Onkin vain eronsaanut upseeri armollinen neiti.
NEITI.
Vaikkapa vain!
ISÄNTÄ.
Joka vetelee viimeisiä virsiään. —
NEITI.
Sitä pahempi! Hän kuuluu olevan hyvin ansiokas mies.
ISÄNTÄ.
Sanoinhan jo, että hän on saanut eron.
NEITI.
Kuningas ei voi tuntea kaikkia ansiokkaita miehiä.
ISÄNTÄ.
Aivan varmaan, hän tuntee ne, hän tuntee ne kaikki. —
NEITI.
Sitten hän ei voi kaikkia heitä palkita.
ISÄNTÄ.
Kyllä he kaikki tulisivat palkituiksi, jos olisivat sen mukaan eläneet. Mutta niinpä nuo herrat elivät sodan aikana, kuin kestäisi sotaa ikuisesti; ikäänkuin ei enää koskaan tultaisi pitämään väliä sillä, mikä on minun ja mikä on sinun. Nyt ovat kaikki ravintolat ja majatalot heitä täpötäynnä, ja isännän on pidettävä varansa heihin nähden. Tämän kanssa olen vielä jotakuinkin tullut toimeen. Vaikka hänellä tosin ei ollutkaan enää rahaa, niin oli hänellä kuitenkin vielä rahanarvoista, ja pari kolme kuukautta olisin varsin hyvin vielä saattanut antaa hänen täällä majailla. Mutta parempi vara kuin vahinko. — Apropos, armollinen neiti; te ymmärrätte kaiketi kalleuksien arvoa? —
NEITI.
En erityisesti.
ISÄNTÄ.
Mitäpä ei teidän armonne ymmärtäisi? — Minäpä näytän teille erään sormuksen, erään kallisarvoisen sormuksen. Armollisella neidillä on tosin itselläänkin hyvin kaunis omassa sormessaan, ja kuta enemmän sitä katson, sitä enemmän joudun ihmetyksiini, kun se on niin samanlainen kuin minun sormukseni. — Oo! katsokaa, katsokaa toki! (Ottaessaan sormuksen kotelosta ja ojentaessaan sen neidille.) Mikä hehku, tuo keskimmäinen jalokivi yksin painaa jo kuudetta karaattia.
NEITI
(katsellen sormusta). Missä olen? Mitä näen? Tämä sormus —
ISÄNTÄ.
On viidentoistasadan taalerin arvoinen jo tutunkaupassakin.
NEITI.
Franziska! — Katsohan!
ISÄNTÄ.
Minä en ole hetkeäkään epäillyt lainata sitä vastaan kahdeksankymmentä pistolia.
NEITI.
Etkö tunne sitä, Franziska?
FRANZISKA.
Aivan sama! — Herra isäntä, mistä te olette saanut tämän sormuksen? —
ISÄNTÄ.
No, lapseni? Hänellä ei kai ole mitään oikeutta siihen?
FRANZISKA.
Meilläkö ei mitään oikeutta tähän sormukseen? Juotoksen reunaan lienee kaiverrettu neidin nimikirjaimet. — Näyttäkäähän, neiti.
NEITI.
Se se on, se se on! — Kuinka on tämä sormus joutunut teidän käsiinne, herra isäntä?
ISÄNTÄ.
Minun käsiini? maailman rehellisimmällä tavalla. — Armollinen neiti, armollinen neiti, ette suinkaan mieline saattaa minua vahinkoon ja turmioon? Kuinkapa minä tietäisin, mistä sormus oikeastaan on kotoisin? Sodan aikana on moni kapine hyvinkin usein joutunut vaihtamaan omistajaa, joko tämän tieten tahi tietämättä. Ja sota oli sotaa. Saksista lienee saapunut rajan yli sormuksia enemmänkin. — Antakaa se minulle takaisin, armollinen neiti, antakaa se minulle takaisin!
FRANZISKA.
Ensin on vastattava: keneltä olette sen saanut?
ISÄNTÄ.
Mieheltä, josta en uskoisi sellaisia, eräältä muuten varsin hyvältä mieheltä —
NEITI.
Parhaalta mieheltä auringon alla, jos olette saanut sen suoraan sen omistajalta. — Pian tuokaa tänne se mies! Hän se on, hän itse, tahi ainakin täytyy hänen tuntea hänet.
ISÄNTÄ.
Kuka sitten? kenen sitten, armollinen neiti?
FRANZISKA.
Ettekö te sitten kuule? meidän majurimme.
ISÄNTÄ.
Majurinko? Aivan oikein, hän on majuri, ja hän asui tässä huoneessa ennen teitä, ja häneltä minä sen sain.
NEITI.
Majuri von Tellheimkö?
ISÄNTÄ.
Von Tellheim, niin! Tunnetteko te hänet?
NEITI
Tunnenko minä hänet? Onko hän täällä? Tellheim on täällä? Hän on asunut tässä huoneessa? Hän, hän on pantannut teille tämän sormuksen? Kuinka on se mies joutunut sellaiseen pulaan? Missä hän on? Onko hän teille velkaa? Franziska, lipas tänne! Avaa! (Franziskan asettaessa lipasta pöydälle ja sitä avatessa) Mitä hän on teille velkaa? Kenelle hän vielä on velkaa? Tuokaa tänne kaikki hänen velkansa. Tässä on rahaa. Tässä on vekseleitä! Kaikki on hänen!
ISÄNTÄ.
Mitä minä kuulen?
NEITI.
Missä hän on? missä hän on?
ISÄNTÄ.
Vielä tunti sitten hän oli täällä.
NEITI.
Kamala mies, kuinka saatoitte olla häntä kohtaan niin epäystävällinen, niin kova, niin julma?
ISÄNTÄ.
Teidän armonne suonee anteeksi —
NEITI.
Pian, pian, toimittakaa hänet tänne heti paikalla.
ISÄNTÄ.
Hänen palvelijansa on kenties vielä täällä. Tahtooko teidän armonne, että hänen on etsittävä hänet?
NEITI.
Tahdonko minä? Rientäkää, juoskaa; yksin tämän palveluksenne takia tahdon unohtaa, kuinka häijysti te olette häntä kohdellut. —
FRANZISKA.
Nopeasti, herra isäntä, rivakasti, pois, pois! (Työntää hänet ulos)
KOLMAS KOHTAUS.
Neiti. Franziska.
NEITI.
Nyt hän on jälleen luonani, Franziska! Näetkös, nyt hän on jälleen luonani! En tiedä missä olen, pelkästä ilosta! Iloitse toki sinäkin, rakas Franziska. Vaan miksipä sinä iloitsisit? Mutta sinun täytyy, sinun pitää kanssani iloita. Tule, rakas, minä lahjon sinut, jotta voisit kanssani iloita. Sano, Franziska, mitä sinulle antaisin? Mikä tavaroistani sinua miellyttää? Mitä tekisi mielesi? Ota, mitä haluat, kunhan vain iloitset. Näen hyvin, ettet ota mitään. Odota! (Hän pistää kätensä lippaaseen.) Tuossa, rakas Franziska (ja antaa hänelle rahaa), osta itsellesi mitä haluat. Vaadi enemmän, ellei se riitä. Kunhan vain iloitset kanssani. On niin murheellista iloita yksin. No, otahan toki —
FRANZISKA.
