Helena-serkku oli kalpea ja väsynyt, mutta hänen silmänsä ja hymyilynsä olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin. Hän oli hyvillään kukista, jotka Katy ujostellen ojensi hänelle.
"Oi, kuinka suloisia!" sanoi hän, "minun täytyy heti panna ne veteen. Rakas Katy, etkö toisi tuota pientä kukkamaljakkoa ja asettaisi sitä tälle tuolille viereeni? Ole hyvä, kaada siihen ensin vähän vettä."
"Kuinka kaunis!" huudahti Katy ottaessaan käteensä sievän valkoisen maljakon, joka oli kiinnitetty kullattuun jalustaan. "Onko se sinun, Helena-serkku?"
"On kyllä, se on minun lempimaljakkoni. Se on tavallisesti pienellä pöydällä vieressäni kotona, ja ajattelin että olisi kodikasta kylpypaikassa, jos minulla olisi se sielläkin, joten otin sen mukaani. Mutta Katy, miksi näytät niin hämmästyneeltä? Onko se sinusta niin merkillistä, että maljakko matkustelee matka-arkussa?"
"Ei", sanoi Katy hitaasti, "minä vain ajattelin, Helena-serkku, onko maailmallismielistä pitää sieviä esineitä, kun on sairas?"
Helena-serkku nauroi makeasti.
"Mikä tuon ajatuksen toi päähäsi?" kysyi hän.
"Cecy sanoi niin, kun kerroin hänelle kauniista yöpuvustasi."
Helena-serkku nauroi taaskin.
"Niin", sanoi hän. "Sanon sinulle, Katy, mikä minun ajatukseni on. Sievät esineet eivät ole sen maailmallismielisempiä kuin rumatkaan, paitsi silloin, kun ne tekevät meistä turhamaisia ja saattavat meidät välinpitämättömiksi toisista ihmisistä. Ja sairaus itsestään on niin epämiellyttävää, että jolleivät sairaat ihmiset pidä ulkoasustaan tarkkaa huolta, heistä tulee pian silmätikkuja itselleen ja koko ympäristölleen, enkä luule, että yksikään sairas voi huolehtia liiaksi itsestään, ja kun ihmisellä on kipuja selässä, päässä ja koko ruumiissa", lisäsi hän hymyillen, "ei silloin juuri ole sitä vaaraa, että sairas tulisi turhamaiseksi, koski asia sitten yöpaidan ryppyjä tai koreata silkkinauhan pätkää."
Sitten hän alkoi järjestellä kukkia koskettaen kutakin hellävaroen ja aivankuin hän olisi hän hyväillyt niitä.
"Mitä ihmeen melua!" huudahti hän äkkiä pysäyttäen työnsä.
Kuului todellakin eriskummallista ähkinää ja puhkumista, aivankuin joku mursu tai virtahepo olisi kävellyt eteisessä. Katy avasi oven. Katso! siellähän olivat Hanna ja Dorry, posket punaisina siitä, että olivat painaneet nenänsä avaimen reikää vasten koettaen turhaan nähdä, oliko Helena-serkku jo jalkeilla ja valmiina vastaanottamaan seuraa.
"Oi, päästäkää heidät sisään!" huusi Helena-serkku sohvaltaan.
Niin he tulivat huoneeseen ja vähän ajan kuluttua myös Clover ja Elsie. Mikä hauska aamu heillä nyt olikaan! Helena-serkku näytti olevan erinomaisen nerokas kertomaan satuja ja keksimään sellaisia leikkejä, joita voi leikkiä sohvan ympärillä ja joissa ei tarvinnut meluta sen enempää, kuin hän sieti. Izzie-täti, joka pistäytyi huoneessa noin yhdentoista tienoissa, huomasi heillä olevan niin hauskaa, että yks'kaks' hänkin oli mukana leikissä. Sellaista ei ollut kukaan ennen kuullut eikä nähnyt! Izzie-täti istui lattialla, kolme pitkää vaskipuikkoa tukkaan pistettyinä ja leikki iloisesti "olen hieno nainen, aina hieno" nimistä leikkiä. Sitä katsellessaan olivat lapset kuin lumottuja, niin että he tuskin kykenivät leikkimään mukana ja unohtivat lakkaamatta, montako "sarvea" heillä oli. Clover kuvitteli mielessään Helena-serkkua noidaksi, ja kun isä tuli keskipäivällä kotia, sanoi hän melkein samaa.
"Mitä sinä olet heille tehnyt?" kysyi hän avattuaan oven ja nähdessään iloisen seurueen matolla. Izzie-tädin tukka oli puoleksi hajallaan ja Filip kieri lattialla nauraa purskahdellen. Mutta Helena-serkku sanoi, ettei hän ollut mitään erikoista tehnyt, ja kohta isäkin oli lattialla leikkien yhtä hartaasti kuin muutkin.
"Minun täytyy tehdä tästä loppu!" huudahti isä, kun kaikki olivat väsyneet nauruun. Jokaisen päähän oli pistetty paperikynä, niin että ne muistuttivat piikkisian selkää.
"Helena-serkku väsyy kovin. Juoskaa nyt kaikki tiehenne, älkääkä tulko tämän oven lähettyville, ennenkuin kello lyö neljä. Kuuletteko, lapset? Juoskaa — juoskaa! joutuin, joutuin!"
Lapset kiitivät tiehensä niinkuin lintuset, kaikki muut paitsi Katy.
"Isä, minä olen niin hiljaa!" pyyteli hän hartaasti. "Enkö saisi jäädä siksi, kunnes päivälliskello soi?"
"Sallikaa se hänelle"! sanoi Helena-serkku. Ja isä sanoi: "Saat!"
Katy istui lattialla pidellen Helena-serkun kättä ja kuunnellen hänen ja isän keskustelua. Se huvitti häntä, vaikka se koskikin asioita ja ihmisiä, joita hän ei tuntenut.
"Kuinka Aleksi voi?" kysyi tohtori Carr viimeinkin.
"Sangen hyvin nyt", vastasi Helena-serkku hyvin iloisen näköisenä. "Hän oli heikko ja väsynyt keväällä, ja me olimme vähän huolissamme hänestä, mutta Emma sai hänet ottamaan kahden viikon loman, ja hän toipui."
"Tapaatko usein heitä?"
"Melkein joka päivä, ja pikku Helena käy joka päivä tunnillaan."
"Onko hän yhtä sievä kuin ennenkin?"
"Kyllä hän on — sievempi, luulen. Hän on rakastettava pikku olento. Ahkera seurustelu hänen kanssaan on suurimpia huvituksiani. Aleksin mielestä hän on yhtä soma kuin minä aikoinani. Mutta se on niin suuri kohteliaisuus, etten minä saata sitä omaksua."
Tohtori Carr kumartui suutelemaan Helenaa, aivankuin hän ei olisi voinut olla sitä tekemättä.
"Rakas lapseni", sanoi hän. Siinä kaikki. Mutta oli jotakin äänen värähdyksessä, joka saattoi Katyn uteliaaksi.
"Isä", sanoi hän päivällisen jälkeen, "kuka on Aleksi, josta sinä puhuit Helena-serkun kanssa?"
"Kuinka niin, Katy? Miksi sinä sitä tiedustelet?"
"En tarkoin saata sanoa — mutta Helena-serkku näytti niin — ja sinä suutelit häntä — ja minä luulin, että se olisi ehkä jotain mielenkiintoista".
"Niinhän se onkin", sanoi tohtori Carr nostaen hänet polvelleen. "Aion kertoa sinulle siitä, Katy, sillä sinulla on jo kylliksi ikää ymmärtääksesi, kuinka kaunista se on, ja sinä olet jo siksi viisas, ettet lörpöttele etkä kysele. Aleksi on eräs henkilö, jota Helena-serkku ollessaan terve ja voimakas rakasti ja jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin. Siitä on jo pitkä aika."
"Oi, miksei hän sitten mennyt?" huudahti Katy.
"Häntä kohtasi hirmuinen tapaturma", jatkoi tohtori Carr. "Pitkän aikaa oltiin siinä luulossa, että hän kuolisi. Sitten hän hiljalleen tuli paremmaksi, ja lääkärit sanoivat, että hän saattaa elää montakin vuotta, mutta että hänen on avuttomana raajarikkona aina oltava pitkällään sohvalla.
"Aleksi suri sitä kovasti. Hän olisi tahtonut siitä huolimatta mennä Helenan kanssa naimisiin, ruveta hänen hoitajakseen sekä lupasi aina huolehtia hänestä, mutta Helena ei suostunut siihen. Hän purki kihlauksensa ja sanoi Aleksille, että hän toivoi Aleksin joskus rakastuvan johonkin toiseen siksi paljon, että saattaisi mennä hänen hänen kanssaan naimisiin. Monen vuoden kuluttua kävikin niin, ja nyt Aleksi ja hänen vaimonsa ovat Helena-serkun naapureita, ja he ovat hänen parhaita ystäviään. Heidän pienen tyttönsä nimi on Helena. Kaikista suunnitelmistaan he puhuvat Helena-serkulle, eivätkä he ketään muuta maailmassa ajattele niin paljon kuin häntä."
"Mutta eikö Helena-serkusta ole vaikeata nähdä heidän liikkuvan ja huvittelevan, kun hän ei itse kykene liikkeelle?" kysyi Katy.
"Ei", sanoi tohtori Carr, "ei ollenkaan, sillä Helena-serkku on jo puoleksi enkeli ja rakastaa toisia ihmisiä enemmän kuin itseään. Olen sangen iloinen siitä, että hän kerrankin tuli tänne. Hän on hyvänä esimerkkinä meille kaikille, Katy, enkä toivoisi mitään hartaammin, kuin että pienet tyttöni pitäisivät häntä esikuvanaan."
"On varmaankin hirveätä olla sairas", puheli Katy itsekseen isän lähdettyä. "Jos minun täytyisi olla vuoteessa kokonainen viikko — varmaankin kuolisin, tiedän, että niin kävisi."
