JULES SETÄNI.
Vanha valkopartainen kerjäläinen pyysi meiltä almua. Toverini Joseph Davranche antoi hänelle sata sousta. Minä näytin kummastuneelta. Hän sanoi minulle:
— Tuo raukka toi mieleeni erään tapauksen, jonka muisto on vaivannut minua lakkaamatta. Se oli tällainen:
Perheeni, joka oli kotoisin Havresta, ei ollut rikas. Tultiin juuri ja juuri toimeen, siinä kaikki. Isäni ponnisteli, palasi myöhään virastosta mutta ansaitsi kehnosti. Minulla oli kaksi sisarta.
Äitini kärsi paljon varattomuudestamme ja hän sanoi toisinaan miehelleen katkeria sanoja, verhottuja ja vääriä moitteita. Miesraukka teki silloin liikkeen, joka koski minuun kipeästi.
Hän pyyhkäsi kädellään otsaansa, ikäänkuin pyyhkiäkseen hikeä jota ei ollut, eikä vastannut mitään. Minä aavistin hänen voimattoman murheensa. Me säästimme kaikessa, me emme noudattaneet milloinkaan päivälliskutsuja, jottei meidän olisi tarvinnut kutsua vuorostamme muita; me ostimme puodeista jätteitä, joita saimme alennuksella. Sisareni ompelivat itse vaatteensa ja heillä oli pitkät keskustelut ja neuvottelut nyörikoristuksesta, jonka hinta oli neljäkymmentä centime'ia metriltä. Jokapäiväisenä ruokanamme oli sakea häränlihasoppa ja kaikenlaiset puurot. Sitä pidettiin terveellisenä ja voimakkaana; minä olisin kernaimmin syönyt muunlaisia ruokalajeja.
Minä sain ankarat nuhteet kadonneitten nappien ja revittyjen housujen vuoksi.
Mutta joka sunnuntai läksimme me kävelylle täydessä juhla-asussamme. Isäni pitkässä takissa, korkeassa hatussa, hansikkaissa, ojensi käsivartensa äidilleni, joka oli liputettu kuin laiva juhlapäivänä. Sisareni, jotka tulivat ensimäisinä valmiiksi, odottivat lähtösignaalia, mutta viime hetkessä keksittiin aina joku tahrapilkku perheenisän takista, ja sitä täytyi kaikessa kiireessä pyyhkiä pois bentsiiniin kastetulla tilkulla.
Isä odotti hattu päässä, paitahihasillaan, kunnes toimitus oli loppuunsuoritettu, sillä välin kun äitini teki parastaan, pantuaan silmälasit nenälleen ja otettuaan hansikkaat kädestään, jottei olisi turmellut niitä.
Lähdettiin liikkeelle juhlallisina. Sisareni kulkivat eellimmäisinä käsi kädessä. He olivat naimaijässä ja heitä tahdottiin näyttää kaupungilla. Minä kävelin äitini vasemmalla puolella ja isäni oikealla. Ja minä muistan vanhusraukkojen muhkean ulkonäön noilla sunnuntaikävelyillä, heidän piirteidensä jäykkyyden ja heidän liikkeidensä ankaruuden. He astuivat eteenpäin vakavin askelin, ruumis suorana ja jalat kankeina, aivan kuin heidän käyttäytymisestään olisi riippunut joku tavattoman tärkeä asia.
Ja joka sunnuntai nähdessämme suurten laivojen, jotka saapuivat kaukaisista ja tuntemattomista maista, laskevan satamaan, lausui isäni muuttamatta samat sanat:
— Mitä! jos Jules olisi tuolla, mikä yllätys!
Jules setäni, isäni veli, oli perheen ainoa toivo, oltuaan ensin sen kauhu. Olin lapsuudestani saakka kuullut hänestä puhuttavan ja minusta tuntui, että olisin tuntenut hänet yhdellä silmäyksellä, siksi paljon olin häntä ajatellut. Tunsin kaikki yksityiskohdat hänen elämässään aina siihen päivään saakka, jolloin hän oli lähtenyt Amerikaan, vaikkakin hänen siihenastisesta elämästään puhuttiin vain hiljaisella äänellä.
Näytti siltä, että hän oli käyttäytynyt huonosti, se on, hän oli tuhlannut paljon rahaa, mikä on suurin rikos, mihin köyhä ihminen voi tehdä itsensä vikapääksi. Jos rikas mies huvittelee, niin hän tekee tyhmyyksiä. Häntä kutsutaan hymyillen hurjastelijaksi. Varattomien keskuudessa pojasta, joka pakoittaa vanhempansa vähentämään omaisuuttaan, tulee lurjus, kerjäläinen, narri.
