Mississipin metsästäjäpojat

Näille oksille he olivat kiivenneet. Basil oli valinnut turvapaikakseen sen puun, jonka alla he olivat nukkuneet ja joka oli paljon isompi kuin sitä ympäröivät. Tämän puun juurelle karhu pysähtyi. Taljat ja huovat kiinnittivät hetkeksi sen huomion. Se viskeli niitä valtavilla käpälillään, jätti ne sitten ja kiersi puun runkoa, korskahtaen vähän väliä äänekkäästi.

Basil oli päässyt kolmannelle tai neljännelle oksalle maasta lukien. Hän olisi voinut nousta paljon korkeammalle, mutta Lucienin arvelun perusteella hän uskoi eläimen olevan harmaakarhu. Sen väri, joka oli punakeltainen tai ruosteenkarvainen tuki hänen olettamustaan, koska hän tiesi, että harmaakarhuissa tavataan hyvin erilaisia värivivahduksia. Silloin hänellä ei ollut mitään pelättävää alimmallakaan oksalla, joten hänestä oli turhaa kiivetä ylemmäksi. Hän pysähtyi siis ja katsahti alas. Täältä hän näki hyvin puun juurella seisovan eläimen, ja huomasi kauhukseen ensi silmäyksellä, että se ei ollut harmaakarhu. Sen muoto samoin kuin käytöskin ilmaisi hänelle, että se oli ruskeakarhu — mustakarhun muunnos ja heimonsa parhaita kiipeämään. Tästä Basil pääsi pian täyteen varmuuteen nähdessään karhun iskevän käpälänsä rungon ympäri ja alkavan kavuta ylöspäin!

Se oli hirvittävä hetki. Lucien ja Francis hyppäsivät molemmat maahan päästäen varoitushuutoja. Francis sieppasi pyssynsä ja juoksi hetkeäkään epäröimättä puun juurelle laukaisten sen molemmat piiput karhun lanteisiin. Haulit eivät kyenneet tunkeutumaan sen paksun, pitkäturkkisen nahan läpi. Ne vain ärsyttivät sitä ja saivat sen mörisemään hurjasti. Se pysähtyi sentään muutamaksi silmänräpäykseksi tuumimaan, laskeutuisiko alas rangaistakseen takaa päin hyökkäävää vihollista vai kiipeäisikö Basilin perästä. Basilin aiheuttama ryske ylhäällä oksissa sai sen tekemään päätöksensä, ja se lähti ylöspäin.

Basil liikkui puun oksilla melkein yhtä ketterästi kuin orava tai apina. Päästyään noin kahdenkymmenen metrin korkeudelle maasta hän ryömi pitkälle vaakasuorassa kasvavalle oksalle. Hän valitsi sen, koska hän näki sen yläpuolella toisen oksan, jonka uskoi voivansa tavoittaa siinä tapauksessa, että karhu seuraisi häntä, ja ehtivänsä päärungolle ja alas puusta ennen karhua. Päästyään oksalle hän huomasikin kuitenkin laskeneensa väärin. Oksa taipui alemmaksi hänen ruumiinsa painosta ja pitensi siinä määrin välimatkaa hänen yläpuolellaan olevaan, ettei hän voinut ulottua siihen edes sormenpäillään. Hän kääntyi perääntyäkseen. Mutta hänen kauhukseen karhu oli jo haarukassa ja valmistautui seuraamaan häntä oksaa pitkin!

Hän ei voinut palata joutumatta aivan vastatusten hurjan pedon kanssa ja syöksymättä suoraan sen hampaisiin. Alapuolella ei ollut oksaa hänen ulottuvissaan, enempää kuin yläpuolellakaan, ja hän oli kahdenkymmenen metrin korkeudella maasta. Alashyppääminen näkyi olevan ainoa vaihtoehto pelastumiseksi kontion kynsistä, ja se vaihtoehto tiesi varmaa kuolemaa.

Karhu läheni oksaa pitkin. Francis ja Lucien kiljuivat alhaalla, ladaten pyssynsä mahdollisimman pikaisesti, mutta he pelkäsivät, että heidän apunsa tulisi liian myöhään.

Tilanne oli kauhea, mutta tällaisessa äärimmäisessä hädässä Basilin voimakas luonto parhaiten ilmenikin. Antautumatta epätoivoon hän pysyi tyynenä ja kylmäverisenä. Hän punnitsi mielessään jokaista mahdollisuutta.

Äkkiä hänen mieleensä juolahti tuuma ja totellen hetken vaistoa hän huusi veljilleen:

— Köyttä, köyttä! Heittäkää minulle köysi! Pitäkää kiirettä! Köyttä, tai muutoin olen hukassa!

Kaikeksi onneksi puun alla sattui olemaan köysi. Se oli parkitsemattomasta nahasta tehty lasso, jota käytettiin Jeannetten kuorman köyttämiseen. Se virui paikalla, missä he olivat nukkuneet.

Lucien heitti puolittain ladatun kiväärinsä kädestään ja juoksi köyden luo kiertäen sen ylös ottaessaan vyyhdelle. Lucien osasi heittää suopunkia melkein yhtä hyvin kuin Basil, joka siinä suhteessa veti vertoja meksikolaiselle vaquerolle tai pampaksen gaucholle [espanjankielisiä nimityksiä mainittujen seutujen karjapaimenille. Suom.]. Hän juoksi melkein oksan alle, pyöritti suopunkia päänsä ympärillä ja heitti sen ylös. Aikaa voittaakseen Basil oli hiipinyt niin kauas oksan latvaan kuin se häntä kannatti, raivoisan vainoojan seuratessa perässä. Heidän yhteisestä painostaan oksa taipui kuin jousen kaari. Onneksi se oli tammea eikä katkennut.

Basil istui kahareisin, kasvot käännettyinä puuta ja ahdistajaansa kohti. Karhun pitkä kuono oli vajaan metrin päässä hänestä, ja hän tunsi sen lämpimän hengityksen, sen ryömiessä eteenpäin kita avoinna ja rajusti korskuen.

Suopungin silmukkapää osui oksaan aivan heidän välillänsä, lentäen muutaman metrin sen yli. Ennen kuin se ehti livahtaa takaisin ja pudota oli Basil tavoittanut sen ja sitonut sen taitavasti kuin kuormaaja kahdenkertaisella solmulla oksan ympärille. Seuraavassa silmänräpäyksessä, juuri kun karhun kynnet ojentuivat häntä kahmaisemaan, hän heittäytyi oksalta ja lipui nopeasti köyttä pitkin alaspäin.

Köysi ei ulottunut maahan, vaan jäi riippumaan ainakin kuuden metrin korkeudelle ilmaan. Köysi oli lyhyt ja osa siitä oli käytetty hätäiseen solmuun. Lucien ja Francis olivat huomanneet sen, heti kun köysi ojentui riippumaan. He olivat valmistautuneet siltä varalta. Niinpä Basil ehdittyään köyden päähän näki veljiensä seisovan alhaalla pitämässä isoa, levitettyä puhvelintaljaa välillänsä. Hän pudottautui taljalle ja seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä vahingoittumattomana kentällä.

Sitkeä oksa, jonka Basilin paino oli pitänyt jännitettynä alaspäin, ponnahti taakastaan kirvoitettuna aika nytkähdyksellä ylös. Nytkähdyksen rajuus oli karhulle liian paljon. Se menetti otteensa, kimmahti korkealle ilmaan ja pudoten kumealla mätkähdyksellä maahan makasi hetkisen hievahtamatta. Se oli kuitenkin ainoastaan pökerryksissä ja olisi pian noussut ja uudistanut hyökkäyksensä, mutta ennen kuin se ehti päästä jaloilleen Basil oli siepannut Francisin puolittain ladatun pyssyn ja kaataen kiireesti piippuun kourallisen isoja haulia ampui ne mesikämmenen päähän, surmaten sen siihen paikkaan.

Tällä välin olivat myös pennut saapuneet näyttämölle, ja Marengo, joka nyt oli osittain toipunut, kävi niiden kimppuun kostoksi emolta saamastaan kurituksesta. Pennut taistelivat rajusti ja olisivat osoittautuneet Marengolle ylivoimaisiksi. Mutta sen isännät tulivat pyssyillään avuksi ja päättivät kamppailun.

Kaikki kolme — karhuemo pentuineen — lepäsivät nyt hengettöminä ruohikolla. Harvinainen kolmikko se olikin. Emokarhu painoi vähintään kaksisataa kiloa. Sen pitkä, karhea turkki oli vaaleanruskea kun taas pennut olivat kauttaaltaan mustat. Tämä on kuitenkin varsin tavallista, ja mikä vielä merkillisempää, mustakarhun pennut ovat usein punertavia, vaikka äiti itse on kokonaan musta. Pennut muuttuvat epäilemättä täysikasvuisina lajinsa värisiksi, mutta silti tavataan samaan lajiin kuuluvia kaiken ikäisiä karhuja, jotka ilmastollisten tai muiden seikkojen vaikutuksesta eroavat toisistaan värinsä puolesta.

Amerikan mantereella elää luonnontutkijain lausuntojen mukaan ainoastaan kolme karhulajia: mustakarhu, jääkarhu ja harmaakarhu. Tätä en kuitenkaan oikein usko, sillä ruskeakarhu, josta edellä olemme puhuneet, on luultavasti eri lajia kuin musta. Näin ollen saisimme neljä amerikkalaista karhulajia ja kenties vielä viidennenkin, koska Hudsonin lahden turkiskauppiasten ruskeakarhu, jota näihin asti on pidetty mustan muunnoksena sitäkin, muistuttaa enemmän venäläistä eli eurooppalaista ruskeakarhua. Se on voinut löytää tiensä Amerikan mantereelle Kamtshatkan kautta, missä se on hyvin yleinen.

Jääkarhu tavataan ainoastaan Pohjoisen Jäämeren lumisilla rantamilla eikä se loittone koskaan sataa kilometriä kauemmaksi merestä. — Voimassa, rohkeudessa ja julmuudessa harmaakarhu on sukunsa ensimmäinen, vieden voiton napaseuduilla elävästä valkoisesta serkustaankin. Puhukaamme siitä enemmän myöhemmin. Nyt kiinnitämme huomiomme mustakarhuun, ja koska kaikki, mitä ruskeasta muunnoksesta tiedetään, osoittaa, että se on tavoiltaan samanlainen kuin mustakarhukin, sopii toisesta antamamme kuvaus siis molempiin.

Mustakarhun leviämisalue käsittää Amerikan koko mantereen. Se voi elää ja epäilemättä viihtyykin kaikissa ilmanaloissa. Se on yhtä hyvin kotonaan Kanadan jääseuduilla kuin Louisianan troopillisissa rämeissä. Sitä tavataan Atlantin valtamerestä Tyynenmeren rantamille asti. Se asuu tiheissä metsissä ja samoilee kallioisissa erämaissa, joissa kasvaa tuskin ainoatakaan puuta. Mieluummin se asustaa kuitenkin metsissä ja niissä se useimmin tavataankin.

