VÄHÄN ALLIGAATTOREISTA
Pojat palasivat nyt teltalleen järkyttyneinä näkemästään. He istahtivat maahan ja ryhtyivät keskusteluun, jonka pääaiheena olivat karhut ja alligaattorit. Viimemainitut kuitenkin omituisine ja inhottavine elintapoineen muodostivat heidän juttelunsa olennaisen aiheen. Kaikki tunsivat niistä monta kummallista kertomusta, Franciskin, ja Basil, joka oli metsästellyt paljon rämeillä ja jokien varsilla, tiesi kaikenlaista näiden eläinten tavoista. Tosin Basil ei juuri ollut mikään huomioiden tekijä, hän oli vain pannut merkille sellaisia omituisuuksia, joita tapaukset eräretkillä olivat saaneet hänet tarkkaamaan. Mutta Lucien oli tutkinut lähemmin niiden tapoja ja oli myöskin lukenut niistä. Hän oli siis perehtynyt kaikkeen, mitä luonnontutkija tietää näistä eläimistä, ja suostui veljiensä pyynnöstä hämyhetkien ratoksi esittämään tietojaan heille.
— Alligaattori, hän aloitti, — kuuluu sisiliskojen lahkoon. Tämä lahko taasen jaetaan useihin heimoihin, joista yhdellä on nimenä Crocodilida eli krokotiilit.
Tämä heimo jaetaan kolmeen sukuun: krokotiileihin, gavialeihin ja alligaattoreihin. Nämä erotukset teki paroni Cuvier, ja hän perustaa ne enemmän pään muotoon ja hampaiden rakenteeseen kuin mihinkään todelliseen eroavaisuuteen näiden eläinten ulkonäössä ja tavoissa. Krokotiileilla on pitkä, terävä, kapea kuono ja alaleuan kummallakin puolella iso hammas, joka suun sulkeutuessa sovittautuu yläleuassa olevaan kouruun. "Nämä ovat oikeita krokotiileja", sanoo herra Cuvier. Gavialeilla on myöskin pitkä, terävä, kapea, pyöristynyt kuono, mutta niiden hampaat ovat melkein samankokoiset ja tasaiset. Alligaattoreilla sensijaan on leveä, haukimainen kuono ja hyvin epätasaiset hampaat, alaleuassa on kummallakin puolella iso torahammas, joka suun sulkeutuessa ei siirry kouruun, kuten krokotiileilla, vaan yläleuassa olevaan kuoppaan. Nämä ovat Cuvierin mainitsemat tuntomerkit, joiden esittämiseksi ja todistamiseksi hän näkee mahdottoman paljon vaivaa. Sen hän olisi mielestäni kuitenkin voinut säästää itseltään, koska eläimestä on niin vähän eri muotoja olemassa, että ne olisi selvemmin voinut käsitellä kaikki krokotiilisuvun lajeina.
— Oikeita krokotiileja, hän jatkoi, — tunnetaan viisi eri lajia. Neljä niistä tavataan Afrikan joissa, jota vastoin viides on Länsi-Intian ja Etelä-Amerikan asukas. Gaviali elää Aasiassa, etenkin Gangesjoessa ja muissa Intian joissa, ja se on niiden seutujen krokotiili. Alligaattori kuuluu Amerikkaan, jossa se on levinnyt laajalle sekä pohjoisella että eteläisellä mantereen puoliskolla. Espanjalaisissa osissa sitä nimitetään kaimaaniksi, ja sitä on kaksi hyvin tunnettua lajia, nimittäin Guayanan täplikäs kaimaani ja Mississipin alligaattori. Kunhan Etelä-Amerikan suuret joet ovat tulleet asianmukaisesti tutkituiksi, saadaan epäilemättä nähdä, että on vielä muitakin muunnoksia. Olen kuullut Valencia-järvessä Venezuelassa asustavasta, joka eroaa kummastakin yllämainitusta amerikkalaisesta lajista. Se on näitä kumpaakin pienempi, ja intiaanit pyydystävät sitä innokkaasti, sillä he syövät sen lihaa, joka on näille ihmisille erittäin haluttua herkkua. On sitä paitsi luultavaa, että uusia lajeja löydetään vielä Afrikastakin ja Intian valtameren saarilta.
— Mielestäni on muuten varmasti todistettu asia, että kaikilla näillä krokotiiliperheen lajeilla on varsin yhtäläiset elintavat, jotka vaihtelevat vain niissä kohdissa missä tällaisia eroavaisuuksia saattaa odottaakin ilmaston, ravinnon ja muiden olosuhteitten perusteella. Se mitä teille kerron alligaattoreista, soveltuu siis ylimalkaan kaikkiin sen suomuisiin serkkuihin. Tiedätte, että sen ruumis on kauttaaltaan suomujen peitossa, ja näette, että nämä suomut sen selässä kohoavat pyramidimaisiksi kuhmuiksi ja että rivi sellaisia kuhmuja pyrstön ylälaidassa antaa sille pykäläisen, sahanterää muistuttavan muodon. Huomaatte myöskin, että pyrstö on litistynyt pystysuoraan lapiomaisesti kuten majavan häntä. Jalat ovat lyhyet ja hyvin jäntevät — etujaloissa on viisi pienellä uimaräpylällä varustettua varvasta, takajaloissa sen sijaan vain neljä, mutta paljon pitempää ja isommalla uimaräpylällä varustettua. Olette panneet merkille, että pää muistuttaa hauen päätä, sieraimet sijaitsevat lähellä kuonon päätä, silmät ovat ulkonevat ja korva-aukot sijaitsevat juuri niiden takana. Sen silmäterät ovat tummat ja värikalvo on sitruunankeltainen, silmämunat eivät ole pyöreät kuten ihmisellä, vaan soikeat ja vuohen silmää muistuttavat.
— Kaiken tämän voitte huomata katselemalla alligaattoria. Eläimen rakenteessa on kuitenkin muutamia omituisia seikkoja, jotka eivät pistä silmään yhtä helposti. Näette, että sen leuat aukenevat kauaksi taaksepäin, — yli korvienkin — missä ne niveltyvät toisiinsa ikään kuin saranoilla. Siitä seuraa, että alligaattorin avatessa suunsa sen niska taipuu hiukan ylöspäin, joten näyttää kuin se alaleuan asemesta olisi liikuttanut yläleukaa.
— Kas, olen usein kuullut, että niin onkin, huomautti Francis.
— Monet ovat ajatelleet niin ja sanoneet niin siitä asti kun Herodotos ensimmäisenä levitti tätä järjetöntä mielipidettä. Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Alaleuka sillä liikkuu, niin kuin muillakin luurankoeläimillä, mutta äsken kuvailemani näennäisyys johtaa tuohon huolimattomien tarkastajain tekemään erehdykseen. On vielä toinenkin seikka. Alligaattorin korva-aukkoa suojelee läppäpari, jonka se sulkee sukeltaessaan veteen. Sen sieraimiakin suojelevat läpät, jotka se myöskin voi mielensä mukaan sulkea. Sen selkänikamatkin ovat omituisia. Ne ovat siten kiinnitetyt toisiinsa, ettei se kykene kääntymään kaartamatta ruumistaan. Se voi liikuttaa päätänsä vain hiukan molemmille sivuille, ja tämä on onnellinen seikka, joskaan ei sille itselleen niin ainakin sen vihollisille. Jos se voisi kääntyä äkkiä tai kiemurrella kuin käärmeet, sen kohtaaminen olisi perin vaarallista. Mutta näin ollen sen pitkä ruumis lyhyine jalkoineen tekee sille mahdottomaksi kääntyä nopeasti, joten se ei ole mikään vaarallinen vihollinen maalla, kunhan vain pysyttelee sen valtavien leukojen ja voimakkaan pyrstön ulottuvilta. Pyrstö onkin sen varsinainen hyökkäys- ja puolustusase, ja kun sitä eivät kangista mitkään nikamat, eläin voi käyttää sitä niin tehokkaasti, että se yhdellä ainoalla läimähdyksellä iskee miehen hengettömäksi. — Monet alligaattorin tavoista ovat teille tutut. Tiedätte, että naaras munii hanhenmunan kokoisia munia ja peittää ne hiekkaan, missä auringon kuumuus hautoo ne. Toisinaan se ei löydä tarkoitukseen sopivaa hiekkasärkkää. Silloin se tekee pyöreän lavan ruoholla ja risuilla sekoitetusta mudasta. Siihen se laskee munakerroksen ja peittää sen monen sentin vahvuudelta mudalla ja ruohoilla. Sitten se munii uuden kerroksen, peittää senkin mudalla, ja niin edelleen kunnes se on muninut koko sarjansa, usein lähes kaksisataa likaisenvihertävää munaa. Lopuksi se peittää kaiken mudalla, muuraten pesän pyrstöllään mutauunin tai majavanpesän näköiseksi. Kaiken tämän vaivan se näkee suojellakseen munansa pesukarhuilta ja kilpikonnilta sekä korppikotkilta ja muilta linnuilta, joille ne ovat mieluista herkkua. Munien hautuessa se vaaniskelee pesän ympärillä pitääkseen nämä viholliset loitolla. Kun poikaset ovat kuoriutuneet munista, sen ensimmäisenä huolena on viedä ne veteen, jossa tällaiset vaarat eivät niitä uhkaa. Siihen näkyy poikasten vaistokin niitä vetävän, sillä tuskin ne ovat vapautuneet kuorestaan, kun niiden nähdään hypiskelevän vettä kohti tai seuraavan emoaan, jonka niskaan tai hartioille monet ovat kiivenneet.
— Mutta, onko totta, keskeytti Francis, — että vanhat koiraat syövät omia poikasiaan?
— Vaikka se kuulostaakin kauhealta, on se aivan totta, Francis. Olen itse nähnyt.
— Niin minäkin, virkkoi Basil, — monta kertaa.
— Emon ensimmäisenä huolena on saada poikaset veteen, missä se voi paremmin kätkeä ne luonnottomalta isältä, mutta kaikista sen varokeinoista huolimatta monet joutuvat sekä vanhojen alligaattorien että isompien kilpikonnien ja lintujen uhriksi. Niin pian kuin pienokaiset ovat saaneet hiukankin järkeä, jos niin voin sanoa, ne välttävät isiään ja enojaan, ja koska ne ovat liikkeissään näitä nopeammat, osaavat ne pysytellä niiden isojen leukojen ja pyrstöjen ulottuvilta. Olen usein nähnyt pienten alligaattorien ratsastavan isompien selässä tietäen, että nämä eivät tavoita niitä siitä asemasta.
— Ne näkyvät syövän, mitä niiden eteen vain sattuu, huomautti Francis.
