* * * * *
Mutta karjamaja tuotti minulle pienen pettymyksen. Se oli kyllä kaikin puolin kotoinen, sama likainen tarha, samat paarmat ja kärpäset, sama lehmisavu (ei kuitenkaan lastuista, vaan alppiruusun varsista!), samat matalat ja savuiset kodat ja tuvat ja kamarit—täällä täytyy. sitäpaitsi olla vielä navettakin, iso navetta koko karjaa varten siltä varalta, kun kuumimmankin kesäpäivän jälkeisenä yönä voi tuiskuta puolipolveen ulottuvan lumikinoksen. Mutta se pettymys, se oli siinä, että täältä puuttui karjakot, puuttui tytöt, »säterijäntat», joista kaikki vuoristojen runoniekat laulavat ja joiden joikumisen olin luullut välttämättä pitävän seurata karjan kellojen soiton mukana—ja niiden sijalla oli miehenroikaleita sekä paimenina ja lypsäjinä että voin ja juuston valmistajina.
Siinä leikissä, jota karjanhoito täällä on, eivät naisen voimat kyllä kestäisikään. On raskasta työtä tuo karjan kintereillä seuraaminen ja sen koossa pitäminen, kun ilmojen mukaan täytyy ajaa se milloin ylemmä, milloin alemma. On vielä raskaampaa kaikenlainen kantaminen, niinkuin keittopuiden ja varsinkin maidon, jota ei valmisteta juustoksi joka karjamailla, vaan viedään niiden kesken muodostuneeseen meijeriin. Kun matkaa meijeriin voi olla kilometri, kaksikin, niin arvaa sen, mitä maitotynnyri vastamäessä painaa. Eikä itse juuston valmistuskaan, kun juustot tavallisesti ovat viidenkymmenenkin kilon painoisia myllynkiviä, joita on nosteltava ja pyöriteltävä ja lopulta laaksoon kannettava, ole pikkutyttöjen työtä. Kaikkeen siihen tarvitaan selkää, koipea ja käsivartta, ja niitä ei puutu »sennereiltä» eikä »sveitsareilta», joiksi kutsutaan paimenia ja juustomestareita.
Semmoista rotua kuin nämä karjan- ja sikopaimenet (sillä sikoja, pulskia, suuria sikoja elätetään karjamajoilla juuston kurnaalilla) ei liene monahtaalla muualla maailmassa. Tämän Tsillerlaakson ja sen sivulaaksojen rotu on ruskeaveristä, tummatukkaista, hiukan koukkunenäistä, aivan kuin vanhaa roomalaista tyyppiä, silloin tällöin myöskin vaaleampaa, sinisilmäistä germaanilaista. Muistelenkin jossakin lukeneeni, että väestö näissä laaksoissa olisi tähteitä roomalaisesta rodusta, mikä ei olisikaan ihme, kun roomalaisten vanha tie Germaniaan kulkee ei kaukana tästä ja sen tien varrella tavataan; vielä roomalaisia linnanraunioita. Jotakin »klassillista» siinä on tässä kansassa, ja jos joku kuvanveistäjä haluaisi mallikseen kaikin puolin sopusuhtaisia ihannemiehiä, niin tulkoon tänne katsomaan, miltä näyttää senneri, joka sarvista tyyrää äksyä härkää. Mutta samalla on sangen hullunkurista nähdä tuo jättiläinen kyykyllään lehmän kupeella tiristämässä sen utareista maitoa läkkilitraan. Vielä hullunkurisempi on näky, kun hän lypsää kiliä, sääret levällään, kili niiden välissä.
Juuston valmistus tapahtuu—niinkuin tapahtuu, en tiedä oikein miten. Mutta sen minä ainakin voin kertoa, että maito kaadetaan suureen kattilaan, joka niinkuin pyykkipata porisee kivistä kyhätyn tulisijan päällä, josta nouseva savu täyttää kodan ja mustaa kaikki muutkin huoneet. Lieneekö tämä laitos välttämätön antamaan juustolle jotakin paikallista makua, en tiedä, mutta niinhän väittävät italialaiset, ettei viini tule hyvää, ellei rypäleitä jaloin muserreta. Kuka tietää, mikä juuri juustonkin »käymiselle» otollinen bakteri se sopivalla hetkellä pudotaikse nokisesta katosta keittoa maustamaan? Mistä sen tietää, mikä tieteellinen salaisuus piilee vanhassa sananlaskussa: »lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa»? Ja makeata, mehevää on tuo juusto, jota muuan sveitsari vei maistamaan kellariinsa, missä sitä tuhansien markkain edestä seisoi notkuvien hyllyjen päällä. Mene tiedä, onko se huippuunsa kehittynyt siisteyskään aina sitä viimeistä viisautta. Se nyt on ainakin varma, että tämä juusto, jota hienompien hotellien pöydällä kristallikuppien alla tarjoillaan, valmistetaan keskellä tunkiomaista karjapihaa savupirtissä, jossa roikkuu orsilla märkiä, hikisiä sukkia, kenkiä ja sanon asiat omilla sanoillaan— kalsonkeja, ja että se säilytetään märässä, ummehtuneessa kellarissa tämän savupirtin lattian alla.
Vaikka melkein kaikissa karjamajoissa, joissa pistäysin tai joiden ohi kuljin, olikin yksinomaan miehinen asutus, niin oli sentään johonkin sijoittunut juuston valmistaja koko perheensä kanssa, vaimoineen ja lapsineen. Perin suomalainen sydänmaan mökki semmoinen. Lapset, ei erittäin puhtaat ja paitasillaan, juoksevat ensin pakoon ja sitten tulevat uteliaina tulijaa tarkastamaan. Samat kyselyt kuin kotona: »Mistä kaukaa ollaan? minne mennään?»—samat: »ooho!—vai niin!—no, elähän!—Kaikkiakin. Ei tässä maailmassa!»—nuo huudahdukset sen johdosta, kun kuulevat, että Suomi on siellä ja siellä, niin ja niin monen päivänmatkan päässä. Ei muuten aavistustakaan, missä Suomi on, ja kummako se, kun ei muuan mies tiennyt missä Sveitsikään.
* * * * *
Ollaan siis suhteessa niinkuin toisessakin jotakuinkin erämaassa tässä vuoriston kolmannessa kerroksessa, ollaan aivan erämaan rajalla, sillä neljäs kerros tai oikeimmittain vinni on jo kolkointa kivi- ja jääkorpea. Kuusi pyrkii kyllä pyrkimistään niin ylös kuin mahdollista. Se on tähän saakka selkä suorana seurannut laakson nousua. Mutta vähitellen sen on täytynyt polvilleen laskeutua—toiset puulajit ovat jo aikoja sitten uupuneet—sitten ryömylleen, viimein maata pitkin, niin että kuusikko on muuttunut matalaksi kuin katajikko, aivan niinkuin saariston etäisimmillä kallioilla, kunnes ei sekään ole jaksanut kestää lumen painoa ja kylmiä tuulia ja karun kivikon niukkaa ravintoa. Ainoastaan kaikenlaiset kanervat ja alppiruusut ja heinät seuraavat vielä vähän matkaa ja huutavat tätä voittoaan ja sen riemua mitä heleimpien ja voimakkaimpien värien kymmenillä kielillä. Ei missään ole punaisen, sinisen ja keltaisen vaikutus niin väkevä kuin näillä ylimmillä alppiniityillä, joissa ei niitä puut peitä, eivät varjot tummenna, ja aivan hurmaava on kuva, kun sattuu lumen satamaan ja alppiruusut pitkäin kanervamaisten varsiensa päässä punertavat valkealla hangella.