Tämä eroitus on oikea, vaikkakin asianlaita on sama, sillä seuraukset yksinään määräävät jonkun teon siveellisen laadun.
Viimein oli Jules setäni tuntuvasti vähentänyt isälleni kuuluvaa perintöä, tuhlattuaan oman osansa viimeiseen sous'iin.
Hänet oli lähetetty Amerikaan, kuten silloin oli tapana, kauppalaivalla joka kulki Havren ja Nev-Yorkin välillä.
Jouduttuaan kerran sinne, Jules setäni rupesi kauppiaaksi — en tiedä mitä hän möi — ja hän kirjoitti sieltä pian, että hän ansaitsi hiukan ja että hän toivoi voivansa isälleni korvata tekemänsä vääryyden. Tämä kirje herätti perheessä syvää liikutusta. Julesista, joka, kuten sanotaan, ei maksanut neljää koiran koipea, tuli äkkiä kunniallinen mies, lellipoika, todellinen Davranche, moitteeton kuten kaikki Davranchit.
Eräältä kapteenilta saimme tietää, että Jules oli vuokrannut suuren huoneuston ja harjoitti suurkauppaa.
Toinen kirje, joka saapui kaksi vuotta myöhemmin, kuului: "Rakas Philippe, kirjoitan sinulle, jottet huolehtisi terveydestäni, joka on hyvä. Asiani menestyvät hyvin. Lähden huomenna pitkälle matkalle Etelä-Amerikaan. Kuluu ehkä useampia vuosia, ennenkuin annan sinulle uusia tietoja. Älä ole huolestunut, ellen kirjoita. Palaan kerran Havreen rikkaana miehenä. Toivon ettei siihen ole pitkää aikaa ja me elämme sitten onnellisina yhdessä…"
Tästä kirjeestä tuli perheen evankeliumi. Sitä luettiin kaikissa tilaisuuksissa ja sitä näytettiin kaikille ihmisille.
Jules sedästä ei todellakaan kymmeneen vuoteen kuulunut mitään; mutta isäni toivo kasvoi sitä mukaan kuin aika kului ja äitikin sanoi usein:
— Kun kelpo Jules palaa, muuttuu asemamme tykkänään. Siinä on mies, joka on ymmärtänyt hoitaa asiansa.
Ja joka sunnuntai, katsellessamme kuinka taivaanrannalta tuli näkyviin mustia höyrylaivoja tupruuttaen savua taivaalle, toisti isäni tuon ikuisesti saman lauseen:
— Mitä! jos Jules olisi tuolla, mikä yllätys!
Ja me odotimme melkein näkevämme hänen heiluttavan nenäliinaa ja huutavan:
— Hei! Philippe!
Me olimme rakentaneet lukemattomia suunnitelmia tuon otaksutun paluun varaan; sedän rahoilla me ostaisimme pienen talon maalta Ingouvillen läheltä. Minä en pääse siitä uskosta, ettei isäni jo ollut ryhtynyt neuvotteluihin tässä suhteessa.
Vanhin sisareni oli silloin kaksikymmentäkahdeksan vuotias, nuorempi kaksikymmentäkuusi. He eivät olleet joutuneet naimisiin ja se oli suuri suru meille kaikille.
Kosija ilmaantui viimein nuoremmalle. Se oli muuan virkamies, ei juuri rikas, mutta kunnioitettu. Minä olen yhä vieläkin vakuutettu siitä, että Jules setäni kirje, jonka nuori mies eräänä iltana sai nähdäkseen, oli karkoittanut hänen epäröimisensä ja saanut hänet päätökseen.
Tarjoukseen myönnyttiin mitä suurimmalla alttiudella ja päätettiin, että häiden jälkeen koko perhe tekisi yhdessä huvimatkan Jerseyhin.
Jersey oli köyhien matkailijoiden luvattu maa. Se on lähellä; lähdetään merelle postialuksessa ja ollaan ulkomailla, sillä tämä saari kuuluu Englantiin. Siten tarjoutuu ranskalaisille tilaisuus kahden tunnin merimatkan jälkeen nähdä naapurikansaa sen omalla alueella ja tutkia sen tapoja, jotka muuten ovat surkuteltavat tällä saarella, jonka täyttää englantilainen paviljonki, kuten sanovat ihmiset, jotka käyttävät suoraa kieltä.