— Eivät ne siinä suhteessa ole turhantarkkoja. Kala on luullakseni niiden mieliruokaa, mutta ne syövät kaikenlaisia maaeläimiäkin, jotka niiden onnistuu surmata, ja arvellaan niiden pitävän erityisesti mätänemistilassa olevasta lihasta. Se on kuitenkin vain olettamus. Niiden on huomattu surmaavan isoja eläimiä vedessä ja jättävän ne veden pohjalle useaksi päiväksi, mutta tämä on saattanut johtua siitä, että ne eivät olleet nälissään sillä kerralla ja säilyttivät niitä ainoastaan odotellessaan ruokahaluaan. Kuten kaikki matelijat sulattavat nekin ravintonsa hitaasti eivätkä sen vuoksi kaipaa niin suuria ruokamääriä kuin lämminveriset eläimet — imettäväiset ja linnut. Niinpä ne hautautuvat mutaan ja makaavat koko talven horroksissa nauttimatta minkäänlaista ravintoa.
— Sanot kalan olevan niiden mieliruokaa, Luce, virkkoi Basil — mutta minä luulen niiden pitävän koirista enemmän kuin mistään muusta. Tiedän niiden tulleen usein paikalle, josta ovat kuulleet koiran haukahduksia, ikään kuin niiden tarkoitus olisi ollut syödä se. Olen nähnyt alligaattorin kaappaavan ison koiran, joka ui Bayou Boeufin yli, ja vetävän sen pohjaan yhtä nopeasti kuin taimen olisi siepannut kärpäsen. Koiraa ei nähty sen koommin.
— On aivan totta, että ne syövät koiria, niin kuin ne syövät kaikkia muitakin eläimiä, vastasi Lucien, — mutta että ne erityisesti himoitsisivat koiranlihaa, on seikka, josta luonnontutkijat ovat keskenään eri mieltä. Tosin ne lähestyvät paikkaa, mistä kuulevat koiran ulvontaa, mutta jotkut sanovat niiden tekevän sen siksi, että se muistuttaa niiden omien poikasten uikutusta.
— Mutta olen nähnyt sekä koirasten että naarasten rientävän koiraa kohti.
— Juuri niin. Koiraat aikoivat mennä syömään poikasia, joita ne luulivat siellä olevan ja naaraat seurasivat perästä puolustaakseen jälkeläisiään. Koirasten ja naarasten välillä syntyy usein tästä syystä hurjia tappeluja.
— Mutta miten, Luce, kysyi Francis, — miten ne voivat pyytää kaloja, jotka näyttävät paljon nopeammilta kuin ne itse?
— Hyvin harvat kalalajit ovat nopeampia. Uimaräpylällä varustetuilla jaloillaan ja varsinkin litteällä pyrstöllään, joka samalla kertaa toimittaa sekä taka-airon että peräsimen tehtävää, alligaattori voi liikkua vedessä yhtä nopeasti kuin useimmat kalat. Alligaattori ei kuitenkaan pyydystä kaloja ajamalla, vaan sieppaa ne saaliikseen sotajuonen avulla.
— Millaisen sotajuonen?
— Olet kai usein huomannut niiden kelluvan vedenpinnalla puoliympyrän tapaan kaartuneina ja liikuttamatta ruumistaan tai mitään jäsentään?
— Kyllä, kyllä, olen katsellut sitä monta kertaa.
— No, jos olisit silloin voinut vilkaista veden alle, olisit nähnyt kalan jossakin sen puoliympyrän ulkopuolella. Kala pysyttelisi paikallaan — epäilemättä vaanien omaa saalistaan, veden pinnalla lenteleviä kärpäsiä tai kuoriaisia. Tässä hommassaan se ei välitä isosta tummasta möhkäleestä, joka lipuu verkalleen sitä kohti näyttämättä ollenkaan uhkaavalta, sillä alligaattorin pää on tällöin käännettynä pois aiotusta uhrista. Alligaattori tietää hyvin mitä tekee vaikka se näyttääkin olevan nukuksissa. Se lipuu hiljaa lähemmäksi, kunnes ulottuu sivaltamaan kalaa pyrstöllään, joka kaiken aikaa on taivutettuna kaareksi ja sitten se antaa tarkasti tähdäten pahaa aavistamattomalle saaliilleen läimähdyksen, joka tappaa sen heti, paiskaten sen toisinaan suoraa päätä alligaattorin kitaan ja singahduttaen sen toisinaan monta metriä ilmaan.
— Maalla alligaattori iskee saaliiseensa samaan tapaan. Sen sivaltaessa pää kääntyy puolitiehen pyrstöä vastaan, koko ruumiin muodostaessa täten puoliympyrän. Ellei pyrstön isku tappaisikaan saalista, se paiskautuu suoraan hirviön kitaan, jossa se kohtaa varman surman silmänräpäyksessä.
— Mutta miksi alligaattorit syövät kiviä ja muita sellaisia aineita? tiedusteli Basil. — Olen nähnyt erään, jonka vatsasta neljännes oli täynnä nyrkkini kokoisia kiviä ja puun- ja lasipalasia. Ne näkyivät olleen siellä pitkän aikaa, terävät reunat olivat kuluneet sileiksi. Tätä en ole voinut käsittää koskaan.
— Eipä ihmekään, koska viisaammatkaan luonnontutkijat kuin me eivät tiedä syytä siihen. Muutamat ajattelevat, että tarkoitus on sama kuin linnuilla ja muilla eläimillä, jotka nielevät soraa ja multaa edistääkseen ruoansulatusta. Toiset taas uskovat, että alligaattori tekee sen laajentaakseen vatsaansa, jotta matelijalle kävisi mahdolliseksi kestää pitkä paastonsa maatessaan horroksissa talven ajan. Tätä jälkimmäistä selitystä pidän järjettömänä ja ainoastaan satuja kertovan Buffonin arvoisena. Omasta puolestani luulen, että romu, jota tavallisesti löydetään alligaattorin vatsasta, kerääntyy sinne sattumalta — se nielee sitä erehdyksestä saaliinsa mukana silloin tällöin, sillä sen makuhermot eivät ole suinkaan herkät, ja se nielaisee mitä tahansa veteen heitetään, vieläpä lasipullonkin. Nämä ainekset jäävät tietysti sen vatsaan — kasaantuen sinne ehkä kautta sen elinajan — ja tuottavat sille vähän, jos ollenkaan haittaa, koska sen vatsa kuten useimpien matelijoiden kestää melkein mitä tahansa. Emme saa ajatella alligaattorin vatsaa emmekä sen muitakaan elimiä samanlaisiksi kuin ihmisolennon. Jos meidän aivomme vioittuvat vakavasti, niin kuolemme, mutta alligaattorin aivot voidaan poistaa kokonaan ja eläin ryömii pois ja elää vielä päiväkausia. Tunnetaan esimerkkejä alligaattoreista, joiden aivot ovat ammutut mäsäksi, ja kuitenkin ne vielä monta tuntia sen jälkeen ovat valmiit taistelemaan jokaista vastaan joka lähestyy niitä. Niiden aivot, niin kuin kaikkien matelijoiden, ovat tavattoman pienet, ja se todistaa, että ne järjeltään ovat alemmalla asteella kuin linnut ja nisäkkäät.
— Mutta Lucien, sinä kerroit meille, että koko krokotiiliheimon tavat ovat samanlaiset tai melkein samanlaiset. Mistä sitten johtuu, että Afrikan krokotiilit ovat niin paljon rajumpia ja hyökkäävät usein Senegalin ja Ylä-Niilin alkuasukasten kimppuun ja nielevät heidät? Niin ei tee meidän alligaattorimme. Tosin ne kyllä joskus purevat neekereitämme sääriin, ja olemme kuulleet niiden myöskin tappaneen joitakin, mutta silloin nämä ovat joutuneet eläimen tielle huolimattomuuttaan. Alligaattorit eivät hyökkää kenenkään kimppuun, jos ne jätetään rauhaan. Niinpä mekin lähestymme niitä aivan pelottomina vain keppi aseenamme.
— Se johtuu siitä, että hyvin tiedämme niiden olevan liian kömpelöitä tavoittaakseen meitä maalla, koska voimme helposti hypätä pakoon niiden pyrstöjen ja leukojen ulottuvilta. Miltä sinusta tuntuisi uida tuon järven yli tällä hetkellä? Rohkenenpa väittää, ettet uskaltaisi.
— En uskaltaisikaan… siinä olet oikeassa.
— Ja jos sen tekisit, hyökkäisi joku niistä todennäköisesti kimppuusi ennen kuin pääsisit vastakkaiselle rannalle. Mutta meidän alligaattorimme eivät ole enää mitä ne olivat sata vuotta sitten. Silloin ne olivat paljon hurjempia ja vaarallisempia ja hätyyttivät ihmisiä usein ärsyttämättäkin. Ne ovat alkaneet pelätä meitä, sillä ne tietävät, että olemme niille vaarallisia, ja ne voivat helposti erottaa meidät muista eläimistä pystysuorasta asennostamme. Ajatelkaa, kuinka innokkaasti niitä pyydystettiin silloin kun alligaattorinnahka oli muodissa, ja ajatelkaa kuinka monta niistä surmataan öljynsä ja pyrstöjensä vuoksi. On siis aivan luonnollista, että ne pelkäävät meitä, ja voitte huomata niiden olevan paljon arempia viljelysseuduilla ja uudisasutusten lähettyvillä kuin metsäisemmillä tienoilla. En epäile että suurilla rämeillä on paikkoja, missä on vieläkin vaarallista lähestyä niitä. Ne, jotka väittävät Afrikan krokotiilien olevan hurjempia, eivät perusta johtopäätöksiään tosiasioihin. Etelä-Amerikan kaimaanit, jotka ovat alligaattoreja nekin, ovat yhtä rajuja kuin krokotiilit. Olen lukenut monta kertomusta, miten ne ovat hyökänneet Guayanan ja Brasilian alkuasukkaiden kimppuun ja syöneetkin heitä. Paljon tästä on epäilemättä satua, mutta joukossa on muutamia täysin todistettuja kertomuksia, ja olen kuullut yhden, jonka todenperäisyydestä olen varma. Kerron sen, jos haluatte, vaikka se onkin kauhea ja surullinen juttu ja vaikka toivoisin, ettei se olisi totta.
— Voi, kerro… kerro, huudahti Francis. — Me kestämme kyllä, meillä ei ole heikot hermot. Eihän Basil?
— Ei, Basil vastasi. — Luullakseni kestämme sen, Frank. Jatka, Luce.
INTIAANIÄITI JA KAIMAANI
— Lienee tuskin toista paikkaa Amerikassa, jossa alligaattorit kasvavat kookkaammiksi ja ovat luonteeltaan rajumpia kuin Magdalena-joessa ja siihen laskevissa isoissa sivujoissa. Nämä joet juoksevat alavan maan läpi troopillisessa vyöhykkeessä, ilmasto on kuuma ja siis erittäin sopivaa isojen matelijoiden kehittymiselle. Myös alkuasukkaiden veltto luonne — he ovat intiaanien ja espanjalaisten sekoitusta — estää heitä ahdistamasta ja hävittämästä kaimaaneja samalla tarmolla kuin mitä oman maamme asukkaat osoittavat. Siitä seuraa, että kaimaanit vuorostaan pelkäävät ihmisiä vähemmän ja sieppaavat heitä usein saaliikseen. Magdalenan kaimaanit surmaavat monesti alkuasukkaita, jos nämä sattuvat putoamaan veteen.
