Jos haukka oli sitä mieltä, että sen ahdistaja oli joko hyvin vanha, hyvin nuori tai liian lihava lintu tai muuten hidaslentoinen, se kaikesta päättäen saisi pian huomata erehdyksensä. Sillä samaa mieltä eivät olleet ne, jotka tarkastelivat sitä lennossa. Päin vastoin pojat ajattelivat, etteivät koskaan olleet nähneet komeampaa lajinsa edustajaa kuin tämä täysisulkainen lintu lumivalkoisine päineen ja pyrstönhuippuineen ja leveine selväviivaisine siipineen. Se oli sitä paitsi valtavan suuri, mikä todisti, ettei se ollut koiras, vaan naaras — sillä, omituista kyllä, luonto näkyy vaihtaneen järjestyksen näiden lintujen suhteen antaen naaraille yleensä hohtavamman höyhenpuvun, isomman ruumiin, nopeammat siivet ja suuremman voiman, jopa enemmän rajuuttakin kuin koiraille. Tästä voidaan päätellä, että kotkien valtakunnan yhteiskunnallisessa elämässä naissukupuoli ottaa "oikeutensa" ja ehkä vähän enemmänkin. Ainakin on varmaa, ja se näyttää johtuvan tästä (sanon sen kohteliaisuudesta mainitulle sukupuolelle), ettei niiden keskuudessa tunneta minkäänlaista moniavioisuutta. Onneton se uroskotka, joka rohkenisi sellaisesta edes uneksia!
Kas niin! Haukka kohoaa ylös spiraalikierteessä jännittäen suippopäisten siipiensä jokaisen sulan kaareillen keskitaivasta kohti. Ylöspäin seuraa kotkakin, myös spiraalikierteessä, mutta laajemmassa kehässä, joka näyttää sulkevan kehäänsä haukan kierrokset. Molemmat linnut kaartelevat samaa keskipistettä kohti. Milloin niiden radat leikkaavat toisiaan milloin ne pyörivät eteenpäin yhdensuuntaisissa kaarissa. Yhä ylemmäksi lentää haukka, yhä ylemmäksi kohoaa takaa-ajava kotka. Ne näyttävät joutuvan yhä lähemmäksi toisiaan, leijailevan yhä ahtaammissa kaarissa, mutta se johtuu siitä, että ne ovat nyt kauempana. Haukka on vain pieni pilkku ja näkyy pysyvän paikoillaan — nyt se katoaa näkyvistä! Kotka on vain pieni pilkku! Sekin häviää! Ei, eipä kokonaan — tuo pienoista valkoisen pilven hattaraa tai taivaalla leijuvaa lumihiutaletta muistuttava täplä on kotkan pyrstönhuippu. Nyt sekin on poissa — linnut ovat silmän kantamattomissa…
Kuunnelkaa! Shhhh! Kuulitteko tuota ääntä, aivan kuin raketin suhahdusta? Jotakin on pudonnut puunlatvaan taittaen useita oksia! Se on varmaan haukka! Se on kuollut ja verta tihkuu haavasta sen olkapäässä!
Kuunnelkaa taas! Hussssh! Se on kotka. Kas, sillä on käärme kynsissään!…
Kotka oli syöksynyt suoraan alas korkeudesta, vaikkei mikään silmä olisi voinut seurata sen nuolennopeata vauhtia. Kun se oli päässyt parin, kolmen sadan metrin päähän maasta, sen siivet ojentuivat ulos, sen pyrstö levisi ja laajentuen äkkiä viuhkamaiseksi laskuvarjoksi pysähdytti linnun hurjan syöksyn ja muutamilla varmoilla siipien iskuilla se lipui verkalleen puunlatvojen ylitse ja asettui kuivuneen magnolian huipulle.
Basil tarttui kivääriinsä aikoen ampua. Kentällä joka ympäröi puuta, mihin kotka oli istuutunut, ei ollut paljonkaan suojaa ja hän tiesi kokemuksesta, että ainoa mahdollisuus päästä kyllin lähelle oli ratsastaa sinne. Hän irrotti siis Mustan Haukan lieasta, hyppäsi sen selkään ja ratsasti pensaikkoon. Hän oli ollut poissa vain muutamia minuutteja, kun kuului kimakka pamaus ja kotkan nähtiin suistuvan orreltaan.
Tämä oli viimeinen rengas hävityksen ketjussa!
Basil palasi tuoden mukanaan ison linnun. Se oli naaras, kuten Lucien aivan oikein oli sanonut, painoi yli kuusi kiloa ja sen ojennettujen siipien väli oli kaksi metriä. Tämän lajin linnut painavat harvoin neljää kiloa enempää ja ovat kooltaan suhteellisesti pienempiä.
— Mikä hävityksen ketju! huudahti Lucien. — Toinen eläin väijymässä toisen henkeä.
— Niin, lisäsi Francis, — ja kuinka omituista, että se alkoi linnulla ja päättyi lintuun! Katselkaahan näitä kahta yhdessä.
Francis osoitti pientä mesilintua ja isoa kotkaa, jotka olivat vieretysten ruohikolla ja esiintyivät todellakin mitä merkillisimpänä vastakohtana toisilleen.
— Unohdat, Francis, virkkoi Lucien, — että ketjussa oli vielä kaksi rengasta ja ehkä monta muutakin.
— Mitä renkaita? kysyi Francis.
— Kun mesilinnun päälle hyökättiin, muistathan, esiintyi se itsekin surmaajana. Se oli tappamassa pientä sinisiipistä kärpästä.
— Se oli kyllä yksi rengas, mutta…
— Kuka tappoi kotkan?
— Ai niin! Basil siis oli sarjan viimeinen rengas.
— Kenties myös rikollisin, sanoi Lucien, — koska tappaminen oli hänelle vähimmin välttämätöntä. Toiset seurasivat ainoastaan vaistojaan etsiäkseen itselleen ravintoa, kun Basilia taas kannusti pelkkä hävitysvimma.
— Rohkenen olla kanssasi eri mieltä, Luce, keskeytti Basil terävästi veljensä puheen, — niin ei ollut laita. Minä ammuin kotkan, koska se tappoi haukan ja ryösti siltä saaliin, sen sijaan että olisi ponnistellut itse hankkiakseen ruokaa. Siksi minä liitin uuden renkaan ketjuusi.
— Siinä merkityksessä, vastasi Lucien hymyillen veljelleen, joka näkyi suutahtaneen siitä, että häntä täten aiheettomasti syytettiin julmuudesta, — siinä merkityksessä on tekosi ehkä puolustettavissa, vaikka on vaikeata käsittää, miksi kotka olisi syyllisempi kuin haukka itse. Se riisti vain yhden hengen, ja niin teki haukkakin.
— Mutta se lisäsi ryöstön saaliinsa murhaamiseen, tivasi Basil. —
Sekä ryöstö että murha. Haukka oli syypää vain murhaan.
Lucien ja Francis nauroivat yhteen ääneen. — Onpa siinä melkoinen ero!
— Mutta, Luce, sanoi Francis, — mitä tarkoitit sanoessasi, että ketjussa saattoi olla monta muutakin rengasta?
— Kuka tietää, vaikka sinisiipinen kärpänen olisi väijyskellyt joitakin muita itseään pienempiä itikoita? Ja nämä taas toisia vielä pienempiä, joilla meille näkymättöminäkin on henki yhtä hyvin kuin itsellämme. Kuka osaa väittää sitä vastaan? Ja kuka tietää syyn, miksi kaitselmus on luonut nämä eläimet toistensa ravinnoksi? Se on kysymys, johon emme löydä mitään tyydyttävää vastausta.
— Kuka tietää, sanoi Francis, — koska nyt olet alkanut tutkistella…
kuka tietää, vaikka ketjun toiseenkin päähän vielä liittyisi rengas?
Hei, Basil, mitä sanot? Entä, jos joutuisimme harmaakarhujen pariin? Ja
Francis nauroi tehdessään tämän kysymyksen.
— Ja jos niin käy, vastasi Basil, — sinä voit joutua tuoksi renkaaksi yhtä hyvin kuin joku toinenkin.
— Taivas varjelkoon! huudahti Lucien. — Toivoakseni emme tapaa harmaakarhua enempää kuin intiaaniakaan.
— Minäpä en toivo mitään sellaista, väitti Basil. — Haluan saada pamauttaa harmaaturkkia, ja intiaaneja taas en ollenkaan pelkää niin kauan kuin minulla on tämä mukanani.
Näin sanoessaan Basil veti povestaan pienen helmillä koristetun lippaan, piti sitä hetkisen kädessään, ja pisti sen sitten takaisin kätköönsä.
— Kerrohan meille tuosta kukkarosta ja miten se on pelastava meidät intiaanien käsistä. Olen todellakin kovin utelias tietämään, huudahti Francis.
— Ei nyt, poikani, vastasi Basil isällisen suojelevasti. — Ei nyt. Meidän on valmistettava illallisemme ja mentävä nukkumaan. Olemme menettäneet puoli päivää riepujemme kuivaamisessa, joten meidän on korvattava se lähtemällä aamulla varhain liikkeelle. Ja sitten preerialle!
— Sitten preerialle, säesti Francis, — preerialle villihevosten, isosarvisten lampaiden ja puhvelihärkien pariin.
KOLME SIIVEKÄSTÄ PUHVELIA
Retkeilijämme ryhtyivät jatkamaan matkaansa seuraavana aamuna ja kulkivat useampia päiviä kohtaamatta mitään kertomisen arvoista. He ylittivät useita leveitä jokia, joista mainittakoon Neches ja Teksasin Trinity.
Vedenjakajalla Trinity- ja Brazos-jokien välillä he joutuivat seikkailuun, joka oli vähällä saada ikävän lopun.
Heidän tapansa oli pysähtyä kuumalla säällä keskipäivällä sekä virkistääkseen itseään että lepuuttaakseen juhtiansa. Näin menettelevät useimmat matkustajat.