Luonto on ihmeellinen mitä herkullisimpien kuvaelmain järjestäjä—kun sille päälle sattuu. Sillä kun usein ennen meren ulkosaaristossa harmaiden kallioiden keskessä soudellessani tai purjehtiessani luulin jo kaiken vihreyden kadonneen, ilmaantui yht'äkkiä eteen lahti, pieni poukama, mitä herttaisin ja hilpein niitty, joka oli kuin tuulien ja myrskyjen ottolapsi, jota he hellivät ja säälivät ja suojelivat ja kallioiden yli raivotessaan vain pehmeällä kädellä päähän silittivät. Semmoisessa suojapaikassa voivat kaikki mahdolliset kasvit kyyröttää, siellä tapaa välistä ulkomailta meren tuomista siemenistä itäneitä ruohoja ja pensaita, joita mantereella ei koskaan tapaa.
Melkein samanlainen paikka hämmästytti minua yht'äkkiä tielläni eräässä vuorilinnan viimeiseen kerrokseen vievän porraspolun käänteessä. Suojassa myrskyiltä, etelään päin avonaisen vuoren rinteen juuressa, lekotti päivänpaisteessa pieni tasanko, pyhä lehto, johon joku vuoren hyvä haltija on istuttanut puuta ja pensasta ja niitä siinä hoitanut viihtymään ja ylenemään. Nurmikko keskellä, jossa siellä täillä koivuja, leppiä ja kukkivia pihlajia. Nurmikon ympärillä totisia kuusia ja käyriä honkia, ikihonkia, kasvavia ja kuivaneita. Ilma viileän raitis, niinkuin kotona tyynenä syyskuun aamuna. Ja yht'äkkiä tiitittää pakastiainen pään päällä… Sinä metsästystoverini Hikiän harjuilta, sinä kalastuskumppanini Porkkalan kareilta—sinulle lähetän terveiseni! Pieni on maailma, vähät ovat välimatkat, sama näkyy olleen tekijä Tyrolin kuin Suomen, sama mestari merten mikä alppienkin.
Lepäämme tässä, avaamme repun, puraisemme palan, ryyppäämme vettä purosesta, ja tapaamme toisemme huomenna—pyryssä ja pakkasessa!
III.
Alppilinnan ylin kerros—kuinka kokonaan toisenlainen kuin mikään muu ennen näkemäni maisema!—kuinka vähän vertauskohtia mihinkään kotimaiseen, mihinkään pohjoismaiseen! Jos tulee vastaan joku tuttu tunnelma, niin tuulahtaa se muistona mereltä, ulappain äärimmäisiltä kallioriutoilta.
Ollaan lähes parin tuhannen metrin korkeudessa. Ilma on niin keveää ja ohutta, että sitä saa joka henkäisyllä särpäistä keuhkojensa palkeet pohjaa myöten täyteen saadakseen tarpeeksi voimaa sydämen työhön.
Ei mitään kasvien eikä maan tuoksua! Ei puita, ei kukkia, ei muuta kuin kiveä ja kalliota niin hyvin ylhäällä seinillä kuin alhaalla sen lattialla, jossa nyt pieneksi puroksi kuivunut koski juoksee kuin katuoja. Tie kulkee milloin sen vartta, milloin on pakotettu vuoren seinään hakattuna kiertämään kuiluja ja halkeamia. Tie on tehty meitä varten, meitä, jotka huviksemme vaellamme, ihanteellisissa urheilutarkoituksissa pyrimme korkeuksiin, jonne käytännön miehillä— karjan paimenilla—ei ole mitään asiaa. Heillä ei ole mitään tekemistä tässä louhikossa, tässä kivierämaassa. Luonto ja maisema ovat palanneet alkuaineisiinsa, eikä ole näkyvissä muuta kuin kiviä kivien päällä ja lunta ja jäätä. Kaikki muu turhuus on karissut ja huuhtoutunut pois niinkuin noilla meren kareilla.
Lumihuiput ovat nyt aivan lähellä tuossa, vain muutamain satain metrien päässä ja kurkistavat joka taholta alas, niin lähellä, että voin selvästi erottaa juovat tuoreessa, vasta sataneessa lumessa, joita siihen ovat lumipallot alas vyöryessään uurtaneet.
Kallioseinät kahden puolen tätä kalliolaaksoa ovat kokonaan paljaat, kuolleet ja kylmät. Paikoitellen ne ovat sileäpintaisia, kuin hiotuita, ja muistuttavat tumman teräksen salaperäistä välkettä.
Vähän väliä syöksähtää vesisuihku korkeudesta, milloin seiniä pitkin, milloin hypäten alas rännistä; ennenkuin se ehtii alas, on se muuttunut vaahtosateeksi ja kostuttaa laajan alan kiviraunioita, josta sitten vähitellen kokoontuu liriseväksi puroksi, minkä päällitse tie astuu parin kalliopaaden avulla.
Lumikinoksia paistaa valkeina aaveina vuorten halkeamista, ja jokaisesta niistä lirittää puronen, jaksamatta lyhyen kesän kuluessa saada alas kaikkea sitä, mitä talvi on kasannut. Nämä kinokset eivät koskaan kokonansa sula.
Mutta perällä, minne pyrin, laakson umpipohjukassa on vihdoinkin seinä vastassa, tämän monikerroksisen vuorilinnan viimeisen käytävän pää, ja se seinä on jääseinä. On mahtava, outo se kuva, joka sitä seinää koristaa. Ylinnä laakson perällä on terävähuippuisia vaaroja. Nämä huiput yhdistää toisiinsa hiukan matalampi harjanne. Huippujen korkeimmat kärjet ovat niin jyrkät ja terävät, ettei niihin mikään lumi pysähdy, vaan vierii alas kuin tornista katolle. Huippujen pielissä oleva kattoharjanne sitävastoin on lumen peitossa ja sen kaltevalla rinteellä lepää ikuinen jäätikkö. Se alkaa ylhäältä, on siellä iso ja leveä, mutta suippenee alaspäin kuin kolmion kärki, puristuen kahden puolen olevien, toisiansa lähenevien vuorenseinäin väliin. Ylempänä on jää lumen peitossa, mutta alempana on sen pinta paljas ja paistaa se heleältä vihreänsiniseltä.