Laakeissa veneissään Magdalenajoella kulkevat laivurit putoavat varsin usein virtaan ja joutuvat kaimaanien saaliiksi, kuten valtameren purjehtijat häitten kitaan. Näillä laivureilla on joskus mukanaan kiväärit kaimaanien varalta, mutta vain harvoja niistä tuhotaan tällä tavoin, koska bogadoreilla on täysi työ alustensa ohjaamisessa ja alligaattorin tappaminen luodilla on hyvin vaikeata. Sen voi tappaa ainoastaan ampumalla sitä silmään, sillä muuta osaa sen ruumiista ei musketinkuulakaan lävistä. Silmään osuminen vaatii tietysti varmaa tähtäämistä ja otollista tilaisuutta kaimaanin maatessa rantatörmällä tai kelluessa vedessä. Kaimaanin ollessa pois vedestä, sitä voi ampua hartioiden takana olevaan pehmeään, venyvään nahkaan, mutta se on hyvin epävarma keino sen surmaamiseksi, ja sitä voi ampua useammankin kerran luotien tuottamatta sille kuolemaa. Magdalenan alkuasukkaat pyydystävät toisinaan kaimaaneja suopungeilla ja laahattuaan ne rantaan lopettavat ne kirveillä ja keihäillä. Tästä huolimatta näissä virroissa vilisee kaimaaneja ja alkuasukkaat häiritsevät niitä harvoin, paitsi kun jokin kauhea murhenäytelmä on tapahtunut… kun ne ovat siepanneet jonkun onnettoman, repineet hänet kappaleiksi ja nielleet. Jos tällaista sattuu, niin asukkaat heräävät tavanomaisesta välinpitämättömyydestään, kerääntyvät yhteen ja hävittävät suuret määrät näitä matelijoita. Kertomus, jonka olen teille luvannut, kuvailee tämänlaatuista tapausta.
Eräs vaquero (karjapaimen) asui Magdalenan varrella muutamia peninkulmia Uuden Carthagenan kaupungin yläpuolella. Hänen palmunlehvämajansa sijaitsi kappaleen matkaa virrasta, kohdalla, jossa vesi kihisi väijyviä kaimaaneja, sillä ympäristö oli kesytöntä ja harvaanasuttua. Vaquerolla oli vaimo ja yksi lapsi — noin kuusi- tai seitsemänvuotias tytär, ja koska tyttö oli sievä pikkutyttö ja heidän ainoansa, oli se tietysti molemmille vanhemmille hyvin rakas.
Vaquero oli usein poissa kotoa, sillä hänen täytyi samoilla kauas metsiin. Vaimoa ei kuitenkaan pelottanut jäädä yksin kotiin. Hän oli intiaaninainen ja tottunut vaaroihin, jotka pelottaisivat suurten kaupunkien tyttäriä.
Eräänä päivänä, hänen puolisonsa ollessa tavallisuuden mukaan poissa karjaansa kaitsemassa, nainen vei pyykkinsä joen rannalle, joki oli ainoa vesi majan lähettyvillä, ja kantamalla vaatteet rantaan hän säästi itseltään veden noutamisen vaivan, sitä paitsi äyräällä oli leveä ja tasainen kivi, jonka päällä hänen oli tapana hakata pesemiänsä vaatteita. Hänen pieni tyttärensä seurasi häntä, kantaen yhtä kääröistä.
Päästyään rantaan nainen täytti astiansa vedellä ja ryhtyi työhön. Sillä välin lapsi, jolla ei ollut muuta hommaa, alkoi kerätä kypsiä guava-hedelmiä, poimien niitä rantatöyräältä osittain veden yli riippuvasta puusta. Intiaaniäidin ollessa työssään hänet hätkähdytti kimakka parahdus ja melkein samaan aikaan kuuluva molskahdus. Katsahtaessaan ympärilleen hän näki lapsensa vaipuvan juuri pinnan alle. Samaan aikaan hän näki kamalan otuksen — suuren kaimaanin — rientävän paikalle! Kauhun vallassa nainen pudotti pyykkinsä ja kiiruhti äyräälle. Hän syöksyi hetkeäkään epäröimättä virtaan, joka peitti hänet kaulaan asti. Samassa lapsi nousi jälleen vedenpinnalle. Äiti tarttui siihen käsivarsista ja oli juuri nostamaisillaan sen ylös vedestä, kun kaimaani syöksyi kita auki, kaappasi kiinni pienen tytön sääristä ja irrotti jalat ruumiista yhdellä ainoalla puraisulla! Tyttö parahti taas, mutta se oli hänen viimeinen äännähdyksensä. Kun äiti maihin ponnisteltuaan laski silvotun ruumiin joen partaalle, lapsi oli lakannut hengittämästä.
Äitiraukka istui muutamia minuutteja katsellen lapsensa vielä vavahtelevia jäännöksiä. Hän kumartui tämän tästä suutelemaan kalpeita huulia. Hän ei itkenyt. Sanoinhan, että hän oli intiaaninainen. He eivät käyttäydy niin kuin valkoihoiset, mutta, oli miten oli, hänen katkera tuskansa ei sallinut kyynelten vuotaa. Hän ei huutanut eikä kutsunut apua. Se ei olisi hyödyttänyt enää mitään. Oli liian myöhäistä. Ja hän tiesi, ettei lähistöllä ollut ketään — ei kilometrien päässä hänestä. Kohottaessaan silmänsä runnellusta ruumiista hän loi ne vain mustaan veteen. Siellä guavapensaiden siimeksessä uiskenteli inhottava matelija edestakaisin. Se oli hotkaissut herkkupalan ja odotteli kiihkeästi lisää.
Naisen kasvot kuvastivat tuskaa ja kostonhimoa. Yhtäkkiä hän näytti saavan ajatuksen ja tekevän nopean päätöksen. Hän nousi luoden ensin silmäyksen pienokaisen kuolleeseen ruumiiseen ja sitten kaimaaniin, kiirehti pois mökille. Muutaman minuutin kuluttua hän palasi mukanaan pitkä keihäs. Se oli hänen miehensä metsästyskeihäs, jota tämä oli usein käyttänyt kamppailuissaan Brasilian tiikerin ja muiden hurjien petojen kanssa. Hän toi muutamia muitakin esineitä: suopungin, amerikkalaisen aloen eli pita-puun säikeistä punottua köyttä ja muutaman veitsen.
Joen partaalle saavuttuaan hän vilkaisi levottomana virtaan. Kaimaani oli vielä siellä, ja äiti kääntyi ja seisoi hetkisen ikään kuin miettien, mitä tekisi. Pian hän oli tehnyt päätöksensä, ja kumartuen eteenpäin hän syöksi keihään pitkittäin lapsensa ruumiin jäännösten läpi! Se oli hirveä teko, mutta kostontunne kuohui hänessä voimakkaana. Sitten hän tarttui keihään terään, joka oli nyt punainen verestä, ja asettaen veitset niin, että ne toimisivat väkäsinä, kiinnitti ne siihen tukevasti pitaköydellä. Näitä vasten hän työnsi raadellun ruumiin ja punoi sitten suopungin tiukasti keihään varteen ja kiinnitti sitten köyden toisen pään guava-puun runkoon; sillä hän tiesi, ettei hänen oma voimansa merkitsisi paljoakaan sellaista hirviötä kuin kaimaania vastaan.
Kun kaikki oli valmista, hän kohotti varren ja sinkosi keihään, ruumiineen päivineen veteen. Sitten hän tarttui köyteen ja lyyhistyi pensaitten taakse odottamaan tulosta.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Lisää saalista väijyvä verenhimoinen matelija näki houkuttelevan syötin ja hyökäten eteenpäin sieppasi sen isoihin leukoihinsa, murskaten sen samalla. Nainen pysyi hievahtamatta, odottaen aikaansa.
Kaimaanit eivät pureskele ruokaansa. Niiden hampaat eivät ole sitä varten. Ne ovat luodut vain tarttumaan kiinni ja kieli jota ne eivät voi ojentaa eteenpäin avustaa ainoastaan nielemisessä. Tuossa tuokiossa ruumis oli hävinnyt hirviön avaraan kitaan. Tämän nähdessään nainen hypähti äkkiä ylös tempaisten rajusti köydestä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hurja kiljahdus ilmoitti hänen onnistuneen aikeissaan. Väkäiset terät olivat tarttuneet kiinni ja kaimaani oli kiikissä!
Huomatessaan joutuneensa satimeen matelija sukelsi pohjaan, nousi sitten jälleen mylvähdellen äänekkäästi ja piesten veden vaahtoavaksi verta valuessa kaiken aikaa sen leukapielistä ja sieraimista. Se syöksähteli paikasta toiseen kunnes tukeva parkitsemattomasta nahasta tehty suopunki pysähdytti sen, jolloin se vapisutti puuta kauan valtavalla voimalla. Vihdoin sen ponnistukset kävivät heikommiksi, ja se virui liikkumattomana vedessä. Äiti istui kaiken aikaa jokitöyräällä, milloin aivan hiljaa ja alakuloisena, milloin kostonhimoinen ilme valaisi hänen kasvonsa hänen luodessaan silmänsä hirviöön, joka oli ryöstänyt häneltä hänen lapsensa.
Laukkaavan hevosen jalkojen töminä herätti vihdoin hänet mietteistänsä.
Hän katsahti ympärilleen. Sieltä saapui hänen miehensä.
Surullinen kertomus oli pian kerrottu, ja vähän sen jälkeen vietiin sanoma niille, jotka asuivat heitä lähinnä. Murhe oli yleinen, ja tapauksen herättämä myötätunto nostatti koko naapuriston usean päivän kestävään hävityssotaan kaimaaneja vastaan.
Tämä kertomus, lopetti Lucien, — on tosi ja siitä onkin kulunut vain pari vuotta, kun tämä sydäntäsärkevä tapaus sattui.
— Sydäntäsärkevä tapaus se olikin, — huudahti Basil. — Se saa mielen kuohahtamaan vihasta noita hirviöitä kohtaan! Luulenpa, että menen heti ampumaan jonkun niistä, ja sitä paitsi tarvitsenkin hampaan ruutisarveksi. Hän otti kiväärinsä ja meni rannalle. Ainoatakaan alligaattoria ei ollut sillä hetkellä ampumamatkan päässä, vaikka niitä näkyi tusinoittain uiskentelemassa järvellä.
— Maltahan, huusi Francis. — Odota hiukan, niin houkuttelen ne lähelle. Asetu väijyksiin, sillä välin kun kutsun niitä.
Francisin avuihin kuului tavaton matkimiskyky. Hän osasi jäljitellä kaikkia ääniä kukon kieunnasta härän mylvimään asti ja teki sen niin luonnollisesti, että petti eläimetkin. Hän juoksi alas rantaan ja piiloutui muutamien yucca-pensaiden taakse ja alkoi ulista ja haukkua kuin nuori koiranpentu. Myöskin Basil kätkeytyi pensaisiin.
