Välimatkaa oli vielä vähintään kaksisataa askelta. Poika kannusti kärsimättömänä ratsuansa vielä kerran uuteen ponnistukseen, mustangin juostessa ilmeisesti eteenpäin yhtä nopeasti kuin ennenkin.
Yhtäkkiä Basil huomasi, että valkoinen ori näytti sen sijaan että olisi juossut suoraan eteenpäin alkavan tehdä kaarteita. Hän silmäili seutua keksiäkseen syyn siihen. Katsahtaessaan alas hän huomasi maan olevan epätasaista, täynnä pienoisia kumpuroita niin pitkältä kuin silmä kantoi. Mustangi oli nyt niiden keskellä. Tuskin oli Basil tehnyt tämän havainnon, kun hän tunsi hevosensa vaipuvan allaan ja pyllähtävän päistikkaa maahan.
Ratsastaja paiskautui satulastaan, mutta ei loukannut itseään pahasti. Hän nousi heti jaloilleen. Musta Haukka ponnistautui ylös samaan aikaan ja jäi seisomaan paikalleen, märät kyljet kohoten ja laskien sen huohottavasta hengityksestä. Se ei ollut siinä kunnossa että olisi pystynyt laukkaamaan edelleen. Mutta vaikka se ei olisi ollut uuvuksissakaan, Basil näki, että ajon täytyi nyt päättyä. Kumpareet täyttivät preerian niin pitkälle kuin silmä saattoi erottaa, ja mustangi vilisti niiden välitse yhtä nopeasti kuin konsaan. Basilin ehdittyä jälleen hevosensa selkään takaa-ajettava oli lähes puolen kilometrin päässä ja lähetti vainoojilleen kimeän hirnahduksen ikään kuin riemuhuutona pakoonpääsynsä johdosta — sillä pakoon se nyt pääsi.
Basil näki sen mielipahakseen. Hän älysi, ettei takaa-ajo ollut ainoastaan hyödytöntä, vaan vaarallistakin, sillä vaikkei hän koskaan ennen ollut nähnyt tällaisia pieniä kumpareita, hän tiesi varsin hyvin, mitä ne olivat, ja tiesi myöskin, miten vaarallista oli ratsastaa niiden keskellä. Hän oli saanut varoituksen ajoissa, sillä hän oli juuri saapumassa niiden rajamaille, kun hänen hevosensa kaatui — noustakseen onneksi jälleen ehjin jäsenin. Hän tiesi, että toisella kerralla hänelle saattaisi käydä pahemmin, eikä häntä haluttanut kokeilla uudella kuperkeikalla. Hän ei olisi pannut lemmikkiään, Mustaa Haukkaa, vaaraan valkoisen ratsun vuoksi, vaikka olisi ollut varma sen tavoittamisesta. Saaliin saavuttamisen asemesta hän voisi kuitenkin menettää oman hevosensa, jos hän jatkaisi ajoa, ja sellainen tilanne olisi ollut kauhea. Lohdutellen itseään parhaan taitonsa mukaan hän siis luopui hevosen ahdistamisesta, jättäen sen juoksemaan tiehensä. Hän katseli sitä tuokion, kunnes se hävisi näköpiiristä valkoisen pilven lailla sulautuen hallavansiniseen taivaanrantaan.
Basil ajatteli nyt palata toveriensa luo. Mutta mihin suuntaan hänen oli lähdettävä? Hän katsahti ympärilleen keksiäkseen töyrään. Tuolla se oli, mutta hänen kummastuksekseen se oli suoraan hänen edessään ja lähempänä kuin silloin, kun hän sen viimeksi näki! Hän oli kaiken aikaa kiitänyt sitä kohti, mutta ei kiireessään ollut pannut tätä seikkaa merkille. Lucienin ja Francisin täytyi olla tulossa ja epäilemättä he yhdyttäisivät hänet pian. Paras, mitä hän siis voi tehdä, oli odottaa heidän saapumistaan, niinpä hän istahti eräälle pienistä kumpareista.
KOIRAKAUPUNKI
Musta Haukka harhaili jonkin matkan päähän etsiessään ruohoa koska sitä kasvoi sillä kohtaa niukalti ja sekin oli syöty maata myöten, ikään kuin tuhatlukuinen kaniinilauma olisi aterioinut siinä! Basil ei estänyt hevostaan kuljeksimasta. Hän tiesi sen olevan hyvin opetettu, ettei se karkaisi ja että hän millä hetkellä tahansa voisi kutsua sen takaisin viheltämällä.
Hän istui siis hiljaa tähystellen aavikkoa idän suuntaan ja yrittäen tappaa aikaansa tarkastelemalla toisella puolella olevia omituisia pieniä kumpareita. Niitä oli tuhansittain, ne peittivät tasangon sekä pohjoiseen että etelään ja länteen niin kauaksi kuin Basilin silmä kantoi. Muodoltaan ne olivat ikään kuin katkaistuja kartioita, noin metri läpimitaltaan kannastaan eivät puolta metriä korkeampia. Lähellä huippua oli jokaisessa sisäänkäytävä, joka ei ollut tavallista rotanreikää laajempi. Aivan aukon ympärillä ei ollut ruohoa, mutta kumpareiden sivuja ja huippuja verhosi sileä, vihreä nurmi, josta saattoi päätellä, että ne olivat rakennetut jo kauan sitten.
Näiden eriskummaisten asuntojen omistajat alkoivat pian näyttäytyä. Hevosten poljenta oli säikähdyttänyt ne ja ajanut piiloon. Mutta kun melu oli ohitse ja kaikki jälleen hiljaista, ne tuumivat voivansa tulla taas näkyville. Ensin pisti esiin yksi pieni kuono, sitten toinen, kunnes jokaisesta aukosta ilmestyi pää kirkkaine, tirkistelevine silmäpareineen. Tuokion perästä niiden omistajat kävivät uskaliaammiksi ja astuivat rohkeasti koloistaan ja nyt saattoi nähdä sadoittain näitä omituisia eläimiä.
Ne olivat väriltään punertavan ruskeita, rinnat ja vatsat likaisen valkoiset. Ne olivat tavallisen harmaan oravan kokoisia, mutta muistuttivat lisäksi sekä kärppää että rottaa vaikka erosivatkin kaikista näistä kolmesta eläinlajista. Ne olivat "preeriakoiran" nimellä tunnettuja murmeleja. Niiden häntä oli hyvin lyhyt eikä tuuhea kuten oravien, eikä niiden ruumis ollut yhtä sopusuhtainen.
Varsin pian oli jokaisen kumpareen huipulle noussut pari, kolme murmelia; samassa asumuksessa näet asuu useita. Muutamat kyyhöttivät maassa toisten kohotessa takajaloilleen ja seisoessa pystyssä kuin apinat tai pienet karhut, huiskien kaiken aikaa hännillään ja äännähdellen heikkoa, leikkikalukoiran vikinää muistuttavaa haukuntaansa. Tästä ne ovatkin saaneet nimen "preeriakoira", sillä mitään muuta yhtäläisyyttä niillä ei ole koiransuvun kanssa. Kuten kaikki murmelit — näitä on näet monta eri lajia, — ne ovat viattomia pikkueläimiä, jotka käyttävät ravinnokseen ruohoa, siemeniä ja juuria. Epäilemättä ne syövät varsin vähän, ja sittenkin on luonnontutkijoille arvoitus, miten ne voivat elättää itsensä.
Niiden isot "kaupungit" Kalliovuorten lähettyvillä sijaitsevat tavallisesti karuilla seuduilla, joissa kasvaa vain niukasti ruohoa, eikä asukkaita kuitenkaan koskaan tapaa kilometriä kauempaa yhdyskunnistaan. Kuinka siis voivat tuhatlukuiset laumat saada ravintonsa siitä vähäisestä ruohosta, mitä näillä rajoitetuilla laidunmailla versoo? Tätä ei ole kyetty selittämään, eikä myöskään tiedetä, miksi ne valitsevat asumasijoikseen näitä karuja tienoita eivätkä mieluummin kotiudu hedelmällisemmille ruohokentille. Kaikki nämä seikat odotttavat luonnontieteilijän tutkimuksia ja havaintojen tekoa.
Basil huomasi ihmeekseen, että murmelit eivät olleet kaupunkinsa ainoat asukkaat. Siellä liikuskeli toisiakin peräti erilaisia otuksia, ja nekin näyttivät olevan aivan kotonaan. Paikalla lenteli kyyhkysen kokoisia valkoisia pöllöjä, jollaisia hän ei ollut tavannut koskaan ennen. Nämä olivat luolapöllöjä ja täysin poikkeavia öisin liikkuvista sokeista serkuistaan, jotka asustavat synkissä metsissä ja vanhoissa raunioissa. Hän näki näiden pienoispöllöjen liitelevän ympäriinsä äänettömin siivin tai seisovan murmelitalojen harjoilla. Matkan päästä niitä ei voinut erottaa murmeleista ensinkään.
Paitsi murmeleja ja pöllöjä näkyi muitakin eläviä olentoja. Pienet sisiliskot hyppelivät ympäriinsä, ja töyryjen välissä asusti kamala otus, sisiliskon sukua sekin, nimittäin "sarvisammakko". Basil näki myös pienen maakilpikonnan istua kököttämässä maassa tirkistellen varovaisesti ulos laatikkomaisesta kuorestaan.
Tämän yhteiskunnan asukkaista muita pelottavampi oli kuitenkin kalkkarokäärme, joka loikoili päivänpaisteessa tai luikerteli kumpareiden välissä ikään kuin saaliinsa etsinnässä. Basil huomasi sen kuuluvan toiseen lajiin kuin mitkään hänen ennen tapaamansa kalkkarokäärmeet — se erosi näistä muodoltaan ja kirjailultaan, mutta oli yhtä inhottava ulkonäöltään ja häijy tavoiltaan. Se oli Erotalus tergeminus, joka tavataan ainoastaan karuilla mailla, sellaisilla kuin preeriamurmelien asuinpaikat.
Basil ei voinut olla vaipumatta mietteisiinsä katsellessaan tätä erilaisten eläinten yhdyskuntaa. Elivätkö ne ystävällisissä väleissä vai muodostivatko ne surmanketjun, väijyen toinen toistaan? Ystäviä eivät ne kaikki voineet olla. Murmelit elivät ruohosta, ja sisiliskojen ruokana oli hyönteiset ja preeriasirkat, joita täällä oli suuret määrät. Niillä kilpikonnatkin epäilemättä pitivät henkeään yllä, mutta mitä söivät pöllöt ja käärmeet?