Pian olemme jäätikön alireunan alla. Se riippuu päällämme kuin kuohahtaessaan jäätynyt meren aalto, se on kuin Imatra, joka yht'äkkiä on kohmettunut ja pysähtynyt ja alempana oleva uoma samassa juossut kuiviin. Sen luulisi kohisevan, sen luulisi syöksähtävän alas, mutta se ei liikahda, makaa jäykkänä, synkkänä, uhkaavana ja jurona—ja kuitenkin elää.
Se elää ja hengittää: pienet, jään pinnalla juoksevat purot lirittävät ja larittavat, sen halkeamissa pihisee ja ritisee. Se kantaa kiviä selässään, joita sen päälle huipuilta putoilee ja joita se niiden rinteiltä mukaansa raastaa, se siirtää niitä kupeilta keskelleen, se tuo niitä alemma ja alemma ja pudottaa ne lopulta alas, muodostaen eteensä korkean vallituksen. Se yhtenä vuonna peräytyy, toisena astuu eteenpäin ja murtaa kallioita, siirtää, työntää, pinoo, hajoittaa, murentaa ja jauhaa—ja vedeksi muuttuneena valuttaa kivijauhon alas laaksoihin, ensin ylempiin, sitten alempiin, kerros kerrokselta, ja viimein suurien virtain avulla alas valtameriin.
On se jättiläistyötä, on se peikon paja, on se ikuisten alkuvoimain taikamylly!
Istahdan jäätikön eteen, sen liikkumattoman aallonharjan alle ja annan sen leyhyttää viileätä kosteuttaan matkasta paahtuneelle otsalle. Ja nyt se on vain sitä varten olemassa, nyt on kuin ei olisi sillä muuta tehtävää milloinkaan ollut, ei enempi kuin merelläkään, joka kuumana kesäpäivänä viileyttä liehtoi minulle sileällä kalliolla istuessani.
Kalliolla!—mutta sehän on tässäkin allani yhtä sileä kuin siellä, sama sileys, samat juovat, samat suonet sen kiiltävässä pinnassa! Mistä se tänne tuli, tuttu kallio Porkkalan kareilta? Mutta jääthän ne sen sielläkin silitti, kymmeniä tuhansia vuosia sitten esitti luonto siellä saman näytelmän, jota se nyt tässä juuri parast'aikaa esittää… Kumma tunne rintaa paisuttaa, huimaavia taipalia tekee mielikuvitus—ja »kuka voi hillitä miehen aatoksen lennon?» Ettäkö ihan totta koko Suomi oli silloin niinkuin tuo jäärinne tuossa, ettäkö lohkeili siellä jäävuoria mereen, niinkuin tuossa on lohkeillut jääpaloja pienoiseen, edessäni jäätikön reunassa olevaan lammikkoon, joka niitä keinuttaa pinnallaan kuin joutsenia?
Ja siellä, siellä napapiirin takanakin sen aurinko sulatti ja hävitti ja pakotti peikon pakenemaan Huippuvuorille, ja perkasi alta ihanan maan, ihanimman kaikista! Ja täällä se ei tälle jäätikölle mitään mahda! Ja tämä on ollut täällä silloin, kun sielläkin oli se, ja on yhä vielä, ja on ehkä vielä sittenkin, kun taas uusi jää peittää sen maan siellä pohjoisessa, ihanan maan, ihanimman kaikista…
Mitäpähän siinä maailman rannalla mietinkään—taisin tehdä tyhmiä vertauksia jäästä luonnossa, jäästä ihmisten sydämissä—roudasta heidän povessaan—taisinpa tulla alakuloiseksikin—aatella ystäviä, omaisia, jotka missä lienevät, mitä nyt juuri miettinevät—joille mille päivä maita valaisee, joilta miltä jää maat peittää, veljiltä vierailla mailla—niin kun katsahdin ylös huippuja kohti tuolla jäätikön takana, jonne oli aikomus tästä vielä kiivetä ja sieltä Italian luvattuun maahan silmäni luoda, niin hävinneet ovat huiput. Liekö jäätikköjättiläinen suuttunut aurinkoon, joka sen selkää lämmitti ja sydäntä sulatti ja sai sen suonet tykkimään—se on ruvennut ajamaan sitä luotaan, on henkäissyt kylmän usvan sisuksistaan, kietaissut sen harmaana harsona ensin yhden huipun hartioille, sitten toisen. Siitä harso laskeutuu alemma ja leviää harjanteen päälle ja vaakkuu sinne tänne. Ja kuin kutsun saaneina, merkin ymmärtäneinä kiitelee alempaa laaksosta vuorien välitse toisia sumupalloja ylös pitämään kokousta jäätikön katolla. Kohta niitä tulee kaikilta haaroilta, ja ennen pitkää ovat kaikki huiput näkymättömissä. Jäätikkö näyttää nyt laskeutuvan suoraan taivaasta, eikä tätä maailmaa ole muuta kuin tuo harmaa, aaltoileva usvameri jäätikön päällä. Yht'äkkiä katoaa sekin, ja minä seison keskellä pilveä näkemättä muuta kuin vähän kalliota jalkaini alla.
Ajattelin, että pilvi haihtuu yhtä pian kuin se oli syntynytkin. Mutta kun salama samassa välähti ja sen laukaus pääni päällä räjähti ja vettä syöksyi jäätiköltä alas niinkuin olisi aikonut tuossa tuokiossa Imatraksi muuttua, niin ymmärsin, että se oli varoitus, jota täytyi totella. Sillä vuoristo on salavihainen, kiukkuinen, säälimätön peto. Sireeni se on. Juuri kun se hymyilee, ystävöipi ja näyttää sylinsä avaavan, ovat sen ikenet irvellään, sen hahmo muuttunut ja se iskee tai kuristaa: tappaa tulella tai vilulla.
Turvauduin tiehen ja lähdin astumaan ylös matkailijamajaan, jonka tiesin olevan vähän ylempänä. Täysi myrsky oli puhjennut raivoamaan, suuret pisarat ja rakeet kimpoilivat kivestä, tuulispäät karkasivat päälleni milloin edestä milloin takaa, niin että täytyi alinomaa painautua kallion seinää vastaan säilyäkseen suistumasta rinnettä alas. Tie oli tehty louhikkoon, josta sitä oli vaikea löytää. Pari kertaa se vei lumikinoksen yli. En ollut kauan kulkenut, kun vesi muuttui lumeksi, täydelliseksi pyryksi, niin sakeaksi ettei nähnyt viittaväliä eteensä. Mutta samassa häämötti huoneen haamu, ja minä seisoin kivestä rakennetun matkailijamajan edessä ja astuin lunta jaloistani kopistellen sen lämpimään suojaan.
* * * * *
Yövyin siihen monen muun matkailijan kanssa, joita oli tullut ennen minua ja joita toisia tuli jäljessäni, lumiukkoja ja lumiakkoja, jotkut heistä kesävaatteissa ja olkihatuissa.
Koko iltapäivän ja yön pyrytti ja ulvoi. Sain nukkua kylmässä kamarissa, usean asteen pakkasessa, täysissä tamineissa, villaisten vaippain sisässä.
