X LUKU
Pyhä Nikolai ja Pyhä Valentin
"Mitähän lapset tekevät tänään?" sanoi Katy laskien käsistään "Norja ja norjalaiset" nimisen kirjan, jota hän luki neljännen kerran, "en ole nähnyt heitä sitten päivällisen."
Izzie-täti, joka istui ommellen toisella puolella huonetta, katsahti työstään.
"En tiedä", sanoi hän, "he ovat Cecyn luona tai jossain muualla. He palaavat kai pian."
Hänen äänensä tuntui vähän merkilliseltä ja salaperäiseltä, mutta
Katy ei sitä huomannut.
"Minulla oli eilen kaunis ajatus mielessäni", jatkoi hän. "Se oli semmoinen, että he kaikki huomenna ripustaisivat sukkansa tähän huoneeseen eikä lastenkamariin. Siten näet saattaisin nähdä heidän avaavan lahjansa. Izzie-täti, saavatko he? Se olisi niin hauskaa."
"En luule olevan siihen mitään estettä", vastasi täti. Hän näytti koettavan pidättää nauruaan. Katy ihmetteli, mikä häntä huvitti.
Helena-serkun lähdöstä oli kulunut runsaasti kaksi kuukautta, ja nyt oli jo talvi. Ulkona satoi lunta. Katy saattoi nähdä isojen hiutaleiden pyörien liikkuvan ikkunan ohi, mutta niitten näkeminen ei pannut häntä värisemään. Se saattoi vain huoneen tuntumaan lämpöiseltä ja kodikkaalta. Huone olikin nyt hauska. Loimuava valkea paloi uunissa. Kaikki näytti siistiltä ja järjestetyltä, ilmassa oli resedan tuoksua, jota levisi pöydällä olevasta pienestä kukkalasista, ja Katy, joka makasi vuoteella, oli aivan toisennäköinen kuin edellisen luvun avuton tyttö.
Vaikkakin Helena-serkun käynti oli kestänyt ainoastaan päivän, oli se vaikuttanut paljon hyvää. Ei niin, että Katy yhtäkkiä olisi muuttunut täydelliseksi. Ei kukaan meistä siten muutu, ei edes kirjoissa. Mutta pääasiahan onkin siinä, että meidät johdetaan oikealle tielle. Katy oli nyt sillä tiellä. Vaikka hän usein kompastui ja luiskahti sekä istahti lannistuneena, jatkoi hän kuitenkin kulkuansa sangen varmasti onnettomista päivistä huolimatta, jotka antoivat hänelle aihetta luulemaan, ettei hän yhtään edistynyt.
Nämä onnettomat päivät, jolloin kaikki näytti vaikealta, ja jolloin hän suutuksissaan ja ärtyisänä karkoitti lapset huoneestaan, olivat kyynelten aikoja. Mutta kyynelten jälkeen hän taas kohosi ja ponnisti voimiansa entistä enemmän. Ja luulen että pieni oppilas taka-askelistaan huolimatta itse asiassa opiskeli läksyänsä sangen hyvin.
Helena-serkku oli suurena lohdutuksena koko sen ajan. Hän ei koskaan unohtanut Katya. Melkein joka viikko hän lähetti jonkun pienen esineen. Joskus se oli vain rivinen, jonka hän oli kirjoittanut lyijykynällä maatessaan sohvalla. Toisinaan se oli huvittava kirja, jokin vasta ilmestynyt aikakauslehti tai jokin pieni sievä esine huoneen koristamiseksi. Tulipunainen vaippa, johon Katy oli puettu, oli yksi hänen lahjoistaan, niin oli myöskin korea syksylehdistä tehty seppele, joka riippui seinällä, samoin pieni kirjahylly sekä kaikellaiset muut esineet. Katy katseli mielellään ympäristöään paikaltaan. Helena-serkku ja hänen ystävällisyytensä näytti täyttävän koko huoneen.
"Toivon että minulla olisi jotain kaunista pantavana jokaiseen sukkaan", jatkoi hän innokkaasti, "mutta minulla on ainoastaan rannikkaat isälle ja nämä suitset Filipille." Hän otti ne puhuessaan päänaluksen alta. Ne olivat hauskan näköiset, villalangasta tehdyt. Niihin oli ommeltu tiukuja sinne tänne. Hän oli itse ne neulonut vähitellen.
"Tuossahan on punertava silkkinen vyönauhani, saattaisinhan antaa sen Cloverille. Olen näet käyttänyt sitä ainoastaan kerran, enkä luule sen mitenkään tahriutuneen. Täti hyvä, toisitko sen nähdäkseni? Se on ylimmässä laatikossa."
Izzie-täti toi vyönauhan. Se näytti aivan uudelta, ja he molemmat arvelivat sen hyvin sopivan Cloverille.
"Enhän minä näet tarvitse vyönauhoja pitkiin aikoihin", sanoi Katy jotenkin surullisella äänellä. "Ja tämähän on oikein kaunis."
Kun hän uudelleen puhui, oli hänen äänensä jälleen kirkastunut.
"Toivon että minulla olisi jotakin hyvin kaunista Elsielle. Izzie-täti, tiedätkö mitä, uskon että Elsie on herttaisin pikku tyttö maailmassa."
"Olen iloinen, että olet huomannut sen", sanoi Izzie-täti, joka oli aina pitänyt erikoisesti Elsiestä.
"Paraiten hän tarvitsee pienen kirjoitusalustan", jatkoi Katy, "ja Hanna tarvitsee kelkan. Mutta, hyvänen aika! Nehän ovat sellaisia isoja esineitä ja minulla on ainoastaan kaksi ja neljännes dollaria."
Izzie-täti asteli huoneesta vaieten. Kun hän tuli takaisin, oli hänellä pieni käärö kädessään.
"Katy, en tiedä, mitä lahjoittaisin sinulle", sanoi hän, "sillä Helena lähettää sinulle niin paljon esineitä, ettei sinulta näytä puuttuvan mitään. Sentähden ajattelin antaa tämän sinulle, ja saat itse valita. Mutta jos sinua haluttaa antaa lapsille lahjoja, niin ehkä mieluimmin otat sen nyt." Näin sanoen Izzie-täti laski vuoteelle uudenuutukaisen viiden dollarin setelin.
"Voi kuinka hyvä sinä olet!" huudahti Katy punastuen mielihyvästä. Ja tosiaankin, Izzie-täti näytti tulleen ihmeellisen hyväksi viime aikoina. Ehkä Katy oli osannut tarttua hänen sileään koskettimeensa.
Omistaen nyt seitsemän ja neljänneksen dollaria Katyllä oli varaa olla hyvin antelias. Hän selitti Izzie-tädille tarkoin, millaisen kirjoitusalustan tuli olla.
"Ei sen tarvitse olla hyvin iso", sanoi Katy, "mutta siinä tulee olla sininen samettivuori, ja mustepullossa hopeinen kaula kansineen. Ja ole hyvä, osta paperia ja kuoria sekä hyvin sievä kynänvarsi. Alustassa pitää olla myös lukko ja avain. Izzie-täti, älä unohda sitä."
"Enhän toki. Mitä muuta?"
"Tahtoisin että kelkka olisi vihreä", jatkoi Katy, "ja että sillä olisi hauska nimi. 'Pilvenpiirtäjä' olisi hyvä, jos semmoisen voisi saada. Hanna näki kerran kelkan, jonka nimi oli 'Pilvenpiirtäjä', ja hänestä se oli erinomainen. Täti, jos rahaa jää kylliksi jälelle, ostaisitko puolestani kauniin kirjan Dorrylle ja toisen Cecylle ja hopeisen sormustimen Marylle. Hänen entinen sormustimensa on reikiä täynnä. Oh! ja vähän namusia. Ja jotakin Debbylle ja Bridgetille — jokin pieni esine, ymmärräthän? Luulen että siinä on jo kaikki!"
Onko koskaan kuultu seitsemällä ja neljänneksellä dollaria saatavan niin paljon? Izzie-täti oli varmaankin noita, kun hän sai rahat riittämään. Mutta ne riittivät, ja seuraavana päivänä kaikki aarteet saapuivat. Kuinka Katyä huvittikaan nuorien aukominen!
Kaikki oli niinkuin pitikin!
"Ei ollut 'Pilvenpiirtäjää'", sanoi Izzie-täti, "joten ostin sen sijaan 'Lumiauran'."
"Se on kaunis, ja pidän siitä yhtä paljon", sanoi Katy tyytyväisenä.
"Voi, piiloittakaa, piiloittakaa ne!" huusi hän yhtäkkiä pelästyen, "joku tulee!" Mutta se joku oli ainoastaan isä, joka pisti päänsä ovesta, kun Izzie-täti kädet täynnä kääröjä tepasteli eteisen poikki.
Katy oli iloissaan saadessaan tavata isänsä yksin. Katyllä oli vähän yksityistä asiaa hänelle. Se koski Izzie-tätiä, jolle hänellä ei ollut mitään lahjaa.
"Arvelin että ehkä ostaisit samallaisen kirjan kuin Helena-serkku antoi minulle ja josta Izzie-täti piti niin paljon", sanoi hän. "En varmasti muista sen nimeä. Siinä puhutaan jostakin varjosta. Mutta minä olen jo käyttänyt kaikki rahani."
"Vähät siitä", sanoi tohtori Carr. "Kyllä me järjestämme asian. Oliko se 'Ristin varjo'? Minä ostan sen iltapäivällä."
"Oi kiitos, isä! Koeta saada ruskeakantinen, jos mahdollista, sillä
Helena-serkun antamassa kirjassa on sellaiset kannet. Ja ethän sano
Izzie-tädille, ethän?"