Katy parka! Hänestä, kuten melkein kaikista nuorista, näytti, ettei maailmassa ole mikään helpompaa kuin kuolema sillä hetkellä, kun asiat ovat hullusti!
Keskustelu isän kanssa teki Katyn silmissä Helena-serkusta kaksin verroin mielenkiintoisen henkilön. Asua samassa talossa surullisen ja viehkeän rakkaustarinan sankarittaren kanssa — olihan se aivankuin "kirjoista" saa lukea.
Iltapäivällä leikkiminen keskeytettiin usein, sillä aina muutaman minuutin kuluttua täytyi jonkun juosta katsomaan, eikö kello jo ollut neljä. Lyönnilleen neljä kaikki kuusi lasta ryntäsi alakertaan.
"Kai me kerromme satuja tällä kertaa", sanoi Helena-serkku.
Niin he tekivätkin. Helena-serkun sadut olivat kaikista parhaimmat. Eräässä kerrottiin ryöväreistä; silloin miellyttävä kylmyys karmi kaikkien muitten selkää, paitsi Filipin. Hän oli siihen määrin innostunut, että hän oli melkein sotaisella tuulella.
"Minä en pelkää ryöväreitä", selitti hän kävellen edes takaisin. "Kun he tulevat, halkaisen heidät kahtia miekallani, jonka isä antoi minulle. Kerran he tulivat. Ja minä leikkasin heidät kahtia — heitä oli kolme, viisi, yksitoista. Saattepa nähdä!"
Mutta samana iltana, kun pienet lapset olivat menneet levolle, ja Katy ja Clover istuivat sinikamarissa, kuului valittavaa ulisemista lastenkamarista. Clover juoksi katsomaan, mikä oli hätänä. Ja siellä istui Filip vuoteessaan huutaen apua.
"Sängyn alla on rosvoja" nyyhkytti hän, "hirveän monta rosvoa."
"Eihän toki, Filip!" sanoi Clover kurkistaen sängyn reunustimen alle rauhoittaen häntä, "eihän siellä ole ketään."
"Mutta siellä on, sanon minä", selitti Filip pitäen hänestä lujasti kiinni. "Kuulin, kun yksi liikkui. He pureskelivat minun päällyskenkiäni."
"Pikku poika parka!" sanoi Helena-serkku, kun Clover rauhoitettuaan Filipin palasi kertomaan tapahtumasta. "Siinä on varoitus, ettei saa kertoa ryövärisatuja. Mutta sehän loppui niin hyvin, etten luullut kenenkään sen johdosta pelkäävän."
Sen jälkeen ei ollut mitään hyötyä siitä, että Izzie-täti laati sääntöjä sinikamariin pääsystä. Hän olisi yhtä hyvin saattanut kieltää kärpäsiä lentämästä sokeriastiaan. Lapset koettivat kaikki keinot päästäkseen sinne. Milloin tahansa Izzie-täti meni sinne, oli hän varma siitä, että hän tapaisi heidät siellä niin lähellä Helenaserkkua kuin mahdollista. Ja Helena-serkku pyysi, ettei täti sekaantuisi asiaan.
"Me saamme olla ainoastaan kolme tai neljä päivää yhdessä", sanoi hän. "Antakaa heidän tulla niin usein, kuin he tahtovat. Se ei vahingoita minua ollenkaan."
Pikku Elsie kiintyi liikuttavalla rakkaudella uuteen ystävään. Helena-serkulla oli tarkat silmät. Hän huomasi heti ikävöivän ilmeen Elsien kasvoissa ja hän koetti erikoisesti olla hänelle herttainen ja lempeä. Tästä etuoikeudesta tuli Katy kateelliseksi. Hän ei saattanut kärsiä, että hänen täytyi jakaa serkkunsa ystävyys jonkun toisen kanssa.
Kun viimeinen ilta oli käsissä, ja he menivät teen jälkeen sinikamariin, oli Helena-serkku avaamassa laatikkoa, joka oli juuri saapunut pikajunalla.
"Se on jäähyväislaatikko", sanoi hän. "Teidän on kaikkien istuttava rivissä, ja kun minä panen käteni näin selkäni taakse, on teidän sitten vuorotellen valittava, kummanko käden otatte."
Ja niin he kukin vuorostaan valitsivat. "Kummanko käden otat, oikeanko vai vasemman?" Ja viisaan haltiattaren tavoin Helena-serkku otti tyynynsä alta jotain sievää itsekullekin. Ensiksi sieltä tuli aivan samallainen maljakko kuin hänen omansakin, jota Katy oli niin kovin ihastellut. Katy huusi iloissaan, kun se pantiin hänen käteensä.
"Oi, kuinka ihana, kuinka ihana!" huudahti hän. "Säilytän sen niin kauan kuin elän."
"Jos sen teet, tulee se olemaan ensi kerran, kun sinulla säilyy jotain viikon särkymättä", huomautti Izzie-täti. Sitten seurasi purppuranvärinen taskukirjanen Cloverille. Hän tarvitsi juuri sellaista, sillä hän oli kadottanut omansa. Sitten tuli pieni, sievä, samettinauhaan kiinnitetty kaulakoriste, jonka Helena-serkku sitoi Elsien kaulaan.
"Siinä on muutamia suortuviani", sanoi hän. "Mutta Elsie rakas, mikä nyt on? Älä itke!"
"Voi, sinä olet nii-in kaunis ja nii-in herttainen!" nyyhkytti Elsie, "ja sinä lähdet pois."
Dorry sai dominolaatikon ja Hanna erään pelilaudan. Filipille tuli
"Ryöväri-kissan tarina" niminen kirja.
"Se on muistuttava sinua siitä ajasta, jolloin rosvot tulivat ja pureskelivat päällyskenkiäsi", sanoi Helena-serkku veitikkamaisesti hymyillen. He nauroivat kaikki, Filip kaikkein rajummin.
Ketään ei unohdettu. Isä sai muistikirjan ja Izzie-täti norsunluisia muistilehtisiä. Myöskin Cecyä muistettiin. Hänen lahjansa oli "Kultaisten tekojen kirja", sisältävä kertomuksia pojista ja tytöistä, jotka olivat toimittaneet uskaliaita ja hyviä tekoja. Mielihyvä esti häntä puhumasta.
"Oi kiitos, Helena-serkku!" sanoi hän vihdoin. Cecy ei ollut serkku, mutta hänellä ja Carrin lapsilla oli tapana jakaa keskenään tädit ja sedät sekä ylimalkaan kaikki sukulaiset, niinkuin he jakoivat kaiken muunkin hyvän.
Seuraavana päivänä tuli ikävä eronhetki. Kaikki pienokaiset seisoivat portilla heiluttamassa nenäliinojaan vaunujen poistuessa. Kun ne olivat poissa näkyvistä, kiiruhti Katy itkemään "pienen itkun" ypö yksin.
"Isä sanoi toivovansa, että me kaikki olisimme Helena-serkun kaltaisia", ajatteli hän pyyhkiessään silmiään, "ja minä aion koettaa, vaikken usko, että tuhannenkaan vuoden kuluttua voisin tulla puoleksikaan niin hyväksi. Tahdon lukea, pitää tavarani järjestyksessä ja olla oikein hyvä pienokaisille. Hyvänen aika, jos Izzie-täti olisi Helena-serkku, kuinka helppoa olisikaan elää! Vähät siitä, tahdon ajatella serkkua aina ja aloitan huomenna."
VIII LUKU
Huomenna
"Huomenna tahdon aloittaa", ajatteli Katy nukahtaessaan sinä iltana. Kuinka usein teemmekään samoin! Ja kuinka surullista onkaan, että usein huomenen muututtua täksi päiväksi heräämme toisin tuntein: välinpitämättöminä, kärsimättöminä ja aivan haluttomina suorittamaan kaikkia niitä kauniita tekoja, joita suunnittelimme edellisenä iltana.
Näyttää joskus siltä, kuin maailmassa olisi katalia pikku haltioita, jotka ovat sidottuina auringon paistaessa, mutta jotka meidän nukkuessamme hiipivät makuuhuoneisiimme kiusaamaan meitä ja kiihoittamaan luontoamme. Tai minkätähden me nousemme pahatuulisina, vaikka olemme menneet levolle hyvätuulisina ja ilosina! Niin oli Katynkin laita. Hänen viimeinen uninen ajatuksensa oli siitä lähtien olla enkeli ja niin paljon Helenan kaltainen kuin mahdollista, mutta kun hän avasi silmänsä, oli hän äreä ja kärttyisämpi kuin koskaan. Vanha Mary sanoi, että hän oli noussut väärinpäin vuoteeltaan. Sivumennen sanoen, onkohan kukaan niin viisas, että kykenisi sanomaan, mikä oikea puoli on, jotta saattaisimme aina valita sen. Kuinka hyvä olisikaan, jos joku sen selvittäisi. Tiedäthän että jos pahatuulisena alamme päivämme, niin näyttävät kaikellaiset onnettomat tapaukset lisäävän mielentilaamme. Aamutöikseen särki Katy kallisarvoisen maljakkonsa, jonka Helena-serkku oli hänelle antanut.
Se oli säiliköllä, ja siinä oli vihkonen punertavia ruusuja. Säilikön päällä oli kääntöpeili. Katyn kammatessa hiuksiaan peili kääntyi vähän, jottei hän saattanut hyvästi nähdä siihen. Hyvällä päällä ollen ei tapahtuma olisi häntä paljoakaan häirinnyt. Mutta kärttyinen kun oli jo alkaessaan, suututti se häntä. Hän sysäsi peiliä vihaisesti. Alaosa kääntyi eteenpäin, kuului helinää, ja Katy näki punertavat ruusut hajallaan lattialla ja Helena-serkun sievän lahjan palasina.
Katy istuutui matolle ja huusi niin kovaa, kuin olisi hän ollut itse
Filip. Izzie-täti kuuli hänen valituksensa ja tuli huoneeseen.
