Vain se, ettei teillä ole ollut siihen tilaisuutta! Kuka sitä on epäillyt, herra majuri? Olenhan nähnyt teidän satoja kertoja panevan alttiiksi henkenne halvimman sotilaan puolesta, jos häntä ahdisteltiin!
v. TELLHEIM.
Sepä se!
WERNER.
Mutta —
v. TELLHEIM.
Miksi et ymmärrä minua oikein? Minä sanon: ei sovi, että minä olen velallisesi; minä en tahdo olla velallisesi. Niissä olosuhteissa nimittäin, joissa nyt olen.
WERNER.
Vai sillä tavalla! Säästätte sen parempiin aikoihin; te haluatte lainata minulta rahoja joskus toiste, kun ette niitä tarvitse, kun teillä itsellänne on ja minulla kenties ei ole.
v. TELLHEIM.
Ei pidä lainata, jollei tiedä voivansa maksaa takaisin.
WERNER.
Teidäntapaisenne miehen taskut eivät iän kaiken tyhjinä pysy.
v. TELLHEIM.
Sinähän tunnet maailman! — Ainakaan ei pidä ruveta lainaamaan sellaiselta, joka itse tarvitsee rahansa.
WERNER.
Aivan niin, ja sellainen mies muka olen minä! Mihin minä sitä tarvitsisin? — — Missä varusmestaria tarvitaan, sieltä hän saa elatuksensakin.
v. TELLHEIM.
Sinä tarvitset rahasi voidaksesi päästä ylemmäksi kuin varusmestari, päästäksesi eteenpäin uralla, jolla rahattomana ansiokkainkin jää takapajulle.
WERNER.
Ylemmäksi kuin varusmestari? Sellaisia en ajattele. Olen hyvä varusmestari, vaan minusta saattaisi helposti tulla huono ratsumestari ja varmasti vielä huonompi kenraali. Kokemuksesta sen tietää.
v. TELLHEIM.
Älä tee mitään sellaista, että minun täytyy ajatella sinusta sopimattomia, Werner! En ole tullut juuri hyvilleni siitä, mitä Just minulle kertoi. Olet myynyt tilasi ja aiot taas lähteä kiertelemään. Älä saata minua uskomaan, että rakastat sekä tuota tointa että myöskin sitä rajua, kevytmielistä elämistapaa, joka valitettavasti on siihen yhdistetty. Sotilaana on oltava maansa puolesta tahi rakkaudesta siihen asiaan, jonka puolesta taistellaan. Palvella tarkoituksetta tänään täällä, huomenna tuolla on samaa kuin matkustella niinkuin teurastajarenki, ei enempää.
WERNER.
No niin, herra majuri, minä seuraan siis teitä. Te tiedätte paremmin, mikä sopii. Minä jään teidän luoksenne. — Mutta, rakas majuri, ottakaa toki toistaiseksi rahani. Tänään tai huomenna on asianne ratkaistu. Te voitte saada rahoja koko joukon. Teidän täytyy sitten antaa ne korkoineen takaisin. Minähän teen sen vain korkojen takia.
v. TELLHEIM.
Vaiti siitä!
WERNER.
Kautta kurjan sieluni, minä teen sen vain korkojen takia! — Kun toisinaan ajattelin: Miten käy sinun, kun vanhuus saapuu? kun olet isketty pataluhaksi? kun sinulla ei ole enää mitään? kun sinun on lähdettävä kerjuulle? — niin ajattelin taas: Ei, sinä et lähde kerjuulle; sinä menet majuri Tellheimin luokse; hän on jakava kanssasi viimeisen penninsä; hän elättää sinut kuolemaan asti; hänen luonansa saatat kuolla rehellisenä miehenä.
v. TELLHEIM
(tarttuen Wernerin käteen). Ja, toveri, niinkö et enää ajattele?
WERNER.
En, niin en enää ajattele. — Ken ei minulta mitään huoli, kun hän tarvitsee ja minulla on, hän ei minulle mitään annakaan, kun hänellä on ja minä tarvitsen. — Hyvä on! (Aikoo lähteä.)
v. TELLHEIM.
Ihminen, älä saata minua raivoihini! Mihin lähdet? (Pidättää häntä.) Jos nyt kunniani kautta vakuutan, että minulla vielä on rahaa; jos kunniani kautta lupaan, että sinulle ilmoitan, kun ei minulla enää ole; että sinä olet ensimäinen ja ainoa, jolta mitään lainaan: — oletko silloin tyytyväinen?
WERNER.
Täytyyhän minun! — Antakaa kätenne, herra majuri.
v. TELLHEIM.
Tässä, Paul! — Ja nyt ei siitä sen enempää. — Tulin tänne puhutellakseni erästä tyttöä —
KAHDEKSAS KOHTAUS.
Franziska (neidin huoneesta). v. Tellheim. Paul Werner.
FRANZISKA
(astuessaan sisään). Oletteko vielä täällä, herra varusmestari? — (Huomatessaan Tellheimin.) Ja tekin olette täällä, herra majuri? — Tuossa tuokiossa olen käskettävänänne. (Menee nopeasti takaisin huoneeseen.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
v. Tellheim. Paul Werner.
v. TELLHEIM.
Siinä hän oli! — Mutta sinähän tunnet hänet?
WERNER.
Niin, minä tunnen tuon neitokaisen. —
v. TELLHEIM.
Mutta ethän sinä, jos oikein muistan, ollut luonani, kun minulla oli talvimajani Thüringissä?
WERNER.
En ollut, silloin olin Leipzigissä hankkimassa vaatevarastoja.
v. TELLHEIM.
Mistä siis hänet tunnet?
WERNER.
Tuttavuutemme on vastasyntynyt. Se alkoi tänään. Mutta nuori tuttavuus on lämmintä.
v. TELLHEIM.
Siis olet kai jo nähnyt hänen neitinsäkin?
WERNER.
Neitikö siis on hänen arvoisa emäntänsä? Hän sanoi minulle teidän tuntevan hänen herrasväkensä.
v. TELLHEIM.
Johan sen kuulit! Thüringin ajoilta.
WERNER.
Onko se neiti nuori?
v. TELLHEIM.
On.
WERNER.
Ja kaunis?
v. TELLHEIM.
Hyvin kaunis.
WERNER.
Rikas?
v. TELLHEIM.
Hyvin rikas.
WERNER.
Pidättekö te neidistä yhtä paljon kuin tytöstäkin? Sehän olisi erinomaista!
v. TELLHEIM.
Mitä tarkoitat?
KYMMENES KOHTAUS.
Franziska (saapuu jälleen kirje kädessä). v. Tellheim. Paul Werner.
FRANZISKA.
Herra majuri —
v. TELLHEIM.
Rakas Franziska, en ole edes ehtinyt vielä lausua sinua tervetulleeksi.
FRANZISKA.
Ajatuksissanne lienette sen jo kumminkin tehnyt. Tiedän, että pidätte minusta. Niin minäkin teistä. Mutta siinä ette tee ollenkaan kiltisti, että te saatatte ihmiset, jotka teistä pitävät, niin levottomiksi.
WERNER
(itsekseen). Haa, nyt huomaan. Oikeassa ollaan!
v. TELLHEIM.
Se on kohtaloni, Franziska! — Annoitko hänelle kirjeeni?
FRANZISKA.
Annoin, ja tässä minä tuon teille — (Ojentaa hänelle kirjeen.)
v. TELLHEIM.
Vastauksenko?
FRANZISKA.