Nämä kysymykset saivat Basilin ymmälle. Hän ei voinut löytää niihin tyydyttävää vastausta ja hän ajatteli Lucienia, joka ymmärsi näiden eri eläinten tavat paremmin. Hänen mieleensä muistuivat nyt sekä Lucien että Francis, sillä oli kulunut jo kaksi tuntia, eikä poikia näkynyt vieläkään! Hän alkoi jo käydä levottomaksi, kun samassa idästä päin ilmestyi pieni ryhmä, joka osoittautui hänen ilokseen odotetuksi veljespariksi.
He karauttivat puolta tuntia myöhemmin hänen luokseen tervehtien veljeään riemuhuudoin. He olivat ratsastaneet ripeästi aamusta saakka, vieläpä samaa reittiä kuin Basil. He näkivät heti että valkoinen hevonen oli päässyt pakoon, ja Basil kuvaili heille muutamin sanoin ajon vaiheet ja miten se oli päättynyt.
Koska oli jo iltapäivä ja kukkula näytti olevan vielä etäällä, he pysähtyivät vain lyhyeksi aikaa — juuri parahiksi haukatakseen palasen lihaa ja juodakseen vesileileistään, jotka äärettömän helteen vuoksi eivät enää olleet puolillaankaan. Ja kun heidän hevosensakin kärsivät jo janosta, nousivat pojat viivyttelemättä satulaan jatkaakseen matkaansa.
— Koirakaupungin lävitsekö? kysyi Francis, joka oli ensimmäisenä noussut ratsunsa selkään. — Ajammeko suoraan sen halki vai kierrämmekö?
Tässä oli todellakin vaikeus. Murmelikylä oli suoraan heidän ja kukkulan välillä. Ohjatakseen suoraan eteenpäin heidän täytyi ratsastaa sen halki. Se hidastuttaisi melkoisesti heidän matkaansa, koska he voivat ratsastaa vain verkalleen ja mutkitellen, jos tahtoivat välttää vaaroja. Mutta kiertäminen taas saattaisi viedä heidät kilometrejä syrjään suunnasta, nämä murmelien kyläkunnat kun usein ovat varsin laajat.
— Siirtykäämme vähän etelämmäksi, neuvoi Lucien. — Kenties pääsemme sitä kautta sen loppuun.
Kaikki käänsivät hevosensa etelää kohti ja alkoivat ratsastaa siihen suuntaan.
He kulkivat aina kolme kilometriä pysytellen asutuksen reunalla, mutta erottivat sen yhä edessään. Nähtävästi se ulottui kilometrimääriä tuonnemmaksi.
— Olemme valinneet väärän tien, sanoi Lucien; — meitä olisi mahdollisesti onnistanut paremmin, jos olisimme kääntyneet pohjoiseen. Meidän on siis ratsastettava läpi, vai mitä sanotte?
Molemmat toiset suostuivat tähän, sillä ei ole hauskaa tehdä kierroksia, kun matkan päämäärä on näkyvissä. Hevosten päät käännettiin siis vielä kerran — nyt kukkulaa kohti — ja pieni seurue ratsasti kumpareiden sekaan kulkien hitaasti ja hyvin varovaisesti. Poikien lähestyessä pienet "koirat" riensivät vallituksilleen, haukkuivat tungettelijoita, ravistivat töppöhäntiään ja livahtivat sitten loukkoihinsa. Heti kun seurue oli etääntynyt satakunta metriä, murmelit tulivat jälleen esille ja ääntelivät heikkoja yskänkaltaisia haukahduksiaan, kuten ennenkin, joten matkustajamme olivat "kaupungin" sisälle päästyään haukkuvan ketjun ympäröiminä!
Pöllöt pyrähtivät ilmaan heidän edeltään, asettuen ensin lyhyen matkan päähän, mutta lentäen sitten uudestaan säikähtyneinä tavallista kauemmaksi, joskus leijaillen aivan näkymättömiin ja joskus murmelien tapaan kätkeytyen koloihinsa. Kalkkarokäärmeetkin pakenivat koloihinsa, ja samoin tekivät sisiliskot ja agamat. Kummallisinta oli, että kaikki nämä eläimet — murmelit, pöllöt, käärmeet, sisiliskot ja sarvisammakot — näyttivät toisinaan hätäännyksissään pakenevan samaan maavalliin! Tämän matkustajamme huomasivat useammin kuin kerran.
— Jos meillä, Lucien sanoi — olisi aikaa kaivaa noita kumpuja, niin saisimme nähdä, että reiät kulkevat kohtisuoraan alaspäin. Sitten ne kulkevat vinoon vielä useita metrejä ja päättyvät pieneen kammioon, joka on murmelin varsinainen asunto. Sanon varsinainen asunto, sillä nämä kartiomaiset penkereet ovat ainoastaan sisäänkäytäviä. Ne ovat syntyneet mullasta, jonka eläimet ovat ajaneet maanpinnalle kaivaessaan kolojansa. Kuten näette, tätä multaa ei ole jätetty virumaan kasana, niin kuin rotat ja kaniinit jättävät sen luoliensa suulle. Päinvastoin se on muovailtu hyvin huolellisesti, ja murmelit ovat polkeneet sen jaloillaan lujaksi ja tasaiseksi. Sitten sen on annettu ruohottua, jotta sateet eivät huuhtelisi sitä pois. On ilmeistä, että eläin tekee kaiken tämän tarkoituksella, aivan kuin majavat asuntojaan rakentaessaan. Näillä kumpareilla murmelit näet mielellään paistattavat päivää ja leikkivät auringonsäteissä, ja on todennäköistä, että ne näiltä korokkeilta voivat paremmin tarkata vihollisiaan ehtiäkseen ajoissa paeta pesänsä turvaan.
— Mutta muutamat kumpareet näyttävät aivan kuluneilta, huomautti Francis. — Katsokaa, tuolla on useitakin, jotka sadevesi on uurtanut ja kovertanut! Mistähän se johtuu?
— Ne ovat pöllöjen asumuksia, vastasi Lucien. — Kas, tuolla menee pöllö sellaiseen juuri tällä hetkellä! Pöllöt ovat anastaneet ne murmeleilta ja käyttävät niitä omiksi asunnoikseen, ja kuten huomaatte, ne eivät pidä niitä kunnossa. Ne tyytyvät vain koloon, joka tarjoaa niille suojaa, ja jättävät ulkovarustukset ränsistymään ja hajoamaan. Varmaa on, että vaikka näimmekin niiden rientävän "koirien" mukana samaan koloon, sen aiheutti ainoastaan meidän äkillinen tulomme. Ne eivät elä siten. Murmeleilla on omat asuntonsa ja pöllöillä omansa, ja jälkimmäiset ovat noita raunioituneita.
— Mutta eivätkö pöllöt syö murmeleita? kysyi Basil. — Isot metsäpöllöt pyydystävät samankokoisia eläimiä. Olen nähnyt niiden surmaavan kaniineja iltahämärässä.
— Nämä eivät, vastasi Lucien, — monilta ammutuilta ja avatuilta pöllöiltä ei ole löydetty vatsasta muuta kuin kuoriaisia ja muita hyönteisiä, jollaisia tässä näemme. Minusta on luultavaa, että ne käyttävät satunnaisesti ateriakseen sarvisammakoita ja sisiliskoja, vaikkei minulla ole siitä muita todisteita kuin että tämänsukuiset linnut pyydystelevät tavallisesti sellaisia matelijoita.
— Mutta miten kalkkarokäärmeet elävät? kysyi Francis. — Mitä ne käyttävät ravinnokseen?
— Sepä juuri onkin arvoitus luonnontutkijoille. Muutamat väittävät, että ne ovat yhdyskunnan tyranneja ja syövät vanhoja murmeleita. Mutta niin tuskin voi olla, koska nämä käärmeet eivät mielestäni ole kyllin isoja nielläkseen niitä. Kuitenkin on varmaa, että ne välistä pyydystävät nuoria murmeleita, sillä monien kalkkarokäärmeitten vatsasta on tavattu murmelinpoikasia.
— No sitten, Francis huomautti, — jos ne syövät nuoria murmeleita, käärmeillä näkyy olevan aika hyvät päivät, mikä estää niitä surmaamasta niin monta kuin vain haluavat? Nehän voivat pujahtaa koloihin yhtä helposti kuin murmelit itse!
— Se on totta, myönsi Lucien, — mutta eivät sentään puoliksikaan yhtä näppärästi, ja ehkä murmelit siellä sisällä voivat päästä niiltä pakoonkin. Kalkkarokäärme on hyvin hidas matelija ja sitä paitsi se iskee viholliseensa ainoastaan ollessaan kiemurassa. Kenties sen on vielä vaikeampaa tavoittaa saalista maanalaisissa käytävissä, ja vanhoilla murmeleilla saattaa olla keinoja sekä itsensä että poikastensa puolustamiseksi sen myrkyllisiä hyökkäyksiä vastaan. Nykyisin tiedetään näistä eläimistä vielä varsin vähän. Niillä etäisillä seuduilla joilla murmeleja tavataan, ne ovat säilyneet luonnontutkijain havainnoilta, ja ne tiedemiehet, jotka ovat käyneet katsomassa näitä eläinyhdyskuntia, ovat saaneet aikaa vain kiireellisten huomioiden tekoon. Nämä eläimet ovat hyvin arkoja ja päästävät pyssymiehen harvoin tähtäysmatkan päähän. Siksi niitä ei usein ammutakaan. Kaivamalla taas on hyvin vaivalloista pyydystää niitä, koska niiden kolot ovat kovin syvällä, ja koska niiden nahat eivät ole kovin arvokkaat ja lihaa niistä saa vain suupalan, niin metsästäjät eivät niitä usein ahdista.
— Mutta kelpaavatko ne sitten syötäviksi? kysyi Francis.
— Intiaanit pitävät niiden lihasta hyvin paljon, syöden niitä, milloin vain saavat niitä kiinni. Mutta hehän syövätkin melkein kaikkia eläviä olentoja.
— Mitä murmelit talvella syövät, kun niillä ei ole ruohoa? uteli
Francis.
