PELASTUMINEN KARHUN KYNSISTÄ
He istuivat tuntikausia tässä tuskallisessa asennossa, milloin katsellen alaspäin hurjaan vanginvartijaansa, joka väijyi väsymättömästi alhaalla, milloin taas tasangolle, jolla tummat laumat yhä jatkoivat kulkuaan. Puhvelit vaelsivat tuntikausia pohjoista kohti, kunnes laskeva aurinko loi punervan hohteen niiden ruskeisiin ruumiisiin. Vielä pari kertaa pojat luulivat näkevänsä laumassa valkoisia, mutta heidän silmänsä olivat hämärtyneet tähystelemisestä, ja tuska teki heidät nyt välinpitämättömiksi kaikelle muulle paitsi omalle kurjuudelleen. Epätoivo oli voittanut toivon, sillä he olivat menehtymäisillään janosta ja kuolema tuijotti heitä vasten kasvoja.
Pitkän ajan kuluttua karhu laskeutui taas maahan ja asettaen etukäpälänsä päänsä yli näkyi nukahtavan. Basil ei voinut kestää enää kauempaa ja päätti tehdä pakoyrityksen.
Varoittaen veljiänsä pysymään hiljaa hän livahti puusta alas ja hiipi äänettömillä, kissamaisilla askeleilla kentän yli etsimään pyssyään. Hän sai sen pian käsiinsä ja palaten puunsa luo kiipesi jälleen ylös. Heiluvien oksien rasahdukset herättivät karhun, joka hyppäsi ylös ja hyökkäsi puuta kohti. Jos se olisi ehtinyt hituistakin aikaisemmin, olisi Basilin käynyt huonosti, sillä eläimen kohottautuessa runkoa vasten sen kuono kosketti melkein pojan jalkoja. Tuuman väli oli tässä todellakin kilometrin arvoinen, ja Basil pelastui. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän istui oksalla ja panosti kaikessa rauhassa kivääriään!
Karhu näytti omituista kyllä käsittävän tämän liikkeen. Ikään kuin tietoisena vaarasta se pysytteli etäämpänä puista ja samoillessaan ympäriinsä se sattui nyt ensi kertaa paikalle, jossa villilampaiden lihojen jäännökset olivat. Se alkoi repiä ja ahmia niitä. Se oli vielä pyssynkantaman, joskaan ei varman ampumamatkan päässä. Mutta Basil, joka tiesi voivansa panostaa kiväärinsä uudelleen, päätti joko pakottaa eläimen poistumaan kauemmaksi tai houkutella sen kyllin lähelle, ja tähtäsi ja laukaisi. Luoti osui karhun olkapään juureen, sillä sen huomattiin kääntävän päätään ja riuhtaisevan sitä kohtaa hampaillaan, samalla kun se karjahti raivosta ja tuskasta. Silti se jatkoi yhä ahneesti ateriaansa.
Basil panosti ja laukaisi jälleen. Tällä kertaa eläin sai luodin päähänsä. Se jätti saaliinsa ja laukkasi takaisin puiden luo, tarttuen ensin yhteen ja sitten toisiin, yrittäen yhä uudestaan raastaa ne maahan. Vihdoin se saapui Basilin puulle ja sieppasi sen hurjaan syleilyynsä. Sitä nuori metsästäjä odottikin. Hän oli ripeästi asettanut kivääriinsä uuden panoksen, ja karhun seisoessa pystyssä oksien alla hän kumartui alaspäin, kunnes pyssynpiippu kosketti melkein eläimen kuonoa. Sitten kuului pamaus, tulivirta räiskähti vasten pedon naamaa, ja seurasi kova jymähdys. Savun hälvettyä nähtiin karhu potkimassa ja sätkyttelemässä maassa. Lyijyinen viestinviejä oli tehnyt tehtävänsä. Se oli lävistänyt aivot, ja hetken kuluttua pörrökarvainen hirviö virui liikkumattomana.
Pojat pudottautuivat nyt puista. Francis ja Lucien juoksivat noutamaan pyssynsä, ja kun kaikki kolme olivat huolellisesti panostaneet ne uudestaan, he riensivät rotkoa kohti, jäämättä tarkastelemaan surmattua vihollista. Jano kiusasi heitä edelleen, ja he ajattelivat vain alas lähteelle pääsemistä. Heillä oli syytä toivoa, että emokarhu pentuineen oli saanut surmansa heidän ensimmäisistä laukauksistaan ja tie oli nyt selvä.
Heidän pettymyksensä oli suuri, kun he katsahtaessaan alas rotkoon näkivät pennun lyyhistyneenä lähelle sen pohjaa ja emon seisomassa vartijana sen vieressä. Pentu oli nähtävästi kuollut. Sitä pahempi, sillä äiti ei nyt jättäisi sitä hetkeksikään, ja molemmat olivat suoraan polulla. Karhu liikkui edestakaisin kalliolla, lähestyen toisinaan poikastaan ja koskettaen sen ruumista kuonollaan ja päästäen sitten matalan, valittavan ulinan, mitä oli surkeata kuunnella.
Pojat näkivät heti, että heidän asemansa oli miltei entistä pahempi. Raivostunut emo katkaisi paluutien, ja se saattaisi pysyä paikoillaan epämääräisen ajan. Ampuisivatko he sitä ja yrittäisivät vielä kerran pelastua puihin? Tätä vaihtoehtoa heillä oli syytä pelätä. Tuskallinen kokemus sai heidät luopumaan sellaisesta tuumasta. Mitä sitten? Jäädäkö paikoilleen päivänlaskuun asti ja hiipiä sitten pimeässä ohi? Ehkä karhu vetäytyisi luolaansa ja antaisi heille tilaisuuden siihen. Mutta sillä välin he olisivat janoon kuolemaisillaan.
Tällöin Lucienin mieleen juolahti onnellinen ajatus. Paikalla oli isoja piikkikaktuksen palloja. Hän muisti lukeneensa, että erämaiden matkustajat olivat sammuttaneet usein janonsa niillä. Pian päästiin kasveihin käsiksi, ja pojat avasivat veitsillään niiden mehukkaat pallot. Muutamassa minuutissa heidän janonsa oli lieventynyt ja melkein unohtunutkin. Mutta karhu oli yhä rotkossa, ja niin kauan kun se viipyi siellä ei heillä ollut mahdollisuutta päästä takaisin leiriin. He käsittivät kuitenkin, ettei ollut muutakaan neuvoa kuin odottaa yötä ja toivoa, että pimeys toisi mukanaan jonkin käänteen heidän edukseen.
Yö tulikin pian, mutta ei pimeä. Sattui olemaan kirkas kuutamo, ja he huomasivat heti, että nyt olisi aivan yhtä vaarallista mennä rotkoon kuin päivälläkin. He saattoivat kuulla alhaalta karhun korskunnan ja mörinän ja tiesivät, että se hallitsi vielä solaa. Jos he yrittäisivät laskeutua, se keksisi heidät ennen kuin he olisivat päässeet alas. Se kuulisi heidän kapuamisensa kallioissa ja pensaissa. Karhu olisi edullisemmassa asemassa, koska se voisi odottamatta hyökätä heidän päälleen. Ja vaikka väylä olisi ollut aivan vapaakin, olisi heille käynyt vaikeaksi laskeutua jyrkkää solaa pitkin öiseen aikaan. He eivät uskaltaneet yrittää sitä. Paljon tuumailtuaan he päättivät siis odottaa aamua.
He pysyivät valveilla koko pitkän yökauden. He kuulivat ratsujensa hirnunnan alhaalta, eläin-parat ihmettelivät, mihin niiden isännät olivat joutuneet. Jeanetten hirnahdukset kaikuivat hurjasti kallioista, ja niihin vastasi preeriasuden kiljuminen ja ulvonta. Nämä äänet yhtyneinä karhun turmaa uhkaaviin mörähdyksiin karkoittivat unen poikien silmistä. He eivät uskaltaneet nukahtaa kiipeämättä puihin, koska eivät tienneet, milloin kontio saattaisi tulla kukkulalle. Vuoripetäjän oksalla nukkuminen on pikemmin tuskallista kuin hauskaa, ja niinpä kaikki kolme pysyttelivät mieluummin valveilla.