Mutta silloinhan minä varastan ne teiltä, neiti; te olette juopunut, riemusta juopunut. —
NEITI.
Tyttö, minä olen juopuessani toraisa, ota tahi — (hän tyrkyttää hänelle rahat käteen) ja varo, ettet enää estele. — Odota; hyvä, että tulin sitä ajatelleeksi. (Hän kahmaisee vielä kerran rahaa lippaasta.) Kas tässä, rakas, tässä, rakas Franziska, pistä tämä syrjään, ensimmäistä haavoittunutta sotilas-parkaa varten, joka kääntyy meidän puoleemme. —
NELJÄS KOHTAUS.
Isäntä. Neiti. Franziska.
NEITI.
No? tuleeko hän?
ISÄNTÄ.
Se inhottava, sivistymätön mies!
NEITI.
Kuka?
ISÄNTÄ.
Hänen palvelijansa. Hän kieltäytyy lähtemästä majuria hakemaan.
FRANZISKA.
Tuokaa se roisto tänne. — Tunnenhan minä kaikki majurin palvelijat.
Kuka se lienee?
NEITI.
Noutakaa hänet nopeasti tänne. Kun hän näkee meidät, lähtee hän kyllä.
(Isäntä poistuu.)
VIIDES KOHTAUS.
Neiti. Franziska.
NEITI.
En jaksa odottaa sitä hetkeä. Mutta, Franziska, sinä olet yhä vielä niin kylmä? Etkö vieläkään tahdo iloita kanssani?
FRANZISKA.
Tahtoisin niin sydämeni pohjasta, jos vain —
NEITI.
Jos vain?
FRANZISKA.
Me olemme jälleen löytäneet tuon miehen, mutta miten olemme hänet löytäneet? Kaikesta päättäen, mitä hänestä olemme saaneet kuulla, on hänen käynyt hullusti. Hän lienee onneton. Minun käy häntä sääliksi.
NEITI.
Käy sääliksi? — Salli minun syleillä sinua, rakkahin leikkitoverini! Tätä en unohda koskaan! — Minä olen vain rakastunut, ja sinä olet hyvä. —
KUUDES KOHTAUS.
Isäntä. Just. Edelliset.
ISÄNTÄ.
Töin tuskin sain hänet tuoduksi.
FRANZISKA.
Vieraat kasvot, en tunne häntä.
NEITI.
Ystäväni, onko hän majuri von Tellheimin palveluksessa?
JUST.
Olen.
NEITI.
Missä on hänen herransa?
JUST.
Ei täällä.
NEITI.
Mutta hän tietää, mistä majuri on löydettävissä?
JUST.
Tiedän.
NEITI.
Eikö hän tahtoisi nyt heti noutaa majuria tänne?
JUST.
En.
NEITI.
Hän tekisi siinä minulle mieliksi —
JUST.
Kas vain!
NEITI.
Ja herralleen palveluksen —
JUST.
Tokkopahan. —
NEITI.
Mistä hän sen päättää?
JUST.
Olettehan te sitä vierasta herrasväkeä, joka tänä aamuna lähetti hänelle terveisensä?
NEITI.
Kyllä.
JUST.
Niinpä olen siis oikeassa.
NEITI.
Tietääkö hänen herransa minun nimeni?
JUST.
Ei, mutta hän ei voi sietää liian kohteliaita naisia yhtä vähän kuin liian töykeitä isäntiäkään.
ISÄNTÄ.
Tuo kai taas tähtää minuun?
JUST.
Juuri niin.
ISÄNTÄ.
Älköön hän siis antako vihanne kohdistua armolliseen neitiin, vaan noutakoon herra majurin pian tänne.
NEITI
(Franziskalle). Franziska, anna hänelle jotakin —
FRANZISKA
(joka aikoo työntää rahaa Justin käteen). Me emme hänen palvelustaan vaadi ilmaiseksi.
JUST.
Enkä minä teidän rahaanne ilman palvelustani.
FRANZISKA.
Toinen toisesta.
JUST.
Minä en voi. Herrani käski minun koota tavaramme. Sitä teen paraikaa ja pyydän senvuoksi, ettei minua häirittäisi. Kun olen valmis, niin saatan kyllä hänelle sanoa, että hän voi pistäytyä täällä. Hän on tuolla viereisessä kahvilassa, ja ellei hänellä ole parempaakin tekemistä, niin kaipa hän tulee. (Aikoo poistua.)
FRANZISKA.
Odottakoon hän nyt toki. — Armollinen neiti on herra majurin — sisar. —
JUST.
Sen tietänen minä parhaiten, ettei majurilla ole sisarta. Puolen vuoden kuluessa on hän lähettänyt minut kaksi kertaa omaistensa luo Kuurinmaalle — Onhan niitä tosin monenlaisia sisaria —
FRANZISKA.
Häpeemätön!
JUST.
Miksi en olisi, kun en muutoin pääse irti? (Poistuu.)
FRANZISKA.
Senkin heittiö!
ISÄNTÄ.
Johan sen sanoin. Mutta jättäkää hänet rauhaan! Nythän minä tiedän missä hänen herransa on. Lähden itse häntä heti noutamaan. — Mutta, armollinen neiti, minä pyydän vain nöyrimmästi, että sitten kaikin mokomin pyytäisitte puolestani majurilta anteeksi, kun olen ollut niin onneton, että vastoin tahtoani olen niin ansiokkaan miehen —
NEITI.
Menkää nyt vain pian, herra isäntä. Kyllä minä pidän huolta, että kaikesta sovitaan. (Isäntä poistuu ja heti senjälkeen:) Franziska, juokse hänen jälkeensä: älköön hän mainitko majurille minun nimeäni! (Franziska rientää isännän jälkeen.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Neiti ja senjälkeen Franziska.
NEITI.
Hän on jälleen luonani! — Olenko yksin? — En tahdo turhaan Olla yksin. (Panee kätensä ristiin.) Enkä minä olekaan yksin! (Hän katsoo ylöspäin.) Yksi ainoa kiitollinen ajatus taivasta kohden on täydellinen rukous! — hän on luonani, hän on luonani! (Levitetyin käsin.) Olen onnellinen! ja iloinen! Mitäpä tahtoisi Luoja mieluummin nähdä kuin iloisen luomansa! — (Franziska tulee.) Joko tulit, Franziska? — Säälitkö sinä häntä? Minä en häntä sääli. Onnettomuuskin on hyväksi. Ehkäpä taivas otti häneltä kaikki antaakseen hänelle kaikki minun kauttani takaisin!
FRANZISKA.
Hän voi olla täällä tuossa tuokiossa. Te olette vielä aamupuvussa, armollinen neiti. Mitäpä, jos kiireesti pukeutuisitte?
NEITI.
Johan nyt! Tästälähin nähnee hän minut useammin näin kuin koristettuna.
FRANZISKA.
Oi, te tunnette itsenne, neiti.
NEITI
(lyhyen miettimisen jälkeen). Totisesti, tyttö, osasitpa kerran taas oikeaan.
FRANZISKA.
