepyttääkseen ja häneltä suojaa anoakseen kerran vuodessa pannaan toimeen kirkollinen juhlakulkue, joka pappien messutessa ja suitsuttaessa nousee jonkin matkaa ylös vuorille ja johon kylän asukkaat miehissä ottavat osaa.

* * * * *

Tulvat ovat sitä tuhoisammat, kun viljelysmaata, jota ne aina tullessaan hävittävät, on niin vähän. Kylällämme, jossa asuu noin puolentoista tuhatta henkeä, on sekä asuttavanaan että viljeltävänään maa-ala, joka pituudeltaan on vain pari kolme kilometriä ja leveydeltään noin puoli sen vertaa. Kaikki, mikä ikinä voidaan, käytetään viljelykseen. Maan suhteen ollaan niin tarkkoja, että sitä ei raatsita jättää esim. halkopinojenkaan alle, vaan pinotaan halot ja muut puutavarat m.m. veden päälle, s.o. puron poikki asetetuille telineille.

Mutta jos maata on vähän, niin sitä paremmin se näkyy kasvavan. Olen harvoin nähnyt niin hyötyvää ruista—sitä nyt juuri parhaillaan leikataan—ja niin meheviä niittyjä. Heinä kasvaa ihan silmissä, ja sitä korjataan alinomaa—luulen että niitystä otetaan ainakin kolme luokoa vuodessa. Suurin osa vainioista onkin heinänkasvussa ja ainoastaan siellä täällä näkee vilja- tai perunapellon. Heinän ja viljan korjuun toimittavat vanhat miehet tai naiset, sillä kaikki reippaampi miesväki asuu koko kesän alpeilla karjan kanssa. Naisten huolena on myöskin hoitaa puutarhaa, joka on joka talossa ja jossa kasvaa etupäässä salaattia, kaalia ja juurikkaita. Hedelmäpuita, kirsikka-, omena- ja luumupuita on myöskin joka talon ympärillä.

Ja kukkia! Ruusupensas kasvaa miehen korkuiseksi puuksi ja nuokkuu kaiken kesää raskaitten kukkiensa painon alla. Kukkia on sitäpaitsi joka verannalla, joka parvekkeella, joka ikkunan ulkolaudalla—ja joka naisen ja miehen hatussa ja rinnassa juhlapäivinä.

Kukkaismalja!—niin, kukkaismaljahan se on siinäkin suhteessa tämä tyrolilainen kylä. Kukkaismalja, johon taatto taivahinen yhtenä päivänä vettä pilvistä valaa, toisena päivää paistattaa; ja jota hän vuoriseinän avulla suojelee milloin liialta kuumuudelta, milloin liian kylmiltä tuulilta.

MENOJA JA TAPOJA.

Emme ole kauankaan olleet tässä vuorilaaksossa Mayrhofenin kylässä, kun eräänä aamuna heräsimme kanuunain paukkeeseen. Pom! ensin yhden kerran ja sitten: Pom! Pom! Pom!—aina vähäin väliaikain perästä. Kun kello oli vasta viisi aamulla, niin oli ensimmäinen ajatukseni, että yöllä on sota syttynyt ja tästä nyt tulee kuuma päivä. Tätä luuloani vahvisti vielä se, että talon täysikasvuinen poika ikkunasta katsoessani näkyi täysissä tamineissa pyssy olalla, lippu toisella ja muuten puettuna tyrolilaiseen metsästäjäunivormuun, rientävän sinnepäin, mistä laukaukset kuuluivat. Ja muita samanlaisia univormuja riensi tietä pitkin sekä hänen edellään että jäljessään. Mutta mitä naiset sodassa tekevät?—sillä niitäkin riensi samaan suuntaan.

Ja yhä lasit tärisi ja kaiku jyrisi vuoresta vuoreen ukkosena. Pom! Pom! Ja ylhäältä vuoristosta pommitettiin samalla tavalla vastaukseksi muista kylistä.

Jospa ruutia ja pommeja ja pyssyjä ja univormuja tässä maailmassa aina käytettäisiin yhtä rauhallisiin tarkoituksiin kuin nämä kunnon marjahovilaiset niitä käyttivät! Sillä ei kaikki tuo pauke ollut muuta kuin jumalanpalvelukseen herättämistä. Joka kerta, kun on jokin suurempi juhla, ajetaan kansa sillä tavalla ylös unestaan sitä viettämään. Lähellä kirkkoa on niitty, niityn reunassa on kiviaita, kiviaidan päälle on asetettu kanuunan patruuneja, jotka siinä laukaistaan pitkän seipään kärkeen sovitetun sytyttimen avulla.

Jos olisi muukalainen matkailija kuinkakin sikeästi vielä tahtonut nukkua takaisin syntiensä uneen, ylös hänen täytyi ja lähteä katsomaan, mitä muuta merkillistä tarjosi se tapa, jolla Mayrhofenin tyrolilainen jumalaansa palvelee.

* * * * *

Oli tänään tavallista suurempi juhlallisuus, niin suuri ja harvinainen, että sitä Mayrhofenin kylän historiassa ei ole kuin kerran tätä ennen mainittu. Se oli n.k. »primitz»-juhla, joka merkitsee sitä, että tänä sunnuntaina lukee kylän kirkossa ensimmäisen messunsa nuori munkki, joka on kotoisin tästä kylästä. Kylä on ylpeä sille näin tapahtuneesta kunniasta ja on tehnyt kaikki voitavansa viettääkseen päivää arvokkaasti ja juhliakseen sen sankaria. Jo kansakoululapsilla oli ollut koko viikon lupa köynnösten ja seppelten sitomista varten, joilla oli kirkko koristettu ja rakennettu riemuportti kirkon eteen. Jo lauantaina olivat useimmat talot liputetut, ja kun nuori fransiskolaismunkki saapui, olivat kyläläiset torvisoittokuntineen häntä asemalla vastaanottamassa. Illalla paloi värilyhtyjä joka ikkunassa, joka parvekkeella, ja tuon tuostakin leimahti pimeydessä bengaalisalamoita. Siellä täällä paloi vaarain huipuilla ja rinteillä kokkoja. Mutta kaikista liikuttavin ja omituisin oli serenaadikonsertti, jonka torvisoittokunta pani toimeen. Pappilan rappusilla, jotka tuovat suoraan kirkkomäelle, istuu nuoren munkin isä, joka nähtävästi on ollut poikansa kanssa kutsuttuna päivällisille papin luo. Ukon takana ja ympärillä seisovat kylän vanha pappi—se sama, jonka koira ikkunasta haukkuu ohikulkevia—ja muutamia muita munkkeja ja pappeja. Itsellään rovastilla on sikari hampaissa. Portaiden eteen itse kirkon mäelle on asettunut torvisoittokunta kyläläisten ja muukalaisten matkailijain ympäröimänä. Soittokunta kaiuttelee säveleitään, etupäässä iloisia valsseja ja polkkia. Jokaisen numeron jälkeen huutavat papit portailta: bravo! bravo! ja taputtavat käsiään. Ja mikseivät taputtaisi! Kyläläiset antavat heille parasta, mitä heillä on, soittonsa, ja tekevät sen vilpittömästä sydämestä. Kertoohan vanha eteläranskalainen legendaruno, kuinka hurskas temppujen tekijä, markkinavoimistelija, kun ei tiennyt eikä osannut madonnalle parempaa ilouhria omasta puolestaan antaa, levitti mattonsa hänen kuvansa eteen ja voimisteli siinä, kunnes luuli näkevänsä jumaloitavansa hänelle hymyilevän ja päätään nyökäyttävän.