Puinen sänky ritisi kuin reslareki, ja unissani ajelin minä kotoisia talvisia taipalia keskellä heinäkuuta.
Aamulla oli paiste ja pouta, kirkas ja talvinen. Hanget kimmelteli, kiteet loisti. Lumisia, häikäiseviä huippuja niin kauas kuin silmä kantoi. Tuolla hyvin alhaalla linnan pihassa vihreä laakso kylineen, teineen ja rautateineen. En pyrkinyt ylemmä korkeuksia kohti; olin saanut nähdä mitä halusin. Enkähän olisi päässytkään sinne läpi hankien. Lähdin laskeutumaan alas laaksoon. En samaa tietä, jota olin tullut, en linnan eri kerroksien kautta, vaan vuoren toista rinnettä, jyrkkää kuin tikapuut. Nousu oli kestänyt päivän, toista; laskeuminen meni tunnissa, parissa.
Suloisesti upposi jalka pehmoiseen lumeen alas astuessani. Tammikuu muuttui maaliskuuksi puolen tunnin kuluessa, lumi vettyi, väheni, ja toisen puolen tunnin kuluttua oli kesä ja vihreät lehdot ja kukkivat niityt ja leuto ja lämmin ja kuului jostakin viikatteen hionnan helinä.
KORKEUDESSA.
Ahornspitze eli Ahorninhuippu on liki kolmetuhatta metriä merenpintaa ylempänä oleva yksinäinen huippu lähellä Mayrhofenia. Se kohoo Tsillerlaakson pohjasta melkein niin jyrkästi kuin maa voi maasta kohota ja kasaantua. Sinne tullakseen ei tarvitse päiväkausia kävellä laaksoja myöten, vaan alkaa nousu kohta omista nurkista. Matka huipulle kestää kuitenkin seitsemisen tuntia. Ahorn ei ole merkillisimpiä eikä korkeimpia huippuja Tyrolissa, ja varsinaiset huipputaiteilijat, jotka hakevat huimaavia korkeuksia yläpuolelta jäätiköiden, sitä halveksivat. Se on kuitenkin vuoristossa vaeltavien dilettanttien suuri suosikki sen vuoksi, että vähemmänkin tottunut kiipeilijä voi sen jotakuinkin helposti valloittaa, tarvitsematta turvautua oppaiden apuun. Samalla se kuitenkin antaa ainakin aavistuksen siitä, mitä on ylemmille huipuille nousu ja tarjoo siitä johtuvan tyydytyksen. Sillä vaikkei sen laella asukaan ikuinen jää, niin viipyvät sen rinteillä kuitenkin kinokset aina elokuuhun saakka, ja jos sinne tahtoo sitä ennen nousta, saa sitä tehdessä tuntea jalkainsa alla vuoriston hankiaisenkin narinan jonakin kylmänä aamuna. Näköala sieltä sanotaan olevan Tyrolin avarimpia ja suurenmoisimpia, enkä ainakaan minä puolestani sen parempaa kaivannut.
Minulle on Ahornille nousu siitä muistettava, että tein sen yksin—mikä aina lisää nousun ja vuorella viipymisen juhlatunnetta—ja että sain siellä uudistaa Rocher du Naye'lla tekemääni ensimmäistä tuttavuutta lumihuippumaailman näkyjen kanssa. Siellä myös heitin hyvästini, ehkäpä ainaisen Tyrolille, sillä pian sen jälkeen lähdimme.
* * * * *
Laakso, kaikkein kauneinkin, lopulta ahdistaa ja kiusaa, kun ei saa nähdä päivän nousua eikä sen laskua, ennenkuin tuossa kahden puolen aina kohoava vuoren seinä sen sallii. Tulee sama ikävä aurinkoa kuin pohjois-suomalaiselle tulee Etelä-Suomessa valoisia kesäöitä. Useita viikkoja se oli minua houkutellut, mutta en tullut lähteneeksi liikkeelle. Mutta lopulta kävi sen vetovoima niin suureksi, että täytyi sitoani naulapohjakengät jalkaan, heittää reppu selkään ja tarttua alppisauvaan. Ahornin ainainen näkeminen kiehtoi silmää, imi rintaa, puristi sydäntä. Se veti puoleensa niinkuin etäisin meren kari vetää sisäsaaristossa asuvata, jolle ainakin kerta kesässä tulee se pakottava päivä, että hänen täytyy soutaa sinne noustakseen maihin ja nähdäkseen kaikkein aavimman meren.
Sattuu kuitenkin usein, että maininki meren karin ympärillä kerta toisensa perästä estää maallenousun. Ja alppihuippu, pienempikin ja vähemmänkin vaarallinen ja vaivalloinen, ei ole kiivettävissä kaikilla ilmoilla. On odotettava, kunnes se itse sen sallii. Uhmailu tuottaa melkein aina vahingon. Siellä ylhäällä voi yht'äkkiä puhjeta pyry, joka peittää polun, huippu voi muutamissa minuuteissa kietoutua sateeseen ja sumuun, niin ettei sieltä mitään näy, ja koko yritys on mennyt hukkaan. Selkeälläkin ilmalla ja vaikka alhaalla laaksossa on tyven, saattavat siellä viskelehtiä vihurit, joiden voima ei ole kenenkään vastustettavissa.
Niin kävi minullekin ensi koetuksella, aikoessani pyrkiä Ahornin huipulle.
Olin yöpynyt majaan, joka on rakennettu noin tunnin verran vuoren huippua alemma. Varhain aamulla olin lähtenyt liikkeelle välittämättä tuulesta, joka koko yön oli raskaasti kuin kotoinen syystuuli huoahdellut nurkissa ja yhä vain tuntui kiihtyvän. Tie kulki alussa harjanteiden kuvetta painanteessa, jossa tuuli tuntui vähemmin. Mutta kun tie nousi ja harjanteet painuivat, silloin alkoi viskellä venettä. Luotin painolastiini ja ponnistin ylemmä polkua, joka kulki milloin kovaksi iskeytynyttä kinosta, milloin sulaa maata.
Mutta kuta ylemmäksi pääsin, sitä alemmaksi täytyi painua pään ja sitä köyrymmäksi nöyrtyä selän. Tuuli siellä piti verrattain vähän melua itsestään, sillä kun ei ollut puita eikä pensaita, joihin se olisi voinut säveleitään soittaa. Ei ollut vaatteissanikaan paljon irti revittävää eikä se sitä koettanutkaan. Sillä oli toinen taktiikka. Tultuani kokonaan pois selänteiden suojasta se aikoi tehdä tehtävänsä sen enemmittä mutkitta. Sen tarkoituksena oli nähtävästi sopivan tilaisuuden tullessa temmata syliinsä koko mies ja heittää koppinsa alas. Tuuliaispäät siellä ylhäällä ovat tottuneet kiviäkin liikuttelemaan niinkuin heinätukkoja. Jos se olisi onnistunut, niin olisin juuri saapuessani sen selänteen päälle, josta alkoi nousu itse huipulle, lentänyt sen yli ja samaa tietä tuhansia metrejä suin päin soraisia ja lumisia rinteitä alas aina Tsillerlaaksoon. Minulla oli kuitenkin hiukan verran enemmän painokiloja kuin tuulella voimakiloja. Sen huomattuaan se otti vauhtia ylhäältä päin, ryntäsi alas huipun kuvetta ja nujerti niskasta. Ei ollut yrittämistäkään ylemmä, ja mitäpä sinne juhlimaan, kun oli tämmöistä vieraan vastaanotto.