Ei, vaan oman kirjeenne takaisin.
v. TELLHEIM.
Mitä? Eikö hän halua sitä lukea?
FRANZISKA.
Kyllä kai hän haluaisi, — mutta — me emme oikein osaa lukea kirjoitettua.
v. TELLHEIM.
Kujeilija!
FRANZISKA.
Ja me arvelemme, ettei kirjeitten kirjoittaminen ole keksitty niitä varten, jotka voivat suullisesti seurustella keskenänsä, jos vain haluavat.
v. TELLHEIM.
Mikä tekosyy! Hänen täytyy se lukea. Se sisältää puolustukseni, — kaikki syyt ja perusteet —
FRANZISKA.
Ne tahtoo neiti kuulla teiltä itseltänne, ei lukea.
v. TELLHEIM.
Kuulla minulta itseltäni? Jottako jokainen hänen sanansa, jokainen hänen ilmeensä minut saisi hämilleni: jottako minä jokaisessa hänen katseessaan tuntisin tappioni koko suuruuden? —
FRANZISKA.
Ilman armoa! — Ottakaa! (Antaa hänelle kirjeen.) Hän odottaa teitä kello kolmen ajoissa. Hän aikoo lähteä ajelemaan ja kaupunkia katselemaan. Teidän on lähdettävä hänen kanssaan.
v. TELLHEIM.
Ajelemaanko?
FRANZISKA.
Ja mitäs annatte, jos päästän teidät lähtemään kahden kesken? Minä jään kotia.
v. TELLHEIM.
Kahden kesken?
FRANZISKA.
Komeissa, suljetuissa vaunuissa.
v TELLHEIM.
Mahdotonta!
FRANZISKA.
Niin, niin! Vaunuissa on herra majurin kestettävä kiipelinsä! sieltä ei pääse livistämään. Siksipä tapahtuukin näin. — Lyhyesti, te tulette, herra majuri, ja täsmälleen kello kolme. — No? Tehän halusitte minuakin puhutella kahden kesken. Mitä teillä siis on sanottavaa? — Vai niin, me emme ole kahden kesken. (Katsellen Werneriä.)
v. TELLHEIM.
Olemme, Franziska, me olemme kahden kesken. Mutta koska neiti ei ole lukenut kirjettä, niin ei minulla ole sinulle enää mitään sanottavaa.
FRANZISKA.
Vai niin? Olemme siis sittenkin kahden kesken? Teillä siis ei ole herra varusmestarilta mitään salattavaa?
v. TELLHEIM.
Ei, ei mitään.
FRANZISKA.
Minusta tuntuu kumminkin, että pitäisi olla jotakin.
v. TELLHEIM.
Kuinka niin?
WERNER.
Miksi niin, neitokainen?
FRANZISKA.
Varsinkin eräänlaatuiset salaisuudet. — Kaikki kaksikymmentä, herra varusmestari? — (Kohottaen molemmat kätensä hajalla sormin.)
WERNER.
St! st! Neitokainen, neitokainen!
v. TELLHEIM.
Mitä se merkitsee?
FRANZISKA.
Yks kaks se sujahtaa sormeen, herra varusmestari? (Ikäänkuin pistäisi sormuksen nopeasti sormeen.)
v. TELLHEIM.
Mikä teillä on?
WERNER.
Neitokainen, neitokainen, ymmärtänee hän kai leikkiä?
v. TELLHEIM.
Werner, et suinkaan lie unohtanut, mitä olen sinulle usein muistuttanut, että on eräs asia, josta ei koskaan pidä laskea leikkiä naisten kanssa?
WERNER.
Kautta kurjan sieluni, minä olen tainnut sen unohtaa! — Neitokainen, minä pyydän —
FRANZISKA.
No, jos se oli leikkiä; tällä kertaa voin sen antaa anteeksi.
v. TELLHEIM.
Jos minun siis välttämättä on tultava, Franziska: niin toimita kuitenkin siten, että neiti vielä sitä ennen lukee kirjeen. Se säästäisi minulta kiusan ajatella vielä kerran ja puhua vielä kerran asioista, jotka niin mielelläni haluaisin unohtaa. Tuossa on, anna se hänelle! (Kääntäessään kirjeen toisinpäin ja aikoessaan sen ojentaa hänelle huomaa hän, että se on avattu.) Mutta näenkö oikein? Kirjehän on avattu, Franziska.
FRANZISKA.
Taitaapa olla. (Tarkastaa sitä.) Totisesti, se on avattu. Kukahan sen sitte lienee avannut? Mutta lukeneet me emme sitä todellakaan ole, herra majuri, emme todellakaan. Emmekä me sitä haluakaan lukea; sillä sen kirjoittaja saapuu itse. Tulettehan te, ja tiedättekö mitä, herra majuri? Älkää tulko tuollaisena kuin nyt olette: saappaissa, tukka tuskin käherrettynä. Teille täytyy suoda anteeksi, te tuskin saatoitte aavistaa tapaavanne meitä. Tulkaa solkikengissä, ja käherryttäkää tukkanne. — Tuolla tavalla te näytätte minusta liian urhoolliselta, liian preussiläiseltä.
v. TELLHEIM.
Minä kiitän sinua, Franziska.
FRANZISKA.
Te näytätte siltä kuin olisitte viime yön ollut taistelukentällä.
v. TELLHEIM.
Ehkäpä olet oikeassa.
FRANZISKA.
Mekin pukeudumme aivan kohta ja sitten syömme. Me pyytäisimme mielellämme teitä syömään kanssamme, mutta läsnäolonne saattaisi olla esteenä syömisellemme, ja katsokaas, niin kovin rakastuneita me emme ole, ettei meidän olisi nälkä.
v. TELLHEIM.
Minä lähden! Franziska, valmista sinä häntä vähäisen tällävälin, ettei minun tarvitsisi joutua halveksittavaksi hänen silmissään eikä omissakaan silmissäni. — Tule, Werner, sinun on syötävä kanssani.
WERNER.
Tämänkö talon pöydässä? Silloin en saisi suustani alas palaakaan.
v. TELLHEIM.
Minun omassa huoneessani.
WERNER.
No, sitten seuraan teitä heti. Vielä vain sananen tälle neitokaiselle.
v. TELLHEIM.
Ei ole hullumpaa! (Poistuu.)
YHDESTOISTA KOHTAUS.
Paul Werner. Franziska.
FRANZISKA.
No, herra varusmestari? —
WERNER.
Neitokainen, kun minä palaan, onko minunkin tultava siistitympänä?
FRANZISKA.
Tulkoon hän miten haluaa, herra varusmestari; minun silmilläni ei ole mitään häntä vastaan. Mutta sitä enemmän on korvieni pidettävä varansa häneen nähden. — Kaksikymmentä sormea, kaikki sormuksia täynnä! Ai, ai, herra varusmestari!
WERNER.
Ei, neitokainen, juuri siitä minun olikin vielä puhuttava: minä vain ilvehdin ilman aikojani! Ei siinä ole vähääkään perää. Kyllähän yksikin sormi riittää. Ja monet sadat kerrat olen minä majurin kuullut sanovan: »Se on roisto sotilaaksi, joka saattaa pettää tyttölapsen!» — Sillä tavalla ajattelen minäkin, neitokainen. Luottakoon hän siihen! — Minun täytyy tästä rientää majurin jälkeen. — Maistukoon ruokanne, neitokainen! (Poistuu.)
FRANZISKA.