* * * * *

Mutta nyt on sunnuntai ja nyt mennään kirkkoon. Kaikkialta tulvii kansaa pientä temppeliä kohti, vuorilta valuen ja laaksoista nousten. Ne eivät mene sinne tunkeillen ja toistensa kilvalla niinkuin meillä mikä mistäkin pääsee. Kulkevat järjestetyssä juhlasaattueessa. Kirkon edessä seisoo kylän kaarti, ampujapataljoona lippuineen ja pyssyineen, ja muodostaa kujan. Siitä kujasta astuu sisään papisto pyhiä kaluja kantaen. Heidän päällään kantavat kuoripojat telttakattoa. Pappien keskessä astuu nuori, ruskeaan sarkavaippaan puettu nuorukainen, jonka pää on keskeltä kalju. Heidän jäljessään tulee rivi nuoria valkopukuisia tyttöjä, kaikilla valkeat seppeleet päässä. Sitten seuraavat »viranomaiset», joista tunnen metsäherran, postimestarin, asemapäällikön ja santarmin. Nyt kansakoululapset nunnansa opastamina. Ja lopuksi suuri yleisö, talonpoikainen kansa. Se osa juhlakulkueesta on vaikuttavin ja komein. Kaikki ovat kansallispuvuissa, naiset mustissa hameissa ja liiveissä, päässä musta huopahattu, josta riippuu hienoista vaski- tai hopealangoista tehty töyhtö. Miehillä on useimmilla polvihousut ja kaikilla paksu lyhyt takki harmaasta sarasta. Päässä on heillä huopainen lakki höyhentöyhtöineen ja punaisine kukkineen. Ne ovat kaikki komeata, sitkeää, luisevaa, rotevaa, jäntevää kansaa—en missään maailmassa ole nähnyt niin komeita vartaloita, niin terveitä kasvoja, niin paljon luontaista karakteeriä, ellen ota lukuun merenrantain kalastajia. Kansallispukujen yhtäläisyys tekee univormumaisen vaikutuksen ja muistuttaa samalla Suomen heränneitä, joihin muutenkin miesten lyhyet sarkatakit johtavat ajatuksen.

Kun kaikki, jotka ovat mahtuneet kirkkoon, ovat sinne kadonneet ja loput jääneet pää- ja sivuovien eteen, komentaa tohtori, joka on Mayrhofenin kaartin päällikkö, kokokäännöksen ja kaarti asettuu kirkon seinämälle lepoasentoon jumalanpalveluksen ajaksi.

Katolinen jumalanpalvelus on enimmäkseen soittoa ja laulua ja messua, ja on sitä mieluista kuunnella istuessaan varjostavan vaahteran alla hautuumaan kivikko-aidan päällä. Urut soivat siellä, koraalit hymisee, rukoukset veisataan tai messutaan ja kansa vastaa »amenilla» ja muilla, niinkuin meilläkin. Koululasten osanotto kirkonmenoihin on sangen miellyttävä piirre. Tuon tuostakin kuulee heidän heikkojen lapsellisten ääniensä yhtyvän rukoukseen. Epäilemättä on tässäkin yksi niitä ihmisluonteen hienoon tuntemiseen perustuvia keinoja, joita katolisessa kirkossa on niin runsaasti ja joilla se niin voimakkaasti sitoo ihmisiä itseensä. Kun lapset näin pienestä pitäen saavat olla myötävaikuttavina jumalanpalveluksessa, kasvattaa se heissä tietysti kiintymystä kirkkoon, ainakin ulkonaisesti. Kirkon kannalta katsottuna on sillä tietysti paljonkin voitettu.

Koraalien ja messuamisten jälkeen seuraa saarna, jonka pitää eräs nuori fransiskolaismunkki, joku vihittävän vanhempi toveri. Se on hehkuva, lämmöllä, voimalla ja sopusointuisilla liikkeillä mainiosti esitetty ja kuuluu hyvin kirkon ulkopuolellekin. Sen minkä sitä ymmärrän, on se sitä tavallista jumalansanaa, sitä semmoista, joka jyryää kaikkea ajan pahuutta ja epäuskoa vastaan, koettaen osoittaa inhimillisten pyrintöjen, varsinkin tieteiden kykenemättömyyttä ratkaista ihmishengen suurimpia kysymyksiä. »Ei koskaan ole tyytymättömyys, huolimatta kaikista keksinnöistä ja elämän mukavuuksista, ollut suurempi kuin nyt.» Sen saarnan olen kuullut monet kerrat omissa kirkoissamme, ja olisi sen voinut pitää mikä luterilainen pappi tahansa.

Mutta sitten seurasi päivän merkityksen, nuoren munkin ensimmäisen julkisen esiintymisen johdosta messun pitäjänä ja sakramentin jakajana annettu esitys ensin sakramentin merkityksestä ja sitten papin asemasta ja tehtävästä, esitys, jonka sisältö kyllä entuudeltaankin oli kirjoista tunnettu, mutta joka vaikutti aivan uudesti, näin välittömästi, korvaan puhuttuna, sanoin selitettynä. Sakramentti on— sanoi munkki—enemmän kuin mikään muu omiansa uskoa vahvistamaan ja ylläpitämään ja antamaan ihmisille voimaa ja luottamusta. Kun Jumalaa muulloin rukoillaan, niin on Jumalan vallassa kuulla tai olla kuulematta rukousta. Ehtoollistilaisuudessa sitävastoin on Jumala papin palvelija, hänen orjansa, joka on lupautunut tekemään kaikki, mitä hän pyytää. Niin pian kuin pappi tarttuu sakramenttiin ja toimittaa siihen kuuluvat menot, sitoo hän Jumalan tekemään mitä tahtoo. Hostiaa käytellessään pappi on Jumalan sijainen, joka hänen valtuuttamanaan antaa syntien anteeksi antamisen jokaiselle, joka toimituksessa läsnä olemalla tahtoo siitä tulla osalliseksi. Tätä oppia esittäessään saarnamies ei sanallakaan koskettanut siihen, missä mielessä, missä sisällisessä mielentilassa ehtoollinen on nautittava, vaan vaikuttaa se, ehtoollinen, ehdottomasti, mistään riippumatta. Kun papilla on tämmöinen valta, tämmöinen avonainen valtakirja, niin—ja lopulta kääntyi puhuja kuorissa istuvan nuoren papin puoleen, huomauttaen hänelle tätä hänen merkitystään ja tärkeätä tehtäväänsä ja siitä seuraavaa vastuunalaisuutta.

Ei koskaan ole minulle selvempänä esiintynyt paavin Pietarin-sijaisuus, eivät koskaan ole taivaan valtakunnan avaimet, joilla katolinen kirkko avaa tai sulkee ovet autuaitten asuntoihin, helisseet räikeämmin korvissani.

Saarnansa päätti munkki polvirukouksella saarnastuolissa, jonka rukouksen hennot lasten äänet taas toistivat.

Ja sitten seurasi nuoren vastavihityn munkkipapin ensimmäinen julkinen kirkollinen toimitus, hänen messunsa ja ehtoollisensa. Hänen ehtoollisensa, sillä katolisessa kirkossa nauttii, kuten tunnettu, pappi itse ehtoollisen ja muut tulevat siitä vain välillisesti, läsnäolonsa kautta osallisiksi. Merkiksi siitä, milloin pappi nauttii leivän, ja että kaikki, jotka eivät sitä näekään, kuitenkin tietäisivät hetken ja silloin tekisivät ristinmerkin, helähtää katolisissa kirkoissa tavallisesti pieni tiuku, tai soi myöskin kello tornissa. Se on salaperäisen tunnelmallinen tuo kirkollisen toimituksen huippukohta, kun kaikkien valmistusten jälkeen, soittojen ja laulujen vaiettua yht'äkkiä syntyy kuolon hiljaisuus, kun kaikki sekä kirkossa että sen ulkopuolella lankeavat polvilleen ja nöyrässä alistuvaisuudessa antautuvat mystillisen tunteen valtaan. Olin kerran läsnä semmoisessa tilaisuudessa, toistakymmentä vuotta sitten, kun paavi Leo XIII vainaja viisikymmenvuotisen piispautensa riemujuhlassa nautti ehtoollisen Pietarin kirkossa, jossa silloin oli läsnä viisikymmentätuhatta henkilöä. Toimituksen päätyttyä syttyivät Pietarin kirkon jättiläisurut soimaan ja ihana, mahtava laulu vyöryi alas kupoolien kätköistä.

Niin tapahtui Mayrhofeninkin pienessä kirkossa. Urut soivat, lapset ja papit lauloivat. Mutta oli tämä meidän kylämme nuoren miehen ensimmäistä virkatoimitusta juhlistamassa jotakin, jota ei paavin juhlassa ollut.—Pom! Pom!—ja taas—Pom! Pom!—pamahteli kirkon takana olevalta niityltä. Olivat korvat mennä umpeen, sydän ja rintakehä vavahtelivat, pääskyt pakenivat pesistään räystäitten alla, ikkunat tärähti.

Pataljoona asentoon!—Kunniaa!—komentaa tohtorikapteeni, ja kylän kaarti tekee kirkon seinämällä kunniaa, sill'aikaa kun muut ristinmerkkiä.

—Ladatkaa!—Lauk…!—ja kun kanuunan patruunat ovat loppuneet, pamahtavat pyssyt yhteislaukaukseen ja pahvitulpat pölähtävät savun kanssa korkealle ilmaan.