Mustakarhuja oli Amerikassa hyvin runsaasti ennen valkoihoisten siirtolaisten tuloa. Sen jälkeen niiden nahkojen kysyntä aiheutti ankaran ajojahdin ja niiden lukumäärä vähenee tietenkin päivä päivältä. Turkisyhtiöt ovat sadan viime vuoden kuluessa ostaneet tuhansia ja taas tuhansia taljoja sekä valkoihoisilta että intiaanimetsästäjiltä. Villeissä asumattomissa seuduissa näitä eläimiä vielä tavataan ja vanhoissa jo kauan sitten kansoitetuissa valtioissakin niitä tapaa toisiaan eristetyillä ja vuorisilla tienoilla.

Ihmettelette kai, ettei niitä ole jo ammoin hävitetty sukupuuttoon. Ovathan ne niin isoja ja helposti ajettavia ja lisäksi sekä uudisasukkaat että huvimetsästäjät pitävät karhun kaatamista suurena kunniana. Sitä paitsi karhuemo kantaa ainoastaan kerran vuodessa, synnyttäen vain kaksi poikasta kerrallaan. Asianlaita on kuitenkin niin, että talvella, jolloin lumi peittää maan ja karhu voitaisiin helposti saavuttaa ja surmata jälkiä seuraamalla, se ei näyttäydy, vaan makaa horroksissa pesässään — kallionkolossa tai puunonkalossa. Se häviää useiksi kuukausiksi, kätkeytyen pimeään koloonsa jossa se metsästäjien sanojen mukaan elää "käpäliään imeskelemällä". Se vetäytyy piilopaikkaansa pyylevänä kuin voipytty, mutta on kömpiessään sieltä ulos aikaisin keväällä laiha kuin heinäseiväs.

Mustakarhut ovat kaikkiruokaisia. Ne syövät kalaa, nisäkkäiden ja lintujen lihaa sekä kasviksia. Ne pitävät kaikenlaisista marjoista ja makeista hedelmistä. Ne ovat tavattoman persoja hunajalle, kiipeilevät mehiläisten pesäpuihin ja ryöstävät niiden varastot. Ne kaivavat ruoakseen juuria ja juurimukuloita, kuten maapähkinöitä ja preerianauriita. Ne nuoleskelevat ahnaasti suuhunsa hyönteisten toukkia, käännellen isoja pölkkyjä päästäkseen niihin käsiksi. Etelässä ne repivät auki kilpikonnien ja alligaattorien pesiä ja ahmivat munat. Uudisasutuksilla ne hiipivät vainioille ja syövät suuret määrät nuorta laihoa ja perunoita tehden paljon vahinkoa viljelyksille. Ne pistävät poskeensa porsaita ja muita kotieläimiä. Ne tyydyttävät nälkänsä myös mätänevillä raadoilla ja sanalla sanoen käyttävät ravinnokseen kaikkea, mikä suinkin kelpaa jollekulle muullekin eläimelle.

Ruokajärjestelmänsä vaihtelevaisuudesta huolimatta mustakarhulla on varsin maukas liha. Sekä intiaanit että valkoiset metsästäjät pitävät sitä oivallisena — varsinkin isot lihavat etukäpälät ovat heistä erinomaista herkkua. Ehkä siksi, että he pitävät niistä niin paljon, he ovat alkaneet uskoa, että ne maistuvat karhulle itselleenkin yhtä hyvältä, joten se talvipesässään ravitsee muka itseään imeskelemällä käpäliään.

On monta keinoa pyydystää mustakarhua. Sitä ajetaan opetetuilla koirilla. Näin hätyytettynä se juoksee usein satakin kilometriä yhtä päätä, elleivät takaa-ajajat tule aivan sen kintereille. Mutta saavutettuna se kääntyy koiria päin, ja jos joku niistä sattuu kyllin lähelle, riittää tavallisesti yksi ainoa käpälänisku kellistämään sen maahan. Karhu lönkyttelee kömpelösti kämmenjalkaisilla kolvillaan. Mutta vaikka se suuren pituutensa ja kokonsa vuoksi näyttää liikkuvan hitaasti, ei asia ole niin. Se kykenee hölkyttelemään eteenpäin paljon nopeammin kuin luulisi. Se tavoittaa miehen juoksussa, joskin ratsastava erämies saa helposti sen kiinni koirineen.

Huomatessaan, että pakoonpääsy juoksemalla on mahdotonta, se turvautuu puuhun ja kavuttuaan kyllin korkealle yrittää piiloutua lehviin. Usein se ei onnistu, koska koirien tarkka vainu opastaa ne oikealle puulle, jonka alla ne haukkuvat ja ulvovat, kunnes pyydystäjät ehtivät paikalle. Kun nämä tapaavat karhun puussa, se säästyy harvoin heidän kivääriensä luodeilta. Jos se maahan pudotettuna on ainoastaan haavoitettu, se taistelee raivokkaasti sekä koiria että metsästäjiä vastaan, mutta vain tällaisissa tilaisuuksissa mustakarhu ryhtyy kamppailuun ihmisten kanssa. Jos ihminen ei hyökkää sen kimppuun, se ei koskaan itse tee hyökkäystä. Haavoitettuna tai erämiesten ahdistamana siitä tulee kuitenkin vaarallinen vastustaja, ja monet se on silloin raadellut ja repinyt niin kauheasti, että he vain vähissä hengin ovat päässeet pakoon. Muutamat se on rutistanut syleilyllään miltei kuoliaiksi.

Mustakarhua pyydetään usein erilaisilla satimilla ja ansoilla — esimerkiksi tukkiloukuilla ja taivutettuihin näreisiin solmituilla pauloilla, — salakuopilla ja raudoilla. Ja tällä tavoin se on paljon helpompi pyydystettävä kuin ilves, kettu tai susi.

Poikien aamiaisena oli kimpale karhunlihaa, joka oli kärventämällä puhdistettu karvoista ja sitten käristetty. He tiesivät, että karhunliha, samaten kuin sianliha, ei siedä nylkemistä, ja valmistivatkin sen siis intiaanien tapaan. He nauttivat tukevan aterian koska liha osoittautui sekä mureaksi että mehukkaaksi, ollen maultaan porsaan- ja vasikanpaistin keskivälillä. Marengokin söi hyvän aamiaisen, koska sille riitti tähteitä vaikka ison vasun täydeltä. Jalkoja, jotka sekä saksanhirvestä että puhvelista olisivat kuuluneet sen osalle, se ei kuitenkaan saanut. Pojat olivat syöneet karhunkäpäliä ennenkin ja säästivät nämä herkkupalat itselleen.

Kun aamiainen oli lopetettu ja hevoset juotetut, veljekset kokoontuivat neuvottelemaan. Oli välttämätöntä tuumia, miten nyt oli toimittava. Jeanette oli paetessaan pudottanut heidän varastonsa kuivattua lihaa, jauhoja ja kahvia ja javalit olivat tietysti syöneet sen suuhunsa tai hävittäneet. Heidän täytyi vastedes turvautua kokonaan siihen, mitä kykenivät hankkimaan pyssyillään.

Teltan menetys ei heitä huolestuttanut, koska kauniissa kesäsäässä he varsin hyvin tyytyivät nukkumaan taivasalla. Kahvin puute oli kuitenkin perin ikävää, preerialla matkustavat kun pitävät tuota ylellisyysjuomaa hyvin suuressa arvossa. Mutta kuten Basil huomautti heidän täytyi nyt tulla toimeen ilman. Ei kestäisi kauankaan ennen kuin he yllättäisivät puhvelin, ja harvoin metsästäjät muita herkkuja kaipaavatkaan kunhan vain on viljalti meheviä "kyttyränviipaleita". Kaikki kolme olivat mielissään siitä, että puhvelien laidunmaat eivät olleet enää kaukana ja että suoraan länteenpäin kulkemalla he piankin tapaisivat laumoittain näitä eläimiä.

He päättivät kuitenkin menetellä varovaisesti. He olivat kuulleet, että monet seudut ruohoaavikoilla olivat melkein tyhjät riistasta. Näin ollen he eivät suinkaan aikoneet jättää ottamatta talteen sellaista määrää hyvää ruokaa mitä karhun ruho edusti. Sen liha oli valmistettava evääksi ja sälytettävä Jeanetten selkään sen kuorman asemasta, minkä muuli oli ravistanut maahan. Basil ja Francis ryhtyivät siis nylkemään karhua Lucienin kerätessä risuja ja kuivaa puuta tulen tekemistä varten. He aikoivat tietysti viipyä tässä leiripaikassaan vielä toisen yön, koska karhunlihan säilytettäväksi valmistaminen veisi ainakin päivän.

Karhu nyljettiin ja sen liha leikeltiin ohuiksi viipaleiksi — tätä menettelyä näet käytetään, kun halutaan säilyttää karhunlihaa suolaamatta. On tapana vain kuivata liha auringossa ripustamalla se seipäisiin tai nuorille kuumaan auringonpaisteeseen. Näin se kuivuu riittävästi kolmessa päivässä, eikä sen pilaantumista tarvitse enää pelätä. Pojat eivät kuitenkaan halunneet viipyä niin montaa päivää ja valitsivat siksi toisen valmistustavan. He kärvensivät lihan tulella. Maahan kaivettiin matala kuoppa ja sen poikki asetettiin vierekkäin tuoreita vesoja. Kuoppaan heitettiin hehkuvia hiiliä ja kekäleitä, joista lähti melkoinen kuumuus. Vesojen päälle asetettiin ohuita lihanviipaleita ikään kuin halstarille, jotta ne kuivuisivat ja samalla hiukan käristyisivät. Tällä tavoin valmistettu liha säilyy kuukausimääriä, ja intiaanit ja metsästäjät käyttävät tavallisesti tätä keinoa, milloin heillä ei ole aikaa paahtaa lihaa auringossa.

Lihojen kuivuessa Basil sulatti jonkin verran ihraa kattilassa, mikä heillä onneksi vielä oli jäljellä. Tällä rasvalla, joka oli oikeata karhuntalia hän voiteli Jeanette-paran jalat jotka javalien terävät hampaat olivat nylkeneet melkein paljaiksi. Se oli kärsinyt niistä tähän asti, mutta karhuntalilla siveleminen näkyi tuottavan sille suurta lievitystä.

YÖLLINEN SEIKKAILU

Yön tullessa metsästäjämme asettuivat nukkumaan nuotion ääreen. Koska ilma oli käynyt äkkiä viileäksi, he makasivat jalat tuleen päin, niin kuin nuotion ääressä nukkuvilla erämiehillä on tapana. Kun jalat ovat lämpimät, on muukin ruumis helppo pitää lämpimänä, mutta jalkojen palellessa sitä vastoin on mahdotonta nukkua. Vilu ei vaivannut heitä ja kaikki kolme olivat pian vaipuneet sikeään uneen.