Olin tuulen painosta lyykähtänyt huipun juurelle nelinkontin polvilleni kuin pelästynyt pakana epäjumalansa jalkain juureen. Ahornin jyrkkä keila seisoi harmaan ruskeana ja synkkänä hiukan ylempänä. Ymmärsin siinä kaikkien alku-uskontojen synnyn, luonnonvoimien palvelemisen salaisuus oli minulle selvinnyt vuosituhansien takaisten sukuni perinnäismuistojen peitosta. Tuntien omien voimieni täydellisimmän avuttomuuden minua väkevämpien voimien rinnalla valtasi minut kyyristyvä kunnioitus, pelko ja kammo, jommoista en sillä tavalla ollut missään tilaisuudessa ennen kokenut. Ymmärsin pelon ja kammon alku-uskontojen yksinkertaiset opit, jotka vaativat suin päin maahan heittäytymään suuremman edessä. Samalla oli kuin olisi pitänyt alkaa hokea jotakin, ei rukousta, vaan lepytysloihtua: »suostuos suuri jumala, viihtyös vihainen valta…» tai jotakin semmoista.—Kun tulin järkiini, tahdoin potkia tutkainta vastaan, hivuttautua kuin varkain istualleni ja jäädä katselemaan ympärilleni, saadakseni viedä edes jotakin muistoa. Mutta silloin Hän—jumal-jättiläinen tuossa ylempänä kietaisi hartioilleen pilven. Ja silloin minä lähdin, lähdin taakseni katsomatta ja kasvoni verhoten.
Kun tulin alas majaan, sanoi tarjoilijaneiti: »Hän on paha tänään.» Se oli siis heillekin »hän»!—olento, kuinka korkea sitten lienee ollut, en tullut kysyneeksi, mutta sen olen aina huomannut, että vuoristolaiset varsinkin jonkin onnettomuuden yhteydessä puhuvat korkeista huipuista yhtä suurella kunnioituksella kuin Jumalasta ja paljon suuremmalla kuin paavista.
* * * * *
Mutta toisen kerran oli »Hän» paremmalla päällä. Lähdin uudestaan liikkeelle laaksostani noin kuukauden päästä, varasin tyynen elokuun päivän, ja sen kaikkein tyynimpänä iltana pääsin kuin pääsinkin Ahornin korkeimmalle huipulle. Ihan ilman vaivaa ja vavistusta se ei kuitenkaan tälläkään kertaa käynyt. Vaikka ottikin luokseen ja salli olalleen istua ja otsaansa silittää antoi kivisfinksi kuitenkin aikaa tuta, kuka hän oli ja kuka minä kuolevainen.
Olin illan suussa vähän ennen auringon laskua tullut samalle paikalle, mistä viimeksi olin saanut kääntyä. Kaitainen jyrkkä ura lähti viemään viistoon ylöspäin keilan kuvetta. Toisella puolen oli melkein kohtisuora kallioseinä, toisella niin äkkijyrkkä sorainen rinne, että jalan koskettamat kivet kohta rapisivat alas ja menivät menojaan syvyyteen. Jos päätä huimasi tai askel petti, alas menit samaa tietä. Vapisutti nousta, mutta oli myöhäistä kääntyäkin. En oikein tiedä, kuinka tulin pahimmista paikoista yli … taisin taas olla nelinkontin, tehdä lupauksen, että jos tämän kerran hengissä päästät, en toista kertaa yritä. Sekö lie auttanut, sillä kun taas seisoin jaloillani, huomasin olevani turvallisessa paikassa, kasaantuneiden kalliomöhkäleiden välissä, jossa kivet jalkaini alla eivät enää liukuneet.
En näe tästä vielä mitään siitä, mitä olin tullut katsomaan. Ei tee mieleni vielä katsellakaan ympärilleni. Minulla ei ole muuta tietoisuutta kuin se yksi ja ainoa ajatus: kuinka olen pääsevä takaisin samaa tietä, jota olin tullut, ja jota on oleva monta vertaa vaikeampi laskeutua kuin oli ollut nousta?… Silloin kohahtaa korvaani kosken ääni ja sen seasta junan vihellys hyvin heikosti ja hyvin kaukaa. Se kuuluu kuin suuren näkinkengän sisästä, sikinsokisten kallioiden aukosta. Kuulohäiriötä seuraa näköhäiriö. Nousen askeleen ylemmä, ja silloin on kuin olisivat taivaan pilvet yhtyneet ympärilleni kehään ja katselisivat minua ensin uteliaina ja kummastellen, sitten kuin hymyillen ja kehoitellen nousemaan ja tulemaan. Ne ovat Tyrolin lumisia huippuja, jotka vetinen himmentynyt silmä oli vetänyt siihen ihan eteensä penikulmain päästä, ja jotka se samassa selvinneenä siirtää oikeihin paikkoihinsa, yhdet ihan lähelle, toiset häivenevään kaukaisuuteen taivaan rannimmaisille rajoille.
Astuin viimeiset askeleet ja istahdin Ahornin ylimmälle kivelle, jota ylempänä en ole ollut enkä taida enää omin voimineni tullakaan. Eikä se taida olla juuri tarpeellistakaan, sillä tuskinpa tästä nähty maisema enää muuttuisi, vaikka sen saisi nähdä vielä jotakin tuhatta metriä ylempääkin. Meri on sama meri, katsoipa sitä komentokannelta tai maston huipusta.
Meri, niin! Siinä on nyt koko Tyrolin vuoristo tai ainakin paras osa siitä—vuoristo, kaiken meren vastakohta. Ja kuitenkin täytyy sen vaikutusta kuvatakseen turvautua vertaukseen merestä, niinkuin antaessaan valtameren aallosta oikeaa käsitystä on sanottava sitä »korkeaksi kuin vuori». Minusta siis tuntui tässä siltä, kuin minut olisi valtameren aallon pohjasta heitetty sen harjalle, ja niinkuin silmäni samalla kantaisi yli lukemattomien toisten aaltojen; niinkuin tämä aallokko yht'äkkiä olisi hurjimmassa mylläkässään jähmettynyt jääksi ja sen vaahtopäät hyrskyt muuttuneet lumeksi. Vertaus on ikivanha, mutta miksi etsisin uusia, kun vanha on hyvä ja kaikin puolin kuvaava? Siellä on loivia, sileäpintaisia laineita, on jyrkkiä, lyhyviä ja kesken katkenneita, on korkeita yksinäisiä suippiloita kuin ristiaallokon nostamia.