Muutaman sekuntin perästä useiden alligaattorien nähtiin uivan joen yli. Niitä tuli joka taholta. Ei kestänyt kauankaan kun ne saapuivat rantatöyräälle, missä Francis oli piiloutuneena, ja etummaisena uiva iso uros kohotti kuononsa vedestä ja mateli maalle. Se oli epäilemättä laskenut saavansa jotakin syödäksensä, mutta oli tuomittu pettymään ja vielä pahempaakin, sillä Basilin kiväärin terävä pamaus kajahti ilmassa, matelija kellahti kyljelleen liejuun ja sätkyteltyään hetkisen makasi siinä liikkumatta. Se oli kuollut, sillä hyvin tähdätty laukaus oli lähettänyt luodin suoraan sen silmään.
Basil ja Francis näyttäytyivät nyt, sillä he eivät halunneet tuhlata luotejaan useampiin, ja kun muut alligaattorit näkivät heidät, ne uivat pois nopeammin, kuin olivat tulleet. Lucienin kirveellä hakattiin irti isoimmat hampaat ja raato jätettiin makaamaan susien, korppikotkien ja niiden muiden eläinten saaliiksi, joiden syötäväksi se kelpasi.
Keitettyään pannullisen kahvia ja valmistettuaan hirvenpaistia illalliseksi pojat levittivät puhvelintaljansa telttaansa ja kävivät levolle.
Seuraavana aamuna he olivat ylhäällä päivänkoitteessa, ja nautittuaan tukevan aamiaisen satuloivat hevosensa ja jatkoivat matkaansa.
HÄVITYKSEN KETJU
Jätettyään Krokotiilijoen nuoret metsästäjämme vaelsivat suoraan länteen Opelousan ruohoaavikkojen poikki. He eivät toivoneet tapaavansa puhveleja näillä suurilla niityillä. Ei, puhvelihärät olivat kauan sitten hyljänneet Opelousan laitumet ja siirtyneet etäälle länttä kohti. Sen sijaan näillä tasangoilla samoili tuhatmäärin karjaa, mutta vaikka eläimet olivatkin kesyttömiä, niillä oli omistajansa, ne olivat kaikki merkittyjä ja ratsastavat paimenet kaitsivat niitä. Opelousan aavikolla oli valkoihoisten uudisasutuksia, mutta pojat eivät poikenneet tieltään käydäkseen niissä. Heidän päämääränsä oli päästä kauemmaksi eivätkä he halunneet hukata aikaa.
He kulkivat lukuisten purojen ja jokien yli, joista useimmat juoksivat etelään päin Meksikonlahteen. Matalien poikki he kahlasivat, mutta milloin joet olivat liian syviä kahlattaviksi, he antoivat hevostensa uida niiden yli, istuen itse selässä. Ratsut eivät olleet tästä tietääkseenkään, sillä ne olivat samoin kuin muuli Jeanette ja koira Marengo opetetut uimaan kuin kalat.
Muutamia päiviä matkattuaan he saapuivat Sabine-joen varrelle. Tämä joki erottaa Louisianan Teksasista, joka siihen aikaan kuului Meksikon alueeseen. Maa erosi täällä siitä, jonka yli he olivat kulkeneet. Se oli mäkisempää ja kasvullisuus oli kokonaan muuttunut. Isot, tummat sypressit olivat kadonneet, ja petäjiä näkyi runsaammin. Metsä oli valoisampaa ja aukeampaa.
Sabinejoki oli tulvillaan, mutta he uivat sen yli, kuten edellistenkin, ja pysähtyivät leiriytyäkseen sen läntiselle rannalle. Oli vasta hiukan yli keskipäivän, mutta heidän matkatavaransa olivat kastuneet ylimenossa ja he päättivät jäädä joen rannalle lopuksi päivää ja pystyttää telttansa avoimelle paikalle matalien puiden ympäröimän lehdon keskelle. Sellaisia avoimia paikkoja oli useitakin, sillä puut olivat etäällä toisistaan ja lehto muistutti autioksi jätettyä hedelmätarhaa. Siellä täällä korkea magnolia kohotti kartionmuotoista huippuaan muiden puiden yli, ja erään sellaisen iso, lehvätön ja oksaton runko näkyi jonkin matkan päästä, missä se seisoi kuin vanha raunioitunut torni.
Maa oli monenlaisten kukkasien peittämä. Siellä kasvoi karvaspavun sinikukkia ja kullanvärisiä helianthuksia. Niiden vieressä kasvoi malvoja ja purppuranpunaisia monardeja sekä puuvillaruusuja viidentoista sentin läpimittaisine kukkineen. Kukkivia köynnös- ja kiipijäkasveja, jotka kiertelivät puiden ympäri tai ulottuivat kiehkuroina rungosta toiseen — runkoköynnös valkoisine terttuineen, sulotuoksuinen supinrypäle. Kaikkien näkyvimpiä olivat kuitenkin torviköynnöksen isot kukkaset, jotka verhosivat kiehkurat torvimaisilla teriöillään levitellen leveitä kirkkaan tulipunaisia kehälehtiänsä.
Tämän kukkarunsauden keskelle pojat leiriytyivät, sitoivat hevosensa ja pystyttivät telttansa, kuten heidän tapansa oli.
Aurinko paistoi kirkkaasti ja he ryhtyivät levittämään kosteita taljojaan ja huopapeitteitään.
— Minusta tuntuu, sanoi Lucien heidän saatuaan leirinsä valmiiksi, — että olemme pysähtyneet vanhan intiaanikaupungin paikalle.
— Mikä sinut saa niin ajattelemaan? kysyi Basil.
— Huomaan täällä rikkaruohojen ja tappuroiden peittämiä romukasoja. Ne ovat intiaanihautoja tai jätteitä rakennusten mädäntyneistä hirsistä. Näen sen puistakin. Katsokaa ympärillenne! Näettekö mitään omituista noissa puissa?
— Emme mitään, vastasivat Basil ja Francis yhteen ääneen. — Emme muuta kuin että ne enimmäkseen ovat pieniä ja matalia.
— Ettekö huomaa niissä mitään kummallista?
— Emme, sanoi Basil. — Luulen nähneeni ne kaikki ennenkin. Siinä on silkkiäispuita ja mustia saksanpähkinäpuita, Chicasawluumuja, papayapuita, harmaita pähkinäpuita, Osagen oranssipuita, ja kovasyistä mesi-akaasiaa. En näe mitään muita, paitsi tietysti köynnöksiä ja noita isoja magnolioita. Kaikki nämä kasvit ovat minulle tuttuja.
— Ovat kyllä, vastasi Lucien, — mutta oletko koskaan huomannut niiden kaikkien kasvavan tällä tavoin yhdessä?
— Ahaa, se on toinen asia! Luullakseni en.
— Juuri siitä seikasta, jatkoi Lucien, — päättelenkin, että tässä on ollut intiaaniyhdyskunta. Nämä puut ovat istutettuja tai paremminkin istutettujen jälkeläisiä, ja intiaanit ovat istuttaneet ne.
— Mutta, Luce, keskeytti Francis, — en ole koskaan kuullut intiaanien rakentaneen näillä seuduilla sellaisia asuntoryhmiä kuin tämän on täytynyt olla. Tämä matala metsä ulottuu kilometrimäärin joenvartta alaspäin. Niillä on täytynyt olla laaja ala viljelyksessä.
— Luullakseni eivät ne intiaanit, jotka tällä seudulla nykyisin asuvat, olekaan näitä puita istuttaneet. On otaksuttavampaa, että tässä on ollut muinaisen Natchez-kansan asutusta.
— Natchez-kansan! Natchezhan on kaupungin nimi Mississippin varrella, mutta en tiennyt olevan sen nimisiä intiaanejakin.
— Ei niitä enää olekaan, mutta ennen oli sen niminen laaja heimo, jonka hallussa oli koko Louisianan alue. Kerrotaan, että nämä intiaanit olivat meksikolaisten ja perulaisten tapaan saavuttaneet jonkinlaisen sivistyksen ja että he osasivat kutoa kangasta ja viljellä maata. Nyttemmin he ovat kuolleet sukupuuttoon.
— Miten se tapahtui?
— Sitä ei kukaan tiedä. Muutamat vanhat espanjalaiset kirjailijat väittävät Etelä-Amerikasta saapuneiden intiaanien hävittäneen heidät. Tämä kertomus on kuitenkin järjetön, kuten useimmat samojen espanjalaisten kirjailijain teokset, jotka tuntuvat pikemmin lasten sepustuksilta kuin järkimiesten kirjoittamilta. On paljon luultavampaa, että Natchezheimon voittajia olivat lounaasta tulleet Creek- ja Chicasaw-intiaanit, ja että heimon jätteet sulivat yhteen voittajien kanssa. Minun käsitykseni mukaan heimo on hävinnyt tällä tavoin. Miksei siis tämä paikka olisi noiden ihmisten muinaisia asutuksia ja nämä puut jäännöksiä kasvitarhoista, joita he viljelivät hedelmien ja muun hyödyn vuoksi?
— Mutta me emme käytä sellaisia puita paljonkaan, huomautti Francis.
— Mitä sanotkaan? huudahti Basil. — Sinäkö, Francis, joka vuosittain syöt melkoiset määrät pähkinöitä ja myöskin silkkiäismarjoja, imeskellen niitä kuin pussirotta!… sinäkö et käyttäisi niitä hyväksesi?
— Se on totta, myönsi Francis, — mutta emme kuitenkaan viljele näitä puita hedelmiensä vuoksi… löydämme niitä riittävästi kasvamassa villeinä metsissä.
— Se johtuu siitä, keskeytti Lucien, — että olemme edullisemmassa asemassa kuin intiaanit. Me osaamme tehdä kauppaa ja saamme paremmanlaatuisia hedelmiä kaikista maailman osista. Meillä on myöskin viljalajeja sellaisia kuin vehnä ja riisi ja monia muita, joita heillä ei ollut; tulemme siis toimeen ilman näitä puita. Mutta intiaanien laita oli toinen. Tosin he tunsivat "intiaaniviljan" eli maissin, mutta kuten muutkin kansat, he pitivät vaihtelusta, ja näiden puiden hedelmät tarjosivat heille sitä. Troopillisilla seuduilla asuvilla intiaaniheimoilla oli enemmän vaihtelua. Mikään kauppaakäymätön kansa ei tosiaankaan olisi voinut nauttia hedelmäpuiden ja hedelmiä tuottavien pensaiden antimista runsaammin kuin azteekit ja muut etelän heimot. Natchez-kansalla ja muilla, jotka asuivat lauhkeassa vyöhykkeessä, oli kuitenkin myös puunsa ja viljelyskasvinsa — sellaisia kuin edessämme näemme, — ja niistä he saivat sekä ravintonsa että hedelmiä ja juomia. Samoin menettelivät entiset siirtolaisetkin, ja monet uudisasukkaat etäisillä tienoilla käyttävät vielä tänä päivänä hyväkseen näitä luonnon ilmaisia tuotteita.