Kun on kaunis, on koristeitta kaunein.
NEITI.
Onko siis oltava kaunis? — mutta oli kai välttämätöntä, että luulemme itseämme kauniiksi. — Ei, kunhan vain hänelle, hänelle vain olen kaunis! — Franziska, jos kaikki tytöt ovat sellaisia kuin miksi itseni nyt tunnen, niin me olemme — kummallisia kapineita. — Helliä ja ylpeitä, siveitä ja turhamaisia, intohimoisia ja hurskaita. — Sinä et kai ymmärrä minua. En kai itsekään ymmärrä itseäni. — Ilo huumaa, hurmaa.
FRANZISKA.
Koettakaa rauhoittua neiti; kuulen tultavan —
NEITI.
Rauhoittuako? Minunko pitäisi ottaa hänet vastaan rauhallisena?
KAKDEKSAS KOHTAUS.
v. Tellheim. Isäntä. Edelliset.
v. TELLHEIM
(astuu sisään ja nähdessään Minnan rientää häntä kohden). Ah! oma Minnani! —
NEITI
(rientäen häntä vastaan). Ah! oma Tellheimini!
v. TELLHEIM
(hätkähtää yhtäkkiä ja peräytyy jälleen). Suokaa anteeksi, armollinen neiti, — neiti von Barnhelm täällä —
NEITI.
Se ei liene teille niin kovin odottamatonta? — (Lähetessään v. Tellheimiä, jolloin tämä peräytyy.) Minunko on teille suotava anteeksi, että vielä olen teidän Minnanne? Suokoon taivas teille anteeksi, että vielä olen neiti von Barnhelm!
v. TELLHEIM.
Armollinen neiti! — (Katsoo jäykästi isäntään ja kohauttaa olkapäitään.)
NEITI
(huomaa isännän ja viittaa Franziskalle) Hyvä herra —
v. TELLHEIM.
Ellemme molemmin puolin liene erehtyneet —
FRANZISKA.
Jee, herra isäntä, kenen te tuottekaan tänne? Pian, pian, tulkaa, lähtekäämme etsimään sitä oikeaa.
ISÄNTÄ.
Eikö hän olekaan se oikea? Onhan toki!
FRANZISKA.
Eihän toki! Pian, pian, tulkaa, minä en ole vielä sanonut hyvää huomenta teidän tyttärellenne.
ISÄNTÄ.
Oo, mikä kunnia — (Liikahtamatta paikaltaan.)
FRANZISKA
(käy häneen käsiksi). Tulkaa, lähtekäämme valmistamaan ruokalistaa. — Saatte näyttää, mitä teillä on annettavana —
ISÄNTÄ.
Te saatte, ensiksikin —
FRANZISKA.
Hiljaa, hiljaa! Jos neiti nyt jo saa kuulla, mitä hänen on syötävä päivälliseksi, on hänen ruokahalunsa mennyttä kalua. Tulkaa, sen saatte sanoa yksin minulle. (Vie hänet väkisin.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
v. Tellheim. Neiti.
NEITI.
No? Olemmeko vieläkin erehdyksissämme?
v. TELLHEIM.
Jospa taivas sen soisi! — Mutta on olemassa ainoastaan *yksi*, ja te se olette. —
NEITI.
Joutavia kursasteluja! Mitä meillä on toisillemme sanottavaa, sen voi kuulla kuka tahansa.
v. TELLHEIM.
Te täällä? Mitä te täältä etsitte, armollinen neiti?
NEITI.
En etsi mitään enää. (Lähestyen häntä avosylin.) Kaikki mitä etsin olen löytänyt.
v. TELLHEIM
(perääntyen). Te etsitte onnellista, teidän rakkautenne arvoista miestä, ja löydätte — kurjan raukan.
NEITI.
Siispä ette rakasta minua enää? — ja rakastatte jotakuta toista?
v. TELLHEIM.
Ah! ken teidän jälkeenne voi ketään toista rakastaa, neiti hyvä, hän ei ole teitä koskaan rakastanut.
NEITI.
Te tempaatte vain toisen okaan sielustani. — Jos olen kadottanut sydämenne, niin mitäpä huolin siitä, onko välinpitämättömyys vai jokin voimakkaampi tenho sen minulta riistänyt? — Te ette enää rakasta minua ettekä rakasta ketään toistakaan? — Onneton mies, jollette ollenkaan rakasta! —
v. TELLHEIM.
Oikein, armollinen neiti, onnettoman ei ollenkaan pitäisi rakastaa. Hän ansaitsee onnettomuutensa, jollei hän kykene saamaan tätä voittoa itsestään; jos hän voi suostua siihen, että ne, joita hän rakastaa, saavat ottaa osaa hänen onnettomuuteensa. — Kuinka vaikea onkaan tämä voitto! — Aina siitä saakka kun järki ja pakko ovat minua käskeneet unhoittamaan Minna von Barnhelmin: mitä vaivaa olenkaan siitä nähnyt! Aloin juuri toivoa, ettei tämä vaivannäkö olisi ikuisesti turhaa: — ja silloin te ilmestytte, hyvä neiti! —
NEITI.
Ymmärränkö teitä oikein? — Pysähtykää, hyvä herra, katsokaamme, missä olemme, ennenkuin eksymme kauemmaksi! — Tahdotteko vastata minulle yhteen ainoaan kysymykseen?
v. TELLHEIM.
Kaikkiin, hyvä neiti —
NEITI.
Tahdotteko myös vastata kiertelemättä, kaartelematta? Ei muuten kuin kuivasti myöntäen tai kieltäen?
v. TELLHEIM.
Tahdon, — jos voin.
NEITI.
Te voitte. — Hyvä: välittämättä siitä vaivasta jota olette nähnyt minut unhoittaaksenne, — rakastatteko vielä minua, Tellheim?
v. TELLHEIM.
Hyvä neiti, tämä kysymys —
NEITI.
Te lupasitte vastata ainoastaan myöntäen tai kieltäen.
v. TELLHEIM.
Ja lisäsin: jos voin.
NEITI.
Te voitte. Teidän täytyy tietää, mitä sydämessänne tapahtuu. —
Rakastatteko minua vielä. Tellheim? — Myöntäkää tai kieltäkää.
v. TELLHEIM.
Jos sydämeni —
NEITI.
Myöntäkää tai kieltäkää!
v. TELLHEIM.
No niin, rakastan!
NEITI.
Rakastatte?
v. TELLHEIM.
Rakastan, rakastan! — Mutta —
NEITI.
Malttakaa! — Te rakastatte minua vielä: se riittää minulle. — Minkälaiseen äänilajiin olenkaan teidän kanssanne puhuessani hairahtunut! Tympäisevään, alakuloiseen puheensävyyn, joka helposti näyttää tarttuvan! — Minäpä palaan taas omaan sävyyni. — No, rakas mies parka, te rakastatte minua yhä ja teillä on Minnanne yhä ja te olette onneton? Kuulkaahan, mikä tyhmä hupakko teidän Minnanne oli, — on. Hän saattoi, saattaa uneksia olevansa teidän koko onnenne. — Purkakaa sukkelaan onneton sydämenne. Minna koettakoon, kuinka paljon hän painaa vaa'assa onnettomuutenne rinnalla. — No?
v. TELLHEIM.