On aivan tyven tällä myrskyisellä merellä, on niin tyven, että jos tässä olisi haapa, ei liikahtaisi sen lehti.
Päätunne on rauhan ja hiljaisuuden tunne. On hiljaista ja sävyisää. Tuo jähmettynyt ulappa ei pauhaa eikä liiku. Toinen on puhtaimman valon ja kirkkauden tunne. Ilma on lämmin ja herttainen. Kaikki on punertavan hienon iltavalaistuksen verhossa. Köyristyneet niskat, pystyt päät eivät uhkaa. Kun alhaalta laaksosta katsoo huippuihin, on niissä aina jotakin ylpeätä, tylyä ja kylmää. Kaikkein korkeimmilla on kyllä tästäkin katsoen sama ryhtinsä, ne ovat leijonia, jotka painavat alempiansa hiiriksi maahan. Mutta nuo hiukan matalammat ne ovat kuin kesytettyjä. Ne ovat—vaihtaakseni kuvia niinkuin ne siinä katsoessa vaihtuvat—kuin talvisen kaupungin kattoja, kirkon tornista katsottuja. Ne ikäänkuin kutsuvat käyskentelyyn harjojansa pitkin, laskemaan luisua rinteillään, hyppäämään alppisauvan avulla räystäältä toiselle kapean sivukadun poikki. Lapsellinen, luottava tunne täyttää rinnan. Unohtaa olevansa jalopeurain luolassa ja silittää yhden päälakea.
Sillä petoja ne sittenkin ovat. Niillä on jokaisella huipulla, suuremmalla ja pienemmällä, melkeinpä jokaisella harjulla ja rinteellä, ainakin joku surma omallatunnollaan, ne aina sitä vaanivat ja ne ovat valmiita siihen milloin tahansa… Alkaa pimetä, kaukaisuus samenee, synkät varjot hiipivät mustina täplinä kupeita ylös. Ne ovat hirviöitä, jotka säälittä nielevät jäätikköjensä kitoihin tai murskaavat louhujensa leukain välissä innokkaimmat ihailijansa ja uskollisimmatkin ystävänsä. Lukemattomat ovat ne luonnon palvelijat, joita huiput heleimmällä loistollaan ovat kaukaa tasangoilta ensin houkutelleet luokseen, itseään syleilemään, ja sitten säälittä heittäneet alas tai iskeneet kivellä päähän tai palelluttaneet kuoliaaksi hyisessä syleilyssä. Tämä jäätynyt meri on siinäkin suhteessa meri, jäämeri, että jokainen sen huippu on pohjoisnapa pienoiskokoa, joka on vaatinut ja yhä vaatii etsijäinsä uusia uhreja.
Ne uhrit eivät nekään, yhtä vähän kuin naparetkeilijät, ole voitonpyyntinsä, vaan aatteidensa, ihanteidensa, ylöspäin-pyrkimisensä uhreja. Ne, jotka nousevat ylimmille jäätiköille ja kiipeävät ikuisille lumille, tekevät sen ainoastaan tyydyttääkseen selittämätöntä tarvettaan nousta ja päästä ja joinakin tämän uskonsa suurina juhlina nähdä yli sen, mikä arkioloissa heidän näköpiirinsä sulkee. Se on sielullinen, henkinen tarve, joka useimmat alpeille ajaa, tarve hengittää suuruutta, tuntea hartautta ja riemua siitä, että on voimainsa viimeisillä ponnistuksilla saavuttanut jotakin ja voittanut jotakin, jolla aineellisesti ei ole heille mitään merkitystä. Se on jonkinlaista uskontoa, sillä uskonnolla on pappinsa, uskonsankarinsa, teologinsa, jotka sen oppeja tulkitsevat ja selventävät, sillä on lukemattomat hartaat tunnustajansa ja palvelijansa, jopa marttyyrinsäkin. Vuortenpalvelijain lahko on levinnyt ympäri maailmaa. Heillä on Mekkansa, Roomansa, Jerusaleminsa ja monet muut pyhät paikkansa—tämä Ahornin huippu on vain yksi niitä pienimpiä. Se kerää ja käyttää suunnattomia summia pyhiinvaellusten järjestämiseksi ja helpottamiseksi. Lukemattomat »Alpenvereinit», Saksan ja Itävallan tasankokaupungeissa rakentavat teitä, polkuja ja suojamajoja ja ylläpitävät niitä, palkkaavat oppaita ja järjestävät ja tarkastavat niiden toimintaa. Näiden yhdistysten toimesta ilmestyy kirjallisuutta, matka-oppaita ja karttoja pienimmistäkin poluista, ne julkaisevat aikakauskirjoja, jopa sanomalehtiäkin, joissa vaihdetaan mielipiteitä, annetaan opetuksia, tehdään innokasta lähetystyötä, sanalla sanoen ylläpidetään alinomaista yhteyttä seurakunnan jäsenten kesken.
Niitä saan minäkin kiittää siitä, että minulle tottumattomalle oli tie tänne saakka tehty niin tasaiseksi kuin suinkin on mahdollista, ja että tuolla alempana minua odottaa mukava maja, jota ilman olisi täytynyt yöpyä kivien keskeen, kenties lumihankeenkin, ja jota ilman en ehkä olisi koskaan tänne tullut.
* * * * *
Olisinkohan menettänyt mitään, jos en olisi tänne tullut? Eihän koskaan tiedä, mitä vailla on ollut eikä, mitä vaille täällä viimein jää. Mutta kun ilta on kulunut, laskeneen päivän vuorille valama puna sammumistaan sammunut ja hämäryyden huntu verhonnut lähimmätkin huiput, niin laskeutuessani alas Ahornilta ymmärrän itseni jotenkuten paremmin kuin ennen, ja myöskin kaikki ne, joita heidän sydämensä pakko vaatii—edes jollakin lailla—pois matoisesta maasta, edes joksikin hetkeksi avaruuksien hiljaisuuteen. Rinnan tunteessa on sanatonta ihastusta jo ainoastaan siitä, että on täällä, ja kun on lähtenyt, siitä, että on ollut. Se milloin ylentää ja avartaa, milloin masentaa ja herättää kunnioitusta kaikkeen, mikä on ylempänä ja näyttää olevan parempaa, se antaa—aiheettomasti ja selittämättömästi—uskoa ja luottamusta omaan entisyyteen ja omaan tulevaisuuteen, omaan ja muiden. On niinkuin oli hyvin kauan, kauan sitten, kun kesäisenä lauantai-iltana palasi vakavain, hyväin ja hartaiden ihmisten kanssa rinnettä alas iltakirkosta, jossa isä oli selitellyt sanaa niin, että sen lapsikin ymmärsi. On niinkuin joskus, hyvin harvoin oli ollut, kun oli nähnyt kaikkein parasta taidetta tai kuullut puhtainta soittoa, suurta sinfoniaa, joka toistamistaan toistaa: »Kaikk' on vielä veljet kerran…»
Vuoren huippu on jo takana, ylhäällä, tummana, synkkämielisenä. Se taas hetkeksi vavahduttaa niinkuin lasta kivikirkko hautuumaan keskellä. Mutta taivaalla selänteiden synkkien harjujen takana on syttynyt tähtiä, alppirinteeltä jostakin kilahtaa vuohen kello ja ohitse kulkee tuulen henkäys: huoahtaen tulee ja huoahtaen menee.