"Onpa se ikävää", sanoi hän poimien palaset, "mutta sen enempää en odottanutkaan. Katy, sinä olet niin huolimaton. Älä istu siinä niin tyhmänä! Nouse pukeutumaan. Myöhästyt aamiaiselta."
"Mikä on?" kysyi isä huomatessaan Katyn punaiset silmät, kun tämä istuutui pöytään.
"Olen särkenyt maljakkoni", sanoi Katy alakuloisesti.
"Oli sangen huolimatonta asettaa se niin vaaralliseen paikkaan", sanoi hänen tätinsä. "Olisihan sinun pitänyt tietää, että peili saattoi kääntyä ja heittää sen lattialle." Sitten, nähdessään ison kyyneleen putoavan Katyn lautaselle, hän lisäsi: "Olet tosiaankin liian iso käyttäytyäksesi kuin pikku lapsi. Kyllä vain Dorryakin hävettäisi tehdä niin. Maltahan nyt jo mielesi."
Tämä nuhde ei parantanut Katyä. Hän poistui aamiaiselta jurottaen äänettömänä.
"Mitä aiotte tehdä tänään?" kysyi tohtori Carr toivoen sillä tavalla kääntävänsä asian hauskempaan suuntaan.
"Aiomme kiikkua!" huusivat Hanna ja Dorry yhtaikaa. "Santeri on ripustanut meille hyvän kiikun halkovajaan."
"Sinne ette mene", sanoi Izzie-täti varmalla äänellä. "Kiikkua saa käyttää vasta huomenna. Muistakaa se, lapset! Ettekä silloinkaan, jollen minä lupaa."
Tässä Izzie-täti menetteli ymmärtämättömästi. Hänen olisi pitänyt selittää asia tarkemmin. Asianlaita oli niin, että Santeri oli rikkonut toisen renkaista, joilla kiikku oli kattoon kiinnitettävä. Hän aikoi päivän kuluessa saada uuden, ja hän oli varoittanut neiti Carria antamasta sillä välin kenenkään käyttää kiikkua, koska se ei ollut käyttökelpoinen. Jos neiti Carr olisi sen selittänyt lapsille, olisi kaikki ollut hyvin, mutta Izzie-tädin mielipide oli, että nuorten tuli sokeasti totella vanhempia.
Hannan, Elsien ja Dorryn huulet olivat lerpallaan, kun kuulivat kiellon. Elsie heistä tuli ensiksi jälleen hyvälle tuulelle.
"En välitä", sanoi hän, "sillä minulla on paljon tehtävää. Minun on kirjoitettava kirje Helena-serkulle eräästä asiasta."
"Mistä"? kysyi Clover.
"Onpahan vain!" vastasi Elsie salaperäisesti heiluttaen päätään. "Kukaan muu ei saa sitä tietää, sanoi Helena-serkku, se on meidän keskeinen salaisuus."
"En usko ollenkaan Helena-serkun niin sanoneen", sanoi Katy suuttuneesti. "Hänen tapoihinsa ei kuulu kertoa salaisuuksia tyhmille pikku tytöille, niinkuin sinä olet."
"Kylläpä kuuluu", antoi Elsie vihoissaan takaisin. "Hän sanoi, että minuun saattaa luottaa yhtä hyvin kuin isompiinkin. Ja hän sanoi minua lemmikikseen. Siinä sinulle, Katy Carr!"
"Lopettakaa väittelynne", sanoi Izzie-täti. "Katy, sinun ylälaatikkosi on aivan hirveässä epäjärjestyksessä. Mene heti yläkertaan siivoomaan se, ennenkuin teet mitään muuta. Lapset, teidän tulee pysytellä tänä aamuna varjossa. On liian kuumaa juosta auringossa. Elsie, mene keittiöön ja sano Dorrylle, että tahdon puhua hänen kanssaan."
"Kyllä", sanoi Elsie hyvin tärkeällä äänenpainolla. "Ja sitten kirjoitan kirjeen Helena-serkulle."
Katy asteli yläkertaan hitain, laahustavin askelin. Oli lämmin, uuvuttava päivä. Päätä hiukan pakotti, ja silmät tuntuivat turtuneilta paljosta itkemisestä. Hän sanoi itsekseen, että Izzie-täti oli hyvin paha asettaessaan hänet työhön lupa-aikana, ja hän vetäsi ylälaatikon auki ähkien vastenmielisesti.
Täytyy tunnustaa, että neiti Izzie oli oikeassa. Tuskin voi nähdä vaatelaatikkoa, jossa vallitsisi suurempi epäjärjestys kuin tässä. Kaikki esineet olivat sikin sokin, ikäänkuin joku olisi pitkällä kepillä sekoittanut ne perinpohjin. Siellä oli kirjoja ja maalilaatikoita, pieniä kirjoitettuja paperilappuja, lyijykyniä ja harjoja. Käärimättömät sukanvarret olivat kietoutuneet nenäliinoihin, silkkinauhan pätkiin ja liinakauluksiin. Rutistuneita kaularöyhelöitä pilkoitti raskaitten tavaroitten alta, ja päällimäisenä oli kaikellaisia tyhjiä laatikoita, joitten aarteet olivat seuloutuneet laatikon pohjalle ja hävinneet yhteisen tavaraläjän alle.
Paljon aikaa ja kärsivällisyyttä tarvittiin tämän sekasotkun järjestämiseen. Mutta Katy tiesi, että Izzie-täti tulisi kohta sinne, eikä hän uskaltanut keskeyttää, ennenkuin kaikki oli tehty. Kun työ oli valmis, oli hän hyvin väsynyt. Hänen mennessään alakertaan tuli Elsie häntä vastaan kivitaulu kädessä. Nähdessään Katyn hän pisti sen heti selkänsä taakse.
"Et saa katsoa", sanoi hän, "se on kirjeeni Helena-serkulle. Ainoastaan minä tiedän salaisuuden. Se on kokonaan täynnä kirjoitusta, ja minä lähetän sen postiin. Katso, siinä on jo postimerkkikin", ja hän näytti kivitaulun nurkkaa. Tosiaankin oli postimerkki painettu puitteisiin.
"Sinä pikku pöllö", sanoi Katy kärsimättömänä, "ethän saata tuota postiin lähettää. Kas niin, anna minulle kivitaulu. Minä kirjoitan kaiken puhtaaksi paperille, minkä olet taululle kirjoittanut, ja isä antaa sinulle kuoren."
"Ei, ei!" huusi Elsie tehden vastarintaa, "sinä et saa! Sinähän näkisit, mitä minä olen kirjoittanut, ja Helena-serkku sanoi, etten minä saisi kertoa. Se on salaisuus. Anna tauluni olla, sanon sen! Minä kerron Helena-serkulle, millainen halpamainen tyttö sinä olet, ja sitten hän ei rakasta sinua hituistakaan."
"Siinä, ota sitten vanha taulusi!" sanoi Katy tyrkäten häntä kostonhaluisesti. Elsien jalka luiskahti, hän kirkasi ja koetti tarttua käsipuihin, mutta ei onnistunutkaan, ja vierimällä vierien hän pudota kopsahti eteisen lattialle.
Ei hän juuri korkealta pudonnut, ainoastaan kuusi porrasta alas, mutta muksaus oli kumminkin niin kova, että Elsie rääkyi aivankuin hän olisi ollut hengenheitossa. Izzie-täti ja Mary tulivat kiiruhtaen paikalle.
"Katy tyrkkäsi minua", nyyhkytti Elsie. "Hän tahtoi, että kertoisin hänelle salaisuuteni, mutta minä en kertonut. Hän on paha, ilkeä tyttö!"
"Mutta Katy Carr", sanoi Izzie-täti, "luulisi, että häpeäisit purkaa sisuasi pikku sisarellesi! Varmaankin Helena-serkku hämmästyy kuullessaan tällaista! Kas niin, Elsie rakas! Älä itke enää. Tule kanssani yläkertaan. Voitelen kipeän paikan, eikä Katy saa sinua enää loukata."
Niin he nousivat yläkertaan. Katy yksikseen jätettynä tunsi olevansa hyvin onneton: hän katui, uhmaili, oli tyytymätön ja nyreä samalla kertaa. Hän tiesi sisimmässään, ettei hänen tarkoituksensa ollut tehdä pahaa Elsielle, ja hän häpesi hirveästi tyrkkäisemistään, mutta Izzie-tädin viittaus kertoa Helena-serkulle saattoi hänet liian vihaiseksi, niin ettei hän voinut tunnustaa vikaansa itselleen eikä muille.
"En välitä!" hän mumisi niellen kyyneleitään. "Elsie on oikea itkuvauva, se hän on. Ja Izzie-täti pitää aina hänen puoltaan. Minähän vain sanoin tuolle pikku tyhmeliinille, ettei hän panisi isoa, raskasta taulua postiin!"
Hän meni sivuovesta pihalle. Hänen vajan sivuuttaessaan sattui uusi kiikku hänen silmiinsä.
"Kuinka Izzie-tädin kaltaista", ajatteli hän, "kieltää lapsia kiikkumasta, kunnes hän lupaisi. Luulen että hän arvelee olevan liian kuuman tai jotain semmoista. En välitä hänestä, en."
Hän istuutui kiikkuun. Se oli parasta lajia: leveä, mukava istuin ja uudet paksut nuorat. Istuin oli oikean välimatkan päässä lattiasta. Santeri oli oikea taituri laittamaan kiikkuja, ja puuvaja oli paras keinupaikka.
