"Vuoteessa", sanoi Clover nöyrästi.
"Vuoteessa", toisti Izzie-täti hyvin hämmästyksissään. Kumartuen hän vetäsi voimakkaasti puoleensa pyörillä liikkuvan vuoteen, ja eikös totta, täti näki siinä Elsien täysissä tamineissa, kengätkin jalassa, mutta niin sikeässä unessa, etteivät Izzie-tädin ravistelut ja nipistelyt kyenneet häntä herättämään. Häneltä riisuttiin vaatteet ja kengät ja yöpaita puettiin ylle, mutta siitä huolimatta Elsie nukkui, ja hän oli ainoa lapsista, joka ei sinä iltana saanut ansaitsemiansa nuhteita.
Katy ei ollut edes nukkuvinaankaan Izzie-tädin saapuessa hänen huoneeseensa. Hänen uinahteleva omatuntonsa oli herännyt, ja hän loikoi vuoteessaan hyvin suruissaan siitä, että oli saattanut sekä toiset että itsensä tähän pulaan, ja ettei hän ollut kyennyt pysymään viimeisessä päätöksessään, "olla nuorempien hyvänä esimerkkinä". Hän oli niin onneton, että Izzie-tädin ankarat sanat tuottivat hänelle melkein lievitystä. Vaikka hän itki itsensä uuvuksiin, aiheutui se pikemmin hänen omista synkistä ajatuksistaan kuin Izzie-tädin torumisista.
Vielä ankarammin hän itki seuraavana päivänä, sillä tohtori Carr puhui hänelle vakavammin kuin koskaan ennen. Hän muistutti Katylle sitä aikaa, jolloin hänen äitinsä kuoli, ja kuinka hän oli sanonut: "Katyn täytyy isoksi kasvettuaan tulla pienokaisten äidiksi." Isä kysyi, eikö hän luullut ajan jo olevan käsissä ryhtyä siihen kalliiseen tehtävään. Katy parka! Hän nyyhkytti niinkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan, ja vaikkei hän tehnyt mitään lupauksia, luulen, ettei hän sen päivän jälkeen enää ollut aivan niin ajattelematon. Kaikki toiset lapset isä kutsui luokseen ja antoi heille jyrkän kiellon, ettei "kikeriä" saanut enää koskaan leikkiä. Harvoin tapahtui, että isä kielsi mitään leikkiä, vaikkakin ne olisivat olleet rajujakin, joten kielto nyt todellakin vaikutti levottomaan lapsijoukkoon. He eivät enää koskaan sen jälkeen ole leikkineet kikeriä tähän päivään saakka.
V LUKU
Ylisillä
"Sen minä vakuutan", sanoi neiti Petingill laskien työnsä käsistään, "että nuo lapset särkevät kaikki. Mitähän ihmeissä he nyt taas aikovatkaan tehdä?"
Neiti Petingill istui pihanpuoleisessa pienessä huoneessa, jossa hän aina majaili, kun hän tuli Carreille muutamaksi viikoksi parsimaan ja paikkaamaan. Hän oli mitä herttaisin ja hullunkurisin vanha nainen, joka päiväpalkasta kävi perheissä ompelemassa. Hänen kasvonsa olivat pyöreät ja muistuttivat hyvänmakuista paistettua omenaa. Niitä peittivät tuhannet ristiin rastiin kulkevat, hyväntahtoisuutta ilmaisevat rypyt. Hän oli pieni ja jäntevä, ja hänen hilkkansa alta näkyi tomuisen newfoundilaisen koiran värinen irtotukka. Hän käytti silmälaseja, mutta huolimatta heikkonäköisyydestään oli hän erinomainen työntekijä. Kaikki pitivät neiti Petingillistä, vaikka Izzie-täti kerran sanoi, että hänen kielensä oli "keskeltä kiinni." Izzie-täti teki tämän huomautuksen ollessaan pahalla päällä eikä ollut ollenkaan valmistunut siihen, että Filip menisi heti pyytämään neiti Petingilliä "pistämään sen ulos." Sen hän kohteliaasti tekikin, ja toiset lapset kokoontuivat sitä katsomaan. He eivät saattaneet huomata sen eroavan muiden kielistä, mutta Filip väitti keksineensä siinä jotain merkillistä, täytyihän niin olla, olihan se selvää, koska se kerran oli kiinnitetty niin merkillisellä tavalla.
Minne ikänä neiti Petingill menikään, kuletti hän kaikki aarteensa mukaansa. Lapset pitivät hänen tulostaan, sillä oli yhtä hauskaa nähdä hänen matkalaukkuansa avattavan kuin kuunnella satuja tai olla sirkuksessa. Neiti Petingill pelkäsi kovasti murtovarkaita. Hän valvoi puoliyöhön odottaen heidän saapumistaan, eikä mikään maailmassa olisi saanut häntä lähtemään pois kotoa ottamatta mukaansa "hopeitaan". Tämä mahtava sana tarkotti kuutta vanhaa teelusikkaa, jotka olivat hyvin ohkaset, kirkkaat ja terävät, voiveistä, jonka varressa oli kirjoitus: "Kiitollisuuden osoitukseksi seitsenvuotiaan Ithuriel Jobsonin hengen pelastamisesta, kun hän sairasti kurkkutulehdusta." Neiti Petingill oli hyvin ylpeä veitsestään. Se ja lusikat matkustivat hänen käsivarrellaan riippuvassa pienessä korissa, joka ei koskaan saanut olla poissa hänen näkyvistään, vaikkakin perhe, jolle hän ompeli, olisi kuulunut maailman rehellisimpien ihmisten joukkoon.