TYÖN ORJIA.
Retki jäätikön reunalle oli antanut kaikkea nautintoa ja tyydytystä. Ensin voimia ponnistava kävely sinne ylös; ihminen kuin uudistunut ja ilmojen kylvyssä puhdistunut.
Ylhäällä siellä perillä paisteinen päiväkausi häikäisevässä kirkkaudessaan uinuvien lumihuippujen juurella, ja jännittävä myrskyinen yö, ja sitten taas ihana aamu. Matkailijamajassa kaikki kulttuurin mukavuudet ja hauskuudet; olimme siellä syöneet ja juoneet, olimme seurustelleet miellyttäväin, iloisten ja tyytyväisten ihmisten kanssa; oli soitettu ja laulettu, ja tarjoilijatytöt olivat illalla tanssineet nuorten oppaiden kanssa, pojat jalkaa kattoon heittäen. Yön olimme nukkuneet mukavilla vieterivuoteilla.
Astelimme nyt siis mitä parhaimmassa mielentilassa alas laaksoon. Lunta oli kyllä puoli polveen, mutta jos hiukan upotti, vei se askeleen samalla alaspäin eikä rasittanut. Semmoisissa tilaisuuksissa ja mielentiloissa ei ihminen tavallisesti ajattele muuta kuin itseään. Hän on omaa mielihyväänsä täynnä, ja jos hän muistaa muita, niin muistaa hän heitä vain toivoakseen heitä osallisiksi samaan hauskuuteen— lisätäkseen siten omaansa. Hän saattaa olla niin heltynyt kaikesta siitä hyvästä, mitä maailma hänelle tarjoo, että vesi liikutuksesta silmään kihahtaa. Kyllä on tämä kulttuuri sentään kaikkine mukavuuksineen…! Onhan suorastaan suurenmoista, että se tahtoo ja taitaa ojentaa meille auttavan kätensä niin sanoakseni pohjan pimeimmilläkin perillä, kaikkein kolkoimmissakin, asumattomimmissakin erämaissa. Kuinka hellää huolta rakas maailma pitääkään meistä helmalapsistaan!
Erityisellä ihailulla ajattelin varsinkin matkailijamajaa, tuota pientä hotellia, jossa olimme saaneet suojaa ja jossa meitä oli kohdeltu niin kodikkaasti kuin ainoastaan Tyrolin majatalojen väet voivat vieraitaan kohdella. Majatalon miellyttäväisyyttä meidän silmissämme lisäsi vielä se, että se oli yksinomaan luonnonihailijain iloksi rakennettu sinne korkeuteensa ja että rakentaminen varmaankin oli tapahtunut suurilla ponnistuksilla ja kenties uhrauksillakin. Sillä paitsi seinäkiviä oli kaikki rakennustarpeet täytynyt sinne muualta tuoda—arvattavasti pienten aasien tai jäntteröiden vuorihevosten selässä—lattiat, katot, ovet, sitten huonekalut, makuuvaatteet, keittiön tarpeet, ja ruokatarpeita tuotiin yhä edelleen joka päivä alhaalta laaksoista kilometrien syvyyksistä. Kun majatalo oli alkanut käydä pieneksi yhä lisääntyvän matkailijatulvan takia, niin oltiin siihen nyt vielä rakentamassa yhtä suuri jatko entisen lisäksi. »Jos ensi kesänä tulette, niinkuin varmaan teette, on täällä oleva jokaiselle erikoishuone, ja toivon teidän viihtyvän kauemminkin», oli isäntä sanonut, »ja me rakennamme verannan tähän, tästä on suurenmoinen näköala, kunhan usvat haihtuvat.» Me tietysti lupasimme tulla, ja me olimme omasta puolestamme erinomaisen tyytyväisiä kaikkeen ja me olimme vakuutetut siitä, että kaikki olisivat tyytyväisiä myöskin meihin, sillä olimmehan mekin puolestamme olleet vaikuttamassa siihen, että näitä kaikkia tämmöisiä saattoi rakentaa ja ylläpitää tuhansien iloksi… Näistä puhelimme ja huikkasimme väliin, niinkuin on tapana vuoristossa, ja kallioiden kaiku vastasi hyväksyvästi huutoihimme.
—Mikä ihmeen elävä tuo on?—ja me pysähdyimme katsomaan alas, valmiina vastaanottamaan jotakin uutta ja omituista. Sillä vuoristossa saa välistä nähdä hyvinkin hullunkurisia näkyjä. Siellä tulee sangen usein risukimppu vaeltaen vuorenrinnettä ikäänkuin omin voimin; kun se saapuu lähemmä, ei vieläkään näe muuta kuin risukimpun, joka jalatonna hiljalleen polulla keinahtelee. Vasta kun on päässyt ohi ja katsoo taakseen, huomaa, että sen alla on sittenkin jalat—aasin jalat. Toisen kerran tervehtää sinua ihmisäänellä heinäruko, ja sen sisästä kiiluu silmäpari, mutta ratkaisematta jää, oliko sen alla mies vai nainen.
—Sehän on lautakuorma!
Se oli todellakin lautakuorma, joka hiljaisessa tahdissa huojahdellen mateli vuoren alta jyrkkää polkua. Alempana tuli toinen ja kolmas samanlainen. Ne nousivat niin vaivalloisesti ja hitaasti, että tuskin liikkuivat. Ajattelin, että kuorman alla oli aasi tai kaksikin.
Siinä on kuitenkin vain yksi ainoa mies, ja hänellä on hartiainsa ja päänsä varassa ainakin puoli tusinaa lautoja. Niin mahtavaa taakkaa emme olleet vielä ennen nähneet kenenkään kantavan. Kantaja pysähtyy kohdallemme ja laskee taakkansa hetkeksi kallion kielekkeen päälle, voidakseen sen siitä sitten kumartumatta ottaa. Hän ja hänen toverinsa tuolla alempana ovat menossa matkailijamajalle, viemässä lattialautoja sen lisärakennukseen.
Meni siinä mieleni vähän ymmälle, en osannut sanoa juuri sitä enkä tätä. »On se melkoinen taakka», virkoin kuitenkin.—»Oo jah!»—Hän ei läähättänyt, sillä oikein sydämensä pohjaa myöten uupunut ei läähätä, hengittää vain vaivalloisesti ja matalasti, saamatta keuhkoihinsa täyteen asti ilmaa. Silmä oli jäykkä ja sen pohja ikäänkuin kuivunut. Kysyin, paljonko hänelle maksettiin palkkaa tästä työstä. Hän mainitsi summan, jonka sai kilolta laaksosta kannettuna matkailijamajalle. Se oli minusta mitättömän pieni. »Mutta miksi täytyy ihmisten kantaa? Miksi ei käytetä kantojuhtia?» kysyin minä vielä.—»Tie on liian jyrkkä juhdan nousta.»—»Ihmisen täytyy siis tehdä juhdan työ?»—»Jah, gewiss.»