Se oli iso huone ja katto oli korkealla. Ei siellä ollut paljon puita sillä kertaa ja mitä vähän oli, sekin oli ladottu pitkin seiniä, jotta oli paljon tilaa. Siellä oli viileää ja pimeää, ja keinun liike synnytti tuulta. Se heilutteli Katyn tukkaa kuin isoa viuhkaa ja saattoi hänet hiljaiseksi ja uneksivaksi. Kaikellaisia unelmia alkoi liikuskella hänen aivoissaan. Keinuen edes takaisin kuin ison kellon heiluri hän vähitellen kohosi yhä korkeammalle, antaen vauhtia ruumiinsa liikkeillä ja iskemällä voimakkaasti lattiaa jaloillaan joka heilahduksella. Nyt hän oli jo kohonnut korkean kaarioven yläosan kohdalle. Hän saattoi jo koskettaa sen yläpuolella olevaa poikkihirttä ja pienestä nelikulmaisesta ikkunasta nähdä kyyhkysten kyniytyvän istuallaan ladon räystäällä ja valkoisten pilvien liitelevän sinisellä taivaalla. Hän ei ollut koskaan keinunut niin korkealle. Se oli kuin lentämistä, ajatteli hän, ja hän taivutteli ja heilutteli itseään istuimellaan yhä kovemmin, koettaen päästä yhä korkeammalle paukauttaakseen varpaitaan kattoon.
Yhtäkkiä, heilauksen korkeimmillaan ollessa, kuului kova rusahdus.
Keinu pyörähti rajusti viistoon ja heitti Katyn ilmaan. Hän tarttui
nuoraan, tunsi sen irtautuvan käsistään — sitten putosi hän alas.
Kaikki musteni hänen silmissään, hän ei tiennyt enää mistään!
Kun hän avasi silmänsä, oli hän ruokailuhuoneessa sohvalla pitkällään. Clover oli polvistuneena hänen vieressään kalpeana ja pelästyneenä, ja Izzie-täti tiputti jotain kylmää ja märkää hänen otsalleen.
"Mikä on hätänä?" sanoi Katy uupuneena.
"Oi, hän elää — hän elää!" ja Clover kietoi käsivartensa Katyn kaulaan nyyhkyttäen.
"Hs, kultaseni!" Izzie-tädin ääni sointui harvinaisen lempeältä.
"Sinä putosit pahasti, Katy. Etkö muista?"
"Putosin? Voi, kyllä, kiikusta!" sanoi Katy, kun kaikki taas hitaasti palasi hänen mieleensä. "Izzie-täti, katkesiko nuora? En jaksa muistaa mitään?"
"Ei, Katy, ei nuora. Rengas irtautui katosta. Se oli rikkonainen, eikä luotettava. Etkö muista, että kielsin teitä keinumasta tänään. Unohditko sen?"
"En, Izzie-täti, en minä unohtanut. Minä —", mutta siinä hän väsähti. Hän sulki silmänsä, ja isot kyyneleet vierivät silmistä.
"Älä itke", kuiskasi Clover itsekin itkien, "älähän toki. Izzie-täti ei toru sinua." Mutta Katy oli liian heikko ja järkytetty pidättämään itkuaan.
"Tahtoisin mennä yläkertaan vuoteeseen pitkälleni", sanoi hän. Mutta kun hän yritti nousta sohvalta, huimasi hänen päätään niin, että hän putosi uudelleen päänaluiselleen. "Voi minä en kykene nousemaan!" huudahti hän näyttäen hyvin pelästyneeltä.
"Pahoin pelkään, että jokin paikka on nyrjähtänyt", sanoi Izzie-täti, joka itsekin näytti hyvin pelästyneeltä. "Olisi parasta, että makaisit paikallasi jonkun aikaa, kultaseni, ennenkuin koetat liikkua. Siinähän tohtori onneksi onkin!" Ja hän astui vastaanottamaan tohtoria. Se ei ollut isä, vaan tohtori Alsop, joka asui aivan lähellä heitä.
"Sangen lohduttavaa, että te tulitte", sanoi Izzie-täti. "Veljeni on mennyt maalle eikä palaa ennenkuin huomenna, ja yksi pikku tytöistämme putosi pahasti."
Tohtori Alsop istuutui sohvan ääreen ja koetti Katyn valtasuonta.
Sitten hän alkoi koetella koko hänen ruumistaan.
"Voitko liikuttaa tätä jalkaasi?" kysyi hän.
Katy liikutti sitä heikosti.
"Entä tätä?"
Liike oli paljoa heikompi.
"Koskiko siihen?" kysyi tohtori Alsop huomatessaan tuskanilmeen Katyn kasvoilla.
"Koski kyllä, vähän", vastasi Katy koettaen kovasti estää itkuaan.
"Selässäkö, mitä? Tuntuiko kipua ylhäällä vai alhaalla?" Ja lääkäri paineli Katyn selkärankaa muutaman minuutin saattaen hänet kiemurtelemaan rauhattomasti.
"Pelkään hänen vahingoittuneen jotenkin", sanoi hän vihdoin, "mutta mahdotonta on sanoa tarkoin miten. Saattaa olla vain joku venähtyminen tai vähäinen nyrjähdys", lisäsi hän nähdessään kauhunilmeen Katyn kasvoilla. "Neiti Carr, parasta olisi viedä hänet yläkertaan ja riisua hänet niin pian kuin voitte. Jätän ohjeita hieromista varten." Ja tohtori Alsop otti paperiliuskan ja alkoi kirjoittaa.
"Voi, täytyykö minun paneutua vuoteeseen?" sanoi Katy. "Tohtori, kuinka kauan minun on oltava makuulla?"
"Riippuu siitä, kuinka pian paranet," vastasi lääkäri, "toivottavasti ei kauan. Ehkä muutamia päiviä."
"Muutamia päiviä!" toisti Katy toivottomalla äänellä.
Lääkärin mentyä, Izzie-täti ja Debby kantoivat Katyn hitaasti yläkertaan.
Se ei ollut helppoa, sillä pieninkin liike koski häneen ja tieto omasta voimattomuudesta koski enin. Hän ei saattanut olla itkemättä, kun hänet oli riisuttu ja pantu vuoteeseen. Tuntuihan kaikki niin hirveältä ja vieraalta. "Jospa edes isä olisi täällä", ajatteli hän. Mutta tohtori Carr oli mennyt maalle jonkun sairaan luo eikä luultavasti saattanut palata ennen huomispäivää.
Kuinka pitkän pitkä olikaan se iltapäivä! Izzie-täti lähetti päivällistä, mutta Katy ei voinut syödä. Hänen huulensa olivat kuivat ja hänen päätään pakotti kovasti. Aurinko alkoi paistaa sisään, ja huone kävi lämpimäksi. Kärpäset surisivat ikkunalla ja kiusasivat häntä laskeutumalla hänen kasvoilleen. Vähäisiä pistoksia tuntui siellä täällä selässä. Hän makasi silmät ummessa, sillä niitten aukipitäminen tuotti tuskaa, ja kaikellaisia levottomia ajatuksia tuli hänen mieleensä.
"Ehkäpä, jos selkäni on todellakin nyrjähtänyt, minun on maattava tässä kokonainen viikko", sanoi hän itselleen. "Voi kauheata, sitä en voi! Lupaa kestää ainoastaan kahdeksan viikkoa, ja minähän aioin toimittaa niin ihmeellisiä asioita! Kuinka voivat ihmiset olla niin kärsivällisiä kuin Helena-serkku, kun heidän on maattava paikoillaan? Eikö hän tule pahoilleen, kun saa kuulla tästä! Lähtikö hän todellakin eilen meiltä? Minusta siitä on vuosi. Jos en vain olisi mennyt tuohon ilkeään kiikku-pahaseen!" Ja sitten Katy alkoi kuvitella millaista olisi ollut, ellei hän olisi mennyt, ja kuinka hän ja Clover olivat aikoneet mennä Paratiisiin sinä iltapäivänä. He olisivat olleet siellä puitten viileässä varjossa. Kun tällaiset ajatukset liikkuivat hänen mielessään, kävi hänen päänsä yhä kuumemmaksi ja asentonsa vuoteessa yhä epämukavammaksi.
Yhtäkkiä hän tunsi, että ikkunasta tulvehtiva häikäisevä valo himmentyi ja että tuuli tuntui puhaltavan raikkaasti häneen. Hän avasi raskaat silmänsä. Laskuverhot olivat alhaalla, ja vuoteen vieressä istui pikku Elsie löyhytellen palmun lehdestä tehdyllä viuhkalla.
"Katy, herätinkö sinut?" kysyi hän aralla äänellä.
Katy katsoi häneen hätkähtäen ja hämmästynein silmin.
"Älä pelkää", sanoi Elsie, "en tahdo häiritä sinua. Hanna ja minä olemme hyvin pahoillamme, että sinä olet sairas", ja hänen pienet huulensa vapisivat. "Mutta me aiomme olla hiljaa, emmekä koskaan paiskele lastenkamarin ovea, emmekä melua portaissa niin kauan kuin olet sairas. Ja minä olen tuonut sinulle jotain oikein hyvää. Osa niistä on Hannalta ja osa minulta. Ne on sitä varten, kun sinä putosit kiikusta. Katso", — ja voitonriemuisena Elsie osoitti tuolia, jonka hän oli työntänyt vuoteen lähelle ja jolle oli juhlallisesti asetettu: 1:ksi tinainen teekalusto, 2:ksi kukkamaalauksilla koristettu lasikantinen rasia, 3:ksi nivelillä varustettu nukke, 4:ksi läpikuultava kirjoitustaulu ja viimeiseksi kaksi uutta lyijykynää.
"Ne ovat kaikki sinun — saat pitää kaikki", sanoi jalomielinen Elsie. "Sinä saat myös Pikerin, jos tahdot. Se on vain niin iso, ja pelkään että se ikävöi minua. Katy, etkö pidä näistä leluista? Ne ovat koko sieviä!"
Katystä tuntui kuin tulisia hiiliä olisi hehkunut hänen päälaellaan, kun hän katseli tuolilla olevia aarteita ja sitten Elsien kasvoja, jotka olivat kirkastuneet sydämellisestä itsensäkieltämisestä. Hän koetti puhua, mutta alkoi sen sijaan itkeä, mistä Elsie pelästyi kovasti.
"Koskeeko sinuun niin kovin?" kysyi hän itkien myötätunnosta.
"Oi ei, ei se ole sen vuoksi!" nyyhkytti Katy, "vaan minä olin sinuun, Elsie, niin suuttunut tänä aamuna ja tyrkkäsin sinua. Voi, anna anteeksi!"