"Koetan muistaa ruskeat kannet ja kaiken", sanoi isä väännellen kasvojaan hullunkurisesti. Hänestä oli hauskaa nähdä, että Katy oli jälleen huvitettu jostakin.
Nämä miellyttävät salaisuudet pitivät Katyn ajatukset niin toiminnassa, että hän tuskin ehti ihmettelemään lasten poissaoloa. He näet tavallisesti juoksivat hänen huoneeseensa vähän väliä, mutta kolmeen päivään heitä ei ollut näkynyt ollenkaan. Illallisen jälkeen he kuitenkin tulivat joukolla hyvin iloisen näköisinä, ja aivankuin heillä kaikilla olisi ollut hyvin hauskaa.
"Sinä et tiedä, mitä me olemme tehneet", alkoi Filip.
"Hs, Filip!" sanoi Clover varoittavalla äänellä. Sitten hän jakoi sukat, jotka hänellä olivat kädessään. Ja kukin alkoi ripustaa niitä.
Dorry levitti omansa toiselle puolen tulisijaa ja Hanna toiselle. Clover ja Filip asettivat omansa vierekkäin, molempiin säilikön ripoihin.
"Minä panen omani lähelle Katyä, jotta hän näkisi sen ensimäiseksi aamulla", sanoi Elsie kiinnittäen sukkansa sängyn pieleen.
Sitten he kaikki istuutuivat valkean ääreen kirjoittelemaan toivomuksiaan paperilipuille ja katsomaan, paloivatko ne ja kohosivatko uunin piippuun. Jos ne kohosivat, olisi se merkkinä, että Pyhä Klaus saisi ne ja toisi toivotut esineet. [Pyhällä Nikolailla eli Pyhällä Klaulla tarkoitetaan joulupukkia, jonka muutamissa maissa arvellaan tulevan jouluyönä uuninpiipusta sisään ja täyttävän perheen nukkuessa hyvien lasten sukat joululahjoilla sekä poistuvan samaa tietä tiehensä. Suoment. huom.]
Hanna toivoi kelkkaa ja nuken teekalustoa ja "Sveitsiläisen
Robinson-perheen" jatkoa.
Dorryn lipulle oli kirjoitettu:
"Luumukakku, Uusi Raamattu, Harry ja Lucy, Korutähystin,
Kaikellaista, josta Pyhä Klaus pitää."
Kun he olivat kirjoittaneet lippuihinsa, heittivät he ne tuleen. Tuli loimahteli ja paperit hävisivät. Kukaan ei tiennyt miten. Hanna arveli niiden lehahtaneen piipusta ulos, mutta Dorry sanoi, ettei niin ollut käynyt.
Filip heitti paperilippunsa hyvin juhlallisena. Se loimusi hetken, sitten se muuttui tuhaksi.
"Kas, et saa sitä, mitä toivoit, olkoonpa se mitä tahansa!" sanoi
Dorry. "Mitä sinä, Filip, kirjoitit?"
"En mitään", sanoi Filip, "ainoastaan Filip Carr." Lapset huusivat.
"Minä kirjoitin 'kirjoitusalustan' paperilleni", huomautti Elsie surullisesti, "mutta se paloi poroksi."
Katyä nauratti kuullessaan sen.
Sitten toi Clover paperinsa esille. Hän luki ääneen:
"'Ponnistele ja menesty', Pari nahkahansikkaita, Puuhka, Hyvä luonto!"
Sitten hän heitti sen tuleen. Ja kas, se lensi suoraan piippuun.
"Kuinka kummallista", sanoi Katy, "ei mikään muu niistä lentänyt niin."
Asianlaita oli niin, että Clover, joka oli pieni ovela ihmistaimi, oli pujahtanut huoneen poikki avaten oven juuri ennen paperilipun heittämistä. Se tietystikin synnytti vetoa, joka puhalsi paperin ylös.
Pian tuli Izzie-täti ja toimitti heidät kaikki nukkumaan.
"Tiedän kyllä, millaista aamulla on", sanoi hän, "kaikki te olette silloin jalkeilla juoksentelemassa heti päivän valettua. Sentähden on teidän nyt, jos milloinkaan, mentävä heti nukkumaan."
Kun he olivat lähteneet, muisti Katy, ettei kukaan ollut tarjoutunut ripustamaan hänen sukkaansa. Hän oli hieman pahoillaan ajatellessaan sitä.
"Mutta kaiketi he unohtivat sen", sanoi hän sitten.
Vähän myöhemmin tulivat isä ja Izzie-täti huoneeseen, ja he täyttivät sukat. Kukin esine tuotiin Katylle vuoteeseen, että hän saisi järjestää ne mielensä mukaan.
Terä täytettiin karamelleilla ja appelsiineilla. Sitten pantiin kaikenmuotoiset ja -suuruiset kääröt, jotka olivat sidotut silkkinauhoilla valkeaan paperiin, ja varustettiin nimilipuilla.
"Mikä se on?" kysyi tohtori Carr Izzie-tädin sulloessa pitkää kääröä
Cloverin sukkaan.
"Kynsiharja", vastasi Izzie-täti, "Clover tarvitsee uuden."
Kuinka isä ja Katy nauroivatkaan! "En luule että Pyhällä Klaulla on koskaan ennen ollut kynsiharjaa antimiensa joukossa", sanoi tohtori Carr.
"Hän on hyvin likainen vanha herra", huomautti Izzie-täti ilkeästi.
Kirjoitusalusta ja kelkka olivat liian isot sopiakseen sukkaan, joten ne käärittiin paperiin ja ripustettiin toisten tavarain alle. Kello oli jo kymmenen, ennenkuin kaikki oli järjestetty ja isä ja Izzie-täti poistuneet. Katy makasi pitkän aikaa katsellen sukanvarsien ihmeellistä muotoa, kun ne riippuivat tulen valossa. Sitten hän nukahti.
Tuntui vain minuutti kuluneen, kun joku koskettamalla herätti hänet. Ja katso, oli jo päivä, ja siinähän oli Filip yöpaidassaan kiipeämässä Katyn vuoteeseen suutelemaan häntä! Toiset lapset puoleksi puettuina tanssivat ympäri huonetta sukat käsissään.
"Hauskaa joulua! Hauskaa joulua!" huusivat he. "Oi, Katy, niin kauniita, kauniita tavaroita!"
"Voi!" kirkasi Elsie, joka sillä hetkellä huomasi kirjoitusalustansa.
"Pyhä Klaus on tuonut sen sittenkin! Mitä siinä on kirjoitettuna?
'Katyltä'. Oi, Katy, se on niin kaunis ja minä olen niin iloinen", ja
Elsie halaili Katyä nyyhkyttäen mielihyvästä.
Mutta mikä oli tuo ihmeellinen esine vuoteen vieressä? Katy tuijotti ja hieroi silmiään. Sitä ei ollut siinä hänen vaipuessaan uneen. Miten oli se siihen tullut?
Se oli kukkaruukkuun istutettu kuusi. Kukkaruukun ympärille oli asetettu kultapaperista leikeltyjä suikaleita, tähtiä ja ristejä, jotka tekivät sen hyvin iloisen näköiseksi. Puun oksilla riippui appelsiineja, pähkinöitä, punaisen kiiltäviä omenoita, paahdettuja maissipalloja ja koreita marjaterttuja. Siihen oli myöskin sidottu sinisellä ja punaisella nauhalla pieniä kääröjä, ja puu näytti niin sievältä, että Katy hämmästyksissään päästi riemuhuudon.
"Se on joulupuu sinulle, kun sinä olet sairas, ymmärräthän!" sanoivat lapset, kaikki koettaen syleillä häntä yhtaikaa.
"Me koristimme sen itse", sanoi Dorry hypäten toisella jalallaan, "minä kiinnitin mustat tähdet kukkaruukkuun."
"Ja minä paahdoin maissipallot!" huusi Filip.
"Pidätkö siitä?" kysyi Elsie kyykistyen lähelle Katyä. "Tuo on minun lahjani — tuo, joka on sidottu vihreällä nauhalla. Olisin toivonut, että se olisi ollut kauniimpi. Etkö tahdo niitä heti avata?"
Tietysti Katy tahtoi. Kaikellaisia esineitä pisti pienistä kääröistä esiin. Lapset olivat itse sitoneet joka käärön. Ei kukaan täysikasvuinen ollut saanut auttaa vähääkään.
Elsien lahja oli kynänpyyhin, jossa oli harmaasta kankaasta tehty kissanpoikanen. Hannan lahja oli punertava tinainen nuken tarjotin.
"Eikö se ole kau-u-nis?" sanoi hän ihastellen.
Dorryn lahja, ikävä sanoakseni, oli iso punaisen keltainen hämähäkki, joka hyrisi vimmatusti, kun siihen kiinnitettyä lankaa kosketettiin.
"Minun ei olisi annettu ostaa sitä", sanoi hän, "mutta minä ostin!
Arvelin että se huvittaisi sinua. Katy, huvittaako se sinua?"
"Huvittaa toki", sanoi Katy nauraen ja iskien silmää, kun Dorry heilutti hämähäkkiä edestakaisin hänen edessään.
"Sinä näet saatat leikkiä sillä, kun me emme ole täällä ja sinä olet yksin", huomautti Dorry sangen tyytyväisenä.
"Mutta sinä et huomaa, millä puu seisoo", sanoi Clover.
Se oli hyvin eriskummallinen tuoli, jossa oli pitkä, täytetty jalkarahiin ulottuva selkänoja.
"Se on isän lahja", sanoi Clover, "katso, sen saattaa laskea taaksepäin, niin että se on kuin vuode. Ja isä sanoi, että sinä sangen pian voit levätä siinä ikkunan ääressä, josta näet meidän leikkivän."