Niinpä he eräänä päivänä pysähdyttivätkin hevosensa preeriapolun varteen ja astuivat alas. Heidän takanaan oli metsä, jonka läpi he olivat juuri tulleet, ja edessä aukeni ruohoaavikko, jonka yli he aikoivat ratsastaa illan viileydessä. Preerian pinta oli aivan tasaista ja sitä peitti puhveliruoho, josta siellä täällä kohosi saarenmuotoinen matala metsikkö antamaan vaihtelua maiseman yksitoikkoisuuteen. Kaukana toisella puolella oli aavikon rajana tiheä aarniotammia kasvava metsä, ja vaikka se näytti olevan vain kolmen tai neljän kilometrin päässä, oli sinne kymmenenkin — niin pettävä on näiden ylävien seutujen puhdas ilma. Seutu, jolle he olivat nyt saapuneet, oli niin sanottua metsäpreeriata eli lehdoilla ja viidakolla täpliteltyä ruohoaavikkoa. Pojat olivat juuri astuneet ratsailta ja aikoivat riisua satulat, kun Francis huudahti:
— Katsokaa puhveleita! hän osoitti aukealle. — Puhveleita!
Puhveleita!
Basil ja Lucien katsahtivat hänen kätensä suuntaan. Aavikolla näkyi matalalla kumpareella kolme isoa esinettä. Ne liikkuivat, ja yksi oli ilmeisesti muita pienempi.
— Tietysti ne ovat puhveleita, jatkoi Francis. — Tarkatkaa niiden kokoa! Kaksi härkää ja lehmä, siitä ei ole epäilystäkään.
Hänen veljensä myönsivät hänen olevan oikeassa. Kukaan näistä kolmesta ei ollut koskaan nähnyt puhvelia erämaassa, ja luonnollisesti he saattoivat vain hämärästi arvata, miltä ne näyttäisivät matkan päästä. Niiden täytyi olla puhveleita — hirvet ja kauriit näyttäisivät punertavilta, sudet punaisenruskeilta tai valkoisilta, eivätkä ne voineet olla karhujakaan, koska nämä käyskentelivät tuskin aavikolla kolmittain, elleivät ne tosiaankin olleet harmaakarhuja, jotka joskus lähtevät aukealle maalle kaivaakseen valkomukuloita ja muita juuria. Tämä ei ollut kuitenkaan luultavaa, koska harmaakarhuja harvoin jos koskaan tavataan kaukana idässä. Ei. Ne eivät olleet karhuja. Eivätkä ne olleet myöskään villihevosia, se oli selvää. Niiden täytyi siis olla puhveleita.
Nuoret metsästäjämme joutuivat innostuksen valtaan kuten kaikki, jotka ensi kertaa näkevät puhveleita niiden kotilaitumilla, sitäkin enemmän, koska näiden eläinten kohtaaminen oli heidän retkensä tarkoitus — pitkän ja vaarallisen matkan, johon he olivat ryhtyneet.
Seurasi kiireinen neuvottelu, miten he pyydystäisivät ne. Tosin mikään niistä ei kylläkään ollut valkoinen, mutta vähät siitä. Pojat halusivat maistaa puhvelinpaistia, ja niiden ajaminen antaisi heille harjoitusta, joka voisi myöhemmin tulla hyvään tarpeeseen. Miten heidän siis olisi ryhdyttävä asiaan?
— No, me tietysti ajamme niitä, neuvoi alati valmis Francis kokeneen puhvelinpyydystäjän sävyyn.
On olemassa useampia menettelytapoja, joita niin hyvin valkoihoiset kuin intiaanit käyttävät. Yleisin niistä on Francisin mainitsema "ajaminen". Tällöin aivan yksinkertaisesti yllätetään puhveli juoksussa, metsästäjä, joka tietysti on hevosen selässä, antaa ratsunsa laukata eläimen sivulle ja lävistää juoksevan puhvelin rinnan luodilla. Sitä on ammuttava sydämeen, sillä vaikka lennättäisi kaksikymmentä luotia muualle sen isoon ruhoon, se saattaa silti kyetä pakenemaan. Metsästäjät tähtäävät hiukan rintalastan yläpuolelle olkapään alle. Valkoihoiset metsästäjät käyttävät kivääriä tai toisinaan isoa pistoolia, joka soveltuu paremmin tarkoitukseen, koska sen voi panostaa helpommin hevosen laukatessa. Intiaanit käyttävät mieluummin jousta, koska pystyvät ampumaan sillä nopeasti nuolen toisensa perään, surmaten täten monta puhvelia yhden ainoan ajon aikana. He ovat niin taitavia tämän aseen käsittelyssä, mutta tiedetään heidän nuoltensa lävistäneen isojen puhvelien ruumiit ja sujahtaneen ulos toiselta puolelta! Toisinaan intiaanit kaatavat puhveleja keihäillä, joita he singahduttavat eläimiin nelistäessään niiden sivulla.
Toista tapaa pyydystää näitä isoja nisäkkäitä nimitetään lähestymiseksi.
Tämä ei ole muuta kuin varovaista hiipimistä pyssynkantaman päähän ja yhä edelleen, kunnes monet otukset ovat saaneet surmansa ennen kuin niiden toverit pelästyvät ja pötkivät pakoon. Joskus metsästäjä ryömii aivan lauman luo ja kätkeytyen jo tappamiensa eläinten ruumiiden taakse ampuu ja kaataa niitä melkoisen joukon. Tällöin hän pysyttelee luonnollisesti tuulen alla, sillä muutoin puhvelit, joilla on paljon terävämpi hajuaisti kuin näkö, saattaisivat vainuta hänet ja karkaisivat tuokiossa tiehensä. Niiden vainu on niin tarkka, että ne sen avulla voivat keksiä vihollisen tuulen päältä parin kilometrin päästä tai kauempaakin.
Väijyessään metsästäjä pukeutuu joskus suden tai saksanhirven nahkaan, jolloin puhvelit luullen häntä jommaksi kummaksi näistä eläimistä päästävät hänet ampumamatkan päähän. Intiaanien tiedetään hiipineen tällä tavoin keskelle puhvelilaumaa ja ampuneen toisen toisensa perään hiljaa jousellaan ja nuolillaan, kunnes koko karja oli kaadettu! "Lähestyminen" on toisinaan parempi keino kuin "ajaminen". Täten metsästäjä säästää hevostaan, joka usein on muutenkin rasittunut, ja saa luultavasti kaadetuksi suuremman määrän puhveleita ja saaliikseen enemmän taljoja, jos se on hänen tarkoituksensa, niin kuin se joskus on. Milloin hän on vain vaeltaja tai majavanpyytäjä, joka haluaa puhvelinlihaa päivällisekseen, eikä välitä useammasta otuksesta, on "ajo" varmempi keino päämäärän saavuttamiseksi. Tällä tavoin hän kuitenkin kykenee kaatamaan vain yhden tai korkeintaan pari, kolme, sillä hänen ampuessaan ne ja panostaessaan välillä pyssynsä lauma hajoaa ja rientää pois hänen ulottuviltaan, ja hänen hevosensa uupuisi liiaksi, jos hän yrittäisi sitä enää saavuttaa.
Kolmas tapa pyydystää puhveleja on "kiertäminen". Tätä harjoittavat ainoastaan intiaanit, koska valkoisia metsästäjiä harvoin ruohoaavikoilla on niin suurissa joukoissa, että he voisivat toimeenpanna saartoa. Nimityksestä jo selviää, minkälaista menettelytapaa siinä noudatetaan. Kun joukkue intiaanimetsästäjiä huomaa puhvelilauman, se hajaantuu ja leviää piiriksi eläinten ympärille. Tämä käy pian heidän nopeilla hevosillaan, sillä he ovat ratsain, kuten kaikki preerian metsästäjät, olkootpa he valkoihoisia tai intiaaneja. Kun kehä on muodostettu, intiaanit ratsastavat sisäänpäin kirkuen kimakasti ja ajavat puhvelit tiheään ryhmään piirin keskelle. Sitten he ryntäävät niitä vastaan jousin ja keihäin, ja jokainen metsästäjä tappaa niin monta kuin voi. Hätääntyneet puhvelit juoksevat edestakaisin, ja vain harvat niistä pääsevät pakoon. Satoihin, jopa tuhansiin nouseva määrä surmataan toisinaan yhdessä tällaisessa teurastuksessa.
Intiaanit harjoittavat tätä joukkohävitystä kahdessa tarkoituksessa: ensiksikin saadakseen lihaa, jota he säilyttävät leikkelemällä sen ohuiksi viipaleiksi ja kuivaamalla päivänpaisteessa, ja toiseksi taljojen vuoksi, joita he tarvitsevat telttojensa kattamiseen, vuoteikseen ja osittain puvuikseenkin. Paljon he vaihtavat myös valkoihoisten etäisiin seutuihin varta vasten perustamissa kauppahuoneissa saaden maksuksi veitsiä, kiväärejä, lyijyä, ruutia, helmiä ja helakanpunaista sinooperiväriä.
On vielä muitakin pyydystyskeinoja. Biisoneja ajetaan myös hangessa, jolloin lumikengillään liikkuvat metsästäjät saavuttavat ja surmaavat ne helposti. Muutamat meksikolaiset puhvelinpyytäjät (joita eteläisemmillä ruohoaavikoilla mainitaan nimellä ciboleros) tavoittavat puhvelin suopungilla, mutta tätä menettelytapaa käytetään harvoin, paitsi jos halutaan pyydystää nuoria vasikoita elävinä niiden kasvattamista varten. [Amerikkalainen puhveli (Bison americanus), jota muinoin tavattiin suurissa laumoissa, onkin hillittömällä pyydystyksellä nyttemmin hävitetty melkein sukupuuttoon. Suom.]
Kaikki nämä menettelytavat olivat pojillemme tuttuja — tuttuja kuvauksista, joita he usein olivat kuulleet Louisianan uudisasutuksille saapuneilta kokeneilta metsästäjiltä. Toisinaan nämä viettivät yönsä poikien isän talossa, sillä eversti kestitsi mielellään näitä vanhoja erämiehiä ja jutteli heidän kanssaan. Tästä lähteestä Francis oli siis saanut puhvelinmetsästystä koskevat ajatuksensa, jotka innostuttivat hänet tiedoistaan ylpeänä huudahtamaan: "Tietysti ajamme niitä!"
Basil ja Lucien miettivät ehdotusta hetkisen, kaiken aikaa tarkaten noita kolmea biisonia. Niitä oli juuri yksi kullekin, jonka he voisivat eristää ja ajaa uuvuksiin. Lähettyvillä ei ollut minkäänlaista suojaa, ja eläinten lähelle pääseminen saattoi siis osoittautua vaikeaksi, mutta hevoset olivat virkeät, sillä edellinen päivä oli ollut sunnuntai, ja seikkailijoillamme oli aina ollut sääntönä siksi päiväksi pysähtyä levätäkseen itse ja lepuuttaakseen ratsujaan. Tässä he noudattivat isänsä heille heidän matkalle lähtiessään antamaa käskyä. Kaikki asianhaarat huomioonottaen "ajaminen" oli siis paras suunnitelma, ja sitä he päättivät noudattaakin.