Aamu sarasti vihdoin. Sen ensi kajastuksessa he näkivät, että pörröturkkinen vartija oli yhä paikallaan. Se istui samalla kohtaa ikään kuin suojelemassa kuollutta pentuaan. Pojat, varsinkin Basil, alkoivat tulla kärsimättömiksi. Heillä oli nälkä, vaikka villilampaan lihoista oli tosin vielä jäljellä rippeitä, mitkä he olisivat voineet syödä. Lisäksi heitä janotti. Kaktuksen mehu lievensi, mutta ei sammuttanut heidän janoansa. He ikävöivät viileätä kulausta alhaalla olevasta lähteestä. Puhvelitkin olivat siirtyneet pohjoisempaan vaelluksellaan. Ehkä he eivät tavoittaisi niitä enää koskaan. Ehkä he eivät enää milloinkaan saisi sellaista tilaisuutta sen saaliin hankkimiseen, jonka toivossa olivat kaikki nämä kärsimykset kestäneet. Nämä mietteet vaikuttivat kaikkiin, mutta varsinkin Basiliin. Oli tehtävä jokin yritys päästä tasangolle tästä korkealla sijaitsevasta vankilasta.
Basil ehdotti karhun ärsyttämistä ampumalla sitä. Silloin se seuraisi heitä kuten edellinenkin, ja sen osaksi tulisi sama kohtalo. Tuumalla oli onnistumisen mahdollisuuksia, mutta se olisi ollut vaarallista kokeilua. Lucien ehdotti, että kaksi heistä kiertäisi kuilun reunaa pitkin ja tutkisi sen tarkemmin kolmannen jäädessä pitämään silmällä karhua. Kenties he vielä löytäisivät toisenkin tasangolle johtavan polun. Tämä oli tosin heikko toive, mutta tarkastus veisi vain muutaman minuutin ja siksi Lucienin neuvoon suostuttiin.
— Kunpa minulla vain olisi köysi, huomautti Francis, — niin hinaisimme itsemme alas ja vanha harmaatalja voisi jäädä iäksi paikalleen, jos sitä haluttaa.
— Haa, huusi Basil ikään kuin jokin suunnitelma olisi äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, — kylläpä olemme olleet pölkkypäitä! Miksemme ajatelleet sitä ennemmin? Minä toimitan teidät alas käden käänteessä… tulkaa!
Basil harppasi paikalle, missä teurastetut paksusarvilampaat olivat. Sinne päästyään hän veti esille metsästyspuukkonsa ja levitettyään yhden nahoista maahan alkoi leikata sitä kaistaleiksi. Lucien, joka arvasi heti hänen aikomuksensa, auttoi häntä. Francis palasi rotkon päähän vartioimaan karhua.
Muutamassa minuutissa veljekset olivat leikelleet molemmat nahat, ja maa peittyi pitkillä suikaleilla. Nämä he sitoivat lujasti yhteen — asettaen männynoksista tehtyjä palikoita poikittain solmuihin —, kunnes heillä oli nelisenkymmentä metriä pitkä nahasta valmistettu köysi.
Nyt he menivät sopivalle kallionkielekkeelle, jonka reunalla kasvoi petäjä, ja sitoivat valmistamansa köyden toisen pään sen rungon ympärille. Toiseen päähän he kiinnittivät Marengon, kolme pyssyään — Francis oli näet saapunut paikalle — ja näiden lisäksi ison kiven koetellakseen köyden kestävyyttä ennen kuin kukaan heistä uskaltautuisi sen varaan. Kaikki nämä laskettiin nyt alas, ja pian he näkivät niiden pysähtyvän ruohikolle.
Köysi pingoitettiin nyt yläpäästään ja Marengon liikuteltavaksi liian raskaan kiven paino piti sen tiukkana alhaaltapäin. Francis lipui ensimmäisenä köyttä pitkin tasangolle. Se ei tuottanut hänelle suuria vaikeuksia, koska puupalikat soivat askelmina lepokohtia ja estivät häntä luisumasta liian nopeasti. Sitten seurasi Lucien ja viimeisenä Basil. Näin he vähemmässä kuin puolessa tunnissa siitä kun pelastussuunnitelma juolahti heidän mieleensä, olivat päässeet kaikki turvallisesti pinnalle.
Alas päästyään he eivät tuhlanneet aikaa. Marengo päästettiin vapaaksi, ja koko joukkue riensi siihen suuntaan, missä hevoset olivat. Ne saavutettiin pian, vietiin leiriin ja satuloitiin, ja metsästäjämme tunsivat olonsa turvalliseksi.
He päättivät kuitenkin olla viipymättä kukkulan luona ja ratsastaa pois niin pian kuin olivat syöneet jotakin. Sytytettiin siis pieni tuli, ja he sammuttivat nälkänsä kiireisesti käristetyllä karhunlihan kimpaleella. Basil olisi halunnut palata ratsain ahdistamaan rotkossa olevaa karhua, mutta varovaisempi Lucien sai hänet luopumaan aikeesta, ja pitäen hevosensa valmiina he sälyttivät leiritarpeensa Jeanetten selkään ja lähtivät jälleen jatkamaan matkaansa.
LUURANKO ILLALLISEKSI
Pojat olivat nyt saapuneet isolle puhvelireitille. Pysähtymättä he käänsivät hevosensa oikealle ja seurasivat jälkiä. Ne johtivat suoraan pohjoiseen, eikä niiden seuraaminen ollut vaikeata, koska ruohoaavikko oli sorkkien rikkipolkema kilometrien leveydeltä, ja muutamin kohdin, missä maaperä oli pehmeämpää ja savisempaa, se näytti aivan kuin auralla käännetyltä. Toisin paikoin sitkeä vihreä turve oli vastustanut sorkkaa, mutta siinäkin ruoho oli niin poljettua, että latu oli aivan selvästi näkyvissä. Pieni joukko ratsasti siis rivakasti eteenpäin toivoen varsin pian saavuttavansa puhvelit.
Mutta heidän toivonsa ei ollut täyttyvä niin pian. Eläimet olivat lähteneet vuotuiselle matkalleen pohjoiseen ja koska ne olivat miltei lakkaamatta kulussa, pysähtyen tuskin syömään, niiden tavoittaminen ei ollut niinkään helppoa. Yöksi poikien täytyi poiketa reitiltä saadakseen ruohoa hevosilleen, sillä ainakaan kuuden kilometrin säteellä ei ollut korttakaan kasvamassa.
Nyt joukkomme alkoi kuitenkin kärsiä puutetta, joka synnytti heissä vakavaa pelkoa. Heidän karhunlihavarastonsa loppui toisen päivän iltana. Jäljellä ei ollut rahtuakaan ja he paneutuivat nälkäisinä nurmelle nukkumaan ilman illallista. Heidän mielensä kävi sitäkin apeammaksi, koska he kulkivat täysin riistattoman seudun läpi, jolla puhveleita, jotakuta antilooppia tai kaikkialla hiipiviä preeriasusia lukuunottamatta ei koskaan näe mitään otusta. Se oli luonnostaan täysin autiota seutua, vaikka kuivat tasangot olivatkin kuuluisan puhvelinruohon peittämät. Se on puhvelien mieliruokaa.
Antiloopit taas rakastavat näitä autioita erämaita, koska niiden aukeaus tarjoaa niille tilaisuuden välttää jokaisen vihollisen nopeutensa ansiosta. Täällä ne olivat kuten tavallista arempia, ja vaikka tien varrella nähtiin useita, yrittivät metsästäjämme turhaan lähestyä niitä ampumamatkan päähän. Susia he olisivat voineet ampua, mutta he eivät vielä olleet valmiit tyydyttämään nälkäänsä niiden lihalla. Oli ilmeistä, että laajoja susilaumoja oli kulkenut eteenpäin kieppuen puhvelien kintereillä. Tuon tuostakin näkyi polulla tämän todistuksena puhtaaksi kaluttuja puhvelien luurankoja. He tiesivät, että ne olivat olleet vioittuneita tai laumasta eksyneitä, sillä laumojen muuttoaikana tapahtuu lukuisia onnettomuuksia, johtuen muun muassa siitä, että sonnit puskevat toisiaan tai että iän ja sairauksien heikontamia eläimiä uupuu tielle. Muutoin eivät sudet suinkaan yrittäisi seurata niitä, sillä terve ja voimakas puhveli kykenee hajoittamaan kokonaisen lauman näitä hiiviskeleviä, salakavalia pelkureita.
Mutta sellaisten puhvelijoukkojen vaeltaessa yhdessä sattuu tavallisesti monta tapaturmaa. Vanhoja, heikkoja ja väsyneitä joutuu erilleen tovereistaan, moni eläin vaipuu liejuun mutaisten jokien varsilla tai hukkuu niiden yli mentäessä, tiineitä lehmiä jättäytyy jälkeen laumasta, tai jo poikineet viivästyvät imettäessään vasikoitaan. Kaikki nämä mahdollisuudet ja niihin liittyvä vielä houkuttelevampi toive, että puhvelien kimppuun hyökkää joukko metsästäviä intiaaneja, samoiluttaa usein susilauman satoja kilometrejä aavikon yli vaeltavan suurlauman kintereillä. Monilla näistä susista, valkoisilla enempää kuin preeriasusillakaan ei näytä olevan mitään vakinaista asuinpaikkaa, ne häilyvät vain puhvelijoukkojen liepeillä näiden laajalle ulottuvilla muuttoretkillä.