"Niinkö todellakin?" sanoi Katy epäillen. Häneen koski vieläkin kovin, kun häntä vain liikuteltiin.
"Ja katso, mitä on kiinnitetty tuolin käsinojaan", sanoi Elsie.
Se oli pieni hopeakello, jonka varteen oli kaiverrettu "Katy."
"Helena-serkku lähetti sen. Se on sitä varten, että soittaisit sillä, kun tahdot jonkun meistä luoksesi", selitti Elsie.
Yhä vain yllätyksiä. Tuolin toiseen käsinojaan oli kiinnitetty kaunis kirja. Se oli "Avara, avara Mailma", — ja siinä oli Katyn nimi ja sanat "rakastavalta Cecyltäsi." Siinä oli vielä iso pussillinen kuivattuja kirsikoita rouva Hallilta. Rouva Hallin kirsikat olivat lasten mielestä erinomaisen hyviä.
"Kuinka erinomaisen kaunista kaikki on!" sanoi Katy kyynelöiden kiitollisuudesta.
Se oli hauska joulu. Lapset sanoivat, että se oli paras kaikista tähänastisista joulujuhlista. Ja vaikkei Katy saattanut sanoa samaa, nautti hänkin siitä ja oli iloinen.
Monta viikkoa kului, ennenkuin hän kykeni käyttämään uutta tuoliaan, mutta kun hän kerran tottui siihen, oli se hyvin mukava. Izzie-täti puki hänet aamuisin, laski tuolin selkämyksen vuoteen tasalle, ja sitten hyvin hellävaroen ja vähitellen veti hänet vuoteesta tuolille. Tuolilla pyöräileminen huoneen poikki tuotti aina tuskaa, mutta viehättävää oli istua ikkunan ääressä ja katsella pilviä, ohikulkevia ihmisiä sekä lasten lumessa leikkimistä. Kuinka viehättävää se on, ymmärtävät ainoastaan ne, jotka Katyn tavoin ovat olleet vuoteenomina puoli vuotta kertaakaan kurkistamatta ulkopuoliseen maailmaan. Päivä päivältä hän kävi iloisemmaksi ja pirteämmäksi.
"Kuinka iloinen Pyhä Klaus olikaan tänä vuonna!" sattui hän sanomaan eräänä päivänä jutellessaan Cecyn kanssa. "Toivon että joku muukin pyhimys tulisi meille vierailemaan. Mutta en tunne muita kuin Helena-serkun, ja hän ei kykene."
"Onhan Pyhä Valentin", esitti Cecy.
"Tosiaankin. Mikä onnellinen ajatus!" huudahti Katy taputellen käsiään. "Oi, Cecy, keksikäämme jotain hullunkurista Valentinin-päiväksi! Erinomainen ajatus juolahti juuri mieleeni."
Niin molemmat tytöt keskustelivat kauan yhdessä salaperäisesti. Mistä — sen saamme kuulla tuonnempana.
Valentinin-päivä [12 p. helmikuuta. Meidän laskiaistamme muistuttava ilojuhla, jolloin nuoret lähettävät toisilleen leikillisiä kirjeitä ja viettävät päivät muutoinkin leikkien ja iloiten. Suoment. huom.] oli eräänä perjantaina. Kun lapset tulivat torstai-iltapäivällä koulusta kotiin, tuli Izzie-täti heitä vastaan heidän suureksi hämmästyksekseen ja sanoi, että Cecy oli tulossa heille teelle, ja heidän oli kaikkien mentävä yläkertaan siistimään itseään.
"Mutta Cecyhän käy meillä melkein joka päivä", muistutti Dorry, joka ei ymmärtänyt, mitä yhteyttä sillä ja kasvojen pesulla oli.
"Kyllä, mutta tänä iltana on sinun juotava teetä Katyn huoneessa", sanoi Izzie-täti. "Tässä ovat kutsukortit, yksi kullekin."
Tosiaankin, siinähän oli jokaiselle pieni kutsukortti, jossa pyydettiin saada nauttia heidän mieluisasta seurastaan "Kuningatar Katarinan palatsissa" samana päivänä kello 6 i.p. Kortit antoivat asialle aivan toisen leiman. Lapset kiiruhtivat yläkertaan, ja pian sen jälkeen kaikki hyvin kammattuina ja pestyinä juhlallisesti koputtivat "Palatsin" ovelle. Kuinka hienolta se kuulostikaan!
Huone näytti iloiselta ja miellyttävältä. Katy istui tuolissaan valkean ääressä Cecy vierellään, ja siellä oli pyöreä pöytä, jolle oli levitetty valkea liina ja jolla oli maitoa, korppuja, mansikkahilloa ja torttuja. Keskellä oli jäätelökakku. Jäätelön pinnalla oli jotakin, joka näytti punertavilta kirjaimilta, ja Clover kumartuneena tarkastamaan luki ääneen: "Pyhä Valentin."
"Mitä se merkitsee?" kysyi Dorry.
"No, tiedäthän että nyt on Pyhän Valentinin-aatto", vastasi Katy. "Debby muisti sen ja luulen, että hän sentähden toimitti kirjoituksen siihen."
Sillä hetkellä ei puhuttu mitään Pyhästä Valentinista. Mutta kun hänen nimensä viimeinen punertava kirjain oli syöty, ja illallinen oli pöydältä korjattu, kuului yhtäkkiä lasten istuessa valkean ääressä kovaa koputusta ovelta.
"Kukahan se on?" sanoi Katy, "Clover, ole hyvä ja katso!"
Clover aukaisi oven. Bridget seisoi siinä koettaen voimiensa takaa pidättää nauruaan ja pitäen kirjettä kädessään.
"Se on teille, neiti Clover", sanoi hän.
"Minulle!" huudahti Clover hyvin hämmästyneenä. Sitten hän sulki oven ja toi kirjeen pöydälle.
"Kuinka hullunkurista!" huudahti hän katsellessaan kirjekuorta, joka oli vaaleanvihreä. Se sisälsi jotakin kovaa. Clover mursi sinetin. Sieltä pisti esille samettinen neulatyyny, joka oli apilaanlehden muotoinen, ja vihreällä silkillä kierretty rautalangan pätkä muodosti hennon lehtivarren. Tyynyyn kiinnitetyllä paperilipulla oli seuraavat säkeistöt:
"Ihailijansa ruusuill' on
Ja liljoill', orvokeilla.
Mutt' Apilas [= Clover] mun kukkain on,
Mi tuoksuu pientareilla.
On Apilas mun kukkani,
Tuo kaino, vaatimaton,
Se tyydyttää mun haluni,
Sen sulous sanomaton.
Kun perhot lentää ruusuistaan
Ja uinuu kukkametsiin,
Mä mehiläinen kelpo oon
Ja Apilaani etsin."
Tämä oli Cloverin ensimäinen Valentin-kirje. Hän oli aivan lumottuna.
"Kukahan kumma sen on lähettänyt?" huudahti hän.
Mutta ennenkuin kukaan vastasi, koputettiin toisen kerran kovasti ovelle, ja kaikki säpsähtivät. Siellä oli Bridget taaskin toisen kirjeen kanssa!
"Neiti Elsie, tällä kertaa se on teille", sanoi hän mutistellen suutaan.
Kaikki lapset ryntäsivät paikalle, ja kuori avattiin silmänräpäyksessä. Sisäpuolella oli pieni norsunluinen sinetti, jossa oli "Elsie" vanhoilla englantilaisilla kirjaimilla ja seuraava runo:
"On tyttö pienoinen,
Hän on niin suloinen
Kuin mesi kukkasten,
Jos vaan niin tahtonee —
Sen tytön nimen alkaa Ee.
On hiuksens' kiharat
Ja silmäns' kirkkahat
Ja hampaat valkeat
Ja suu sen hymyilee —
Sen tytön nimen alkaa Ee.
Sen pikku jalka on
Ain' nopsa, levoton,
Sen ääni sointuv' on,
Se aina helisee —
Sen tytön nimen alkaa Ee.
Miks' on tuo tyttönen
Niin mulle armainen?
Siks' kun se lapsonen
Mua aina lemmitsee —
Sen tytön nimen alkaa Ee."
"Sehän on kuin satua", sanoi Elsie, jonka silmät olivat hämmästyksestä menneet selko selälleen Cloverin ääneen lukiessa säkeistöjä.
Vieläkin koputusta! Tällä kertaa tuli kourallinen kirjeitä. Kaikille muille oli yksi, mutta Katy suureksi hämmästyksekseen sai kaksi.
"No, mitähän tämä lienee!" kysyi hän. Mutta kun hän kurkisti toiseen, näki hän Helena-serkun käsialan ja pisti sen taskuunsa, kunnes kaikki Valentin-kirjeet olisi luettu.
Dorryn kirje avattiin ensin. Sen yläreunassa oli leivoksen kuva; on myös mainittava, että Dorry oli äskettäin käyttänyt hammaslääkärin apua. Runo kuului:
"Pikku Jukka Jöröinen
Nurkassansa istuen
Puree piirastansa.
Mikä lienee tullutkaan,
Äkisti käy huutamaan,
Painaa poskeansa.
Äiti itkun kuulevi,
Avuksi jo tulevi
Pikku pojallensa.
'Mikä vaiva?' Jukaltaan
Näin hän kysyi, pojultaan,
Otti polvellensa.
'Äiti kulta! Armoton
Mulla tuska, vaiva on
Päässä, hampahissa.
Niitä kiskoo, mojottaa,
Kun vaan maistan makeaa —
Piiraan saa nyt kissa!'
Jukka yhä huusi vaan
Noissa hammastuskissaan,
Kättä, jalkaa viskoi.
Tuli eteen työläs tie,
Lääkärihin Jukan vie —
Hän pois hampaan kiskoi."