Komeata väkeä tuo kotoinen kaarti! Kylän parhaat nuoret miehet, joita ja joiden univormuja oli ollut hyvä aika ihailla toimituksen kestäessä. Takki harmaata sarkaa, ulottuen vain ristiselkään ja sopien mainiosti noihin solakoihin jänteviin vartaloihin. Housut mustat polvihousut. Sukat valkoiset. Kengät vuorimiehen mukavat, suuret, raudoitettuine pohjineen. Rintaa peittämässä heleän punaiset, kullalla kirjaillut liivit ja vatsan päällä leveä, kirjava nahkavyö. Päässä sitten töyhtöinen lierilakki, kiinnitettynä leuan alle mustalla nauhalla, Kirkon kunniavartio, paavin paikallinen sveitsiläiskaarti. On monenlaista menoa ja muotia tässä maailmassa, on senkin seitsemän seremoniaa. Mutta välipä tällä, kun kukin koettaa parastaan, antaa Jumalalleen sen, mikä hänen mielestään on Jumalalle tuleva—antaa hänelle vuoriseinäinsä sataisen kaiun, antaa ilonsa tämä, kun tuo surunsa, uhraa riemunsa yksi, kun toinen huokauksensa ja vaikerointinsa. Älkäämme naurako, ettei meitä naurettaisi!

Jumalanpalvelus on kirkossa päättynyt ja kaarti asettuu taas kujaksi kirkon edustalle. Soittokunta, joka jumalanpalveluksen aikana on ollut läheisessä ravintolassa, saapuu sekin paikalle marssia soittaen. Vähitellen alkavat ihmiset tulvia ulos kirkosta samassa järjestyksessä kuin olivat sinne menneet. Nyt ei olla enää niin totisia ja juhlallisia kuin äsken kirkkoon mentäessä. Soittokunta asettuu saattueen etunenään ja viepi iloista marssia kaiuttaen papit, viranomaiset ja muut lähellä kirkkoa olevan ravintolan edustalle, jonka oven päällä on kirjoitus: »Willkommen Primitziant!» (»Tervetuloa vastavihitty!») Ravintolan edustalla soitetaan vielä muuan kappale, kaarti ampuu yhteislaukauksen, ja nuori pappi menee pappien, viranomaisten, sukulaistensa ja muiden valittujen kanssa ravintolaan juhla-ateriaa nauttimaan. Muu väki vetäytyy toiseen vastapäätä olevaan ravintolaan, jossa soittokunta soittaa, ja kaarti on tilannut itselleen paikan kolmannessa. Pian kuuluu iloista sorinaa, laulua ja lasien kilinää kaikkialla kirkon ympäriltä. Ravintolan edustat, parvekkeet ja varjoisat puutarhat ovat täynnä juhlapukuista ja keveämielistä kansaa, jota eivät maalliset eivätkä taivaalliset huolet rasita. Näkö on todella ihana ja kauneutta täynnä tuossa heleän auringon valaistuksessa viheriäin vuorten seinien välissä, ikilumisten alppien alla.

Illalla riemu vasta oikein remahtaa. Silloin pistää nuoriso tanssiksi ravintoloissa. Huilut, mandoliinit, sitrat soivat ja ketteräjalkaiset parit tanssivat sekä uuden- että vanhanaikaisia tansseja. Yksi näistä viimemainituista muistuttaa kasakkatanssia nivelten notkistamisineen ja korkealle ilmaan hyppimisineen. Hyppiessään naisensa ympärillä lyö kavaljeeri yhtämittaa käsillään pohkeihinsa ja istuimiinsa, josta syntyy rätinä kuin rakettien räiskyessä. Sitten tarttuu hän naiseensa, pyöräyttää häntä, heittää häntä korkealle ilmaan ja jatkaa taas tasajalkatanssiaan.

Ja kaikki tuo tapahtuu köyhän munkin kunniaksi, joka nyt lopullisesti on eronnut maailmasta, joka ei enää voi sen iloihin ottaa osaa, jolla ei saa olla, ei rahaa, ei tavaraa, ei taloa, ei kotoa, ei ystäviä eikä —vanhempiakaan. Sillä heistäkin hän nyt parin päivän vierailun jälkeen eroaa, vetäytyäkseen jonnekin luostariin ja sinne hautautuakseen. On hän koko ajan vähän alakuloinen ja raukea tuo nuori jäntevän näköinen mies. Mahtoi pysyä isänsä, tavallisen talonpojan ammatissa, elää ylhäällä viileässä vuoristossa karjaa paimentaen tai vieraita kukkulalta kukkulalle opastaen. Ehkä olisi siitä ollut ilo isompi— ainakin hänelle itselleen.

Kyläläisilleen hän nyt kylläkin ison ilon valmisti, antoi heille tervetulleen tilaisuuden juhlimiseen, johon he täällä kyllä muutenkin ovat valmiit.

Niin, jäi mainitsematta, että äskeinen pappi saarnassaan huomautti näitä mayrhofenilaisia vielä siitäkin, että heille saattaa kerran vielä olla suuri etu siitä, että heillä on tarvittaessa tämä sukulainen ja tuttava heidän puolestansa puhumassa. Sillä hänestä tulee ehkä pyhä mies ja aivan varmaan on hän kerran pääsevä taivaaseen. Ehkä eli näillä juhlimisilla siis aatetta ja tarkoitusta enemmän kuin ensi näkemältä näyttikään.

TULVA JA SEN TUHOT.

Eilen oli painostavan kuuma ilma edellisen päivän sateen jälkeen. Jyrkkien vuorten ympäröimässä kattilalaaksossa ei tehnyt mieli mihinkään liikkua, istuskella vain varjoisessa lehdossa, niityn alla, ruispellon pientaren laidassa, alppikosken rannalla, jonka jääkylmistä, suoraan jäätiköiltä tulevista kuohuista levisi viileä veto läheisimpään ympäristöön. Lehtikuuset ja muut kuuset antoivat siimestä. Mehiläiset surisivat kukasta kukkaan, ruista leikattiin, lyhteitä sidottiin ja pantiin kuhilaalle. Toisaalla tehtiin heinää. Kaikki tyynesti ja verkalleen, sillä eivät ole viljelykset täällä pienipeltoisessa vuorikylässä niin laajat, ettei niitä ehtisi hoitaa ilman rasitusta ja ponnistusta. Katse harhaili pitkin laaksoa, joka milloin avartuu, milloin kapenee, jakautuen ikäänkuin peräkkäin oleviksi eri huoneiksi, joiden lattioita peittävät heleän vihreät nurmimatot ja joiden seiniä verhoavat tummanvihreät metsäiset vuoriseinät. Maisema siinä on kuin hieno salonki, ja ruskeat ja valkoiset talot, kirkot ja huoneet ovat kuin huonekaluja salongissa. Ja kattona on heleän sininen taivas ja sen kannattimina häikäisevän valkoiset lumihuiput.

Onni, tyytyväisyys ja huoleton rauha täyttää luonnon, ja sen sydämen alla sykkii pidätetty riemu, joka vasta illan viileän tullen valloilleen remahtaa. Kussa on aurinko laskenut, niin siinä tuhannet heinäsirkat virittävät kiihkeät virtensä ja sytyttävät kiiltoperhoset taikalyhtynsä ja käyvät keijuistanssiinsa vainiolla. Ja hotellien verannoilla soi huiluja ja pillejä, ja kylän nuoriso panee toimeen katrilleja kaukomatkaisten vierasten viihdyttämiseksi.

Mutta auringon laskun jälkeen on lumihuippujen hartioille ilmaantunut harmaata huntua, joka on siitä kasvanut, laajentunut, alennut, kutoutunut tiheäksi koko taivaan yli ulottuvaksi pilveksi, ja myöhemmin illalla, puoliyön lähetessä huoahtaa luonto, liikahtaa ilma ja hiljainen sateen suhina oli vuoteelleen vaipuneiden tuutilaulu.

Satoi vielä aamullakin ja on satanut koko tämän päivän. Ja semmoista on sää ollut useampia päiviä. Yhtenä päivänä painostavan kuuma, toisena sitä seuraava lämmin sade runsaasti heruvista pilvistä.