— Eikö olisi hauskaa, Basil, virkkoi Francis vedoten vanhempaan veljeensä, — jos Lucien antaisi meille kasvitieteellisen kuvauksen kaikista näistä puista ja kertoisi, mihin niitä käytetään? Hän tietää kaiken.
— Olisi kyllä, vastasi Basil, — kuuntelisin sitä mielelläni.
— Totisesti, Luce, herätätpä minussa jo harrastusta kasvitieteeseen, virkkoi Basil.
— Sepä hauskaa, vastasi Lucien, — sillä minusta se tiede tuottaa paljon hyvää, eikä ainoastaan taiteille ja teollisuudelle koituvan hyödyn vuoksi, vaan kehittämällä myös opiskelijansa mieltä.
Ja Lucien aikoi jatkaa kuvauksiaan puista, mutta sarja tapahtumia lopetti keskustelun ainakin siitä aineesta. Aivan vastapäätä telttaa lyhyen matkan päässä siitä riippui paksu köynnöskudos kahden puun välillä. Ne olivat isoja tupelopuita, ja rungosta runkoon ulottuvat, toisiinsa kietoutuneet köynnökset muodostivat tummanvihreillä lehvillään läpitunkemattoman verhon. Lehtien yläpuolella kasvoi kukkia niin tiheässä, että ne melkein peittivät lehdet — koko pinta helotti kuin kirkasvärinen matto olisi kiinnitetty toisesta puusta toiseen ja levitetty riippumaan runkojen välille. Kukat olivat erivärisiä. Muutamat olivat valkoisia ja tähtimäisiä, mutta useimmat kuitenkin torviköynnöksien isoja tulipunaisia teriöitä.
Vaikka Francis kuuntelikin veljensä puhetta, hän oli jonkin aikaa silmäillyt sille taholle, ikään kuin ihaillen kukkia. Äkkiä hän keskeytti keskustelun huudahtaen:
— Katsokaahan tuonne… mesilintuja!
Kolibrien näkeminen ei Amerikassa ole niin tavallista kuin jotkut tahtovat uskotella. Meksikossakaan, missä niitä on monia lajeja, ei mesilintuja tapaa joka päivä. Ne jopa saattavat jäädä kokonaan huomaamattakin, ellei niitä erityisesti etsi. Ne ovat niin pieniä olentoja ja lentävät niin nopeasti — pyrähdellen kukasta kukkaan ja puusta puuhun, — että voi kulkea ohitse havaitsematta tai luullen niitä mehiläisiksi. Varsinkin Yhdysvalloissa, mistä on löydetty vasta yksi laji, ne ovat harvinainen ja mielenkiintoinen näky. Francisin huudahdus kuvastikin kummastusta ja riemua.
— Missä ne ovat? kysyi Lucien hypähtäen innostuneena ylös.
— Tuolla, vastasi Francis, — luulen näkeväni useitakin torvikukkasissa.
— Hiljaa! kuiskasi Lucien. — Lähestykää niitä varovasti, jotta ette peloita niitä pois… Haluan tehdä niistä muutamia havaintoja.
Näin lausuessaan Lucien astui Basilin ja Francisin seuraamana varovaisesti eteenpäin.
— Eihän! huudahti Lucien, kun he pääsivät lähelle. — Nyt näen yhden! Se on rubiinikaula. Etsii ravintoa torviköynnöksistä. Ne pitävät enemmän niistä kukkasista kuin mistään muista. Kas, sehän on mennyt kukan suppiloon! Hei, nyt se tuli ulos jälleen! Kuunnelkaa sen siipien suhinaa… aivan kuin ison mehiläisen surisemista. Siksi sitä englanninkielellä nimitetäänkin "surinalinnuksi". Katsokaa, miten sen kaula välkkyy… aivan kuin rubiini!
— Vielä toinenkin! virkkoi Francis. — Katsokaa tuonne ylös! Se ei ole läheskään yhtä kaunis kuin edellinen. Onko se eri lajia?
— Ei, vastasi Lucien, — se on saman lajin naaras, mutta sen väri ei ole niin kirkas, ja siltä puuttuu rubiinikaula.
— En näe useampia, sanoi Francis pienen vaitiolon jälkeen.
— Luullakseni niitä on vain kaksi, huomautti Lucien, — koiras ja naaras. Nyt on niiden kuherrusaika. Epäilemättä pesä on lähellä.
— Yritämmekö pyydystää ne? kysyi Francis.
— Ei käy päinsä, emme saisi niitä kiinni.
— Voin ampua ne pienillä haulilla.
— Ei, kielsi Lucien, — hienoimmatkin haulit repisivät ne palasiksi. Välistä niitä ammutaan unikonsiemenillä ja joskus vedellä. Mutta, malttakaahan, haluan mieluummin tarkata niitä sellaisina kuin ne ovat. Haluan päästä varmuuteen eräästä seikasta. Te voitte etsiä pesää, koska teillä on hyvät silmät. Löydätte sen läheltä… jostakin paljaasta haarukasta, mutta ette oksien ja lehtien seasta.
Basil ja Francis ryhtyivät hakemaan pesää, sillä välin kun Lucien tarkkaili yhä pienten hentojen olentojen pyrähtelyä. "Seikka", josta hän halusi päästä varmuuteen, oli, syövätkö mesilinnut hyönteisiä samoin kuin hunajaakin — kysymys, josta lintujen tutkijat ovat väitelleet.
Hänen seisoessaan niitä tarkastamassa iso mehiläinen pörräsi paikalle ja laskeutui eräälle kukalle. Tuskin sen jalat olivat koskettaneet heleitä terälehtiä, kun koiraskolibri karahti nuolena sitä kohti, hyökäten kuin pieni paholainen sen kimppuun. Molemmat tulivat yhdessä ulos kukasta, jatkaen pienoistaisteluaan lentäessään, mutta lyhyen kamppailun jälkeen mehiläinen käänsi pyrstönsä ja kiiti vihaisesti suristen pois. Tämän äänen aiheutti epäilemättä siipien nopeampi liikunta sen paetessa.
Francisin päästämä huudahdus ilmaisi nyt, että pesä oli keksitty. Siellä se oli matalan oksan haarassa, mutta siinä ei ollut vielä munia, silloin eivät linnut olisikaan olleet liikkeellä yhdessä. Kaikki kolme tarkastivat pesää, vaikka eivät rikkoneet sitä eivätkä siirtäneet sitä paikaltaan. Se oli rakennettu hienoista Espanjan sammalen rihmoista ja verhottu sisäpuolelta vuokon silkkimäisellä untuvalla. Muodoltaan se oli puolipyöreä, päältä avonainen ja ainoastaan pari senttiä läpimitaltaan. Koko rakennus oli tosiaankin niin pieni, että tarvittiin lintuja pyydystelevän ja pesiä etsiskelevän Francisin terävä silmä ennen kuin pystyi erottamaan sen rosoisen puunkuoren kuhmusta.
Kaikki kolme palasivat nyt tarkkailemaan lintuja jotka yhä jatkoivat karkeloaan kukissa huomaamatta poikia pesällä. Pojat hiipivät mahdollisimman lähelle lymyillen ison riippuköynnösryhmän takana. Lucien oli lähinnä, kasvot parin metrin päässä pikku olennoista, joten hän näki niiden jokaisen liikkeen. Hän näki tyytyväisyydekseen pian jotakin, joka antoi ratkaisevan vastauksen hänen tutkimukseensa. Parvi pieniä sinisiipisiä mehiläisiä kiinnitti hänen huomionsa. Ne olivat kukkasten seassa, leväten niillä toisinaan ja pyrähdellen toisinaan toiselta teriöltä toiselle. Hän näki lintujen hyökkäävän useita kertoja niitä kohti nokat avoinna ja nokkaisevan ne orreltaan. Kysymys oli ratkaistu: kolibrit olivat hyönteissyöjiä.
Hetkisen perästä lensi naaras pesäänsä, jättäen koiraan vielä kukkien pariin.
Poikain uteliaisuus oli nyt tyydytetty, ja he olivat palaamaisillaan teltalleen, kun Lucien äkkiä hätkähti ja viittasi toisia pysymään ääneti. Francis huomasi sen ensimmäisenä ja sitten sen näki myöskin Basil. Se oli jotakin kamalaa!
Lehvien seassa hiipi kauheannäköinen eläin, milloin ryömien sivuttain, milloin tehden lyhyitä loikkauksia, milloin taas piiloutuen. Se oli suunnilleen mesilintujen kokoinen, mutta muodoltaan perin erilainen. Sen ruumis oli kokoonpantu kahdesta keskeltä yhteenliitetystä kappaleesta ja kauttaaltaan punaisenruskeiden villamaisten karvojen peitossa, jotka törröttivät pystyssä kuin harjakset. Sillä oli kymmenen raajaa — pitkää, käyrää ja karvaista kuten ruumiskin — edessä kaksi kaarevaa kynsimäistä tuntosarvea ja takana kaksi sarvimaista uloketta, niin että näkemättä sen pistäviä silmiä olisi ollut vaikeata erottaa sen päänpuolta takaruumiista. Sen ruosteenruskea väri, kummallisen muotoinen ruumis ja karvaiset koivet yhdessä sen läpitunkevan katseen kanssa tekivät sen mitä häijyimmän näköiseksi, mikä on enemmän tai vähemmän tunnusomaista sen muillekin heimolaisille. Se näet kuului hämähäkkien sukuun.
— Hyppivä tarantula! kuiskasi Lucien veljilleen. — Katsokaa, hän jatkoi, — se ajaa takaa rubiinikaulaa!
Tämä oli ilmeistä. Askel askeleelta, loikkaus loikkaukselta se läheni kukkaterttua, jossa mesilintu parhaillaan puuhaili. Sen silmät olivat nauliintuneet lintuun, ja aina kun tämä pyrähti ylös kukista suristen laiskasti ympäriinsä, tarantula kyyristyi kokoon kätkeytyen köynnösten lehtien ja varsien taakse. Toisinaan taas, kun lintu pysähtyi hetkiseksi ja näytti syventyneen aterioimaan, hiipivä eläin eteni askelen verran joko juosten tai hypähtämällä, jonka jälkeen se jälleen piiloutui odottamaan uutta tilaisuutta. Linnun pyrähdellessä paikasta toiseen väijyvän hämähäkin täytyi tuon tuostakin muuttaa suuntaansa.