— Silloin ne lepäävät horroksissa. Niillä on pesät maanalaisissa kammioissaan, ja omituisia pesiä ne ovatkin. Ne ovat rakennetut ruohosta ja juurista pyöreiksi kuin pallot, ja kudotut kokoon niin lujasti, että sellaista pesää voi potkia pitkin ruohokenttää kuin jalkapalloa. Pesä on sisäpuolella ja siinä on reikä, josta ihmisen sormi mahtuu juuri ja juuri sisään, sillä kun murmeli on vetäytynyt pesäänsä, se sulkee sen, paitsi tuota pientä henkireikää, jonka kautta se saa kaiken tarvitsemansa ilman. Näissä mukavissa, lämpöisissä vuoteissaan ne nukkuvat kylmän vuodenajan yli, ja silloin niitä näkee harvoin kolojensa ulkopuolella.
YÖ ERÄMAASSA
Näin jutellen pojat ratsastivat eteenpäin niin kaukana kumpareiden sivuista kuin mahdollista, jotta hevosten kaviot eivät vaipuisi ontoksi kaivettuun maahan. He olivat ratsastaneet lähes kymmenen kilometriä ja yhä levisi murmelikaupunki heidän edessään, yhä kuului preeriakoirien lakkaamaton tshuu-tshuu joka suunnalta, yhä pyrähtelivät luolapöllöt äänettömästi lentoon, ja vähän väliä mateli kalkkarokäärmeitä heidän reittinsä yli.
Päivä läheni loppuaan, kun he pääsivät pienoiskumpujen peittämältä alueelta ja ratsut alkoivat polkea kovaa, karua tasankoa. Heidän keskustelunsa sai nyt synkemmän sävyn, sillä heidän ajatuksensa olivat synkät. He olivat juoneet kaiken vetensä. Helle ja pöly oli tuonut heille hirveän janon, ja heidän matkaleileissään lämminnyt vesi ei ollut tarjonnut virkistystä. Kukkulakin oli vielä pitkän matkan päässä. Sinne oli ainakin viisitoista kilometriä. Entä jos he sinne päästyään eivät löytäisikään vettä? Tämä ajatus yhtyneenä heidän jo kärsimäänsä kidutukseen oli kylliksi saattamaan heidät pelon ja kauhun valtaan.
Basil huomasi nyt, kuinka mielettömästi he olivat menetelleet kieltäytyessään kuuntelemasta Lucienin viisaampia ehdotuksia, mutta oli liian myöhäistä katua — kuten ajattelemattomasti toimivat usein saavat kokea.
He käsittivät, että heidän oli päästävä töyräälle mahdollisimman pian, sillä yö oli tulossa. Jos sattuisi tulemaan synkkä yö, he eivät kykenisi ohjaamaan kulkuaan kukkulaa kohti ja eksyessään reitiltään joutuisivat ehkä samoilemaan koko yöksi. Tämän pelon ahdistamina he ponnistelivat eteenpäin parhaansa mukaan, mutta heidän pitkästä matkasta uupuneet ja janoa kärsivät hevosensa voivat kulkea vain herpaantuneesti ja hitaasti.
He olivat ratsastaneet viitisen kilometriä koirakaupungista, kun huomasivat hämmennyksekseen uuden esteen. Ruohokentässä ammotti heidän edessään laaja halkeama, jollaisia tavataan usein Amerikan korkeilla ylätasangoilla. Se oli lähes kolmesataa metriä syvä, suoraseinäisesti maan sisään avautuva barranca. Se oli aivan matkailijain tiellä, ja he saattoivat erottaa sen uoman kilometrimääriä oikealle ja vasemmalle, milloin kulkemassa pitkät matkat suoraviivaisesti, milloin taas polvittelemassa preerian halki. Sen äyräälle saapuessaan he näkivät ensi silmäyksellä, etteivät voisi päästä sen yli. Se oli äkkijyrkkä molemmilta reunoiltaan, ja tummia ulospistäviä kallioita riippui paikottain sen reunojen yli. Rotkossa ei ollut vettä ilahduttamassa heidän silmiään, ja vaikka sitä olisi ollutkin, he eivät olisi voineet tavoittaa sitä. Pohja oli aivan kuiva ja ylhäältä pudonneiden irtonaisten kalliomöhkäleiden peittämä.
Tämä oli odottamaton este, ja pojat kääntyivät hämillään ja säikähtyneinä toisiinsa. Ratsastaisivatko he kuilun reunaa pitkin ja yrittäisivät löytää ylimenopaikan? Vai olisiko parempi palata omia jälkiään ja koettaa saavuttaa joki, jonka varrelta he olivat aamulla lähteneet? Se oli pelottava vaihtoehto, koska he tiesivät, etteivät voisi pimeässä aikaa hukkaamatta ja vaaratta kulkea murmelikumpujen kautta. Ihminen käy aina alakuloiseksi, kun täytyy peräytyä, sitä kiusallisempaa se oli pojille, jotka olivat ratsastaneet niin kauaksi ja uskoivat mäen lähettyvillä olevan vettä. Vihdoin he päättivät etsiä ylimenopaikkaa.
Niinpä he lähtivät uudelleen matkaan pysytellen rotkon reunamilla. He valitsivat polun, joka näkyi johtavan ylöspäin, koska he luulivat täten pikemmin tulevansa kohtaan jossa halkeama olisi matalampi. He ratsastivat useita kilometrejä, mutta jyrkkäkallioinen rotko ammotti yhä heidän edessään, eikä mitään mahdollisuutta ylipääsemiseen näkynyt. Aurinko meni mailleen, ja heidät yllätti sysimusta yö. He pysähtyivät. He eivät uskaltaneet ratsastaa eteenpäin. Yhtä vähän he rohkenivat palata, koska heidän tielleen olisi voinut osua jokin mutkittelevan rotkon ulkoneva kulma, johon ratsastajat olisivat saattaneet suistua hevosineen. He astuivat alas satulasta ja vaipuivat epätoivoisina ruohikolle.
Olisi mahdotonta kuvailla heidän kärsimyksiään tuona pitkänä yönä. He eivät nukkuneet hetkeäkään. Janon tuottama tuska ja epävarmuus huomisesta päivästä pitivät heidät valveilla. He eivät edes panneet liekaan hevosiaan, sillä lähettyvillä ei kasvanut mitään ruohoa, vaan istuivat kaiken yötä pitäen niitä suitsista kiinni. Heidän hevosparkansa kärsivät, kuten he itsekin, sekä janoa että nälkää, ja muuli Jeanette päästi silloin tällöin hurjan hirnahduksen, joka oli tuskallista kuulla.
Heti aamun valjetessa he nousivat jälleen ratsujensa selkään ja jatkoivat matkaansa barrancan reunaa pitkin. He näkivät sen kääntyilevän yhä eri suuntiin, ja heidän kauhuaan lisäsi havainto, että he eivät edes löytäisi kulkemaansa reittiä, elleivät askel askeleelta seuraisi omia jälkiään. Pilvet olivat peittäneet auringon, eivätkä he tienneet, millä suunnalla joki sijaitsi, jos heillä olisi ollut kylliksi voimia palata sen luo.
He ratsastivat eteenpäin keskustellen yrittäisivätkö he sitä, kun he samassa saapuivat syvälle puhvelintielle, joka kulki heidän reittinsä yli. Siihen oli poljettu ilmeisesti vereksiä jälkiä. He tervehtivät tätä näkyä iloisin huudahduksin, koska uskoivat tien johtavan ylimenopaikalle. He käänsivät epäröimättä hevosensa rohkeasti sen uomaan ratsastaen sitä pitkin alaspäin. Kuten he olivat otaksuneet, se kierteli rotkon pohjaan ja kohosi jälleen preerialle vastakkaisella puolella.
Tämä ei kuitenkaan lopettanut heidän kärsimyksiään, jotka olivat tulleet entistä kovemmiksi. Ilma tuntui helteiseltä kuin uuni, ja heidän hevostensa kavioiden nostama keveä pöly verhosi heidät tukahduttavana pilvenä, joten he eivät ajoittain voineet erottaa kukkulaa, jota kohti pyrkivät. Oli hyödytöntä pysähtyä. Se olisi tietänyt varmaa kuolemaa, ja siksi he ponnistelivatkin nopeasti eteenpäin uupuvilla voimillaan, kyeten tuskin pysyttelemään satulassa tai puhuttelemaan toisiaan. Jano oli vienyt heiltä puhekyvyn.
Seikkailijamme lähestyivät vasta vähän ennen päivänlaskua kukkulan juurta voipuneina, tukehtumaisillaan, läähättäen ja istuen kyyristyneinä satuloissaan, heidän hevostensa laahustaessa heidän allaan kuin kuormitetut mehiläiset. Heidän silmänsä tähtäilivät kiihkeästi eteenpäin, ja niissä kuvastui omituinen yhdistelmä toivoa ja epätoivoa.
Harmaa kalliotörmä heidän edessään näytti paahtuneelta ja pelottavalta. Se oli ikään kuin vihainen peikko, joka rypisti tylysti otsaansa tulijoille.
— Voi, veljet, kunpa siellä olisi vettä!
Tuskin oli tämä huudahdus kajahtanut, kun tähän asti hoippunut muuli karahti laukkaan ja hirnui juostessaan äänekkäästi. Tiedämme, että Jeanette oli vanha preeriankävijä, joka kykeni haistamaan veden yhtä etäältä kuin susi olisi vainunnut sen itsensä. Toiset eläimet hyökkäsivät perästä, ja seuraavalla hetkellä pieni joukko kiersi kallionkielekkeen, jonka takana vihreä nurmi ilahdutti kaikkien silmiä. He näkivät ruohoa ja pajukkoa, ja lehvien välissä pulppuili preerialähteen kristallinkirkas vesi. Ja tuossa tuokiossa sammuttivat sekä juhdat että ratsastajat janonsa sen vilpoisissa laineissa.
ANTILOOPIT
Tämä töyräs oli yksi ruohoaavikolla tavattavista omituisista luonnonmuodostuksista. Se ei ollut vuori eikä sentään mäkikään, sillä se ei ollut kummankaan näköinen, vaan pikemmin laaja kasaantuma kallioista maata, joka kohosi sivuiltaan pystysuorana, mutta jonka laki oli tasainen. Oikeastaan se oli niitä mäkiä, joita Amerikan espanjankielisissä osissa nimitetään pöydiksi niiden tasaisen, levymäisen laen vuoksi.