On sangen salaperäistä tuommoisena sadepäivänä, kun kaikki se maailma, joka muulloin vuorten rinteiltä näkyy, kun kaikki se elämä ja vaihtelu, jota sieltä voipi seurata, on kokonaan kadonnut. Ei tiedä mitään, mitä yläilmoissa tapahtuu. Ja kuitenkin voi siellä tapahtua monenlaisia asioita. Silloin kun laaksossa sataa, voi siellä olla kirkas pouta yläpuolella pilvien, joko lämmin pouta tai kylmä pouta s.o. pakkanen, riippuen siitä, mistä päin tuulet käyvät. Mutta siellä voi myöskin sataa vettä ja olla lämmin samalla kuin laaksossakin. Sen tietää siitä, että silloin alppikosket paisuvat ja niiden viheriän sinertävä vesi muuttuu likaiseksi.

Niin, tänä aamuna siis satoi. Satoi lämmintä, leppoisata, kohtisuoraa sadetta. Asuntoni ohitse kuohuu toisella puolen iso, aina vaahtoava alppikoski, toisella puolella lirittää pienoinen puro, joka saa vetensä suuresta koskesta ja on johdettu niittyjen, vainioiden ja metsikköjen halki talosta taloon, kylästä kylään antamaan liikevoimaa myllyille, pienille tehtaille ja muille laitoksille. Iso koski ei näy ikkunaani syvästä uomastaan, vaikkakin sen kohina aina kuuluu sisään. Pieni puro sen sijaan näkyy, ja oli sen vesi nyt ruskean keltaista—todistus siitä, että yläilmoissa oli vietetty levoton yö, oltu pahalla tuulella. Ne ovat muuten usein pahalla tuulella nuo vuorten jättiläiset, mutta yhtä pian ne taas mielensä muuttavat ja illalla voi puro taas olla kirkas. Mutta tällä kertaa se ei tapahtunut.

Kun istuin ikkunassani ja tuon tuostakin katsahdin ulos, niin sattui silmääni jotakin vilkkuvaa valkeata puitten lomitse. Joku siellä kosken rannalla juoksee.—Mutta mitä ne siellä taas juoksevat ja yhä vilkuttavat? Eikö totta niin se olekin kosken vaahtoa, joka siellä pärskyy! Se on siis noussut syvästä uomastaan niin korkealle! Kiiruhdan katsomaan, ja kun tulen Tsillerkosken rannalle, joka on vain kivenheittämän päässä asunnostani, niin kohtaa minua siellä mahtavan kamala näky. Tsiller on paisunut ja täydellisesti muuttanut muotonsa. Sen sinisen vihreä, läpikuultava vesi on, samoin kuin pikku purokin, ruskean keltaista, paksua kuin uunintekijän kaukalossa. Olen seisonut tuskin viittä minuuttia rantakivellä, kun vesi jo kastelee jalkojani ja pakottaa väistymään. Se pauhaa aivan vimmatusti ja vähän väliä kuuluu kuohujen sisästä kuin kumeita laukauksia, jolloin maa vavahtaa. Ne ovat veden mukanansa kiidättämät kivet, jotka iskevät toisia kiviä vastaan ja laskevat kolinkolia alas.

Se on komeaa—minusta!

Mutta rannalla seisoo vanha leskivaimo, emäntämme, jonka talossa asumme. Hänestä se ei ole komeaa. Hänen kasvoillaan ilmenee huoli, ilme, joka tyynen talonpoikaisnaisen mielen mittarissa jo merkitsee— hätää! En sitä vielä silloin siksi käsitä, mutta kyllä kohta. Sillä kun käymme metsikön läpi vähän matkaa ylöspäin kosken rantaa, on vesi siellä jo melkein rannan tasalla. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten se oli murtautunut yli juuri siitä paikasta ja hävittänyt puut ja hävittänyt pellon.

Kun nousen takaisin rannasta, näen väkeä juoksujalassa rientävän kylän tietä koskelle päin ja kuulen kirkonkellon antavan hätämerkkejä. Kaikki kiiruhtavat sillalle päin, joka toisessa päässä kylää vie kosken poikki. Siellä vasta huomaan, että onkin kysymyksessä totisin tosi. Kulku sillan poikki on jo kielletty, sillä vesi uurtaa maata sen ranta-arkkujen alta. Silta on puinen riippusilta, jota kannattaa vain kaksi kivistä kyhättyä arkkua, toinen toisella rannalla.

Sillan yläpuolella uurtaa vesi jo minkä kerkiää rantaäyräitä, ja tuon tuostakin, yhä enenevällä nopeudella, putoaa siitä kiviä ja soraa, vieden niiden päältä pala palalta viheriää niittyä. Kivet paukkavat kuin tulinuijat mennessään pohjaa myöten veden viskeleminä. Siellä on toisella rannalla talo vain muutamia metriä rannasta. Jos vesi saa tehdä työtään eikä tule kovempaa maata vastaan, ei ole kestävä kauan, ennenkuin talo suistuu koskeen. Onneksi on sillä suojanaan muutamia puita, joiden juuret pidättävät maan vyörymistä, ja vähän päästä tuleekin vastaan kalliopohja, joka pelastaa sen talon.

Mutta toinen talo sillä puolen, missä seisomme, on enemmän uhattu. Jos silta menee, repäisee se mennessään maantien, joka on vähän korkeammalla muuta maata, ja silloin menee ei ainoastaan sillan alapuolella oleva iso talo, kaksi komeaa isoa taloa—vaan myöskin niitä vastapäätä sillan yläpuolella oleva sahalaitos.

Jo huojuukin sillan päässä seisova, veden rajaan pystytetty sähköjohtopylväs, huojuu ja kaatuu, jääden riippumaan lankainsa varaan, kunnes ne katkaistaan. Aivan viimeisessä hetkessä saadaan kuitenkin sillan pää estetyksi vyörymästä, kun hevosten ja miesten vetäminä saapuu suuria kuusia, jotka oksineen päivineen pyöräytetään äyräältä alas ja rautaketjuilla ja sähköjohtolangoilla kiinnitetään maahan lyötyihin paaluihin. Puut hiljentävät veden vauhtia ja voimaa lähinnä rantaa, maan vyöryntä lakkaa ja talot ovat pelastetut. On pelastettu myöskin sillan korvaan rakennettu madonnan maja, jossa hänen kuvansa edessä palaa vahakynttilöitä ja jossa pienet vestanneidot uhatuista taloista ovat näitä uhritulia ylläpitäneet. Leppeältä, ystävälliseltä näyttää pyhä äiti lapsi sylissään, ja jos hän voisi sitä estää, ei maailmassa varmaankaan mitään tuhoja tapahtuisi. Ja jos auttaisivat vahakynttilät ja muut uhrit ja anomukset, joita heikot ja halvat voimattomat taivaallisten ja maallisten mahtien edessä suitsuttavat toiveittensa täyttämisen toivossa—!

Kun ei »näytelmä» tällä paikalla enää tarjoo tarpeellista jännitystä, niin siirtyy katsojain joukko—etupäässä müncheniläisiä, berliiniläisiä ja wieniläisiä matkailijoita—toiseen paikkaan hiukan alemmaksi.

Mitä ovat näyttämön tragediat siihen verraten, mitä tuossa edessämme tapahtuu! Musta vuorenseinä taka-alalla taivas maan tasalla, sen katto ikäänkuin sisään romahtamaisillaan; vettä tulee kuin saavista kaataen. Keskellä näyttämöä jyryävä koski, joka parhaillaan patoaa kivistä ja puista saarta keskelle väyläänsä, tukahduttaen oman kulkunsa ja viskaten kaiken voimansa vastaiselle rannalle, jossa seisoo vasta rakennettu köyhän miehen talo. Talon ja kosken välissä on puutarha mitä kauneimmillaan, mitä kukkeimmillaan.

Väylänsä muuttanut koski on yhtäkkiä kääntänyt kaiken vihansa tätä taloa vastaan. Selkä kyömyssä se aina uudistuvissa hyökkäyksissä ryntäilee talon rantaa vastaan sekä veden että kivien voimalla ja saa pian kiveyksen rikotuksi. Maa vyöryy nyt kuin hiekka, lohkeilee suurissa paakuissa, ja puutarha omenapuineen, ruusuineen, vihanneksineen, perunamaineen ja äsken siinä kimmeltävine punaisine, sinisine ja hopeisine lasipalloineen katoaa koskeen.