Erään lyhyen lennähdyksensä jälkeen lintu asettui torvikukkaselle aivan vastapäätä vainoojaansa. Se ei mennyt sisälle kukan kupuun, vaan jäi teriön suulle — riippuen siinä surisevien siipiensä kannattelemana, — imien mettä pitkällä kärsämäisellä kielellään. Se oli ehtinyt olla vain hetkisen tässä asennossa, kun tarantula syöksähti eteenpäin ja kiersi tuntosarvensa sen ruumiin ympärille. Hurjasti, hätääntyneen sirkan lailla kirskuen, lintu lensi ulos- ja ylöspäin. Sen siivet olivat vielä vapaat, ja kaikki odottivat, että se veisi mukanaan hämähäkin, joka oli yhä tarrautuneena sen ympärille. Mutta niin ei käynyt. Kun lintu oli noussut metrin verran kukasta, sen lento näkyi äkkiä pysähtyvän, ja vaikka se yhä pysyttelikin ilmassa, lentäen ensin yhtäälle, sitten toisaalle, oli ilmeistä, että jokin pidätteli sitä pääsemästä yläilmoihin. Tarkemmin katsoessa huomasi silkinhienon rihman, joka ulottui läheisistä puista räpyttelevään lintuun. Se oli lanka, joka esti uhrin viemästä hämähäkkiä mukanaan.
Pienet siivet lakkasivat pian liikkumasta, ja sekä lintu että hämähäkki putosivat säikeen toiseen päähän, missä ne riippuivat jonkin aikaa. Pojat saattoivat nähdä, että lintu oli kuollut, ja että tarantula oli upottanut leukapielensä sen loistavaan kaulaan!
Francis olisi rientänyt tappamaan surmaajan, mutta Lucien, joka innokkaana luonnontutkijana ei halunnut antaa keskeyttää huomioitaan, hillitsi veljeään ja kaikki kolme pysyttelivät edelleen hiljaa.
Tarantula alkoi nyt keriä rihmaansa hinatakseen saaliinsa ylös oksistoon, missä sillä oli pesänsä. Pojat katsahtivat ylöspäin. Siellä verkko olikin viimeisessä sopukassa ulottaen silmukkansa isosta köynnöskasvista tupelopuun runkoon, ja sitä kohti hämähäkki nyt verkalleen kulki elottoman uhrinsa kanssa.
Poikien tarkatessa sen liikkeitä heidän silmiinsä osui kiiltävä esine, joka liikkui köynnöksen kurttuista kuorta pitkin. Koska köynnös oli lähes kolmekymmentä senttiä läpimitaltaan ja syvästi ruosteenkarvainen, esine näkyi selvästi sen tummalla pinnalla, sillä se oli heleänvärinen olento. Eläin kuului sisiliskojen sukuun, ja jos mitään sisiliskoa voisi pitää kauniina, niin tämä olisi ansainnut sen nimityksen. Silti näiden eläinten inhottava puoliksi inhimillinen muoto, niiden läpitunkeva katse, hiipivät liikkeet ja rosvomaiset tavat sekä ennen kaikkea tieto siitä, että muutamien lajien purema on myrkyllinen, tekevät ne pikemmin inhon ja pelon kuin ihailun kohteiksi.
Tämä sisilisko oli erittäin kirkasvärinen. Sen koko yläpinta oli kiiltävän vihreä, hohtavaa kuin smaragdin välke, alapuolelta ruumis taas oli vihertävän valkoinen. Vatsapuoli joka oli köynnöstä vasten, ei ollut kuitenkaan näkyvissä, joten puhdas, yhtenäinen vihreä näytti olevan eläimen yleisenä värinä. Yksi silmäänpistävä poikkeus kuitenkin oli — kaula. Se oli pöhöttynyt, ikään kuin ajetuksissa ja väriltään loistavan tulipunainen, näyttäen auringonpaisteessa sinoberilla maalatulta. Eläimen silmät loistivat kuin tulenlieskat — värikalvot olivat näet todellakin kuin kiillotettua kultaa, ja niiden keskellä hohtivat timantteina pienet silmäterät. Sen etu- ja takaraajat olivat samanväriset kuin ruumiskin, ja sen jalkojen omituisuutena oli pieniä nystyröitä varpaiden päissä. Näistä nystyröistä sekä kaulan väljästä riippunahasta voi päätellä eläimen kuuluvan Igitanidae-heimon Anolias-sukuun, ja se oli ainoa Yhdysvaltain alueella tavattava tämän suvun laji.
Nämä seikat Lucien ilmoitti veljilleen kuiskaamalla, sillä välin kun he tarkkailivat köynnöskasvilla olevaa eläintä. Basil ja Francis olivat nähneet tämän lajin usein ennenkin ja tunsivat sen hyvin "vihreän sisiliskon" ja "kameleontin" nimillä. Eläin ei ollut juuri viittätoista senttiä pitempi, ja sen pitkä ruumisarkun muotoinen pää ja ohut ruoskamainen pyrstö muodostivat ainakin kaksi kolmannesta sen pituudesta. Kun se huomattiin ensiksi, se kulki köynnöstä pitkin, joka kiipesi vinosti ylöspäin puiden välissä. Se ei nähnyt poikia tai ei ainakaan välittänyt heidän läsnäolostaan, sillä kameleontti on pieni rohkea eläin, joka ei pelkää ihmistä.
Tarantulaa se ei myöskään ollut vielä nähnyt. Mutta kulkiessaan eteenpäin se osui huomaamaan hyönteisen tämän kiivetessä silkkitikkaitansa pitkin. Sisilisko pysähtyi ja kyyristyi väijyvään asentoon. Sen väri muuttui äkkiä. Tulipunainen kaula tuli valkoiseksi ja sitten tuhkanharmaaksi, ja sen ruumiin kirkas vihreä himmeni tummanruskeaksi tai ruosteenkarvaiseksi, kunnes oli vaikea erottaa eläintä köynnöskasvin kuoresta! Elleivät katsojain silmät jo olisi olleet siihen tähdätyt, he olisivat voineet luulla sen hävinneen kokonaan. Muutamia sekunteja väijyttyään se näkyi tehneen hyökkäyssuunnitelmansa — sillä nyt oli selvää, että se aikoi hyökätä hämähäkin kimppuun, — se näet pyydystelee ravinnokseen niitä sekä kärpäsiä ja muita hyönteisiä. Se meni köynnöskasvin toiselle puolelle ja sitten ylöspäin rientäen tarantulan pesää kohti. Se saavutti sen yhdellä ainoalla liikkeellä, vaikka se ryömi selkä alaspäin. Siihen se pystyi helposti varpaittensa nystyröiden avulla, jotka tekevät anolius-suvun sisiliskoille mahdolliseksi kiivetä pystysuoria seiniä, ikkunoita tai jopa kattoa pitkin.
Hetkisen se oli aivan hiljaa väijyvässä asennossa odottaen hämähäkin saapumista tämän puuhaillessa omissa asioissaan aavistamatta vihollisen vaanivan niin lähellä. Tarantula oli tällä hetkellä epäilemättä riemuissaan iloiten pidoista, jotka sitä odottivat, sen kannettua rubiinikaulan hämärään silkinpehmeään onkaloonsa. Mutta sen ei ollut sallittu päästä sinne koskaan. Sen ehdittyä muutaman sentin päähän pesän suusta, kameleontti hyppäsi oksalta, sieppasi hämähäkin leukoihinsa, ja kaikki kolme — sisilisko, hämähäkki ja lintu — pudota moksahtivat yhdessä maahan. Lintu pääsi jupakassa irti ja joutui erilleen toisista. Niiden välillä tapahtui lyhyt kamppailu, sillä tarantula taisteli hurjasti. Mutta se ei ollut vastustajansa veroinen, muutamassa silmänräpäyksessä tämä oli voimakkailla leuoillaan sahannut poikki sen koivet ja tehnyt siitä avuttoman ja liikkumattoman rungon. Kameleontti tarttui nyt uhrinsa päähän, upotti terävät kartiomaiset hampaansa sen kalloon ja lopetti sen tällä tavoin.
Kaikista näytti mitä kummallisimmalta, että heti kun sisilisko oli hyökännyt uhrinsa kimppuun, sen kirkkaat värit palasivat samassa, ja vihreine selkineen ja punaisine kauloineen se näytti, jos mahdollista, entistä loistavammalta.
Se alkoi nyt laahata hämähäkin ruumista ruohon yli, nähtävästi suunnaten kulkunsa muutamia köynnösten ja orjantappurain puolittain peittämiä, lahonneita pölkkyjä kohti. Siellä oli ilmeisesti sen onkalo.
Tällä kertaa Francis ei yrittänyt tulla väliin, eikä hänellä ollut siihen haluakaan. Hän piti tarantulan kuolemaa ansaittuna rangaistuksena. Sitä paitsi kameleontti komeine väreineen ja vilkkaana ja ainakin ihmiselle vaarattomana eläimenä oli kaikkien yleinen suosikki, ja niin se oli Francisinkin. Francis ei enempää kuin hänen veljensäkään, jotka olivat usein tarkkailleet tämän pienen eläimen ilakoimista lehvien seassa ja nähneet sen syövän kärpäsiä ja muita pieniä hyönteisiä, ollut koskaan ennen tavannut sitä näin hurjana. Silti he kaikki olivat mielissään ilkeän tarantulan surmaamisesta, ja heidän puolestaan sisilisko olisi häiritsemättä saanut viedä ruumiin koloonsa. Mutta kohtalo oli määrännyt, että sen puuhat keskeytettiin toiselta taholta. Francis, jonka nopeat silmät vilkuivat ympäriinsä, huudahti äkkiä:
— Katsokaa, katsokaa! Skorpionisisilisko!
Basil ja Lucien katsahtivat Francisin osoittamaan suuntaan — sen puun runkoa ylöspäin, jonka juurella kameleontti mateli. Noin kuuden metrin korkeudella oli tumma, pyöreä reikä, luultavasti punavatsa-tikan entinen pesä. Linnut, jotka olivat rakentaneet pesän, olivat kuitenkin hyljänneet sen, sillä nyt se oli toisenlaisen eläimen — skorpionisisiliskon — hallussa, ja sen punainen pää ja ruskea niska pistivät juuri tällä hetkellä esiin aukosta.
Tämä on tuttu näky kaikille Amerikan aarniometsissä matkustaneille, sillä sellaisissa paikoissa eläimen tapaa usein. Mitään vastenmielisempää voisi tuskin nähdäkään. Skorpionisisilisko punaisine päineen ja ruskeanvihreine ruumiineen on muutenkin inhottava matelija, mutta kun se tirkistää pimeästä puunkolostaan liikutellen suippopäistä kuonoansa puolelta toiselle tummien silmien vilkutellessa kaiken aikaa hurjina ja pahanilkisinä, on vaikea kuvitella häijymmän näköistä olentoa.
Sen pää liikkui Francisin puhuessa — ja se juuri oli osunutkin pojan silmiin. Se kääntyi puolelta toiselle, pisti esille onkalosta, ja kuono oli tähdätty alaspäin. Eläin tähysteli maahan ja valmistautui nähtävästi syöksyyn. Se oli huomannut kuivuneita lehviä kahistelevan kameleontin.