Pojat menivät siis nukkumaan ilman illallista. Kolmantena päivänä he alkoivat todenteolla tuntea nälän tuskia. Autioilla tasangoilla, jotka levisivät äärettöminä heidän ympärillään ei näkynyt ainoatakaan eläintä. Heidän ratsastaessaan puolipäivän aikaan villiä marunaa kasvavan tiheikön läpi, pari preeriateertä, joka on teerisuvun suurin, pyrähti lentoon hevosten päiden edestä. Francis, jolla oli aina pyssynsä valmiina, ampui niitä, mutta ne olivat liian kaukana, ja seuraavassa silmänräpäyksessä molemmat hävisivät aavikon aaltojen taakse. Näky ärsytti onnettomia metsästäjiä ja lisäsi heidän valtavaa ruokahaluaan. He tunsivat, ettei ollut mitään mahdollisuutta hankkia syötävää ennen kuin saavuttaisivat puhvelit. Se oli heidän ainoa toivonsa, ja he kannustivat jälleen hevosiaan.
Illan tullen heidän nälkänsä oli kasvanut aivan valtavaksi, ja kaikkien silmät harhailivat vähän väliä Jeanetteen ja Marengoon. He alkoivat miettiä, olisiko välttämätöntä uhrata jompikumpi näistä eläimistä. Se olisi ollut surullinen valinta, koska he pitivät sekä muulia että koiraa pikemmin toverina kuin orjana. Molemmat olivat osoittautuneet hyvin hyödyllisiksi retkellä. Ilman Marengon apua ei Francisia olisi koskaan löydetty, ja Jeanettekin oli pelastanut heidät joutumasta otteluun toisen puuman kanssa. Tällaisten ajatusten liikkuessa metsästäjiemme mielessä he matkasivat kilometrimääriä saapumatta paikkaan, johon olisi voinut yöpyä. Vettä ei tavattu, ja ilman vettä ei ollut turvallista leiriytyä. Aikaisin iltapäivällä he olivat joutuneet kummalliselle seudulle, jonka yli puhvelitie heidät johti. Se oli osana preeriaa — sarja puhtaasta kipsistä muodostuneita matalia mäkiä. Ne ulottuivat heidän ympärilleen niin kauaksi kuin silmä kantoi, hohtaen joka puolella alabasterin valkoisina.
Maiseman yksitoikkoisuutta elähdyttämässä ei ollut puuta, ei pensasta, ei merkkiäkään kasvillisuudesta. Kääntyivätpä he mille taholle hyvänsä, heidän katseensa kohtasi kumpujen ja laaksojen kalkkimainen pinta, jonka maidonvärinen valkeus häikäisi silmää. Auringon taittuvat, ylöspäin heijastuvat säteet ikään kuin tunkivat heidän ruumiittensa läpi, ja niiden paahde tuotti heille ankaran janon. He hengittivät kuumaa kipsintomua täynnä olevaa ilmaa, puhvelilauman poljenta oli survonut liitumaisen kerroksen hienoksi jauheeksi. Tämä lisäsi heidän janoaan ja oli vaikea sanoa kärsivätkö he enemmän ruoan vai veden puutteesta.
Kuinka kauaksi tämä omituinen vyöhyke ulottui? He eivät voineet päätellä mitään sen laajuudesta. Lucien oli kuullut, että sellaiset muodostumat levisivät toisinaan kilometrien alueelle. Jos asia oli niin, he eivät kykenisi pääsemään sen yli, koska sekä he itse että heidän hevosensa olivat janoisia ja uuvuksissa. Ajaessaan innokkaasti puhveleita takaa he olivat levähtäneet perin vähän edellisinä päivinä. He alkoivat joutua pelon valtaan. Janon tunne kävi nälän tunnetta voimakkaammaksi, sen tuskat vaikeammiksi kestää.
Puhvelien jälkien opastamina he ratsastivat synkin mielin eteenpäin keskellä valkoista pilveä, joka verhosi heitä alati tällä taipaleella. Jälkien seuraaminen ei ollut vaikeata. Sakea pöly osoitti, mistä lauma oli kulkenut, ja siellä täällä isot, pyöreät kuopat olivat merkkeinä puhvelien piehtaroimisesta. Toivo, että nämä eläimet tavallisen vaistonsa opastamina olivat kulkeneet vettä kohti, ylläpiti jossakin määrin matkustajiemme voimia.
Illan varjot alkoivat verhota maata ja alabasterikummut saivat tuhansinertävän värityksen, kun pieni joukko pääsi pölyävistä kipsirotkoista ja hevosten kaviot jälleen polkivat vihreätä preeriata. Heidän edessään oleva seutu oli vielä aaltoilevaa, mutta he pysyttelivät hyvin merkityllä reitillä, ja heidän hevosensa astuivat reippaammin, ikään kuin maanpinnan muutos olisi antanut niille uusia toiveita. Edessä häämöittävä maisema elvytti uskoa, että vettä oli lähitienoilla. Ja niin olikin, sillä noustuaan preeriaylänteen harjalle, jonka poikki puhvelien tie kulki, he huomasivat pienen puron alhaalla notkossa. Sen havaitessaan Jeanette ja kaikki kolme hevosta heristivät korviaan ja pistäen uupuneinakin pieneksi raviksi olivat pian kummun juurella ja polviaan myöten vedessä.
Onneksi heille se osoittautui makeavetiseksi joeksi. Jos sen vesi olisi ollut suolaista, mikä on hyvin tavallista näiden kipsimuodostumain lähettyvillä, he eivät olisi voineet jatkaa matkaansa, vaan olisivat kaikki menehtyneet puron partaille.
Siinä oli kuitenkin makeata vettä, vilpoista ja raikasta, ja juotuaan ensin veljekset kylpivät sen laineissa, kunnes olivat huuhtoneet kirvelevän kipsintomun ruumiistaan. Sen jälkeen he ryhtyivät valmistamaan leiriään.
Runsaat siemaukset vettä, jota kaikki heistä olivat juoneet, lievensivät jossakin määrin heidän nälkäänsä ja he alkoivat miettiä, voisivatko antaa Jeanettelle armonaikaa edes aamuun asti. Tätä tuumiessaan he huomasivat, että Marengo oli harhaillut pois heidän luotaan. He katsahtivat ympärilleen ihmetellen, mihin se oli joutunut. He keksivät koiran jonkin matkaa ylempänä puron partaalla, missä puuhaili jonkin esineen kanssa. Kaikki juoksivat sinne. He näkivät sen kaluavan ison puhvelin luurankoa. Nälkäisen eläinparan täytyi kuitenkin tyytyä melkein pelkkään nuoleskelemiseen, sillä sudet eivät olleet jättäneet siihen edes senkään vertaa lihaa, että siitä olisi ollut sen pienimmän hampaan purtavaksi. Saaliinhimoiset eläimet olivat pureskelleet vieläpä ympärillä viruvat revityt nahankappaleetkin kuiviksi, ja luut kiilsivät kuin olisivat olleet veitsellä raapitut. Jos jotakuta tiedemiestä olisi käsketty valmistamaan luuranko museota varten, ei hän olisi voinut puhdistaa sitä huolellisemmin.
Tämän hyödyttömän luurangon katseleminen ei ollut ilahduttavaa, ja pojat aikoivat jo palata leiriinsä, kun Lucienin mieleen juolahti, että luista voisi ainakin keittää lientä. Hän mainitsi tästä tietysti toisille, ja päätettiin heti kokeilla. Tämä oli onnellinen tuuma. Epäilemättä luista, jotka eivät olleet vielä kuivuneet, vaan varsin tuoreita, saisi oivallista lientä, ja kaikki kolme ryhtyivät heti keittohommiin. Francis keräsi salvian varpuja tulen sytyttämiseksi, ja ottaen Lucienin pienen kirveen Basil alkoi irrotella luurangon kylkiluita ja nikamia. Lucien näki puron reunalla kasvavan useanlaisia yrttejä, hän meni tarkastamaan niitä toivoen löytävänsä joukosta villisipulia, preerianauriita tai kasviksia, jotka kelpaisivat heidän keittonsa höysteeksi. Kaikkien kolmen ollessa näin eri askareissaan kiinnitti Basilin päästämä äänekäs huudahdus veljien huomion. Se oli riemunkiljaisu, jota seurasi hurja, mielipuolen hohotusta muistuttava nauru.