Jeanette jätettiin puuhun sidottuna jäljelle myttyineen, joita ei vielä ollut purettu. Marengo pääsi tietysti mukaan, koska siitä saattoi olla apua vanhojen härkien kaatamisessa, jos niitä haavoitettaisiin. Kaikki, mikä saattaisi olla haitaksi metsästäjille, jätettiin Jeanetten luo, ja niin he ratsastivat ulos preerialle ohjaten ratsunsa suoraan puhveleita kohti. Oli päätetty, että jokainen valitsisi niistä yhden ja tekisi sitten parhaansa kiväärillä ja pistoolilla. Francis oli pannut hirviluodit pyssynsä kumpaankin piippuun ja oli aivan varma siitä, että kaataisi pian ensimmäisen puhvelinsa.
Heidän päästyään lähemmäksi kummallinen kiilto näiden outojen eläinten ruumiiden pinnalla pisti heidän silmäänsä. Olivatko ne sittenkään puhveleita?
Veljekset ratsastivat tyynesti eteenpäin tähystellen niitä huolellisesti. Ei, puhvelihärkiä ne eivät olleet. Niiden karkeat pörröiset turkit eivät kiiltäisi sillä tavoin, sillä eläinten kulkiessa ne suorastaan kimaltelivat auringossa.
— Ne eivät olet niitä, sanoi Lucien tähystettyään sormiensa välitse.
— Mitä ne sitten ovat? kysyi Francis.
— Kuunnelkaa! kehotti Lucien. — Kuuletteko mitään?
Kaikki kolme olivat pysähdyttäneet ratsunsa. Eläinten joukosta kuului kluk… kluk… kluk…
— Totisesti, vastasi Lucien hymyillen. — Ne ovat kalkkunoita!
— Kalkkunoita! toisti Basil. — Kalkkunoitako me olemme luulleet puhveleiksi! Mikä erehdys!
Kaikki kolme katsahtivat ensin hyvin nolostuneina toisiinsa ja alkoivat sitten nauraa kommellukselleen.
— Emme saa kertoa tästä kenellekään, virkkoi Basil, — tai joudumme naurunalaisiksi.
— Emme ollenkaan, väitti Lucien, — tällaisia erehdyksiä sattuu usein kokeneillekin ruohoaavikkojen vaeltajille. Se on hyvin tavallinen ilman aiheuttama harha. Olen kuullut pahemmastakin tapauksesta kuin tämä, olen kuullut, että kettua on luultu puhveliksi.
— Jos kohtaamme puhvelihärkiä, luulemme niitä kai mammuteiksi, huomautti Francis, ja pettyneet metsästäjät ryhtyivät puhvelinmetsästyksen sijasta lintujahtiin.
METSÄKALKKUNAN PYYNTI
— Eteenpäin! huusi Basil kannustaen hevosensa laukkaan. — Eteenpäin! Meillä ei sittenkään ole mikään huono onni. Lihava kalkkuna päivälliseksi, mitä siitä sanotte! Tulkaa!
— Maltahan, esteli Lucien, — miten pääsemme niiden lähelle? Ne ovat aukealla aavikolla, eikä meillä ole mitään suojaa.
— Emme sitä tarvitsekaan. Tavoitamme ne ajamalla, niin kuin aioimme tavoittaa puhvelitkin.
— Hahaha, nauroi Francis, — tavoitamme kalkkunan! Sehän lentäisi heti tiehensä. Mitä joutavia sinä lörpöttelet?
— Sanonpa sinulle, vastasi Basil, — ettei se ole mitään lörpöttelyä.
Yritys voi onnistua. Olen usein kuullut sellaisesta pyydystäjiltä.
Kokeillaan nyt itse.
— Kokeillaan sitten, suostuivat Francis ja Lucien heti, ja kaikki kolme ratsastivat yhdessä eteenpäin.
Päästyään kyllin lähelle erottaakseen linnut, he näkivät kaksi vanhaa ukkokalkkunaa ja kanan. Kukot astelivat pöyhistellen, pyrstöt viuhkanmuotoisesti levitettyinä ja siivet laahaten ruohossa. Tuon tuostakin ne päästivät äänekkään kotkotuksen, ja niiden asennosta ja eleistä saattoi huomata niiden olevan kilpakosijoita, jotka luultavasti yltyisivät tappeluun. Naaras harppaili ruohossa levollisesti, mutta keimailevasti, ja epäilemättä täysin tietoisena siitä lämpimästä harrastuksesta, jota se herätti sotaisten urosten rinnassa. Se oli paljon pienempi kuin ne, eikä sen höyhenpuku ollut läheskään yhtä loistava. Koiraat näyttivät todellakin hyvin kiiltäviltä ja komeilta, vetivät vertoja riikinkukkoparille, ja niiden hohtavien selkien säteillessä auringossa metallin tavoin kimmeltäen pojat ajattelivat, etteivät koskaan olleet nähneet niin uhkeita lintuja.
Omaan kiistaansa kiintyneinä ne epäilemättä olisivat päästäneet metsästäjät ampumamatkan päähän. Mutta naaras oli varuillaan, ja nähdessään poikien lähestyvän se kohotti päänsä ja toitahdutti äänekkäästi, kiinnittäen toveriensa huomion. Niiden levitetyt pyrstöt sulkeutuivat silmänräpäyksessä ja painuivat maahan, siivet vetäytyivät kokoon ja pitkät kaulat kurottautuivat ilmaan. Ne muuttuivat täydellisesti ja ne seisoivat nyt suorina aavikolla, runsaan puolentoista metrin korkuisena kukin!
— Komeita eläimiä! huudahti Lucien.
— Niin ovat, mutisi Basil. — Mutta pitkää aikaan ne eivät odottele. Parasta, että hyökkäämme. Valitse sinä kana, Luce, kun ratsusi on hitain. Olkaa valmiit. E-teen-päin!
Kaikki kolme kannustivat hevosiaan rynnistäen yhdessä eteenpäin Marengon johtaessa ajoa. Tuossa tuokiossa he olivat noin sadan metrin päässä kalkkunoista. Linnut jotka olivat joutuneet näin äkillisen hyökkäyksen alaisiksi, juoksivat muutamia askeleita ja kohosivat sitten ilmaan räpsyttäen äänekkäästi siipiänsä. Nopean hyökkäyksen hätäännyttäminä ne lensivät eri suuntiin. Kukin pojista oli valinnut sen, jota aikoi ahdistaa, ja vain siihen hän tähtäsi silmillään. Basil ja Francis seurasivat koiraita, sillä välin kun Lucien ajoi hiljaista laukkaa kanan perässä.
Marengo otti tietysti osaa ajoon yhtyen Lucienin mukaan, joko sen mielestä kanassa oli makeampi liha tai sitten se luuli, että se oli niistä kolmesta helpoimmin saavutettavissa.
Se ei lentänyt kauaksi ennen kuin laskeutui jälleen maahan ja alkoi juosta kaikin voimin kohti läheisintä metsikköä. Lucien seurasi sitä Marengon juostessa edessä vähän väliä kimakasti haukahtaen. Astuessaan viidakkoon Lucien näki koiran seisovan ison tammen juurella. Se oli ajanut kalkkunan puuhun ja katseli ylöspäin kiiluvin silmin, haukkuen ja heiluttaen häntäänsä. Lucien ratsasti varovaisesti puun alle ja hän näki kalkkunan lyyhistyneenä sammalta vasten eräällä sen korkeimmista oksista. Hän ojensi pyssynsä ja tähtäsi, ja linnun kuultiin pyristellen pudota ropsahtavan lehvien välitse. Marengo riensi tavoittamaan sitä maasta, mutta sen isäntä hätisti koiran pois ja otti otuksen, joka osoittautui kuolleeksi.
Lucien nousi jälleen satulaan ja ratsastaessaan metsästä hän näki Basilin kaukana aavikolla. Basil ratsasti täyttä neliä, ja kalkkunakukko juoksi siivet levällään jonkin matkaa hänen edellään kiitäen kuin kamelikurki! Sekä Basil että kukko hävisivät hänen näkyvistään jonkin metsäsaarekkeen taakse. Lucien etsi silmillään Francisia. Poikaa ei näkynyt missään, hän oli ajanut kukkoaan suuntaan, jossa aavikko oli täplitetty tiuhemmin metsiköillä. Ajatellen, ettei hyödyttäisi seurata kumpaakaan Lucien ratsasti takaisin metsään Jeanetten luo. Siellä hän istahti odottamaan veljiensä palaamista.
Basilin ajo osoittautui pitemmäksi kuin hän oli otaksunut. Hän oli valinnut osalleen suurimman ja epäilemättä voimakkaimman ja sitkeimmän. Ensi lennolla hänen kukkonsa pyyhkäisi suoraan melkein kaksi kilometriä ja laskeuduttuaan maahan kiiti kuin pelästynyt kissa. Basil ei menettänyt rohkeuttaan, vaan kannusti hevostaan ja alkoi pian päästä lähemmäksi. Kalkkuna pyrähti jälleen ilmaan, lentäen vielä kilometrin verran ennen kuin laskeutui. Taaskin Basil karahdutti ratsunsa täyteen neliin, ja vielä kerran vanha kalkkunakukko kohosi lentoon, mutta laskeutui tällä kertaa jo sadan metrin päähän lähtökohdastaan. Basil saavutti sen pian nopealla ratsullaan, eikä kukko kyennyt enää lentämään. Juosta se kuitenkin jaksoi aika vauhtia, ja milloin aavikolla sattui ylämäkeä, se kiiti nopeammin kuin hevonen. Alamäessä hevonen pääsi voitolle, ja näin sitä mentiin, kunnes lintu alkoi kaarrella ja kierrellä osoittaen kaikkia väsymyksen merkkejä. Hevonen juoksi useita kertoja sen ohitse kalkkunan poiketessa sivulle tai kääntyessä taaksepäin.
Ajoa jatkui melkoisen kauan. Vihdoin lintu uupui kokonaan ja kyyristyen maahan työnsi päänsä ja pitkän kaulansa ruohonkorsiin, kuin kamelikurki, luullen näin olevansa kätkettynä vainoojaltaan. Basil pysäytti hevosensa, ojensi pitkän kiväärinsä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä luoti lävisti kalkkunan kaataen sen kuoliaana ruohikkoon.