"No, sehän meni kaikki hyvin!" sanoi Elsie hämillään. "Izzie-täti otti jotain pullosta ja voiteli sillä, ja kuhmu hävisi kerrassaan. Tahdotko että menen pyytämään, että hän voitelisi sinuakin vähän — minä menen." Ja hän juoksi ovea kohti.
"Voi älä!" huudahti Katy. "Elsie, älä mene pois. Tule sen sijaan minua suutelemaan."
Elsie kääntyi ikäänkuin epäillen, tarkoittiko kutsu häntä. Katy piti käsiään ojennettuina. Elsie juoksi suoraan niitä kohti. Iso ja pikku sisko syleilivät toisiaan, ja se näytti saattavan heitä toisiansa lähemmäksi, kuin he milloinkaan sitä ennen olivat olleet.
"Sinä olet minun kallein pikku lemmikkini!" mumisi Katy painaen Elsiä vasten rintaansa. "Elsie, olen ollut sinulle hyvin paha, mutta tästä lähtien en enää ole. Sinä saat leikkiä minun ja Cloverin kanssa niin paljon kuin haluat, saat kirjoittaa kirjeitä postilaatikkoihin ja kaikkea muuta!"
"Oi, kuinka hauskaa — hauskaa!" huudahti Elsie hypähtäen ilosta. "Kuinka suloinen sinä, Katy, oletkaan! Helena-serkun ja isän jälkeen tahdon rakastaa sinua eniten.
"Ja" — jännittäen ajatuksiaan, miten palkita tätä harvinaista ystävällisyyttä — "minä kerron sinulle sen salaisuuden, jos sinua kovin haluttaa. Varmasti Helena-serkku sallisi."
"Ei", sanoi Katy, "ei väliä salaisuudesta. En tahdo, että sinä kertoisit sen minulle. Istu vuoteen viereen ja sen sijaan löyhyttele viuhkaasi enemmän."
"Ei", intti Elsie, joka päätettyään kertoa salaisuuden ei tahtonut tulla keskeytetyksi.
"Helena-serkku antoi minulle puoli dollaria, ja pyysi minun antamaan sen Debbylle ja sanomaan, että serkku oli hyvin kiitollinen hänelle siitä, että hän oli valmistanut hänelle niin hyviä ruokia. Ja minä annoin. Ja Debby oli oikein hyvillään. Ja minä kirjoitin Helena-serkulle kirjeen ja kerroin hänelle, että Debby pitää paljon puolidollarista. Sehän se salaisuus oli. Eikö se ollut hauska? Mutta sinä et saa kertoa kenellekään siitä, et koskaan, et koko elinaikanasi."
"En", sanoi Katy hymyillen väsyneesti. "En kerro."
Koko lopun iltapäivää Elsie istui vuoteen vieressä palmuviuhka kädessään karkoittaen kärpäsiä ja pysytellen poissa toisia lapsia, kun he kurkistelivat ovesta.
"Aivanko todella tahdot pitää minut täällä?" kysyi hän useamman kerran ja hymyili niin voitonriemuisesti, kun Katy sanoi: "Tahdon kyllä!" Mutta vaikka Katy sanoi "kyllä", luulen siinä olleen vain puoleksi totta, sillä nähdä tuo pieni anteeksiantava tyttö kulta, jota hän oli tylysti kohdellut, tuotti hänelle enemmän tuskaa kuin hauskuutta.
"Olen oikein hyvä hänelle, kun tulen terveeksi", ajatteli Katy itsekseen heittelehtiessään rauhattomana vuoteessaan.
Izzie-täti nukkui sen yön hänen huoneessaan. Katylla oli kuumetta. Kun aamu valkeni, ja tohtori Carr palasi kotiin, huomasi hän Katyllä olevan kovia tuskia; hän oli kuuma ja levoton, surullinen ilme silmissään.
"Isä", sanoi hän heti ensiksi, "onko minun maattava tässä kokonainen viikko?"
"Lapseni, luulen, että on", vastasi hänen isänsä, joka näytti huolestuneelta ja hyvin totiselta.
"Voi, voi!" nyyhkytti Katy, "kuinka jaksan sen kestää?"
IX LUKU
Synkkiä päiviä
Jos kuka tahansa olisi Katylle ensimäisenä iltana sanonut, että hän viikon lopussa vielä olisi vuoteessa ja tuskissa, ja ettei silloinkaan vielä saattaisi sanoa, milloin hän pääsisi liikkeelle, niin luulen että se tieto olisi vienyt häneltä hengen. Hän oli niin levoton ja malttamaton, että paikoillaan makaaminen näytti olevan maailman vaikeimpia tehtäviä. Mutta hiljaa loikominen ja ainainen selänpakotus oli vieläkin pahempaa. Joka päivä hän kysyi isältään värisevin huulin: "Enkö saa nousta tänään ja mennä alakertaan?" Ja kun isä pudisti päätään, värähtelivät hänen huulensa yhä enemmän kyynelten valuessa. Mutta kun hän koetti nousta, koski häneen niin, että hän oli iloinen saadessaan jälleen vaipua pehmeille tyynyille ja patjoille, jotka tuntuivat niin mukavilta hänen aroille luilleen.
Sitten seurasi aika, jolloin Katy ei koskaan pyytänyt lupaa nousemiseen. Se oli hirveän kovien tuskien aika, jota hän ei ollut voinut ennen kuvitellakaan, ja se valtasi hänet kokonaan. Päivät ja yöt jatkuivat toisiinsa sekoittuneina, ja Izzie-täti ei näyttänyt koskaan paneutuvan levolle. Aika, jolloin isä oli lakkaamatta hänen huoneessaan. Silloin kävi myös vieraita lääkäreitä, jotka hänen ylitsensä kumartuneina painelivat ja koettelivat hänen selkäänsä ja puhuivat toisilleen hiljaa kuiskaten. Se oli kuin pitkää, levotonta unta, josta hän ei voinut havahtua, vaikka olisi kuinka koettanut. Silloin tällöin hän kohottautui kuuntelemaan ääniä tai katsomaan, kun Clover ja Elsie seisoivat ovella hiljaa itkien, tai Izzie-tätiä, joka kulki huoneessa varpaisillaan narisevissa tohveleissaan. Sitten kaikki taas hälveni, ja hän vaipui pimeyden tilaan, jossa ei ollut muuta kuin tuskaa ja unta, joka salli hänen unohtaa kivun ja tuntui siis olevan parasta maailmassa.
Sivuuttakaamme tämä aika, sillä on ikävää ajatella iloisen Katymme olevan niin kurjana. Vähitellen tuskat lieventyivät, ja uni kävi rauhallisemmaksi. Kipujen vieläkin helpotettua Katy alkoi huomata, mitä ympärillä tapahtui, ja kysellä asioita.
"Kuinka kauan olen sairastanut?" kysyi hän eräänä aamuna.
"Eilen tuli neljä viikkoa", vastasi isä.
"Neljä viikkoa!" sanoi Katy. "En tiennyt, että siitä on niin kauan.
Isä, olenko ollut hyvin sairas?"
"Hyvin kultaseni! Mutta nyt olet paljon parempi."
"Millä tavalla loukkaannuin pudotessani keinusta?" kysyi Katy, joka nyt oli tavattoman valppaalla tuulella.
"En usko, lapseni, että saisin sinut sitä ymmärtämään."
"Mutta, isä, koeta!"
"No niin, tiedätkö, että sinulla on selässäsi pitkä luu, jota sanotaan selkärangaksi?"
"Luulin sen olevan jonkin taudin", sanoi Katy. "Clover sanoi, että
Helena-serkulla on selkärankatauti."
"Ei, selkäranka on luu. Se on kokoonpantu pienistä rivissä olevista luista, nikamista, ja sen sisässä on jonkinlainen hermoköysi, jota nimitetään selkäytimeksi. Hermot ovat niitä elimiä, joilla me tunnemme. No niin, jotta tämä selkäydin pysyisi loukkaantumattomana, on se kääritty pehmeään peitteeseen, jota sanotaan kalvoksi. Kun putosit keinusta, sattui isku yhteen nikamaan ja vahingoitti kalvon sisäpuolta; hermo tulehtui ja siitä syntyi selkääsi kuumetta. Ymmärrätkö?"
"Vähän", sanoi Katy, joka ei täysin tajunnut, mutta oli liian väsynyt kysyäkseen sen enempää. Levättyään vähän aikaa hän sanoi: "Isä, onko kuume nyt poissa? Voinko nousta ja mennä alakertaan?"
"Et toki vielä", sanoi tohtori Carr koettaen puhua iloisesti.
Katy ei kysellyt sitten sen enempää. Viikko vieri toisensa jälkeen. Kipu oli melkein poissa. Ainoastaan silloin tällöin se palasi muutamiksi minuuteiksi. Hän sai unta ja söi ja saattoi kohottautua vuoteessa pyörtymättä. Mutta ennen niin toimeliaat jäsenet olivat vieläkin raskaat ja elottomat, eikä hän kyennyt omin neuvoin kävelemään eikä seisomaan.
"Sääreni tuntuvat niin merkillisiltä", sanoi hän eräänä aamuna, "ne ovat kuin arabialaisissa saduissa mainitun prinssin jalat, jotka muuttuivat mustaksi marmoriksi. Isä, minkä luulet olevan siihen syynä? Eivätkö ne pian ala tuntua luonnollisilta?"
"Eivät pian", vastasi tohtori Carr. Sitten hän sanoi itsekseen: "Lapsi parka! Parempi olisi hänen tietää totuus." Niin hän jatkoi ääneen: "Pahoin pelkään, lapseni, että sinun on valmistauduttava olemaan vuoteessa kauan aikaa."
"Kuinka kauan?" kysyi Katy pelästyneen näköisenä, "kuukausiko vielä?"