Se Valentin-kirje antoi lapsille naurun aihetta kauaksi aikaa.
Hannan kirjekuoressa oli paperinen nukke, "Punahilkka" nimeltään.
Kirjeen säkeistöt kuuluivat näin:
"Täss' kuvani, rakkahin Hanna, sä saat,
Se kertovi mun yhä viel' elävän.
Ei tarvis sun tähteni itkeä siis,
Kuin ennen, kun taruni luit hirveän.
Se susi ei minua tappanutkaan,
Kun huusin ja potkin ja tempoilin,
Se suustahan pudotti irti mun
Ja pakeni metsien rotkoihin.
Ja mummo ja minä siit' asti ain'
Tupasessamme yhdessä asumme,
Me voita ja juustoa syömme vain. —
Sen koommin sutt' emme nähneet me.
Ei tarvis sun tähteni itkeä siis,
Jo susi se ilkeä ammuttiin.
Sä mummon mökkihin joskus käy,
Niin tavata voit Punahilkankin."
Hanna oli siihen äärettömän tyytyväinen, sillä Punahilkka oli hänen lempisatujansa.
Filipin kirjeessä oli kumipalanen ja itse kirje oli kirjoitettu hyvin paksuilla kirjaimilla isolle paperiarkille:
"Ma kerran olin paha mies,
Tein sulle tuskan hetken,
Kun kenkiäsi himoiten
Tein vuotees' alle retken.
Sä huusit silloin: 'Ken se on?'
Mä säikähdyin niin jotta — —
Ja tainnoksissa hiivin pois,
Vaan palan ehdin ottaa.
Sen palan pureskeltuna
Nyt lähetän mä sulle
Ja pyydän, ettes kantaisi
Sä enää vihaa mulle.
'Rosvo'".
"Kuunnelkaahan minun runoani", sanoi Cecy, joka koko ajan oli ollut olevinaan yhtä hämmästynyt kuin toisetkin ja käyttäytyi nyt aivankuin hän ei olisi saattanut odottaa, kunnes Filipin säkeet olivat lopetetut.
Sitten hän luki ääneen:
"Cecylle.
Jos oisin ma lintunen
Ja sinäkin lintunen,
Niin mitähän tekisimme?
Kas, sin' oisit pien' ja min oisin suur',
Me istuttais oksalla rinnakkain juur'
Ja suuta me suihkaisimme.
Niin — sitä me tekisimme!
Jos oisin ma kalanen,
Ja sinäkin kalanen,
Niin mitähän tekisimme?
Me aaltojen keskellä pelmuttais
Ja valaiden ympäri vellottais
Ja osterit poimisimme.
Niin — sitä me tekisimme!
Jos oisin ma mehiläs
Ja sinäkin mehiläs,
Niin mitähän tekisimme?
Me metsien helmahan mentäisiin,
Vain mettä ja kastetta syötäisiin
Ja toistamme lempisimme.
Niin — sitä me tekisimme!
'Valentin'".
"Se oli mielestäni kaikkein kaunein", sanoi Clover.
"Ei minusta", sanoi Elsie. "Eiköhän minun ole kaunein. Cecyllä ei myöskään ollut sinettiä kirjeessään." Ja Elsie hyväili pientä sinettiään, jota hän oli koko ajan pitänyt kädessään.
"Katy, sinun olisi pitänyt lukea omasi ensin, sillä sinähän olet vanhin", sanoi Clover.
"Siinä ei ole paljon", vastasi Katy, ja hän luki:
"Ruusu on punainen, orvokki sinervä.
Sokuri makea, suloinen myöskin sä."
"Kuinka mitätön Valentin-kirje!" huudahti Elsie silmät leimahtaen. "Katy, sehän on suuri häpeä! Sinunhan olisi pitänyt saada paras kirje."
Katy tuskin saattoi pidättää nauruaan. Asia oli niin, että toisten kirjeisiin oli mennyt niin paljon aikaa, ettei hänelle ollut jäänyt yhtään aikaa omaan kirjeeseensä. Kun hän ajatteli, että herättäisi epäilystä, ellei hän saisi yhtään, niin hän oli viime hetkessä itselleen kirjoittanut nuo vanhat säkeet.
"Ei se ole kovinkaan kaunis", sanoi hän koettaen näyttää niin totiselta kuin suinkin, "mutta mitäpä siitä."
"Onhan se häpeällistä!" kertasi Elsie hyväillen häntä hellästi sovittaakseen vääryyden.
"Eikö se ollut hauska ilta?" sanoi Hanna, ja Dorry vastasi:
"On, eihän meillä koskaan ennen Katyn sairautta ole ollut näin hauskaa."
Katy tunsi sen mielihyvin ja tuskan sekaisin tuntein. "Luulen lasten rakastavan minua vähän enemmän nykyisin", sanoi hän itsekseen. "Mutta voi, miksen ollut heille hyvä, kun olin terve ja vankka"!
Hän ei avannut Helena-serkun kirjettä, ennenkuin toiset olivat paneutuneet levolle. Varmaankin oli joku kirjoittanut Helenalle Valentinin viettämisestä, sillä kirjeen sijasta se sisälsi seuraavan runon, joka oli kirjoitettu Helena-serkun omalla selvällä ja kauniilla käsialalla. Se ei ollut tavallinen Valentin-kirje, sillä se oli liian vakava, kuten Katy selitti Cloverille seuraavana päivänä. "Mutta", lisäsi hän, "se on paljoa kauniimpi kuin mitkään ennen kirjoitetut Valentin-kirjeet!" Ja Clover ajatteli samoin. Runo kuului näin:
"Mä kävin hauskaa koulua,
Niin nuori olin, riehuvainen.
Mutt' oppimaan olin haluton
Ja mieluisemmin leikin vainen.
Suur' Opettaja siksi mun
Talutti Tuskan kouluhun.
Siell' ensi luokalla nyt käyn,
On läksyt vielä helponlaiset;
Mutt' ylemmillä läksyt on
Niin raskaat, vaativaiset.
Ja kuitenkin jo kyynelin
Mä läksyjäni lueksin.
Kaks' opettajaa siellä on.
Käy toinen hiljaa hiiviskellen
Ja haastaa äänin lemmekkäin
Ja katsoo meihin hymyellen.
On Rakkaus se. Mutt' Tuska on
Tuon toisen nimi suloton.
On kuin he joskus vieroisi
Ja kulkis toistaan karttamalla;
Mutt' pian taas he kohtaavat
Ja tervehtivät suudelmalla,
Ja ovat silloin tosiaan
Kuin kaksoisveljet konsanaan.
Jos ahkeroin, he sanovat,
Niin pian siirryn luokaltani
Ja joudun sille, jolla on
Vaan yksin Rakkaus oppaanani.
Siks' kaikin voimin ahkeroin,
Mä että sille päästä voin.
Mut Tuskankin on koulussa
Mun terveellistä opiskella,
Ja häntä tulee paljosta
Mun kiittää mielell' iloisella,
Mut Rakkauden ihanan
Mä kouluun yhä halajan.
Siks' ponnistelen aina vaan,
En moiti hitaisuutta ajan.
Mä tiedän, että kerran voin
Luo päästä armaan opettajan,
Ja silloin päättyy Tuskan työ,
Iki-Rakkauden hetki lyö."
XI LUKU
Uusi läksy opittavana
Pitkäksi ajaksi riitti lapsille tästä hauskasta illasta puhumisen ja ilon aihetta. Dorry sanoi toivovansa, että jokaisella viikolla olisi Valentin-päivänsä.
"Etkö luule että Pyhä Valentin väsyisi runojen kirjoittamiseen?" kysyi Katy. Mutta hänellä oli myöskin ollut hauskaa, ja virkistävä muisto siitä auttoi häntä kestämään pitkän kylmän talven.
Sinä vuonna oli myöhäinen kevät, mutta kesä oli lämmin, kun se kerran saapui. Kuumuus vaivasi Katyä kovin. Hän ei voinut vaihtaa istuinpaikkaa ikkunasta toiselle ja nauttia kuten muut tuulenhengestä. Pitkät paahtavat päivät heikensivät ja kuihduttivat häntä. Katyn pää alkoi riippua, ja hän näytti lakastuvan kuin kukkaset puutarhassa. Hän oli tosiaankin onnettomampi kuin ne, sillä niitä Santeri joka ilta kasteli, jota vastoin kukaan ei kyennyt kastelukannulla valamaan hänelle huojennusta, jota hän kaipasi, — kylmää, raitista ilmaa.
Ei ollut helppoa olla hyväntuulinen tällaisten olosuhteiden vallitessa, ja tuskin kukaan olisi saattanut moittia Katyä, jos hän joskus olisi unohtanut päätöksensä ja ollut kärttyisä ja tuskastunut. Mutta hän ei sitä unohtanut — ei ainakaan usein. Silloin tällöin oli pahoja päiviä, jolloin hän oli alakuloinen ja onneton. Mutta Katyn pitkä kouluvuosi oli opettanut hänelle itsensähillitsemistä, ja yleensä kantoi hän vastuksensa kärsivällisesti. Hän ei kuitenkaan voinut välttää sitä, että hän kävi kalpeaksi ja laihaksi, ja isä havaitsi suureksi surukseen, että mitä pitemmälle kesä kului, sitä vähemmäksi hävisi myöskin Katyn lukemis-, opiskelemis- ja ompelemishalu, ja tunnittain hän vain istui käsivarret ristissä ajatuksiinsa vaipuneena ja tuijottaen ikkunasta ulos.
Isä koetti viedä häntä ajelemaan, mutta liike ja nosteleminen tuotti niin paljon tuskaa, että Katy pyysi isää jättämään nämä yritykset. Täten ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa viileämpää ilmaa. Kesä kului vaivalloisesti, ja kaikki Katyn ystävät iloitsivat, kun se oli mennyt.