Se kukkula, jonka luo seikkailijamme pysähtyivät, oli pinta-alaltaan kymmenen tai kaksitoista hehtaaria, ja sen äkkijyrkät seinät kohosivat lähes seitsemänkymmentä metriä ruohoaavikosta. Harva männikkö peitti sen laen vaivaiskasvuisten pinnon-puiden ja setrien työntyessä esiin kallionhalkeamista. Sen sivuilla kasvoi amerikkalaisia aloepuita, Aataminneuloja ja kaktuksia tehden sen maalaukselliseksi.
Pysähdyttyään ja sammutettuaan janonsa pojat päättivät tietysti jäädä sinne levähtämään. He näkivät ympärillään kaikkea, mitä leirin tekoon tarvittiin: vettä, puita ja ruohoa. Aluksi he kaatoivat muutamia kallion juurella kasvavia pinnon-puita. Niistä saatiin pian kirkkaasti loimuava nuotio. Heillä oli vielä kylliksi karhunlihaa useiksi päiviksi. Mitäpä he muuta kaipasivat? He huomasivat kuitenkin, että tähänkin karuun seutuun luonto oli istuttanut hengen ylläpitimiksi kelpaavia puita ja pensaita. Pinnoneilla oli jauhoiset kävyt, aloepuilla syötävät juuret, ja puron äyräillä kasvoi preerianaurista. Se oli intiaanien sago, ja he tiesivät sen juurissa kasvavan pähkinän kokoisia mukuloita, jotka keitettyinä maistuivat erinomaisilta.
Lucien tunsi kaikki nämä syötävät tuotteet ja lupasi veljilleen huomenna herkullisen päivällisen. Tänä iltana kaikki kolme olivat liian väsyneitä ja unisia nirsoillakseen. Mehukas karhunliha ei kaivannut mitään höysteitä maistuakseen oivalliselta janoisista ja nälkäisistä matkamiehistämme. He peseytyivät siis pölystä, nauttivat vaatimattoman ateriansa ja oikaisivat itsensä yön lepoon.
Mainion yölevon he nauttivatkin, mikään ei häirinnyt heidän untansa. Luulisi, että he niin suurten vaivojen jälkeen olisivat nousseet jonkin verran väsyneinä. Omituista kyllä, niin ei ollut, vaan he tunsivat itsensä herätessään aivan virkistyneiksi. Lucien luki tämän keveän, kuivan ilman vaikutuksen ansioksi, ja hän oli oikeassa, sillä vaikka heitä ympäröi hedelmätön aro, on sen ilmasto maailman terveellisimpiä. Moni keuhkotautia poteva, joka on matkustanut preerian yli sairauden hehku poskilla ja yskien hivuttavaa yskäänsä, on palannut ystäviensä luo todistamaan riemuiten samaa, mitä tässä olen sanonut.
Kaikki kolme tunsivat itsensä pirteiksi ja ryhtyivät heti aamiaishommiin. He keräsivät lakin täyden pinnonin käpyjä, joissa olevat siemenet Lucien osasi valmistaa paahtamalla ja survomalla. Karhunlihan mukana he saivat niistä hyvän erämiehen suuruksen. Sitten he ajattelivat päivällistään ja kaivoivat maasta joukon sagonjuuria ja preerianauriita. He löysivät myöskin malvaa, jonka pitkä suippeneva juuri muistuttaa pasternakkaa sekä maultaan että muodoltaan. Kaikki nämä ainekset valmistettiin karhunlihan kera, joten tuntui tavallaan kuin he olisivat syöneet kinkkua, pasternakkaa ja jamssia, sillä täten laitettu sagojuuri maistuu jamssilta tai bataatilta.
Pojat eivät tietysti nauttineet päivällistään heti aamiaisen jälkeen. Näiden kahden aterian välillä kului pitkä väliaika, ja sen he käyttivät pesemiseen, puhdistamiseen ja kaikkien kojeidensa järjestämiseen, sillä nämä olivat edellisten päivien kiireessä joutuneet pahasti epäkuntoon. Täten puuhaillessaan he vilkaisivat tuon tuostakin ruohoaavikolle, mutta eivät nähneet mitään puhvelia. Tosin eivät he niitä aivan vakavasti etsineetkään, sillä he olivat päättäneet viipyä päivän pari leiripaikallaan, kunnes heidän ratsunsa olivat täysin levähtäneet ja kykenivät jälleen koviin ponnistuksiin. Hevoset nauttivat tästä aivan yhtä paljon kuin niiden isännätkin. Pienen puron partailla kasvoi runsaasti grama-ruohoa, ja kun lisäksi oli vettä, ne eivät muuta kaivanneet ollakseen tyytyväisiä. Jeanette näytti iloitsevan siitä, ettei se enää ollut synkissä metsissä, missä pantterit ja javalit olivat olleet repimäisillään sen kappaleiksi.
Ennen iltaa pojat olivat päättäneet kaikki pienet hommansa. Heidän satulansa, suitsensa ja suopunkinsa olivat täydellisesti korjatut ja asetetut kuiville kallioille. He olivat pyyhkineet pyssynsä ja puhdistaneet huolellisesti lukot, tukit ja piiput. Hevoset oli pesty lähteellä ja Jeanetten sääret oli hierottu uudestaan karhuntalilla, niin että jos tämä kehuttu voide yleensä jotakin paransi, se kyllä kasvattaisi uuden karvan muulin kinttuihin.
Kun kaikki pienet tehtävät olivat täten tehty, pojat istuivat kolmella isolla kivellä lähteen luona juttelemassa aikaisemmista seikkailuistaan ja vastaisista suunnitelmistaan. Tietysti puhveli oli tärkeimpänä keskusteluaiheena, koska se oli heidän retkeilynsä päämääräkin. He eivät unohtaneet isäänsä ja iloitsivat mielessään siitä huvista, millä hän kuuntelisi heidän seikkailujansa, heidän päästyään kotiin niitä kertomaan. Myöskin Hugotia he muistelivat, ja Francis nauroi ajatellessaan niitä kepposia, joita hän silloin tällöin oli pienelle korpraalille tehnyt.
Heidän rupatellessaan kaikkien silmät osuivat muutamiin etäisiin esineisiin aavikolla.
— Ohoo, huudahti Francis, — onpa siellä aikamoinen liuta susia.
Sudet eivät olleet harvinaisia, ja silläkin hetkellä oli muutamia istuskelemassa preerialla tuskin kahden metrin päässä leiristä. Ne olivat samoja, jotka olivat seuranneet retkikuntaa pysytellen päiväkausia sen kintereillä.
— Eivät ne ole susia, puuttui Basil iloisesti puheeseen. — Ne ovat luullakseni jotakin parempaa… ne ovat saksanhirviä!
— Eivätpä ole, vastasi Lucien. — Nehän ovat antilooppeja.
Tämän selityksen kuullessaan sekä Basil että Francis riensivät ottamaan pyssynsä. Basil oli erityisen halukas kaatamaan antiloopin, sillä hän ei ollut surmannut sellaista koskaan ennen. Eikä hän milloinkaan ollut antilooppia edes nähnytkään, tätä eläintä kun ei tavata Mississippin lähistöllä. Se asustaa kummallista kyllä mieluimmin Kalliovuorten liepeillä sijaitsevissa kuivissa erämaissa, missä on vain vähän ruohoa ja vielä niukemmalti vettä. Paikoittain se on ainoa täällä tavattava kookkaampi märehtijä. Usein se on nähty niin kaukana vedestä, että jotkut luonnontutkijat ovat väittäneet sen voivan elää ilman tätä välttämätöntä ainetta. He unohtavat, että paikka, mikä heistä näyttää sijaitsevan kaukana vedestä, on antiloopille vain muutaman minuutin juoksun tai sanoisinko lennon päässä — sillä sen ponnahteleva vauhti muistuttaa pikemmin linnun lentoa kuin nelijalkaisen eläimen laukkaa. Ne olivat epäilemättä kaiken päivää käyneet laitumella jossakin etäällä ja olivat nyt matkalla veden ääreen saadakseen mielin määrin sammuttaa janonsa ennen kuin menisivät levolle.
Päästyään neljän, viidensadan metrin päähän lähteestä ne kääntyivät hiukkasen vasemmalle. Näin ne saapuivat heti purolle, jonka uomaan ne astuivat, ja tulivat juotuaan pois ja alkoivat syödä ruohoa puron äyräältä. Ilmeisesti ne eivät aikoneet tulla lähemmäksi törmää tai pajuviidakkoa, johon pojat olivat kätkeytyneet. Tämä oli pojille pettymys. Kaikki kolme olivat päättäneet hankkia antiloopinlihaa illalliseksi, ja nyt mahdollisuus sen saamiseen näytti joka hetki vähenevän, koska eläimet lähenemisen sijasta loittonivat syödessään aavikolle. Ei ollut mitään suojaa, jonka turvissa olisi voinut hiipiä niitä kohti.
Mutta Basilin mieleen juolahti eräs keino. Hän oli kuullut siitä vanhoilta metsästäjiltä.
Varoittaen veljiään pysymään hiljaa hän sieppasi yhden punaisista villahuovista. Hän oli jo leikannut pitkän haaraisen näreen ja veistänyt sen teräväksi toisesta päästä. Sitten hän levitti huovan pitäen sitä edessään ja kivääri toisessa kädessä, näre toisessa astui ulos viidakosta pitäen peitettä itsensä ja eläinten välillä, jolloin hänen ruumiinsa oli näiltä kokonaan kätkettynä. Hän läheni muutamia askeleita kumarassa asennossa, kunnes oli kiinnittänyt antilooppien huomion. Sitten hän työnsi näreen lujasti maahan, ripusti peitteen sen haarukkaan ja polvistui sen taakse.
Sekä muodoltaan että väriltään näin oudonnäköinen esine herätti heti lauman uteliaisuuden. Eläimet keskeyttivät syöntinsä ja alkoivat lähestyä, pysähtyen vähän väliä, mutta astuen sitten taas eteenpäin. Ne eivät kulkeneet enää jonossa, vaan ensin yksi ja sitten toinen pukeista asettui johtamaan, jokainen haluten näyttää rohkeuttansa. Muutamassa minuutissa eräs isoimmista oli tullut sopivan ampumamatkan päähän, jolloin vatsallaan ruohikossa makaava Basil tähtäsi eläimen rintaan ja laukaisi.
Uros hypähti laukauksen kajahtaessa, mutta pyssymiehen suureksi pettymykseksi se kääntyi äskeisille jäljilleen ja pakeni muun lauman kanssa, jonka kaikki eläimet olivat kiväärin pamahduksesta kavahtaneet syrjään.