Hyvä neiti, en ole tottunut valittamaan.
NEITI.
Hyvä on. Enpä todella tiedä, mikä minuakaan sotilaassa, paitsi kerskumista, vähemmän miellyttäisi kuin valittaminen. Mutta voidaanpa myös kylmästi ja välinpitämättömästi puhua omasta urhoollisuudestaan ja onnettomuudestaan —
v. TELLHEIM.
Mikä pohjaltaan sekin on kerskumista ja valittamista.
NEITI.
Oi, te viisastelija, niinpä ei teidän ollenkaan olisi pitänyt sanoa itseänne onnettomaksi. — Joko kokonaan vaiti tahi kokonaan suu puhtaaksi. — Järki ja pakkoko käskisivät teidän unohtaa minut? — Minua järki miellyttää kovasti, minä pidän pakkoa erittäin korkeassa arvossa. — Mutta antakaa kuulla kuinka järkevää tuo pakko on.
v. TELLHEIM.
No hyvä, kuulkaa siis, hyvä neiti. — Puhuttelette minua Tellheimiksi: se nimi on kyllä oikea. — Mutta te luulette, että minä olen se Tellheim, jonka tunsitte isänmaassanne, kukoistava mies täynnä vaatimuksia, täynnä kunnianhimoa, mies, jolla oli koko ruumiinsa, koko sielunsa hallussaan, jolle kunnian ja onnen telkeet olivat avatut, joka sai toivoa joka päivä tulevansa arvoisemmaksi omistamaan teidän kätenne ja sydämenne, koskapa hän ei vielä ollut teidän arvoisenne. — Tämä Tellheim olen yhtä vähän kuin olen oma isäni. Kumpaakaan ei enää ole. — Minä olen Tellheim, eronsaanut, solvaistu raajarikko, kerjäläinen. — Tuolle entiselle, hyvä neiti, te lupauduitte: pysyttekö sanassanne tälle nykyisellekin?
NEITI.
Tuo kuuluu hyvin traagilliselta! — Mutta, hyvä herra, kunnes löydän
tuon entisen jälleen, — minä nyt kerran olen hullaantunut
Tellheimeihin, — täytynee tämän nykyisen päästää minut pälkähästä. —
Kätesi, rakas kerjäläinen! (Tarttuen hänen käteensä.)
v. TELLHEIM
(nostaa toisen kätensä hattuineen kasvoillensa ja kääntyy poispäin). Tämä on liikaa! — Missä minä olen? — Päästäkää minut, neiti! — Teidän hyvyytenne kiduttaa minua! — Päästäkää minut.
NEITI.
Mikä teidän on? Mihin aiotte lähteä?
v. TELLHEIM.
Pois teidän luotanne! —
NEITI.
Pois minun luotani? (Vetäen hänen kätensä povelleen.) Uneksija!
v. TELLHEIM.
Epätoivo surmaa minut teidän jalkojenne juureen.
NEITI.
Minun luotani?
v. TELLHEIM.
Teidän luotanne. — En enää koskaan, koskaan teitä nähdäkseni. — Tahi ainakin varmasti, lujasti päättäneenä, — etten tee mitään halpamaista, — etten salli teidän tehdä mitään ajattelematonta. — Päästäkää minut, Minna! (Riistää itsensä irti ja poistuu.)
NEITI
(seuraten häntä). Minnako sinut päästäisi? Tellheim! Tellheim!
(Toisen näytöksen loppu.)
KOLMAS NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
(Tapahtumapaikka sali.)
JUST (kirje kädessään.)
Täytyykö minun kumminkin vielä kerran tulla tähän kirottuun taloon! — Kirjelappu herraltani armolliselle neidille, joka mukamas on hänen sisarensa. — Kunpa siitä vain ei mitään enempää koituisi! — Muutoin ei tästä kirjeenkannosta tule loppua. — Mielelläni haluaisin tästä päästä, mutta enpä oikein halusta menisi tuonne huoneeseenkaan. — Naisväki kyselee niin paljon, ja minä en ole kärkäs vastaamaan! — Haa, ovi aukenee. Kuin käsketty! Kamarikissa!
TOINEN KOHTAUS.
Franziska. Just.
FRANZISKA
(puhuen ovella huoneeseen, josta saapuu). Älkää olko huolissanne; minä kyllä pidän varani. — Kas! (huomatessaan Justin) tuossahan jo heti tuokin sattuu tielleni. Mutta mokomasta elukasta ei helpolla saa selvää.
JUST.
Hänen palvelijansa —
FRANZISKA.
Minä en tuollaista palvelijaa huolisi —
JUST.
No, no, antakoon hän anteeksi tämän puheenparren! Tässä minä tuon kirjelapun herraltani hänen herrasväelleen, armolliselle neiti — sisarelle. Niinhän se oli? Sisar.
FRANZISKA.
Antakoon hän sen tänne! (Tempaa kirjeen hänen kädestään.)
JUST.
Olkoon hän niin hyvä, pyytää herrani, ja vieköön sen perille. Tämän jälkeen olkoon hän niin hyvä, pyytää herrani — älköön hän suinkaan luulko, että minä mitään pyytäisin!
FRANZISKA.
No mitä sitten?
JUST.
Kyllä minun herrani yskän ymmärtää. Hän tietää, että tie neitien luo käy kamarineitosten kautta: minä vain otaksun! Neitsyt olkoon siis niin hyvä, — pyytää herrani, — ja lähettäköön hänelle tiedon, voisiko hän saada ilon puhutella neitsyttä neljännestunnin ajan.
FRANZISKA.
Minua?
JUST.
Antakoon hän anteeksi, jos puhuttelen häntä väärällä arvonimellä. — Niin, häntä! — Vain neljännestunnin ajan, mutta yksin, aivan yksin, salaisesti, kahden kesken. Hänellä olisi jotakin hyvin tähdellistä puhuttavaa.
FRANZISKA.
Hyvä! minullakin on hänelle yhtä ja toista puhuttavaa. — Tulkoon hän vain, minä olen hänen käskettävänään.
JUST.
Mutta, milloin hän voi tulla? Milloin hänelle parhaiten sopisi, neitsyt?
Hämärissä ehkä?
FRANZISKA.
Mitä hän tarkoittaa? — Hänen herransa tulkoon milloin haluaa, — ja nyt pötkiköön hän tiehensä!
JUST.
No, niin mielelläni! (Aikoo poistua.)
FRANZISKA.
Kuulkoon hän toki! vielä sananen. Missä ovat sitten majurin muut palvelijat?
JUST.
Muutko? Mikä missäkin.
FRANZISKA.
Missä on Wilhelm?
JUST.
Kamaripalvelija? hänet on majuri laskenut matkoille.
FRANZISKA.
Vai niin? Entä Philipp, missäs hän on?
JUST.
Se jääkäri? hänet on herra toimittanut parempaan hoivaan.
FRANZISKA.
Koska hän ei nyt jouda metsästelemään, tietysti. — Entäs Martin?
JUST.
Kuskiko? hän on ratsastamassa.
FRANZISKA.