Tämä Jerseyn matka anasti kaikki ajatuksemme, se oli odotuksemme ja unelmiemme ainoa esine.
Lähdettiin viimein. Näen sen, kuin olisi se tapahtunut eilen: höyrylaivan, joka porisi Granvillen satamasillan luona; isäni, joka typertyneenä piti huolta matkakapineistamme; äitini, joka huolestuneena oli tarttunut vanhemman sisareni käsivarteen, joka tyttöparka nuoremman lähdön jälkeen näytti eksyneeltä kuin yksin pesään jäänyt kananpoikanen; ja kaikkien meidän takana vastanaineet, jotka aina pysyttelivät taa'immaisina, mikä seikka usein sai minut katsomaan taakseni.
Laiva vihelsi. Me nousimme kannelle ja laiva jättäen taakseen aallonmurtajan, eteni merelle, joka oli sileä kuin vihreä marmoripöytä. Me katselimme, kuinka rannat häipyivät näkyvistä, onnellisina ja ylpeinä kuten ainakin sellaiset ihmiset, jotka matkustavat vähän.
Isäni pullisti rintaansa pitkän takkinsa alla, josta samana aamuna oli hangattu pois kaikki tahrapilkut ja hän levitti ympärilleen bensinin tuoksua kuten aina päivinä, jolloin hän oli liikkeellä.
Yhtäkkiä hän keksi kaksi hienoa naista, joille kaksi herraa tarjosi ostereita. Muuan vanha repaleinen matruusi ojensi veitsenkärjellä osterit herroille ja nämä vuorostaan ojensivat ne naisille. Nämä söivät erittäin herkullisella tavalla, pitäen kuorta nenäliinallaan ja lähentäen suutaan, jotteivät tahraisi pukujaan. Sitten he joivat veden pienellä nopealla liikkeellä ja heittivät kuoren mereen.
Isäni epäilemättä lumosi tuo outo toimitus syödä ostereita merellä. Hän piti sitä kuuluvana hienoihin tapoihin, se oli valikoittua ja ylhäistä, ja hän lähestyi äitiäni ja sisariani kysästen:
— Tahdotteko, että tarjoon teille muutamia ostereita?
Äitini epäröi, ajatellen rahanmenoa; mutta sisareni myöntyivät heti.
Äitini sanoi moittivalla äänellä:
— Pelkään, ettei se tee hyvää vatsalleni. Tarjoahan vaan lapsille, mutta ei liiaksi, etteivät tule sairaiksi.
Sitten hän lisäsi kääntyen minuun:
— Joseph ei myöskään tarvitse niitä, ei pidä hemmotella poikia.
Minä jäin siis äitini viereen, pitäen tuollaista eroittelemista hyvin vääränä. Seurasin katseillani isääni, joka komeasti johti kahta tytärtään ja vävyään matruusin luo.
Nuo kaksi neitiä olivat juuri lähteneet ja isäni neuvoi sisariani kuinka piti syödä niin ettei vettä tippunut; hän tahtoi itse antaa esimerkin ja nielasi osterin. Koettaessaan jäljitellä naisia, kaasi hän koko nesteen takilleen ja minä kuulin äitini mutisevan:
— Olisi parempi pysyä aisoissa.
Mutta äkkiä isä näytti pelästyneeltä. Hän eteni muutaman askeleen, katsoi tarkasti perhettään, joka tunkeili osterikauppiaan ympärillä ja äkkiä hän tuli meitä kohti. Hän oli hyvin kalpea ja hänen silmänsä olivat omituisen näköiset. Hän sanoi puoliääneen äidilleni:
— On omituista kuinka tuo mies, joka myy ostereita, on Julesin näköinen.
Äitini keskeytti kysyen:
— Kenen Julesin. Isäni virkkoi:
— Veljeni tietenkin… Jollen tietäisi hänen olevan hyvässä asemassa
Amerikassa, uskoisin että se on hän.
Äitini sopersi kauhistuneena:
— Sinä olet hullu. Koska kerran tiedät, että se ei voi olla hän, niin miksi tässä jaarittelet tyhmyyksiä?
Mutta isäni jatkoi:
— Mene katsomaan häntä, Clarisse, tahdon että tulet itse siitä vakuutetuksi, omin silmin.
Äitini nousi ja meni tyttäriensä luo. Minäkin silmäilin miestä. Hän oli vanha, likainen, aivan ryppyinen, eikä kääntänyt katsettaan askareestaan.