Francis ja Lucien katsahtivat pelästyneinä ylös ajatellen, että jotakin ikävää oli tapahtunut, koska he eivät voineet käsittää, miksi Basil nauroi niin äänekkäästi sellaiseen aikaan ja sellaisten synkkien olosuhteiden vallitessa.
Hän jatkoi yhä nauramistaan ja heilutti kirvestä päänsä yli ikään kuin voitonriemussa.
— Tänne, veljet! hän kiljui. — Tulkaa tänne! Hahahaa! Täällä on illallista kolmelle nälkäiselle miehelle! Hahahaa! Kylläpä olemme aika tomppeleja! Olimme yhtä tyhmiä kuin aasi, joka mieluummin söi heiniä, vaikka sillä oli voileipiä vieressään. Kas tässä ja tässä ja tässä! Tässä on teille illallista, hahahaa!
Lucien ja Francis olivat nyt saapuneet paikalle ja nähdessään Basilin viittaavan isoihin puhvelin niveliin käsittivät hänen ilonsa syyn. Nivelet olivat täynnä ydintä.
— Kilokaupalla, puhvelin parhaita herkkupaloja… riittäisivät ravitsemaan tusinan meidänlaisiamme, ja kuitenkin olimme menossa illallisetta nukkumaan tai oikeastaan kuolemaisillamme nälkään yltäkylläisyyden keskellä! Ja sellaisten aarteiden keskellä olemme vaeltaneet jo kolme päivää! Nälkäännääntyminen olisi tosiaan ollut oikea rangaistus typeryydestämme. Mutta tulkaa ja auttakaa minua kantamaan nämä nivelet tulelle. Näytän teille, kuinka illallista keitetään.
Puhvelissa on kahdeksan ydinluuta, jotka sisältävät useita kiloja tätä ainetta. Kuten Basil oli kuullut vanhoilta metsästäjiltä, pidetään sitä eläimen herkullisimpana osana ja jätetään harvoin käyttämättä, kun puhveli on tapettu. Paras keino sen syötäväksi valmistamiseen on aivan yksinkertaisesti paistaa se luun sisällä, vaikka intiaanit ja metsästäjät nauttivat sitä usein raakanakin. Pojillamme ei ollut kyllin vahvat vatsat, ja pari sääriluuta heitettiin siis tuleen ja peitettiin kauttaaltaan hehkuvilla hiilillä.
Kun ne olivat olleet hiilissä kyllin kauan, että voitiin otaksua niiden käristyneen tarpeeksi, luut murskattiin Lucienin pikkukirveellä, ja niistä saatu mehukas ydin maistui kaikille kolmelle mitä oivallisimmalta. Ateria huuhdeltiin alas kupillisella kylmää vettä, ja pojat unohtivat leirinuotionsa ääressä nälkänsä ja janonsa, jotka nyt olivat olleet ja menneet.
Seikkailijamme olivat taaskin toivehikkaalla mielellä. Jäljellä olevissa luissa oli ydintä vielä vähintään kahdeksi päiväksi, sillä tämä ydin on mitä ravitsevinta ruokaa. Sitä paitsi he tapaisivat luultavasti toisia luurankoja seuratessaan puhvelien latua, joten kaikki pelko ruoan suhteen haihtui heidän mielestään. Toinenkin seikka, joka selvisi heille puhvelin luurangosta, lisäsi heidän iloisia toiveitaan. Heti luurangon nähdessään he olivat huomanneet, että luut olivat vielä tuoreita. Sudet olivat jättäneet sen vasta hiljakkoin. Ei voinut olla pitkää aikaa siitä, kun eläin oli saanut surmansa. Kaikki todisti, että puhvelilauma oli kulkenut tästä aivan äskettäin eikä voinut olla kovin etäällä. Nämä olivat iloisia ajatuksia, ja kotvan aikaa nuoret metsästäjät istuivat varpuvalkeansa ympärillä miettien näitä seikkoja mielessään ja keskustellen niistä. Sitten he kiitettyään sitä Olentoa, joka niin monet kerrat oli heidät ihmeellisesti pelastanut, kääriytyivät peittoihinsa ja nukahtivat rankasta sadekuurosta huolimatta.
PUHVELIHÄRKIEN TAISTELU
Pojat olivat seuraavana aamuna liikkeellä päivän ensi sarastuksessa. He tunsivat itsensä virkistyneiksi ja iloisiksi. Samoin heidän hevosensakin, sillä ruoho oli rehevää. Jeanette kirmaili liekaköytensä päässä ja yritti tavoittaa Le Chatia, jota se varmaan olisi potkaissut ja purrut, jollei liekaköysi olisi sitä pidätellyt. Jeanette ei aavistanut kuinka vähällä oli pitänyt, ettei se pian olisi potkaissut viimeistä kertaa. Jos se olisi tiennyt sen, se olisi kai käyttäytynyt siivommin, samanlainen välttämättömyys kun saattaisi sattua toistamiseenkin. Mutta Jeanette ei tiennyt siitä mitään, ja syötyään ja juotuaan yllinkyllin se oli pirteä kuin kissanpoika.
Tuli sytytettiin ja uusi ydinluu höyrysi ja rätisi loimuavien salvian oksien keskellä. Pian se vedettiin jälleen tuhkasta ja murskattiin, sen mehevä sisältö kaivettiin esille ja syötiin. Jäljellä olevat nikamat kuormitettiin Jeanetten selkään, hevoset satuloitiin, metsästäjät hyppäsivät ratsuilleen ja kiitivät iloisesti eteenpäin.
Maa, jota pitkin he nyt vaelsivat, oli niin sanottua aaltoaavikkoa eli puutonta, mutta ei silti suinkaan tasaista seutua. Preeria ei aina ole sileätä tasankoa, kuten jotkut luulevat. Päinvastoin se on usein hyvin epätasaista, täynnä korkeita mäkiä ja syviä laaksoja. Sana preeria tarkoittaa oikeastaan aukeaa tasaista maata, vaikkei ole välttämätöntä, että sillä silti on aivan vaakasuorasti tasainen pinta. Siinä saattaa olla mäkiä, laaksoja ja pitkiä harjanteita. Sen ei tarvitse myöskään olla aivan puutonta, sillä on olemassa metsikköpreerioita, joilla kasvaa puuryhmiä tai lehtoja, joita toisinaan nimitetään saarelmiksi, ne kun muistuttavat meren metsäisiä saaria.
Preeria on nimitys, jota käytetään erottamaan näitä laajoja niittymäisiä maanpinnan aloja metsistä, vuorista ja merestä. Itse ruohoaavikot erotetaan toisistaan omilla nimillään sen mukaan, millä niiden pinta on peitetty. Olemme nähneet metsikköpreerioita ja kukkapreerioita. Viimemainittuja niillä samoilevat metsästäjät parjaavat rikkaruohokentiksi. Laajoja vihantia puhvelinruohoa tai gramaa tai mezquiteä kasvavia niittyjä nimitetään ruohopreerioiksi. Suolakiteytymien seutuja — usein viidenkymmenen kilometrin pituisia ja melkein yhtä leveitä — sanotaan suolapreerioiksi ja jotakuinkin samanlaisia lipeäsuolan peittämiä aloja soodapreerioiksi. On laajoja autioita aavikoita, joilla ei tapaa muuta kasvillisuutta kuin villiä marunapensasta. Tällaisia marunapreerioita on satoja neliökilometrejä Pohjois-Amerikan mantereen sisäosissa. On vielä hiekka-aavikoitakin ja kivipreerioita, joilla kallionsirpaleet ja mukulakivet peittävät karua kenttää. Erästä preerialajia nimitetään sikojen lietteeksi, koska sen pinta on peninkulmamäärin rosoista, ikään kuin siat olisivat sen joskus etäisinä aikoina tonkineet.
Useimmat mainituista nimistä ovat erämiesten, näiden seutujen varsinaisten tienraivaajien antamia. Monet niistä ovat intiaanien nimistön tapaan itsensä luonnon kuiskailemia, ja useamman kuin yhden ristittävistään ovat nämä urheat uranuurtajat saaneet kastaa verellään.