Vaikuttavimmissa kohdissa ylärivin yleisö, s.o. seudun talonpoikaisnaiset, nyyhkyttävät ja huoahtelevat. Saksalaiset herrasväet—müncheniläiset, wieniläiset ja berliiniläiset— huudahtelevat vain: »kollossal!» »gollossal!» Koettavat kyllä saada kasvoihinsa säälivän surkuttelevan ilmeen, mutta ihailevat etupäässä jättiläisen voimaa. Erityisen liikuttava kohtaus on, kun oven edessä oleva penkki, jossa talon väki illoin istui ylös alpeille katsellen, vyörähtää veteen. Eikä oikeassa draamassa saa puuttua koomillisiakaan kohtia: yht'äkkiä puhkee kivijalka ja talon kaikki roskatavara—vanhoja vaatteita, rikkinäisiä astioita ja sen semmoista—pullahtaa ulos ja sukeltaa jokeen. Kaikki muut tavarat, yksin ikkunat seiniltäkin, ovat kannetut pois ja kasatut korkeampaan paikkaan. Mutta kohta romahtaa alas huoneen alikerran kivinen päätyseinä—ja se ei enää ketään naurata. Talo on pilalla, sillä vaikka se ei kokonaisuudessaan sortunutkaan, kun taaskin tuli vastaan kalliopohja, niin on pieninkin, vähän kovempi tuulen puuska päättävä sen päivät.

Liekö koski nyt katsonut siinä paikassa tehtävänsä päättyneeksi—se jättää sen rauhaan ja suuntaa voimansa toisaanne, vastaiselle rannalle, meidän rannallemme.

Lehto, jossa kuuman päivän siimestä pidin, on veden alla. Puut huojuu ja puut kaatuu, piennarheinä katoo likaisen mudan alle, keltaista rukiin sänkeä näkyy vielä vähäsen, mutta kohta katoo sekin, kuhilaat keikahtavat kumoon ja menevät menojaan. Ruokamulta, jota siihen on viidenkolmatta vuoden kuluessa käsin kannettu kivien päälle, valahtaa kosken alle kuin liina lattialle. Siinä meni hernemaa, perunamaa, niittymaa, ja vanha köyhä leski seisoo rannalla huojutellen ruumistaan. Tuolla köyhältä talo, täällä köyhältä pelto!

Eihän voi luonnon voimia vihata, eihän saa sallimusta vastaan kiukutella, mutta tuo likainen vesi, tuo raaka voima, joka ei kysy muuta kuin mistä itse parhaiten yli pääsisi, joka vaatii kaikki väistymään, kaikki sortumaan ja joka aina—niin aina!—käy köyhiin käsiksi, karkaa aina kurjien niskaan, repii repaleita, raastaa raukkoja—se on susi sukuansa, se on koira tapojansa.

Mutta ei saa vedenkään väkivalta ikipäivin valtoineen riehua! Pelastustyö, joka on tähän saakka ollut hajanaista—yksi siellä, toinen täällä, kukin omaa rantaansa lujittamassa, omia tavaroitaan kantamassa —keskittyy yht'äkkiä tähän yhteen ainoaan paikkaan. Vanhalla leskellä on ainoa niittynsä vähän ylempänä sitä peltoa, minkä virta vei. Pitkin pituuttaan on pellon reuna kivetty, mutta kohta alkavat kivet irtautua kaivavan ja kaatavan veden voimasta. Silloin kylän parhaat pojat, sen reippaimmat nuoret miehet rientävät hätään, kaatavat puita paikasta, joka ei ole uhattu, laahaavat ne veteen, kytkevät ne paaluihin kiinni, ja voimatonna väistyy taaskin kosken kiukku vastustavien ja suojaavien oksien tieltä.

Vanhan vaimon niitty on pelastettu, paras osa hänen omaisuudestaan riistetty hurtan hampaista, juuri kun se oli sen nielemäisillään. Jos siinä toimettomina seistiin, ei mitään koetettu, ei mitään uskallettu eikä mihinkään uskottu, niin toivottomalta kuin kaikki näyttikin, niin siinä meni kaikki köyhältä. Ja jos olisi sama temppu tehty toisellakin rannalla, muissakin uhatuissa paikoissa, jos ei olisi vitkasteltu ja epäröity, jos ei olisi johtoa puuttunut, niinkuin sitä aina hätätilaisuudessa puuttuu—ja jos ennen kaikkea olisi ajoissa tarkastettu patoja ja rantavalleja eikä luotettu niiden kestävyyteen, silloin olisi Tsillerjoki luultavasti saanut laulaa soloansa omassa uomassaan.

Oli kamala se yö, joka pian seurasi tuhon päivää, sillä vasta iltapuolella oli koski alkanut paisua ja pimeä yllätti. Nyt oli pantu toimeen täydellinen järjestetty vartioimis- ja tulvan vastustamistyö. Kylän miehet olivat alinomaa liikkeessä rientäen paikasta toiseen tukkeamaan aukkoja ja niihin kiviä ja puita kasaamaan. Sillan molemmissa päissä paloi suuri nuotio ja liikkeessä olevilla miehillä oli suuret tulisoihdut käsissään, joiden valossa he työtään tekivät. Yhä kuului kohinata ja pauketta kuin maanalaista ampumista. Suurella voimalla ja kiiruulla saatiin tuketuksi pienen puron suu, johon kerran päästyään vesi olisi laskenut alleen toisen alempana olevan kylän.

Mutta joskin saatiin paljon varjelluksi, niin paljon ehti vesi vahinkoakin tehdä. Tuo nähtiin seuraavana aamuna, kun käytiin tulvan tuhoja tarkastamassa.

Kaamea on tulipalon jälki, kun harmaa tuhka ja musta hiili peittävät paikan, missä äsken seisoi täysinäinen talo, katkeroittava on savun kitkerä katku palaneella tontilla. Mutta vielä kaameampi on kiviröykkiöksi, hietapenkereeksi ja likalätäköksi muuttunut puutarha, pelto, niitty, jossa vesi vielä tirskuu jalan alla ja jossa märkä savi ja veden nylkemät puitten juuret epätoivoisesti toisiaan kouristavat… Lepäsit tuossa taannoin pehmoisella nurmikolla puitten siimeksessä, suojassa tuulilta, suojassa helteeltä; istut nyt kovalla kivellä, ja kuuma aurinko polttaa selkääsi. Lapset siinä pientarella eilen marjoja poimivat, tänään penkovat kivien lomista kuolleita kaloja—ja ovat yhtä ihastuneita.

Koko kylän väki ja kaikki sen vieraat—müncheniläiset, wieniläiset, berliiniläiset—kulkevat vahinkopaikalta toiselle. Nämä eivät puhu mitään, päätään vain pudistelevat, noista toisista on se yhä »gollossal!» Ja sitä se kyllä onkin.

Sillä veden vahingot ovat toistaiseksi korvaamattomat. Kymmeniä tuhansia kysyy uusien rantavallien rakentaminen. Ja ne ovat välttämättä rakennettavat, sillä muuten voi koko laakso jonakin päivänä pian muuttua kiviraunioksi. Se rasittaa kyllä pienen yhteiskunnan voimia. Mutta suurempi on yksityisten tappio. Saha, joka sillan korvassa aamusta varhain iltaan myöhään surisi ja sähisi, seisoo ja saanee seisoa kuukausia, sillä vesi vei maan, jota myöten kulkevasta ojasta se sai liikevoimansa. Sama oja pyöritti puusepäntehdasta vähän alempana. Yhä alempana oli mylly, jonka ohi kulki herttainen polku vesirännin kuvetta. Nyt ei ole polkua, ei ole ränniä eikä myllyäkään. Ne menivät yhdellä pyyhkäisyllä eivätkä tule takaisin. Seisoo vielä sitäkin alempana suuri vasta rakennettu toinen puusepäntehdas ja monta muuta pienempää kojetta ja laitosta, kun melkein joka talossa on ratas jotakin pyörittämässä. Kylän varallisuuden valtasuoni on leikattu poikki ja kylän ruumis sairastaa veren vähyyttä.

No niin, haavat paranee, apua kerätään ja apua annetaan, jäseniä ponnistetaan, tehdään työtä kahta kovemmin. Ja semmoistahan on maailman meno. Mutta en saa minä päähäni mahtumaan, en saa, miksi luonto tällä tavalla yht'äkkiä syyttä suotta viskaa vihansa vuorilta alas, miksi se ei pysy tasapainossaan, ja miksi väkevistä väkevin aina—niin aina!— heikoista heikoimpain kimppuun käy. Omituisia ovat ne luonnon »lait», joiden mukaan tällä tavalla oikeutta jaetaan. Sokea on oikeuden jumalatar, liikkuipa tuo sitten taivaassa tai maassa.