Samaten, herra varusmestari! — Luulenpa, että tuo mies miellyttää minua! (Hänen aikoessaan lähteä huoneeseen tulee neiti häntä vastaan.)
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
Neiti. Franziska.
NEITI.
Joko majuri taas on poissa? — Franziska, luulen nyt jälleen olevani kyllin rauhallinen, että olisin voinut pidättää hänet täällä.
FRANZISKA.
Ja minä saatan teidät vieläkin rauhallisemmaksi.
NEITI.
Sitä parempi! Hänen kirjeensä, oi, hänen kirjeensä! Jokaiselta riviltä puhui rehellinen, jalo mies. Kaikki hänen estelynsä omistaa minua omakseen vakuutti minulle hänen rakkauttaan. — Hän lienee huomannut, että olimme lukeneet kirjeen. — Olkoon huomannut, jos hän vain tulee. Tuleehan hän aivan varmasti? — Vain hiukan liian ylpeältä, Franziska, näyttää minusta hänen menettelynsä. Sillä ylpeyttä, anteeksiantamatonta ylpeyttä on, kun ei halua rakastetulleenkaan olla onnestaan kiitoksen velassa! Jos hän antaa minun tuntea tämän liian selvästi, Franziska —
FRANZISKA.
Niin aiotte hänestä luopua?
NEITI.
Kas vain! Joko hän jälleen käy sääliksesi? Ei, rakas hupakko, yhden ainoan vian tähden ei miehestä luovuta. Ei, mutta mieleeni on juolahtanut kepponen, kiusata häntä hiukan tämän ylpeytensä tähden samanlaisella ylpeydellä.
FRANZISKA.
No, sittenhän te jo olettekin erittäin rauhallinen, neiti hyvä, kun mielenne jo taas on kepposissa.
NEITI.
Niin olenkin; tulehan. Sinullakin on siinä oraa osasi. (Lähtevät huoneeseensa.)
(Kolmannen näytöksen loppu.)
NELJÄS NÄYTÖS.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
(Näyttämö: neidin huone.)
Neiti (täydellisesti ja rikkaasti, mutta aistikkaasti puettuna) Franziska. (Nousevat pöydästä, josta palvelija korjaa astiat.)
FRANZISKA.
Te ette mitenkään vielä liene syönyt kylläksenne, armollinen neiti.
NEITI.
Niinkö luulet, Franziska? Ehkäpä en ollut nälissäni pöytään istuutuessanikaan.
FRANZISKA.
Olimme sopineet siitä, ettei häntä aterian aikana mainittaisi. Mutta meidän olisi pitänyt päättää olla häntä ajattelemattakin.
NEITI.
Todellakin, minä en ole ajatellut muuta kuin häntä.
FRANZISKA.
Sen kyllä huomasin. Minä yritin puhella sadoista seikoista, ja te vastasitte aina hullusti. (Eräs toinen palvelija tuo kahvia.) Tässä tulee ravintoa, jonka ääressä pikemminkin käy antautuminen haaveilujen valtaan. Armas, kaihomielinen kahvikulta!
NEITI.
Haaveilujen? Minä en haaveile. Mietin vain sitä läksytystä, jonka hänelle annan. Oletko minut oikein käsittänyt, Franziska?
FRANZISKA.
Olen toki; mutta parasta olisi, että hän säästäisi meiltä sen vaivan.
NEITI.
Saatpa nähdä, että tunnen hänet perinpohjin. Tuo mies, joka minua nyt kaikkine rikkauksilleni hyljeksii, on taisteleva minusta koko maailmaa vastaan saatuaan kuulla, että olen onneton ja hyljätty.
FRANZISKA
(hyvin vakavasti). Ja tuo tuollainen kutkuttanee äärettömästi mitä hienostuneinta itserakkautta.
NEITI.
Tapaintuomari! Katsoppas vain! Äsken sai hän minut kiinni turhamaisuudesta, nyt itserakkaudesta. — No, anna minun olla, rakas Franziska. Sinähän saat tehdä varusmestarillesi, mitä haluat.
FRANZISKA.
Minun varusmestarilleni?
NEITI.
Niin, jos sen vielä lisäksi kiellät, niin on kaikki kuin ollakin pitää. — En ole vielä häntä nähnyt, mutta joka sanasta, minkä hänestä olet puhunut, ennustan sinulle hänestä miestä.
TOINEN KOHTAUS.
Riccaut de la Marliniere. Neiti Franziska.
RICCAUT
(vielä oven ulkopuolella). Est-il permis, monsieur le major?
FRANZISKA.
Mitä se on? Aikooko tuo tänne? (Lähestyen ovea.)
RICCAUT.
Parbleu! Mine on veerin. — Mais non. — Mine ei on veerin. — C'est sa chambre —
FRANZISKA.
Armollinen neiti, tämä herra varmaankin luulee vielä tapaavansa majuri von Tellheimin täällä.
RICCAUT.
Niin on! — Le major de Tellheirn; juste, ma belle enfant, c'est lui que je cherche. Où est-il?
FRANZISKA.
Hän ei enää asu täällä.
RICCAUT.
Comment? viele sitten nelikolmatta tunti teele asu? Ja ei ene teele asu?
Misse asu hen siis?
NEITI
(lähestyy häntä). Hyvä herra, —
RICCAUT.
Ah, madame, — mademoiselle — teiden armo, anta anteks —
NEITI.
Hyvä herra, teidän erehdyksenne on varsin hyvin ymmärrettävissä ja ihmettelynne on aivan luonnollista. Herra majuri on hyväntahtoisesti luovuttanut huoneensa minulle, jonka täällä vieraana oli vaikea löytää kattoa päänsä päälle.
RICCAUT.
Ah voilà de ses politesses! C'est un très — galant-homme que ce major!
NEITI.
Mutta mihin hän on muuttanut, — sitä en, häpeä kyllä, todellakaan tiedä.
RICCAUT.
Teiden armo ei tietä? C'est dommage; j'en suis fâché.
NEITI.
Minun olisi todellakin pitänyt ottaa siitä selko. Hänen ystävänsä käynevät vielä häntä täältä etsimässä.
RICCAUT.
Mine on hyvin henen ysteve, teiden armo —
NEITI.
Franziska, etkö sinä tiedä?
FRANZISKA.
En, armollinen neiti.
RICCAUT.
Mine henelle puhua hyvin terkki. Mine henelle tuo yks nouvelle, miste hen saa hyvin lysti.
NEITI.
Sitä enemmän olen pahoillani. — Mutta toivon saavani häntä pian puhutella. Jos on yhdentekevää, kenen suusta hän saa kuulla tuon hyvän uutisen, niin tarjoudun minä, hyvä herra —
RICCAUT.
Mine ymmere. — Mademoiselle parle françois? Mais sans doute; telle que je la vois! — La demande etoit bien impolie; vous me pardonnerés, mademoiselle —
NEITI.
Hyvä herra —
RICCAUT.
Ei? Te ei puhuta franska, teiden armo.
NEITI.
Hyvä herra, Ranskassa yrittäisin sitä puhua. Mutta miksi täällä? Minähän kuulen, että te minua ymmärrätte, hyvä herra. Ja minä, hyvä herra, ymmärtänen teitä kai myöskin; puhukaa mitä haluatte.
RICCAUT.
Hyve, hyve! Mine voin myös selvite teten. — Sachés donc, mademoiselle. — Teiden armo pite siis tiete, että mine tule ministeri pöideste — se ministeri — se ministeri — mike ole se ministeri, kun asu siell — pitke katu? — suuri tori? —
NEITI.