Sanoimme, että pojat matkasivat nyt aaltoaavikolla. Sen pinnasta kohosi laajahkoja harjuja, ja niiden välillä oli notkoja. Oletteko koskaan nähneet valtamerta myrskyn jälkeen? Tiedättekö, mitä pohjamaininki on? — kun meri huokailee isoina, sileinä hyökyinä ilman vaahtoharjaa kun myrsky on lakannut ulvomasta ja tuulet puhaltamasta? Mutta yhä pysyy syvän ulapan pinta niin epätasaisena, niin vaarallisia ovat nuo sileät laineet, että laivat keinuvat ja keikkuvat sinne tänne ja joskus menettävät mastonsa tai painuvat kallelleen. Merimiehet nimittävät sellaista mainingiksi. Jos voisitte kuvitella tuollaisen lainehtivan meren äkkiä pysähtyneen liikkeessään ja veden muuttuneen vihreän nurmen peittämäksi maankamaraksi, niin näkisitte jotakin aaltoaavikon kaltaista. Jotkut tutkijat luulevat näiden preerioiden muodostuessa tuonlaisen aaltoiluliikkeen todella tapahtuneen jonkin maanjäristyksen aiheuttamana ja maan pysähtyneen äkkiä värähtelystään. Se on mielenkiintoinen tutkimusaihe oppineelle geologille.
Ruohoaavikon harjanteet, joiden yli seikkailijamme vaelsivat, kulkivat idästä länteen, ja niiden mukaan suuntautuivat tietysti syvänteetkin. Matka kävi pohjoista kohti, joten heidän kulkemansa tie oli alituista ylä- ja alamäkeä.
Innokkaasti katsellen eteensä ja tarkaten levottomina kaukalomaisia notkoja jokaiselle uudelle selänteelle noustessaan he ratsastivat eteenpäin, toivoen kiihkeästi, että pian saisivat puhvelit näkyviinsä. Mutta he eivät olleet valmistautuneet näkyyn, joka piankin oli tervehtivä heidän silmiään — näkyyn, jonka olisi luullut täyttävän heidät ilolla, mutta joka päinvastoin synnytti heissä melkein pelon sekaisia tunteita.
He olivat juuri nousseet eräälle harjulle, josta heille avautui näköala alas laaksoon. Se oli pieni syvä laakso, melkein pyöreä ja vihreän nurmen peittämä. Lähellä sen toista sivua pulppusi lähde, jonka vesi kiersi ensin melkein koko notkon kehän ja laski sitten erään preeriassa olevan rotkon kautta. Tämä pieni puron uoma voitiin erottaa sen äyräitä reunustavista matalista puista, puuvillapoppeleista ja pajuista. Laakson keskiosa näytti siis pieneltä, pyöreältä, melkein joka puoleltaan lehdon ympäröimältä niityltä.
Juuri tällä niityllä kohtasi poikien silmiä näky, joka sai heidät äkkiä pysähdyttämään hevosensa. Siellä oli joukko eläimiä kaikesta päättäen hirveässä tappelun mylläkässä! Niitä ei ollut tusinaa enempää, mutta ne olivat isoja, hurjan ja raivokkaan näköisiä, ja hyökkäilivät toistensa kimppuun niin vimmoissaan, että vihreä nurmi oli niiden sorkkien repimä ja uurtama. Tämä sekava taistelu tapahtui keskellä niittyä — aukealla paikalla, — eivätkä ne olisi voineet juuri sopivampaa paikkaa sellaiseen näytökseen valita, jos olisivat halunneet esittää sen suurelle katsojajoukolle. Laakso ympärillä kiertävine harjanteineen muistutti paljon suuria espanjalaisia amfiteattereita, joissa esitetään härkätaisteluja, ja niityn sileä, tasainen pinta oli kilpatantereena. Taistelijat eivät kuitenkaan olleet missään leikkiottelussa joutilaan joukon uteliaisuuden tyydyttämiseksi, eivätkä edes aavistaneet, että katsojia oli saapuvilla.
Niiden käymä taistelu oli todellista, ja niiden vihaiset mylvähdykset, nopeat syöksähdykset sekä yhteen kolahtavien kallojen tärskähdykset osoittivat ottelun olevan haudanvakavaa.
Jo ensi silmäyksellä näki, että nämä eläimet olivat puhveleita. Niiden isot ruhot, leijonamaiset ruumiit, ja ennen kaikkea raivostuneen sonnin mölinää muistuttava mylvintä vakuutti pojille, etteivät ne voineet olla muuta kuin puhveleita, ja puhveleita ne olivatkin — vanhoja sonneja, jotka olivat ryhtyneet kauheisiin turnajaisiin, joita ne toisinaan pitävät.
Sanoin, että pojat valtasi ensin pelon tunne. Mitä pelottavaa puhvelilaumassa saattoi olla, sellaistahan he olivat niin kauan etsineetkin? Aiheuttiko sen eläinten vihaiset asennot vai niiden kovaääninen mylvintä? Ei suinkaan. Kammo ei johtunut siitä, että ne olivat puhveleita tai siitä, että ne olivat hurjassa ottelussa, vaan siitä, että ne olivat — valkoisia puhveleita!
Kysynette taas, miksi tämä sitten synnytti heissä pelkoa. Eikö valkoisen puhvelin pyydystäminen juuri ollut heidän retkensä tarkoituksena? Eikö sellaisen näkeminen olisi pitänyt aiheuttaa pikemmin iloa kuin pelkoa? Niin olisikin aiheuttanut yhden sellaisen näkeminen, mutta niin monen näkeminen — lähes tusinan — aivan tavaton ja ennenkuulumaton seikka — se synnytti seikkailijoissamme kammoa. Kului jonkin aikaa ennen kuin kukaan pojista löysi sanoja ilmaistakseen kummastuksensa. He istuivat ääneti tuijottaen alas laaksoon. He saattoivat tuskin uskoa silmiään. He katselivat vielä pitkän aikaa. Vihdoin he näkivät, ettei siitä voinut erehtyä. Eläimet olivat puhveleita, ja myös valkoisia!
Ne eivät olleet kaikki tasaisesti valkoisia, vaikka kylläkin useimmat. Muutamat olivat tummempia päästä ja jaloista, niillä oli leveät valkoiset laikut kyljissä, ja ne näyttivätkin kirjavilta. Yleisväri oli kuitenkin valkoinen ja omituista kyllä koko laumassa ei ollut ainoatakaan mustaa tai ruskeata — ei ainoatakaan, jolla olisi ollut puhvelien tavallinen väri. Tämä seikka se teki ne niin salaperäisiksi veljesten silmissä.
Pian nämä kuitenkin toipuivat hämmästyksestään. Ei ollut epäilystäkään siitä, että he olivat tavanneet lauman valkoisia puhveleita. Ehkäpä ei sittenkään ollut mitään kovin merkillistä siinä, että niitä oli sellainen joukko yhdessä. Kenties tämänväriset eläimet, joita tavataan niin harvoin, viihtyvät vain toisten valkoisten seurassa ja pysyttelevät siten erillään mustista. Olisivatko he siis voineet toivoakaan parempaa onnenpotkua? Jos heidän vain onnistuisi tappaa yksi eläimistä, eivät he muuta pyytäisi, eivätkä muuta haluaisi. Heidän retkensä päämäärä olisi silloin saavutettu, ja he saisivat viivyttelemättä kääntää hevosensa ja ratsastaa suorinta tietä kotia kohti. Näiden ajatusten risteillessä heidän aivoissaan he alkoivat miettiä, miten saisivat surmatuksi tai pyydystetyksi yhden tai useamman laumasta.
He eivät vitkastelleet suunnitelmansa laatimisessa. Puhvelit, jotka yhä jatkoivat vihaista taisteluaan, eivät vielä olleet huomanneet heitä eivätkä kai huomaisikaan. Metsästäjät päättivät sen vuoksi, että kaksi heistä jäisi hevostensa selkään tavoittaakseen eläimet juoksussa, kun taas kolmas koettaisi lähestyä niitä jalan päästäkseen varman ampumamatkan päähän ennen kuin ne hätkähtäisivät pakoon, ja sitten tilaisuuden tullen yhtyisi ajoon jäljestäpäin. Viimemainittu velvollisuus annettiin Basilille, joka astuttuaan ratsultaan ja tarkastettuaan luotettavan kiväärinsä alkoi hiipiä laaksoa alaspäin. Lucien ja Francis istuivat yhä satuloissaan ja jäivät harjulle.
Basil saavutti pajuviidakon eläinten huomaamatta ja hiivittyään hiljaa sen lävitse ei ollut enää viidenkymmenenkään askeleen päässä lauman etumaisista. Nämä ryntäilivät yhä edestakaisin pöllytellen tomupilviä, karjuen raivoisasti, juosten erilleen toisistaan ja puskien sitten taas päänsä yhteen niin voimakkaasti, että kallot tärskähtivät joka kerta ikään kuin kauhea kolaus olisi murskannut kummankin. Basil odotti, kunnes eräs suurimmista ja nähtävästi valkoisin joukosta tuli hyvin lähelle, ja sitten hän tähtäsi olkapään juureen ja laukaisi. Mahtavan eläimen nähtiin kaatuvan tantereelle, kun taas toiset laukauksen kuullessaan tai vainutessaan vihollisen läsnäolon luopuivat heti taistelustaan ja syöksyen viidakon läpi kömpivät selänteen yli aukealle aavikolle.