Kun syyskuu saapui viileine aamuineen ja iltoineen, raittiine havumetsältä tuoksuvine tuulineen, näytti kaikki taas virkoovan, ja Katy niitten joukossa. Hän alkoi virkata pitsiä ja lukea. Jonkun ajan kuluttua hän keräsi taaskin kirjansa ja koetti opiskella, niinkuin Helena-serkku oli neuvonut, mutta monet joutilaat päivät olivat aiheuttaneet sen, että työ tuntui vaikeammalta kuin ennen.
Eräänä päivänä pyysi Katy isältä saada ottaa ranskankielen tunteja.
"Näethän, unohdan kaiken, mitä olen osannut", sanoi hän, "ja Clover alkaa tällä lukukaudella, enkä soisi hänen pääsevän paljon edelle minusta. Isä, etkö luule, että herra Berger tahtoisi tulla tänne? Hänhän käy joskus kodeissakin opettamassa."
"Luulen hänen tulevan, jos pyydämme", sanoi tohtori Carr hyvillään siitä, että Katyssä heräsi jälleen jotakin elämänhalun tapaista.
Siten asia järjestettiinkin. Herra Berger tuli kahdesti viikossa ja istui ison tuolin vieressä korjaten Katyn kirjoituksia ja harjoittaen ääntämistä ja verbien taivutuksia. Hän oli vanha, pieni ranskalainen, joka vilkkaudellaan osasi tehdä tuntinsa miellyttäviksi.
"Te teette työtä enemmän kuin ennen, neitiseni", sanoi hän eräänä päivänä, "jos jatkatte näin, tulee teistä paras oppilaani. Ja jos selän loukkaantuminen saattoi teidät ahkeraan opiskeluun, olisi hyvä, jos muutkin nuorista neideistäni vioittaisivat selkänsä."
Katy naurahti. Mutta huolimatta herra Bergeristä ja hänen tunneistaan, ja huolimatta Katyn ponnistuksista pysyä iloisena ja toimeliaana oli toinen talvi paljoa kovempi kuin ensimäinen. Niin on usein sairaitten ihmisten laita. Sairauden ensi aikoina on jonkinlainen kiihtyminen ja hermostuneisuus suurena apuna. Mutta kun kuukaudet jatkuvat samallaisina, niin kaikki rupeaa tuntumaan kyllästyttävän vanhalta ja ikävältä; silloin tahtoo rohkeinkin lannistua ja mieli käydä apeaksi. Kevät näytti Katyn mielestä olevan niin kaukana, kaukana.
"Toivon että jotakin tapahtuisi", sanoi hän usein itsekseen. Ja jotakin olikin tapahtumassa. Mutta hän ei aavistanutkaan, mitä se oli.
"Katy", sanoi Clover tullen eräänä marraskuun päivänä huoneeseen, "tiedätkö, missä kanvertti on? Izzie-tädillä on hirveä päänkivistys."
"En", vastasi Katy, "en tiedä. Tai, odota Clover, muistelen kuin Debby olisi haeskellut sitä eräänä päivänä. Ehkä löydät sen hänen huoneestaan."
"Merkillistä", puheli hän yksinään, kun Clover oli mennyt, "en muista
Izzie-tädillä koskaan ennen olleen päänpakotusta."
"Kuinka Izzie-täti voi?" kysyi hän, kun isä tuli sisään puolenpäivän aikaan.
"En oikein tiedä. Hänellä on kuumetta ja kova tuska päässä. Olen sanonut, että hänen olisi parasta olla pitkällään eikä nousta tänä iltana. Vanha Mary tulee sinut riisumaan. Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan, lapseni?"
"E-ei!" sanoi Katy epäröivästi. Mutta hänellä oli sitä vastaan. Izzie-täti oli tottunut hänen tapoihinsa. Ei kukaan soveltunut hänelle niin hyvin.
"Tuntuu niin oudolta selittää, miten kaikki pienet asiat ovat tehtävät", huomautti hän Cloverille melkein tyytymättömästi.
Vieläkin oudommalta tuntui, kun seuraava päivä valkeni ja moni seuraava senkin jälkeen, eikä Izzie-täti vieläkään tullut hänen luokseen. Poistuessaan onni kirkastuu meille. Ensi kerran Katy huomasi nyt, kuinka paljon hän oli oppinut luottamaan tätiinsä. Hän kaipasi häntä hirveästi.
"Milloinka Izzie-täti paranee?" kysyi hän isältään, "minä kaipaan häntä niin kovin."
"Me kaikki kaipaamme häntä", sanoi tohtori Carr, joka näytti levottomalta ja alakuloiselta.
"Onko hän hyvin sairas?" kysyi Katy hämmästyneenä isänsä kasvojen ilmeestä.
"Pelkään että niin on laita", vastasi hän. "Aion hankkia varsinaisen sairaanhoitajan hänelle."
Izzie-tädin tauti todettiin lavantaudiksi. Lääkärit määräsivät, että kodissa tuli vallita hiljaisuuden, joten Hanna, Dorry ja Filip lähetettiin rouva Hallin luo. Elsien ja Cloverin olisi myöskin ollut mentävä, mutta he pyysivät niin hartaasti ja lupasivat käyttäytyä hyvin, niin että isä lopulta antoi heille luvan jäädä kotiin. Pienet tyttökullat hiipivät huoneissa varpaillaan niin hiljaa kuin hiiret, kuiskuttelivat toisilleen ja palvelivat Katyä, joka olisi tuntenut olevansa sangen yksin ilman heitä, sillä kaikki muut ajattelivat vain Izzie-tätiä.
Se oli sekavaa ja surullista aikaa. Nuo kolme siskoa eivät juuri tienneet paljoakaan sairaudesta, mutta isän synkät kasvot ja hiljaiseksi komennettu koti painoivat heidän mieliään, ja he kaipasivat kovin toisia lapsia.
"Voi kultaseni!" huokasi Elsie. "Kuinka toivonkaan Izzie-tädin pikaista paranemista!"
"Emmekö olekin hänelle hyviä, kun hän paranee?" sanoi Clover. "En koskaan enää jätä kalossiani hattunaulakon alle, sillä hän ei pidä siitä. Ja minä haen kaikki krokettipallot ja panen ne laatikkoon joka ilta."
"Niin", lisäsi Elsie, "niin teen minäkin, kun hän paranee."
Heidän päähänsä ei koskaan pälkähtänyt, ettei Izzie-täti mahdollisesti paranisikaan. Pikku ihmiset ovat taipuvaisia luulemaan, että aikuiset ovat niin vankkoja ja isoja, ettei heille saata mitään tapahtua.
Katy tuli yhä levottomammaksi. Hän ei kuitenkaan täydelleen käsittänyt asian vakavuutta. Eräänä aamuna se kumminkin yllätti hänet kuin äkkinäinen raju isku, sillä herätessään huomasi hän vanhan Maryn esiliina silmillä hiljaa itkevän hänen vuoteensa vieressä. Izzie-täti oli kuollut yöllä!
Kaikki heidän ystävälliset, katuvaiset ajatuksensa, heidän päätöksensä tehdä hänelle mieliksi, heidän suunnitelmansa täyttää hänen toiveensa ja säästää hänen vaivojaan myöhästyivät! Ensi kerran nämä kolme pikku tyttöstä huomasivat, kuinka hyvä ystävä Izzie-täti oli heille ollut. Hänen ikävät tapansa olivat nyt kaikki unohtuneet. He saattoivat muistaa ainoastaan niitä monia hyviä tekoja, joita hän oli heille tehnyt heidän pienuudestaan asti. Kuinka he nyt toivoivatkaan, etteivät koskaan olisi kiusanneet häntä eivätkä koskaan sanoneet katkeria sanoja hänestä! Mutta toivominenhan ei mitään hyödyttänyt.
"Mitä me voimme tehdä ilman Izzie-tätiä?" ajatteli Katy itkiessään itsensä nukuksiin sinä yönä. Ja sama kysymys palasi yhä uudelleen hänen mieleensä, kun hautajaiset olivat ohi, pienokaiset palanneet rouva Hallin luota, ja kaikki taas kulki tavallista latuaan.
Moneen päivään ei hän nähnyt isäänsä ollenkaan. Clover kertoi, että isä näytti hyvin väsyneeltä ja puhui tuskin sanaakaan.
"Söikö isä ollenkaan päivällistä?" kysyi Katy eräänä iltapäivänä.
"Ei paljon. Hän sanoi ettei hänen ollut nälkä. Ja rouva Jacksonin poika tuli häntä noutamaan, ennenkuin olimme ennättäneet lopettaa ateriamme."
"Voi Jumalani!" huokasi Katy, "kun ei vain hänkin sairastuisi. Kylläpä nyt sataa! Clover, kai sinä menet alas ja haet isän tohvelit valkean ääreen lämpenemään. Voi, ja pyydä Debbyn valmistamaan paahdettua leipää kerman ja teen kanssa. Isä pitää paahtoleivästä."
Teen jälkeen tohtori Carr tuli yläkertaan istumaan hetkeksi Katyn huoneeseen. Hän kävi siellä useinkin, mutta tämä oli ensi kerta Izzie-tädin kuoleman jälkeen. Katy tutki hänen kasvojaan levottomana. Ne näyttivät viime aikoina käyneen vanhoiksi, ja niillä oli surullinen ilme, joka koski hänen sydämeensä. Hän toivoi voivansa tehdä jotakin isälleen, mutta hän ei kyennyt muuhun, kuin kohentamaan valkeata ja tarttumaan isän käteen ja sitten silittelemään sitä hellästi omillaan. Se ei tosiaankaan ollut paljon, mutta luulen isän siitä pitäneen.