Koska kärvennyskuoppaan piti tuon tuostakin asettaa uusia hiiliä, oli leiripaikalla kaiken päivää pidetty isoa nuotiota. Se loimusi ja räiskyi vielä kirkkaan punaisena kekona. Liha oli yhä näreiden päällä, siinä mihin se oli asetettu kuivumaan.

Kukaan ei ollut ajatellut vartioimista. Viettäessään yönsä ulkona eräretkillään Louisianan rämeillä he eivät olleet tottuneet siihen eivätkä luulleet sitä täälläkään tarpeelliseksi. Ainoastaan intiaanien pelko saa preeriavaeltajan pitämään vartiovuoroja pitkinä yötunteina, mutta pojat pelkäsivät punanahkoja paljon vähemmän kuin olisi odottanut. Niillä seuduin ei ollut vielä sattunut vihollisuuksia, valkoihoisten ja intiaanien välillä. Sitä paitsi Basil tiesi itsellään olevan ystävyydenmerkin.

He eivät olleet nukkuneet puolta tuntia kauempaa, kun Marengon murina herätti heidät. He kavahtivat istumaan ja katsahtivat levottomasti pimeyteen. He eivät nähneet mitään merkillistä. Pitkän hopeanvaalean sammaleen verhoamat jykevät puunrungot välkkyivät loimuavan tulen valossa. Kaikki niiden välillä oli synkkää ja mustaa kuin ebenholtsi. He eivät kuulleet mitään omituista. Ilmassa ei väreillyt tuulenhenkäystäkään, joten puut olivat hiljaa ja liikkumatta, ikään kuin olisivat nukkuneet.

Ainoastaan korkealla niiden latvoissa lehväsammakot ja heinäsirkat jatkoivat alituista soittoaan. Niiden monilukuisten ja erilaisten äänten välistä voitiin erottaa puukonnan pehmeä lul-luk, ja läheistä lähdettä reunustavista vesikasveista kohosi savannisirkan tirskutus. Pieni vihreä lehtisammakko toisteli kaukaa tammien oksilta helisevää kellon kilinää muistuttavaa säveltään, joka kajahteli hauskasti korvaan. Mutta kaikki nämä olivat tavallisia yön ääniä, joita etelän metsissä kuulee aina, eivätkä tehneet metsästäjiin mitään outoa vaikutusta. Puukonnan huuto — äänekäs ja moneen kertaan toistettu — varoitti heitä kylläkin lähenevistä myrskyistä ja rankkasateista, ja taivaan tummuus vahvisti tämän varoituksen.

Mutta nämä äänet eivät olleet saaneet Marengoa hyppäämään ylös noin rajusti murahtaen, ja pojat kuuntelivat tarkkaavaisesti keksiäkseen, mistä oli kyse.

Metsän tummat pylvästöt säteilivät liikkuvia valoja. Tulikärpäset parveilivat tuhansittain, ja niiden tavallista valoisammat fosforilamput ennustivat myöskin myrskyn tuloa.

Poikien tähystellessä heidän huomionsa kiintyi muihinkin valoihin, jolloin he varasivat pyssynsä valmiiksi. Nämä valot olivat aivan toisenlaisia kuin hyönteisten soihdut. Ne loistivat alhaalta läheltä maanpintaa. Ne olivat pyöreitä ja vihertävänhehkuisia ja näyttivät liikkuvan. Milloin ne valaisivat muutamia minuutteja, milloin hävisivät, mutta leimahtivat heti jälleen jostakin toisesta paikasta. Niitä liikuskeli siellä paljon. Tulikärpäsiä ne eivät olleet.

Pojat tiesivät, mitä ne olivat. Ne olivat eläinten — petoeläinten silmiä! Sen he tiesivät, eivät enempää. Mitä eläimiä ne olivat, sitä he eivät tienneet, ja epävarmuus täytti heidät kauhulla. Ne saattoivat olla karhuja, ahmoja tai panttereita.

Pojat puhuivat kuiskaillen, tarkastivat pyssyjensä hanoja ja valmistautuivat pahimpaan. Eläimet olivat jo tietysti nähneet heidät nuotion valossa. Marengo seisoi heidän vieressään, tuijotti pimeään ja päästi vähän väliä ulvahduksen, jolla sen oli tapa tervehtiä lähenevää vihollista.

Kiiluvien silmien lukumäärä näytti kasvavan moninkertaiseksi. Yhtäkkiä kuultiin koiran päästävän kolme selvää haukahdusta. Oliko se koira? Ei. Haukahdusta seuraava pitkä ja surkea ulina ilmaisi, ettei eläin ollut koira vaan susi — haukkususi. Heti kun sen ääni oli lakannut, toinen jatkoi säveltä ja sitten siihen yhtyi yhä uusia, kunnes metsä kaikui niiden ulvonnasta. Äänet eivät tulleet miltään määrätyltä suunnalta, ne tuntuivat tulevan kaikkialta, ja kun pojat tähystelivät pimeisiin onkaloihin puunrunkojen väliin, he erottivat tirkisteleviä silmiä. Ne kiiluivat täydellisenä kehänä nuotion ympärillä.

— Olen iloinen, että ne ovat niitä, virkkoi Lucien. — Hyvä, ettei mitään pahempaa. Pelkäsin jo, että ystävämme javalit olivat tulleet vieraisille luoksemme.

— Ikävää on tämäkin, sanoi Basil. — Meidän täytyy nyt pysytellä valveilla vartioimassa lihoja, muutoin nuo hiiviskelevät lurjukset eivät jätä meille suupalaakaan aamuksi.

— Totta kyllä, myönsi Lucien; — mutta ei meidän kaikkien tarvitse valvoa. Sinä ja Francis käytte nukkumaan. Minä vartioin.

— Ei, vastasi Basil. — Sinä ja Francis nukutte ja annatte minun olla vartijana.

— Veljet, ehätti Francis, — minua ei nukuta ensinkään, jättäkää minut vartijaksi. Minä pidän ne loitolla.

— Ei, ei, huudahtivat Basil ja Lucien yhteen ääneen, — minä, minä!

Vihdoin sovittiin niin, että Basil vartioisi pari tuntia, kunnes kävisi uniseksi, jolloin hänen oli herätettävä Lucien, tämä taas vuorostaan herättäisi Francisin. Kun asia oli täten järjestyksessä, Lucien ja Francis kääriytyivät huopiinsa ja laskeutuivat jälleen nukkumaan Basilin jäädessä istumaan ja katselemaan milloin tuleen, milloin synkkään pimeyteen sen takana.

Sekä Lucien että Francis, jälkimmäisen vakuutuksesta huolimatta, kuorsasivat ennen pitkää sikeässä unessa. He olivat edellisenä aamuna aikaisin heränneet karhun aiheuttamaan hälinään ja olivat sitä paitsi väsyksissä aherrettuaan kaiken päivää. Muutoin he eivät olisikaan voineet nukahtaa sellaisen epäsointuisen ulvonnan ympäröiminä, melu kun olisi riittänyt herättämään kuolleenkin.

Basil oli uupunut kuten hekin, ja alkoi pian tuntea miten vaikeata valveilla pysytteleminen oli. Susien silmät vilkuivat häntä yhä joka taholta, mutta hän ei pelännyt niitä enempää kuin yhtä suurta jänislaumaa. Ja kuitenkin niitä näytti olevan aikamoinen lauma. Hyvältä tuoksuva karhunliha oli epäilemättä houkutellut paikalle kaikki sudet kilometrien päästä, jotka jo päiväkausia olivat seuranneet heidän jälkiään. Tarkatessaan niitä Basil huomasi eläinten käyvän rohkeammiksi ja hiipivän lähemmäksi.

Vihdoin muutamat saapuivat paikalle, jossa karhun luut viruivat jonkin matkan päässä nuotiosta. Näihin ne kävivät heti käsiksi, ja Basil näki toisia juoksemassa esiin joka taholta saadakseen osansa saaliista. Hän kuuli luiden narskuvan niiden hampaissa ja näki niiden tempovan ja raastavan luurankoa ja töykkivän toisiaan kuhisevana kasana. Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Luut olivat tuokiossa kalutut putipuhtaiksi ja sudet poistuivat.

— Minun täytyy saada enemmän valoa, puheli Basil itsekseen, — ne saattavat luikerrella taakseni. Ja hän nousi heittämään muutaman kahmalollisen puita rovioon, joka leimahti jälleen, heijastuen häntä ympäröivien susien monissa kymmenissä keltaisissa silmäpareissa. Tämä reipastutti hiukan Basilia ja auttoi häntä pysymään valveilla, mutta sitten hän istahti nuotion ääreen ja alkoi jälleen torkkua. Hän yllätti tuon tuostakin itsensä nuokkumasta, ja joka kerta kun hän ravistautui valveille, hän huomasi susien uskaltautuneen lähemmäksi karhunlihoja. Hän olisi voinut helposti pamauttaa jonkun niistä ja häätää siten toiset vähäksi aikaa tiehensä, mutta hän ei halunnut tuhlata ampumavarojaan eikä herättää tovereitansa.

Hänen mietiskellessään, miten pysyisi parhaiten valveilla hänen päähänsä pälkähti ajatus, joka sai hänet hypähtämään jaloilleen, ikään kuin aikoen ryhtyä johonkin.

— Nyt tiedän, hän tuumi asettaessaan kiväärinsä puuta vasten. —
Noiden kapisten ulisijain uhallakin saan nukahtaa kunnollisesti.
Ihmeellistä, ettemme tulleet ajatelleeksi sitä ennemmin.

Hän sieppasi suopungin ja astuen käristystulen luo, alkoi asettaa karhunlihan kimpaleita köyden toiseen päähän. Tämä oli pian tehty, ja sidottuaan ne kaikki tiukasti yhteen myttyyn, hän heitti lasson toisen pään korkean oksan yli, kunnes se valahti hänen ulottuvilleen. Sitten hän vipusi lihat muutaman metrin korkeudelle maasta ja kiinnitti köytensä puuntyveen.

— Nyt, hyvät herrat, hän mutisi, puhutellen muka susia, — voitte kierrellä ja nuuskia ja ulvoa kurkkunne käheiksi, mutta ette häiritse yölepoani enää viittä minuuttia, ette totisesti.

Näin sanoen hän laskeutui maahan ja alkoi kääriytyä peittoihinsa.

— Haa! hän jatkoi nähdessään muutamien susien juoksevan esille ja katsahtavan ylös köydessä keinuvaan lihaan. — Haa, messieurs loups [herrat sudet], ettekö haluaisi päästä siihen käsiksi? Hahaha! Hyvää yötä!

Hän oikaisi nauraa hohottaen veljiensä viereen ja kuorsasi muutaman minuutin kuluttua yhtä äänekkäästi kuin nämäkin.