Basil astui alas ja siepaten kukon sitoi sen koivista satulansa takareunaan. Tämä kysyi Basilin kaikki voimat, sillä lintu oli suurinta lajia — parinkymmenen kilon painoinen.
Heti sidottuaan otuksen Basil hyppäsi takaisin satulaan ja alkoi ratsastaa… mihin? Niin, se oli kysymys, jonka hän teki itselleen ennen kuin hänen hevosensa oli kulkenut montaakaan metriä. Mihin hän oli menossa? Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus, että hän oli eksynyt! Metsikköjä näkyi joka suunnalla. Ne olivat aivan toistensa kaltaisia, tai jos niissä olikin erilaisuutta, hän ei ollut pannut sitä merkille hurjassa vauhdissaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan ilmansuunnasta josta oli tullut, eikä hän siis tiennyt, minnepäin oli mentävä. Hän näki ja tunsi olevansa eksyksissä!
Nuori lukijani, et voi kuvitella ajatuksia, jotka valtaavat preerialle eksyneen. Sellainen tilanne on ennenkin kauhistuttanut mitä rohkeimpia sydämiä. Vahvat miehet ovat vavisseet tuntiessansa olevansa yksinään erämaassa, ja syystä kyllä, sillä he tiesivät, että sen seurauksena usein on ollut kuolema. Haaksirikkoutunut merimies avoimessa veneessään on tuskin pahemmassa hädässä kuin ruohoaavikkojen ulapalle eksynyt vaeltaja ja monet ovat sellaisissa olosuhteissa tulleet hulluiksi. Tästä voimme aavistaa nuoren Basilin tunteet.
Olen jo sanonut, että hän oli kylmäverinen ja rohkea poika. Sellainen hän oli ja sellaiseksi hän osoittautui nytkin. Hän ei menettänyt malttiaan. Hän hillitsi hevostansa ja katseli ruohikkoa valppain silmin. Siitä ei ollut mitään apua. Hän ei nähnyt mitään, mitä olisi voinut käyttää johtolankana opastamassa paikalle, jossa hän oli eronnut veljistään. Hän huusi kovaa, mutta siihen ei vastannut kaiku eikä ihmisääni. Hän laukaisi pyssynsä ja kuunteli ajatellen, että Lucien tai Francis vastaisivat samanlaisella merkillä, mutta hänen korvansa ei saanut mitään vastausta. Hän panosti kiväärinsä uudestaan ja istui hetkisen satulassaan ajatuksiinsa vaipuneena.
— Ahaa, nyt tiedän! hän huudahti nousten jalustimillaan. — Kuinka olinkaan niin typerä? Musta Haukka, emme vielä ole hukassa!
Basil ei ollut turhaan metsästänyt koko ikäänsä, ja vaikka hänellä oli vain vähän kokemusta ruohoaavikolta, tulivat hänen eräretkillä hankkimansa tiedot nyt hyvään tarpeeseen. Ajatus, joka oli niin äkkiä juolahtanut hänen päähänsä, oli hyvä ajatus ja ainoa, joka varmaan voisi hänet pelastaa. Hän oli päättänyt palata omia jälkiään.
Hän käänsi hevosensa ja ratsasti hiljalleen eteenpäin silmät maahan luotuina. Kamara oli lujaa, eivätkä kavionjäljet olleet painuneet syvälle, mutta Basililla oli metsästäjän silmä, joka kykeni seuraamaan kauriinkin reittiä. Muutamissa minuuteissa hän saapui paikalle, missä oli tappanut kalkkunan. Verinen ruoho ja höyhenet varmensivat hänet siitä. Hän pysähtyi hetkiseksi määrätäkseen suunnan, mistä oli tätä paikkaa lähestynyt. Hän sai sen vihdoin tyydyttävästi selville ja palasi verkalleen ratsastaen omia jälkiään pitkin.
Hänen kuljettuaan muutamia hevosenmittoja, jäljet kääntyivät. Basil seurasi mutkaa ja tuli takaisin melkein samalle paikalle. Uusi samanlainen mutka ja vielä toinen ja kolmaskin, ja kaikki nämä kiertelyt sadan metrin sisällä siitä paikasta, missä lintu oli ammuttu. Jokaista mutkaa nuori metsästäjä seurasi mitä suurimmalla huolella ja tarkkuudella. Tässä hän osoitti arvostelukykyä ja metsästäjänvaistoa, sillä jos hän olisi käynyt kärsimättömäksi ja oikaissut laajemmassa kaaressa etsimään jälkiä tuonnempaa, hän olisi voinut sattua hevosen äskeisille polkemille ja joutua siten täydelliseen sokkeloon.
Jonkin ajan perästä hänen kiertämänsä kehät laajenivat ja vihdoin hän suureksi ilokseen huomasi kulkevansa eteenpäin suorassa viivassa. Hänen polkuaan leikkasivat monet hevosenjäljet, monet niistä yhtä vereksiä kuin hänen omansa. Nämä eivät saattaneet häntä ymmälleen. Ne olivat villihevosten polkemia, ja vaikka Musta Haukka oli kengittämätön kuten nekin, ratsastaja tunsi sen kavion jäljen yhtä hyvin kuin oman kiväärinsä. Arabialaisen jäljet olivat paljon leveämmät kuin villihevosten.
Seurattuaan latua taaksepäin melkein tunnin ajan silmät maahan luotuina hänet äkkiä havahdutti ääni, joka kutsui häntä nimeltä. Hän katsahti ylös ja näki Lucienin metsän reunassa. Riemuhuudoin hän kannusti hevostansa ja ratsasti eteenpäin. Mutta hänen päästessään lähemmäksi hänen ilontunteeseensa sekaantui tuskallista pelkoa. Siinä oli Lucien, siinä olivat Jeanette ja Marengo, mutta missä Francis saattoi olla?
— Missä Francis on? kysyi Lucien, kun Basil ratsasti hänen luokseen.
Basil kykeni tuskin puhumaan, hän oli niin järkyttynyt.
— No Lucien, hän vihdoin änkytti, — eikö Francis ole palannut?
— Ei, vastasi Lucien, — luulin, että hän oli sinun kanssasi ja että tulisitte yhdessä takaisin. Olen ihmetellyt, mikä teitä on saattanut viivyttää niin kauan.
— Hyvä Jumala, hän on poissa! huudahti Basil. — Lucien, Lucien,
Francis on poissa!
— Poissa! Mitä tarkoitat? kysyi Francis, uskoen puolittain, että intiaanit tai jokin petoeläin oli hyökännyt pojan kimppuun. — Onko hänelle tapahtunut jotakin? Puhu, Basil!
— Ei, ei! vastasi Basil. — Hän on eksynyt ruohoaavikolle! Voi, Lucien, et tiedä, mitä se merkitsee… se on kauheata. Olin itse eksyksissä. Löysin sentään takaisin. Mutta Francis, pieni Francis-rukka! Hänen suhteensa ei ole mitään toivoa, hän on hukassa… hukassa!
— Mutta etkö ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun me kolme erosimme? kysyi Lucien epätoivoissaan.
— Ei, en eromme jälkeen. Olin itse eksyksissä ja olen koko tämän ajan etsinyt tietä. Minun onnistui palata omia jälkiäni pitkin, muutoin olisit minua tuskin enää nähnyt. Voi Francis, Francis-veli, kuinka hänen käykään?
Lucien yhtyi nyt veljensä pelkoon ja epätoivoon. Tähän asti hän oli ollut siinä käsityksessä, että veljet olivat sattuneet yhteen ja jokin oli viivyttänyt heitä — kenties jalustinhihna oli katkennut, vyö repeytynyt poikki tai muuta sentapaista, — ja hän oli juuri käymässä levottomaksi, kun sai Basilin näkyviinsä. Hän ei tiennyt, miltä eksyminen tuntui, mutta Basilin hurjat epätoivoiset selitykset saivat hänet aavistamaan sen ja hän älysi varsin hyvin, miten vaaralliseen tilaan Francis oli joutunut. Nyt ei ollut kuitenkaan aikaa antautua murheen valtaan. Hän näki Basilin olevan puolittain herpaantuneena, sitäkin enemmän kun tämä piti itseään syypäänä onnettomuuteen. Basilhan oli kehottanut heitä kalkkunajahtiin ja pannut leikin alkuun.
Antamatta epätoivon masentaa itseänsä molemmat tunsivat, että heidän oli ryhdyttävä johonkin kadonneen veljen löytämiseksi.
— Mitä on tehtävä? sanoi Lucien.
Basil muuttui jälleen entiselleen. Toivo Francisin pelastamisesta palautti hänen tavallisen tarmonsa ja rohkeutensa.
— Onko parasta, että jäämme tänne? kysyi Lucien tietäen, että hänen veljensä terävä arvostelukyky auttaisi tätä valitsemaan parhaan suunnitelman.
— Ei, vastasi Basil, — se ei hyödytä mitään. Minä kykenin löytämään tieni takaisin vain hevoseni jälkien avulla. Francis ei tule sitä ajatelleeksi, ja vaikka hän ajattelisikin, hänen hevosensa on mustangi, jonka toverien jälkiä ruohoaavikolla kulkee ristiin rastiin. Ei, ei, hän ei palaa koskaan luoksemme, ellei sattuma häntä tuo, ja siinä on tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan. Ei, meidän täytyy lähteä etsimään häntä, meidän täytyy päästä hänen jäljilleen, ja pelkään, että niitä on mahdoton keksiä niin monien muiden jälkien joukosta. Ennen kuin lähdemme tästä paikasta, — jatkoi Basil, — yrittäkäämme jokaista keinoa, mikä meillä vielä on. Onko pyssysi panostettu?
— On, vastasi Lucien.
— Laukaise se sitten sekunti, pari sen jälkeen kun minä olen ampunut.
Ensimmäinen laukaus voi kiinnittää hänen huomionsa toiseen.
Basil kohotti aseensa ja ampui ilmaan. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen myöskin Lucien laukaisi, ja molemmat kuuntelivat rajusti pamppailevin sydämin.
He odottivat viisi minuuttia tai kauemminkin, jotta Francis saisi aikaa panostaa pyssynsä, jos se oli tyhjä. Mitään vastausta ei kuulunut.