Nopeana kuin salama se näyttäytyi puunrungolla, litistyen kuorta vasten, pää alaspäin. Se pysähtyi hetkiseksi, sitten se kohottaen olkapäitään juoksi näppärästi runkoa alas ja hypäten ulospäin hyökkäsi kameleontin kimppuun. Äkillisen päällekarkauksen hämmentämänä tämä pudotti hämähäkin ja näytti aluksi aikovan peräytyä. Jos se olisi tehnyt sen, skorpioni ei olisi seurannut sitä kauemmaksi, koska sen ainoa tarkoitus oli ryöstää kameleontilta saalis.
Mutta kameleontti on pieni rohkea eläin, ja nähdessään, että ahdistaja ei ollut sitä itseään paljon isompi — sillä skorpionisisilisko on Scincus-suvun eli käärmesisiliskojen pienimpiä, — se kääntyi jälleen ja haastoi taisteluun. Sen kaula paisui laajimmilleen ja tuli entistä loistavammaksi.
Eläimet seisoivat vastatusten uhkaavissa asennoissa noin puolen metrin päässä toisistaan. Niiden silmät säkenöivät, niiden haarautuneet kielet työntyivät suusta kimallellen päivänpaisteessa, ja niiden päät vuoroin nousivat ja laskeutuivat tahdikkaasti kuin otteluun ryhtyvien nyrkkeilijöiden.
Vähän ajan kuluttua ne hyökkäsivät leuat avoinna, kierähtelivät hetkisen maassa hännät heiluen ilmassa, irrottautuivat sitten ja asettuivat jälleen uhmaavaan keinuvaan asentoon. Tällä tavoin ne syöksähtivät yhteen ja erosivat useamman kerran eikä kumpikaan näyttänyt päässeen voiton puolelle.
Vihreän sisiliskon heikoin kohta on sen pyrstö. Tämä lisäke on niin hento, että heikoinkin isku pienellä vitsalla voi erottaa sen ruumiista. Käärmesisilisko näkyi sen tietävän, koska se monet kerrat yritti kiertää vastustajansa tai, sotatieteellistä sanaa käyttääksemme, päästä sen selkäpuolelle. Se aikoi ilmeisesti hyökätä kiinni pyrstöön. Kameleontti pelkäsi tätä ja siksi se varoi antamasta saartaa itseään. Taistelu raivosi muutamia minuutteja, nämä pienet eläimet osoittivat samaa hurjuutta ja vimmaa kuin jos ne olisivat olleet kaksi krokotiilia. Vihdoin kameleontti alkoi näyttää uupumisen merkkejä. Kaula muuttui vaaleammaksi, vihreä väri himmeni, ja oli ilmeistä, että eläin oli uupumaisillaan. Skorpioni teki nyt hyökkäyksen ja töykkäsi toisen selälleen. Ennen kuin kameleontti ehti toipua, sen vihollinen tarttui sen pyrstöön ja puraisi sen poikki aivan tyvestä. Poloinen pieni veitikka, joka tiesi menettäneensä yli puolet pituudestaan, kiiti tiehensä ja piiloutui pölkkyjen joukkoon.
Se sai kiittää onneaan — kuten jälkeen päin selvisi — että oli päässyt pakoon edes tällä tavoin runneltuna, ja käärmesisiliskollekin olisi ollut parasta, että se olisi pysynyt kolossaan. Taistelun tuoksinassa ne molemmat olivat joutuneet jonkin matkan päähän sen alkamispaikasta, läheisen silkkiäispuun lehtevien, leveälle haarautuvien oksien alle. Ottelun raivotessa pojat olivat kuulleet pienen rasahduksen ylhäällä lehdissä. Seuraavassa silmänräpäyksessä punainen esine heittäytyi alaspäin, kunnes noin kolmannes siitä näkyi riippumassa ilmassa oksien alapuolella. Se oli tavallisen kävelykepin paksuinen, mutta sen kiiltävät suomut ja sirosti kaareutuva ruumis ilmaisivat, että tämä omituinen esine oli käärme.
Se ei pysynyt paikallaan. Se laskeutui hitaasti ja asteettain alemmaksi — vähä vähältä tuli yhä enemmän sen ruumista näkyviin, kunnes kokonainen metri riippui lehvistä, joiden tuuheus kätki lopun siitä, pyrstön ollessa epäilemättä kiedottuna oksan ympärille. Näkyvä osa ruumista oli kauttaaltaan veripunainen, joskin vatsapuoli oli paljon vaaleampi.
— Voilà! hymähti Francis. — Siinä vasta on punainen käärme! En ole koskaan ennen nähnytkään sellaista.
— En minäkään, lisäsi Basil.
— Enkä minä, sanoi Lucien; — mutta olen kuullut siitä. Tunnen sen kuvauksesta. Se on verikäärme.
— Oho, sanoi Basil, — olen kuullut ansoilla pyydystävien metsästäjien kertovan siitä.
— Se on harvinainen laji ja tavataan ainoastaan kaukaisessa lännessä. Kas, skorpioni on voittanut! Kameleontti rientää pois ja jopa hännättömänä!
Skorpionisisilisko huomasi nyt käärmeen pitkän punaisen ruumiin roikkumassa yläpuolellaan, ja tietäen kokemuksesta, mikä vaarallinen vihollinen se oli, yritti kätkeytyä ruohikkoon. Sen sijaan että se olisi rientänyt puuta kohti, johon se suuremmalla ketteryydellä olisi voinut pelastautua, se juoksi hätääntyneenä ja peloissaan aukealle. Käärme pudottautui silkkiäispuusta ja lipui perässä, pää kohotettuna korkealle ilmaan ja kita avoinna. Se tavoitti sisiliskon parissa sekunnissa ja iskien eteenpäin ja alaspäin tappoi sen siihen paikkaan.
Lucien oli haltioissaan saamastaan mielenkiintoisesta opetuksesta ja esti taaskin Francisin syöksymästä eteenpäin. He hiipivät kuitenkin vähän lähemmäksi voidakseen paremmin tarkkailla käärmeen liikkeitä. He pysyttelivät mahdollisimman tarkoin lehvien ja pensaiden takana piilossa.
Surmattuaan sisiliskon käärme jäi aukealle, ojentautui ruohikolle ja alkoi ahmia saalistaan. Käärmeet eivät pureskele ruokaansa. Niiden hampaat eivät ole syömistä vaan ainoastaan tavoittamista ja tappamista varten. Verikäärme ei ole myrkyllinen, eikä sillä ole siis myrkkyrauhasilla varustettuja iskuhampaita. Niiden sijasta sillä on kaksinkertainen rivi teräviä hampaita, ja kuten mustakäärmeellä, ruoskakäärmeellä ja muilla coluber-suvun lajeilla, sillä on tavattoman nopeat liikkeet ja jonkinlainen kuristamiskyky, mikä tavallisesti puuttuu myrkyllisiltä käärmeiltä. Niin kuin kaikki muutkin käärmeet nielee sekin saaliinsa heti surmattuaan — kokonaisena. Ja niin menetteli tämäkin käärme. Asetettuaan sisiliskon kuonon omaansa vasten se avasi leukansa selko selälleen, otti pään suuhunsa ja alkoi vähitellen niellä ruumista kurkustaan alas. Se oli eriskummallinen toimitus, ja pojat katselivat sitä suurella mielenkiinnolla.
Mutta matelijaa vaanimassa oli muitakin silmiä. Terävänäköinen vihollinen, jonka musta varjo alkoi liikkua maan pinnalla, oli huomannut ruohikolla venyvän loistavan verenvärisen käärmeen. Katsahtaessaan ylös pojat huomasivat ison linnun kaartelevan ilmassa. Sen lumivalkea pää ja rinta, laajat suippenevat siivet ja ennen kaikkea sen pitkä, halkinainen pyrstö ilmaisivat ensi katseella, mikä lintu se oli. Se oli haarahaukka, eurooppalaisen poutahaukan lähisukulainen.
Kun se ensiksi nähtiin, se leijaili kaaressa tai oikeammin spiraalikierteessä, joka pieneni kaiken aikaa. Kierteen keskusta oli se paikka jossa käärme oli.
Oli hauskaa nähdä linnun halkaisevan ohutta ilmaa. Sen lento oli huolettomuuden ja sirouden huipentumaa, sillä tässä suhteessa ei mikään lintu vedä vertoja haarahaukalle. Ainoakaan sen suippopäisten siipien iskuista ei ilmaissut sen tarvitsevan niiden apua, ja se näkyi ylpeilevän taidostaan purjehtia ilmassa liikuttamatta niitä. Muuten siipien liike, jos se olisi niitä käyttänyt olisikin voinut osua aiotun uhrin silmään ja varoittaa sitä vaarasta. Sanon sen olleen kaunis näky leijuessaan ilmassa, sillä toisinaan se näytti aivan valkoiselta, rinnan ollessa käännettynä katsojiin, kun taas seuraavassa hetkessä sen musta selkä ja purppurasiivet välkkyivät auringossa, sen laskeutuessa sivuttain alas spiraalimaista tietään. Se oli kaunis näky, ja pojat seisoivat tähystelemässä sitä äänettömän ihmetyksen vallassa.
Basil ja Francis kummastelivat, ettei se hyökännyt heti käärmeen niskaan, vaikka se ilmeisesti suuntasi lentonsa sitä kohti. He olivat nähneet muiden haukkojen, kuten esimerkiksi punapyrstön, muuttohaukan ja kalasääksen, joka viimemainittu syöksyy kohtisuoraan useita satoja metrejä ilman halki saaliinsa kimppuun, menettelevän niin. Mutta Lucien tiesi paremmin. Hän tiesi, että sellaista voivat tehdä ainoastaan ne haukkalinnut, joiden pyrstöt eivät olleet haarautuneet, niin kuin kaljukotkalla ja haarahaukalla, sillä levittämällä pyrstönsä ne voivat välttyä syöksymästä alaspäin ja törmäämästä maahan. Haarahaukoilla ei ole tätä kykyä, ja tässä Lucien saattoi huomata luonnon taitavuuden, sen tällä tavoin tasoittaessa edut ja hankaluudet näiden kahden linturyhmän välillä. Hän ajatteli tähän tapaan:
Vaikka tavalliset haukat ovatkin nopealentoisia ja niiden siivet kantavat kauaksi, ne eivät voi viipyä pitkää aikaa ilmassa. Ne väsyvät ja tarvitsevat lepoa ja asettuvat siksi johonkin puuhun. Voi muuten huomata, että ne valitsevat aukeamien keskellä olevia keloja. Ne tekevät näin, jotta lehdet eivät häiritsisi näkemistä, ja voidakseen nähdä kauemmaksi ympärilleen ja saada paremman tilaisuuden saaliinsa väijymiseen. Mutta tästäkin edusta huolimatta niiden näköala on rajoitettu kun niitä vertaa lennossa vaaniviin haukkoihin, ja niiden täytyy usein lentää ilmaan etsimään saalista.