Olen täällä vielä aivan vieras.
RICCAUT.
No, sota-asiain ministeri. — Siell mine söi peivellinen; — mine syö à l'ordinaire henne luona, — ja siell me tuli puhe majori Tellheim; et le ministre m'a dit en confidence, car Son Excellence est de mes amis, et il n'y a point de mystères entre nous. — Henen ylheisyys, mine tahto sano, on minulle usko, että meiden majorin asia on pika loppumas ja hyvi loppumas. Hen on laitta yks rapport kuningan tykö, ja kuningas on teke peetös tout-à-fait en faveur du major. — Monsieur, m'a dit Son Excellence, vous comprenés bien, que tout depend de la maniere, dont on fait en visager les choses au Roi, et vous me connoissés. Cela fait un très-joli garçon que ce Tellheim, et ne sais-je pas que vous l'aimés? Les amis de mes amis sont aussi les miens. Il coute un peu cher au Roi ce Tellheim, mais est-ce que l'on sert les Rois pour rien? Il faut s'entr'aider en ce monde; et quand il s'agit de pertes, que ce soit le Roi, qui en fasse, et non pas un honnêt-homme de nous autres. Voilà le principe, dont je ne me depars jamais. — Mite teide armo sano teste? Eikö totta, se ole kilti mies? Ah que Son Excellence a le coeur bien placé! Hen on au reste minule vakutta, jos majori ei jo sai une lettre de la main — yks kuninkallinen käsikirje, että hen on saa se tenepeive infailliblement.
NEITI.
Tietysti, hyvä herra, tämä tieto suuresti ilahduttaa majuri von Tellheimiä. Haluaisin vain samalla mainita hänelle sen ystävän nimen, joka niin hartaasti ottaa osaa hänen onneensa —
RICCAUT.
Minu nimi toivo teiden armo? — Vous voyés en moi — teiden armo nehde minussa le chevalier Riccaut de la Marliniere, seigneur de Pret-au-val, de la branche de Prensd'or. — Teiden armo joutu ihmetys, kun huoma minun olla niin suuri, suuri pärhe, qui est veritablement du sang royal. — Il faut le dire; je suis sans doute le cadet le plus avantureux, que la maison a jamais eu. — Mine on palvella minun ykstoistas ikevuosi asti. Yks affaire d'honneur sai minun lehti pako. Sitte mine palvella henen paavillinen pyhyys, San Marinon republik, Puolan kruunu ja Staaten-General, siihen asti kun mine lopulta joutu tennen. Ah, mademoiselle, que je voudrois n'avoir jamais vu ce pais-la! Jos mine sai jeede palvella Staaten-General, niin mine nyt pites olla ainakin eversti. Mut teele mine aina vain olla capitaine, ja sitten viele olla pois pantu capitaine —
NEITI.
Se on kovin murheellista.
RICCAUT.
Oui, mademoiselle, me voilà reformé, et par-là mis sur le pavé!
NEITI.
Minä valitan suuresti.
RICCAUT.
Vous êtes bien bonne, mademoiselle. — Ei, teede ei tunte oma arvo. He tahto minunlainen mies reformir! — Mies, joka viele liseks tesse palvelussa on itsen rouinir! — Mine on itse anta lise enempi kun kaksikymmentuhat livres. Mite minula nyt on? Tranchons le mot; je n'ai pas le sou, et me voilà exactement vis-à-vis du rien.
NEITI.
Säälin teitä sanomattomasti.
RICCAUT.
Vous êtes bien bonne, mademoiselle. Mut niin kun on tapa sano: paha onni laaha mukanas henen veli; qu'un malheur ne vient jamais seul: niin kevi minun kans. Minkelaisi yks honnêt-homme kuin on minun extraction, voi keytte muu resource kun peli? Nyt mine on aina pelata onnen kans, kun mine ei onni kaipanut. Nyt kun mine sen kaipan, mademoiselle, je joue avec un guignon, qui surpasse toute croyance. Nyt viisitoista peivene ei on kulunut yks ainoa, ettei he on otta pois kaikki. Viele eilen he otta minult pois kaikki kolme kerta. Je sais bien, qu'il y avoit quelque chose de plus que le jeu. Car parmi mes pontes se trouvoient certaines dames — Mine ei tahto sano enempi. Teyty olla galant naiset kans. He onkin tene peive minu invitir anta revanche, mais … vous m'entendés, mademoiselle. — Teyty ensin tiete miste eletä, ennenkun saa, miste pelata —
NEITI.
Toivottavasti ette, hyvä herra —
RICCAUT.
Vous êtes bien bonne, mademoiselle —
NEITI
(vie Franziskan syrjään). Franziska, tuota miestä tulee todellakin sääli. Pahastuisikohan hän, jos tarjoisin hänelle vähän?
FRANZISKA.
Eipä hän juuri siltä näytä.
NEITI.
Hyvä! — Hyvä herra, kuulin, — että pelaatte, että häviätte; epäilemättä paikoissa, joissa jotakin voisi voittaakin. Minun täytyy tunnustaa, että minä itsekin — pelaan hyvin mielelläni —
RICCAUT.
Tant mieux, mademoiselle, tant mieux! Tous les gens d'esprit aiment le jeu à la fureur.
NEITI.
Että voitan hyvin mielelläni; hyvin mielelläni jätän rahani miehen huostaan, joka — osaa pelata. — Olisitteko, hyvä herra, taipuvainen ottamaan minut osalliseksi peliin? suomaan minulle osan panoksestanne?
RICCAUT.
Comment, mademoiselle, vous voulés être de moitié avec moi? De tout mon coeur.
NEITI.
Ensi aluksi vain vähäpätöisellä summalla — (Menee ottamaan rahaa lippaasta.)
RICCAUT.
Ah, mademoiselle, que vous êtes charmante! —
NEITI.
Tässä on, minkä äskettäin voitin, ainoastaan kymmenen pistolia — häpeä kyllä vain näin vähän —
RICCAUT.
Donnés toujours, mademoiselle, donnés. (Ottaa rahan.)
NEITI.
Teidän panoksenne on epäilemättä varsin tuntuva, hyvä herra —
RICCAUT.
Niin, oikken tuntuva. Kymene pistoli? Teiden armo pite olla interessir minun panos kolme osa, pour le tiers. Kolme osa kyll olla — vehen enempi. Mut kauniin naisen kans ei pide olla niin tarkka. Mine toivotan itselle onni, kun telle tavalla joutu liaison teiden armo kans, et de ce moment je recommence à bien augurer de ma fortune.
NEITI.
Mutta minä en voi olla läsnä, kun pelaatte, hyvä herra.
RICCAUT.
Miks teiden armo pite olla lesne? Me muut pelajat olla reheliset ihmiset toinen toisten kans.
NEITI.
Jos meitä onnestaa, hyvä herra, niin tuotte kai minulle oman osani.
Mutta jollei meitä onnesta —
RICCAUT.
Niin mine tule nouta rekryytit. Eikö totta, teiden armo?
NEITI.
Pitkän päälle saattaisivat rekryytit loppua. Puolustakaa siis rahojamme hyvin, hyvä herra.
RICCAUT.
Mine teiden armo minun pite? yks moukka? yks tyhme piru?
NEITI.
Suokaa anteeksi —
RICCAUT.
Je suis des bons, mademoiselle. Savés-vous ce que cela veut dire? Mine ole ulosoppinut —
NEITI.
Mutta ettehän, hyvä herra —
RICCAUT.