Veljekset panostivat kiväärinsä uudelleen tällä kertaa pelkällä ruudilla, käyttäen runsaasti ruutia ja sulloen sen tiukkaan, jotta pamaukset kuuluisivat voimakkaampina. Sitten he laukaisivat kuten äsken. Sama tulos. — Heidän merkkiinsä ei kuulunut mitään vastausta.
— Se osoittaa, että hän on hyvin kaukana, virkkoi Lucien, — sillä äänet kaikuvat tällä seudulla pitkän matkan päähän.
— Koettakaamme savua, ehdotti Basil laskien kiväärin kädestään. —
Kerää risuja, Luce, sillä välin kun minä tuikkaan tulen lehtiin.
Basil poimi tukon helposti palavia roskia ja vietyään sen avoimelle paikalle haravoi kokoon kasan kuivia lehtiä ja ruohoa ja sytytti ne. Sillä välin Lucien keräsi sylyksen oksia ja lisäsi ne pinoon. Niiden päälle heitettiin vielä tuoreita lehviä ja puista taitettuja oksia. Kaikkein ylimmäiseksi lisättiin useita kahmalollisia espanjansammalta, jota riippui runsaasti tammista. Sakea, sininen savu nousi pian korkealle taivaalle, ja veljekset tähystelivät tutkivin silmin ruohoaavikkoa kaikkiin suuntiin.
— Hänen täytyy olla kaukana, ellei hän näe tätä, huomautti Lucien. —
Mielestäni sen pitäisi näkyä kymmenen kilometrin päähän.
— Vähintään niin kauaksi, vastasi Basil, — mutta pianhan hän on niin etäälle joutunut. Kalkkunan ajossa hän on voinut etääntyä melkoisen matkan päähän, ja huomattuaan itsensä eksyneeksi hän on helposti nelistänyt lopun.
— Ellei hän ole ratsastanut takaisinpäin omien jälkiensä suuntaan, kuten sinä, huomautti Lucien.
— Ei, se ei ole luultavaa. Pienen Francis-paran päähän se ei juolahtaisi, hänellä ei ole siihen kyllin kokemusta, ja toivon melkein, ettei hän ole sitä yrittänytkään.
— Miksi sitä toivot? kysyi Lucien.
— Siksi, että meidän on helpompi erottaa hänen jälkensä, jos hän on ratsastanut suoraan eteenpäin.
— Totta kyllä, myönsi Lucien, ja molemmat olivat jälleen vaiti ja tähyilivät ruohikon aukeamia levottomin silmin.
He seisoivat näin melkoisen ajan, mutta vihdoin he kääntyivät toisiinsa päin kasvoillaan pettynyt ja murheellinen ilme.
— Hän ei tule, virkkoi Lucien murheellisesti.
— Ei, hän olisi saapunut jo kauan sitten. Hän olisi varmaan ajanut täyttä neliä, jos olisi keksinyt savun. Meidän on lähdettävä etsimään häntä.
He menivät hevostensa luo. Basilin katse osui koiraan. Ilon välähdys leimahti hänen silmissään, ja hänen koko olemuksensa muuttui äkkiä.
— Ei, hän huudahti, — olemme hukanneet aikaa! Nopeasti, Lucien, satulaan, satulaan!
— Mitä nyt? kysyi Lucien kummastuneena.
— Älä kysy… mieleeni juolahti hyvä ajatus; mutta meillä ei ole hetkeäkään tuhlattavana. Aika on kallista. Lähdetään!
— Mutta jätämmekö Jeanetten?
— Kaikin mokomin. Francis voi saapua.
— Jos hän saapuu niin kuinka hän tietää, minne olemme lähteneet?
— Totta, vastasi Basil miettien hetkisen. — Anna minulle kynäsi ja paperia! Sido sinä Jeanette puuhun, niin minä kirjoitan.
Lucien antoi hänelle pienen paperiliuskan ja lyijykynän. Sitten hän ryhtyi sitomaan muulia tukevasti vahvaan oksaan.
Basil otti paperin ja kirjoitti: "Francis, me olemme lähteneet seuraamaan jälkiäsi. Jää Jeanetten luo."
Hän kiinnitti paperin näkyvästi puun runkoon, sen jälkeen hän siepaten kiväärinsä ja hypäten satulaansa käski Lucienin seurata mukana.
Lucien nousi ratsulleen ja ratsasti perästä, Marengon tepsuttaessa viimeisenä.
JÄLKIÄ ETSIMÄSSÄ
He ratsastivat suoraan sinne, mistä olivat lähteneet ajamaan kalkkunoita. Francis oli kääntynyt vasemmalle, mutta samalle suunnalle johtivat monet muutkin hevosten jäljet.
— Kuten sinulle sanoin, huomautti Basil, — emme olisi mitenkään voineet seurata hänen kulkuaan jälkiä tarkastamalla. Täälläkään emme ole niistä varmat. Nuo lienevät sentään hänen ratsunsa polkemat, koska ne ovat muita vereksemmät. Yritetään niitä. Marengo!
— Maltahan, keskeytti Lucien. — Tuolla näin Francisin viimeiseksi.
Näin vilahduksen hänestä, kun hän kääntyi tuon puuryhmän taakse.
— Sepä oivallista! Ehkä hänen jälkensä erottuvat siellä muista.
Eteenpäin!
He ratsastivat satakunta askelta ja saapuivat Lucienin osoittaman metsikön kärkeen.
— Olet oikeassa! huudahti Basil. — Hän on kulkenut tästä.
Basil astui alas heittäen ohjaksensa Lucienille. Hän polvistui ruoholle ja tarkasteli kavionjälkiä mitä huolellisimmin.
— No niin! hän mutisi noustessaan jälleen jaloilleen. — Tunnen sinut tuhansien joukosta.
— Valmistaudu huimaan ratsastukseen, hän jatkoi kääntyen Lucienin puoleen. — Koira johtaa meitä hevostemme laukatessa. Marengo!
Koira juoksi paikalle, missä Basil oli kumartuneena jälkien yli. Basililla oli punainen esine käsivarsillaan. Se oli Francisin huopa, jonka tämä oli irroittanut hevosensa selästä ja paiskannut maahan ajoon lähtiessään. Koira haisteli huopaa päästäen samalla heikon ulinan ja katsoen ymmärtäväisesti isäntänsä kasvoihin. Se näkyi käsittävän, mitä siltä odotettiin.
Basil heitti nyt huovan oman satulansa yli, kumartui jälleen, veti sormiaan ruohoa pitkin ja liikuttamalla kättään viittasi Marengoa seuraamaan sen suuntaan. Kerran haukahtaen koira painoi kuononsa maahan ja riensi eteenpäin jälkiä pitkin.
Basil hypähti satulaan ja tarttuen ohjaksiin huusi veljelleen:
— Tule, Lucien, emme saa päästää koiraa silmistämme, vaikka hevosemme kaatuisivat kuolleina tielle! Kaikki riippuu siitä, että säilytämme sen näkyvissämme.
Molemmat kannustivat hevosiansa ja kiitivät eteenpäin täyttä laukkaa.
— Meidän täytyy osata löytää tiemme takaisin, — sanoi Basil hilliten ratsuaan heidän kulkiessaan erään metsikön sivuitse. — Emme saa itse joutua eksyksiin, — ja näin sanoessaan hän murskasi oksan puusta sen taittuneen pään jäädessä heilumaan riipuksissa. Sitten hän kannusti hevosensa uuteen vauhtiin.
Koira juoksi suoraviivaisesti melkein kaksi kilometriä. Se oli kalkkunan ensimmäinen lentomatka. Sitten sen suunta muuttui, vaikkei paljon, ja näin kuljettiin kilometrin verran suoraan kuten äsken.
— Toinen lento, huomautti Basil veljelleen molempien ratsastaessa vinhaa vauhtia, milloin tarkaten koiraa levottomina, milloin pysähtyen silmänräpäykseksi jonkin näkyvämmän puun luo merkitäkseen tiensä taittamalla siitä oksan.
Vihdoin koira juoksi viidakkoon.
— Ahaa! huudahti Basil, — Francis on tappanut kalkkunansa siellä! Ei, hän jatkoi, kun koira suhahti jälleen ulos tiehiköstä kiitäen aavalle kentälle, — ei! Lintu on etsinyt suojaa, mutta poika on löytänyt sen piilostaan ja se on paennut kauemmaksi.
Marengo opasti heitä nyt muutamia satoja askeleita suoraan, mutta sitten se äkkiä alkoi tehdä mutkia ja juosta kiemuroissa pitkin aavikkoa.
— Pysähdytä hevosesi, Lucien, pysähdytä! huusi Basil kiristäessään oman ratsunsa suitsia. — Tiedän, mitä tuo merkitsee. Älä ratsasta jäljissä… saat koiran sekaannuksiin. Jätä se rauhaan.
Muutaman sekuntin päästä koira pysähtyi, ulvahti ja näytti kuonollaan viskelevän tummaa esinettä ruohikolla. Basil ja Lucien olivat pysähtyneet melkoisen matkan päähän, mutta saattoivat silti erottaa, että se oli löytänyt joitain irtonaisia sulkia.
— Epäilemättä paikka, missä Francis on tappanut kalkkunan, mutisi Basil. — Jos Marengo vain voi löytää jäljet, joita pitkin hän ratsasti pois, niin kaikki käy hyvin, mutta… kas… kas! Se lähti jälleen juoksemaan!
Basil ja Lucien tarkkailivat nyt pamppailevin sydämin. He tiesivät, että ratkaiseva käänne oli käsissä. Jos Marengo, kuten Basil sanoi, voisi löytää Francisin poispäin johtavat jäljet, voisi se melkein varmasti seurata niitä. Molemmat veljet luottivat tähän tietäen koiran kyvyt. Ratkaisu oli nyt edessä ja molemmista tuntui sillä hetkellä kuin heidän veljensä henki riippuisi sen onnistumisesta. Ei siis ihme, että he tarkkasivat koiran jokaista liikettä hengitystä pidätellen istuessaan hievahtamatta ja äänettöminä satulassaan.
Koira juoksi tuokion päästä pois siltä kohdalta, missä höyhenet olivat, ja sen nähtiin jälleen mutkittelevan ja kiertelevän kedolla. Se ei kulkenut vapaasti. Ilmeisesti nuo monet toisiaan lähenevät ja toistensa yli kulkevat jäljet sekoittivat sitä. Se palasi kalkkunan surmapaikalle ja pysähtyi siihen ulvahtaen pettymyksestä.