"En saata juuri sanoa kuinka kauan", vastasi hänen isänsä. "Lääkärit arvelevat, kuten minäkin, että selkärankasi vamma poistuu vähitellen, kun olet vielä nuori ja niin vankka. Mutta saattaa kulua sangen pitkä aika siihen. Mahdollisesti saat maata kuukausia tai ehkä enemmänkin. Sellaisen vamman parantumiseen tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä. Se on kovaa, rakkaani", sillä Katy alkoi hillittömästi nyyhkyttää, "mutta onhan sinulla toivo, joka auttaa sinua kestämään. Ajattele Helena-serkkua, joka saa kärsiä vuodet läpeensä aivan toivottomana."
"Voi, isä!" huokasi Katy kesken nyyhkimistä, "eikö ole hirveätä, että muutamat minuutit kiikussa tuottivat niin suuren vahingon? Sellainen pikku seikka vain!"
"Niin, sellainen pikku seikka!" toisti tohtori Carr surullisesti. "Ja se oli myöskin pieni asia, että unohdit Izzie-tädin kiellon kiikkumisesta. Katy, sinulta puuttui vain pieni tottelevaisuuden hevosenkenkänaula."
Monta vuotta sen jälkeen kertoi Katy jollekin, että hänen elämänsä pisimmät kuusi viikkoa olivat ne, jotka seurasivat tätä isän kanssa tapahtunutta keskustelua. Kun hän sai tietää, ettei ollut tietoa pikaisesta parantumisesta, venyivät päivät hirvittävästi. Kukin päivä näytti edellistään ikävämmältä ja synkemmältä. Hän ei välittänyt itsestään eikä mistään muustakaan. Izzie-täti toi hänelle kirjoja, mutta hän ei tahtonut lukea eikä ommella. Häntä ei huvittanut mikään. Clover ja Cecy tulivat istumaan hänen luokseen, mutta kun hän kuuli heidän puhuvan leikeistään ja hommistaan, saattoi se hänet itkemään niin onnettomasti, että Izzie-täti ei sallinut heidän usein tulla sinne. He säälivät kovin Katya, mutta kun huone oli niin synkkä ja Katy pahalla päällä, niin ei heitäkään kovin haluttanut sinne mennä. Siihen aikaan Katy vaati Izzie-tädin pitämään laskuverhot kokonaan alhaalla, ja hän loikoi pimeässä ajatellen, kuinka surkea hänen kohtalonsa oli ja kuinka kurja koko hänen tuleva elämänsä tulisi olemaan. Kaikki olivat kärsivällisiä ja ystävällisiä hänelle, mutta hän oli liian itsekkäästi onneton huomatakseen sitä. Izzie-täti juoksenteli ylös ja alas portaita ja oli koko päivän jalkeilla koettaen kaikin tavoin viihdyttää häntä, mutta Katy tuskin sanoi "kiitoksia", eikä koskaan huomannut, kuinka väsyneeltä Izzie-täti näytti. Niin kauan kun Katy oli pakoitettu olemaan vuoteessa, ei hän osannut olla kiitollinen mistään, mitä hänelle tehtiin.
Mutta niin surulliset kuin päivät olivatkin, eivät ne olleet niin ikävät kuin yöt, jolloin Izzie-tädin nukuttua Katy makasi valveilla tuon tuostakin purskahtaen toivottomaan itkuun. Näihin aikoihin hän ajatteli kaikkia niitä suunnitelmia, joita hän oli laatinut suorittaakseen kauniita tekoja isoksi tultuaan.
"Enhän minä siis saakaan täyttää yhtään niistä", sanoi hän itsekseen, "ainoastaan maata tässä. Isä sanoi, että paranen vähitellen, mutta en parane, tiedän etten parane. Ja vaikka paranisinkin, olen hukannut kaikki nämä vuodet, ja toiset kasvavat ja pääsevät minun edelleni, ja minä en saa olla sen enempää heidän kuin muittenkaan lohduttajana. Voi sentään, sentään! kuinka hirvittävää se on!"
Helena-serkun kirje oli omiaan keskeyttämään nämä ajatukset. Isä toi sen eräänä aamuna ja ojensi sen Izzie-tädille.
"Helena sanoo menevänsä kotia tällä viikolla", sanoi Izzie-täti ikkunan äärestä, johon hän oli mennyt lukemaan kirjettä. "No niin, onhan se ikävää, mutta luulen että hän tekee oikein, kun ei tule, ja onhan se juuri niinkuin hän sanoo: yksi sairas talossa kerrallaan on kylliksi. Onhan minulla kyllin työtä Katyssakin."
"Voi Izzie-täti!" huudahti Katy, "poikkeaako Helena-serkku tänne kotimatkallaan? Oi, kehoittakaa häntä pysähtymään. Ainoastaan yhdeksi päiväksi, pyytäkää toki! Tahdon niin mielelläni nähdä hänet! En voi sanoa kuinka mielelläni. Etkö tahdo? Isä kulta, ole niin hyvä, niin hyvä!"
Hän melkein itki innosta.
"No niin, lapseni, jos toivot sitä kovin hartaasti", sanoi tohtori
Carr. "Se tuottaa kyllä Izzie-tädille vaivaa, mutta hän on niin hyvä,
että hän varmaankin sovittelee, jos se sinulle tuottaa paljon iloa.
Eikö niin, Izzie?" ja hän katsoi pyytävästi sisareensa.
"Tietysti minä sovittelen!" sanoi neiti Carr sydämellisesti. Katy oli niin iloinen, että hän ensi kerran elämässään omasta alotteestaan kietoi kätensä Izzie-tädin kaulaan ja suuteli häntä.
"Kiitos, rakas täti!" sanoi hän.
Izzie-täti oli tästä kovin hyvillään. Hänellä oli lämmin sydän, vaikka se oli kätketty hermostuttaviin tapoihin — mutta Katy ei ollut koskaan ennen ollut sairaana päästäkseen selville siitä.
Koko seuraavan viikon Katy oli odotuksen kuumeessa. Vihdoinkin
Helena-serkku tuli. Tällä kerralla Katy ei ollut portailla häntä
tervetulleeksi toivottamassa, vaan vähän ajan kuluttua isä toi
Helena-serkun sylissään ja asetti hänet isoon tuoliin vuoteen viereen.
"Kuinka täällä onkaan pimeätä!" sanoi hän, kun he olivat toisiaan suudelleet ja keskustelleet muutaman minuutin. "En saata nähdä kasvojasi ollenkaan. Vaivaisiko vähän enempi valo silmiäsi?"
"Oi, ei!" vastasi Katy. "Ei se minun silmiäni vaivaa, mutta minä en kärsi, että aurinko pääsee sisään. Silloin tunnen olevani tavalla tai toisella heikompi."
"Clover, kohota sitten laskuverhoja vähän ylemmä." Ja Clover teki niin. "Nyt minä voin nähdä", sanoi Helena-serkku.
Hän näki edessään hyvin avuttoman näköisen lapsen. Katyn kasvot olivat laihtuneet ja hänen silmiensä ympärille oli alituinen itkeminen muodostanut punaiset renkaat. Hänen tukkansa oli Izzie-täti sinä aamuna jo kahdesti, kammannut, mutta Katy oli kärsimättömästi sormillaan haronut sitä niin kauan, että se seista törrötti kuin tankea pensas. Hän oli puettu ohkoseen pumpuliseen aamupukuun, joka, vaikkakin puhdas, oli erikoisen rumasti tehty; ja huone oli kaikesta säntillisyydestä huolimatta synkän näköinen, tuolit olivat asetetut seinää pitkin, ja uunin reunustalla oli rivi lääkepulloja.
"Eikö ole kauheata?" huokasi Katy, kun Helena-serkku katseli ympärilleen. "Kaikki on kauheata. Mutta en välitä siitä nyt niin paljon, kun sinä olet täällä. Voi, Helena-serkku, tämä on ollut hirveätä, hirveätä aikaa."
"Tiedän", sanoi hänen serkkunsa surkutellen. "Katy, olen kuullut kaikesta ja olen niin pahoillani sinun tähtesi. Koetus on kova, rakkaani!"
"Mutta kuinka sinä", sanoi Katy, "kuinka sinä voit olla niin suloinen ja kaunis ja kärsivällinen, vaikka tiedät olevasi sairas kaiken ikäsi, etkä voi tehdä mitään, et kävellä etkä seistä?" — hänen äänensä vaipui nyyhkytyksiin.
Helena-serkku ei sanonut vähään aikaan mitään. Hän vain istui silittäen Katyn kättä.
"Katy", sanoi hän viimein, "onko isäsi sanonut sinulle, että hän luulee sinun vähitellen paranevan?"
"Kyllä", vastasi Katy, "kyllä hän sanoi niin. Mutta se ei tapahdu pitkään, pitkään aikaan. Ja minähän halusin tehdä niin paljon enkä nyt kykene tekemään kerrassaan mitään!"
"Mitä sinä halusit tehdä?"
"Lukea ja auttaa ihmisiä ja tulla kuuluisaksi. Ja minä olisin tahtonut opettaa lapsiamme. Äiti sanoi, että minun on huolehdittava heistä, ja niinhän minä aioinkin. Ja jos joskus paranen, ovat kaikki lapset jo silloin täysikasvuisia, eivätkä he tarvitse minua."
"Mutta miksi sinun on odotettava parantumistasi?" kysyi Helena-serkku hymyillen.
"Mutta Helena-serkku, mitä minä kykenen tekemään vuoteessa ollessani?"
"Paljon, Katy, sanonko sinulle, mitä minä sinun sijassasi sanoisin itselleni?"
"Ole hyvä", vastasi Katy ihmetellen.
"Minä sanoisin näin: 'Katy Carr, sinä tahdoit käydä koulua ja oppia, että tulisit viisaaksi ja hyödylliseksi, ja nyt on sinulla tilaisuus siihen. Jumala antaa sinun käydä Hänen kouluaan, jossa Hän opettaa kaikellaisia kauniita asioita ihmisille. Mahdollisesti hän pitää sinua siinä ainoastaan yhden lukukauden, tai ehkä kolme tai neljä; mutta kuinka kauan se kestäneekään, on sinun käytettävä tilaisuutta hyväksesi niin hyvin kuin voit, sillä Hän itse tarjoo sen sinulle'."