"Mitä olette puuhailleet koko tämän päivän?" kysyi isä.
"Voi, emme juuri mitään!" sanoi Katy. "Opettelin ranskan läksyäni aamulla. Ja koulusta päästyään Elsie ja Hanna toivat tänne tilkkupeitteensä ja me pidimme talkoot. Siinä kaikki!"
"Olen miettinyt, kuinka järjestäisimme taloutemme", sanoi tohtori Carr. "Tietystihän meidän on otettava joku sitä hoitamaan. Mutta ei ole helppoa löytää sopivaa henkilöä. Rouva Hall tuntee erään naisen, joka saattaisi soveltua, mutta hän on nyt Lännessä, ja vasta viikon tai parin kuluttua saisimme häneltä tietoja. Luuletko että tulette toimeen näin nämä muutamat päivät?"
"Voi, isä!" huudahti Katy pelästyneenä, "onko meidän välttämättä otettava joku vieras?"
"Mitenkä muuten luulet meidän kykenevän järjestämään asiamme? Clover on liian nuori taloudenhoitajaksi. Ja hänhän sitä paitsi on koulussa kaiket päivät."
"En tiedä, en ollut ajatellut sitä", sanoi Katy hämmästyneellä äänensävyllä.
Mutta hän ajatteli sitä koko sen illan ja ensimäiseksi aamulla herättyään.
"Isä", sanoi hän saadessaan taas puhella isänsä kanssa kahden. "Olen ajatellut eileniltaista keskusteluamme taloudenhoitajasta, ymmärräthän. Ja minä toivon, ettet ottaisi ketään. Enkö minä saisi koettaa? Luulen todella kykeneväni siihen."
"Mutta mitenkä?" kysyi tohtori Carr hyvin hämmästyneenä. "En todellakaan käsitä. Ehkä, jos olisit terve ja vankka — mutta, Katy, sittenkin olisit liian nuori semmoiseen toimeen."
"Täytän neljätoista kahden viikon kuluttua", sanoi Katy ojentautuen suoraksi. "Ja isä, jos minä olisin terve, kävisin koulua enkä silloin tietystikään joutaisi taloustoimiin. Kerron sinulle suunnitelmastani. Olen miettinyt sitä koko päivän. Debby ja Bridget ovat olleet meillä niin kauan, että he tuntevat kaikki Izzie-tädin tavat, ja he ovat niin huomaavaisia, että heille tarvitsee sanoa vain sananen silloin tällöin. Mikseivät he tarpeen vaatiessa saattaisi tulla tänne minun luokseni yhtä hyvin kuin minä mennä heidän luokseen? Clover ja Mary pitävät kyllä silmällä, jos jotakin olisi epäkunnossa. Ja et kai sinä välittäisi, vaikka asiat ensi aluksi olisivatkin vähän hullusti, sillä minähän opettelisin koko ajan. Annahan minun koettaa! Olisi niin hauskaa, jos olisi jotakin ajattelemista, kun istun täällä yksikseni. Olisihan paljoa parempi, ettei talossa olisi vierasta ihmistä, joka ei tunne lapsia eikä muutakaan. Aivan varmasti se tekisi minut onnellisemmaksi. Isä, ole hyvä, sano 'kyllä', — ole niin hyvä, sano!"
"Se on liikaa sinulle, aivan liikaa", vastasi tohtori Carr. Muttei ollut helppoa vastustaa Katyn sanoja "ole hyvä, ole hyvä!" ja hetken kuluttua asia ratkaistiin. —
"No niin, lemmikkini, saat koettaa, vaikka epäilen kokeen tulosta. Sanon rouva Hallille, että hän lykkäisi Wisconsiin kirjoittamisensa kuukaudeksi, ja me tahdomme kokeilla."
"Lapsiparka, hän koettaa riistää ajatuksensa itsestään", mumisi isä astellessaan alakertaan. "Kuukauden lopussa hän on iloinen päästessään koko asiasta."
Mutta isä erehtyi. Kuukauden lopussa Katy oli innokas jatkamaan.
Siten isä sanoi: "No hyvä, koettakoon kevääseen asti."
Eikä se ollutkaan niin vaikeata työtä, kuin olisi luullut. Katyllä oli paljon hiljaista ajatusaikaa. Lapset olivat koulussa koko päivän, ja ainoastaan muutamat vieraat häiritsivät häntä, joten hän saattoi jakaa aikansa ja pysyä suunnitelmassaan. Se on aina taloudenhoitajalle suurena apuna.
Palvelijat olivat tarkalleen omaksuneet Izzie-tädin täsmällisen säännölliset tavat, niin että talossa näytti kaikki menevän itsestään. Kuten Katy oli sanonut, tarvittiin vain jokunen sana Debbylle ja Bridgetille silloin tällöin.
Heti aamiaisen jälkeen, kun astiat oli pesty ja asetettu paikoilleen, oli Debbyllä tapana pukeutua puhtaaseen esiliinaan ja tulla ylös ohjeita saamaan. Ensiksi se oli Katystä hyvin hauskaa. Mutta monet kerrat määrättyään päivälliset alkoi se hänestä tuntua väsyttävältä. Hän ei koskaan nähnyt ruokia niiden valmistuttua, ja kokematon kun oli, näytti hänestä mahdottomalta keksiä kyllin vaihtelevia lajeja.
"Annahan kun katson — paahtopaistia — lammaspaistia — keitettyjä kananpoikia", sanoi hän laskien sormillaan, "paahtopaistia — lammaspaistia — keitettyjä kananpoikia. Debby, voisitko paistaa kananpoikia? Hyvänen aika! Kunpa joku keksisi jonkun uuden eläimen! Mihin ovat kaikki syötävät ruoka-aineet joutuneetkaan, en voi keksiä uusia!"
Sitten Katy lähetti hakemaan kaikki talon keittokirjat ja selaili niitä tunnin verran, kunnes hänen ruokahalunsa oli kokonaan mennyttä, aivankuin hän olisi syönyt kaksikymmentä päivällistä. Debby parka oppi pelkäämään näitä kirjoja. Hän seisoi oven pielessä iloiset punaiset kasvot kurtussa, kun Katy luki ääneen jotakin mahdottomalta kuuluvaa ohjetta.
"Debby, tämä tuntuu herkulliselta, toivon että koettaisit sitä. Ota neljä litraa ostereita, puoli kiloa härän lihaa, kuusitoista sodabiskettiä, kahden sitrunan mehu, neljä neilikkaa, lasillinen valkoviiniä, yksi meiramin oksa, yksi ajuruohon oksa, yksi laakerin oksa, yksi pilkottu ruoholaukka — —"
"Anteeksi, neiti Katy, mitä se on?"
"Voi, etkö tiedä, Debby? Se on jotakin aivan tavallista, sillä se on melkein kaikissa keitto-ohjeissa."
"Ei, neiti Katy, en koskaan ennen ole kuullut sellaista puhuttavan.
Neiti Carr ei antanut minulle 'laukkaa' ollenkaan, ei ollenkaan."
"Hyvänen aika, kuinka kiusallista!" Katy itki käännellen kirjan lehtiä. "Sitten on meidän koetettava jotakin muuta."
Debby-parka! Jollei hän olisi rakastanut Katyä niin paljon, luulen että hänen kärsivällisyytensä olisi loppunut. Mutta hän kantoi koettelemuksensa nöyrästi, lukuunottamatta että hän vähän murahteli ollessaan kahden Bridgetin kanssa. Tohtori Carr sai syödä monellaisia merkillisiä ruokia niinä päivinä, mutta hän ei siitä välittänyt, ja lapset nauttivat niistä. Päivällisaika muodostui aivan mieltäkiinnittäväksi, kun ei kukaan saattanut varmasti sanoa, mistä ruokalajit olivat valmistetut. Dorry, joka oli kuin mikäkin tohtori Livingstone outojen ruokalajien alalla, teki aina ensimäisen kokeen, ja jos hän sanoi sen olevan hyvää, noudattivat toiset hänen esimerkkiään.
Jonkun ajan kuluttua Katy tuli viisaammaksi. Hän lakkasi kiusaamasta Debbyä uusilla ruokalajeilla, ja Carrin perhe palasi yksinkertaisiin paistoksiin ja keitoksiin kaikkien asianomaisten iloksi. Mutta sitten alkoi toinen koettelemusten sarja. Katy sai käsiinsä "Vatsa" nimisen kirjan, ja hänet valtasi tarpeellisen ravinnon into. Hän kehoitti Cloveria ja muita lapsia luopumaan sokerista, voista, lihaliemestä, vanukaskastikkeesta, tattarikakuista ja piiraista sekä melkein kaikesta, mistä he erikoisesti pitivät. Keitetty riisi oli hänestä järkevintä jälkiruokaa, ja hän määräsi sitä niin usein, että Hanna ja Dorry nostivat kapinan, ja tohtori oli pakoitettu sekaantumaan asiaan.
"Rakas lapseni, sinä kovin liioittelet", sanoi hän, kun Katy avasi kirjansa valmiina selittämään näkökantaansa. "Olen hyvilläni siitä, että lapset syövät yksinkertaista ruokaa, mutta viisi kertaa viikossa keitettyä riisiä on todellakin liikaa."
Katy huokasi, mutta alistui. Myöhemmin keväällä hän sai suuren levottomuuden puuskan ja lähetti Cloverin alituisesti Debbyltä kysymään, eikö leipä palanut tai eivätkö säilykkeet käyneet astioissaan. Hän kiusasi myöskin lapsia käyttämään päällyskenkiä ja päällystakkeja ja käyttäytyi, niinkuin kaiken maailman huolet olisivat olleet hänen hartioillaan.