Jäämättä tarkastamaan ampumaansa eläintä Basil riensi hevosensa luo, joka hänen kutsustaan jo laukkasi häntä kohti. Francis ja Lucien ajoivat nyt pakenevaa laumaa takaa, ja Basil seurasi perässä nousten kiireesti satulaan. Muutamassa minuutissa kaikki kolme olivat puhvelien vieressä, ja silloin kuultiin kiväärien ja pistoolien paukauksia, kunnes kaikkien aseet olivat ammutut tyhjiksi, mutta vaikkei ainoakaan luoti lentänyt harhaan, eläimet laukkasivat yhä edelleen ikään kuin yhteenkään niistä ei olisi sattunut. Ennen kuin metsästäjät ehtivät panostaa pyssynsä uudelleen he saivat mielipahakseen nähdä koko lauman kaukana aavikolla juoksemassa niin ripeästi kuin pystyi.
Huomatessaan ettei ollut mitään mahdollisuutta saavuttaa niitä enää, kaikki käänsivät hevosensa ja alkoivat ratsastaa takaisin ottaakseen talteen Basilin ensimmäisellä luodillaan kaataman puhvelin. He tiesivät sen olevan vielä laaksossa, ja koska olivat nähneet sen makaavan maassa, olivat varmat siitä, että olivat saaneet ainakin yhden puhvelin, eivätkä muusta välittäneetkään.
Päästyään laakson yläpuolella olevalle harjulle he suureksi kummastuksekseen näkivät puhvelin jälleen jaloillaan ja parinkymmenen näykkivän ja ulisevan suden ympäröimänä. Ne hyökkäilivät sen päälle yhtaikaa kaikilta puolilta haavoitetun härän käännähdellessä ja yrittäessä pitää ne loitolla sarvillaan. Muutamia susia nähtiin virumassa maassa, kaikesta päättäen kuolleina, mutta niiden toverit jatkoivat hyökkäystä leppymättömällä raivolla. Puhvelin silmät syöksivät tulta sen pyörähdellessä ympäri ja yrittäessä pitää ahdistajansa etupuolellaan.
Oli kuitenkin ilmeistä, että sudet alkoivat päästä voitolle, ja jos ne olisi jätetty rauhaan, ne olisivat pian kellistäneet puhvelin. Aluksi pojat aikoivat sallia niiden tehdä sen, mutta äkkiä heidän mieleensä juolahti, että silloin vuota voisi mennä pilalle. Raivokkaiden susien terävät hampaat repisivät sen palasiksi. Tämä ajatus sai heidät ryhtymään toisiin toimenpiteisiin. Kaikki kolme karauttivat ratsunsa selänteeltä alas niitylle ja saarsivat siellä puhvelin. Sudet hajaantuivat joka taholle, ja huomatessaan uudet vihollisensa iso härkä alkoi rynnätä toisen luota toisen luo yrittäen saada hevoset sarviinsa. Vain suurella vaivalla he voivat pysytellä sen ulottuvilta, mutta vihdoin toinen hyvin tähdätty luoti Basilin kivääristä lävisti eläimen sydämen ja huojuttuaan levitetyillä koivillaan ja keinuttuaan hetkisen puolelta toiselle mahtava sonni tuupertui polvilleen ja makasi liikkumattomana verisuihkun syöksyessä sen suusta. Hetken kuluttua se oli kuollut.
Päästyään tästä varmuuteen pojat hyppäsivät ratsuiltaan, ottivat esille nylkemispuukkonsa ja astuivat eläimen luo. Voitte kuvitella heidän kummastuksensa samoin kuin mielipahansakin, kun he päästyään sen lähelle huomasivat, että heidän valkoiseksi luulemansa puhveli ei ollutkaan valkoinen, vaan valkoiseksi maalattu musta. Ei enempää eikä vähempää. Asia oli aivan selvä. Isoa eläintä kauttaaltaan peittävä kalkkimainen kerros oli nyt näkyvissä, ja heidän pistettyään kätensä pitkään turkkiin, valkeata liitujauheen kaltaista ainetta irtautui heidän sormiinsa!
Mikä oli aiheuttanut tämän omituisen ilmiön. Selitys siihen saatiin pian. Heidän mieleensä muistuivat kipsikummut, joiden yli olivat ratsastaneet edellisenä päivänä. He muistivat myöskin, että yöllä oli satanut. Puhvelit olivat olleet niillä kummuilla ja tapansa mukaan kieriskelleet ja rypeneet kosteissa pölyläjissä. Valkoinen alabasterin kaltainen lieju oli tarttunut niiden turkkiin, antaen täten niille sen värityksen, joka niin suuresti oli pettänyt ja nolannut herkkäuskoiset metsästäjämme.
— No, eipä mustakaan puhveli ole huono saalis, huudahti Basil potkaisten kuolleen sonnin ruumista. — Ainakin meillä on nyt tuoretta lihaa päivälliseksi, ja lohduttakoon se meitä pettymyksessämme.
Näin lausuen Basil viittasi veljiään tulemaan avuksi, ja kaikki kolme alkoivat nylkeä eläintä.
IHMEELLINEN PUSSI
Sinä päivänä metsästäjät ensimmäistä kertaa nauttivat päivällisekseen tuoretta puhvelinpaistia. Aterian jälkeen he eivät olleet jouten, vaan käyttivät lopun päivää kuivatakseen osan lihoista nuotiolla. He olivat päättäneet leiriytyä yöksi tähän ja lähteä huomenissa jälleen seuraamaan jälkiä. Niinpä he puuhailivat myöhään iltaan valmistaakseen itselleen niin paljon hiillostettua puhvelinlihaa, että sitä riittäisi useaksi päiväksi.
Oli jo melkein puoliyö ennen kuin he ajattelivat levolle menoa. Kuten aikaisemmissakin päätettiin, että toisten nukkuessa yksi olisi vartijana häätääkseen sudet lihoilta.
Heidän leirinsä oli avoimella kentällä lähellä sitä paikkaa, missä puhveli oli nyljetty. Hevoset ja muuli olivat lasketut vähän matkan päähän laitumelle syömään ruohoa. Susia oli runsaasti, sekä preeriasusia että isoja, harmaasusia. Käristetyn lihan tuoksu oli houkutellut niitä kaukaa, ja ne ulvoivat lakkaamatta läpi yön ja tassuttelivat niityllä leirin ympärillä.
Francis vartioi ensimmäisen vuoron ja Lucien toisen. Basilin vuoro oli viimeinen, ja sen oli määrä kestää päivänkoittoon asti, jolloin kaikki oli herätettävä hyvin aikaisin jotta he ehtisivät järjestää tavaransa ja pääsisivät jatkamaan matkaansa. He eivät halunneet menettää hetkeäkään tarpeettomasti, koska tiesivät, että vaeltava lauma pääsisi tunti tunnilta yhä enemmän heidän edelleen, joten ajo pitkistyisi.
Basilin vartiovuoro oli pitkä, ja häntä unetti, koska hän oli illalla istunut valveilla. Hän ei ollut siis missään ystävällisessä mielentilassa susia kohtaan, joiden tähden hänen täytyi valvoa. Nähdessään niiden hiipivän ympäriinsä pimeässä hän ei voinut olla vähän väliä vihaisesti murahtamatta, ja hän päätti heti aamun tullen tunteittensa tyydyttämiseksi tyhjentää pyssynsä johonkuhun noista lurjuksista.
Vartioituaan lähes kolme tuntia hän huomasi idässä aamunkoiton ensimmäiset valojuovat.
— Silloin kun olemme saaneet aamiaisemme valmiiksi, ajatteli Basil, — on jo kyllin valoisaa seurataksemme jälkiä. Herätän Francisin ja Lucen ja vaihteen vuoksi teen sen ampumalla. Valitsen isoimman noista hiiviskelijöistä! Takaanpa, ettei ainakaan se tästä lähin valvota ketään.
Basil kohottautui polvilleen ja katsahti ympärilleen valitakseen uhrin. Mutta, omituista kyllä, ikään kuin arvaten hänen tarkoituksensa sudet olivat poistuneet nuotion läheisyydestä, vaikka muutamia vielä luikki viidakon reunassa. Basil valitsi näistä yhden, joka hämärässä valossa näytti isolta, harmaalta otukselta, kohotti pyssynsä ja laukaisi sitä kohti. Koska hän ei paljoakaan välittänyt tappoiko eläimen vai ei, hän ampui huolimattomasti.