Äitini palasi. Minä näin, että hän vapisi. Hän sanoi hyvin kiivaasti:
— Luulen, että se on hän. Mene hankkimaan tietoja kapteenilta.
Ennenkaikkea ole varovainen, ettei tuo kelvoton nyt joudu ristiksemme.
Isäni poistui, mutta minä seurasin häntä. Olin tavattoman liikutettu.
Kapteeni, suurikasvuinen, laiha, pitkäviiksinen herrasmies käveli komentosillalla tärkeän näköisenä, kuin olisi komentanut Intiaan menevää postilaivaa.
Isäni lähestyi häntä kohteliaasti ja teki hänelle hänen ammattinsa johdosta joukon kysymyksiä höystäen puhettaan kohteliaisuuksilla.
— Millainen on Jerseyn asema? Sen tuotteet? Sen asutus? Sen tavat?
Maan laatu? j.n.e.
Olisi luullut vähintäin Amerikan Yhdysvaltain olevan kysymyksessä.
Sitten puhuttiin laivasta, joka meitä kuljetti ja jonka nimi oli Express, sitten tultiin miehistöön. Viimein lausui isäni epävarmalla äänellä:
— Teillä on täällä laivassa eräs vanha osterien myyjä, joka näyttää hyvin mieltäkiinnittävältä. Tiedättekö mitään lähemmin tuosta kunnon miehestä.
Kapteeni, jota keskustelu alkoi kiusata, vastasi kuivasti:
— Hän on vanha ranskalainen irtolainen, jonka menneenä vuonna löysin Amerikasta ja toin kotimaahan. Hänellä kuuluu olevan sukulaisia Havressa, mutta hän ei tahdo palata heidän luokseen, koska hän on heille velkaa. Hänen nimensä on Jules… Jules Darmanche tai Darvanche, jotain sinne päin. Hän lienee ollut rikas siellä lännessä jonkun aikaa, mutta näettehän itse mihin hän nyt on joutunut.
Isäni kalpeni, hänen kurkkuaan ahdisti, silmänsä tuijottivat, kun hän lausui:
— Ah! ah! se on hyvä… erittäin hyvä… Se ei minua kummastuta…
Tuhannet kiitokset kapteeni.
Ja hän lähti merimiehen kummastellen katsellessa hänen jälkeensä.
Hän palasi äitini luo niin menehtyneenä, että tämä sanoi hänelle:
— Istuudu, muuten huomaavat jotain. Hän vaipui penkille änkyttäen:
— Se on hän, se on varmasti hän! Ja sitten hän kysyi:
— Mitä nyt teemme? Äitini vastasi kiivaasti:
— Täytyy toimittaa lapset pois. Menköön Joseph heitä hakemaan, koska hän tietää kaikki. Ennenkaikkea on pidettävä varalla, ettei vävymme aavista mitään.
Isäni näytti masentuneelta. Hän sanoi:
— Mikä onnettomuus!
Äitini lisäsi aivan raivoissaan:
— Minä olen aina epäillyt, ettei tuosta varkaasta tule miestä ja että vielä kerran saamme hänet elätettäväksemme. Ikäänkuin voisi odottaakaan mitään joltakin Davranchelta.
Isäni pyyhkäsi otsaansa, niinkuin hän teki kuunnellessaan vaimonsa moitteita.
Äitini lisäsi:
— Anna Josephille rahaa, jotta hän menee maksamaan nyt heti nuo osterit. Puuttuisi vaan, että tuo kerjäläinen tuntisi meidät. Siitäpä tulisi kaunis juttu. Menkäämme toiselle puolelle ja laita niin, ettei tuo mies enää tule lähellemme.
Hän poistui ja he poistuivat jätettyään minulle sadan sousin rahan.
Sisareni odottivat ihmeissään isääni. Ilmoitin, että äiti oli alkanut voida pahoin merellä ja kysyin osterien myyjältä:
— Paljonko olemme teille velkaa herra?
Olisin kernaasti sanonut: setäni.
Hän vastasi:
— Kaksi frangia ja neljäkymmentä.
Minä ojensin hänelle sata sousta ja hän antoi minulle takaisin rahaa.
Minä katsoin hänen kättään, ryppyistä käsiraukkaa ja minä katsoin hänen kasvojaan, vanhoja ja viheliäisiä, suruisia, murtuneita kasvoja, sanoen itselleni:
— Se on setäni, isäni veli, setäni!