"Mutta mikä se koulu on?" kysyi Katy. "En ymmärrä, mitä tarkoitat."
"Sitä nimitetään kärsimysten kouluksi", vastasi Helena-serkku suloisesti hymyillen. "Ja paikka, missä läksyt opitaan, on sinun huoneesi. Sen koulun säännöt ovat sangen ankarat, mutta hyvät oppilaat, jotka niitä paraiten noudattavat, huomaavat jonkun ajan kuluttua, kuinka oikeat ja hyvät ne ovat. Läksyt eivät myöskään ole helpot, mutta kuta enemmän luet, sitä enemmän ne mieltäsi kiinnittävät."
"Millaiset ovat ne läksyt?" kysyi Katy käyden huvitetuksi asiasta ja alkaen tuntea aivan kuin Helena-serkku olisi kertonut hänelle jotakin kertomusta.
"No hyvä, yksi on kärsivällisyyden läksy. Se kuuluu vaikeimpiin oppiaineisiin. Kerrallaan ei sitä saata paljon oppia, mutta jokainen ulkoaopittu osa tekee seuraavan osan helpommaksi. Ja niihin kuuluu myös iloisuuden läksy. Ja asioiden parhainpäin kääntämisen läksy."
"Ei aina voi kääntää asioita parhainpäin", huomautti Katy surullisesti.
"Kyllä niitä aina voi! Kaikilla asioilla on ikäänkuin kaksi kosketinta. Etkö sitä tiedä? Toinen on sileä kosketin. Jos tartut siihen, kohoaa esine keveästi, mutta jos otat kiinni rosoisesta koskettimesta, satuttaa se käsiäsi, ja esine on silloin raskas nostaa. Muutamat ihmiset tarttuvat aina rosoiseen koskettimeen."
"Onko Izzie-täti 'esine'?" kysyi Katy. Helena-serkku oli iloinen kuullessaan hänen nauravan.
"Kyllä, Izzie-täti on esine. Ja hänellä on myöskin hyvä, miellyttävä kosketin, jos vain koetat löytää sen. Ja lapset ovat tavallaan myös esineitä. Heillä kaikilla on erilaiset koskettimensa. Tiedäthän etteivät kaikki ihmiset ole luodut samanlaisiksi, niinkuin punertavat kukkaruukut. Meidän täytyy tunnustella ja miettiä, ennenkuin pääsemme selville toisista ihmisistä ja miten meidän on heitä kohdeltava. On hyvin mielenkiintoista neuvoa sinua koettamaan sitä. Ja koettaessasi olet oppiva kaikellaisia asioita, jotka auttavat sinua olemaan toisten apuna."
"Jospa minä vain osaisin!" huokasi Katy. "Helena-serkku, opetetaanko siinä koulussa muutakin?"
"Kyllä, siellä annetaan toivorikkaan mielen läksyjä. Sillä luokalla on hyvin paljon opettajia. Aurinko on yksi niistä. Se istuu ikkunan ulkopuolella koko päivän odottaen tilaisuutta, milloin pääsisi pujahtamaan oppilaansa luo. Se onkin paras opettaja. Sinun sijassasi en sulkisi sitä ulkopuolelle.
"Joka aamu herättyäni sanoisin itselleni: 'Minusta tulee terve, niin isä arvelee. Ehkäpä se tapahtuu huomenna. Joten, jos tämä olisi sairauteni viimeinen päivä, tahdon viettää sen kauniisti ja tehdä sairastamishuoneeni niin miellyttäväksi, että kaikki mielellään muistelevat sitä.'
"Sitten on vieläkin eräs läksy — puhtauden läksy. Tiedäthän, että kouluhuoneet ovat pidettävät järjestyksessä. Sairaan ihmisen tulee olla yhtä raitis ja soma kuin ruusu."
"Mutta siitä on niin paljon puuhaa", sanoi Katy puolustellen. "En usko että sinulla on vähintäkään aavistusta siitä, kuinka vaivalloista on aina olla puhtaana ja kunnossa. Helena-serkku, sinä et koskaan ole ollut huolimaton, kuten minä, sinä olet syntynyt siistiksi."
"Vai olen minä!" sanoi serkku. "No niin, Katy, älkäämme väitelkö siitä, mutta jos tahdot, kerron sinulle kertomuksen eräästä tytöstä, johon kerran tutustuin ja joka ei ollut syntynyt siistiksi."
"Oi kerro!" huudahti Katy hurmautuneena. Helena-serkku oli vaikuttanut häneen hyvää. Hän näytti jo iloisemmalta ja vähemmän välinpitämättömältä kuin moneen päivään.
"Tyttö oli aivan nuori", jatkoi Helena-serkku, "hän oli vankka ja toimelias, hän piti juoksemisesta, kiipeämisestä, ratsastamisesta sekä kaikellaisista iloisista toimista. Eräänä päivänä tapahtui jotakin — onnettomuus — ja hänelle sanottiin, että hänen oli loput elämästään maattava selällään ja kärsittävä tuskia, ja ettei hän enää koskaan saisi kävellä eikä tehdä mitään sellaista, mikä enin häntä huvittaisi."
"Aivankuin sinä ja minä!" kuiskasi Katy puristellen Helena-serkun kättä.
"Jotenkin kuin minä, muttei niin paljon sinun kaltaisesi, sillä tiedäthän, että toivomme sinun paranevan jonakin päivänä. Tyttö ei paljon välittänyt siitä, mitä hänelle ensiksi puhuttiin, sillä hän oli niin sairas, että hän luuli varmasti kuolevansa. Mutta kun hän tuli paremmaksi ja alkoi ajatella pitkää elämäänsä, joka hänen oli elettävä, oli se hänestä pahempi kuin konsanaan tuskat. Hän oli niin onneton, ettei hän välittänyt, mitä ympäristöllä tapahtui eikä miltä ympäristö näytti. Hänellä ei ollut Izzie-tätiä, joka olisi huolehtinut asioista, joten hänen huoneensa oli hirmuisen näköinen. Se oli täynnä tomua, kaikki oli sekaisin, siellä oli likaisia lusikoita ja lääkepulloja. Hän piti laskuverhot alhaalla ja antoi tukkansa käydä vaikka kuinka sotkuiseksi. Se oli peräti surullista katsella.
"Tytöllä oli vanha rakas isä", jatkoi Helena-serkku, "joka tuli tavallisesti joka päivä hänen vuoteensa viereen istumaan. Eräänä aamuna hän sanoi tytölleen:
"'Tyttöseni, luulen että sinun on asuttava tässä huoneessa kauan aikaa. Siksi pyydän sinun tekemään minulle jotakin.'
"'Mitä se on?' kysyi tyttö ihmetellen kuullessaan, että oli jotakin, jota hänkin saattaisi tehdä toisille.
"'Toivon että toimitat huoneesta kaikki nuo lääkepullot ja teet huoneesi hauskaksi ja sieväksi, jotta minä voisin tulla tänne istumaan. Näet, minä aion viettää suuren osan ajastani täällä! Mutta minä en pidä tomusta enkä pimeästä. Minä haluan nähdä pöydällä kukkia ja aurinkoa ikkunoista. Tahdotko tehdä sen minun mielikseni?'
"'Kyllä', sanoi tyttö, mutta hän huokasi, ja luulen että se hänestä tuntui hyvin vaivalloiselta.
"'Sitten vielä toinen asia', jatkoi hänen isänsä. 'Tahdon että sinäkin olisit hauskan näköinen. Eikö aamupukuja ja vaippoja saata yhtä hyvin koristella ja tehdä sieviksi kuin muitakin pukuja? Sairas nainen, joka on epäsiisti, on epämiellyttävä olento. Ole hyvä, tee minulle mieliksi, lähetä hakemaan jotakin kaunista ja anna minun nähdä sinut somana. En tahtoisi että Helenani muuttuisi miksikään homsuksi'."
"Helena!" huudahti Katy silmät selällään. "Sinäkö se olit?"
"Olin", sanoi hänen serkkunsa hymyillen. "Minä se olin, vaikken tahtonut paljastaa nimeäni niin pian. Kun isäni oli mennyt pois, lähetin hakemaan peiliä. Katy, millainen näky! Tukkani oli kuin ilmeinen hiirenpesä, ja olin rypistellyt otsaani niin, että siinä risteili ryppyjä joka taholle, ja se näytti vanhan ihmisen otsalta."
Katy katseli Helena-serkun sileätä otsaa ja kiiltävää tukkaa.
"En voi uskoa sitä", sanoi hän, "sinun tukkasi ei ole voinut olla pörröinen."
"Kyllä se oli — paljoa pahemman näköinen kuin sinun nyt on. Mutta peiliin kurkistaminen oli minulle terveellistä. Aloin ajatella, kuinka itsekkäästi olin käyttäytynyt, ja toivoin menetteleväni paremmin. Ja sen jälkeen, kun tuskat uudistuivat, oli tapanani pitää otsaani sileänä sormillani ja koettaa estää kasvojani heijastamasta kärsimyksiäni. Siten rypyt vähitellen silenivät, ja vaikka olen nyt paljon vanhempi, eivät ne ole koskaan tulleet takaisin.
"Ensiksi oli hyvin paljon vaivaa aina ajatella ja suunnitella, miten saisin sekä huoneeni että itseni puhtaana pidetyiksi. Mutta jonkun ajan kuluttua se kävi tavaksi, ja sitten se oli helppoa. Ja mielihyvä, jonka se tuotti isälleni, korvasi kaiken. Hän oli ollut ylpeä toimeliaasta, terveestä tytöstään, mutta luulen etten ollut koskaan ilahduttanut häntä niin paljon kuin hänen sairas tyttönsä, joka makasi vuoteessaan. Huoneeni oli hänen lempipaikkansa, jossa hän istui usein viettäen aikaansa, joten sekä huone että kaikki siinä johtaa minut muistelemaan häntä."