Ja Fritz?
JUST.
Se juoksija? hän on päässyt ylenemään.
FRANZISKA.
Missäs hän sitten oli, kun majuri talvehti luonamme Thüringissä? Ei suinkaan hän silloin vielä ollut majurin palveluksessa?
JUST.
Totta kai, minä olin hänen ratsupalvelijansa, mutta makasin silloin sairaalassa.
FRANZISKA.
Ratsupalvelija? ja mikäs hän nyt on?
JUST.
Kaikki kaikessa; kamaripalvelija ja jääkäri, juoksija ja ratsupalvelija.
FRANZISKA.
Jopa nyt jotakin! Päästää luotaan niin monta hyvää kelpo miestä ja jättää juuri kaikista kehnoin jälelle! Haluaisinpa tietää, mitä hyvää hänen herransa on hänessä löytänyt!
JUST.
Ehkäpä minä hänen mielestään olen rehellinen mies.
FRANZISKA.
Oo, se on vielä surkean vähäpätöistä, jos ei ole enempää kuin rehellinen. — Toista oli Wilhelm! — Matkoilleko on majuri hänet laskenut?
JUST.
Niin, laski, — kun ei voinut estää.
FRANZISKA.
Kuinka niin?
JUST.
Oo, Wilhelmin kyllä kelpaa matkustella. Hänellä on mukanaan herran koko vaatevarasto.
FRANZISKA.
Mitä? ei suinkaan hän niitä näpistellyt?
JUST.
Sitä ei juuri voi sanoa; mutta kun me lähdimme Nürnbergistä, ei hän tuonut niitä perässämme.
FRANZISKA.
Sitä roistoa!
JUST.
Siinä se vasta mies oli! Hän osasi friseerata ja fraseerata ja parleerata — sharmeerata. — Eikö niin?
FRANZISKA.
Niinpä en olisikaan luopunut jääkäristä, jos olisin ollut majurin sijassa. Vaikkapa hänestä ei ollutkaan sanottavaa hyötyä jääkärinä, niin oli hän kuitenkin muuten reima poika. — Kenen hoivaan hänet toimitettiin?
JUST.
Spandaun päällikön.
FRANZISKA.
Linnoitukseen? Ei sielläkään linnan valleilla liene kovinkaan paljon metsästeltävää.
JUST.
Oo, ei Philipp siellä metsästäkään.
FRANZISKA.
Mitä hän sitten tekee?
JUST.
Hän työntää kärryjä.
FRANZISKA.
Työntää kärryjä?
JUST.
Mutta ainoastaan kolmisen vuotta. Hän teki pienen komplotin herransa komppaniassa ja yritti viedä kuusi miestä etuvartioston lävitse.
FRANZISKA.
Ihme ja kumma! Sitä konnaa!
JUST.
Oo, hän on reima mies! jääkäri, joka viidenkymmenen peninkulman alalla tuntee kaikki polut ja salatiet kautta metsien ja soiden. Ja ampua hän osaa!
FRANZISKA.
Hyvä, että majurilla on vielä ainakin kunnon kuskinsa!
JUST.
Vieläkös hän on jälellä?
FRANZISKA.
Luulin kuulleeni hänen sanovan, että Martin on ratsastamassa? Palannee kai hän takaisin?
JUST.
Niinkö hän luulee?
FRANZISKA.
Mihin hän siis on lähtenyt?
JUST.
Siitä on jo kymmenettä viikkoa, kun hän lähti herransa ainoata ja viimeistä ratsua — uittamaan.
FRANZISKA.
Eikä vieläkään ole palannut? Voi sitä hirtehistä!
JUST.
Ehkäpä on tuo kunnon kuski uittanut itsensä upoksiin! — Se olikin oikein oiva kuski! Hän oli ajellut Wienissä kymmenisen vuotta. Sellaista ei herra enää saa mistään. Kun hevoset juoksivat täyttä laukkaa, tarvitsi hänen vain sanoa: »Purr!», ja ne seisahtuivat kuin seinään. Sen lisäksi oli hän täysinoppinut hevoslääkärikin!
FRANZISKA.
Minua jo arveluttaa juoksijan yleneminen.
JUST.
Ei, ei, kyllä siinä on perää. Hänestä tehtiin rummunlyöjä erääseen varusväkirykmenttiin.
FRRNZISKA.
Enkös arvannutkin!
JUST.
Fritz takertui erääseen kevytkenkäiseen olentoon, ei öisin koskaan saapunut kotia, teki kaikkialla velkoja herransa nimeen ja tuhansia hävyttömiä kolttosia. Lyhyesti, majuri näki, että hän kaikin mokomin halusi ylenemään: (matkien hirttämistä mykin elein) hän siis auttoi hänet oikealle tielle.
FRANZISKA.
Voi sitä vekaraa!
JUST.
Mutta tosi juoksija hän on, se on varma. Kun herra antoi hänelle viidenkymmenen askeleen etumatkan, niin ei hän parhaalla ratsullaankaan häntä enää kiinni saanut. Fritz sitävastoin saattaa myöntää hirsipuulle tuhannenkin askeleen etumatkan, ja siitä panen vaikka pääni pantiksi, tavoittaa sen sittenkin. Ne kaikki olivat kaiketi hänen hyviä ystäviään, neitsyt? Wilhelm ja Philipp, Martin ja Fritz? — No, Just sulkeutuu hänen suosioonsa! (Poistuu.)
KOLMAS KOHTAUS.
Franziska ja sittemmin isäntä.
FRANZISKA
(joka totisena katsoo hänen jälkeensä). Ansaitsinpa tuon pistoksen! — Kiitän kunniasta. Just. Minä arvioin rehellisyyden liian vähäpätöiseksi. Otanpa opetuksen onkeen. — Ah! Sitä mies parkaa! (Kääntyy mennäkseen neidin huoneeseen, kun isäntä tulee.)
ISÄNTÄ.
Odottakoon hän toki, kaunis lapseni.
FRANZISKA.
Minulla ei nyt ole aikaa —
ISÄNTÄ.
Vain lyhyt tuokio! — Eikö vieläkään ole tullut tarkempia tietoja herra majurista? Eihän hän suinkaan sillä tavalla sanonut jäähyväisiään!
FRANZISKA.
Millä tavalla?
ISÄNTÄ.
Eikö armollinen neiti ole siitä kertonut? Jätettyäni hänet, kaunis lapseni, alas keittiöön, tulin sattumalta takaisin tänne saliin —
FRANZISKA.
Sattumalta vähän kuunnellaksenne.
ISÄNTÄ.