Basil katseli tätä hiukan kummastuneena. Hän oli tähdännyt tarkoin ja kylmäverisesti ja hän tiesi ampuvansa harvoin harhaan. Tällä kertaa hän kuitenkin luuli taitonsa pettäneen, nähdessään antiloopin kaikesta päättäen haavoittumattomana kiitävän pois. Ja otaksuen tämän johtuneen hätäisestä panostamisesta hän otti peitteen ja palasi alla päin toveriensa luo.
— Katsokaa tuonne! huusi Francis, joka yhä tähysteli pakenevia antilooppeja. — Katsokaa susia! Ne ajavat niitä takaa.
— Haa, ilahtui Lucien, — sinä olet haavoittanut pukkia! Muutoin eivät sudet ajaisi sitä takaa. Katsokaa, ne juoksevat sen perässä kuin koirat!
Lucien oli oikeassa. Eläin oli haavoittunut, muutoin sudet eivät olisi ryhtyneet toivottomaan juoksuun Kalliovuorten nopean antiloopin kanssa. Omituista kyllä, nämä ovelat eläimet kykenevät näet havaitsemaan milloin otusta on haavoitettu jopa paremmin kuin metsästäjä itse, ja ajavat sitä varsin usein takaa ja tavoittavat sen, vaikka ampuja luulee sen päässeen pakoon. Oli siis selvää, että Basil oli osunut eläimeen, vaikkei kuolettavasti, ja sudet seurasivat nyt sen kintereillä toivoen uuvuttavansa sen.
Uusi ajatus juolahti Basilin mieleen. Hän tuumi saattavansa ehkä ehtiä paikalle ajoissa, ja riensi hevosensa luo, irrotti sen lieasta ja hypäten sen selkään ohjasi sen takaa-ajavien susien perään. Hän kiiti pian täyttä neliä aavikon yli pitäen sudet koko ajan näkyvissään. Hän erotti antiloopin, johon oli tähdännyt, jonkin matkaa edellä susista, mutta kaukana muun lauman perässä, ja juoksemassa raskaasti ja vaivalloisesti.
Hän joutui ratsastamaan lähes kahdeksan kilometriä, ennen kuin hän, ollessaan vielä kilometrin verran jäljessä, näki susien saavuttavan haavoitetun antiloopin ja raastavan sen kumoon ruohikkoon. Hän riensi minkä voi — kiihotti Mustan Haukan sen huimimpaan vauhtiin. Hän oli paikalla muutamassa minuutissa ja hajotti susilauman karauttaessaan niiden joukkoon, mutta hän oli saapunut liian myöhään. Antilooppi oli revitty kappaleiksi ja suurin osa siitä syöty. Vain puolittain kalutut luut ja jokunen nahanriekale olivat jäljellä palkkioksi hänen pitkästä ratsastuksestaan.
Päästäen huudahduksen, joka oli perin lähellä ranskankielistä kirousta, pettynyt metsästäjä käänsi hevosensa ja ratsasti verkalleen takaisin, toivoen sudet sinne, missä pippuri kasvaa.
Hänen palattuaan Francis avusti häntä sadattelemisessa, sillä poika oli kyllästynyt karhunlihaan ja häntä suututti, että häneltä puijattiin tuore illallispaisti.
Lucien vakuutteli kuitenkin heille kummallekin, ettei antiloopinliha hänen kuulemansa mukaan ollut kovinkaan herkullista, ja tämä lauhdutti heitä jossakin määrin. Niinpä he muhennettuaan karhunlihaa pasternakan kanssa ja käyttäen leipänä muutamia pinnonin siemenistä tehtyjä kakkuja, jotka Lucien oli valmistanut intiaanien tapaan, nauttivat kolmisin illallisen, jota ei sopinut halveksia. Aterioituaan he toivat hevosensa lähemmäksi leiriä, jotta ne olisivat tarvittaessa käsillä, ja kääriydyttyään peittoihinsa antautuivat jälleen etsimään virkistystä unesta.
CIMARRONIT
Tänä yönä heidän ei sallittu nukkua häiritsemättä. Pari, kolme kertaa heidän hevosensa poukkoilivat liekaköysiensä päässä jonkun saalista väijyvän eläimen säikähdyttäminä. Ehkä ne olivat susia, he ajattelivat, mutta Marengo, joka ei piitannut susista, osoitti pelästymisen merkkejä, ja murisi kyllä toisinaan vihaisesti, mutta pysytteli kaiken aikaa leirissä. Myöskin Jeanette tuli lähelle tulta, niin lähelle kuin sen köysi salli ja pojat näkivät sen vapisevan ikään kuin jonkun hyvin tunnetun vihollisen pelosta!
He voivat useita kertoja susien ulvonnan seasta erottaa oudon äänen, joka erosi kokonaan näiden äänistä. Se oli jonkinlaista jatkuvaa, matalaa, valittavaa korskuntaa, ja se sai Jeanetten säpsähtämään ja Marengon hiipimään lähemmäksi heitä. Voisiko se olla puuman ääni tai, mikä oli vielä kamalampaa, harmaakarhun ärjyntää? Jälkimmäinen otaksuma ei ollut mahdoton. He olivat nyt seudulla, jossa näitä hurjia eläimiä tavataan, ja juuri sellaisella paikalla, missä jollakulla tai useammallakin niistä saattoi olla tyyssijansa.
Se oli hirveä ajatus ja olisi häätänyt unen poikien silmistä, jos he olisivat olleet varmoja, että harmaakarhuja oli todella lähistöllä. He päättivät kuitenkin olla kaikki nukkumatta yhtaikaa ja vartioida vuoroin. Tuleen syydettiin uusia puita, jotta he lieskan valossa voisivat nähdä laajalti ympärilleen. Sitten kaksi heistä meni jälleen nukkumaan kolmannen istuessa vartijana pyssy kädessä äkillisen hyökkäyksen varalta. Kullakin oli kahden tunnin vartiovuoro, ja näin päästiin aamunkoittoon, joka haihdutti heidän pelkonsa, koska mitään vihollista ei ollut näyttäytynyt heidän lähellään.
He alkoivat nyt liikkua, päästivät hevosensa laitumelle, peseytyivät lähteen kristallinkirkkaassa vedessä ja valmistivat aamiaisensa. Heiltä ei jäänyt huomaamatta, että kuivattu liha riittäisi enää vain pariksi päiväksi, sillä sudet olivat anastaneet siitä melkoisen osan heidän viime leiripaikassaan. He alkoivat jo tuntea huolta vastaisesta muonastaan, koska tässä osassa maata ei näkynyt olevan muuta metsänriistaa kuin antilooppeja, ja heille oli jo kokemuksesta selvinnyt, miten vähän mahdollisuutta heillä oli niiden pyydystämiseen. Elleivät he tapaisi puhveleita, heitä voisi uhata nälkäkuolema.
Näin he ajattelivat valmistaessaan ja syödessään aamiaistaan ja päättivät tästä lähtien tyytyä puoliannoksiin karhunlihaa, säästääkseen sitä vähää, mitä heillä oli jäljellä.
Syötyään he keskustelivat vastaisesta matkasuunnastaan. Lähtisivätkö he tältä korokkeelta pohjoiseen, etelään, itään vai länteen? He olivat eri mieltä. Vihdoin kuitenkin kaikki sopivat siitä, että ennen kuin he tekisivät mitään päätöstä, olisi viisainta kiivetä kukkulalle ja tähystellä sen huipulta ympäröivää tienoota. Kenties he erottaisivat huipulta puhveleita, koska sieltä oli epäilemättä laaja näköala joka taholle ruohoaavikolle.
Ottaen pyssyt olalleen ja jättäen peitteensä ja muut tavaransa lähteelle he lähtivät jalkaisin etsimään paikkaa, mistä voisivat nousta kukkulalle. He kiersivät lännen puolelta, sillä heidän leirinsä sijaitsi lähellä törmän koilliskärkeä. Astuessaan eteenpäin he alkoivat pelätä, että ylöskiipeäminen olisi mahdotonta. Kallioseinät näyttivät kohoavan äkkijyrkkinä joka suunnalla! Siellä täällä niiden juurella oli suuria irtonaisia, ikään kuin ylempää pudonneita kivimöhkäleitä, puita kasvoi esiin jyrkänteen pinnasta takertuneina juurillaan kallion saumoihin. Siellä täällä ylimmällä reunalla seisovat männyt levittivät oksiaan tasangolle päin, aloekasvit, Aatamin neulat ja kaktukset lisäsivät paikan villiä maalauksellisuutta.
Poikien ehdittyä kukkulan läntisen kärjen luo, heidän silmiinsä osui jotakin uutta. Se näytti kallioriviltä tai matalalta vuorijonolta, joka kaukana lännessä kulki pohjoisesta etelään niin pitkälti kuin heidän silmänsä kantoivat. Ja kalliorivi se todella olikin — sarja samanlaisia kuin nekin, joista tämäkin töyräs oli kokoonpantu. Se oli kuuluisan Llano Estacadon eli Paalutetun Tasangon itäinen reuna. Pojat olivat usein kuulleet metsästäjien puhuvan tästä ylängöstä ja tunsivat sen ensi silmäyksellä. Tämä töyräs, jonka ympärillä he kulkivat, oli vain tuon omituisen muodostuman mesa.
Katseltuaan hetkisen etäisiä kalliontörmiä pojat jatkoivat kävelemistään kiertäen kukkulan eteläistä sivua. Kalliot kohosivat yhä pystysuorina. Tällä puolella ne näyttivät olevan vielä korkeampia ja riippuivat paikoittain heidän yläpuolellaan tummina, ulospäin työntyvinä kielekkeinä, joiden raoista kasvoi isoja puita.
Kun pojat taas kerran pysähtyivät ja silmäilivät ylöspäin, he näkivät useita omituisia otuksia ilmestyvän äkkiä kuilun reunalle heidän päittensä päälle. Ne olivat eläimiä, mutta heille aivan outoa lajia. Jokainen niistä oli saksanpeuran kokoinen ja melkein samanvärinenkin — selkä ja kyljet punertavat, kauda, lanteet ja vatsapuoli vaaleahkot. Ne olivat saksanpeuran näköisiä, joskin hiukan jykevämpiä. Pään muoto ja kasvot muistuttivat kuitenkin enemmän lammasta kuin mitään muuta eläintä. Merkillisintä niissä olivat sarvet, ja niistä saattoi ensi silmäyksellä huomata, mitä eläimiä ne olivat. Ne olivat cimarroneja eli villejä lampaita.