Mutta niin mahtava kuin olikin, niin voittamattomalta kuin näyttikin veden valta, niin hirmuinen ja hävittävä kuin olikin sen ryntäys—ei tarvittu kuin pieni pienoinen seikka sitä pysäyttämään. Ei muuta kuin muutaman asteen vaihdos ilman lämpömäärässä.—Juuri kun veden pauhu oli korkeimmillaan ja kuohut paisuivat ylimmilleen, tapahtui pieni keikaus ilmakehässä, muutamain asteiden alennus ilmapuntarissa—ja sade ylhäällä muuttui lumeksi, lumi pysähtyi jäätiköilie ja tarttui huippuihin kiinni ja tulva lakkasi laaksossa. Ja sitä, parin asteen vaihdosta pilvien pitäjäin mielentilassa, saavat laaksot ja vainiot, kylät ja kaupungit kaukana tasangoilla, jonne ei alppeja näy ja jossa tuskin tiedetään, että näitä vuoria ja näitä virtoja on olemassakaan— sitä saavat he kiittää siitä, että säilyivät häviöstä.

Ja me matkailijat—me saamme kiittää sitä ihanimmasta näystä, minkä maailmassa yleensä voi nähdä: tuoreen, vasta sataneen lumen hohteesta alppien rinteillä. Nekin huiput, jotka näin kesällä ovat lumettomat, ovat hartioitaan myöten jauhon valkeina. Paikoitellen tuota valkeaa on seulottu puurajaa alemma, ja jos ehtisimme sinne, ennenkuin lumi sulaa, niin saisimme keskellä kesää käyskennellä huurteisessa metsässä.

Niin me, vaan ei huvita vanhaa leskeä ylös alpeille katsoa. Hänellä on muuta tekemistä. On vesi kuitenkin säästänyt pienen palan hänen potattipeltoaan, muutamia katkenneita penkkejä. Ei ole niille muuta tehnyt siinä kuin varret maahan kaatanut. Noita katkenneita penkkejään, noita raajarikkoja invaliidejaan hän nyt hoitaa ja koettaa elämään pelastaa kantamalla kuohkeata maata varsien päälle. Siinä on nyt hänen vastainen vaikutusalansa pellon viljelijänä. Ei sano hän enää jaksavansa veden aukaisemaa väylää uudelleen täyttää. »Tehkööt sen tulevat polvet.»

Taivaita ei eukko syytä onnettomuudesta, ei käy kohtaloa kiroomaan. Hän laskee koko vahingon huolettomuuden lukuun, niiden, jotka eivät aikanaan rantavallia tarkastaneet ja lujittaneet ja jotka eivät ajoissa ja miehissä apuun rientäneet ja vaarallisia paikkoja vartioineet.

KOHTI KORKEUKSIA.

I

Vaikka tämä laakso, Tsillerlaakso, onkin 630 metriä, siis yli puolen kilometriä, meren pintaa korkeammalla, eli paljon korkeammalla kuin korkein vaaran laki Suomessa, on se kuitenkin vain laakso, josta oikea vuoristo vasta alkaa.

Se päättyy niinkuin jo on kerrottu jyrkkiin metsäisten vaarain rinteihin ja niiden yläpuolella oleviin kivihuippuihin, jotka sulkevat silmältä tien ja rajoittavat sen näköalan. Tuossa seinässä on kuitenkin halkeamia, joista voi nähdä kauas vuorimaan sisään ja joiden läpi etäiset lumihuiput ja jäätiköt loistavat. Nuo halkeamat ovat nekin laaksoja, joita myöten kävelytiet vievät yhä ylemmä ja yhä syvemmä.

Lähdemme muutamata semmoista tietä vaeltamaan jonakin viileänä aamuna. Kuljettuamme niittyjä pitkin ja kautta pienten kylien ja ohi yksinäisten talojen, peltojen pientareita ja nurkitse latojen ja riihien, saavumme kohta tuon jyrkkänä kohoavan vuoriseinän alle ja olemme samalla myös halkeaman suulla, joka aikain aamuna on tuohon seinään revennyt. Halkeaman pohjassa kuohuu vuorivirta ja heitäikse huimaavalla vauhdilla alas tänne isoon laaksoon. Kosken rannat ovat niin jyrkät ja syvät, ettei tie pääse niitä myöten kulkemaan, vaan täytyy sen etsiä itselleen ylöspääsyä toisaalta. Mutkitellen metsässä, kiertäen kalliolohkareita, käyttäen hyväkseen vuoriseinään muodostuneita hyllyjä, ollen välistä pakotettuna pienen sillan avulla harppaamaan kosken rannalta toiselle ja sieltä etsimään itselleen jalansijaa, kiemurtelee se kiemurtelemistaan ylöspäin välistä niin ahtaassa solassa kuin tavallinen kaupungin katu korkeiden kivimuurien välissä—se ero vain, että huoneiden seiniä edustavat vuoren rinteet kohoavat satoja metrejä kymmenien sijasta. Tuossa solassa vallitsee ainainen kosteus ja viileys, jota sille antaa alhaalta koskesta nouseva kuohusumu ja ylhäältä vuoren seinää pitkin itkeytyvä vesi. Vanhat tarut vuoriaan vartioivista peikoista ja hyypiöistä johtuvat ehdottomasti mieleen tätä kuilua kulkiessa, ja veden pauhu jalkain alla pitää rinnan hermot alinomaisessa vavistuksessa. Ja kun tien on tuon tuostakin täytynyt pujahtaa kattona riippuvan kallionkielekkeen alle, jonka pieninkin järistys vuoren sisässä näyttäisi voivan päällemme pudottaa, niin ei ole ihme, jos jänne kulkevan kantapäissä pelosta hiukan ponnistaikse semmoisilla paikoilla. Ja vavahtaa siinä vanhankin vuorelaisen rinta, kun hän yht'äkkiä, varsinkin jonkin suuremman sateen jälkeen, huomaa keskellä tietä leiviskäisen kiven, joka on irtautunut jostakin yläilmoista ja siihen pudonnut. Varsinkin keväällä lumien lähdön aikana kuuluu kiviä ropisemalla ropisevan alas.

Vihdoin on tämä jyrkkä holvikäytävä päättynyt, ja me astumme niin sanoaksemme vuorilinnan ensimmäiseen kerrokseen. Vuoren seinät loittonevat toisistaan ja antavat sijaa pienelle laaksolle, jota sopisi nimittää linnan etehiseksi. Vaahtoinen vuorikoski on leventynyt ja muuttunut viliseväksi virraksi, tie kulkee tasaisena sen ahdetta pitkin, sen rannoilla on niittyjä, jotka kohoavat vähän matkaa vuorenkin rinnettä, kunnes siellä ylempänä taas alkaa metsäinen rinne ja sen yläpuolella kohtisuora kallioseinä.

Laaksossa on muutamia talojakin, joista yksi on muodostunut pieneksi ravintolaksi. Olemme viipyneet tänne kiivetessämme vain tunnin ajan ja ryyppäämme siinä aamukahvit verannalla. Siihen näkyy äsken kulkemamme solan yli ja vuoren seinäin välitse jättämämme suuri laakso kirkkoineen, rautatieasemineen, taloineen ja mutkittelevine jokineen ja polkuineen. Kiipeäminen on ollut sangen rasittavaa, mutta muutamain minuuttien lepo uudistaa voimat—mikä on vuoristossa kävelemisen suurimpia viehätyksiä. Ja kevein askelin jatkamme taas matkaamme. Vähän aikaa laakson lattiaa kuljettuaan päättyy tie sen peräseinään ja alkaa taas kohota niinkuin äsken suuresta laaksosta lähdettyämme. Ja taas täytyy tien ja sen kävijän tehdä totista työtä eteenpäin päästäkseen. Virta on jälleen muuttunut, ensin koskeksi ja sitten putoukseksi, joka näyttää syöksyvän alas kuin jostakin reiästä katon rajassa.

Sinne kun tullaan, katon rajaan, ollaan jälleen ahtaan solan suulla, jossa nousu on lakannut ja jossa tie kulkee kuin käytävässä. Milloin ovat tämän käytävän seinät niin jyrkät, ettei niihin ole päässyt mikään puu juurtumaan. Milloin on seinän putous loivempi ja sen pinta karkeampi, ja silloin se on »tapioitu» metsällä niin komealla—havu- ja lehtipuilla—ettei Suomen synkimmilläkään saloilla sen komeampia, ja ruohoilla, sammalilla ja marjanvarsilla niin hyötyisillä kuin Savon mäkien rehevimmillä rinteillä. Kun se runsaus vain olisi sieltä saatavissa—mutta ei pääse sinne sirppineen törkyjen tekijä, ei pysy siellä ketterä alppikarjakaan, ainoastaan kilit ja pukit siellä kellojaan kilistävät ja määkäsevät tyhmän tervehdyksensä matkamiehelle.