Je sais monter un coup —
NEITI
(ihmetellen). Todellako?
RICCAUT.
Je file la carte avec une adresse —
NEITI.
Älkää nyt!
RICCAUT.
Je fais sauter la coupe avec une dexterité —
NEITI.
Ette suinkaan te, hyvä herra —?
RICCAUT.
Mite ei? Teiden armo, mite ei? Donnés-moi un pigeonneau à plumer, et —
NEITI.
Pelaatte väärin? petätte?
RCCAUT.
Comment, mademoiselle? Vous appellés cela petette? Corriger la fortune, l'enchainer sous ses doigts, être sûr de son fait, site te saksalainen sano pette? Pette? Oo, mike se teiden kieli on köihe kieli! mike paksu kieli!
NEITI.
Ei, hyvä herra, jos niin arvelette —
RICCAUT.
Laissés-moi faire, mademoiselle, ja ole te rauhalinen. Mite se teile kuulu, kuinka mine pela? — Jo riitte, huomena teiden armo neke minun sata pistoli kans tai ei ensinkä neke minu. — Votre trés-humble — (Poistuu kiireesti.)
NEITI
(katsoo hänen jälkeensä hämmästyneenä ja inhoten). Toivon jälkimmäistä, hyvä herra, jälkimmäistä!
KOLMAS KOHTAUS.
Neiti. Franziska.
FRANZISKA
(harmistuneena). Saanko enää sanaa suustani? Kaunista! kaunista!
NEITI.
Ivaa vain; minä ansaitsen ivasi. (Hetkisen mietittyään, tyyntyneemmin.)
Älä ivaa, Franziska; en sitä ansaitse.
FRANZISKA.
Erinomaista! Nyt te menettelitte mitä herttaisimmin, autoitte tuon veijarin jälleen jaloilleen.
NEITI.
Tarkoitukseni oli auttaa onnetonta.
FRANZISKA.
Ja mikä parasta: tuo mies pitää teitä vertaisenaan. Oo, minä riennän hänen jälkeensä ja otan häneltä rahat takaisin. (Aikoo lähteä.)
NEITI.
Franziska, älä anna kahvin aivan jäähtyä, kaada kuppeihin.
FRANZISKA.
Hänen täytyy antaa teidän rahanne takaisin; te olette päättänyt toisin; te ette halua pelata hänen toverinaan. Kymmenen pistolia! Kuulittehan te, neiti, että hän oli kerjäläinen! (Neiti kaataa itse tällävälin kahvin kuppeihin.) Kuka antaisi kerjäläiselle niin paljon? Ja vielä koettaisi säästää häneltä nöyryytyksen saada ne kerjäämällä? Ja tuon armeliaan, joka jalomielisyydestä haluaa olla tuntematta häntä kerjäläiseksi, tuntee tuo kerjäläinen vuorostaan väärin. Pitäkää hyvänänne, neiti, jos hän katsoo lahjanne kukaties miksi — (Neiti ojentaa Franziskalle kupin.) Tahdotteko saattaa vereni vielä enemmän kuohuksiin? Minä en voi juoda. (Neiti laskee kupin jälleen kädestään.) — »Parbleu, teiden armo, teelle ei tunte oma arvo.» (Ranskalaisen äänellä.) Eipä todellakaan, jos sallitaan heittiöiden tuolla tavoin hirttämättä kuljeskella.
NEITI
(kylmästi ja miettien kahvia juodessaan). Tyttö, sinä ymmärrät niin mainiosti hyviä ihmisiä, mutta milloin opit sietämään huonoja? — Ja hekin ovat kuitenkin ihmisiä. — Ja useinkaan eivät läheskään niin huonoja ihmisiä kuin miltä näyttävät. — On vain etsittävä esiin heidän hyvät puolensa. — Minä kuvittelen, että tuo ranskalainen on vain turhamainen. Pelkästä turhamaisuudesta tekeytyy hän väärinpelaajaksi; hän ei halua näyttää olevansa minulle kiitollisuuden velassa; hän tahtoo säästyä kiittämästä. Ehkäpä hän nyt käy maksamassa pienet velkansa, elää jäännöksellä, mikäli sitä riittää, hiljaisesti ja säästävästi eikä ajattelekaan pelaamista. Jos niin on, rakas Franziska, niin käyköön hän noutamassa rekryyttejä, jos häntä haluttaa. — (Antaa hänelle kupin.) Tuossa on, vie pois! — Mutta, sanohan, eikö Tellheimin pitäisi jo olla täällä?
FRANZISKA.
Ei, armollinen neiti, kumpaakaan en voi, en etsiä huonosta ihmisestä hyviä enkä hyvästä ihmisestä huonoja puolia.
NEITI.
Kai hän tulee aivan varmasti? —
FRANZISKA.
Saisi olla tulematta! — Te olette huomannut hänessä, hänessä, miesten parhaassa, hitusen ylpeyttä, ja sen vuoksi haluatte häntä kiusata niin julmasti?
NEITI.
Siihenkö taas jouduit? — Vaikene, minä tahdon nyt kerran niin. Koetappas turmella minulta tämä huvi, koetappas olla sanomatta ja tekemättä kaikkea, mistä olemme sopineet! — Minäpä jätän sinut yksin hänen kanssaan, ja sitten — — Nyt hän kai tulee.
NELJÄS KOHTAUS.
Paul Werner (joka astuu sisään jäykkänä, ikäänkuin palveluksessa ollen). Neiti. Franziska.
FRANZISKA.
Ei, se on vain hänen rakas varusmestarinsa.
NEITI.
Rakas varusmestarinsa? Ketä tuo rakas tarkoittaa?
FRANZISKA.
Armollinen neiti, älkää saattako miestä hämilleen. — Teidän palvelijanne, herra varusmestari, mitä teillä on asiaa?
WERNER
(lähestyy neitiä, välittämättä Franziskasta). Majuri von Tellheim lähettää armolliselle neiti von Barnhelmille minun, varusmestari Wernerin kautta alamaisen tervehdyksensä ja ilmoittaa saapuvansa tänne.
NEITI.
Missä hän sitten viipyy?
WERNER.
Teidän armonne suokoon anteeksi, me lähdimme jo vähää ennen kolmea asunnostamme, mutta sitten kohtasi hänet tänne tullessa sotavarainhoitaja, ja koska sellaisten herrojen puheesta ei useinkaan tule loppua, niin antoi hän minulle vihjauksen tulla tekemään ilmoituksen asiasta armolliselle neidille.
NEITI.
Hyvä on, herra varusmestari. Toivoakseni sotavarainhoitajalla on majurille hauskaa puhuttavaa.
WERNER.
Sellaisilla herroilla on harvoin upseereille hauskaa sanottavaa. — Onko teidän armollanne mitään käskettävää? (On aikeissa jälleen lähteä.)
FRANZISKA.
No, mihin niin kiire, herra varusmestari? Eikö meillä siis olisi mitään pakisemista keskenämme?
WERNER
(hiljaa Franziskalle, ja vakavasti). Ei, täällä ei, neitokainen. Se on vastoin kunnioitusta, vastoin alamaista kuuliaisuutta. — Armollinen neiti —
NEITI.
Kiitän vaivannäöstä, herra varusmestari. — Minusta on ollut hauskaa tutustua häneen. Franziska on kertonut minulle hänestä paljon hyvää. (Werner kumartaa jäykästi ja poistuu.)
VIIDES KOHTAUS.
Neiti. Franziska.
NEITI.
Tuoko on sinun varusmestarisi, Franziska?