Muutamilla oli lyhyet, enintään parinkymmenen sentin mittaiset sarvet, jotka kohosivat päälaesta ja käyristyivät hiukan taaksepäin, niiden välin paljon laajenematta huippukohdassa. Nämä olivat lauman uuhia. Jäärät näyttivät aivan toisenlaisilta sarvien tavattoman koon vuoksi. Ne kasvoivat aivan niiden silmien yläpuolella, käyristyen ensin taaksepäin ja sitten jälleen eteenpäin, kunnes kärjet koskettivat molemmin puolin eläinten leukoja. Joidenkin sarvet olivat toista metriä pitkät ja juuresta vähintään puoli metriä ympärimitaten, sitä paitsi ne olivat tyvipuoleltaan rengasmaisten uurteiden ja korokkeiden pykälöimät niin kuin tavallisen pässin sarvet. Nämä isot lisäkkeet antoivat eläimille omituisen ja mahtavan näön niiden seisoessa kuilun partaalla sinitaivasta vasten hahmoutuneina. Niitä oli kaikkiaan tusinan verran, uuhia ja jääriä, mutta jäärät voitiin erottaa paremmin, koska ne olivat lähempänä kallion reunaa, jolta ne katselivat alas haistellen huuruista ilmaa.
Heti kun pojat olivat toipuneet tämän oudon näyn aiheuttamasta hämmästyksestä, kaikki kolme ojensivat pyssynsä ja aikoivat laukaista. Mutta cimarronit näkyivät arvanneen heidän aikeensa, ne pyörähtivät takaisin ja olivat silmänräpäyksessä näkymättömissä.
Pojat viipyivät paikalla runsaan neljännestunnin, toivoen, että eläimet jälleen näyttäytyisivät äkkijyrkänteen reunalla. Mutta ne eivät palanneet. Ne olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa tai olivat antilooppeja viisaampia eivätkä antaneet vietellä itseään vaaraan. Poikien täytyi siis vihdoin lähteä ja jatkaa etsimistään löytääkseen jonkun ylöspäin vievän polun.
He halusivat nyt entistä kiihkeämmin päästä kukkulan huipulle. Siellä oli lauma villilampaita, ja he toivoivat saavansa niistä lihaa muonavarastonsa täydentämiseksi. Astuessaan eteenpäin he tutkivat huolellisesti jokaisen halkeaman ja rotkon, joka näkyi johtavan kallioita ylös, mutta koko eteläisellä sivulla ei voitu keksiä mitään kiitettäväksi kelpaavaa polkua.
— Täytyy sinne olla joku tie, sanoi Francis, — miten muutoin lampaat olisivat sinne päässeet?
— Kenties ne ovat kasvaneet siellä ylhäällä eivätkä ole koskaan käyneet tasangolla, huomautti Basil.
— Ei, sanoi Lucien, — se ei ole luultavaa. Kukkulan laella ei luullakseni ole vettä ja nämä eläimet tarvitsevat juotavaa yhtä hyvin kuin muutkin. Niiden täytyy aika ajoin laskeutua lähteelle sammuttamaan janoaan.
— Sitten sinne on polku, virkkoi Francis.
— Niille epäilemättä onkin, vastasi Lucien, — mutta silti se saattaa olla mahdoton meidän käytettäväksemme. Vaikka ne ovat sorkkaeläimiä kuten lampaat, ne voivat kissan ketteryydellä kiivetä kallionseinämää ylös tai hyppiä oravien tapaan alas. Siten ne pääsevätkin pakoon susilta, panttereilta ja muilta niitä väijyviltä eläimiltä.
— Olen kuullut, että ne voivat heittäytyä alas kolmenkymmenen metrin korkeudesta tai korkeammaltakin ja pudottautua sarvilleen saamatta pienintäkään vammaa. Onko se totta, Luce? kysyi Basil.
— Sekä intiaanit että ansoilla pyydystäjät vakuuttavat niin. Luonnontutkijoille se on vielä ratkaisematon kysymys. Varmaa on, että ne voivat hypätä alas hyvin korkealta, laskeutua mitä kapeimmille kielekkeille äkkijyrkänteen seinämillä sorkan luiskahtamatta, loikata hirvittävien kuilujen poikki ja juosta ulkonemia pitkin, joille koira tai susi ei rohkenisi seurata niitä.
Muutamia askeleita toisten edellä kulkevan Basilin huudahdus kiinnitti tällä hetkellä veljien huomion ja päätti keskustelun. He olivat saapuneet töyrään itäiseen päähän. Pykäläisessä kalliossa oli syvä halkeama, jonka äyrästä pitkin näytti johtavan huipulle ylöspäin viettävä polku. Tämä uoma oli täynnä isoja, irtonaisia kallionmöhkäleitä, joita ympäröi okainen kaktus- ja akaasiapensaikko. Lähellä rotkon pohjaa oli hyvin isoja vierinkiviä, joiden välistä pulppuili esille lähde — paljon suurempi kuin se, jonka luo metsästäjät olivat leiriytyneet ja juoksi kaakkoon päin ruohoreunuksen ja pajujen rajoittamana.
Muutamat jäljet pehmeässä mudassa kiinnittivät poikien huomion. Ne olivat muodoltaan soikeita ja isompia kuin ihmisen jäljet, mutta jokaisen kärjessä olevat syvälle painuneet viiden vahvan kynnen merkit ilmaisivat, mikä eläin ne oli polkenut. Ne olivat harmaakarhun jälkiä. Siitä ei voinut olla epäilystä, sillä ne olivat kämmenjalkaisen eläimen pitkät jäljet, joissa näkyivät varpaiden paikat ja useita senttejä mudan sisään tunkeutuneiden käyrien kynsien tekemät reiät. Mikään muu eläin ei olisi voinut polkea sellaisia jälkiä — ei edes musta- tai ruskeakarhu, jonka kynnet ovat lyhyet verrattuina vuoriston harmaan hirviön kynsiin.
Muutamia minuutteja pojat epäröivät säikähtyneinä, mutta kun eläintä, joka oli jäljet tehnyt, ei ollut näkyvissä, heidän pelkonsa vähitellen haihtui jossakin määrin, ja he alkoivat tuumia, miten olisi parasta menetellä. Kulkisivatko he rotkoa ylöspäin ja yrittäisivät päästä huipulle? Sehän olisikin ollut vain heidän alkuperäisen tarkoituksensa toimeenpanemista, ja he olisivat vitkastelematta lähteneet ylöspäin, elleivät olisi noita karhunjälkiä keksineet. Niiden näkeminen antoi kuitenkin yritykselle toisen leiman.
Jos lähistöllä oli harmaakarhuja, mikä näytti varsin varmalta, niin niitä tapaisi luultavimmin juuri tässä rotkossa. Tiheä viidakko ja luolamaiset halkeamat, joita näkyi lukuisasti kallioissa kummallakin puolella, olivat harmaakarhujen erityisiä mielipaikkoja. Niiden luola voisi olla tässä rotkossa, ja olisi perin vaarallista sattua sen kohdalle. Veljekset olivat kuitenkin hyvin rohkeita nuorukaisia. Heillä oli kiivas halu nousta kukkulalle, osaksi uteliaisuudesta, osaksi ampuakseen cimarroneja, ja tämä halu vei voiton varovaisuudesta. He alkoivat nousta, Basil etunenässä.
Kiipeäminen oli kuitenkin vaikeata, ja usein heidän täytyi ponnistautua ylöspäin tarttumalla kiinni oksiin ja juuriin. He huomasivat, että siihen oli tallattu polku ja sitä he seurasivat ylöspäin. Paksusarvet tai jotkut muut eläimet olivat epäilemättä tehneet sen kulkiessaan edestakaisin. Päästyään jonkin verran puoliväliä ylemmäksi pojat huomasivat luolan aukkoa muistuttavan raon rotkon sivussa lähellä polkua. Kallioiden mullankarvainen väri sen ympärillä, ruohottomuus ja sotkettu maanpinta herätti ajatuksen, että joku eläin oli laatinut sinne pesänsä. He kulkivat äänettöminä sen ohi kiiveten niin nopeasti kuin tie salli ja katsellen pelokkaasti taakseen. Muutamassa minuutissa he olivat saavuttaneet kukkulan reunan ja tirkistivät reunan yli ja näkivät heti koko pöytämäisen laen.
Kuten he olivat otaksuneetkin, kukkula oli huipultaan aivan tasainen ja pinta-alaltaan kymmenkunta hehtaaria. Sen päällä kasvoi harvassa mäntyjä ja siellä täällä jokunen mezquiten nimellä tunnettuun lajiin kuuluva akaasia. Puiden välissä kasvoi runsaasti ruohoa, ja isot mättäät kaktukseen ja aloeihin sekaantunutta nataa muodostivat jonkinlaisen viidakon niiden alle. Näin oli kuitenkin vain parilla kolmella kohtaa, suurin osa pintaa oli avointa ja voitiin nähdä yhdellä silmäyksellä.
Metsästäjät olivat tuskin kohottaneet päänsä kallionreunan yli, kun keksivät cimarronlauman. Eläimet olivat tällä hetkellä lähellä pöydän läntistä reunaa. Ne eivät yrittäneet paeta, sillä ne eivät vielä olleet nähneet poikia, jotka kukkulalle noustessaan olivat hiipineet varovaisesti muutamien tielleen sattuvien pensaiden taakse.
Metsästäjät olivat varmat, että olivat saaneet koko lauman satimeen. Heidän tarvitsi vain vartioida solaa, jota pitkin olivat itse tulleet ylös, ja silloin he saisivat mielinmäärin metsästää paksusarvisia pitkin kukkulan lakea. Siksi päätettiinkin, että Lucien jäisi Marengon kanssa rotkon suulle Basilin ja Francisin hiipiessä ampumaan ensimmäiset laukauksensa. He panivat tuumansa toimeen viivyttelemättä. Basil ja Francis hiipivät kentän yli kunnes olivat päässeet mukavan ampumamatkan päähän. Molemmat saapuivat yhdessä pienen akaasiaryhmän taakse ja nousivat tähtäämään. Kaksi eläintä kaatui heidän tulestaan, toiset harppasivat pois, juoksivat eräälle ulokkeelle ja pysähtyivät siihen.