Minä annoin hänelle kymmenen sousta. Hän kiitti minua:
— Jumala siunatkoon teitä, nuori herra! Köyhän äänellä, joka kiittää almusta.
Minä ajattelin, että hänen oli täytynyt kerjätä tuolla kaukana.
Sisareni katsoivat minuun kummastuneina anteliaisuudestani.
Kun annoin isälleni kaksi frangia, kysyi äitini ihmetellen:
— Maksoivatko ne kolme frangia? Se ei ole mahdollista.
Minä selitin lujalla äänellä:
— Minä annoin kymmenen sousta juomarahaa.
Äitini hätkähti ja katsoi minua silmiin:
— Sinä olet hullu! antaa kymmenen sousta tuolle miehelle, tuolle kerjäläiselle!…
Hän keskeytti puheensa nähdessään isäni katsovan merkitsevästi vävyynsä.
Sitten vaiettiin.
Edessämme taivaanrannalla sinipunerva varjo näytti kohoovan merestä. Se oli Jersey.
Kun lähestyimme aallonmurtajaa, valtasi minut voimakas halu vielä kerran nähdä Jules setääni. Lähestyä häntä, sanoa hänelle jotakin lohduttavaa, hellää.
Mutta kun kukaan ei enää syönyt ostereita, oli hän kadonnut, laskeutunut epäilemättä johonkin löyhkäävään soppeen, jossa onneton asusti.
Ja me palasimme Saint-Malo-laivalla jottemme olisi tavanneet häntä.
Äitini oli puolikuollut levottomuudesta.
Minä en enää milloinkaan nähnyt isäni veljeä.
Ja siinä syy, miksi jonkun kerran olet nähnyt minun antavan sata sousta kerjäläiselle.
LAPSI.
Vakuutettuaan kauvan, ettei milloinkaan menisi naimisiin, oli Jacques Bourdillière äkkiä muuttanut mielipidettä. Se oli tapahtunut äkisti eräänä kesänä merikylpypaikassa.
Kun hän oli eräänä aamuna loikonut hietikolla, vaipuneena katselemaan naisten nousemista vedestä, oli pieni jalka herättänyt hänen huomiotaan kauneudellaan ja siroudellaan. Kohotettuaan katseensa miellytti häntä jalan omistajakin. Tästä hän ei muuten nähnyt muuta kuin nilkat ja pään, jotka pistivät esiin huolellisesti kiinnipannusta, valkeasta villakankaasta tehdystä vaipasta. Jacques Bourdillièrea pidettiin aistillisena ja hurjastelijana. Hänet lumosi ensin pelkkä muodon kauneus; sittemmin hänet kahlehti nuoren tytön henkinen sulous, hänen luonnollisuutensa ja hyvyytensä, hänen sielunsa, joka oli yhtä raitis kuin hänen huulensa ja poskensa.
Hänet esitettiin perheelle, hän miellytti ja hänen rakkautensa kiihtyi pian hulluuteen saakka. Kun hän kaukaa näki Bertha Lannisin keltaisen hiekan peittämällä aavalla rannalla, vapisi hän kiireestä kantapäähän. Hänen läheisyydessään mykistyi hän, menetti puhe- ja ajatuskykynsä, samalla kun hänen sydämensä jyskytti, hänen korvissaan humisi ja hänen mielensä täytti pelko. Oliko sellainen rakkautta?
Hän ei sitä tiennyt, ei käsittänyt, mutta kuitenkin kaikitenkin pysyi hän päätöksessään tehdä tuo lapsi vaimokseen.
Tytön vanhemmat epäröivät kauvan nuoren miehen huonon maineen peloittamina. Kerrottiin, että hänellä oli rakastajatar, vakinainen rakastajatar, pitkäaikainen ja luja suhde, yksi noita siteitä, jotka luulet katkaistuiksi, mutta jotka pitävät yhtäkaikki.
Sitäpaitsi rakasti hän milloin pitemmän milloin lyhyemmän ajan kaikkia naisia, jotka tulivat hänen lähettyviinsä.