Helena-serkun silmissä oli kyyneleitä, kun hän lopetti kertomuksensa.
Mutta Katy näytti iloiselta ja innostuneelta. Samalla kun se tuntui
hämmästyttävältä, oli lohduttavaakin, että oli ollut aika, jolloin
Helena-serkku oli vähemmän täydellinen kuin nyt.
"Luuletko todellakin, että minäkin voisin tehdä niin?" kysyi hän.
"Mitä tehdä? Kammatako tukkasi?" Helena-serkku hymyili.
"Voi, ei! Olla sievä ja suloinen ja kärsivällinen ja ihmisten ilahduttaja. Ymmärräthän, mitä tarkoitan."
"Olen varma siitä, että voit, jos koetat."
"Mutta mitä sinä ensiksi tekisit?" kysyi Katy, joka nyt, kun hänen mieleensä oli juolahtanut uusi ajatus, oli hyvin halukas heti alkamaan.
"Hyvä, ensi töikseni nostattaisin laskuverhot ja tekisin huoneen vähemmän synkän näköiseksi Onko sinun nautittava lääkkeitä kaikista noista pulloista?"
"Ei, ainoastaan tuosta isosta, jolla on sininen nimilippu."
"Sentähden voisit pyytää Izzie-tädin viemään pois toiset. Ja minä pyydän Cloveria poimimaan kimpun tuoreita kukkia pöydällesi joka päiväksi. Kesken kaiken, en näe sitä pientä valkoista maljakkoa."
"Ei, se särkyi juuri sinä aamuna, jolloin sinä läksit, samana päivänä, jolloin minä putosin kiikusta", sanoi Katy surullisesti.
"Vähät siitä, ystäväni, älä näytä niin alakuloiselta. Tunnen sen puun, jossa sellaisia maljakoita kasvaa, ja sinä saat toisen. Sittenkuin huone on järjestetty hauskaksi, pyytäisin minä sinun sijassasi kaikki koulukirjani tänne, ja minä lukisin joka aamu pari tuntia."
"Voi!" huudahti Katy väännellen kasvojaan jo ajatellessaankin sitä.
Helena-serkku hymyili. "Tiedän", sanoi hän, "kuuluuhan tosin hirveän ikävältä, että sinun olisi täällä yksiksesi opeteltava maantiedettä ja harjoiteltava laskentoa. Mutta usko minua, jos vain koetat, tulet siitä vähitellen iloitsemaan. Siten et unhota ennen opittua, näethän, et mene niin paljon taaksepäin opinnoissasi. Näin on opiskelusi aivankuin työskentelyä puutarhassa, jossa työn tulokset eivät niin helposti näyttäydy. Jokainen kasvattamasi kukkanen tuottaa sinulle voitonriemua, ja sinä tulet panemaan sille kaksinkertaisesti enemmän arvoa kuin tavalliselle kukalle, josta ei ole ollut mitään vaivaa."
"Niin", sanoi Katy melkein avuttomana. "Tahdon koettaa. Mutta ei ole ollenkaan hauskaa, ellei joku lue kanssani. Onko mitään muuta, Helena-serkku?"
Juuri silloin ovi narahti, ja Elsie pisti päänsä ovesta arkaillen.
"Voi, Elsie, juokse tiehesi!" huusi Katy. "Helena-serkku ja minä keskustelemme. Älä tule nyt juuri tällä hetkellä."
Katy ei kyllä puhunut tylysti, mutta Elsien kasvot muuttuivat, ja hän näytti tyytymättömältä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan sulki oven ja luikki ulos.
Helena-serkku tarkkasi tätä pientä kohtausta sanattomana. Hän näytti miettivän jotakin muutamia minuutteja Elsien poistuttua.
"Katy", sanoi hän viimein, "sinähän juuri äsken sanoit olevasi pahoillasi siitä, ettet sairaana ollessasi voi olla siskoillesi hyödyksi. En kuitenkaan luule sinulla olevan syytä siihen."
"Miksei?" sanoi Katy hämmästyneenä.
"Sillä sinä kyllä voit hyödyttää. Minusta näyttää, että sinulla on parempi tilaisuus vaikuttaa lapsiin nyt kuin koskaan terveenä ollessasi, jolloin tapasi mukaan lentelit siellä täällä. Sinä voisit tehdä heille, mitä ikinä vain haluaisit."
"En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", sanoi Katy surullisesti. "Helena-serkku, harvoinhan tiedän, missä he milloinkin ovat tai mitä he tekevät. Ja kuten ymmärrät, enhän kykene nousemaan tästä ja kulkemaan heidän perässään."
"Mutta voithan tehdä huoneestasi niin miellyttävän paikan, että he tahtovat tulla luoksesi! Etkö huomaa, että sairaalla ihmisellä on se erikoinen etu, että hän on aina löydettävissä. Jokainen, joka häntä tarvitsee, tietää minne mennä. Jos ihmiset rakastavat häntä, tulee hänestä luonnollisestikin perheen sydän. Saatahan pienokaiset kerrankin tuntemaan, että huoneesi on kaikkien lepopaikka silloin, kun he ovat väsyneitä, iloisia tai surullisia taikka huolissaan jostakin, ja että Katy, joka asuu siinä, varmasti vastaanottaa heidät ystävällisesti — ja taistelu on voitettu. Sillä tiedäthän ettemme vaikuta ihmisiin mitään hyvää nuhdesaarnoilla, vaan eläen heidän elämäänsä yhdessä heidän kanssaan ja auttaen vähän silloin tällöin saadaksemme heidät paremmiksi. Ja kun oma elämämme on syrjäytetty joksikin aikaa, kuten sinun nyt on, silloin on juuri aika työskennellä toisten ihmisten elämän hyväksi, jota emme saata silloin tehdä, kun hyörimme ja pyörimme omissa tehtävissämme. Mutta minun tarkoitukseni ei ollut saarnata. Pelkään sinun olevan väsyneen."
"En ole ollenkaan", sanoi Katy pitäen Helena-serkun kättä kovasti omassaan, "et saata uskoa, kuinka paljon parempi tunnen olevani. Voi, Helena-serkku, tahdon koettaa!"
"Ei se tule olemaan helppoa", vastasi serkku. "Tulee päiviä, jolloin päätäsi kivistää ja tunnet olevasi äreällä ja kiusallisella tuulella etkä tahdo ajatella muita kuin itseäsi. Ja tulee toisia päiviä, jolloin Clover ja toiset lapset haluavat tulla huoneeseesi, kuten Elsie juuri äsken, ja sinulla on jotakin muuta tehtävää, ja sinusta tuntuu kuin heidän tulonsa vaivaisi sinua. Mutta sinun tulee muistaa, että joka kerran, kun unohdat olla ystävällinen ja olet kärsimätön ja itsekäs, sinä saatat heidät kylmenemään ja karkoitat heidät yhä kauemmaksi luotasi. He ovat rakastettavia pikku olentoja, ja ovat nyt niin huolissaan sinusta, että pieninkin heille osoittamasi tylyys loukkaa heitä. Mutta vähitellen he tottuvat sairauteesi, ja jollet nyt saavuta heidän ystävyyttään, vieraantuvat he sinusta vanhemmiksi tultuaan."
Juuri silloin astui tohtori Carr sisään.
"Oi isä! ethän vain ole tullut viemään Helena-serkkua pois?" sanoi
Katy.
"Sitäpä varten tulin", sanoi isä. "Luulen että iso ja pieni sairas ovat jo kyllin kauan keskustelleet. Helena-serkku näyttää väsyneeltä."
Minuutin ajan Katy tunsi olevansa itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän nieli kyyneleensä. "Ensimäinen kärsivällisyyden harjoitus", sanoi hän itsekseen, ja hän onnistui hymyilemään väsyneesti isän katsoessa häneen.
"Se on oikein, ystäväni", kuiskasi Helena-serkku nojautuessaan suutelemaan häntä. "Ja, Katy, vielä sananen. Tässä koulussa, johon sekä sinä että minä kuulumme, on eräs suuri etu, ja se on se, että Opettaja on aina saapuvilla. Hän ei koskaan poistu. Jos joudumme pulaan, on hän aivan vieressämme valmiina selittämään ja tekemään kaikki helpoksi. Koeta ajatella sitä, kultaseni, äläkä pelkää pyytää Häneltä apua, kun läksy näyttää vaikealta."
Katy näki pahoja unia sinä yönä. Hän oli opettelevinaan läksyjään kirjasta, joka ei auennut. Hän saattoi nähdä ainoastaan vähän sen sisältöä, mutta se oli sellaista kieltä, jota hän ei ymmärtänyt. Hän koetti turhaan, hän ei osannut lukea sanaakaan ja kuitenkin kaikesta huolimatta tuntui se niin huvittavalta, että hän toivoi saavansa jatkaa.
"Voi, jos joku voisi auttaa minua!" huudahti hän kärsimättömästi.
Yhtäkkiä laskeutui käsi hänen olkapäälleen ja otti kirjan. Se aukesi silmänräpäyksessä ja koko sivu levisi hänen eteensä. Ja sitten käden etusormi alkoi osoittaa kutakin riviä, ja kun se liikkui, kävivät sanat selviksi, ja Katysta oli lukeminen helppoa. Hän katsahti ylös. Siinä hänen yläpuolellaan olivat isot kauniit kasvot. Silmät kohtasivat hänen katseensa. Huulet hymyilivät.
"Miksi et pyytänyt minua ennen, pikku koululainen?" sanoi ääni.
"Mitä, Sinäkö se olet, se, josta Helena-serkku puhui", huudahti
Katy.
Hän oli varmaankin puhunut unissaan, sillä Izzie-täti havahtui ja sanoi: "Mikä sinua vaivaa? Tahdotko sinä jotain?"
Uni katkesi ja Katy heräsi huomaten olevansa vuoteessaan, kun ensimäiset auringonsäteet tunkeutuivat ikkunasta ja Izzie-täti nousten kyynärpäilleen tuijotti unisena häneen ihmetellen.