Voi, lapsi kulta, kuinka hän voi minusta sellaista ajatella? Isännälle ei mikään sovellu huonommin kuin uteliaisuus. — Tuskin olin päässyt tänne, kun armollisen neidin ovi äkkiä lensi auki. Majuri syöksyi ulos, neiti hänen jälessään, kummankin liikkeet, katseet, asemat — sellaista ei voi sanoin kuvata. Neiti tarttui majuriin, tämä riistäytyi irti, neiti tarttui jälleen. »Tellheim!» — »Neiti! päästäkää minut!» — »Minne?» — Näin veti majuri neidin portaille saakka. Minua jo pelotti, että hän tempaisi hänet mukanaan alas. Mutta majuri riistäytyikin irti. Neiti pysähtyi ylimmälle portaalle, katsoi hänen jälkeensä, huusi hänen jälkeensä, väänteli käsiään. Yhtäkkiä hän kääntyi, juoksi ikkunaan, ikkunasta takaisin portaille, ja sitten täällä salissa edestakaisin. Tässä minä seisoin, tässä hän kulki kolmasti ohitseni näkemättä minua. Vihdoin näytti siltä kuin olisi hän huomannut minut, mutta Jumala meitä auttakoon! luulenpa, että neiti piti minua hänenä, lapsikulta. »Franziska», huusi hän, silmät minuun kääntyneinä, »olenko nyt onnellinen?» Sitten hän tuijotti kattoon ja taas: »Olenko nyt onnellinen?» Sitten hän pyyhki kyyneleitä silmistään ja hymyili ja kysyi taas minulta: »Franziska, olenko nyt onnellinen?» — Totisesti, en tiennyt, kuinka oli laitani. Kunnes hän juoksi ovelleen ja vielä kerran kääntyi minuun päin: »Tulehan toki, Franziska; kuka sinun nyt käy sääliksesi?» — Ja samalla puikahti pois.
FRANZISKA.
Voi, herra isäntä, nyt olette nähnyt unta.
ISÄNTÄ.
Nähnyt unta? Ei, kaunis lapseni, niin perusteellisesti ei unia nähdä. — Niin, minä antaisin mitä tahansa, — minä en ole utelias, — mutta minä antaisin mitä tahansa, jos löytäisin avaimen tähän kaikkeen.
FRANZISKA.
Avaimen? meidän oveemmeko? Herra isäntä, se on tuolla sisäpuolella; me otimme sen pois yöksi: meitä pelottaa.
ISÄNTÄ.
Ei sellaista avainta; minä tarkoitan, kaunis lapseni, ikäänkuin avainta tai selitystä tai varsinaista yhteenvetoa kaikesta siitä, mitä näin. —
FRANZISKA.
Vai niin! — No, hyvästi, herra isäntä. Joko pian saadaan syödä, herra isäntä?
ISÄNTÄ.
Kaunis lapseni, olinpa miltei unohtaa, mikä oikeastaan oli asiani.
FRANZISKA.
No? mutta aivan lyhyesti —
ISÄNTÄ.
Armollisella neidillä on vielä minun sormukseni: minä sanon sitä omakseni —
FRANZISKA.
Sen ei pidä teiltä hukkaan joutuman.
ISÄNTÄ.
En olekaan sen vuoksi huolissani; tahdoin vain siitä muistuttaa. Näkeekös lapsi, minä en edes tahdo sitä takaisin. Se on nyt selvää kuin viisi sormea mistä hän sormuksen tunsi, ja minkätähden se oli niin hänen sormuksensa näköinen. Sormus on hänen huostassaan parhaassa tallessa. Minä en sitä enää ollenkaan halua ja panen toistaiseksi ne sata pistolia, jotka sitä vastaan annoin, armollisen neidin laskuun. Käyhän se päinsä, kaunis lapseni?
NELJÄS KOHTAUS.
Paul Werner. Isäntä. Franziska.
WERNER.
Tuossa hän onkin!
FRANZISKA.
Sata pistolia? Minä luulin, että sitä oli vain kahdeksankymmentä.
ISÄNTÄ.
Aivan oikein, vain yhdeksänkymmentä, vain yhdeksänkymmentä. Sen teen, kaunis lapseni, sen teen.
FRANZISKA.
Kaikki tuo kyllä selviää, herra isäntä.
WERNER
(joka lähestyy heitä takaapäin ja yhtäkkiä taputtaa Franziskaa olalle).
Neitokainen! Neitokainen!
FRANZISKA
(pelästyy). Huh!
WERNER.
Älköön hän pelästykö! — Neitokainen, neitokainen, näen, että hän on sievä ja vielä ventovieras. — Ja sieviä vieraita ihmisiä täytyy varoittaa. — Neitokainen, neitokainen, varokoon hän tuota miestä! (Osoittaen isäntää.)
ISÄNTÄ.
Kas, mikä odottamaton ilo! Herra Paul Werner! Tervetuloa meille, tervetuloa! — Ah, yhä vielä kai sama hilpeä, leikkisä, rehellinen Werner kuin ennenkin! Tämänkö kauniin lapsen pitäisi varoa minua! Ha, ha ha!
WERNER.
Karttakoon hän kaikkialla tuota miestä!
ISÄNTÄ.
Minua! minua! — Olenko minä sitten niin vaarallinen? — Ha, ha, ha! — Kuulkoon hän toki, kaunis lapseni! Kuinka häntä miellyttää tuollainen leikinlasku?
WERNER.
Hänenkaltaisensa selittävätkin aina leikiksi sen, kun heille sanotaan suora totuus.
ISÄNTÄ.
Totuus! ha, ha, ha! — Yhä parempaa, kaunis lapseni, eikö niin? Eikös osaakin ilvehtiä! Minäkö vaarallinen? — minä? — Parisenkymmentä vuotta sitten oli tuossa vielä vähän perää. Niin, niin, kaunis lapseni, silloin minä olin vaarallinen; silloin siitä tiesi yksi ja toinen; mutta nyt —
WERNER.
Voi tuota vanhaa narria!
ISÄNTÄ.
Siinäpä se! Kun vanhenemme, ei meistä enää ole vaaraa. Ei hänenkään käy paremmin, herra Werner!
WERNER.
Hitto vieköön, hän on ja pysyy hupsuna! — Neitokainen, uskonee kai hän minulla olevan vielä sen verran älyä, etten nyt puhu siitä vaarallisuudesta. Se yksi perkele on hänestä lähtenyt ulos, mutta seitsemän muuta on häneen mennyt sen sijaan.
ISÄNTÄ.
Oo, kuulkoon hän nyt taas! Mitenkä hän osaakaan kaikki väännellä ja käännellä! — Ilveestä ilveeseen ja yhä uutta ja uutta! Oo, hän on erinomainen mies, tuo herra Paul Werner! — (Franziskalle ikäänkuin korvaan.) Hyvinvoipa mies ja vielä naimaton. Kolmen kilometrin päässä täältä hänellä on komea kylätuomarintila. Hänellä sitä vasta on saalista sodasta! — Ja on ollut varusmestarina herra majurin väessä. Oo, hän on sitten meidän herra majurimme hyvä ystävä! Hän on sitten hyvä ystävä, joka antaisi lyödä itsensä kuoliaaksi hänen tähtensä! —
WERNER.
Niin! ja tuo on sitten minun majurini hyvä ystävä! Tuo on sitten hyvä ystävä, joka majurin pitäisi antaa piestä kuoliaaksi.
ISÄNTÄ.
Mitä? kuinka? — Ei, herra Werner, tuo ei enää ole sopivaa leikkiä. — Minäkö en olisi herra majurin ystävä? — Ei, tuota leikkiä minä en ymmärrä.
WERNER.
Just on kertonut minulle kauniita juttuja.
ISÄNTÄ.