Basil ei kuitenkaan kaikkine taitoineenkaan ollut niin ovela kuin luuli — ei edes puoliksi niin viisas kuin sudet, jotka hän luuli sukkeluudessa voittaneensa. Nähtyään hänen nukahtaneen ne tulivat rohkeasti yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes maa oksalta riippuvain lihojen alla peittyi monista kymmenistä eläimistä. Siinä ne juoksentelivat ympärinsä, kierien toistensa ylitse ja kurkistellen kaikki ylöspäin. Ne pysyivät kuitenkin ääneti, jotteivät herättäisi nukkujia. Muutamat istuivat hiljaa silmät tähdättyinä vietteleviin makupaloihin, mutta yrittämättä tavoittaa niitä, hyvin tietäen, etteivät ne olleet niiden ulottuvilla. Nämä olivat epäilemättä vanhempia ja viisaampia susia. Toiset koettelivat urheuttaan korkeilla hypyillä, mutta joskin ketterimmät niistä saivat nenänsä ylettymään muutaman sentin päähän lihasta, niin kasvoi niiden kiusaus vain yhä suuremmaksi.

Yksi kuitenkin, nähtävästi lauman paras hyppääjä, sai siepatuksi pienen kappaleen, joka riippui pääröykkiötä alempana. Heti kun sen käpälät koskettivat maahan toiset hyökkäsivät sen kimppuun, ajoivat sitä takaa ja ahdistelivat sitä kunnes se nahkansa pelastaakseen näki hyväksi pudottaa saaliinsa. Sen menestys rohkaisi kuitenkin muitakin yrittämään, ne hyppelivät ylöspäin, mutta turhaan.

Vanhempien eläinten mieleen näkyi nyt juolahtavan uusi tuuma. Useat niistä, jotka tähän asti olivat tyytyneet katselemaan, juoksivat rungon luo, johon lassoköysi oli sidottu, ja siepaten tämän hampaisiinsa alkoivat kaluta sitä. Ei kestänyt kauankaan ennen kuin ne olivat päässeet tarkoituksensa perille. Vajaan kahden minuutin kuluttua raskas röykkiö pudota mäiskähti erään norkujan niskaan, saaden tämän kiljahtamaan kauheasti.

Marengo, joka oli ollut virkkuna kaiken aikaa, murisi nyt entistä
äänekkäämmin, ja tämä yhdistynyt melu herätti kaikki kolme nukkujaa.
Basil näki, mitä oli tekeillä, ja hypähtäen ylös tarttui pyssyynsä
Francisin ja Lucienin seuraamana.

Kaikki kolme ryntäsivät susien joukkoon, laukoen kiväärinsä juostessaan ja hyökäten sitten eläinten kimppuun pyssyntukit aseinaan. Otukset pötkivät tietysti käpälämäkeen, hajaantuen kaikkiin suuntiin, mutta muutamien onnistui paetessaan viedä mukanaan oivallisia kappaleita karhunlihoista. Kaksi sutta kaatui kiväärinluodeista, ja kolmannen, jolle Francis oli antanut haulituiskun, saavutti Marengo ja raastoi kuoliaaksi.

Lihat kerättiin ja vaikka Basil olikin hiukan nolo, luotti hän yhä suunnitelmaansa, pujotteli lihat jälleen lassoon ja vipusi ne ylös. Mutta tällä kertaa hän sitoi köytensä korkealle puunoksaan, ja koska sudet eivät kykene kiipeämään puihin olivat kaikki kolme varmoja, etteivät ne oveluudestaan huolimatta voisi enää tavoittaa lihoja.

Heitettyään lisää puita nuotioon veljekset ryömivät jälleen peittojensa sisään toivoen, ettei heitä ennen aamua enää mikään häiritsisi.

TULIKEHÄ

Se toivomus oli kuitenkin turha. Poikaparat! Vähän he aavistivat, mikä heitä odotti. Heidän hermonsa saisivat vielä kestää koetuksen, jota ankarampaa heille ei tähän asti ollut sattunut. Sudet ulvoivat ja niiden silmät kiiluivat pimeässä. Mutta tämä ei olisi estänyt poikia nukkumasta, ellei heidän huomiotaan olisi kiinnittänyt toinen — aivan erilainen ääni. He kuulivat sen susien ulvahdusten seasta ja tunsivat sen heti, sillä se oli niin erilainen. Se oli pikemmin kuin vihaisen kissan vonkunaa, mutta paljoa äänekkäämpää, hurjempaa ja pelottavampaa. Se oli puuman huuto!

Sanoin, että pojat tunsivat heti tämän eläimen äänen, he olivat näet kuunnelleet sitä eräretkillään Louisianan metsissä, vaikka eivät olleet koskaan joutuneet pedon hyökkäyksen kohteeksi. He tiesivät kuitenkin sen voiman ja raivokkaan luonteen, ja siksi kiljahdus heitä kauhistuttikin niin kuin se oli usein kauhistuttanut lujahermoisimpiakin miehiä.

Huudon saapuessa heidän korviinsa se tuntui heikolta ja etäiseltä — ei juuri kissanpojan naukumista kovemmalta. Eläin oli kaikesta päättäen kaukana metsässä. Mutta he tiesivät, että se pystyi pian kulkemaan taipaleen, joka oli sen ja heidän leirinsä välillä. He kuuntelivat. Kuului toinen karjahdus ja tällä kertaa lähempää. He karahtivat pystyyn ja kuuntelivat jälleen. Kolmas huuto tuntui etäisemmältä. Tämä johtui kuitenkin heidän erehdyksestään. He unohtivat, että heidän korvansa olivat nyt kauempana maanpinnasta.

He seisoivat hetkisen tuijottaen toisiinsa täynnä kauhua ja pelkoa.
Mitä oli tehtävä?

— Nousemmeko ratsuillemme ja pakenemme? kysyi Basil.

— Emme tiedä, mihin suuntaan, huomautti Lucien, — saattaisimme ratsastaa suoraan sen kitaan!

Tämä oli totta, sillä puuman huuto, samoin kuin oikean leijonan karjuntakin on siitä omituinen, että se kuuluu ikään kuin joka taholta, joten on vaikeata paikallistaa eläintä. Aiheutuuko tämä tunne vain kuulijan säikähdyksestä on vielä ratkaisematon kysymys.

— Mitä voimme tehdä? sanoi Basil. — Puuhun nousemisesta ei ole mitään hyötyä. Ne kiipeävät kuin oravat. Mitä voimme tehdä?

Lucien seisoi ääneti.

— Olen lukenut, että vuorileijona ei harppaa tulen ylitse, hän sanoi vihdoin. — Se pätee useimpiin eläimiin, vaikka poikkeuksiakin on. Kokeillaan sitä. Hiljaa! Kuunnelkaa!

Kaikki kolme pysyivät hiiskahtamatta. Taaskin kaikui puuman hurja huuto — yhä etäältä.

— Kuuletteko? jatkoi Lucien. — Se on vielä kaukana. Ehkei se olekaan tulossa tännepäin. Parasta on kuitenkin ryhtyä varokeinoihin, nyt kun meillä vielä on aikaa. Yritetään tulikehää!

Sekä Basil että Francis käsittivät, mitä heidän veljensä tarkoitti. Kaikki kolme heittivät aseensa maahan ja juoksivat metsään keräämään kahmaloittain kuivia oksia. Onneksi sellaisia oli paikalla runsaasti. Muutamat lahopuut olivat kaatuneet kauan sitten, ja niiden pudotessa palasiksi murentuneet oksat peittivät maan pätkillä, jotka olivat erittäin sopivia nuotiopuiksi. Muutaman minuutin kuluttua täydellinen, toisiaan miltei koskettavien nuotioitten rengas paloi täyttä päätä.

Pojat olivat aikaa tuhlaamatta raataneet henkensä edestä. Ja hyväpä olikin, sillä vuorileijonan huuto, jonka he olivat kuulleet vähän väliä ja aina entistä voimakkaamapana, kajahteli nyt metsän puiden seasta hukuttaen kaikki muut äänet. Susien ulvonta lakkasi äkkiä, ne eivät enää päästäneet äännähdystäkään. Mutta nyt kuului muita ääniä — säikähtyneitten hevosten kuopimista ja korskuntaa. Pojat eivät tähän asti olleet tulleet ajatelleeksi näiden eläinparkojen turvallisuutta. Nyt oli liian myöhäistä pelastaa niitä — puuma oli vain sadan metrin päässä leiristä!

Kaikki kolme, Marengo mukana, asettuivat tulikehän sisälle. Onneksi ei tuullut, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään ja savu nousi kohtisuoraan ylöspäin, sallien heidän vapaasti hengittää kehän sisällä. Siellä he seisoivat pyssyt kädessä. Tulet loimusivat ja räiskyivät heidän ympärillään, mutta oksanhaarojen paukahdusten ja kipinöiden jyrisevän ja viheltävän sähinän yli kuului vuorileijonan hurja karjunta! Nyt selvisi, millä puolella eläin oli, pojat näkivät savun ja liekkien läpi tähystellessään keltaisen, kissamaisen hahmon liikkumassa edestakaisin köydestä riippuvien lihojen alla. Pyöreästä päästä, pitkästä alaspäin notkistuneesta selästä ja sileästä, keltaisenruskeasta turkista ei saattanut erehtyä. Ikään kuin heidän asemansa ei jo olisi ollut kyllin kaamea, pojat näkivät nyt, että yhden sijasta petoja oli kaksi, jotka edestakaisin liikkuen kulkivat toistensa ohitse ja katselivat halukkaasti puusta riippuvaa lihaa.

Pojille selvisi nyt, minkä erehdyksen he olivat tehneet, kun eivät köyttä katkaisemalla olleet pudottaneet lihoja. Puumat olisivat epäilemättä pistäneet ne poskeensa ja tyydytettyään nälkänsä lähteneet pois. Nyt oli liian myöhäistä katua sitä!

Eläimet jatkoivat useita minuutteja kulkuaan edestakaisin, silmäillen ahnaasti yläpuolellaan riippuvia houkuttelevia herkkuja. Ne hypähtivät joitakin kertoja ikään kuin tavoittaakseen niitä, mutta luopuivat yrityksestä kun eivät ulottuneet lähellekään. Toinen niistä kiipesi nyt puuhun, johon köysi oli sidottu. Sen kavutessa ylöspäin kuului sen kynsien rapina kuoressa. Se ryömi ensin oksalle, jolta karhunlihat riippuivat ja ravisti sitä hurjasti, katsellen alaspäin nähdäkseen, putoaisiko ripustettu esine.