Mutta ne kaikki olivat vain alottelijain luonnollisia erehdyksiä. Katyllä oli niin tosi harrastus, että hän väkisinkin edistyi. Joka kuukausi opetti hänet vain yhä paremmin toimimaan. Kaikki alkoi sujua tasaisemmin. Hänen huolensa lakkasivat häntä kuluttamasta. Tohtori Carr tarkastaessaan Katyn kasvojen lisääntyvää iloisuutta ja liikkeitten reippautta huomasi kokeen onnistuneen. Ei puhuttu enää mitään "jostakin toisesta", ja isosta tuolistaan yläkerrassa piti Katy talon ohjakset varmoissa käsissään.
XII LUKU
Kaksi vuotta myöhemmin
Oli ihana varhainen kesäkuun aamu. Lämmin tuuli ravisteli puita, joita peitti puoliauenneitten lehtien muodostama tiheä verho, joka oli kuin suihkulähteenä korkealla ilmaan kohoava vihreä vesisuihku. Tohtori Carrin pääovi oli selällään. Seurusteluhuoneen ikkunasta kuului pianoharjoituksia, ja portailla nupullisten ruusujen alla istui pieni tyttönen ommellen ahkerasti.
Se oli Clover, vieläkin pieni Clover, vaikka enemmän kuin kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun näimme hänet viimeksi, ja nyt hän oli jo yli neljäntoista. Cloverista ei nähtävästi koskaan isoa ihmistä tulisikaan. Hänen silmänsä olivat yhtä siniset ja suloiset kuin ennenkin ja hänen omenanpunaiset poskensa yhä verevät. Mutta ruskeat palmikot olivat sidotut pyöreäksi nutturaksi, ja lapselliset kasvot olivat muuttuneet melkein naiselliseksi. Vanha Mary selitti, että neiti Clover oli tulemaisillaan aivan neitimäiseksi, ja neiti Clover oli täysin tietoinen asiasta ja kovin tyytyväinen siihen. Hänestä oli hauskaa panna tukkansa nutturalle ja hyvin tärkeätä saada hameensa niin pitkäksi, että se ulottui vähän kengänvarsien ylitse. Hän ei myöskään enää käyttänyt pitsikauluksia, vaan sen sijaan kapeita kauluksia ja pieniä kalvosimia isoine nappeineen. Näistä napeista, jotka olivat Helena-serkun lahjoittamat, Clover piti enemmän kuin mistään muista tavaroistaan. Isä sanoi että hän varmaankin vei ne mukaansa vuoteeseenkin, mutta tietysti isä vain laski leikkiä, vaikkei Cloveria tosiaankaan päiväseen aikaan koskaan nähty ilman niitä. Vähän väliä hän ommellessaan katsahti rakkaisiin nappeihinsa, ja silloin tällöin laski hän työnsä käsistään kääntääkseen ne parempaan asentoon tai lempeästi koskettaakseen niitä etusormellaan.
Yhtäkkiä aukeni sivuportti ja Filip ilmestyi talon takaa siihen. Hänestä oli tullut iso poika. Kaikki hänen sievät lapsenkiharansa olivat hävinneet, ja hänen mekkonsa sijalle oli ilmestynyt takki ja housut. Hänellä oli jotakin kädessään. Mitä se oli, sitä ei Clover voinut nähdä.
"Mitä se on?" kysyi hän Filipin saavuttua portaille.
"Olen menossa yläkertaan kysymään Katyltä, ovatko nämä kypsiä", vastasi Filip näyttäen muutamia viinimarjoja, joissa oli hienoja punaisia viiruja.
"No, eihän ne tietystikään ole kypsiä!" sanoi Clover pistäen yhden suuhunsa. "Etkö voi mausta päättää? Nehän ovat aivan raakoja."
"En välitä sinun sanoistasi, jos Katy sanoo niitten olevan kypsiä, minä syön ne", vastasi Filip vastustellen ja astui sisään.
"Mitä Filip tahtoo?" kysyi Elsie avaten seurusteluhuoneen oven
Filipin mennessä yläkertaan.
"Ainoastaan tietää, ovatko viinimarjat jo kyllin kypsiä syötäviksi."
"Kuinka tarkasti hän nykyisin kaikkea kyseleekin", sanoi Elsie, "hän pelkää toista lääkeannosta."
"Varmaankin hän pelkää", vastasi Clover nauraen. "Hanna sanoi, ettei hän koskaan elämässään ole niin pelännyt kuin isän kutsuessa heitä ja nähdessään hänen seisovan pullo toisessa ja lusikka toisessa kädessä."
"Niin", jatkoi Elsie, "ja Dorry piti sitä suussaan hyvin kauan ja meni sitten nurkan taakse sylkemään sen pois. Isä sanoi, että hänen teki mielensä antaa hänelle toinen lusikallinen, mutta kun hän muisti, että Dorryn suu maistuu pahalta paljon kauemmin kuin toisten, niin ei hän antanutkaan. Eikö se sinustakin ollut kamala rangaistus? Minusta se ainakin oli?"
"Kyllä, mutta se oli hyväksi, sillä ei kukaan heistä sen jälkeen ole koskenut raakoihin karviaismarjoihin. Oletko jo kyllin harjoittanut soittoasi? En luule että tuntiakaan on vielä kulunut."
"Oh, ei olekaan — ainoastaan kaksikymmentäviisi minuuttia. Mutta Katy kielsi minun istumasta enempää kuin puoli tuntia kerrallaan ja käski nousemaan välillä juoksentelemaan. Aion kävellä kahdesti portille ja takaisin. Lupasin sen hänelle." Ja Elsie läksi, mennessään taputellen käsiään reippaasti edessään ja selkänsä takana.
"Mitä Bridget tekee isän huoneessa", kysyi hän, kun hän tuli toisen kerran takaisin.
"Hän tomuuttaa jotakin ikkunasta. Ovatko palvelijat siellä? Minä luulin heidän puhdistavan ruokailuhuonetta."
"He puhdistavat molempia. Katy sanoi että nyt oli hyvä tilaisuus isän poissa ollessa, joten hän käski ottaa matot irti molemmissa huoneista heti. Tänään ei ole varsinaista päivällistäkään, ainoastaan voileipää, maitoa ja kylmää liikkiötä Katyn huoneessa, sillä Debby auttaa myöskin, jotta ehtisivät siivota ja siten säästäisivät isää kaikesta hälinästä. Ja katso", näyttäen ompelustaan, "Katy valmistaa uutta päällystä isän neulatyynyyn ja minä päärmään sen ympärille reunustaa."
"Kuinka kauniisti sinä päärmäätkään!" sanoi Elsie. "Jospa minullakin olisi jotakin isän huoneeseen. Onhan minulla pesukaluston alustat, mutta saippua-astian alusta ei ole vielä valmis. Luuletko että saisin sen valmiiksi, jos Katy vapauttaisi minut lopputunniksi harjoittamasta soittoani? Aion kysyä sitä häneltä."
"Nyt hän soittaa kelloa!" sanoi Clover, kun ylhäältä kuului kilinää.
"Kysyn häneltä, jos tahdot."
"Ei, anna minun mennä. Tahdon tietää, mitä hän tarvitsee." Mutta Clover oli jo puolitiessä eteisen poikki, ja kumpasetkin tytöt juoksivat sinne vierekkäin. Aina he vähän kilpailivat, kumpiko ennättäisi Katyn luo vastaamaan kellon soittoon. Molemmat tahtoivat mielellään palvella häntä.
Katy tuli jo heitä vastaan heidän astuessaan sisään. Ei jaloillaan — siihen hän mahdollisesti kykenisi vasta kaukaisessa tulevaisuudessa — vaan tuolilla, jossa oli isot pyörät ja jolla hän kuletti itseään huoneen poikki. Tämä tuoli tuotti hänelle suuren mukavuuden. Siinä hän saattoi kulkea vaatesäiliöönsä ja laatikoilleen sekä toimittaa pieniä askareitaan vaivaamatta ketään. Vasta viime aikoina oli hän kyennyt sitä käyttämään. Tohtori Carrin mielestä se oli toivoa herättävä merkki, mutta hän ei ollut koskaan puhunut siitä Katylle. Katy oli vihdoinkin tottunut sairaan elämään ja oli iloinen, ja tohtorin mielestä ei olisi ollut viisasta saattaa häntä levottomaksi herättämällä toiveita, jotka mahdollisesti kaikesta huolimatta saattaisivat päättyä uusiin pettymyksiin.
Hän vastaanotti tytöt iloisesti hymyillen, kun he tulivat huoneeseen, ja sanoi:
"Oi, Clover, sinuahan minä soitin. Pelkään että Bridget sekoittelee isän pöydällä olevat tavarat. Näethän, isä toivoo että ne saisivat olla paikoillaan. Tahdotko olla hyvä ja muistuttaa häntä, ettei hän saa koskea niihin ollenkaan? Kun matot on pantu paikoilleen, pyydän sinua tomuttamaan pöydän, jotta tietäisit varmasti kaiken tulevan oikeille paikoilleen. Tahdotko?"
"Tietysti minä tahdon!" sanoi Clover, joka oli kuin emännäksi syntynyt ja mielellään toimi Katyn pääministerinä. "Enkö saa tuoda sinulle myöskin neulatyynyä, kun kerran menen sinne."
"Kyllä, ole niin hyvä!"
"Katy", sanoi Elsie, "pesualustat olen melkein valmistanut ja tahtoisin päättää ne ja asettaa isän pesukaapille ennen hänen paluutaan. Enkö saa keskeyttää soittoani ja sen sijaan tuoda käsityötäni tänne?"
"Onko sinulla sitten kyllin aikaa oppia harjoitukset ennen neiti
Philipsin tuloa, jos nyt keskeytät?"