Basil ja Francis hypähtivät jaloilleen ja huusivat Lucienille, että tämä pitäisi varansa, mutta heidän suureksi ihmeekseen cimarronit ikään kuin heidän huudoistaan pelästyneinä ja huomaten paluutien katkaistuksi loikkasivat alas kuilun partaalta ja hävisivät silmänräpäyksessä näkyvistä!
— Ne ovat varmaan kaikki saaneet surmansa, ajattelivat Basil ja Francis kutsuen Lucienin luokseen ja kaikki kolme riensivät paikalle, mistä eläimet olivat hypänneet. Katsahtaessaan äyrään yli he näkivät alhaalla tasangon, mutta ei mitään paksusarvia. Mihin ne olivat joutuneet?
— Tuolla, huudahti Francis, — tuolla ne menevät! ja hän osoitti kauaksi preerialle, missä useita punertavia esineitä nähtiin kiitämässä Llano Estacadon etäisiä jyrkänteitä kohti. Lucien näytti nyt veljilleen muutamia pengermäisiä askelmia kalliossa, joita eläimet alas syöksyessään epäilemättä olivat käyttäneet apunaan, onnistuen täten pääsemään turvallisesti tasangolle.
Heti kun cimarronit olivat näkymättömissä, metsästäjät läksivät katsomaan ampumiaan eläimiä, jotka molemmat, koiras ja naaras, viruivat ruohikolla hengettöminä.
Metsästäjät vetivät esille puukkonsa ja nylkivät cimarronit ammattimiesten taitavuudella. Sen jälkeen he paloittelivat lihat voidakseen ne mukavammin kuljettaa leiriinsä. Nahoista he eivät välittäneet, joten ne saivat jäädä virumaan maahan siihen mihin ne olivat heitetyt.
Kun lampaat oli paloiteltu kukin nosti kimpaleen olalleen, ja niin he alkoivat kantaa niitä rotkoa kohti, aikoen palata noutamaan loput myöhemmin. Päästyään kohdalle, missä polku nousi kukkulan laelle, he näkivät, että oli vaikeata kulkea sitä pitkin taakkoja kantaen, onhan helpompi kiivetä jyrkännettä ylös kuin laskeutua alas. Heidän mieleensä juolahti uusi tuuma: he heittäisivät kimpaleet edellään rotkon pohjalle. Se ei vahingoittaisi lihoja, koska he aikoivat leikata ne viipaleiksi päivänpaisteessa kuivattamista varten, lian ja soran he taas helposti voivat pestä pois lähteellä, saatuaan sinne kaiken riistansa.
He ryhtyivät heti toimeen ja ottaen kappaleen kerrallaan heittivät ne alas rotkoon, jonka pohjalle he näkivät niiden putoilevan kallioiden väliin. Sitten he menivät takaisin tappopaikalle, sälyttivät itselleen uudet kuormat ja palasivat kuilun partaalle.
Heidän astahtaessaan heittämään niitä alas heidän silmiänsä kohtasi näky, joka sai jokaisen pudottamaan heti taakkansa. Kuilun pohjalla liikuskeli lihapalojen keskellä jotakin kamalaa — iso ja rumannäköinen eläin. Sen suuri koko, pitkä, pörröinen harmahtavan ruskea turkki ja ennen kaikkea sen hurja ulkonäkö eivät jättäneet mieliin epäilystäkään siitä mikä se oli. Se oli vuoriston hirviö — harmaakarhu!
Se oli melkein kaksi kertaa tavallisen karhun kokoinen, ja erosi viimemainitusta muissakin suhteissa. Sen korvat olivat pystymmät, ja sen silmät kellertävän ruskeat, tulisemmat ja kiiluvammat, pää ja kuono olivat leveämmät — suuremman rohkeuden ja voiman merkki, — ja pitkät, puolikuun muotoiset jalkojen pörröisestä karvapeitteestä esiin pistävät kynnet voi selvästi erottaa kukkulalle asti. Se oli juuri repinyt niillä yhden lihakimpaleen pieniksi palasiksi ahmien sitä poikien saapuessa jyrkänteen reunalle. Se oli niin ahkerassa syömispuuhassa, ettei huomannut heitä.
Pojat pudottivat taakkansa maahan, ja seisahduttuaan hetkiseksi katsomaan alas he ryntäsivät takaisin noutamaan pyssyjään. Siepattuaan ne he tarkastivat ne huolellisesti nähdäkseen olivatko nallihatut ja sytytinpuikot kunnossa. He olivat panostaneet ne jo ennen kuin aloittivat cimarronien nylkemisen. He hiipivät nyt varovaisesti rotkolle ja katsahtivat reunan yli. Kauhukseen he näkivät, ettei vain yksi karhu, vaan kolme sellaista hirviötä oli lihojen kimpussa. Yksi oli muita pienempi ja erosi niistä väriltään. Se oli aivan musta ja olisi aivan hyvin voinut käydä täysikasvuisesta mustakarhusta. Sellainen se ei kuitenkaan ollut, vaan iso penikka, ja molemmat toiset olivat sen vanhemmat.
Kaikki kolme ahmivat tuoretta lihaa ilmeisesti suurella riemulla, vähät välittäen mistä sellainen onnenpotku oli niiden osaksi tullut. Ne mörähtelivät äänekkäästi ikään kuin ilmaistakseen mielihyväänsä, mutta joskus vanha uros murahti vihaisestikin pennun häiritessä sen ateriaa. Naaras sitä vastoin asetteli repiessään lampaanlonkkaa kappaleiksi aina herkullisimmat palat mustan pentunsa kuonon eteen ja sivellen sitä tuon tuosta leikillisesti käpälällään kehotteli sitä pitämään puoliaan. Välistä ne söivät seisoen kahdella jalalla pitäen lihaa etukäpäliensä välissä. Toisinaan ne taas asettivat kimpaleen kallion reunalle ja ahmivat siitä kaikessa rauhassa. Niiden kidat ja kynnet olivat punaiset verestä, jota vielä tihkui nopeasti teurastetuista lihoista, ja tämän vuoksi kolmio näytti vielä julmemmalta.
Veljekset katselivat tätä näkyä kauhun tuntein, eikä ihmekään. He olivat kuulleet harmaakarhuista kertomuksia, jotka olisivat saaneet uljaammatkin sydämet pamppailemaan pelosta. He tiesivät, ettei kukaan metsästäjä uskalla hyökätä tämän eläimen kimppuun jalkaisin, ja hevosenkin selässä ja varustettuna luotettavalla kiväärillä hän rohkenee yrittää sitä vain avoimella paikalla tietäessään voivansa paeta nopealla ratsullaan. He tiesivät, että tämä karhu ajaa usein takaa isoissakin joukoissa kulkevia metsästäjiä, sitten kun jokainen on ampunut sitä, sillä harmaakarhun ruumiiseen on lähetetty toisinaan kaksikymmentäkin luotia eläimen siitä tupertumatta. Kaikki nämä seikat tulivat sillä hetkellä poikien mieleen. Ei siis ihme, että he tunsivat pelkoa.
He olivat vaarallisessa asemassa. Rotkotie oli karhujen hallussa. Ei ollut mitään muuta polkua, jota pitkin he olisivat päässeet hevostensa luo. He olivat kiertäneet melkein koko kukkulan etsiessään sellaista aamulla. He olivat nähneet että töyräs oli äkkijyrkkä kaikilta sivuiltaan ja olivat myöhemmin huomanneet, että rotkon ja heidän lähtökohtansa välikin oli samanlaista. Miten he siis pääsisivät takaisin leiriinsä? Oli ainoastaan yksi tie — se, joka kulki alas rotkoa, ja karhut hyökkäisivät varmaan heidän kimppuunsa, jos he yrittäisivät käyttää sitä.
Pojat tuijottivat toisiinsa kuiskaillen hiljaa. Kaikki kolme käsittivät asemansa vaarallisuuden. Lähtisivätkö karhut nälkänsä tyydytettyään pois rotkosta? Eivät suinkaan. Luolassa, jonka he olivat huomanneet, oli epäilemättä niiden pesä. Jos ne menisivätkin sinne, niin mitä takeita oli, etteivät ne hyökkäisi sieltä poikien niskaan näiden kavutessa alas? Ja silloin ne tavoittaisivat heidät helposti irtonaisten kivimöhkäleiden ja pensaiden keskeltä. Joku heistä tai kaikki kolme joutuisivat niiden uhriksi, jos he yrittäisivät alas.
Ehkä karhut lähtisivät tasangolle? Ehkä ne menisivät lähteelle asti juomaan. Mutta silloinkin ne näkisivät mahdollisesti metsästäjät näiden tullessa alas ja voisivat tavoittaa heidät helposti ennen kuin he ehtisivät leiriin tai ratsuilleen. Hevoset olivat irti ja olivat nyt melkoisen matkan päässä aavikolla. Tämä ajatus tuotti laihaa lohtua ja he kävivät vielä alakuloisemmiksi aavistellessaan, etteivät pedot kenties olisikaan tyytyväisiä ateriaansa vaan niiden päähän saattaisi pistää kavuta kukkulalle etsimään lisää! Tämä pelko oli kaikkein hirvittävin, koska pojat tiesivät, ettei laella ollut mitään paikkaa, missä he olisivat voineet piileskellä. Alasmeneminen taas ei voinut tulla kysymykseenkään.
Näiden kauhunajatuksien vallassa he lyyhistyivät maahan polviensa varaan, milloin tirkistellen varovaisesti aloekasvien lehtien lomitse, milloin kuiskaillen toisilleen kaikenlaisia mieleen juolahtavia pakosuunnitelmia. Kaikki nämä suunnitelmat perustuivat kuitenkin siihen heikkoon toivoon, että karhut poistuisivat rotkosta joksikin aikaa ja antaisivat heille tilaisuuden mennä alas. Mitään muuta keinoa tästä pulasta selviytyäkseen he eivät voineet keksiä.
Basilin mieleen juolahti ajatus ampua tarkasti tähdäten jotakuta eläimistä. Francis kannatti tätä tuumaa Lucienin ollessa yhtä kiivaasti sitä vastaan. Lucien arveli, että se vain ärsyttäisi karhuja saaden ne hyökkäämään heti ylös, ja lisäsi, ettei ollut mitään mahdollisuutta surmata ainoatakaan niistä yhdellä luodilla, ellei se lävistäisi aivoja tai sydäntä, ja koska heidän täytyi tähdätä kallion yli, tulos oli hyvin epävarma. Ja jos yksi kaatuisikin, niin toiset kostaisivat toverinsa kuoleman. Yhteislaukaus ei kellistäisi niitä kaikkia.