FRANZISKA.
Ivallisen äänensävynne tähden en ehdi toistamiseen evätä tuota sanaanne: *sinun*. — Niin, armollinen neiti, se on minun varusmestarini. Pidätte epäilemättä häntä hiukan jäykkänä ja puisevana. Melkeinpä hän nyt tuntui minustakin sellaiselta. Mutta minä huomasin varsin hyvin, että hän luuli tarpeelliseksi esiintyä teidän edessänne niinkuin paraatissa. Ja kun sotilaat käyvät paraatiin, — niin muistuttavat ne totisesti enemmän sorvattuja nukkeja kuin miehiä. Mutta näkisittepäs hänet ja kuulisittepas häntä, kun hän on omissa oloissaan.
NEITI.
Niinpä kai pitäisi!
FRANZISKA.
Hän lienee vielä salissa. Enkö saa mennä vähän juttelemaan hänen kanssaan?
NEITI.
En mielelläni tahtoisi kieltää sinulta tätä huvia. Mutta sinun täytyy jäädä tänne, Franziska. Sinun täytyy olla läsnä keskustelumme aikana. — Johtuu vielä jotakin mieleeni. (Vetää sormuksen sormestaan.) Kas tässä, ota tämä sormukseni, pane se talteen ja anna minulle sen sijaan majurin sormus.
FRANZISKA.
Miksi niin?
NEITI
(Franziskan noutaessa toista sormusta). En oikein tiedä sitä itsekään, mutta minusta tuntuu kuin aavistaisin, että se vielä on tarpeen. — Koputetaan. — Anna tänne pian! (Pistää sormuksen sormeensa.) Se on hän!
KUUDES KOHTAUS.
v. Tellheim (entisessä puvussaan, mutta muuten sellaisena kuin Franziska oli toivonut). Neiti. Franziska.
v. TELLHEIM.
Armollinen neiti, suonette anteeksi viipymiseni —
NEITI.
Oi, herra majuri, noin kovin sotilaallisesti ei ole tarvis toisiimme suhtautua. Olettehan jo täällä! Ja kun hauskaa odottaa, on odottaminenkin hauskaa. — No? (katsoen häntä hymyillen) rakas Tellheim, emmekö olleetkin lapsia äsken?
v. TELLHEIM.
Niin, lapsia, armollinen neiti, lapsia, jotka panevat vastaan, vaikka heidän pitäisi kiltisti totella.
NEITI.
Me lähdemme ajelemaan, rakas majuri, — katselemaan vähän kaupunkia, — ja sitten enoani vastaan.
v. TELLHEIM.
Mitä sanotte?
NEITI.
Siinä nyt näette, emme edes tärkeintä ole vielä ehtineet sanoa toisillemme. Niin, hän saapuu tänne vielä tänään. Vain sattuma on syynä siihen, että tulin päivää varemmin ilman häntä.
v. TELLHEIM.
Kreivi von Bruchsallko? Onko hän jo palannut?
NEITI.
Sodan rauhattomuudet karkoittivat hänet Italiaan: rauha on tuonut hänet jälleen takaisin. — Älkää kuvitelko turhia, Tellheim. Olemmehan me jo aikoja sitten poistaneet liittomme vahvimman esteen hänen puoleltaan —
v. TELLHEIM.
Liittomme?
NEITI.
Hän on ystävänne. Hän on kuullut liian monilta liian paljon hyvää teistä voidakseen olla muuta. Hän palaa halusta tutustua kasvoista kasvoihin siihen mieheen, jonka hänen ainoa perijättärensä on valinnut omakseen. Hän tulee enona, holhoojana, isänä jättääkseen minut teille.
v. TELLHEIM.
Ah, neiti, miksi ette lukenut kirjettäni? Miksi ette tahtonut sitä lukea?
NEITI.
Teidän kirjettännekö? Niin, nyt muistan, lähetittehän te minulle kirjeen. Mitenkä olikaan tuon kirjeen laita, Franziska? Olemmeko sen lukeneet vai emmekö ole sitä lukeneet? Mitä te sitten minulle kirjoititte, rakas Tellheim? —
v. TELLHEIM.
Ei muuta kuin mitä kunnia käskee.
NEITI.
Se on, olemaan jättämättä yksin kunniallista tyttöä, joka teitä rakastaa. Täytyyhän kunnian siihen velvoittaa. Tietysti minun olisi pitänyt lukea tuo kirje. Mutta mitä en ole lukenut, senhän saan nyt kuulla.
v. TELLHEIM.
Niin, teidän täytyy se nyt kuulla —
NEITI.
Ei, minun ei tarvitse sitä kuulla. Se on itsestään selvää. Tekö voisitte tehdä niin ruman kolttosen, että nyt ette huolisi minusta? Tiedättekö, että siten tulisin koko eliniäkseni häväistyksi? Kotipuoleni naiset osoittaisivat minua sormellaan. — »Siinä hän on», sanottaisiin, »siinä on neiti von Barnhelm, joka luulotteli, rikas kun oli, saavansa kelpo Tellheimin omakseen: juurikuin kelpo miehet olisivat rahalla saatavissa!» Näin sanottaisiin: sillä kaikki kotiseutuni naiset kadehtivat minua. Sitä he eivät voi kieltää, että olen rikas, mutta siitä he eivät halua kuulla puhuttavankaan, että muutenkin olen jotenkin hyvä tyttö, joka on miehensä arvoinen. Eikö niin, Tellheim?
v. TELLHEIM.
Niin, niin, armollinen neiti, siitä tunnen kotiseutunne naiset. Syytäpä heillä onkin kadehtia teiltä virkaheittoa, solvaistua upseeria, raajarikkoa kerjäläistä.
NEITI.
Ja tuotako kaikkea te muka olette? Ellen erehdy, kuulin jotakin sentapaista jo tänään aamupäivällä. Siinä on sekaisin hyvää ja pahaa. Valaiskaamme siis kumpaakin lähemmin. — Te olette siis saanut eronne? Niin olen kuullut. Luulin, että rykmenttinne oli vain yhdistetty toisiin. Mistä johtui, että noin ansiokasta miestä ei pidetty toimessaan?
v. TELLHEIM.
Se johtui siitä, mistä johtua pitikin. Suuret ovat tulleet vakuutetuiksi siitä, että sotilas tekee heidän hyväkseen omasta halustaan varsin vähän, velvollisuudesta ei paljoakaan enempää, mutta kaikki oman kunniansa tähden. Mitäpä he siis luulisivat olevansa häntä kohtaan velkapäät? Rauha on tehnyt useat meikäläiset heille tarpeettomiksi, ja lopultakaan ei kukaan ole heille korvaamaton.
NEITI.
Te puhutte niinkuin tuleekin miehen puhua, joka vuorostaan voi varsin hyvin tulla toimeen ilman noita suuriakin. Ja nyt enemmän kuin koskaan ennen. Sanon noille suurille suuren kiitokseni siitä, että he ovat luopuneet miehestä, jonka varsin vastahakoisesti olisin tahtonut jakaa heidän kanssaan. — Minä olen teidän käskijänne, Tellheim, te ette tarvitse muuta herraa. — Kohdata teidät eronsaaneena, sitä onnea olisin tuskin uskaltanut uneksia! — Mutta te ette ole ainoastaan eronsaanut: te olette vielä enemmänkin. Mitäs te olettekaan vielä lisäksi? Raajarikko: sanoitte? No, (katsellen häntä ylhäältä alas asti) se raajarikko on kuitenkin vielä jotenkin eheä ja ryhdikäs; näyttää yhä vielä jotenkin terveeltä ja voimakkaalta. Rakas Tellheim, jos te terveitten jäsentenne menettämisen perusteella aiotte lähteä kerjuulle, niin ennustan teille jo etukäteen, että ani harvojen ihmisten ovilla mitään saatte, lukuunottamatta sellaisten hyväsydämisten tyttöjen ovia kuin minä olen.
v. TELLHEIM.