Nyt hän muutti tapansa, eikä suostunut edes yhtä ainoata kertaa tapaamaan sitä naista, joka pitkät ajat oli ollut hänen rakastajattarensa. Muuan ystävä järjesti niin, että tämä sai vuotuisen apurahan, joka turvasi hänen toimeentulonsa. Jacques maksoi, mutta ei tahtonut kuulla hänestä puhuttavan, eikä sittemmin ollut tuntevinaan häntä nimeltäkään. Nainen kirjoitti kirjeitä, ilman että hän niitä aukaisikaan. Joka viikko tunsi hän hyljätyn vihatun käsialan kirjekuoressa; ja viikko viikolta tunsi hän yhä suurempaa vihaa tätä kohtaan ja hän repi äkisti rikki kuoren ja paperin avaamatta, lukematta riviäkään, ainoatakaan riviä, tietäen ennakolta, mitä valituksia ja moitteita se sisälsi.
Koska hänen kestävyyteensä ei luotettu, kesti koetusaikaa koko talven ja vasta keväällä myönnyttiin hänen kosintaansa.
Häät vietettiin Pariisissa toukokuun ensi päivinä.
Oli päätetty, etteivät he tekisi tavanmukaista häämatkaa. Vaatimattomien tanssijaisten jälkeen perheen keskuudessa, tanssijaisten, joiden piti kestää korkeintaan yhteentoista, jottei tuo pitkä päivä väsyttävine juhlamenoineen venyisi kovin pitkäksi, piti vastanaineiden viettää ensimäinen yhteinen yönsä morsiamen kodissa ja lähteä seuraavana aamuna kahden rakkaalle rannikolle, jossa he olivat oppineet tuntemaan ja rakastamaan toisiaan.
Oli tullut yö, suuressa vierashuoneessa tanssittiin. He olivat kahden vetäytyneet pieneen japanilaiseen huoneeseen, joka oli verhottu kiiltävällä silkillä, ja jota tänä iltana hämärästi valaisi himmeä valo suuresta värilyhdystä, joka riippui katosta kuin suuri muna. Akkuna oli puoliavoinna päästäen aika ajoin sisään raittiin tuulahduksen ulkoa, ilman vienon kosketuksen, joka hyväili kasvoja, sillä ilta oli lämmin ja tyyni, täynnä kevään tuoksuja.
He eivät puhuneet mitään; he pitivät toisiaan kädestä, puristaen niitä välistä kaikin voimin. Nuori tyttö istui siinä harhailevin katsein, hiukan suunniltaan elämässään tapahtuvan suuren muutoksen vuoksi, mutta hymyilevänä, liikutettuna, valmiina itkemään, välistä myöskin miltei pyörtymäisillään ilosta. Hän luuli koko maailman muuttuneen sen johdosta mitä hänelle oli tapahtunut, häntä peloitti ilman että hän tiesi miksi ja tunsi, että koko hänen ruumiinsa ja sielunsa oli vallannut kuvaamaton ja suloinen uupumus.
Nuori mies katsoi häneen herkeämättä huulilla ainainen hymy. Hän tahtoi puhua, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa ja jäi istumaan pannen kaiken tulensa kädenpuristukseen. Vähänväliä hän kuiskasi: "Berthe!" ja joka kerralla loi tyttö häneen silmänsä lempeällä ja hellällä katseella; he katselivat toisiaan hetkisen, sitten vaipui tytön katse alas miehen katseen läpitunkemana ja lannistamana.
He eivät keksineet ainoatakaan ajatusta toisilleen sanoakseen. He saivat olla yksin, mutta välistä loi joku tanssiva pari ohimennen heihin pikaisen katseen, aivankuin olisi se ollut vaiteliaana todistajana ja uskottuna jossakin salaisuudessa.
Sivuovi avautui ja palvelija tuli sisään tuoden tarjottimella kiireellisen kirjeen, jonka kaupunginlähetti oli juuri tuonut. Jacques otti sen vavisten, epämääräisen ja äkillisen pelon valtaamana, salaperäisen pelon, joka käy äkillisen onnettomuuden edellä.
Hän silmäili kauan kirjekuorta, jonka käsialaa hän ei tuntenut, uskaltamatta sitä avata, saaden mielettömän halun jättää se lukematta, jäädä epätietoisuuteen, pistää se taskuunsa ja sanoa itselleen: "Jääköön huomiseen. Huomenna olen kaukana, ja se on minulle yhdentekevää!" Mutta kaksi alleviivattua sanaa: hyvin kiireellistä, kirjeen kulmassa pidättivät häntä ja herättivät hänessä pelkoa. Hän kysyi: "Sallitteko ystäväni?" mursi kuoren ja luki. Hän luki paperin tullen hirveän kalpeaksi, silmäili sen nopeasti läpi ja näkyi hitaasti sitä tavailevan.