Just? Sitäpä jo arvelinkin, että Just tässä puhuu teidän suullanne! Just on häijy, törkeä ihminen. Mutta tässähän on tämä kaunis lapsi saapuvilla; hän puhukoon: sanokoon hän, enkö ole herra majurin ystävä? Enkö ole tehnyt hänelle palveluksia? Ja miksi en minä olisi hänen ystävänsä? Eikö hän ole ansiokas mies? Totta on, että hänelle on sattunut kova onni joutua virkaheitoksi, mutta mitä se tekee? Kuningas ei voi tuntea kaikkia ansiokkaita miehiä, ja vaikka hän kaikki heidät tuntisikin, niin hän ei voi kaikkia heitä palkita.
WERNER.
Nuo sanat toi Jumala hänen suuhunsa! — Mutta Just — tosin ei Justissakaan ole juuri mitään erikoista, mutta valehtelija Just ei ole: ja jos se on totta, mitä hän on minulle kertonut —
ISÄNTÄ.
Minä en halua kuulla sanaakaan koko Justista! Kuten sanottu: puhukoon tämä kaunis lapsi! (Hänelle korvaan.) Tietääkös lapsi kulta siitä sormuksesta! — Kertokoon hän siitä herra Wernerille. Silloin hän oppii minut paremmin tuntemaan. Ja ettei tuntuisi siltä, että hän puhuu vain minun mielikseni, niin en edes halua olla saapuvilla. Minä en halua olla saapuvilla, minä lähden; mutta vielä te itsekin näette, herra Werner, vielä te itsekin näette, eikö Just ole törkeä herjaaja.
VIIDES KOHTAUS.
Paul Werner. Franziska.
WERNER.
Neitokainen, tunteeko hän siis minun majurini?
FRANZISKA.
Majuri von Tellheiminkö? Tietysti minä tunnen sen kelpo miehen.
WERNER.
Eikö hän olekin kunnon mies? Pitääkös hän siitä miehestä? —
FRANZISKA.
Sydämeni pohjasta.
WERNER.
Todellako? Näkeekös neitokainen, nyt hän näyttää minusta entistäkin kauniimmalta. — Mutta mitä palveluksia tuo isäntä sanoo majurille tehneensä?
FRANZISKA.
Enpä tosiaankaan tiedä; jollei hän mieline lukea sitä ansiokseen, mikä kaikeksi onneksi sai alkunsa hänen roistomaisesta menettelystään.
WERNER.
Olisiko se siis totta, mitä Just minulle kertoi? — (Kääntyen sinnepäin, mihin isäntä poistui.) Mikä onni, että livistit tiehesi! — onko hän todellakin karkoittanut majurin huoneestaan? — Tehdä sellaiselle miehelle sellaiset kolttoset, kun tuo aasinpää arvelee, ettei miehellä muka enää ole rahaa! Majurilla ei muka rahaa?
FRANZISKA.
Niinkö? Vai on majurilla rahaa?
WERNER.
Kuin heinää! Hän ei edes tiedä, kuinka paljon hänellä on. Hän ei tiedä, kuka hänelle on velkaa. Minä olen itsekin hänelle velkaa ja olen nyt tuomassa siitä vähäisen jäännöksen. Näkeekös neitokainen, tässä kukkarossa (jonka hän ottaa taskustaan) on sata louisdoria ja tässä käärössä (jonka hän ottaa toisesta taskustaan) sata tukaattia. Kaikki hänen rahojaan!
FRANZISKA.
Todellako? Mutta miksi majuri sitten panttaa tavaroitaan? Hänhän on pantannut erään sormuksen —
WERNER.
Pantannut! Älköön hän uskoko sellaisia. Ehkäpä hän on halunnut päästä erilleen tuosta joutavasta kapineesta.
FRANZISKA.
Se ei olekaan mikään joutava kapine! Se on hyvin kallisarvoinen sormus, taitaapa vielä olla rakkaan käden antama.
WERNER.
Sepä se. Rakkailta kätösiltä! niin, niin! Tuollainen tuo usein mieleen, mitä ei juuri mielellään muistelisi. Senpävuoksi se toimitetaankin pois silmistä.
FRANZISKA.
Mitä?
WERNER.
Talvimajoissa tapahtuu sotilaalle ihmeitä. Silloin hänellä ei ole mitään tekemistä, hän hoitelee terveyttään ja solmii aikansa kuluksi tuttavuuksia, omasta mielestään vain talvikaudeksi, mutta se hyväsydäminen hupakko, jonka kanssa hän liittojaan solmii, pitää näitä elinaikaisina. Yks kaks on sitten pieni sormus sujahutettu sormeen; hän ei itsekään tiedä miten se siihen joutui. Ja useinpa hän luopuisi vaikka sormestaankin, kunhan samalla vain pääsisi eroon sormuksesta.
FRANZISKA.
Kas vain! ja niinköhän lie majurinkin käynyt?
WERNER.
Aivan varmaan. Varsinkin Saksissa; vaikka hänellä olisi ollut kymmenen sormea kummassakin kädessä, hän olisi ne kaikki kaksikymmentä saanut sormuksia täyteen.
FRANZISKA
(syrjään). Tuohan kuuluu varsin merkilliseltä ja siitä sietää ottaa selko. — Herra kylätuomari vai herra varusmestari —
WERNER.
Neitokainen, jollei hänellä ole mitään sitä vastaan: herra varusmestari on minusta paremmin mieleen.
FRANZISKA.
No, herra varusmestari, tässä on minulla kirje herra majurilta emännälleni. Vien sen kiireesti sisään ja tulen kohta takaisin. Tahtooko hän ehkä olla niin hyvä ja odottaa täällä sen aikaa? Haluaisin kovin mielelläni jutella hänen kanssaan enemmänkin.
WERNER.
Jutteleeko hän mielellään, neitokainen? No miksi ei: menköön hän vain; minä juttelen myös mielelläni; kyllä minä odotan.
FRANZISKA.
Oi, odottakoon hän siis! (Poistuu.)
KUUDES KOHTAUS.
Paul Werner.
Tuo ei ollutkaan mikään hullumpi neitokainen! Mutta minun ei kuitenkaan olisi pitänyt luvata häntä odottaa. — Sillä tärkeintä kai olisi, että hakisin majurin käsiini. — Hän ei huoli rahoistani ja panttaa mieluummin tavaroitaan? — Tuostapa hänet tunnen. Johtuu mieleeni hauska kepponen. — Käydessäni kaksi viikkoa sitten kaupungissa pistäysin tervehtimässä ratsumestarinrouva Marloffia. Tuo vaimo parka makasi sairaana ja valitti miehensä jääneen majurille velkaa neljäsataa taaleria, eikä hän tietänyt, miten saada ne maksetuksi. Tänään aioin taas käydä hänen puheillaan; — aioin sanoa hänelle, että voisin lainata hänelle viisisataa taaleria, kunhan saisin maksun pikku tilastani. — Sillä täytyyhän minun toimittaa siitä edes jonkin verran varmoihin käsiin, tai muuten se joutuu Persiaan. — Mutta hän oli jo muilla mailla. Ja varmaankaan hän ei ole saanut majurille maksetuksi. — No, niin minä teen: ja mitä pikemmin, sitä parempi. — Älköön neitokainen panko pahakseen; minä en voi odottaa. (Lähtee ajatuksissaan pois ja on törmäämäisillään yhteen majurin kanssa, joka tulee häntä vastaan.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
von Tellheim. Paul Werner.
v. TELLHEM.