Tämä sola on pitkä ja mutkitteleva ja kaikuu ja kumisee pohjassa kuohuvan kosken pauhusta. Välistä katoo koski näkymättömiin puiden ja kallioiden alle, välistä se on tietä kulkevan nähtävissä. Se on melkein kauttaaltaan valkoista vaahtoa, joka vain joissakuissa suvantopaikoissa kalliopaasien kupeella muuttuu tyynemmäksi sinisenvihreäksi vedeksi. Sitä puristetaan, survotaan, heitellään ja hierotaan armottomasti, ja sitä pahoinpitelyään se ärjyy ja ulvoo. Siellä täällä se saapi toverin tuskiansa jakamaan, kun huimaavasta korkeudesta syöksee seinää alas jokin pienempi puronen hukkuen isompansa helmaan.

Sola laajenee ja taas aukeaa laakso eteen ja me olemme alppilinnan toisessa kerroksessa. Tämä laakso on laajempi ja pitempi kuin äskeinen ja täynnä asutusta. Se on viimeinen viljelty paikka, ja siinä olevat talot ovat viimeiset, joissa kaiken vuotta asutaan. Niitä on virran partaalla—koski on taas muuttunut virraksi—on ylempänä loivilla niittyisillä rinteillä, on korkealla metsäisten kallionkielekkeiden päälläkin. Maanviljelystä täällä vain nimeksi harjoitetaan, sillä ilman viileys ja yhä korkeammaksi käyneiden vuorien pitkät varjot viivyttävät viljan kypsymistä. Viljelyskelpoiset rinteet ovat sitäpaitsi useimmiten liian jyrkät hevosella ja auralla kynnettäviksi. Melkein kaikki viljelyskelpoinen maa on heinän kasvussa ja antaakin kesässä kolminkertaisen sadon, joista kaksi kootaan latoihin ja kolmas koituu syksymmällä suoraan lehmien suuhun. Heinäntekoa kestää niin ollen melkein koko kesän, ja kun työvoimat ovat pienet ja ilmat epävakaiset— täällä sataa ainakin kolme päivää viikossa—täytyy sitä tehdä tuhrustaa siihen katsoen.—Jossakin paikassa on vähäinen ruispelto tai perunamaa. Ei tahdo uskoa silmiään, kun näkee, että tähkä täällä on vielä vihreä, kun se pari tuntia sitten laaksossa, josta lähdimme, jo kuhilaalla kellerti. Mutta selityksen tähän antaa lumikinos, joka talvisilta teloiltaan vielä paistaa tuosta vuoren alta halkeamasta.

Se kinos on talvisen lumivyöryn eli laviinin tähteitä. Vyöry on uurtanut itselleen väylän vuoreen ja puhdistanut sen puista ja maasta, niin että paha arpi ammottaa vuoren rinnassa. Mutta vielä ammottavampia, vielä aivan vereslihalla olevia haavoja on kesäinen sade saanut aikaan muutamia päiviä sitten.

Jossakin tuolla korkealla on vuoren huippu, jota ei tänne näy. Sen huipun hartioille on pysähtynyt kulussaan vettä kantava ukkospilvi ja sinne kaatanut ja kumonnut sisältönsä silmänräpäyksellisessä purkauksessa. Hirvittävällä voimalla on vesi syössyt alas, repinyt maata ja repinyt metsää ja yhä leveten syössyt alas laaksoon, ajaen lumiauran tavoin kaikki tieltään, uurtaen vihdoin paria syltä syvän ja paria kolmeakymmentä syltä leveän uoman parhaaseen niittyyn, samalla työntäen kiviä ja soraa yhtä laajalle alueelle. On aivan uskomatonta, että vesi yhden ainoan pilven purkauksesta voi saada aikaan semmoista hävitystä ja että kivet, kuutiometrinkin mittaiset, ovat sen käsissä lennelleet kuin lumipaakut auran tiessä kahden puolen paikkaa, mistä se on kulkenut. Tämä tällainen hävitys oli tapahtunut kahden puolen erästä taloa, säästäen kuitenkin sen itsensä. Mutta suuri oli silti vahinko. Maanomistaja sai vähentää karjaansa parillakymmenellä lehmällä.

Niin, sillä tavalla saattaa täällä »sataa sisään», näissä vuoriston laaksosalongeissa… Ja kauan kestää, ennenkuin luonto jälkensä peittää, ennenkuin niitylle ajautunut raaka maa taas alkaa vihertää.

* * * * *

Noin tunnin, puolitoista, kestää kävely laakson pohjassa, Kulkiessamme olemme sivuuttaneet ravintolan toisen perästä, joita aina noin puolen tunnin päästä ilmaantuu tiepuoleen. Näin matkailijatulvan ylimmillään ollessa on niissä aina vieraita, tulevia ja meneviä. Kirjava on se joukko, joka Saksan tasangoilta ja sen suurkaupungeista tänne saapuu jäseniänsä verryttelemään ja raitista ilmaa hengittämään. On lihavia pappoja, jotka vettä—ei, olutta—valuen ja niin vähissä vaatteissa kuin mahdollista puuskuttavat eteenpäin. On vielä lihavampia mammoja, jotka hameet polviin nostettuina kaikin voimin koettavat voittaa vastamäkien vaikeuksia. On kokonaisia perheitä, isineen, äiteineen, lapsineen, tätineen ja setineen. On yksinäisiä naisia, suuremmissa ja pienemmissä parvissa, kaikilla reput selässä, pitkät alppisauvat kädessä, jalassa nauloitetut paksupohjaiset vuorikengät. Se on ystävällistä, herttaisesti tervehtivää, hymyilevää herrasväkeä, ei juuri erittäin sirotekoista, mutta ylen isoäänistä. Kun semmoinen parvi pullahtaa ravintolaan ja rymähtää alas sen penkeille ja pöytien ääreen, sortuu kohisevan koskenkin ääni, enkä luulisi lumivyörynkään paukkeen kuuluvan silloin, kun kaksi tuollaista matkuetta yhtyy ja alkaa huomioitaan vaihtaa. Tilataan siinä sitten olutta ja viiniä, huudetaan juustoa ja makkaraa ja—näköalakortteja! Nekin tuodaan tarjottimilla, valmiiksi varustettuina postimerkeillä, ja niin saavat kotona olevat ystävät ja tuttavat tietää ja nähdä, missä mennään, missä syödään ja missä juodaan. Ja ettei vain epäiltäisi, että kortti on ostettu ja lähetetty joltakin rautatieasemalta, ja ettei siis olekaan jaksettu tänne yläkertoihin kiivetä, täytyy nimikirjoitus välttämättä varmentaa sen ravintolan leimalla, josta kortti on lähetetty. Jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen on tämä matkailijain tulva, saa siitä, että Mayrhofenin postikonttoriin päivittäin kokoontuu näköalakortteja noin pari tuhatta kappaletta tähän yhtyvistä eri laaksoista.

Hetken aikaa meluttuaan ja iloittuaan jatkaa joukkue matkaansa, ja me kiitämme heitä siitä—saadaksemme nyt hetkeksi (s.o. siksi, kunnes taas toinen roikka ryntää sisään) jälleen antautua virran soittoa kuuntelemaan ja ihailemaan näköalaa edessämme.