Kun hän kohotti päätään, kuvastui hänen kasvoissaan hämmennys. Hän sopersi: "Rakkaani, se on… se on parhaimmalta ystävältäni, jolle on tapahtunut suuri, hyvin suuri onnettomuus. Hän tarvitsee minua heti… aivan heti… on kysymyksessä elämä tai kuolema. Sallitteko, että poistun kahdeksikymmeneksi minuutiksi? Palaan heti."
Nuori tyttö änkytti vavisten, peloissaan: "Menkää, ystäväni!" Hän ei ollut vielä ollut kylliksi kauvan naimisissa uskaltaakseen kysyä, vaatiakseen saada tietää. Ja Jacques katosi. Berthe jäi yksin kuuntelemaan kuinka viereisessä huoneessa tanssittiin.
Jacques otti ensimäisen hatun, mikä käsiin sattui, ja jonkun päällystakin ja juoksi portaita alas. Ennenkuin hän astui kadulle pysähtyi hän eteisen kaasulampun alle ja luki vielä kerran kirjeen.
Se oli näin kuuluva:
"K. H!
Ravet niminen tyttö, entinen rakastajattarenne on juuri synnyttänyt lapsen, jonka hän väittää olevan teidän. Äiti on kuolemaisillaan ja rukoilee saada tavata teitä. Rohkenen kirjoittaa teille ja pyytää teitä suomaan tämän viimeisen kohtauksen naiselle, joka on hyvin onneton ja joka ansaitsee sääliä.
Kunnioituksella:
tohtori Bonnard."
Kun hän ennätti kuolevan huoneeseen oli kuolinkamppailu jo alkanut. Hän ei tuntenut sairasta ensin. Lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa hoitivat tätä ja kaikkialla lattialla oli sankoja täynnä jäätä ja verisiä liinavaatteita.
Lattialle läikytetty veri lainehti; kaksi kynttilää paloi jollakin huonekalulla; sängyn takana pienessä korivuoteessa huusi lapsi ja joka kerta kun se huusi, koetti äiti tuskissaan liikahtaa, väristen vilusta jääkylmissä kääreissään.
Hänestä vuosi verta; tuo synnytys oli haavoittanut hänet kuoliaaksi, surmannut hänet. Hänen elämänsä juoksi hukkaan ja jäistä huolimatta, hoidosta huolimatta, kesti vastustamatonta verenvuotoa yhä jouduttaen hänen viime hetkeään.
Hän tunsi Jacquesin ja koetti kohottaa käsivartensa, mutta ei jaksanut, niin heikot ne olivat, mutta hänen kuolonkalpeille kasvoilleen alkoi valua kyyneleitä.
Jacques laskeutui polvilleen vuoteen ääreen, tarttui hänen rentona riippuvaan käteensä ja suuteli sitä kiihkeästi; sitten läheni hän vähitellen laihoja kasvoja, jotka vapisivat kun hän niitä kosketti. Toinen sairaanhoitajattarista seisoi vieressä valaisten heitä kynttilällä ja lääkäri siirryttyään tuonnemmaksi katseli heitä perältä huonetta.
Sairas sanoi silloin läähättäen heikolla äänellä: "Minä kuolen kohta, armas; lupaa, että jäät loppuun asti. Oi, älä jätä minua viimeisellä hetkelläni!"
Jacques suuteli nyyhkyttäen hänen otsaansa hänen hiuksiaan. Hän kuiskasi, "Ole rauhallinen, minä jään."
Sairas vaikeni vähän aikaa, ennenkuin kykeni taas puhumaan, niin heikko ja riutunut hän oli. Hän jatkoi: "Pienokainen on sinun. Minä vakuutan sen sinulle Jumalan edessä, minä vakuutan sen sinulle sieluni autuuden kautta, minä vakuutan sen sinulle kuolinhetkelläni. En ole rakastanut ketään muuta kuin sinua… Lupaa minulle, ettet sitä hylkää." Jacques koetti vielä kerran ottaa syliinsä tuon revityn ruumisraukan, josta veri oli juossut kuiviin. Hän sopersi suunniltaan katumuksesta ja surusta: "Lupaan sinulle, että kasvatan sen ja rakastan sitä. Se on oleva aina luonani." Silloin kuoleva koetti suudella Jacquesia. Jaksamatta kohottaa voimatonta päätään, ojensi hän vaaleat huulensa suudelmaa odottaen. Jacques lähensi suutaan, ottaakseen vastaan tuon surullisen ja rukoilevan hellyydenosoituksen.