Tuossa kaikessa kuulen vain ilkamoivan tytön puhetta, rakas Minna.
NEITI.
Ja minä kuulen moitteessanne vain tuon »rakas Minna». — Nyt en enää aio ilkamoida; sillä mieleeni johtuu, että te sittenkin olette pikku raajarikko. Pyssynluodista on oikea käsivartenne hiukan halvaantunut. Mutta tarkoin harkiten ei sekään ole erittäin paha. Sitä paremmassa turvassa olen lyönneiltänne.
v. TELLHEIM.
Neiti!
NEITI.
Tarkoitatte: mutta te sitä huonommassa turvassa minun lyönneiltäni. No, no rakas Tellheim, toivoakseni ette päästä asioita niin pitkälle.
v. TELLHEIM.
Teitä naurattaa, hyvä neiti. Valitan, etten voi nauraa teidän kanssanne.
NEITI.
Miksi ei? Mitä teillä sitten on naurua vastaan? Eikö nauraenkin voi olla hyvin vakava? Rakas majuri, nauru saa meidät pysymään järkevämpinä kuin paha tuuli. Todistus on tässä silminnähtävänä. Teidän naurava ystävänne arvioi olosuhteitanne monin verroin oikeammin kuin te itse. Kun olette saanut eronne, te sanotte itseänne häväistyksi; kun olette saanut kuulan käsivarteenne, te tekeydytte raajarikoksi! Onko se oikein? Eikö se ole liioittelua? Ja olenko minä järjestänyt asiat siten, että kaikki liioittelu niin helposti joutuu naurunalaiseksi? Lyön vetoa, että jos nyt käyn käsiksi tuohon teidän kerjäläiseenne, niin ei sen laita ole vähääkään parempi. Te lienette kerran pari menettänyt kenttävarustuksenne; joitakin sen tai tuon pankkiirin hallussa olevia pääomia joutunee nyt menemään samaa tietä; teillä ei kenties ole toivoa saada takaisin joitakin palveluksenne aikana suorittamianne ennakkomaksuja: mutta oletteko silti mikään kerjäläinen? Vaikkapa teille ei olisikaan jäänyt mitään muuta kuin se, mitä enoni teille tuo mukanaan —
v. TELLHEIM.
Enonne, armollinen neiti, ei tuo minulle mitään.
NEITI.
Ei muuta kuin ne kaksituhatta pistolia, jotka te niin jalomielisesti annoitte etukäteen säätyjemme käytettäväksi.
v. TELLHEIM.
Jospa vain olisitte lukenut kirjeeni, armollinen neiti!
NEITI
No niin, minä olen sen lukenut. Mutta mitä siinä kirjoititte tästä asiasta, jää minulle täydeksi arvoitukseksi. On aivan mahdotonta, että jalo tekonne tahdottaisiin lukea teille rikokseksi. — Selittäkää toki, rakas majuri.
v. TELLHEIM.
Muistatte kai, armollinen neiti, että olin saanut määräyksen mitä ankarimmin kerätä sotaveroa puhtaassa rahassa kotiseutunne piirikunnista. Päästäkseni tuota ankaruutta käyttämästä minä maksoin puuttuvan summan etukäteen.
NEITI.
Muistanpa tietenkin. Rakastin teitä tuon tekonne tähden, vaikka en vielä ollut teitä nähnytkään.
v. TELLHEIM.
Säädyt antoivat minulle tunnusteensa, ja sen minä aioin rauhaa solmittaessa liittää hyväksyttyjen saatavien joukkoon. Tunnuste katsottiin täysin sitovaksi, mutta minun omistusoikeuteni siihen asetettiin kiistanalaiseksi. Hymyiltiin ivallisesti, kun vakuutin maksaneeni sen sisällön käteisellä rahalla. Se selitettiin säätyjen minulle antamiksi lahjuksiksi tai hyvitykseksi siitä, että niin pian olin sopinut heidän kanssaan alimmasta määrästä, johon olin valtuutettu suostumaan vain äärimmäisessä hätätilassa. Niin joutui tunnuste minun käsistäni, ja jos se maksetaan, niin ei sitä varmaankaan makseta minulle. — Tällä, hyvä neiti, katson kunniaani loukatun, enkä saamani eron takia, jota olisin vaatinut, ellen olisi sitä saanut. — Te olette vakava, hyvä neiti? Miksi ette naura? Ha, ha, ha! Minähän nauran.
NEITI.
Oi, tukahuttakaa tuo nauru, Tellheim! Minä rukoilen! Se on ihmisvihan hirveätä naurua! Ei, te ette ole se mies, joka voi katua hyvää tekoaan sen vuoksi, että siitä on hänelle huonot seuraukset. Ei, noita huonoja seurauksia ei mitenkään voi kestää kauan! Totuuden täytyy tulla ilmi. Enoni, kaikki säätymme voivat todistaa —
v. TELLHEIM.
Enonne! Teidän säätynne! Ha, ha, ha!
NEITI.
Teidän naurunne surmaa minut, Tellheim! Jos uskotte hyveisiin ja kaitselmukseen, Tellheim, niin älkää naurako tuolla tavalla! En ole koskaan kuullut pelottavammin kirottavan, kuin te nauratte. — Ja otaksukaamme pahinta! Jos teidät täällä kaikin mokomin tahdotaan tuomita väärin, niin ei teitä siellä meillä voida väärin tuomita. Ei, me emme voi, me emme tahdo teitä tuomita väärin, Tellheim. Ja jos meidän säädyillämme on vähintäkään kunniantuntoa, niin tiedän, mitä niiden on tehtävä. Mutta johan nyt joutavia: miksipä se olisi tarpeellista? Kuvitelkaa, Tellheim, että olisitte menettänyt nuo kaksituhatta pistolia jonakin rajuna iltana. Kuningas oli teille onneton kortti: rouva (osoittaen itseään) on teille sitä suosiollisempi. — Kaitselmus, uskokaa minua, suojelee aina rehellistä miestä vahingoilta ja useimmiten jo etukäteen. Tuo teko, joka kerran sai teidät menettämään kaksituhatta pistolia, saattoi minut teidän omaksenne. Ilman tuota tekoa minua ei koskaan olisi haluttanut päästä teitä tuntemaan. Tiedättehän, että tulin kutsumattomana ensi kerran seuraan, jossa luulin teidät tapaavani. Tulin sinne ainoastaan teidän tähtenne. Tullessani sinne olin varmasti jo päättänyt teitä rakastaa — minä jo rakastinkin teitä! — olin varmasti päättänyt saada teidät omakseni, vaikka olisinkin huomannut teidät yhtä mustaksi ja rumaksi kuin Venetian maurilaisen. Te ette ole niin musta ja ruma; ettekä liene niin mustasukkainenkaan. Mutta, Tellheim, Tellheim, te muistutatte häntä kuitenkin niin monessa suhteessa! Voi noita rajuja, järkkymättömiä miehiä, jotka alati vain kunnian kummitukseen tuijottavat ja kaikki muut tunteensa paaduttavat! — Katsokaa minuun! minuun, Tellheim! (v. Tellheim on tällävälin kaiken aikaa miettivänä ja liikahtamatta tuijottanut yhteen paikkaan.) Mitä te ajattelette? Te ette kuuntele?
v. TELLHEIM
(hajamielisenä). Kuuntelen toki! Mutta sanokaahan, hyvä neiti, kuinka joutui mauri Venetian palvelukseen? Eikö maurilla ollut isänmaata? Minkätähden vuokrasi hän käsivartensa ja verensä vieraalle valtiolle?