"On, paljonkin. Hänhän tulee vasta perjantaina."
"No niin, minusta tuntuu, että voit yhtä hyvin keskeyttää kuin jatkaakin. Ja rakas Elsie, juokse ensiksi isän huoneeseen tuomaan minulle hänen pöytälaatikkonsa. Tahdon järjestää sen itse."
Elsie meni iloisesti. Hän asetti laatikon Katyn syliin, ja Katy alkoi tomuttaa ja järjestää sen sisällystä. Kohta tuli Cloverkin heidän luokseen.
"Tässä on tyyny", sanoi hän. "Nythän meillä on hauskaa ja hiljaista yhdessä. Pidän paljon tällaisista päivistä, jolloin kukaan ei tule meitä keskeyttämään."
Hänen puhuessaan kuului kolkutusta ovelta. Katy huusi "sisään." Ja sinne tuli pitkä, leveäharteinen poika juhlallisine, järkevine kasvoineen ja kantoi molemmin käsin pientä kelloa. Se oli Dorry. Hän oli kasvanut hyvin paljon siitä, kun viimeksi hänet näimme, ja oli monessa suhteessa edistynyt. Muun muassa oli hän kehittänyt koneopillisia taipumuksiaan.
"Katy, tämä on sinun kellosi", sanoi hän. "Olen korjannut sen, joten se lyö aivan oikein. Mutta sinun tulee varoa, ettet kosketa lyömäriä pannessasi heilurin liikkeelle."
"Oletko tosiaankin?" kysyi Katy. "No, Dorry, sinähän olet koko nero!
Olen kovasti kiitollinen."
"Se on neljää minuuttia vailla yksitoista nyt", jatkoi Dorry, "joten se lyö melkein kohta. Minun on kai parasta jäädä tänne kuuntelemaan, että varmasti tiedän sen lyövän oikein. Mutta vain siinä tapauksessa", jatkoi hän kohteliaasti, "etten häiritse, ja jos mielelläsi tahdot."
"Ei minulla koskaan ole niin kiirettä, etten tahtoisi sinua jäämään, vanha ystäväni", sanoi Katy silittäen hänen käsivarttaan. "Kas tässä, tämä laatikko on nyt siivottu. Etkö tahtoisi kantaa sen isän huoneeseen ja asettaa sen pöytään paikoilleen! Sinun kätesihän ovat vankemmat kuin Elsien."
Dorry näytti kiitolliselta. Hänen palatessaan alkoi kello juuri lyödä.
"Kuule", huudahti hän, "eikö se olekin erinomaista?"
Mutta voi! Se ei pysähtänytkään yhteentoista. Se jatkoi — kaksitoista, kolmetoista, neljätoista, viisitoista, kuusitoista!
"Hyvänen aika!" sanoi Clover, "mitähän tämä tarkoittaa? Se lyö vähintäinkin jo ylihuomenta."
Dorry tuijotti suu auki kelloon, joka yhä vain löi aivankuin se olisi kuortaan halkonut. Elsie laski ja huusi nauraen:
"Kolmekymmentä, kolmekymmentäyksi, — voi, Dorry! Kolmekymmentäkaksi!
Kolmekymmentäkolme! Kolmekymmentäneljä!"
"Dorry, sinä olet noitunut sen!" sanoi Katy yhtä huvitettuna kuin toisetkin.
Sitten he kaikki alkoivat laskea. Dorry tarttui kelloon — heilutti sitä, löi sitä, käänsi sen ylösalaisin. Mutta sen kova väräjävä ääni jatkui vain, niinkuin se kerran päästyään tapoihinsa olisi aikonut jatkaa, kunnes väsyisi. Vihdoinkin satakolmekymmentä kertaa lyötyään se lopetti yhtäkkiä, ja Dorry kasvot hämmästyksestä punaisina katseli nauravaa seuruetta.
"Sehän nyt on merkillistä", sanoi hän, "mutta luulen ettei se johdu siitä, mitä minä sille tein. Minä voin sen kyllä korjata, jos annat minun koettaa uudelleen. Katy, saanko? Lupaan etten säre sitä."
Katy epäröi hetkisen. Clover veti häntä hihasta ja kuiskasi: "Älä anna!" Huomattuaan Dorryn kasvoilla alakuloisen ilmeen, teki hän päätöksensä.
"Kyllä, Dorry, ota se. Uskon sinun olevan varovaisen. Mutta, jos olisin sinun sijassasi, veisin sen ihan ensiksi kelloseppä Wetherellille ja neuvottelisin hänen kanssaan. Yhdessä te voitte keksiä tepsivän keinon. Etkö luule niin?"
"Ehkä", sanoi Dorry, "tahdon koettaa." Sitten hän erosi kello kainalossa, ja Clover huusi hänelle kiusoitellen:
"Päivällinen on kello 132, älä unohda!"
"En suinkaan", sanoi Dorry. Kaksi vuotta sitten ei hän olisi niin hyväntahtoisesti sietänyt itselleen naurettavan.
"Miten sinä saatoitkaan antaa kellosi uudestaan?" sanoi Clover heti oven sulkeuduttua. "Hän turmelee sen. Sinähän pidät siitä niin paljon."
"Ajattelin että hän tuntisi olevansa kovin masentunut, ellen antaisi hänen koettaa", vastasi Katy sävyisästi, "en usko hänen sitä turmelevan. Wetherellin apulainen pitää Dorrysta, ja hän varmaankin näyttää hänelle, mitä sille on tehtävä."
"Olit sangen kiltti, kun annoit", vastasi Clover, "mutta jos se olisi ollut minun, en luule että olisin antanut."
Juuri silloin aukesi ovi, ja Hanna törmäsi sisään kahta vuotta pitempänä, muutta muuten aivan entisellään.
"Voi, Katy!" sanoi hän hengästyneenä, "etkö olisi niin hyvä ja sanoisi Filipille, ettei hän pesisi kananpoikia sadevesitynnörissä. Hän on jo pannut sinne kaikki kirjavaan lajiin kuuluvat — ja on juuri panemaisillaan valkean lajinkin poikaset. Luulen että yksi pieni poikanen on jo kuollut." —
"Voi, hän ei saa — tietystikään hän ei saa!" sanoi Katy. "Kuinka sellainen on hänen päähänsä pälkähtänyt?"
"Hän sanoo että ne ovat likaisia, sillä ne ovat juuri kuoriutuneet, ja hän väittää, että niiden keltainen väri on munanruskuaista. Sanoin hänelle, ettei niin ole laita, mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa." Ja Hanna väänteli käsiään.
"Clover", huudahti Katy, "etkö juoksisi käskemään Filipiä minun puheilleni? Puhu kauniisti, ymmärräthän?"
"Minähän puhuin kauniisti, oikein kauniisti, mutta siitä ei ollut apua", sanoi Hanna, johon kananpojille tehty julmuus oli nähtävästi syvästi vaikuttanut.
"Mikä ilkiö Filipistä tuleekaan!" sanoi Elsie. "Isä sanoo että hänen nimensä tulisi olla 'Pickle'." [Pickle = päälurjus]
"Pickles-säilykkeet [pickles = etikkasäilykkeet] saattavat joskus olla sangen hyviä, kuten tiedätte", vastasi Katy nauraen.
Pian tuli Filip Cloverin seuraamana. Hän näytti vähän uhkamieliseltä, mutta Katy ymmärsi kohdella häntä oikein. Hän nosti Filipin polvelleen — siitä Filip piti kovin, vaikka olikin jo iso poika — ja puhui hänelle pienistä vapisevista kananpoika-paroista niin hellästi, että Filipin sydän aivan suli.
"Ei minun tarkoitukseni ollut tehdä niille pahaa, ihan totta", sanoi hän, "mutta ne olivat kaikki likaisia ja keltaisia — munaisia, näethän, ja ajattelin että olisi mieleesi, jos pesisin ne."
"Mutta Filip, ei se ole munaa — ne ovat vain pieniä puhtaita pikku höyheniä, samallaisia kuin kanarialinnun siivet."
"Ovatko?"
"Kyllä. Ja nyt on poikasilla niin kylmä, ja ne ovat niin avuttomia, niinkuin sinustakin tuntuisi, jos putoaisit lammikkoon, eikä kukaan sitten antaisi sinulle kuivia vaatteita. Eiköhän sinun pitäisi mennä niitä lämmittelemään?"
"Mitenkä?"
"No — käsissäsi, hyvin hellävaroen. Ja sitten minä antaisin niiden juosta päivänpaisteessa."
"Minä teen niin", sanoi Filip laskeutuen hänen polveltaan. "Mutta suutele minua ensin, sillä eihän minun tarkoitukseni ollut paha." Filip piti paljon Katystä. Neiti Petingill sanoi salaisuuden olleen siinä, ettei Katy pyrkinyt hallitsemaan poikaa, vaan koetti aina olla ystävällinen ja hyvä eikä loukannut Filipin tunteita.
Ennenkuin Filipin kenkien kapse oli ehtinyt portailla hiljentyä, pisti vanha Mary päänsä ovesta. Hänen kasvoillaan oli huolestunut ilme.
"Neiti Katy", sanoi hän, "toivoisin että puhuisitte Santerin kanssa ja käskisitte hänen pitämään puuvajan järjestyksessä. Te ette tiedä, miten huono järjestys siellä on."
"En kai tiedäkään", sanoi Katy hymyillen ja sitten huoaten. Hän ei ollut nähnyt puuvajaa kiikusta putoamisensa jälkeen. "Älä ole huolissasi, Mary, puhun siitä Santerille, ja hän laittaa sen kyllä kuntoon."
Mary tepasteli tyytyväisenä alakertaan, mutta muutaman minuutin kuluttua hän tuli takaisin.