Laukausta seurasi äänekäs kiljahdus, johon vastasi puolisataa samanlaista kaikilta tahoilta laaksosta. Se herätti nukkuvat metsästäjät, jotka hyppäsivät jaloilleen. Heidän kuulemansa kiljahdus ei ollut susien ulvontaa, vaan se tiesi aivan muuta. Se oli ihmisäänen kajahduttama. Se oli intiaanien sotahuuto!
Kaikki kolme seisoivat sanattomina kauhusta, mutta vaikka he olisivat kyenneetkin lausumaan jotakin, he olisivat tuskin saaneet siihen aikaa. Sillä melkein samassa ryntäsi esille tummia haamuja, ja seuraavassa silmänräpäyksessä viisikymmentä kookasta villiä piiritti heidät. Basil, joka oli ollut kauimpana nuotiosta, iskettiin tainnuksiin, ja intiaanit tarttuivat jäntevillä käsillään Lucieniin ja Francisiin, jotka eivät ajatelleetkaan käyttää pyssyjään. Onneksi he eivät ryhtyneet vastarintaan, sillä silloin villit olisivat surmanneet kaikki kolme siihen paikkaan. Nytkin he näkyivät hetkisen epäröivän, jättääkö heidät henkiin vai ei — koska Basil oli erehdyksessä luullut erästä heidän joukostaan sudeksi haavoittaen intiaania luodillaan, mikä tietysti ärsytti heitä suuresti. Huomatessaan kuitenkin joukon vähälukuisuuden ja nähdessään, että pojat eivät tehneet enempää vastarintaa, he luopuivat aikeestaan surmata heidät heti mutta sitoivat kuitenkin kaikkien kolmen kädet selän taakse, ja sitten nostettuaan heidät hevosten selkään ja kerättyään heidän pyssynsä ja peitteensä kuljettivat heidät ulos laaksosta. Vähän matkan päästä intiaanit saapuivat paikalle, jonne olivat kytkeneet omat hevosensa. Siellä he pysähtyivät hetkiseksi, kunnes jokainen oli hypännyt satulaan ja sitten koko joukko vankeineen lähti ajamaan nopeata ravia aavikon yli.
He saapuivat noin tunnin kuluttua suurelle leiripaikalle leveän, matalan virran varrelle. Siinä oli tasangolla lähes sata telttaa. Maa oli täynnä puhvelinsarvia ja vuotia ja suuret määrät niiden lihaa riippui tangoista jokaisen majan edustalla. Siellä oli nuotioita, leirikattiloita, koiria, intiaanien ponihevosia, naisia ja lapsia, — kaikki sikin sokin tai kiirehtimässä edestakaisin telttojen välissä.
Vangit heitettiin maahan leirin edustalla lähellä joen äyrästä. Heidän kiinniottajansa jättivät heidät, mutta heidät ympäröi heti lauma ulvovia naisia ja lapsia. Alussa he katselivat poikia vain uteliaina, mutta heti kun kuulivat, että erästä intiaania oli haavoitettu, he päästivät mitä kamalimpia ja vihlovimpia huutoja ja lähestyivät vankejaan uhkaavin katsein ja elein.
He aloittivat kiduttamisen vetämällä poikia korvista ja tukasta ja pistelemällä heidän käsivarsiaan ja olkapäitään nuolenkärjillä. Sen jälkeen useat naisista hiukan huvitellakseen tarttuivat veneisiin ja raahasivat kaikki kolme keskelle virtaa. Siellä he painoivat heidän päänsä veden alle pitäen heitä kauan upoksissa, kaiken aikaa ulvoen ja nauraen kuin paholaiset. Hetkiseksi vangit luulivat naisten aikovan hukuttaa heidät, ja tajusivat etteivät voineet tehdä mitään pelastuakseen, koska olivat sidottuja. Sellainen ei kuitenkaan ollut tarkoitus, naiset halusivat vain saada pojista mahdollisimman paljon huvia. Väsyttyään tähän leikkiin he raahasivat pojat jälleen rannalle ja heittivät heidät likomärkinä ruohikolle.
Mutta mitä Basil hommaili kaiken aikaa? Hänellähän oli mukanaan taikakalu, joka tekisi lopun tästä häijystä kohtelusta ja saisi intiaanit muuttumaan julmista vihollisista ystäviksi. Basil-parka oli kärsinyt eniten kaikista kolmesta. Kun heidät otettiin kiinni, Basil oli mennyt tainnoksiin tapparan huumaavasta iskusta ja vaikka hän tointui sen verran, että kykeni ratsastamaan intiaanileiriin, niin hän tuli täysiin tajuihinsa vasta kylmässä joessa. Silloin hän ajatteli heti metsästyspaitansa povessa säilyttämäänsä kapinetta. Siitä olivatkin hänen veljensä häntä joka hetki muistutelleet, pyytäen kiihkeästi häntä käyttämään hyväkseen salaisuutta, jonka laatua kumpikaan heistä ei täydellisesti käsittänyt. Mutta iskun huumaamana Basil oli tähän asti ollut tuskin tietoinen teoistaan.
Nyt hän oli tointunut ja teki kaiken voitavansa tavoittaakseen nauhan ja vetääkseen kirjaillun pussin povestaan, mutta hänen kätensä olivat köytetyt selän taakse, joten hän ei voinut käyttää niitä. Hän yritti tavoittaa sitä suullaan, mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat. Sitten hän kääntyi veljiensä puoleen aikoen pyytää heitä kierähtämään lähemmäksi ja kiskaisemaan nauhan hampaillaan. Mutta veljet eivät enää olleetkaan hänen lähellään. Intiaaninaiset olivat raahanneet heidät jonkin matkan päähän, ja heidän nilkkansa olivat sidotut yhteen samoin kuin hänen omansakin, eivätkä he siis voineet liikkua paikalta, mihin heidät oli asetettu.
Basil näki kaiken tämän tuskallisen hämmästyksen tuntein, sillä päätellen siitä julmasta käsittelystä, mikä heidän osakseen oli jo tullut, sekä intiaanien kiihtyneestä ja ärtyneestä sävystä hän alkoi pelätä pahinta ja epäillä, ettei hänellä oleva taikakalu sittenkään tehoaisi. Hän ponnisteli parhaansa mukaan saadakseen tilaisuuden koettaa sitä. Hän ei ulottunut ottamaan sitä ja antoi merkkejä ympärillä seisoville naisille nyökäten päällään ja luoden silmänsä alas rintaansa kohti. Mutta naiset eivät tajunneet hänen tarkoitustaan ja vain nauroivat tätä heidän mielestään jokseenkin hullunkurista esitystä.
Miehet seisoivat tämän näytöksen aikana erillään keskustellen ja nähtävästi pohtien, mitä vangeille olisi tehtävä. Muutamien sävy oli vihainen ja kiihtynyt. He puhuivat äänekkäästi ja huitoivat hurjasti käsillään, osoittaen vähän väliä leirin edustalla olevaa tasaista tannerta. Vangit huomasivat, että näiden kovaäänisten puhujain joukossa oli mies, jota Basil oli haavoittanut, koska hän kantoi käsivarttaan siteessä. Hän oli ruma ja julman näköinen villi, ja vaikka pojat eivät ymmärtäneet sanaakaan heidän puheestaan, he havaitsivat miehen eleistä ja äänensävystä, että hän esiintyi vihamielisesti heitä kohtaan. Vihdoin he näkivät kauhukseen, että mies puoltajineen vei voiton väittelyssä, ja kaikki muut näkyivät tyytyvän päätökseen. Minkä päätöksen he olivat tehneet? Aikoivatko he tappaa heidät? Pojat tarkkasivat intiaanien jokaista liikettä pelon vallassa.
Äkkiä he näkivät jokaisen villin tarttuvan jouseen, samalla kun kaksi joukosta kantoi aukealle kentälle ison paalun, pystyttäen sen lujasti maahan. Hirveä totuus selvisi nyt onnettomille. Punanahkojen tarkoitus oli sitoa vankinsa paaluun ja käyttää heitä nuoltensa maalitauluna. Pojat olivat kuulleet, että intiaanit menettelivät näin yleisesti ja jokaiselta pääsi kauhunhuuto, kun he huomasivat nämä hirvittävät valmistelut.
Heillä ei ollut paljon aikaa huudella toisilleen ja heidän sanansa hukkuivat naisten ja lasten ulvahduksiin. Nämä hyppivät ja tanssivat kedolla, riemuiten nähtävästi kamalasta näytelmästä, joka heille pian tarjoutuisi.