Haarahaukat ovat melkein alituisesti ilmassa. Ne viettävät elämänsä lennossa syöden kynsissään kuljettamansa ruokansakin lentäessään. Tällä tavoin niillä on paremmat mahdollisuudet nähdä saaliinsa, kuin tavallisen haukan lajiin kuuluvilla serkuilla, ja jos ne kykenisivät hyökkäämään sen kimppuun yhtä varmasti kuin jälkimmäiset, ne olisivat ilmeisesti paljon edullisemmassa asemassa. Sen kyvyn puute tasoittaa kuitenkin suhteet, ja Lucien tunsikin tässä seikassa sen omituisen "voiman ja kykyjen tasapainon", joka alinomaan esiintyy luonnossa.
Hän ehti kuitenkin miettiä tätä vain hetkisen, sillä kului vain muutamia sekunteja siitä, kun haukka oli huomattu kaartelemassa korkealla ilmassa, ennen kuin se jo leijaili matalien puiden latvojen tasalla, niin lähellä että pojat saattoivat erottaa sen silmien punaisen värikalvon.
Käärme huomasi sen vasta nyt. Tähän asti sillä oli ollut liiaksi puuhaa oman saaliinsa kanssa, jonka se oli onnistunut nielemään. Leveiden siipien varjo lankesi päivänpaisteiselle mättäälle aivan sen silmien eteen. Se katsahti ylös ja näki hirvittävän vihollisensa. Sitä ikään kuin puistatti pitkin koko pituuttaan, ja sen väri näytti vaalenevan. Se työnsi päänsä ruohoon, yrittäen kätkeytyä. Mutta liian myöhään. Haarahaukka laskeutui keveästi alaspäin ja riippui hetkisen saaliinsa kohdalla varpaat ojossa. Kun se jälleen nousi ilmaan, matelija kiemurteli sen kynsissä!
Muutamilla mahtavien siipiensä otteilla petolintu kohosi ilmaan korkeimpien puiden huippujen yläpuolelle, mutta se näytti lentävän raskaasti. Sen kohotessa korkeammalle siipien lepatus kävi hätäiseksi ja säännöttömäksi. Oli ilmeistä, että jokin haittasi sen lentoa. Käärme ei enää riippunut sen kynsissä. Matelija oli kiertynyt sen ruumiin ympärille, ja sen saattoi erottaa kimmeltävinä punaista rihmaa muistuttavina juovina puolittain vajonneena linnun valkoiseen höyhenpukuun!
Haukka alkoi yhtäkkiä vaappua, sitten toinen sen siivistä katosi, ja vaikka se yritti räpytellä toisella, sekä lintu että käärme pudota mätkähtivät maahan.
Ne putosivat sen paikan lähelle, mistä olivat nousseet. Kumpikaan ei kuollut putoamisesta eikä nähtävästi loukkaantunutkaan, sillä heti maahan jouduttuaan molemmat ryhtyivät hurjaan kamppailuun. Lintu koetti kaikesta päättäen vapautua matelijan puristuksesta, kun taas jälkimmäinen halusi yhtä päättäväisesti pitää sitä puristuksessaan! Käärme tiesi, että tämä oli sen ainoa toivo, sillä jos se olisi purkanut kierroksensa ja yrittänyt pakoon, haukka olisi vain saanut tilaisuuden iskeä kyntensä siihen toistamiseen, jolloin se varmaan olisi tehnyt sen turmiollisemmilla seurauksilla. Siksi, että matelija oli kätkenyt päänsä ruohoon, lintu ei ollut onnistunut tarttumaan siihen niskasta ja lopettamaan sitä heti.
Tämä oli epäilemättä käärmeen ajatus asiasta, mutta luultavasti sen vastustaja olisi tällä hetkellä mielellään lopettanut leikin, sillä haukka oli huonommassa asemassa kuin käärme. Näin ollen käärme oli ehdottomasti voiton puolella.
Taistelu näytti olevan koitumassa pitkälliseksi, sillä vaikka siinä puisteltiin ja kiemurreltiin ja vaikka lintu yhä räpytteli vapaata siipeään, ei riitapuolten asemassa tapahtunut pitkään aikaan sanottavampaa muutosta. Tämän saattoi huomata joka kerta kun ne pysähtyivät lepäämään, minkä ne tekivät aina kahden tai kolmen minuutin päästä.
Miten se oli päättyvä? Haarahaukka ei pystynyt surmaamaan käärmettä, sillä se ei päässyt siihen käsiksi nokallaan tai kynsillään. Aikaisemman otteensa se oli menettänyt yrittäessään välttyä putoamasta, eikä se voinut enää uudistaa sitä, niin tiukalle matelija oli kietoutunut sen ympärille. Käärme puolestaan ei kyennyt surmaamaan lintua, sillä vaikka sillä oli melkoinen puristusvoima, se riitti ainoastaan pitämään vastustajaa kiinni ja ehkä likistämäänkin sitä, mutta ei musertamaan ja tappamaan sitä. Vaikka molemmat toivoivat epäilemättä tällä hetkellä olevansa etäällä toisistaan, ne eivät voineet irtautua turvallisesti. Haukka ei kyennyt pääsemään pois eikä käärme uskaltanut päästää sitä!
Miten ponnistelu oli siis päättyvä, ellei joku kolmas tulisi väliin?
Saattoi arvailla tähän tapaan:
Jompikumpi kuolisi nälkään. Mutta kumpi nääntyisi ensin? Oli tunnettu asia, että haukka voi elää päiväkausia ilman ruokaa. Mutta niin voi käärmekin ja jopa kauemminkin — jokaista päivää kohti, minkä lintu saattoi kestää ravinnotta, matelija kykeni paastoamaan kymmenen! Sitä paitsi käärme oli juuri aterioinut, ja aterioinut vahvasti, äsken nielty skorpionisisilisko oli vielä sulamattomana sen vatsassa. Haukka sen sijaan oli ilman päivällistä eikä se ollut varmaankaan syönyt edes aamiaista, sen oli täytynyt olla kovin nälissään yrittäessään pyydystää runsaan metrin pituista verikäärmettä, vaikka tiedetään sen tavallisena ruokana olevan heinäsirkat, kameleontit ja vihreäkäärmeet. Katselipa asiaa siis miltä kannalta tahansa, käärme oli edullisemmassa asemassa kuin lintu ja näännyttäisi tämän helposti nälkään. Näin oli jupakka päättyvä, jos taistelijat jäisivät oman onnensa varaan.
Tähän johtopäätökseen tulivat myös pojat, ja katseltuaan kamppailua, kunnes heidän uteliaisuutensa oli tyydytetty, he olivat astumaisillaan esille lopettaakseen sen, kun eräät uudet liikkeet taistelevien puolelta saivat heidät pysymään hiljaa. Haukka oli saanut nokkansa lähelle käärmeen päätä ja antoi sille iskuja nokka avoinna, yrittäen tarttua sen leukapieleen. Lintu oli selällään, sillä siinä asennossa ne taistelevat parhaiten. Käärme taas teki parhaansa purrakseen vastustajaansa, ja ojensi vähän väliä leukojaan näyttäen kahdenkertaisen rivin teräviä hampaita. Tällöin sen suun ollessa taas auki, haukka sivalsi nopeasti ylöspäin ja iski nokkansa matelijan alaleukaan. Käärme sulki heti suunsa, mutta sen terävät hampaat eivät voineet tunkeutua sarvimaisen poskiluun läpi, joten lintu ei niistä välittänyt.
Haarahaukka piti yhä kiinni voimakkaalla nokallaan. Se oli nyt voittanut sen, mitä se koko ajan oli tavoitellut. Se oli saanut "tukea vivulleen" eikä ollut hidas käyttämään sitä hyväkseen. Kääntäen selkänsä ylöspäin se pysytteli siipensä ja toisen jalkansa avulla kiinni maakamarassa, samalla kun se vahvalla niskallaan väänsi käärmeen pään alleen toisen jalkansa ulottuville. Sitten se iski nopealla hurjalla otteella kyntensä vastustajansa kaulaan puristaen sitä kuin ruuvipihdissä.
Tämä sotaliike lopetti taistelun. Punaisten renkaitten nähtiin pian höllenevän ja putoavan sitten pois; ja vaikka matelija vielä kiemurtelikin, oli se ainoastaan sen kuolinkamppailua. Muutaman minuutin päästä sen ruumis virui ruoholla herpautuneena ja liikkumattomana.
Vähän levähdettyään haukka veti nokkansa käärmeen leuasta, kohotti päänsä, levitti siipensä — varmentuakseen siitä, että ne olivat vapaat — ja nousi voitonriemusta kirahtaen ylöspäin, kuljettaen matelijan pitkää ruumista perässään kuin laahustinta!
Tällä hetkellä kuului poikien korviin toinen kirkaisu. Sitä olisi voinut pitää edellisen kaikuna, ellei se olisi ollut hurjempi ja äänekkäämpi. Kaikkien silmät kääntyivät äänen suuntaan. Pojat tiesivät varsin hyvin, mikä eläin sen oli päästänyt, sillä he olivat kuulleet sellaisia säveleitä ennenkin. He tiesivät, että se oli valkopääkotka. He huomasivat sen heti kääntyessään. Oli helppo nähdä se leijailemassa ylöspäin, iso pyrstö ja laajat siivet, joiden kärkien väli oli yli kaksi metriä levitettyinä vaaleansinistä taivasta vasten.
Sen havaittiin ensin lentävän melkein suorassa viivassa vinosti haukkaa kohti — sillä haukka sen oli saanut liikkeelle. Se aikoi nähtävästi ryöstää haukalta pitkien ponnistusten jälkeen saavutetun saaliin.
Haukka oli kuullut huudon, joka kaikuna vastasi sen omaan, ja tietäen sen merkityksen se käytti heti siipiensä koko voimaa kohotakseen korkealle ilmaan. Se näkyi päättäneen pitää kiinni työläästi ansaitusta saaliistaan tai luopua siitä korkeintaan vasta sitten, kun se oli ensin antanut voimakkaamman ryöstäjän vaivautua takaa-ajoon. Muisto vaarasta, millä se vastikään oli sen hankkinut kiihotti sitä epäilemättä tähän päätökseen.
Sen lajiin kuuluvat linnut voittavat toisinaan kotkan lennossa ja pääsevät siltä pakoon — nimittäin muutamat kotkat, sillä nämä lintujen kuninkaat ovat nopeudeltaan yhtä erilaisia kuin koirat tai hevoset. Niin on muuten haukkojenkin laita, tämä haukka joka epäilemättä luotti täydellisesti omiin siipiinsä, mieli koetella vainoojansa lentimiä. Kotka joka yksilönä oli haukalle tuntematon, saattoi olla liian lihava, liian vanha tai liian nuori omatakseen täyden lentokyvyn. Joka tapauksessa haukka oli päättänyt ryhtyä kilpalentoon siinä luulossa, että se, jos vihollinen uhkaisi saavuttaa, voisi helposti lopettaa takaa-ajon luopumalla käärmeestä, kuten sen serkun, kalasääksen, usein täytyi jättää pyydystämänsä kala ahdistajalleen. Se lensi siis ylöspäin noin viidenkymmenen metrin läpimittaisessa kaaressa.