* * * * *

Pyydän anteeksi, että yhä vain näköaloista kerron, mutta sitä vartenhan sitä täällä liikutaan, niistä nauttimassa. Tässä on nyt tämän verannan edessä piha, jossa kanat nokkivat muruja, joita heille heitetään. Pihan keskellä on suuri, kivinen allas, johon vuotaa ainainen kirkas vuorivesi rautaisesta putkesta. Altaan ääressä seisoo emäntä vaatteita huuhtoen, oikea vuoristolaisnainen, tanakka ja samalla solakka, käsivarret jänteitä vain. Pihaa rajoittaa talo, puusta rakennettu, ruskea kuin tervattu venhe. Sen katto on tehty paksuista, käsin halotuista päreistä, joiden painona on aina metrin matkan päähän riviin asetettuja kiviä. Katon yli näkyy hiukan korkeammalla vihreällä kunnaalla oleva valkeaksi rapattu pieni kirkko vihreine torneineen. Tämän idyllin taustana on tuolla tuonnempana laaksoa sulkeva kolmentuhannen metrin korkuinen vuori. Vuori on alempana tumman vihreää metsää, vähän ylempänä heleänvihreää nurmikkoa, siihen sirotettuine ruskeine latoineen ja karjamajoineen; vieläkin ylempänä on alasvalunutta ruskeaa kivisoraa, sitten ylinnä harmaata kalliota, joka päättyy teräviin hammasmaisiin huippuihin. Huippujen välissä painanteissa lepää ikuinen lumi ja jää: lumi valkoista, jää vihreää; ja kaikkein korkein huippu on usmapallon peitossa. Kaikki tuo kuvastuu sitten vaaleansinistä taivasta vasten… Ja ilma on niin kirkas ja kuulakka, että sieltä kilometrien päästä näkyy puut ja kivet ja purot ja ylhäällä lumirajan kohdalta erämaasta pieni matkailijamaja.

Voi sentään, miten kauneus, somuus, hauskuus ja suuruus eräissä paikoissa maanpalloa on kokoontunut yhteen ainoaan paikkaan, yhdeksi ainoaksi kuvaksi, yhdeksi ainoaksi sopusoinnuksi! On rinnassani luonto eri ilmiöineen, eri tunnelmineen soittanut monenlaista säveltä, synnyttänyt satoja sointuja, pannut tuhannet tunnelmat liikkeelle, alakuloiset, lohdulliset ja lohduttoman epätoivoiset. Mutta harvoin on rintani riemuinnut niinkuin täällä.

Olen tässä vielä ihmisten ilmoissa, näen heidän hommansa ja harrastuksensa, mutta olen kuitenkin heistä kaukana, olen noussut pitkän portaan heistä pois ja elän ajatuksissani vain tuolla ylhäällä kylmällä viileällä vuorella. Vaikka on vielä etäällä matkan määrä, ei se enää ole piilossa, ei salassa, ei minkään tietämättömyyden takana. Minä tiedän sen, näen sen. Se on kyllä »kaukana» ja on »korkealla», mutta se ei katoa, ei väisty, se on ja pysyy ja odottaa siellä. Ja minun täytyy sinne omin voimineni tulla, luottaen ainoastaan omaan tarmooni. Mitä siellä sitten nähnenkään, mitä sitten lienenkään saavuttanut—sinne on pyrittävä, sinne on päästävä, vuorilinnan katon harjalle. Ehkä se on turhaa ponnistusta, palkatonta työtä ainoastaan haaveksitun ihanteen tavoittelemista…

Niin sanovat aina maailman viisaat ja varovaiset. Mutta tyhmä, epäkäytännöllinen idealisti tarttuu sauvaansa ja jatkaa matkaansa korkeuksia kohti.

II.

Taas viepi jyrkkä, mutkitteleva nousu alemmasta laaksosta toiseen, ylempään. Sola, jonka kautta sinne kuljemme, on jälleen kaitainen ja puristaa kosken yhdeksi ainoaksi kuohuksi. Mutta eivät kasva enää tämän solan seinät puita eivätkä rehevää ruohoa niinkuin edellisen. Ne ovat paljaat ja koleat, ilman verhoja ja uutimia nämä pihtipielet ovessa, josta nyt tulemme vuorilinnan kolmanteen kerrokseen.

Laakso, joka on edessämme, on vain kesäisin asuttu. Tänne sataa pysyvän lumen jo lokakuussa, ja saattaa lumi keskellä kesääkin yht'äkkiä peittää sen nurmikot, sillä me olemmekin jo lähes puolitoista tuhatta metriä merenpintaa korkeammalla. Me vaellamme nyt kuin rauniossa vanhan linnan, jonka katto on pudonnut alas. Seinät ovat niinkuin sanottu vailla melkein kaikkea kasvullisuuden koristusta. Siellä täällä pistää niiden rakosista ja repeämistä vain esiin jotakin vihreää, kanervaa, vaivaispetäjää ja vaivaiskuusta. Ja myöskin kukkia, alppiruusuja ja muita. Mutta alempana, missä kuljemme, on vielä puuta, vaikka pienempää ja harvempaa kuin äsken jättämässämme mehevämmässä laaksossa.

Kasvullisuus on kokonaan pohjoismainen, aivan pettävän pohjoismainen. Siinä on koivu, jota harvoin alempana tapaa, siinä petäjä, aivan niin käyrä kuin koskaan Suomen karuimmalla kivikkokankaalla, siinä ennenkaikkea leppä virran äyräällä, sama sitkeähenkinen, toinen toisestaan turvaa hakeva, hauras itsessään, mutta rotuna katkeamaton; siinä kanervat, sammalet, marjanvarsikot, päivänkakkarat. Ellei olisi noita kalliorinteitä ja tuota edessämme olevaa lumivuorta, niin olisi vaikutus niin täydellisesti suomalainen kuin suinkin. Syntyy mielessä aivan erikoisen omituinen tunnelma, kun tämä yhtäläisyys ja tämä vastakohta vuorotellen vaikuttavat. Nyt ollaan Suomessa, astutaan puron vartta, on siinä karjan ura, on Muurikin jälkiä ja merkkiä sekä savessa että saven päällä—ja yht'äkkiä tie sitten avautuu, levahtaa esiin outo, ihmeellinen luminen vaara, josta, jos sinne nousisit, näkisit Italian. Tulen varmaankin sitä näkyä kaipaamaan, kun kerran taas käyskelen kotoisia metsäpolkuja. Mutta ehkä korvaa siellä tuon korkeuden huipun näkemisen kotoisen näköalan laajuus ruskeine erämaineen, välkkyvine vesineen ja etäältä, hyvin etäältä siintävine vaaroineen. Aivan varmaankin, sillä on tässä suurenmoisuudessa ja jylhyydessä kuitenkin jotakin ahdistavaa ja painostavaa, kun näköala aina on rajoitettu ja silmä ainoastaan suurten ponnistusten jälkeen saapi kaikkein korkeimmasta linnan tornista vapaata horisonttia halata.

Maiseman ja ympäristön pohjoismaisuutta lisää vielä suuressa määrin se elämä, joka tässä laaksossa vallitsee. Olemme näet nyt tulleet siihen vyöhykkeeseen, jossa alppikansan pääelinkeinoa, sen karjanhoitoa, kesäisin harjoitetaan. Olemme kesälaitumien ja karjakartanojen valtakunnassa, jota lehmät, härät ja kilit, ja niiden paimenet ja hoitajat hallitsevat ja vallitsevat.

Jos olette käyneet suomalaisessa sydänmaan mökissä, minne isäntä on ajanut karjansa kesäksi, niin voitte jotakuinkin kuvailla sekä majan ympäristön että sisustan. Mökin ympärillä on nurmikkoahoja, joilla karja päiväkaudet haukkaa. Karjassa on ero ja on kelloissakin kotoisiin verraten. Lehmät ovat isoa, tukevata, jäntevätä rotua, niin miehekästä ja leveärintaista ja suoraselkäistä, että niitä ensi alussa luulee kaikkia häriksi. Kun ne saavat nousta ja laskea ja kulkea kuilujen partaalla, jossa ihmisenkin päätä huimaa, niin ei siinä pitkälle päästäisi meidän rakkomahoilla ja lenkosäärillä. Kellot!—mikä ilo ja soitto olisi meidän hiljaisissa metsissämme, jos karjassa olisi kello ainakin joka toisella elukalla ja jos ne olisivat viritetyt toisiinsa sointumaan niinkuin täällä. Eikö ole siellä kotona ketään musikaalista maanviljelijää, joka ottaisi tämän uudistuksen tehdäkseen, perustaakseen tämän orkesterin itsensä ja naapuriensa iloksi? Ja minä luulen aivan varmaan, että Laukerit ja Helunat siitä itsekin iloitseisivat ja siinä ilossaan lypsäisivät parempaa ja mehevämpää maitoa. Ovathan hevoset musikaalisia, mikseivät sitten lehmät! Kun tuo soittokunta sitten peräkanaa astelee jyrkkää polkua alas karjamajalle ja järeät rautakellot ja heleät vasket ja kimeät tiuvut—! ja kun alppipuron sohina soittaa ainaista pohjasäveltä ja vox humana paimenpojan suusta joikuu!—niin, sanalla sanoen—säveltäjät, mitä onkaan taivaiset soittonne tämän maallisen musiikin rinnalla!