Basililta ja hänen veljeltään pääsi yhtaikaa epätoivoa ilmaiseva huudahdus. He tiesivät, että tuo ulvahdus oli paha enne, mutta kumpikaan ei puhunut.
Koira juoksi pois vielä kerran ja kääntyi ja kaarteli aavikolla, kuten ennenkin.
— Hyvä Jumala, huudahti Basil tuskissaan, — se palaa vanhoille jäljille!
Tämä oli liiankin totta, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä koira, palaten jälkiä pitkin, hypätä ponnahti heidän hevostensa jalkoihin. Sitten se pysähtyi, kohotti päänsä ja ulvahti jälleen epätoivoisesti.
Basil viittasi sitä juoksemaan takaisin. Se syöksähti jälleen aavikolle ja seurasi vanhaa jälkeä, mutta yhtä huonoilla tuloksilla. Sitten se joutui hämilleen ja juoksenteli sinne tänne kedolla, nähtävästi aivan ymmällään. Veljekset katsahtivat kauhistuneina toisiinsa. He olivat kadottaneet jäljet!
— Maltahan! Vielä on toivoa, sanoi Basil. — Voimme löytää ne tekemällä laajemman kaaren. Pitele hevoseni suitsia, hän jatkoi hypäten hevosensa selästä.
— Marengo, hei, Marengo!
Koira totteli käskevällä äänellä lausuttua kehotusta ja juoksi isäntänsä jalkojen juureen. Basil käski Lucienin seurata hevosten kanssa ja harppasi aavikolle.
Hän käveli verkalleen etukumarassa ja tarkaten huolellisesti maata. Hän asteli säännöttömän laajaläpimittaisen ympyrän kehää pysytellen niiden kiemuroiden ulkopuolella, jotka Francis oli tehnyt viimeisessä ponnistuksessaan väsyneen linnun tavoittamisessa ja jotka olivat saaneet koiran ymmälle. Hän kulki useampien eri tahoille johtavien hevosenjälkien ohi ja poikki. Kaikkia näitä hän tarkasteli, mutta mitkään eivät häntä tyydyttäneet. Tällä tavoin hän oli tehnyt parin kilometrin kaaren, kun hänen silmäänsä osuivat jäljet, jotka näyttivät muita vereksemmiltä. Hän hypähti eteenpäin kumartuen niiden yli riemuhuudoin, sillä hän tunsi ne Francisin mustangin polkemiksi. Hän erotti ne merkistä, jonka oli huomannut silloin, kun koira ensiksi oli osunut jäljille — toisen etujalan kaviosta oli näet lohjennut pieni palanen. Mutta Marengo ei tarvinnut tätä merkkiä. Se vainusi jäljet heti ja alkoi taas kuono maassa kiitää aavikkoa pitkin.
Basil hyppäsi satulaansa ja viitaten veljeään seuraamaan antoi hevosensa laukata aivan koiran kintereillä.
Jäljet eivät vieneet kohtisuoraan. Paikoin ne kulkivat suoraviivaisesti muutamia satoja metrejä, kääntyen sitten äkkiä milloin oikealle, milloin vasemmalle ja mutkitellen murtoviivan tavoin. Joskus ne kiertyivät kehäksi ja parissa kohtaa leikkasivat omaa uraansa. Näissä risteyksissä koira kerran pari oli vähällä jälleen ällistyä.
He tiesivät hyvin, miksi jäljet kiertelivät sinne tänne. Francis-parka oli samoillut umpimähkään, tietämättä minne mennä.
Vielä kerran jäljet johtivat suoraan hyvinkin neljän kilometrin matkan. Tässä Francis näkyi päättäväisesti ratsastaneen suoraan eteenpäin, mutta, kuten Basil huomautti, hän oli kaiken aikaa matkannut selkä leiriin päin! Tämän tieosuuden, jolla jäljet olivat tuoreet, koira juoksi ripeästi, pakottaen ratsastajat ripeään laukkaan. Jonkin matkan päässä suunta jälleen kääntyi oikealle ja länteen päin.
Kun veljet katsahtivat tälle ilmansuunnalle, heidän huomionsa kiintyi taivaanrantaan. Aurinko oli menemässä mailleen!
Heidät valtasi uusi pelontunne. He tiesivät, että näillä korkeilla eteläisillä ylätasangoilla ei ollut mitään hämärän aikaa tai sellaista oli vain nimeksi. Jos sattuisi tulemaan pimeä ilta, miten he voisivat seurata juoksevaa koiraa? Se saattaisi kylläkin pysyä jäljillä ja löytää Francisin, mutta mitä hyötyä siitä olisi, elleivät he olisi mukana? Francis saisi vain onnettomuustoverin, mutta ei mitään merkkiä, minkä avulla hän voisi löytää heidät tai he hänet.
Aurinko laski pian ja hämärän varjot lankesivat ruohikolle. Tuli yhä pimeämpää, kunnes oli vaikea erottaa aavikolla kiitävän koiran tummaa hahmoa. Mitä oli tehtävä? Se häipyisi pian heidän silmistään ja jättäisi heidät oppaatta!
— Nyt tiedän! huudahti Basil äkkiä, ja kannusti hevosensa Marengon luo. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heittäytyi satulastaan ja tarttuen koiraan pysähdytti sen.
— Astu alas, Lucien! hän huusi.. — Tule auttamaan minua. Riisu paitasi… se on valkoisempi kuin omani.
Puoleksi käsittäen hänen tarkoituksensa Lucien riisui heti puseronsa ja sitten paitansa, joka oli heikkoraitaista valkaistua puuvillaa ja näytti hämärässä melkein valkoiselta. Basil tarttui siihen ja repäisi siitä kiireesti hihat. Sitten hän veti sen koiran päälle ja pujotettuaan eläimen etujalat hihanrei'istä sitoi kauluksen hihnanpätkällä lujasti kaulaan ja kietoi liepeet koiran kylkien ympärille. Tässä asussa Marengo muistutti puettua markkina-apinaa ja sen voi väreilevässä hämärässä varsin helposti erottaa.
— Nyt, voimme seurata sitä, vaikka olisi pilkkosen pimeä, huudahti
Basil riemuissaan.
— Odotahan hetkinen, sanoi Lucien, — ryhtykäämme kaikkiin varokeinoihin. On vielä kyllin valoisaa voidakseni kirjoittaa. — Näin sanottuaan hän otti esille muistikirjansa ja piirsi:
"Francis, palaa omia jälkiäsi myöten. Niiden varrelta löydät meidät. Ellet kykene niitä seuraamaan, anna Marengon opastaa itseäsi." Hän repäisi lehden irti ja antoi sen Basilille, joka kiinnitti sen huolellisesti paitaan.
Marengo päästettiin jälleen vapaaksi ja se alkoi uudelleen juosta jälkiä pitkin veljesten noustessa taas ratsuilleen seuratakseen sitä.
Onneksi yöstä ei tullut niin pimeä kuin he olivat pelänneet, joten he erottivat kyllin selvästi valkoisen paidan voidakseen laukassakin seurata koiraa. Näin he ratsastivat vielä lähes tunnin Basilin yhä merkitessä tietä heidän suhahtaessaan metsäsaarekkeiden ohi.
Heidän kaartaessaan tuuhean lehdon reunaan, heidän silmiinsä sattui jotakin kirkasta. Se oli korkeiden puiden siimeksessä loimuava nuotio! Marengo riensi suoraan sitä kohti. Peläten, että siellä olisi intiaanileiri, Basil kannusti hevosensa eteenpäin ja astuen alas satulasta keskeytti koiran juoksun. Pysähdyttiin neuvottelemaan, mitä olisi parasta tehdä. Silloin tuli roihahti korkeammalle, ja he erottivat täplikkään esineen sen vierestä. Se oli Francisin mustangi! Basil ja Lucien astuivat nyt ripeästi nuotion luo ja suureksi ilokseen näkivät Francisin istumassa tulen vieressä ja pitämässä jotakin nuotion yllä. Seuraavassa silmänräpäyksessä veljekset heittäytyivät toistensa kaulaan ja syleilivät toisiaan ilokyynelin!
Francis kertoi pian seikkailunsa. Hän oli tappanut kalkkunansa ja eksynyt sitten, mutta sen sijaan että olisi palannut omia jälkiään pitkin kuten Basil oli tehnyt, hän oli samoillut ympäriinsä hämärään asti, tuon tuostakin luikaten ja laukaisten pyssynsä. Toisinaan hän menetti rohkeutensa ja ratsasteli pitkiä taipaleita koskematta suitsiinsa tai ohjaamatta millään tavoin hevostaan. Vihdoin hän astui väsyneenä alas ratsunsa selästä ja sitoi sen puuhun. Silloin oli jo yö, ja tuntiessaan kylmää ja nälkää hän rohkeni sytyttää tulen.
Onneksi kalkkunakukko riippui vielä hänen satulansa takana, ja hän oli juuri kärventänyt sen ja paistoi sitä tulella, kun veljien saapuminen keskeytti hänet. Nähdessään komean, parhaillaan käristymässä olevan kalkkunan, Basil ja Lucien tulivat nälkäisiksi kuin susipari, sillä levottomuudessaan he eivät olleet ajatelleetkaan päivällistä. Paisti oli pian valmis, ja runsaan illallisen jälkeen, josta Marengo sai osansa, pojat kytkivät hevosensa ruohikolle, kääriytyivät peitteisiinsä ja nukahtivat.
JEANETTE JA JAVALIT
Seuraavana aamuna he olivat liikkeellä aikaisin ja syötyään kalkkunakukon jäännökset ratsastivat samaa tietä takaisin. He eivät panneet koiraa oppaakseen, koska jäljet olivat jo vanhentuneet ja he pelkäsivät, että Marengo tarkasta vainustaan huolimatta eksyisi niillä. He luottivat siihen, että löytäisivät tien omin silmin ja tekemiensä merkkien avulla. Matka sujui hitaasti ja heidän täytyi usein pysähtyä, mutta he kulkivat varmoina, ja se oli heille sitäkin mieluisempaa, koska he tiesivät, kuinka tärkeätä oli päästä takaisin Jeanetten luo. Teltta kaikkine muonavarastoineen ja työkaluineen oli siellä. He olivat reippaalla tuulella, niin kuin vaarallisesta seikkailusta suoriutuneet ihmiset tavallisesti ovat, ja laskivat leikkiä ratsastaessaan eteenpäin. Lucien oli paidatta, sillä Marengo oli repinyt sen, ja se oli nyt ryvetty, märkä ja kelvoton. Tämä antoi Francisille aiheen moniin kompiin. Jeanettenkin he tulivat maininneeksi, koska Lucien nyt muisti sitoneensa sen pään vain puoli metriä puunrungosta, joten se tietenkin oli kaiken aikaa ollut maistamatta suupalaakaan. Sitä paitsi oli kuorma jätetty kiireessä sen selkään, ja se seikka ei suinkaan parantaisi sen mielentilaa.