Lucienin todistelut saivat voiton, ja hänen vähemmän varovaiset veljensä luopuivat ampumisaikeestaan ja pysyivät hiljaa, tuijottaen yhä alas rotkoon.
He olivat siinä lähes puoli tuntia vaanimassa ja odottamassa. Karhut lopettivat ateriansa ahmittuaan jokaisen lihapalan. Olivatko ne tulleet kylläisiksi? Eivät. Lampaankoipi on vain suupala harmaakarhun verisen nälän tyydyttämiseksi, ja se näkyi vain kiihottaneen niiden ruokahalun ylimmilleen. Ne arvasivat, mistä niiden ateria oli kotoisin, arvasivat sen tulleen ylhäältä kukkulalta, ja sinne siis oli lähdettävä päivällisen hakuun. Ne katsahtivat ylöspäin. Pojat vetivät äkkiä päänsä pois ja kätkeytyivät lehvien taakse. Liian myöhään! Karhut olivat nähneet heidät ja alkoivat samassa laukata ylöspäin!
Poikien ensimmäinen ajatus oli paeta, ja he hypähtivät jaloilleen. Basil päätti kuitenkin koettaa, eikö kiväärinkuula kykenisi hillitsemään lähestyvää vihollista. Hän tähtäsi ja laukaisi. Nähdessään hänen ampuvan veljet seurasivat hänen esimerkkiään, Francis tyhjensi pyssynsä molemmat piiput, jotka olivat täytetyt hirvihauleilla. Yksi karhuista — se oli pentu — kieri rotkoa pitkin taaksepäin, mutta yhteislaukauksen jälkeen nähtiin isoimman niistä kömpivän ylöspäin möristen raivokkaasti. Metsästäjillä ei ollut aikaa panostaa pyssyjänsä uudestaan ja he juoksivat pakoon kukkulan lakea pitkin, tuskin tietäen mille suunnalle mennä. Puoliväliin päästyään kaikki kolme pysähtyivät katsahtamaan taakseen. Etummainen karhu oli juuri nousemassa kallionreunan yli, ja seuraavassa silmänräpäyksessä sen pitkä ruumis ojentui takaa-ajoon. He olivat toivoneet, että lihakimpaleet kiinnittäisivät sen huomion ja houkuttelisivat sen syrjään. Niin ei tapahtunut. Lihat eivät olleet aivan sen tiellä ja sitä paitsi näytti lähenevä eläin perin raivostuneelta. Luoti oli haavoittanut sitä ja se tahtoi kostaa.
Tämä oli kamala hetki. Vihainen karhu oli enintään kolmensadan metrin päässä. Se tavoittaisi heidät muutamassa sekunnissa, ja joku joukosta oli jäävä sen uhriksi.
Tällaisissa vaikeissa tilanteissa, kun on tehtävä ratkaisu, rohkeat sielut ovat kekseliäimmillään. Niin oli Basilinkin laita. Hän oli yltiöpäinen ja usein varomaton, mutta äärimmäisen vaaran uhatessa hän tuli tyyneksi ja harkitsevaksi vieden siinä voiton Lucien-veljestäänkin. Ajatus, joka omituista kyllä ei tähän asti ollut pistänyt hänen tai veljien päähän, juolahti nyt tuhon väijyessä hänen mieleensä. Hän muisti, että harmaakarhu ei kiipeä puuhun!
— Puihin, puihin! ja samalla hän tarttui käsivarsillaan erääseen mäntyyn ja kiipesi ylöspäin niin nopeasti kuin kykeni.
Sekä Lucien että Francis noudattivat hänen esimerkkiänsä, turvautuen kumpikin itseään lähimpään puuhun, sillä karhu ei ollut kahtakymmentäkään askelta heistä jäljessä, eikä siis ollut aikaa sopivimman valitsemiseen. Ennen kuin peto saapui paikalle olivat kuitenkin kaikki orsillaan niin korkealla kuin petäjien oksat heitä varmasti kannattivat.
Karhu laukkasi paikalle ja nähdessään, mihin he olivat kadonneet, juoksi puulta puulle möristen raivosta ja pettymyksestä. Se nousi takajaloilleen ja yritti tavoittaa alimpia oksia etukäpälillään ikään kuin aikoen kiskoutua ylös taikka raastaa puun maahan. Se hyökkäsi vuoron perään kutakin petäjää vastaan ravistaen niitä hurjasti ja lennätellen kynsillään niistä kuorta isoina kappaleina. Varsinkin yksi — se, mihin Francis oli turvautunut ja joka oli nuori puu — huojui niin rajusti, että siinä istuja oli vaarassa paiskautua maahan. Mutta pelko siitä, että niin kävisi, sai Francisin ponnistamaan kaikki voimansa ja Basilin ja Lucienin huutojen rohkaisemana hän pysytteli miehuullisesti oksallaan.
Kun karhu jonkun ajan kuluttua näki, ettei voinut ravistaa häntä alas, se luopui yrityksestä ja koetteli jälleen voimiaan niitä puita vastaan, joihin toiset olivat kiivenneet. Tulos oli sama. Karhu nylki kaarnan täydellisesti niin korkealta kuin se ulottui ja iski hampaillaan ja kynsillään sellaisia lovia runkoihin, että pojat pelkäsivät sen mahdollisesti saavan päähänsä kaluta ne kokonaan poikki. Se olisi ollut sille helppoa, mutta — onneksi heille — harmaakarhulla ei ole juuri ajatuskykyä, muutoin heidän kohtalonsa olisi ollut kauhea.
Huomattuaan vihdoin, ettei voinut raastaa puita kumoon eikä pudistaa poikia niistä, karhu luopui yrityksestään ja tallusteli kotvan aikaa puulta toiselle kuin vartija, milloin päästäen äänekkään nuuhkaisun, milloin hurjasti möristen. Vihdoin se oikaisi pitkän ruumiinsa maahan ja näytti nukkuvan!
Mihin emokarhu ja pentu olivat joutuneet? Olivatko molemmat kaatuneet niihin sattuneista luodeista? Kumpaakaan ei ollut vielä ilmestynyt kukkulalle, jonka pinnasta pojat voivat nähdä jokaisen tuuman. Ne olivat siis vielä rotkossa, mutta kuolleinako vai elävinä, oli ratkaisematon kysymys. Marengo oli viisaasti pidättynyt hyökkäämästä karhun kimppuun ja paennut laen toiselle reunalle, jossa se oli pelosta kyyristyneenä, varoen näyttäytymästä.
Nuoret metsästäjät olivat nyt entistä vaikeammassa asemassa. He eivät uskaltaneet tulla puista alas, koska putoaisivat silloin varmasti hirviön kitaan, ja he kärsivät kipua istuessaan kahareisin oksilla. Sitä paitsi heitä vaivasi jano — mitä kauhein jano. He eivät olleet ottaneet vettä mukaansa aamulla. Aurinko paistoi polttavan kuumasti, ja jo paksusarvia nylkiessään pojat olivat valittaneet veden puutetta. Nyt he alkoivat kärsiä janosta enemmän kuin mistään muusta. Miten heille kävisi jos karhu pysyisi vähänkin aikaa paikallaan? Heidän täytyi joko pudottautua maahan ja tulla heti revityiksi tai nääntyä hitaasti oksillaan. Nämä olivat ainoat vaihtoehdot!
Heidän pyssynsä olivat maassa, jonne he olivat ne kiireissään heittäneet, eivätkä he uskaltaneet laskeutua alas ottamaan niitä. He olivat aivan avuttomia voimatta muuta kuin odottaa surkeata loppua. Ikään kuin kohtalo olisi tahtonut kiusata heitä Tantaluksen tuskilla he näkivät ensi kertaa retkensä päämäärän, näkivät eläimet, joita niin kauan olivat toivoneet tapaavansa. He näkivät puhveleita!
Lounaan puolella liikkui tasangolla joukko mustia hahmoja. Ne kulkivat edes takaisin, milloin yhtyen laumoiksi, milloin hajaantuen säännöttömien sotaväenosastojen tapaan. Kilometrittäin vihreätä preeriata oli niiden mahtavien ruhojen kirjavoittama tai peittyi kokonaan näkyvistä.
Ne tuntuivat liikkuvan pohjoista kohti kukkulan ja Llano Estacadon välillä leviävillä tasaisilla niityillä. Tämä otaksuma osoittautuikin oikeaksi, sillä muutamassa minuutissa etumaiset olivat kulkeneet kappaleen matkaa yhdensuuntaisesti kukkulan kanssa, ja pojat kykenivät erottamaan parven etujoukkona kulkevien härkien pörröiset, leijonamaiset ruumiit. Toisenlaisissa olosuhteissa tämä olisi ollut todellakin ilahduttava näky. Nyt se teki vain heidän asemansa entistäkin sietämättömämmäksi. Puhvelit vaelsivat pohjoiseen päin. Jos he pelastuisivatkin, niin jonkin ajan kuluttua he eivät ehkä enää voisi saavuttaa eläimiä. Ja vaikka he eivät joukosta erottaneet mitään valkoisia — päälauma kun oli pitkän matkan päässä — oli hyvin luultavaa, että niin suuresta laumasta tapaisi jonkun sellaisenkin.
Kaikkien kolmen katsellessa yhä ohi vyöryviä mustia laumoja Basil päästi iloisen äännähdyksen tai oikeammin riemuhuudon. Hänellä oli puustaan esteetön näköala läntiselle tasangolle.
— Tuolla, tuolla! hän huudahti, — katsokaahan keskelle laumaa!
Katsokaa, veljet… se kiiltää auringossa… valkoisena… valkoisena!
Hurraa, hurraa!
Basilin puhe oli tuskin johdonmukaista. Eikä sitä ollut hänen veljiensäkään heidän nähdessään mitä hän oli tarkoittanut. Se ei voinut olla mitään muuta — kaikki olivat varmat siitä — kuin heidän kauan ja monia vastuksia uhmaillen etsimänsä valkoinen puhveli. Kaikki kolme hurrasivat äänekkäästi ja unohtivat hetkiseksi vaaran. Heidän huutonsa havahduttivat alhaalla lepäävän harmaan hirviön, joka nousi veltosti jaloilleen ja alkoi taas möristen kähmiä puiden ympärillä. Sen näkeminen palautti pian metsästäjien mieleen kamalan todellisuuden.