NEITI
(pelästyneenä). Missä te olette, Tellheim? — Nyt on aika keskeyttää. — Tulkaa! (Tarttuen hänen käteensä.) — Franziska, käske ajaa vaunut esiin.
v. TELLHEIM
(tempautuu irti neidistä ja rientää Franziskan jälkeen). Ei, Franziska, minulla ei voi olla kunniaa seurata neitiä ajelulle. — Hyvä neiti, suokaa minun vielä tänään pitää terve järkeni, ja sallikaa minun poistua. Olen jo sen menettämäisilläni teidän tähtenne. Ponnistan vastaan, minkä voin. — Mutta koska vielä olen täydellä järjellä, niin kuulkaa, hyvä neiti, minä olen lujasti päättänyt, mistä ei mikään mahti maailmassa saa minua luopumaan. — Jollei peliini enää satu onnellista heittoa, jollei lehti kokonaan käänny, jollei —
NEITI.
Minun täytyy keskeyttää teidät, herra majuri. — Meidän olisi heti pitänyt puhua hänelle siitä, Franziska. Etkä sinäkään muistuta minua mistään. — Puhelumme olisi käynyt aivan toisenlaiseksi, jos heti aluksi olisin maininnut sen hyvän uutisen, jota chevalier de la Marliniere juuri äsken kävi teille tuomassa.
v. TELLHEIM.
Chevalier de la Marliniere? Kuka se on?
FRANZISKA.
Hän lienee jotenkin kelpo mies, herra majuri, paitsi mitä —
NEITI.
Vaikene, Franziska! — Myöskin eräs eronsaanut upseeri, joka
Alankomaitten palveluksesta —
v. TELLHEIM.
Haa! luutnantti Riccaut!
NEITI.
Hän vakuutti olevansa teidän ystävänne.
v. TELLHEIM.
Minä vakuutan, etten minä ole hänen ystävänsä.
NEITI.
Ja että hänelle oli en tiedä mikä ministeri ilmaissut, että teidän asianne on lähellä mitä onnellisinta ratkaisua, jokin kuninkaallinen käsikirje kuuluu olevan tulossa teille. —
v. TELLHEIM.
Kuinka olisi Riccaut päässyt ministerin seuraan? — Jotakin tosin lienee asiassani tapahtunut; sillä vastikään selitti sotavarainhoitaja minulle, että kuningas on kumonnut kaiken, mitä minua vastaan on esilletuotu, ja että minä nyt voisin peruuttaa kirjallisesti antamani kunniasanan, jolla olin luvannut olla täältä poistumatta ennenkuin minut on huomattu täysin syyttömäksi. — Mutta siinä lieneekin kaikki. Minun tahdotaan antaa livistää tieheni. Mutta siinä he erehtyvät; minä en pakene. Ennemmin vaikka näännyn äärimmäiseen kurjuuteen solvaajieni silmien edessä —
NEITI.
Uppiniskainen mies!
v. TELLHEIM.
Minä en tarvitse armoa, minä tahdon oikeutta. Kunniani —
NEITI.
Sellaisen miehen kunnia kuin teidän —
v. TELLHEIM.
(kiivaasti). Ei, hyvä neiti, te voinette varsin hyvin arvostella kaikkia muita asioita, mutta tätä ette. Kunnia ei ole omantuntomme ääni, ei muutamien oikeamielisten todistus —
NEITI.
Ei, ei, tiedän sen kyllä. — Kunnia on — kunnia.
v. TELLHEIM.
Lyhyesti, hyvä neiti, — te ette antanut minun puhua loppuun, — tahdoin sanoa: jos se, mikä on omani, minulta niin häpeällisesti pidätetään, jos ei kunnialleni anneta mitä täydellisintä hyvitystä, niin minä en, hyvä neiti, voi olla teidän omanne; sillä maailman silmissä en ole sen arvoinen. Neiti von Barnhelm ansaitsee tahrattoman miehen. Arvotonta on se rakkaus, joka arvelematta saattaa asettaa sen, johon se kohdistuu, ylenkatseelle alttiiksi. Arvoton on se mies, joka julkeaa ottaa koko onnensa vastaan naiselta, jonka sokea hellyys —
NEITI.
Ja onko tämä täyttä totta, herra majuri? — (Kääntyen häneen äkkiä selin.) Franziska!
v. TELLHEIM.
Älkää suuttuko, hyvä neiti —
NEITI
(syrjään Franziskalle). Nyt on aika! Mitä arvelet, Franziska? —
FRANZISKA.
En osaa arvella mitään. Mutta kyllä hän menee vähän liian pitkälle —
v. TELLHEIM
(joka tulee keskeyttämään). Te olette suuttunut, hyvä neiti —
NEITI
(pilkallisesti). Minäkö? en vähääkään.
v. TELLHEIM.
Jos rakastaisin teitä vähemmän, hyvä neiti —
NEITI
(vielä samaan sävyyn). Niin tietysti, se olisi onnettomuuteni — ja katsokaa, herra majuri, en minäkään halua teidän onnettomuuttanne. — Rakkauden täytyy olla aivan epäitsekäs. — Hyväpä oli, etten ole ollut avosydämisempi! Kenties olisi saalinne suonut minulle sen, minkä rakkautenne minulta kielsi. — (Vetäen sormuksen hitaasti sormestaan.)
v. TELLHEIM.
Mitä te sillä tarkoitatte, neiti?
NEITI.
Ei, älköön kumpikaan saattako toistansa onnellisemmaksi tahi onnettomammaksi. Niin vaalii tosi rakkaus! Uskon teitä, herra majuri, ja teillä on liian paljon kunniaa voidaksenne käsittää väärin rakkautta.
v. TELLHEIM.
Ivaatteko, hyvä neiti?
NEITI.
Kas tässä! Ottakaa takaisin sormus, jonka annoitte minulle uskollisuuden merkiksi. (Ojentaa hänelle sormuksen.) Olkoon se mennyttä! Olkaamme kuin emme olisi tunteneet toisiamme!
v. TELLHEIM.
Mitä kuulen?
NEITI.
Ihmetyttääkö se teitä? — Ottakaa, hyvä herra. — Ette kai ole vain teeskennellyt?
v. TELLHEIM
(ottaen sormuksen hänen kädestään). Jumala! ja näin voi Minna puhua! —
NEITI.
Te ette voi olla omani tuossa *yhdessä* tapauksessa: minä en voi olla teidän omanne missään tapauksessa. Teidän onnettomuutenne on luultava; minun on varma. — Jääkää hyvästi! (Aikoo poistua.)
v. TELLHEIM.
Mihin nyt, rakkahin Minna? —
NEITI.
Hyvä herra, te solvaatte minua nyt tuolla tuttavallisella nimityksellänne.
v. TELLHEIM.
Mikä teidän on, hyvä neiti? Mihin menette?
NEITI.
Päästäkää. — Salaamaan teiltä kyyneleeni, petturi! (Poistuu.)