Päivä oli ehtinyt jo melkein puoliväliin, kun he saivat tamman näkyviinsä.
— Hei! huudahti Francis, joka ensiksi näki vilahduksen muulista puuryhmän takaa. — Mitä siellä on tekeillä?
Kaikki kolme pysähtyivät ja tuijottivat lakeuden yli ällistyneinä, eikä ihmekään, sillä näky olisi kummastuttanut ketä tahansa. Jeanette siellä kyllä oli, mutta mitä omituisimmissa asennoissa. Sen kantapäät lensivät ilmassa, milloin kohosivat etu-, milloin takajalat, mutta se ei tapahtunut yksin ottein, vaan alituisin nopein potkuin. Joskus kaikki neljä koipea ponnahtivat ylös, yhtaikaa, ja teltan valkoinen irralleen päässyt purjekangas läpätti ylös alas muulin jalkojen kohotessa ja laskiessa.
Pojat katselivat hetkisen uteliaina, jopa pelkoakin tuntien. — Ne saattavat olla intiaaneja, he tuumivat.
— Ei, sanoi Basil, — susia ne ovat… tamman kimppuun on hyökännyt susia! Kiireesti pelastamaan sitä!
Kaikki kolme kannustivat hevosensa laukkaan ja saapuivat pian muutaman sadan metrin päähän. Nyt he kykenivät erottamaan tantereen muulin jalkojen vieressä, mutta siinä ei vilissyt susia, vaan aivan erilaisia eläimiä. Niiden kallo oli sianpään muotoinen, ruumis pieni ja tumma, ja niillä oli pitkä, terävä kärsä. Hännän asemesta niillä oli vain pallomainen töppö, ja suipponeva turpa avautuivat pitkäksi valkoisilla, kauaksi näkyvillä torahampailla varustetuksi leukapariksi.
— Javaleja! huusi Lucien. Vaikka poika ei koskaan ollut nähnyt tätä eläintä, hän tunsi ne lukemistaan ja kuulemistaan kuvauksista. Ne olivat todellakin javaleja — meksikolaisia villisikoja.
Kaikki kolme olivat pysähdyttäneet ratsunsa heti kun näkivät, että eläimet eivät olleet susia. Pitkää aikaa he eivät kuitenkaan viivytelleet, sillä Jeanette oli vaarassa. Se potki yhä ja vinkui kuin kissa. Javalit taas, vaikka monet niistä olivat tuupertuneet muulin kavioiden iskuista, hyökkäilivät kimeästi röhkien sen jalkoihin, milloin muulin jalat hetkeksikään viipyivät maassa. Niitä oli toista sataa sen kintereillä. Maa oli kirjaimellisesti peitetty niiden tummilla hahmoilla, jotka toisiaan tuuppien hyppivät näppärästi ympäriinsä.
Jäämättä ajattelemaan vaaraa Basil syöksyi eläinten keskelle Francisin ja Lucienin seuraamana. Onneksi he olivat ratsain, muutoin eivät he olisi selviytyneet siitä joukosta. Kaikki kolme ampuivat päästyään lähelle. He luulivat, että tämä olisi hajoittanut lauman, mutta huomasivat pian erehdyksensä, sillä vaikka jokainen heistä kaatoi uhrinsa, ei siitä ollut mitään apua, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaikki kolme hevosta hyppelivät ympäriinsä, ponnahdellen ylös yhtä hurjasti kuin Jeanette. Javalit saarsivat heidät kimakasti röhkien, puskivat torahampaansa hevosten sääriin ja hyppivät melkein kyllin korkealle tavoittaakseen ratsastajia. Jos joku heistä olisi suistunut satulasta sillä hetkellä, hänen kohtalonsa olisi ollut selvä. Mutta he pysyttelivät ratsujensa selässä, vaikkeivät kyenneetkään lataamaan pyssyjään uudestaan. Marengo, joka oli vanha teksasilaiskoira, oli nähnyt javaleja ennenkin ja väistettyään viisaasti aavikolle seisoi siellä temmellyksen katselijana. Pojat huomasivat pian, ettei hyödyttänyt pitää puoliaan, ja valmistautuivat peräytymään. Basil pakotti hevosensa puun luo ja leikkasi metsästyspuukollaan Jeanetten kiinnityshihnan poikki. Sitten hän huusi veljilleen, että nämä seuraisivat ja karahdutti täyttä laukkaa ruohikkoa pitkin.
Tuskin koskaan muuli on ollut enemmän iloissaan irtipääsystään kuin tamma Jeanette, eikä mikään muuli ole kyllä ripeämmin käyttänyt koipiaan kuin se tällä kertaa. Se laukkasi aavikon yli kuin olisi itse piru ollut sen kintereillä. Mutta ellei pirua ollutkaan, niin javalit olivat, sillä koko parvi, monia kymmeniä röhkiviä ja kiljuvia eläimiä, kiirehti perässä.
Hevoset jättivät ne helposti jälkeensä. Samaten Marengo — mutta Jeanette oli yhä vaarassa. Se oli lähes kaksi päivää ollut ruoatta ja juomatta ja oli siksi heikossa kunnossa. Sen sääriäkin olivat villisikojen torahampaat pahoin raadelleet. Sitä paitsi teltta oli päässyt irti ja sen toinen maassa laahaava puolisko ehkäisi melkoisesti muulin pakoa. Tämä seikka sen kuitenkin lopuksi pelasti, sillä kun javalit saavuttivat tamman, ne tarttuivat leuoillaan riippuvaan kankaaseen ja riuhtaisivat sen kuormasta. Se putosi peitteen tavoin levälleen ruohikolle, ja muulin kintereille päässyt lauma luuli sitä todelliseksi vihollisekseen ja alkoi tallata sitä sorkillaan ja repiä hampaillaan.
Tämä antoi Jeanettelle aikaa, eikä se ollut hidas käyttämään sitä hyväkseen. Kuorman kevennyttyä se karahti nopeaan neliin, saavuttaen pian hevoset, ja koko joukkue riensi yhä eteenpäin, kunnes javalit olivat jääneet monen kilometrin päähän. Sitten he pysähtyivät aikoen leiriytyä, sillä muut eläimet olivat väsyneitä, ja Jeanette kykeni tuskin liikkumaan. Leirin laittaminen oli nyt melkoisesti yksinkertaisempaa, olivathan he menettäneet sekä telttansa että useita tarvekalujaan.
Mikä oli saanut javalit hyökkäämään muulin kimppuun? Tämä oli seikkailijain keskustelun aiheena niin pian kuin he olivat kunnollisesti toipuneet hurjasta ratsastuksestaan. He tiesivät että nämä eläimet ryhtyivät harvoin tällaiseen päällekarkaukseen, ellei niitä ärsytetty. Mutta ehkä Jeanette oli ärsyttänyt niitä jollakin tavoin. Epäilemättä ne olivat samoilleet ruoan etsinnässä ja keksineet kalkkunat, jotka Lucien ja Basil kiireessään olivat jättäneet maahan. Villisiat eivät ole nirsoja. Ne syövät kalaa, nisäkkäiden ja lintujen lihaa, käärmeitä ja kasviksia, ja löydettyään kalkkunaparin ne olivat alkaneet ahmia niitä. Tällöin ne olivat joutuneet Jeanetten kavioiden ulottuville, ja kun muuli sattui olemaan äreällä päällä, se oli luultavasti kohottanut koipensa ja potkaissut jonkun niistä nurin ja tämä teko tietysti oli kiihoittanut koko parven yleiseen hyökkäykseen.
Oli onni Jeanettelle, että sen isännät saapuivat näinkin hyvään aikaan, muutoin sen vanhat kylkiluut olisivat pian narskuneet raivostuneiden eläinten torahampaissa.
Javalit eli myskisiat, kuten luonnontutkijat niitä tavallisesti nimittävät, eivät yleensä tee pahaa ja hätyyttämättä ne harvoin hyökkäävät ihmisen kimppuun. Mutta jos niitä ärsytetään, jos jotakin joukosta haavoitetaan tai niiden olopaikkaankin tunkeudutaan, ne käyvät sekä vihaisiksi että vaarallisiksi. Vaikka ne ovat pienikasvuisia, on niillä tavaton rohkeus, ja niiden voimakkaat leuat ja isot torahampaat tekevät ne pelottaviksi hyökkääjiksi. Kuten kaikki sian sukuun kuuluvat eläimet, näyttävät nekin raivostuneina olevan täysin tiedottomia vaarasta, ja javalilauma taistelee usein vihollista vastaan, kunnes jokainen niistä on kaatunut. Monesti sattuu, että javalit ajavat meksikolaisen metsästäjän puuhun ja pakottavat hänet kyyhöttämään korkealla oksalla tuntikaupalla joskus jopa vuorokausia, ennen kuin hän piirittäjiensä poistuttua voi turvallisesti laskeutua maahan.
SEIKKAILU ENNEN AAMIAISTA
Paikka, johon veljekset nyt leiriytyivät, oli valkotammea ja harmaata saksanpähkinäpuuta kasvava lehto. Melkein lehdon keskustassa pulppusi lähde, ja hevoset sidottiin sen lähelle, koska siinä kasvoi runsaasti mehevää mezquite-heinää. Kuivatun lihan, joka oli poikien pääasiallisin muona, oli Jeanette paetessaan pudottanut, joten he siis saivat olla ilman. Ensi kerran retkensä alusta lukien saivat kaikki neljä — Lucien, Basil, Francis ja Marengo — mennä levolle illallisetta! Aamiaisekseen he saivat kuitenkin yllin kyllin lihaa, sellaista kuin se oli, ja vähällä piti, etteivät he saaneet sitä varsin kalliisti maksaa.