Pettyneenä se luopui siitä hommasta ja laskeutui sille oksalle, johon lasso oli solmittu. Sielläkin se tarttui kynsin köyteen ja ravisti taaskin vimmatusti, mutta yhtä huonoin tuloksin. Vaikka se oli susia etevämpi kyetessään kiipeämään puuhun, ei sillä ollut näiden oveluutta, muutoin se olisi piankin saanut lihat putoamaan puremalla köyden poikki. Mutta sellaisen tuuman keksiminen kuului kehittyneemmille aivoille kuin vuorileijonan ja tartuttuaan lassoon vielä monta kertaa ja ravisteltuaan sitä, kuten äsken, se palasi maahan toverinsa luo, joka kaiken aikaa oli istunut paikoillaan tarkkaamassa sen toimia.

Nämä yritykset lihan tavoittamiseksi kestivät lähes tunnin. Pojat seisoivat kaiken aikaa tulikehän keskellä mitä kamalimmassa asemassa. He olivat puolittain paahtuneet kuumuudesta, joka oli yhä yltynyt mustien pölkkyjen hiiltyessä punaisiksi kekäleiksi. He olivat tehneet tulikehänsä liian ahtaaksi ja seisoivat nyt kuin palavassa pätsissä!

Savu oli osaksi haihtunut, ja he saattoivat nyt tarkata puumien jokaista liikettä. Heitä ahdistava kauhea kuumuus oli kuitenkin voittanut melkein näiden eläinten aiheuttaman pelon, eikä suurta kiihotinta olisi nyt tarvittu, jotta he olisivat hyökänneet ulos taistelemaan petojen kanssa. Hiki valui virtanaan jokaisesta huokosesta ja heidän aseensakin olivat kuin tulikuumia rautaharkkoja!

— En voi kestää kauempaa, huudahti Basil, ammutaan niitä ja juostaan ulos, kävi kuinka kävi!

— Kärsivällisyyttä, sanoi Lucien. — Vielä hetkinen! Ehkä ne lähtevät tiehensä.

Lucienin puhuessa puumat, jotka nyt olivat jättäneet karhunlihat rauhaan, hiipivät tulta kohti. Ne lähestyivät salavihkaa kuin saalistaan väijyvät kissat. Vähän väliä ne päästivät omituisen, matalaa yskähdystä muistuttavan äänen. Ne äännähtivät myöskin toisella tapaa, ja se kuulosti yhtä omituiselta poikien korvissa. Se oli kuin kissan kehräystä, kun sitä hyväillään, mutta paljon kovempaa ja kuului mykistyneessä metsässä pitkän matkan päähän. Lähellä olevat erottivat sen liiankin selvästi. Molemmat eläimet päästivät sen äänen ikään kuin rohkaistakseen toisiaan yrityksessä.

Ehdittyään parin metrin päähän tulesta ne pysähtyivät painautuen melkein litteiksi maahan, mutta nähtävästi valmiina hyökkäämään eteenpäin millä hetkellä tahansa. Näiden maassa vaanivien hurjien otusten näkeminen oli omiaan täyttämään mielen kauhulla. Roihuva nuotio teki ne yksityiskohtia myöten pelottavan näkyviksi. Niiden kynnet, niiden puoliksi paljastetut hampaat, vieläpä niiden loistavien silmien kirkkaat kehätkin voi erottaa selvästi. Kuitenkaan ne eivät näyttäneet puoliksikaan niin hirvittäviltä kuin alussa. Nuoret metsästäjät katselivat niitä nyt toisessa mielentilassa. He kärsivät niin kauheasti, että tämän polttavan tulikehän ulkopuolella ei näyttänyt olevan mitään vaaraa — ei edes vuorileijonien kynsissä!

— En kestä tätä enää kauempaa! huudahti Basil. — Mehän paistumme. Te tähtäätte tuohon, minä ammun tätä… kas niin… älkää pelätkö… laukaiskaa!

Basilin lakattua puhumasta, kolme laukausta pamahti melkein yhtaikaa, ja laukaistuaan kaikki kolme hyppäsivät heti ulos liekehtivästä piiristä. Se, olivatko Lucien ja Francis ampuneet harhaan, saatiin tietää vasta myöhemmin, mutta ainakin Basilin luoti oli osunut. Hän oli haavoittanut vuorileijonaa, ja tuskin olivat pojat ehtineet poistua tulisesta kehästä arinalta, kun hurjistunut eläin ryntäsi sinne. Marengo hyökkäsi sen kimppuun, mutta molemmat joutuivat hehkuvaan hiillokseen ja koira kiitti onneaan, kun pääsi jälleen ulos. Yksin jääneen puuman ponnistelut eivät kestäneet kauan ja se virui pian maassa, nähtävästi hengettömänä.

Entä toinen?

Kaikki kolme kuuntelivat. He kuulivat hevosten kuopimista ja korskuntaa ja ylinnä kuului Jeanetten kiljunta. Sitä kesti muutama minuutti ja vihdoin kaikki oli jälleen hiljaista.

— Jeanette-parka! ajattelivat he. — Toinen peto on surmannut sen ateriakseen. No… meidän on tultava toimeen muulittamme, ei tässä muu auta.

He vartioivat päivänkoittoon asti yhä peläten, että puuma palaisi kumppaniaan etsimään. Sade oli alkanut, vettä tuli kaatamalla, ja se sammutti kaikki heidän nuotionsa. He eivät yrittäneet sytyttää niitä enää, vaan seisoivat huovat hartioilla etsien parhaansa mukaan suojaa puiden alta.

Heidän kummastuksensa ja riemunsa oli suuri päivän valjetessa, kun he näkivät Jeanetten syövän rauhallisesti ruohoa liekaköytensä päässä ja lähellä sitä puuman viruvan kuolleena. Se oli haavoittunut laukauksista, mutta pian he huomasivat, etteivät ne olleet tuottaneet sille kuolemaa, sillä sen ruumis oli runneltu ja kylkiluut murskatut! Mutta vihdoin asia selvisi heille. Paikka, missä eläin lepäsi, auttoi heitä ratkaisemaan arvoituksen. Puuma makasi suuren puun juurella. Peräytyessään se oli hyökännyt Jeanetten kimppuun ja ponnistellessaan pelastuakseen muuli oli pimeässä rynnännyt puuta kohti rusentaen puuman ja tappaen sen silmänräpäyksessä.

Peto oli jättänyt kynsiensä jäljet Jeanetten selkään ja säkään, ja ammottava haava kaulassa osoitti, mihin kohtaan se oli iskenyt hampaansa. Muuli oli onneksi rynnännyt puuta vasten, muutoin puuma ei olisi hellittänyt ennen kuin olisi imenyt veren sen suonista — tällä tavoin nämä eläimet näet surmaavat saaliinsa.

Oli aamu, mutta pojat tunsivat melkein koko yön valvottuaan väsymystä ja olisivat mielellään käyneet levolle. He eivät kuitenkaan pitäneet sitä viisaana. He uskoivat joutuneensa sellaiselle seudulle, jolla monet vaaralliset eläimet vaanivat, ja päättivät korjata leirinsä ja matkata ennen seuraavan yön tuloa mahdollisimman kauaksi näiltä tienoin. Tosiasia oli, että he olivat havumetsän reunustaman joen partaalla. Se oli Trinityn lisäjokia, ja Trinityn ollessa tähän vuodenaikaan tulvillaan, kaikki pedot — karhut, puumat, sudet, ilvekset ja javalit — olivat vedenpaisumuksen häätäminä paenneet alavilta mailta ja samoilivat tavallista nälkäisempinä ja vihaisempina läheisissä metsissä.

Satuloituaan ratsunsa ja kuormattuaan taljat, huovat ja lihavarastonsa
Jeanetten selkään pojat jatkoivat taas vaellustaan länttä kohti.
Muutaman kilometrin kuljettuaan he tulivat ulos metsästä ja joutuivat
avoimelle ruohoaavikolle.

YKSINÄINEN TÖYRÄS

Heidän matkareittinsä vei heidät erään sellaisen ihanan tienoon läpi, joita tapaa vain niin etelässä. He olivat joutuneet kukkapreerialle. He vaelsivat kukkasten keskellä. Niitä oli edessä, takana, sivuilla, joka taholla. Niiden loistavat teriöt peittivät aavikon niin pitkältä kuin silmä kantoi. Siinä oli kullanvärisiä päivännoutoja ja punaisia malvoja, tyräkkejä ja purppurakukkaisia karvaspapuja. Siinä nähtiin villin samettihaavan vaaleanpunaisia kukkia ja heleitä, punaisenkellertäviä Kalifornian unikkoja, joiden teriöt näyttivät tulipalloilta lehvien lomissa, kun taas matalammalla lähellä maanpintaa vaatimattomat orvokit tuikkivat kuin siniset jalokivet. Aurinko säteili hohtavan kirkkaana kaiken yli ja äskeinen sade tuntui lisänneen tuoksua ja loistoa. Miljoonittain perhosia liiteli kukkien yllä tai istui niiden kuvuissa yhtä kimmeltävinä kuin kukat itsekin. Muutamat niistä olivat varsin isoja ja eri värit täplittivät ja juovittivat niiden hienoja untuvasiipiä. Oli muitakin kirkasvärisiä ja hohtosiipisiä hyönteisiä. Jättiläishämähäkki lenteli milloin vaappuen ilmassa surisevien siipiensä varassa, milloin suhahtaen salamanvälähdyksenä jonnekin muualle tässä rajattomassa puutarhassa. Oli myös mehiläisiä ja hippikerttusia hyrisemässä kukasta kukkaan ja ryöstämässä niiden runsaita mesipesäkkeitä. Silloin tällöin aivan hevosten edestä suhahti lentoon peltokanoja ja röyhelöpyitä, ja Francisin onnistui ampuakin pari pyytä, minkä saaliinsa hän kiinnitti riippumaan satulansa taakse.

Näiden kukkasarkojen keskellä matkaajamme ratsastivat eteenpäin heidän hevostensa tallatessa monet kauniit teriöt kavioillaan. Toisinaan kukkaset kasvoivat korkeissa tiheästi yhteen ryhmittyneissä varsissa ulottuen hevosten kaulalle asti ja estäen ne täydellisesti näkemästä toisiaan jonkin matkan päästä. Joskus taas vaelsivat pelkkien päivännoutojen välissä, jotka sivelivät heidän lahkeitaan isoilla kukkamykeröillään ja peittivät ne keltaisella siitepölyllä.

Se oli sanalla sanoen harvinainen ja kaunis maisema, ja pojat olisivat nauttineet siitä suuresti, ellei väsymys olisi vaivannut heitä. Kukkasten tuoksu näkyi virkistävän heitä ensiksi, mutta tuokion kuluttua he alkoivat tuntea sen aiheuttamaa huumaavaa vaikutusta, josta he tulivat entistä uneliaammiksi. He olisivat leiriytyneet tälle kukkakedolle, mutta siellä ei ollut vettä, ja vedettä he eivät voineet tulla toimeen. Eikä ruohoakaan heidän hevosilleen, sillä omituista kyllä sitä tapaa harvoin näillä kukka-aavikoilla. Kukanvarret anastavat tilan, eikä niiden juurelle kasva koskaan nurmettunutta turvetta. Heidän täytyi siis ratsastaa eteenpäin, kunnes he saapuisivat jollekin paikalle, missä olisi ruohoa ja vettä, koska ne olivat molemmat "yöleirin" välttämättömimpiä tarpeita.