Niin ajatuksissasi, Werner?
WERNER.
Siinähän te olette; olin juuri lähdössä teitä tervehtimään uudessa asunnossanne, herra majuri.
v. TELLHEIM.
Sadatellaksesi minulle entisen asuntoni isäntää silmät korvat täyteen.
Jätä minut häneltä rauhaan.
WERNER.
Sen olisin tehnyt muun ohessa, aivan niin. Mutta oikeastaan aioin vain teitä kiittää, kun hyväntahtoisesti otitte ne sata louisdoria talletettavaksenne. Just jätti ne minulle takaisin. Olisin tosin suonut, että yhä edelleenkin niitä tallettaisitte. Mutta te olette muuttanut uuteen asuntoon, jota emme tunne kumpainenkaan. Kukapa tietää, minkälaista siellä on. Siellä ne voitaisiin teiltä varastaa ja teidän olisi ne minulle korvattava; siinä ei auttaisi mikään. En siis todellakaan voi teitä kehoittaa niitä ottamaan.
v. TELLHEIM
(hymyillen). Milloin olet käynyt noin varovaiseksi, Werner?
WERNER.
Oppiihan sitä. Näihin aikoihin ei rahoihinsa nähden voi olla kyllin varovainen. — Sitten oli minulla teille vähän muutakin asiaa, herra majuri, ratsumestarinrouva Marloffin puolesta; olen juuri tulossa hänen luotaan. Hänen miehensähän on jäänyt teille velkaa neljäsataa taaleria; tässä lähettää hän teille lyhennykseksi sata tukaattia. Jäännöksen lupaa hän lähettää ensi viikolla. Olen ehkä itsekin osaltani syypää siihen, ettei hän nyt lähettänyt täyttä summaa. Sillä hän oli minullekin velkaa noin kahdeksankymmentä taaleria, ja kun hän arveli, että olin tullut häntä karhuamaan, — mikä kyllä olikin totta, — niin hän suoritti minulle ne ja antoi ne siitä kääröstä, jonka hän jo oli varannut teitä varten. — Teidän käy paremmin päinsä odottaa sataa taalerianne viikon verran kuin minun muutamaa ropoani. — Tuossa on, Ottakaa! (Ojentaa hänelle tukaattikäärön.)
v. TELLHEIM.
Werner!
WERNER.
Mikä teitä vaivaa? Mistä olette harmistunut?
v. TELLHEIM
(katkerasti lyöden otsaansa ja polkien jalkaa). Siitä, että et tuonut täyttä neljääsataa taaleria!
WERNER.
No, no, herra majuri! Ettekö siis ole minua ymmärtänyt?
v. TELLHEIM.
Juuri siksi, että olen sinut ymmärtänyt! Minkätähden juuri parhaat ihmiset minua tänään eniten kiduttavat!
WERNER.
Mitä te sanotte?
v. TELLHEIM.
Se kuuluu sinuun vain puolittain! — Mene, Werner! (Työntäen takaisin käden, jolla Werner ojentaa hänelle tukaatit.)
WERNER.
Kohta, kun olen päässyt näistä eroon!
v. TELLHEIM.
Werner, entä kun nyt saat kuulla, että Marloffin leski itse oli tänään anivarhain minun luonani?
WERNER.
Niinkö?
v. TELLHEIM.
Ettei hän enää ole minulle mitään velkaa?
WERNER.
Todellako?
v. TELLHEIM.
Että hän on maksanut minulle joka pennin: mitäpä silloin sanot?
WERNER
(joka miettii hetkisen). Minä sanon, että olen valehdellut, ja että tämä valehteleminen on oikeata koiran virkaa, koskapa siinä voi joutua kiikkiin.
v. TELLHEIM.
Ja häpeetkös?
WERNER.
Entäs sen, joka minut pakottaa sillä tavalla valehtelemaan? Eikö hänenkin pitäisi hävetä? Katsokaas, herra majuri, jos sanoisin, ettei teidän menettelynne minua suututa, niin valehtelisin vielä kerran, mutta minä en halua enää valehdella. —
v. TELLHEIM.
Älä vihastu, Werner! Minä tunnen sydämesi ja rakkautesi minua kohtaan.
Mutta minä en tarvitse rahojasi.
WERNER.
Ette tarvitse? Vaan myytte mieluummin ja panttaatte mieluummin ja annatte mieluummin aihetta ihmisten juoruihin?
v. TELLHEIM.
Ihmiset joutavat tietää, ettei minulla enää ole mitään. Ei pidä tekeytyä rikkaammaksi kuin on.
WERNER.
Mutta miksi sitten köyhemmäksikään? — Meillä on niin kauvan kun ystävällämme on.
v. TELLHEIM.
Minun ei sovi olla sinun velallisesi.
WERNER.
Ei sovi? — Jos jonakin helteisenä päivänä, kun sekä aurinko että vihollinen ahdisti, teidän ratsupalvelijanne oli kadonnut kenttäeväineen ja te tulitte luokseni ja sanoitte: »Werner, eikö sinulla ole mitään juotavaa?» ja minä ojensin teille kenttäpulloni, niin te otitte sen ja joitte, eikö niin? Sopiko se? Kautta kurjan sieluni, eikö kulaus mätää vettä silloin usein ollut suurempiarvoinen kuin kaikki tuo roska! (Vetäen esille kukkaronkin täynnä louisdoreja ja tarjoten hänelle kumpaistakin.) Ottakaa, rakas majuri! Kuvitelkaa, että tämä on vettä. Tämänkin on Luoja luonut kaikkia varten.
v. TELLHEIM.
Sinä kidutat minua; kuulithan jo, etten halua olla velallisesi.
WERNER.
Ensin se ei sopinut; nyt te ette tahdo? Niin, se on toista. (Hiukan harmistuneesti.) Te ette tahdo olla minun velalliseni? Mutta entäpä jos jo olisitte, herra majuri? Vai ettekö ole mitään velkaa sille miehelle, joka kerran torjui iskun joka oli halkaista teidän päänne, ja toisen kerran iski irti käsivarren joka juuri oli laukaisemassa ja lähettämässä kuulan rintaanne? — Mitä enempää voitte joutua sille miehelle velkaan? Vai merkitseekö kaulani vähemmän kuin kukkaroni? — Jos tuo on ylhäisesti ajateltua, kautta kurjan sieluni, niin on se myöskin hyvin tympäisevää!
v. TELLHEIM.
Kenen kanssa puhut noin, Werner? Me olemme yksin, nyt voin sen siis sanoa; jos joku kolmas meitä kuulisi, olisi se pelkkää tuulen pieksemistä. Tunnustan mielihyvällä, että minun on kaksi kertaa sinua hengestäni kiittäminen. Mutta, ystävä, mikä olisi minua estänyt tilaisuuden tullen tekemästä puolestasi yhtä paljon? Hä!