Veljekset nukkuivat kentällä muutaman metrin päässä toisistaan. He olivat menettäneet telttansa ja nukkuivat siis ulkosalla. He makasivat ison, laajaoksaisen puun alla ja olivat nukkuneet yönsä varsin makeasti kääriytyneinä villapeittoihinsa. Aamu alkoi juuri sarastaa, kun jokin kosketti Francisin otsaa. Se tuntui kylmältä ja tahmealta ja herätti hänet heti painautuessaan hänen lämmintä ihoaan vasten. Hän hyppäsi ylös kuin neulan pistämänä, ja hänen päästämänsä huuto herätti toisetkin. Käärmekö häntä oli koskettanut? Niin Francis luuli hetkisen ja pysyi yhä siinä luulossa hieroessaan silmiään auki. Mutta kun se työ oli tehty, hän näki vilahdukselta jotakin poisjuoksevaa joka ei voinut olla käärme.
— Minkä luulet sen olleen? kysyivät Basil ja Lucien yhteen hengenvetoon.
— Kai se oli susi, vastasi Francis. — Tunsin sen kylmän kuonon.
Katsokaa, tuolla se menee! Kas vain — niitä on kaksikin!
Francis osoitti siihen suuntaan, mihin eläinten nähtiin juoksevan. Basil ja Lucien katsahtivat ja näkivät ne myöskin. Ne olivat suunnilleen suden kokoisia, mutta väriltään pikimustia eivätkä ollenkaan susien näköisiä. Mitä ne saattoivat olla? Ne pujahtivat äkkiä pimeämpään käytävään puiden väliin, ja pojat ehtivät nähdä niistä vain vilahduksen. He erottivat vielä niiden hahmot metsän siimeksestä, mutta eivät sen enempää. Mitä ne saattoivat olla? Ehkä javaleja? Tämän ajatuksen toi poikien mieleen varmaankin heidän äskeinen seikkailunsa näiden eläinten kanssa.
— Ne ovat liian isoja ja juoksevat liian kömpelösti ollakseen javaleja, huomautti Lucien.
— Karhujako? arveli Francis.
— Ei, ei, ne eivät ole kyllin isoja karhuiksi.
Kaikki kolme olivat ymmällä.
He olivat nousseet polvilleen, heittäneet huovat tieltään, ja jokainen oli tarttunut pyssyynsä, jonka he nukkuessaan pitivät aina lähellään.
He jäivät tähän asentoon siristäen silmiään nähdäkseen hämärässä nuo kaksi mustaa otusta, jotka olivat pysähtyneet noin viidenkymmenen metrin päähän. Yhtäkkiä heidän näkyviinsä kohosi suoraan eläinten edessä miehen hahmo. Sen sijaan, että se olisi väistänyt niitä, niin kuin pojat odottivat, olento jäi paikalleen. Vielä enemmän he kummastuivat, kun molemmat eläimet juoksivat sen luo ja näyttivät hyppelevän sitä vastaan ikään kuin yrittäen hyökätä sen kimppuun! Mutta niin ei voinut olla, koska olento ei liikkunut minnekään. Päin vastoin se näytti hetkisen perästä kumartuvan hyväilemään niitä!
— Mies ja kaksi koiraa, kuiskasi Francis, — kenties intiaani!
— Mies se kai on, vastasi Lucien myöskin kuiskaten. — Mitäpä se muuta voisi olla, mutta nuo eläimet eivät ole koiria, jos koskaan olen koiria nähnyt.
Tämän Lucien lausui pontevasti ja vakavalla äänellä, joka sai veljekset vetäytymään lähemmäksi toisiaan.
Kaiken aikaa Marengo seisoi heidän vieressään, sillä he estivät sen hyökkäämästä eteenpäin. Koira ei ollut herännyt ennen kuin Francisin ensimmäinen huuto sen havahdutti. Uupuneena edellisten päivien juoksemisesta se oli nukkunut sikeästi, kuten sen isännätkin. Kaikkien hätkähtäessä valveille melkein samaan aikaan, sananen Basililta oli taltuttanut sen, sillä se oli hyvin opetettu eikä sillä ilman hänen antamaansa merkkiä ollut tapana hyökätä minkään olennon, edes luonnollisten vihollisten kimppuun. Se pysyi siis paikallaan tuijottaen samaan suuntaan kuin pojatkin ja päästäen silloin tällöin heikon, melkein kuulumattoman murahduksen, jonka hillitty raivo osoitti kuitenkin, ettei se katsellut noita omituisia otuksia ystävinä. Ehkä se tiesi muita paremmin, mitä ne olivat.
Kolme salaperäistä olentoa viipyivät yhä melkein samassa paikassa, noin viidenkymmenen metrin päässä pojista. Ne eivät pysyneet kuitenkaan liikkumattomina. Kaksi pienempää juoksenteli ympäriinsä, milloin loitoten pystyssä seisovasta olennosta, milloin palaten ja nähtävästi hyväillen sitä kuten ennenkin. Se kumartui tuon tuostakin ikään kuin vastaten niiden hyväilyyn ja — milloin ne eivät olleet saapuvilla — ikään kuin poimiakseen jotakin maasta. Sitten se nousi jälleen pystyyn jääden liikkumattomaksi kuten ennenkin. Kaikki tämä tapahtui muuten täydessä hiljaisuudessa.
Eläimissä oli jotakin salaperäistä, joka herätti pelkoa, ja pojat tunsivatkin levottomuutta katsellessaan niitä. He eivät tienneet mitä tehdä. He puhuivat kuiskailemalla neuvotellessaan keskenään. Hiipisivätkö he hevostensa luo, nousisivat satulaan ja ratsastaisivat tiehensä? Siitä ei olisi mitään hyötyä; sillä jos he olivat nähneet intiaanin, oli toisia epäilemättä lähettyvillä ja ne voisivat helposti päästä heidän jäljilleen ja saavuttaa heidät.
He olivat varmat, että oudot olennot olivat tietoiset heistä, sillä saattoihan selvästi kuulla heidän kolmenkymmenen metrin päähän sidottujen hevostensa kuopivan maata ja pureskelevan ruohoa. Sitä paitsi yksi eläimistä oli koskettanut ja haistellut Francisia, joten ei voinut epäilläkään, etteikö se tietäisi heidän läsnäolostaan. Olisi siis turhaa yrittää päästä huomaamatta pois. Mitä sitten oli tehtävä? Kiipeäisivätkö he puuhun? Se oli heidän mielestään yhtä hyödytöntä ja he luopuivat siitäkin tuumasta. Lopuksi he päättivät pysytellä paikoillaan, kunnes heidän salaperäiset naapurinsa joko hyökkäisivät tai he itse kirkkaammassa päivänvalossa kykenisivät erottamaan, mitä eläimet oikeastaan olivat.
Päivän edelleen valjetessa heidän pelkonsa ei kuitenkaan vähentynyt, sillä nyt he erottivat pystyssä seisovalla olennolla kaksi paksua, tukevannäköistä käsivartta, joita se piti ojennettuina vaakasuoraan, liikutellen niillä omituisella tavalla. Sen väri näytti punertavalta, jota vastoin pienet eläimet olivat pikimustia! Jos he olisivat olleet Afrikan tai Etelä- eikä Pohjois-Amerikan metsissä, he olisivat otaksuneet suurempaa olentoa jättiläisapinaksi. Mutta näissä olosuhteissa he tiesivät, että niin ei voinut olla.
Valo välähti äkkiä kirkkaammaksi pilven poistuttua itäiseltä taivaalta. Esineet voitiin erottaa selvemmin, ja nyt salaisuus, joka niin kauan oli pitänyt nuoret eränkävijät tuskallisessa jännityksessä, sai ratkaisunsa. Iso eläin nousi ja seisoi kyljittäin heitä kohti. Sen pitkäkärkinen kuono, lyhyet pystykorvat, paksu ruumis ja pörröinen turkki ilmaisivat, ettei se ollut intiaani eikä muukaan ihmisolento, vaan suuri takajaloillaan seisova karhu.
— Emokarhu pentuineen! huudahti Francis. — Mutta sehän on punertava, vaikka penikat ovat sysimustia!
Basil ei pysähtynyt tekemään tällaisia huomioita. Hän oli hypähtänyt ylös ja nostanut kiväärinsä, heti kun näki, mikä eläin se oli.
— Älä Jumalan tähden laukaise! huusi Lucien. — Se voi olla harmaakarhu!
Hänen varoituksensa tuli liian myöhään. Basilin pyssy paukahti, karhu putosi kontilleen ja tanssi tantereella ravistellen päätään ja korskuen raivokkaasti. Valo oli pettänyt Basilin, sensijaan että hän olisi osunut sitä päähän, kuten oli aikonut, luoti kilpistyi sen kuonosta tekemättä eläimelle suurempaa vauriota. Mutta karhun kuono on sen arin kohta, ja isku siihen ärsyttää pelokkaimmankin sukunsa edustajan vihaisimpaan vimmaan. Niinpä nytkin. Nalle näki, mistä laukaus ammuttiin, ja niin pian kuin se oli muutaman kerran ravistanut päätänsä se lähti laukkaamaan poikia kohti.
Basil käsitti nyt, miten varomattomasti hän oli menetellyt, mutta ei ollut aikaa katumisiin. Ei ollut edes aikaa rientää hevosten luo. Ennen kuin he saavuttaisivat ne ja irrottaisivat ne vaajoista karhu tavoittaisi heidät. Joku heistä joutuisi sen uhriksi.
— Kiirehtikää puihin! huusi Lucien. — Jos se on harmaakarhu, ei se kykene kiipeämään.
Näin sanoen Lucien ojensi lyhyen kiväärinsä ja ampui eläintä. Luoti näytti osuneen sen kylkeen, koska se kääntyi murahtaen ja puraisi haavoittunutta kohtaa. Tämä viivästytti sitä hetkisen ja antoi Lucienille aikaa heilauttaa itsensä puuhun. Basil oli heittänyt kiväärinsä pois, koska hänellä ei ollut aikaa panostaa sitä uudestaan. Ja nähdessään ison hirviön niin lähellä Francis pudotti pyssynsä laukaisematta.
Kaikki kolme kiipesivät hädissään eri puihin. Ne olivat valkotammia kasvavassa lehdossa ja näillä puilla, toisin kuin kuusilla, magnolioilla tai sypresseillä, on tavattoman isot, matalalla kasvavat ja vaakasuoraan ulospäin leviävät oksat. Niiden oksat ovat usein yhtä monta metriä pitkät kuin itse puu on korkea.