Heidän kuljettuaan kymmenkunta kilometriä kukat näyttivät vähitellen harventuvan, ja seutu alkoi vihdoin muuttua ruohoaavikoksi. Pari, kolme kilometriä kauempana seikkailijamme päätyivät pienelle lähdepurolle, joka juoksi avoimen tasangon lävitse. Sen äyräillä ei kasvanut muita puita kuin muutamia raitoja. Tähän he ilolla pysähtyivät yöksi ja astuttuaan alas hevostensa selästä liekasivat juhtansa nurmikolle syömään sen vehmasta, houkuttelevaa ruohoa.

Kaikki kolme olivat väsyneitä ja uupumaisillaan, mutta heillä oli myöskin nälkä ja ensin täytyi aterioida, joten he ryhtyivät valmistamaan illallista. Tuoreet raidat eivät tahtoneet palaa hyvin, mutta kärsivällisesti puuhaamalla saatiin tuli viriämään. Francisin pyyt työnnettiin kattilaan. Metsäsipulilla, nenätillä ja Lucienin matkan varrelta keräämillä preerianauriilla höystettynä keitto maistui varsin hyvältä. Karhunlihavarastoon ei koskettu, pientä palaa lukuunottamatta, joka pyynpäiden ja muiden jätteiden kera annettiin Marengolle illalliseksi. Heti kun nuoret erämiehet olivat päättäneet ateriansa he levittivät puhvelintaljansa ruohikolle ja vetäen huovat päälleen vaipuivat sikeään uneen.

Tämä yö kului häiritsemättä. Hereillä ollessaan he kuulivat sutten ulvontaa kaukaa ruohoaavikolta ja aivan leirinsä lähettyviltäkin. Mutta he olivat tottuneet tällaisiin soittajaisiin eivätkä olleet millänsäkään. Kaikki kolme nukkuivat makeasti koko yön.

He heräsivät harmaassa aamunkoitteessa ja tunsivat itsensä aivan virkistyneiksi. He juottivat hevosensa ja valmistivat aamiaiseksi karhunlihaa. Se on aina oivallista ravintoa, mutta heidän ruokahalulleen se oli todellista herkkua, ja kylläpä he antoivatkin paistin maistua, syöden melkein naulan mieheen. He kaikki tunsivat itsensä hilpeiksi ja iloisiksi. Marengokin oli iloinen, vaikka puuman kynnet olivatkin pahoin raapineet sen kasvoja. Jeanettekin kirmaili ja potki kärpäsiä aterioidessaan. Basil oli toistamiseen voidellut sen kintut karhuntalilla, ja puuman iskemät haavat näkyivät jo olevan arpeentumaan päin. He viipyivät koko seuraavan päivän tämän lähteen rannalla ja nauttivat vielä toisen yön häiritsemättömästä levosta. Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaansa ja saavuttivat muutaman päivän päästä Ristimetsiköt — nuo kuuluisat lehdot, jotka jo kauan olivat pulmallisen arvoituksellisina uhmailleet uteliaan luonnontieteilijän tutkimuksia. Täällä eivät matkailijamme viipyneet pitkää aikaa, koska eivät nähneet mitään jälkiä puhveleista, vaan etääntyivät, yhä kauemmaksi länteen kulkien lukuisain Brazos-virtaan laskevien jokien poikki niiden lähdeseuduilla.

Kolmantena päivänä Ristimetsiköstä lähdettyään he yöpyivät erään tällaisen joen partaalle — oikeastaan vain pienen purosen — joka rantaviivatta kiemurteli preerian poikki. Pojat eivät kuitenkaan tarvinneet puita, koska heillä oli tiedossa sopiva polttoaine — sen näkeminen heidän reittinsä varrella oli kaiken päivää ilahduttanut heidän silmiään. Se oli kuivunutta puhvelinlantaa eli "lehmänlastuja" — bois de vache — kuten pyyntimiehet sitä nimittävät, ja pojat tiesivät, että mistä sitä löytyi, sieltä eivät puhvelitkaan olleet kaukana. He olivat nyt päässeet näiden eläinten oleskelupaikoille ja saattoivat odottaa kohtaavansa niitä millä hetkellä tahansa.

Heti uuden päivän valjettua he tähystivät preerialle, mutta vielä ei ollut mitään puhveleita näkyvissä. Ei voinut erottaa muuta kuin laajan puuttoman aavikon, joka ulottui taivaanrantaan asti. Ympäröivälle maisemalle antoi vaihtelua ainoastaan meren ulappaa muistuttavalta pinnalta kohoava koroke, jollaisia metsästäjät nimittävät sanalla butle. Se näkyi olevan vähintään kymmenen kilometrin etäisyydessä ja kohoavan aivan äkkijyrkkänä ruohoaavikon pinnasta. Se oli samalla suunnalla, mihin he tähän asti olivat vaeltaneet.

— Ratsastammeko sitä kohti? he kysyivät toisiltaan.

— Mitä parempaakaan voimme tehdä? sanoi Basil. — Yhtä luultavasti tapaamme puhveleja sillä suunnalla kuin muuallakin. Meillä ei ole nyt opastusta, joten meidän täytyy luottaa siihen, että hyvä onnemme johdattaa meidät niiden luo tai ne meidän luoksemme, mikä kai on jokseenkin samaa.

— Nouskaamme satulaan ja ratsastakaamme kumpua kohti, sanoi Francis.
— Tapaamme ehkä puhvelin sen läheltä.

— Mutta entäpä, jos emme löydä vettä? huomautti aina varovainen
Lucien.

— Sitä ei tarvinne pelätä, vastasi Francis. — Takaan, että siellä on vettä. Vuorisilla seuduillahan sitä tavallisesti on, ja tuota törmää voisi melkein nimittää vuoreksi. Takaan että siellä on vettä.

— Ja ellei ole, lisäsi Basil, — niin voimmehan palata tänne.

— Mutta, veljet, sanoi Lucien, — te ette tiedä, kuinka kaukana tuo kumpu on.

— Luullakseni kymmenen kilometrin päässä, — sanoi Basil.

— Ei ainakaan etäämpänä, säesti Francis.

— Sinne on kolmekymmentä, jos on tuumaakaan, sanoi Lucien.

— Kolmekymmentä! huudahtivat toiset. — Kolmekymmentä kilometriä! Nyt sinä varmaan lasket leikkiä? Voisin melkein lyödä asiasta vetoa!

— Häviäisit, vastasi Lucien. — Sinä lasket etäisyyksiä aivan kuin Louisianan matalassa, tiiviissä ilmapiirissä. Muista, että olet nyt yli tuhat metriä merenpinnan yläpuolella ja niin puhtaan ja läpikuultavan ilman ympäröimänä, että sellaista on vain harvoilla seuduilla maailmassa. Esineet voi erottaa kaksin verroin niin kauaksi kuin Missisippin rannoilla. Tuolle töyräälle, jonka sinä otaksut olevan ainoastaan kymmenen kilometrin päässä, näyttää minusta olevan matkaa viisitoista tai enemmänkin, ja siksi laskenkin, että se on vähintään kolmenkymmenen kilometrin etäisyydessä nykyisestä olinpaikastamme.

— Mahdotonta! huudahti Basil silmäillen pengertä. — Erotanhan kallionsaumat sen kupeilla, ja huipulla kasvaa luullakseni puita.

— No, jatkoi Lucien, — kaikki nuo havaintosi eivät suinkaan todista minua vastaan. Mutta karauttakaamme sitä kohti, koska niin haluatte. Ehkä löydämme sieltä vettä, mutta muistakaa että meiltä kuluu koko päivä ennen kuin saavutamme sen ja voimme pitää itseämme onnellisina, jos pääsemme sinne ennen yön tuloa.

Lucienin viisaus ei ollut liian suuri. Päinvastoin, nyt se ei ollut edes riittäväkään. Tämä johtui hänen tottumattomuudestaan ruohoaavikoihin. Jos hänellä tai hänen veljillään olisi ollut vähän enemmän kokemusta, he olisivat epäröineet ennen kuin lähtivät matkaan niin rohkeasti, jättäen veden taakseen. He olisivat tienneet, että pitkälle taipaleelle lähteminen tietämättä varmasti, että sen päässä on vettä saatavissa, on kovin uhkarohkea yritys, jollaiseen vanhatkaan metsästäjät eivät hevin ryhdy. He tuntevat kokemuksesta, miten vaarallista on joutua aavikolla veden puutteeseen. He pelkäävät sitä enemmän kuin harmaakarhuja, panttereita, ahmoja tai vihamielisiä intiaanejakaan. Janon pelko on heille kaikista kauhuista suurin.

Pojat tunsivat vain vähän tätä pelkoa. Olivathan he kaikki kyllä kuulleet ja lukeneet kärsimyksistä, joita vedenpuute toisinaan tuottaa ruohoaavikkojen matkaajille. Mutta ihmiset, jotka elävät mukavasti kodeissaan, lähteiden ja kaivojen ja jokien ympäröiminä ja jotka ovat tottuneet näkemään altaita, vesisäiliöitä, vesijohtoja, suihkuja ja suihkukaivoja, ovat taipuvaisia pitämään näitä kärsimyksiä vähäpätöisinä, saattavat jopa kieltäytyä uskomasta kaikkea, mikä ei kuulu heidän omien huomioittensa piiriin. He uskovat kernaasti, että heidän kissansa voidaan opettaa avaamaan ovenhaka, että heidän porsaansa voidaan opettaa pelaamaan korttia ja että heidän koiransa kykenee tekemään ihmeellisiä asioita, jotka näyttävät enemmän kuin vaistomaisilta. Kuitenkin nämä samat henkilöt pudistavat epäilevästi päätänsä, kun kerron heille, miten pussirotta välttää vihollisensa ripustautumalla hännästään puunoksaan, miten Kalliovuorten kesytön lammas hypätessään jyrkänteeltä alas pudottautuu isoille taaksepäin käyristyneille sarvilleen, tai puna-apinat voivat rakentaa sillan joen yli kietomalla häntänsä yhteen.

Sanoin siis, etteivät kodeissaan asuvat ihmiset tiedä, mitä jano on, sillä siellähän heillä on aina vettä. He eivät voi käsittää, miltä tuntuu olo erämaassa ilman tätä välttämätöntä alkuainetta. Vakuutan teille, että se on hirveätä.

Pojilla oli vain heikko käsitys janon kauhuista. Tähän asti heidän matkansa oli suuntautunut runsasvetisten seutujen kautta — he olivat tuskin koskaan ratsastaneet kymmentä tai kahtatoista kilometriä kulkematta jonkin puiden reunustaman joen poikki, jonka he saattoivat nähdä pitkän matkan päästä. Mutta he käsittivät hyvin vähän sen tienoon luontoa, joka oli nyt heidän edessänsä. He eivät tienneet olevansa nyt tulossa aukeille aavikoille, niille kuiville aroille, jotka vähitellen kohoavat Kalliovuorten — pohjoisten Andien — rinteitä kohti.