Jonkun verran tyyntyneenä kuiskasi kuoleva hiljaa: "Tuo lapsi tänne jotta näen rakastatko sitä."
Ja Jacques meni hakemaan lasta.
Hän laski sen hiljaa vuoteelle heidän väliinsä ja pieni raukka lakkasi itkemästä. Kuoleva kuiskasi: "Älä liiku enää." Eikä Jacques enää liikahtanut. Hän pysyi paikoillaan, pitäen kuumassa kädessään kättä, jota kuolinkamppailun väristykset vavahduttivat, niinkuin hän oli hetki sitten pitänyt kädessään toista kättä, joka vapisi rakkaudesta. Aika ajoin hän vilkasi kelloon, pitäen silmällä viisaria, joka näytti kahtatoista, sitten yhtä, sitten kahta.
Lääkäri oli lähtenyt pois; sairaanhoitajattaret jotka olivat jonkun aikaa hiljaisin askelin kävelleet edestakaisin huoneessa, nukkuivat nyt nojatuoleissaan. Lapsi nukkui ja äitikin, joka lepäsi silmät suljettuina, näytti lepäävän.
Yhtäkkiä, kun vaalea päivänvalo jo kuumotti akkunaverhojen välistä, ojensi sairas kätensä niin äkisti ja kiivaasti, että lapsi oli vähällä pudota maahan. Hänen kurkussaan korisi; sitten lepäsi hän seljällään, liikkumattomana, kuolleena.
Sairaanhoitajat juoksivat vuoteen ääreen ja ilmoittivat: "Hän on kuollut."
Jacques katsoi viimeisen kerran sitä naista, jota hän oli rakastanut, sitten kelloa, joka näytti neljää ja läksi huoneesta ilman päällystakkia juhlapuvussa, lapsi käsivarsilla.
Yksin jäätyään oli hänen nuori vaimonsa odottanut, ensin jotakuinkin tyynesti, pienessä jaapanilaisessa huoneessa. Nähtyään, ettei Jacques palannut oli hän astunut vierashuoneeseen, näköjään huolettomana ja levollisena, mutta hirveästi huolissaan. Hänen äitinsä oli kysynyt nähdessään hänen olevan yksin: "Missä on miehesi?" Hän oli vastannut: "Huoneessaan; hän tulee kohta."
Tunnin kuluttua, kun kaikki alkoivat kysellä häneltä, oli hän kertonut kirjeestä ja Jacquessin tyrmistyneestä ulkonäöstä ja pelostaan että onnettomuus oli tapahtunut.
Odotettiin vielä. Kutsuvieraat lähtivät; ainoastaan läheisimmät sukulaiset jäivät. Kello kahdeltatoista kävi nyyhkyttävä morsian vuoteeseen. Hänen äitinsä ja kaksi tätiä istuivat vuoteen ääressä ja kuuntelivat hänen itkuaan ääneti ja lohduttomina… Isä oli lähtenyt poliisikomisariuksen luo tiedustelemaan.
Kello viiden aikaan kuului käytävästä hiljaista melua: ovi avautui ja sulkeutui hiljaa. Sitten kuului äänettömässä talossa heikko huuto joka muistutti kissan naukumista.
Kaikki naiset hypähtivät ylös ja Berthe lähti ensimäisenä liikkeelle yöpuvussaan huolimatta äitinsä ja tätinsä estelyistä.
Jacques seisoi keskellä huonetta kalmankalpeana läähättäen, lapsi käsivarrella.
Nuo neljä naista katsoivat häntä kauhistuneina; mutta Berthe, joka äkkiä tuli rohkeaksi kiiruhti tuskan valtaamana hänen luokseen: "Mitä tämä merkitsee, sanokaa, mitä se on?"
Jacques oli hurjan näköinen, hän vastasi katkonaisesti: "Se merkitsee… se merkitsee… että minulla on lapsi ja että äiti on juuri kuollut…" Ja hän näytti tottumattomin käsin huutavaa pienokaista.
Sanaakaan sanomatta otti Berthe lapsen, suuteli sitä, puristi sitä rintaansa vasten; sitten kysyi hän kohottaen mieheensä katseen silmistään, jotka olivat täynnä kyyneleitä: "Sanoitteko että äiti on kuollut?" Jacques vastasi: "On, hetki sitten… sylissäni… Olin purkanut kesällä… En tiennyt mitään… lääkäri kutsui minut…"
Berthe kuiskasi: "No hyvä, siispä me kasvatamme pienokaisen."