Askeleeni eivät enää olleet niin joustavat kuin äsken. Mieli oli joutunut hiukan pois sopusoinnusta sen ihanan ja suurenmoisen maiseman kanssa, joka aukeni edessä. Sinne on siis täytynyt kuljettaa kaikki ihmisten selässä: sänky, jossa olin maannut, matrassi, jonka päällä olin loikonut, penkit, joilla istunut, pöydät, joiden ääressä syönyt, ruuat, juomat—olutkin. Kaikki oli sinne kannettu ihmisten selässä taakkansa alle nääntyvien, lumessa paarustavien, pehmoisessa, upottavassa, tämmöistä mäkeä…! En ollut tullut sitä eilen ajatelleeksi.—No niin, se nyt on niin—mitä se minuun kuuluu—ja minä taisin heilauttaa keppiäni ajaakseni luotani jotakin epämieluista, joka kuin itsepintainen kärpänen oli alkanut surista ympärilläni. Mutta se surisi siinä sittenkin.
Oli tultu lumiseudusta vihreäin alppinurmien ja punaisten alppiruusujen vyöhykkeeseen. Maa täynnä kukkia niinkuin olisi niitä siihen käsin kaadettu.
Tulee taas vastaan joku. Se on kai ihminen sekin, koska tänne eivät juhdat pääse. Onkin, vanhahko nainen. Hänellä on selässä teline semmoinen, joilla rakennuspaikoilla kannetaan tiiliä muurareille. Nämä on isoja arinatiilejä. Kantaja ei pysähdy, ei väistä, vastaa kyllä hyvänpäivän toivotukseen, mutta ei nosta silmiään maasta, johon ne kiinnittää ikäänkuin saadakseen siitä apua nousulleen, koettaen katseellaankin vetää itseään eteenpäin.
Olin poiminut alppiruusuja tiepuolesta ja aikonut kiinnittää niistä töyhdön lakkiini, sitaista toisen sauvani päähän. Jäivät sitomatta.
Tuli kolmas kuormankantaja, vanha mies, harmaatukkainen, laiha, sääret pitkät, jotka astuessa eivät koskaan oijenneet. Hänellä oli selässään rautakamiini. Poskilla sairaalloinen, sammuva puna.
He kiipesivät viimeisillä voimillaan sinne ylös—»työn orjat». Pitkästä ajasta, oikeastaan ehkä vasta ensi kerran elämässäni, ymmärsin täysin tuon sanan sisällön, ymmärsin sen katkeran, kiroavan soinnunkin, millä sen lausuvat ne, jotka tuntevat sen merkityksen.
Välähti eteeni kauan sitten himmennyt näky oulunsoutajasta, yläpuolella Pyhän, kiskomassa paltamotaan kuohusta ylös, selkä köyryssä, niska vääränä, vääränä vielä sittenkin, kun oli saanut venheensä suvantoon ja heittänyt vetonuoransa rannalle, vääränä lapsuudesta asti—minä silloin toisen venheen pohjassa olkien päällä selkä kenossa viiletellen ohi.
Katsahdin taakseni ylös kantajien jälkeen. Heitä tuskin enää erottikaan vuoresta. He olivat painuneet siihen, hävinneet itse harmaina sen harmaaseen syliin. Mutta ylhäällä erottautui tarkkapiirteisesti matkailijamaja häikäisevien lumien keskestä, harjallaan liehuva riemuisa lippu.
Tultiin metsävyöhykkeeseen, suureen ihanaan puistoon vuoren etelänpuoleisella rinteellä, johon päivä yhä lämpimämmin paistoi. Mukava, leveä eikä enää niin jyrkkä tie. Alppipuro hypellen kiveltä kivelle, yhtäsuuntaisesti tien kanssa. Tuolla se kääntyy loikatakseen polun poikki, ja siellä on myös sileä, houkutteleva nurmikko, levähtääksemme sopiva… Miksi ajatella muuta kuin omaa hauskuuttaan, kun on kerran sitä varten liikkeellä. Minulla on oikeus ja minulla täytyy olla oikeus juhlia ja iloita minkään saamatta sitä häiritä! Mitä minuun kuuluvat vieraiden maiden köyhät ja uupuneet ja kurjat? Enhän minä kuitenkaan voi heidän asemaansa parantaa. Ja kai he saavat työstään riittävän toimeentulonsa, koska sitä harjoittavat. Ja aina minä alppimatkoillani, kun uupuneita kantajia lepäsi tiepuolessa, heidät tällä tavalla torjuin… No niin, me istumme siis tähän nurmelle ja avaamme reppumme ja otamme esiin päivällisemme ja ryyppäämme purosta vettä ja luomme vielä viimeisen silmäyksen avaruuksien ihanuuteen…
Tiellä on poikkiteloin edessämme jokin pitkä musta esine. Olemme siihen vähällä kompastua. Se on rautaa. Se on ratakisko, matkalla uudisrakennukseen kai sekin, kattovasaksi tai semmoiseksi. Vähän matkaa tiestä hiukan alempana on maassa pitkällään mies, jota emme ensin olleet huomanneetkaan. Hän makaa hervotonna, kivi pään tukena. Huulilta pisartelee verta, suun alla on nenäliina ja siinä on punaisia pilkkuja, mutta hän ei enää jaksa viedä sitä suulleen; veri saa tippua maahan.
Se on siis tuokin, rautainen kattovasa, kannettava sinne ihmisen selässä kolmentuhannen korkeuteen, kannattamaan kattoa suojaksi kaikkien, jotka tahtovat siellä, minne ei mikään juhta pääse nousemaan, nauttia kaikkia kulttuurin mukavuuksia.
Mies ei liikahda, ei näytä meitä näkevän eikä kuulevan. Mutta kuitenkin hän syyttää minua jostakin, enkä minä yritäkään puolustautua, en edes itsenikään edessä. Minua hävettää ja minun sydämeeni koskee. En voi pysähtyä puron viereen nurmikolle, en heittää katseeni ihastunutta hyvästiä sinivalkoisille huipuille. Silmäkalvon pohjaan on lähtemättömäksi kaihiksi tarttunut kuva ratakiskon vieressä makaavasta miehestä, jonka huulilta itkee hänen rasituksensa veri. Vuoristostakin, yläpuolelta pilvien, jossa kuvailin kaiken olevan oikeutta, sopusointua ja rauhaa, täytyi minun siis viimeisenä vaikutuksena viedä muistutus elämän iankaikkisesti sovittamattomista ristiriidoista, toisten orjuutuksesta toisten iloksi—jotka ristiriidat olivat olemassa jo silloin, kun pyramiidit tehtiin, joista voisivat puhua kivet kaikissa kirkoissa ja taiteen temppeleissä ja joita ilman ei näytä saatavan kohoamaan kaikkein vaatimattominta matkailijamajaakaan.