Yltiöpäinen ja kiihkeä Francis ei koskaan ajatellut vaaraa, uljas Basil taas ei sitä pelännyt. Ainoastaan Lucienilla oli pahoja aavistuksia, hän oli kuullut ja lukenut enemmän kuin toiset. Kaikki olivat kuitenkin uteliaita näkemään omituisen, aavikosta kohoavan töyräsmäisen korokkeen.

Hevoset juotettiin ja satuloitiin, Jeanette kuormattiin, kurpitsaleilit täytettiin, ja noustuaan ratsuilleen pojat suuntasivat kulkunsa törmää kohti.

VILLIHEVOSEN METSÄSTYS

— Täällä lähistöllä täytyy olla puhveli, virkkoi Basil katsahtaessaan maahan heidän ratsastaessaan eteenpäin. — Nämä "lastut" ovat hyvin tuoreita. Katsokaa, tuolla on poljettu puhvelintie!

Tämän lausuessaan Basil osoitti aavikon pinnassa olevaa kaukalomaista syvännettä, joka ulottui niin kauaksi kuin silmä kantoi. Se muistutti kuivunutta joenuomaa, mutta sen pohjalla näkyvät sorkanjäljet ilmaisivat, että Basil oli oikeassa. Puhvelinpolku se oli ja vei epäilemättä jollekin joelle tai juomapaikalle. Se oli niin syvä, että poikien ratsastaessa vakoa pitkin heidän päänsä olivat preerian tasolla. Vesi oli uurtanut sen rankkojen sateiden aikana, sillä tulva oli kuljettanut puhvelien sorkkien aikaisemmin löyhentämän mullan jokiin. Sellaisia teitä käyttävät puhvelit ajoittain, tuhansittain eläimiä astuu samoja jälkiä. Ne vaeltavat näin muuttaessaan toiseen seutuun parempien laidunmaiden tai veden toivossa. Ne tietävät kokemuksesta näiden teiden johtavan veden luo.

Pojat eivät seuranneet tietä pitkälti, koska he eivät voineet olla varmoja siitä, että se veisi heidät eläinten silloiselle olinpaikalle. He nousivat preerialle ja käänsivät ratsunsa jälleen suoraan töyrästä kohti.

— Katsokaa! huudahti Francis. — Mitä nuo ovat? Hän osoitti kädellään muutamia pyöreitä kuoppia, joita näkyi aavikolla heidän edessään.

— Puhvelien piehtaroimispaikkoja tietenkin! vastasi Basil. — Jotkut niistäkin ovat aivan tuoreita!

— Piehtaroimispaikkoja! toisti Francis. — Mitä ne ovat?

— Mitä, etkö ole koskaan kuullut niistä? kysyi Basil. — Paikkoja, missä puhvelit kieriskelevät ja piehtaroivat aivan kuin hevoset ja lehmät.

— Niin kai, sanoi Francis, — mutta miksi ne niin tekevät?

— Hm, sitä en tiedä. Ehkä Luce voi selittää meille.

— Jotkut sanovat, lausui Lucien vastaukseksi pyyntöön, — että ne tekevät sen raapiakseen ihoaan ja vapautuakseen kärpäsistä ja muista niitä kiusaavista hyönteisistä. Toiset taas luulevat niiden harjoittavan tätä voimistelua vain huvikseen.

— Ha, ha, ha! nauroi Francis. — Ovatpa ne lystikkäitä otuksia!

— On kolmaskin ja vielä kummallisempi selitys. Sanotaan, että puhvelit kaivavat kuoppia kerätäkseen vettä sateen aikana, jotta ne voivat myöhemmin palata juomaan.

— Ha, ha, ha! nauroi Francis jälleen. — Tuota en usko!

— En sitä sinulta pyydäkään, sanoi Lucien. — Se otaksuma ei ole tietenkään totuudenmukainen, koska puhveli ei ole eläin, jolla olisi siihen kyllin järkeä. Kuitenkin on totta, että näihin reikiin sadeajalla kerääntyy vettä, joka pysyy niissä päiväkausia, ja samoilevat puhvelit sammuttavat sillä janoansa. Siksi voidaan kyllä sanoa, että puhvelit tavallaan kaivavat omat kaivonsa. Paitsi niiden tekijöille ovat ne usein hyödyksi muillekin eläimille. Eksyneet erämiehet ja intiaanit ovat toisinaan pelastaneet henkensä löytämällä niistä vettä, jonka puutteessa he muutoin olisivat menehtyneet janoon.

— Kovin ne ovat pyöreitä, ihan säännöllisiä ympyröitä! ihmetteli
Francis. — Miten puhvelit ne sellaisiksi muovaavat!

— Asettumalla maahan pitkin pituuttaan ja kieppumalla ympäri kuin kärrynpyörä akselissaan. Ne kierivät nopeasti, käyttäen kyttyräisiä hartioitaan napana ja koipiaan vipuina. Tätä liikehtimistä kestää toisinaan puolikin tuntia kerrallaan. Epäilemättä ne menettelevät näin raapiakseen itseään, sillä paksusta nahastaan ja karvoistaan huolimatta ne kärsivät paljon loishyönteisistä. Ne piehtaroivat myöskin huvikseen ja nautinnokseen. Olette usein nähneet hevosia samanlaisessa puuhassa, ja eivätkö ne ole ilmeisesti nauttineet siitä?

— Kyllä, kyllä, huudahti Francis, — olen varma, että hevoset nauttivat, kun saavat piehtaroida.

— No, sitten on otaksuttavaa, että puhvelien laita on samoin. Vapautua kiusanhengistään ja painaa kuumat kylkensä vilpoiseen maahan tuottaa niille epäilemättä nautintoa. Ne eivät ole kovin siistejä, sillä niitä näkee usein kuljeskelemassa niin likaisina, että on vaikea sanoa, minkävärinen niiden talja on.

— No niin, lisäsi Francis, — toivonpa, että pian tapaamme valkoisen.

Tällä tavoin jutellen pojat jatkoivat matkaansa. He olivat ratsastaneet noin viitisentoista kilometriä, kun Basil — jonka silmät kaiken aikaa olivat harhailleet taivaanrannan kaartamalla aavikolla — huudahti ja pysähdytti äkkiä hevosensa. Toisetkin pysäyttivät ratsunsa.

— Mitä näet? kysyi Lucien.

— En tiedä, vastasi Basil, — mutta tuolla preerian reunalla on jotakin… tuolla etelän puolella, näettekö?

— Kyllä, se näyttää puuryhmältä.

— Ei, sanoi Basil, — eivät ne ole puita. Juuri vastikään näin yhden erillään toisista enkä näe sitä nyt. Se liikkui mielestäni ryhmää kohti. Otaksun niiden olevan eläimiä, mitä lajia sitten lienevätkin.

— Toivoakseni puhveleja! innostui Francis kohottautuen täyteen mittaansa jalustimillaan ja koettaen nähdä niitä. Mutta Francisin poni ei ollut kyllin korkea, jotta poika olisi ulottunut näkemään, ja hänen täytyi siksi kieltäytyä esittämästä mielipidettään niiden laadusta.

— Ratsastaisimmeko niitä kohti? kysyi Lucien kääntyen Basilin puoleen.

— Luulen niiden liikkuvan tänne päin, vastasi tämä. Ne erottuvat laajemmalle ja se johtuu siitä, että ne ovat tulossa lähemmäksi. Puhveleja!… Ei, totta totisesti! hän jatkoi korottaen ääntänsä. — Ne ovat hevosmiehiä… kenties ratsastavia intiaaneja.

— Mistä sitä päättelet? kysyi Lucien kiireesti.

— Näin yhden taivaanrannassa. Tunnen hevosen niin pian kuin saan sen silmiini. Olen varma, että se oli hevonen. Kas, tuolla juoksee toinen!

— Oikein, lisäsi Lucien, — hevonen se on. Mutta, ei sillä ole ratsastajaa… ei sen selässä istu ketään. Ja tuolla taas, sekin ilman ratsastajaa. Nyt tiedän! Ne ovat mustangeja.

— Mustangeja! säesti Francis. — Hyvä on… se on näkemisen arvoista!

Pian selvisi, että Lucien oli oikeassa. Siellä oli lauma mustangeja eli villihevosia. Basil oli oikeassa myöskin sanoessaan, että ne olivat tulossa heitä kohti, sillä muutaman minuutin kuluttua ne eivät enää näyttäneet olevan kilometrinkään päässä ja lähenivät nopeassa laukassa.

Ne juoksivat lähellä toisiaan kuin opetettu ryhmä, ja yhden voitiin erottaa juoksevan muutaman hevosenmitan muista edellä, toimien nähtävästi johtajana. Joskus joku pillastui pois riveistä ja laukkasi hetkisen erillään tovereistaan, mutta palasi sitten ja liittyi yhteiseen laumaan. Oli harvinainen näky katsella niiden tuloa, tanner tömisi niiden kavioista kuin ratsuväkiosasto olisi kiitänyt kentän yli.

Ehdittyään kilometrin päähän pojista ne näyttivät huomaavan nämä ensi kerran. Etummainen pysähtyi heti, kohotti korskahtaen päänsä ja jäi seisomaan paikalleen. Toisetkin pysähtyivät johtajansa esimerkkiä noudattaen. Se oli yhä muutaman askeleen edellä, jota vastoin sen seuralaiset näyttivät liittyvän kiinteäksi seinäksi ikään kuin taistelurintamaan järjestynyt ratsastajajoukkue! Seisottuaan muutamia sekunteja paikallaan johtaja hirnahti kimeästi ja kiiti täyttä laukkaa pakoon. Toiset noudattivat kutsua ja kääntyen heti samaan suuntaan, seurasivat sitä. Liike tapahtui säännöllisen ratsastajajoukon täsmällisyydellä!

Pojat luulivat, että hevoset aikoivat väistää heitä ja juosta pois tulematta lähemmäksi. He olivat tästä pahoillaan, koska olisivat kernaasti halunneet katsella tarkemmin näitä jaloja eläimiä. Kaikki kolme olivat astuneet alas ratsuiltaan jotta eivät säikähdyttäisi mustangeja niiden saapuessa ja seisoivat nyt osittain omien hevostensa varjostamina, mutta kuitenkin pitäen niistä lujasti kiinni, koska kesyttömien veljien jymisevä poljenta pelotti niitä.

Mustangit näyttäytyivät hetkisen perästä vastakkaisella puolella — mutta nyt niiden kyljet olivat käännettyinä metsästäjiä kohti, ja viimemainitut näkivät riemukseen, että ne eivät olleet poistuneet, vaan laukkasivat kaaressa heidän joutuessaan ympyrän keskelle katselijoiksi!