Onneksi Basil valittiin ensimmäiseksi uhriksi. Hänen suurempi kokonsa ja ikänsä tuotti kaiketi hänelle tämän kunnian. Pari intiaania tarttui häneen ja laahasi hänet paalun luo, jossa villit alkoivat riisua häntä — jotta saisivat hänen alastomasta ruumiistaan paremman maalitaulun.
Niin pian kuin he olivat päästäneet hänen käsivartensa ja riistäneet metsästyspaidan hänen yltään, kirjailtu nahkapussi kiinnitti heidän huomionsa. Eräs heistä sieppasi sen ja veti esille sen sisällön — punertavasta savikivestä tehdyn piipunpesän. (Tämä harvinainen kivilaji, josta intiaanit tekivät piippujansa, oli hyvin arvossapidettyä.) Tuskin metsäläinen oli silmännyt esinettä, kun hän päästi omituisen huudahduksen ja antoi sen toverilleen. Tämä otti sen käsiinsä, äännähti samaan tapaan ja vieden kapineen mukanaan juoksi takaisin toisten luo. Esineen huomattiin kulkevan kädestä käteen, jokainen tutki sitä tarkoin ja teki jonkin huomautuksen. Mutta erästä intiaania sen näkeminen tuntui liikuttavan aivan erityisesti. Katseltuaan esinettä hetkisen mies juoksi kiireesti Basilin luo, ja toiset seurasivat häntä. Tämä oli tilaisuus, jota Basil toivoi. Ja kun intiaani seisoi hänen edessään osoittaen piippua ikään kuin odottaen selitystä, poika, jonka kädet nyt olivat vapaat, teki harkiten ja tyynesti muutamia isältään oppimiaan merkkejä. Intiaani ymmärsi heti nämä merkit, irrotti köydet Basilin nilkoista, nosti hänet jaloilleen ja syleili häntä samalla äännellen ystävällisesti. Kaikki muutkin intiaanit tungeksivat paikalle ja tarttuivat häntä kädestä, jotkut juoksivat Lucienin ja Francisin luo, jotka vapautettiin tuota pikaa.
Kaikki kolme vietiin nyt erääseen telttaan, heidän ylleen puettiin heti kuivat vaatteet, ja nopeasti valmistettu juhla-ateria asetettiin heidän eteensä. Heidän vangitsijansa, jotka hetkistä aikaisemmin olivat aikoneet surmata toisen toisensa perästä mitä julmimmalla tavalla, näyttivät nyt kilpailevan keskenään siitä, miten heitä parhaiten kunnioittaisivat. Se intiaani, joka oli osoittanut niin suurta mielenkiintoa salaperäisen piipunpesän nähdessään, sai kuitenkin etusijan heitä palveltaessa, ja hänen telttaansa seikkailijamme oli vietykin.
Ihmettelette kai mitä merkillistä tuollaisessa tavallisessa piipunpesässä oli, jotta se pystyi tekemään tämän äkillisen ja salaperäisen vaikutuksen. Kerron sen teille mahdollisimman lyhytsanaisesti.
Olette varmaan kuulleet Shawnee-heimon päälliköstä Tekumsehista — joka oli uljain intiaanisoturi, mitä koskaan on ollut olemassa ja samalla merkittävin heidän valtiomiehistään. Lienette myöskin kuulleet, että viime sodassa Englannin ja Yhdysvaltain välillä Tekumseh, käyttäen hyväkseen näiden kansakuntain välistä riitaa yritti yllyttää intiaanit yleiseen kapinaan karkottaakseen kaikki valkoihoiset Amerikan maaperältä. Tekumsehilla oli veli Elswatawa, paremmin tunnettu profeetan nimellä. Tämä veli oli yhtä innokas kuin heimopäällikkö itsekin toteuttamaan suurta suunnitelmaa ja sitä varten hän läksikin ristiretkelle saarnaamaan jokaisen Amerikan länsiosissa asuvan intiaaniheimon luo. Hän oli hyvin nerokas ja kaunopuheinen mies, ja hänet otettiin kaikkialla ystävällisesti vastaan. Asia, jonka puolesta hän puhui, oli kaikille intiaaneille kallis, ja tietysti häntä kuunneltiin ja hän poltti rauhanpiippua jokaisen heimon miesten kanssa. Ja tämä profeetan kaikilla vaelluksilla käyttämä rauhanpiippu eli "calumet" oli juuri sama, joka Basililla oli mukanaan ja jonka intiaanit heti tunsivat sen erikoisista veistoksista ja hieroglyyfeistä. He kuuluivat näet Osageheimoon, ja senkin luona oli profeetta käynyt.
Kysytte, miten tämä merkillinen piippu oli joutunut Basilin isälle ja miksi sen omistaminen auttoi pojat pinteestä? Senkin voin selittää. Tekumseh kaatui sodassa amerikkalaisia vastaan, mutta Profeetta eli monta vuotta jälkeenpäin. Vähän Amerikkaan muuttonsa jälkeen eversti — poikien isä — tapasi eräällä retkellään St. Louisin lähistöllä tämän merkillisen intiaanin, ja ranskalainen ja hän tulivat hyviksi ystäviksi. Lahjoja vaihdettiin molemmin puolin ja eversti sai vastaanottaa punaisen rauhanpiipun.
Profeetta ilmoitti hänelle antaessaan sen, että jos hän joskus sattuisi samoilemaan intiaaniheimojen keskuudessa, se voisi osoittautua hänelle hyödylliseksi, ja opetti samalla everstille eräitä merkkejä, joita tämän oli käytettävä hätään joutuessaan. Nämä merkit eversti oli opettanut Basilille, ja olemme jo nähneet niiden vaikutuksen. Se intiaani, joka ne oli parhaiten ymmärtänyt ja jota ne olivat syvimmin liikuttaneet, sattui itse olemaan shawnee — saman heimon miehiä, johon sekä profeetta että Tekumseh kuuluivat. Siitä heimokunnasta on enää jäljellä vain rippeitä, useimmat sen sotaiset pojat ovat joko kuolleet tai hajaantuneet lännen laajoilla preerioilla vaeltelevien paimentolaisjoukkojen keskuuteen. Sellainen siis on punaisen rauhanpiipun tarina, taikakapineen, joka oli pelastanut seikkailevat veljeksemme.
Ennen pitkää he kykenivät keskustelemaan intiaanien kanssa merkkien avulla, sillä mikään kansa ei ymmärrä elekieltä paremmin kuin intiaanit. Pojat ilmoittivat shawneille ketä olivat ja missä tarkoituksessa olivat uskaltautuneet ruohoaavikoille. Kuultuaan heidän retkensä syyn intiaanit kummastelivat kovin nuorten metsästäjien rohkeutta. He kertoivat näille vuorostaan olevansa itsekin puhvelinajossa seuraamassa suuren lauman kintereillä, ja arvelivat laumassa nähdyn jonkun valkoisenkin. He lisäsivät vielä, että jos pojat jäisivät muutamiksi päiviksi heidän metsästystovereikseen, ei mitään vaivoja säästettäisi näiden eläinten kiinniottamiseksi tai surmaamiseksi, jotta ne voitaisiin tarjota nuorille vieraille. Kehotus otettiin tietysti ilolla vastaan.
Voisin kertoa monta muutakin seikkailua, joita pojilla oli, mutta pelkään, nuori ystäväni, että olet jo väsynyt ruohoaavikoihin. Riittäköön, kun sanon, että heidän vietettyään muutamia päiviä metsästysretkellä intiaanien kanssa valkoinen puhveli vihdoinkin kaadettiin. Kun vuota oli asianmukaisesti nyljetty ja imeytetty Lucienin mukanaan tuomalla säilyttävällä voiteella, se käärittiin huolellisesti kokoon ja kuormattiin Jeanetten selkään.
Seikkailijamme sanoivat nyt jäähyväiset intiaaniystävilleen ja lähtivät kotimatkalle. Shawnee seurasi heitä Louisianan rajalle useiden intiaanien kanssa, jotka erkanivat heistä vasta siellä. He saapuivat turvallisesti vanhaan kartanoon Point Coupéessa. Sanomattakin on selvää, että sekä heidän isänsä että entinen jääkäri Hugot lausuivat heidät mitä sydämellisimmin tervetulleiksi.
Iäkäs luonnontutkija oli saanut mitä oli toivonut, ja tunsi itsensä onnelliseksi. Hän oli entistä ylpeämpi miehekkäistä pojistaan — "nuorista Nimrodeistaan", kuten hän heitä nyttemmin nimitti — ja kuunteli monena talvi-iltana iloisesti räiskyvän takkavalkean ääressä mielihyvällä kertomusta heidän seikkailuistaan valkoista puhvelia etsiessään.