Kehä, jota villihevoset juoksivat, oli tuskin kolmesataa metriä läpimitaltaan, ja ne näyttivät siirtyvän lähemmäksi sen keskipistettä. Todellisuudessa ne eivät seuranneetkaan ympyrän kehää, vaan juoksivat yhä enemmän sisäänpäin kaartuvassa käyrässä viivassa.

Pojat erottivat ne nyt hyvin ja kaunis näky se olikin. Niitä oli kaiken kaikkiaan noin kaksisataa, mutta ne olivat erivärisiä — tuskin kahtakaan aivan samanlaista. Niitä oli mustia ja valkoisia, raudikkoja ja kimoja, muutamat olivat ruskeita, toiset punertavia, jotkut taas teräksenharmaita, ja sitten oli vielä suuri joukko kirjavia ja täplikkäitä! Kaikilla oli liehuvat harjat ja pitkät huiskuvat hännät, jotka aaltoilivat niiden takana niiden nelistäessä ja tekivät ne entistä sirommiksi. Se oli todellakin kaunista katsella, ja poikien sydämet pamppailivat heidän seuratessaan silmillään tuota yhäti ympäri kiitävää joukkoa.

Kaikkien kolmen katseet keskittyivät kuitenkin yhteen — niiden johtajaan. Kauniimpaa eläintä ei kukaan heistä ollut koskaan nähnyt. Basil, joka rakasti komeata hevosta enemmän kuin mitään muuta luontokappaletta, joutui aivan haltioihinsa katsellessaan tätä uljasta oria. Eikä ihmekään, sillä täydellisempää ja jalopiirteisempää eläintä saattoi tuskin kuvitella.

Se oli isompi kaikkia muita, vaikkei sentään englantilaisen hevosen kokoinen. Sen täyteläinen rinta ja ulkonevat silmämunat, jäntevät kyljet ja lanteet, joustavat jalat ja siromuotoiset kaviot ilmaisivat sen polveutuvan Andalusiassa kasvatetuista arabialaisista hevosista ja ollen niiden jalojen ratsujen jälkeläisiä, jotka kantoivat Meksikon ensimmäisiä valloittajia. Sen jäsenten sopusuhtaisuutta olisi asiantuntija nimittänyt täydelliseksi, ja Basil, joka todella oli tuntija, oli siitä jo maininnut. Eläin oli kauttaaltaan valkoinen — valkoinen kuin vuoriston lumi. Sen sieraimet näyttivät avonaisilta ja punaisilta, silmät olivat pullistuneet ulos ja harja ja pitkä häntä hulmusivat. Sen vapaat, sirot liikkeet, samoin kuin sen toverienkin, osoittivat, ettei sen selkään ollut koskaan asetettu satulaa.

Basilin katsellessa tätä jaloa eläintä hänet valtasi vastustamaton halu omistaa se. Tosin hänellä jo oli hevonen, uhkeimpia, mitä milloinkaan oli satuloitu, mutta Basilin heikkoutena oli himota jokaista komeaa ratsua, ja tämä eläin oli erityisesti kiihottanut hänen haluansa päästä sen omistajaksi. Se halu oli yltynyt muutamassa silmänräpäyksessä siinä määrin, että Basil tunsi olevansa valmis antamaan kaiken, mitä maailmassa omisti — Musta Haukka ehkä poisluettuna — saadakseen tämän hevosen. Ajattelette kai, että koska hän oli ratsain, hän olisi piankin päässyt toivomuksensa perille singahduttamalla suopungin tunnetulla taidollaan, mutta Basil tiesi, että se ei ollut niinkään helppo tehtävä. Hän tiesi, että hän vaikeudetta saattaisi saavuttaa jonkun noista tavallisista kaviokkaista, mutta pyydystää niiden johtaja oli jotakin aivan toista. Sellaista urotyötä eivät itse intiaanitkaan olleet milloinkaan tehneet ruohoaavikolla! Hän oli usein kuullut kerrottavan, miten mahdotonta se oli, mutta päätti koettaa kuitenkin. Hän luotti suuresti Mustan Haukan nopeuteen ja voimaan.

Hän ilmoitti aikomuksensa veljilleen kuiskaamalla, jotta ei säikähdyttäisi nyt aivan lähellä kiertäviä villihevosia. Lucien yritti kehottaa häntä luopumaan päätöksestä huomauttaen että se johdattaisi heidät pois reitiltään ja voisi erottaa heidät toisistansa.

— Ei, vastasi Basil. — Ratsasta sinä Francisin kanssa edelleen törmää kohti. Tapaan teidät siellä… ehkä ehdin ennen teitä. Älä sano sanaakaan, veliseni, se ei hyödytä mitään. Minun täytyy saada tuo hevonen, ja minä pyydystän sen, vaikka se maksaisi minulle sadan kilometrin ratsastuksen.

Villihevoset olivat kiertäneet kaiken aikaa. Välistä ne pysähtyivät johtajansa antamasta merkistä ja pyörähtivät riviin kasvot kohti pientä ryhmää. Tässä asennossa ne viipyivät muutaman silmänräpäyksen, katsellen päät pystyssä uteliaasti ihmetellen niiden alueelle tunkeutuneita muukalaisia. Jotkut niistä kuopivat maata ja pärskyivät ikään kuin suuttuneina. Sitten johtaja päästi taas kimeän hirnahduksensa, ja kaikki lähtivät jälleen liikkeelle ja jatkoivat entistä kiertoansa.

Ne olivat ehtineet vajaan kahdensadan metrin päähän pojista, mutta eivät ilmeisesti aikoneet tulla lähemmäksi. Päinvastoin ne osoittivat poistumisen oireita. Niiden viimeisen pysähdyksen aikana — ainakin Basil arveli, että se olisi viimeinen, — hän kehotti vielä veljiään ohjaamaan töyrästä kohti, ja asettaen jalkansa hiljaa polustimeen heittäytyi satulaan. Tämä liike sai mustangit säpsähtämään, mutta ennen kuin ne ehtivät kääntyä, poika oli jo kannustanut hevosensa tekemään useita harppauksia niitä kohti. Hän ei tarkastellut laumaa, ei välittänyt minnepäin se meni, hänen silmänsä seurasivat yksinomaan valkoista johtajaa, ja sitä kohti hän kiiti täyttä kyytiä.

Nähdessään tämän äkkinäisen liikkeen johtaja seisoi hetkisen ikään kuin kummastuneena. Sitten se hurjasti hirnuen, mikä kuulosti aivan erilaiselta kuin sen tähän asti äännähtelemät kutsut, kääntyi nopeasti oikealle ja karahti täyteen laukkaan, muiden seuratessa perästä minkä jaksoivat. Viimeisen kääntyessä Basil oli vajaan viidentoista metrin päässä niistä, ja hänen ratsunsa olisi päässyt muutamalla harppauksella niin lähelle, että hän olisi voinut helposti tavoittaa jonkun niistä suopungillaan. Kääntyessään hän kuitenkin jäi paljon jälkeen, mutta ehti pian entisen välimatkan päähän ja kannusti ratsuaan eteenpäin, ohjaten hiukan lauman toiselle sivulle. Hän ei halunnut joutua niiden keskelle, koska pelkäsi sen olevan vaarallista ja tuottavan hänelle vain hankaluutta. Hänen tarkoituksensa oli ratsastaa joukkoa päin tai jollakin muulla tavoin erottaa johtaja toisista.

Aron villit varsat kiitivät nopeinta vauhtiansa. Suopunki riippui hänen satulansa naulasta. Hän ei ollut koskenut siihen vielä — sen kyllä aina ehti.

Aron villit varsat kiitivät eteenpäin ja Basil seurasi niitä yhä kiinteämmin, kunnes hänen ja hänen lähtökohtansa välillä oli kilometrimäärin ruohoaavikkoa. Muutaman minuutin päästä hän ei ollut enää veljiensä näkyvissä.

Pienet andalusialaiset hevoset eivät vetäneet vertoja uljaalle arabialaisrotuiselle orille. Lauma oli muuttanut muotoaan. Hevoset eivät enää juosseet yhdessä ryhmässä, vaan pitkänä nauhana, kukin vauhtinsa sille osoittamassa paikassa ja kaukana kaikkien edellä hohti lumivalkea johtaja kuin välkkyvä meteoori.

Takimmaiset sivuutettiin pian. Jokainen niistä väistyi syrjään heti kun näki edessään ison tumman hevosen, joka kantoi outoa ja pelättyä olentoa selässään. Basil suhahti niiden ohitse toisen toisensa jälkeen, kunnes Musta Haukka oli ponnistanut koko lauman edelle, eikä ratsastaja enää nähnyt edessään muuta kuin valkoisen jalorotuisen juoksijan, vihreän ruohoaavikon ja sinisen taivaan. Hän ei vilkaissut taakseen. Jos hän olisi sen tehnyt, hän olisi nähnyt villihevosten hajaantuvan kaikkiin suuntiin aavikolle. Mutta hän ei katsonut taakseen. Kaikki, mistä hän tällä hetkellä välitti, oli hänen edessään, ja hän kannusti uudelleen ja antoi hevosensa laukata eteenpäin.

Hänen ei olisi tarvinnut käyttää kannusta. Musta Haukka näytti ajattelevan, että sen hyvä maine riippui tuloksesta, ja uskollinen eläin pani parastaan. Villihevonen taas tunsi, että sen elämä tai ainakin vapaus riippui siitä, ja tämä oli kylliksi saattamaan sen koettamaan parhaansa. Molemmat kiitivät tuulen nopeudella, sekä ajaja että ajettu.

Laumasta erottaessa näiden kahden hevosen välillä ei ollut enempää kuin kolmesataa metriä, ja ne olivat varmaan kulkeneet edelleen muutamia kilometrejä ennen kuin tämä välimatka sanottavasti väheni. Pakosuunta oli suora kuin nuolen tie, ja tästä saattoi päättää, että mustangi luottaa tavallisesti kavioihinsa paetessaan.

Tällaisessa kilpajuoksussa vainooja on kuitenkin edullisemmassa asemassa kuin vainottu. Jälkimmäinen on pakotettu katsahtelemaan taakseen eikä ehdi kyllin tarkoin tarkkaamaan tannerta edessään. Se menettää vauhtiin tarvittavan asennon ja on sitä paitsi vaarassa kompastua. Näin on johtajahevosenkin laita. Se ei tosin kompastunut — siksi varmajalkainen se oli, — mutta käänsi toisinaan päänsä sivulle, jotta sen iso tumma silmä sai näköpiiriinsä takaa-ajavan vihollisen. Tämä hidastutti sitä tietysti jossakin määrin. Ainoastaan silloin Basil sai välimatkan lyhenemään, ja nämä todistukset hänen ylivoimaisuudestaan tekivät hänet yhä innokkaammaksi havittelemaan hevosta omakseen.