Paitsi hopeita sisältävää koria, kuljetti neiti Petingill aina mukanaan kirjavan kissansa, Tomin. Se oli kaunis ja tietoinen vaikutusvoimastaan. Tom hallitsi neiti Petingilliä rautaisella valtikalla ja istui aina keinutuolissa, jos sellainen vain oli saatavissa. Eihän siitä väliä, missä se istui, tuumi neiti Petingill, sillä Tom oli heikko ja tarvitsi mukavan paikan. Iso perheraamattu seurasi myöskin mukana, samoin hienosta punaisesta kankaasta tehty neulatyyny sekä vanhojen herra ja rouva Petingillin ja Peter Petingillin varjokuvat. Jälkimäinen Petingill oli hukkunut merellä. Vielä oli mukana rouva Porterin valokuva — hänen nimensä oli ennen ollut neiti Marcia Petingill — ja rouva Porterin miehen ja heidän lastensa valokuvat. Monta pientä laatikkoa ja purkkia kuului myöskin hänen matkatavaroihinsa, ja pitkä rivi isoja ja pieniä pulloja täynnä kotona valmistettuja lääkkeitä sekä yrttiteetä. Neiti Petingill ei olisi saattanut nukkua, elleivät nämä lääkkeet olisi olleet hänen vierellään, sillä hänellä oli tapana sanoa, mistä hän voisi tietää, eikö hän sattuisi saamaan jonkinlaista "kohtausta" ja kuolisi inkivääripalsamin tai kuninkaantippojen puutteessa.
Carrin lapset pitivät aina niin suurta ääntä, että täytyi tapahtua jotain tavatonta, ennenkuin neiti Petingill laski työn käsistään, kuten hän nyt teki ja hypähti ikkunan luo. Siellä oli todellakin hirmuinen melu. Dorry huusi "eläköötä", jalkoja polettiin, iloisia kimakkoja ääniä kuului. Katsoessaan ikkunasta neiti Petingill näki kaikki kuusi — ei, seitsemän, sillä Cecy oli myöskin siellä — ryntäävän puuvajan ovesta eli paremmin sanoen holviaukosta ja kiiruhtavan meluten pihan poikki. Katy oli etunenässä kantaen isoa mustaa pulloa, jossa ei ollut korkkia. Toiset kantoivat molemmissa käsissään joitakin leivoksilta näyttäviä.
"Katariina Carr! Katariina!" huusi neiti Petingill nopauttaen ikkunaan kovasti. "Etkö näe, että sataa? Sinun tulisi hävetä salliessasi pikku veljiesi ja siskojesi mennä ulos ja kastua sillä tavalla!" Mutta kukaan ei kuullut häntä, ja lapset hävisivät vajaan, mistä ei näkynyt muuta kuin tyttöjen ja poikien housujen heilumista, kun he kiipesivät vajan perällä jonkinlaisilla tikapuilla. Neiti Petingill vetäytyi paikoilleen tyytymättömänä äännähtäen, asetti silmälasit nenälleen ja ryhtyi jälleen ompelemaan Katyn ruudullista hametta, jonka etupiedin oli keskeltä kahdesta paikasta sikin sokin repeytynyt. Katyn puvut, ihmeellistä kyllä, aina repeytyivät juuri siltä kohdalta.
Jos neiti Petingillin silmät olisivat nähneet vähän kauemmaksi, olisivat ne huomanneet, etteivät lapset kiivenneet tikapuita, vaan pitkin pystyhirttä, johon oli lyöty rautanauloja noin jalan verran päähän toisistaan. Tarvitsi ottaa sangen pitkä askel toisesta naulasta toiseen, Pienokaiset eivät olisi onnistuneet ollenkaan, elleivät Clover ja Cecy olisi työntäneet heitä hyvin voimakkaasti alhaalta ja ellei Katy ojennetuin käsin olisi vetänyt ylhäältä. Vihdoinkin he pääsivät kaikki onnellisesti ylös viehättävään piilopaikkaansa, jota aion tässä kuvata.
Kuvittele ikkunaton pimeä ullakko, jonne pääsee hyvin vähän valoa lattian nelikulmaisesta aukosta ja jonne naulainen pystyhirsi johtaa. Siellä oli väkevä viljan tuoksu, vaikkakin vilja oli jo viety pois, nurkat täynnä tomua ja hämähäkin verkkoja, seinälaudat paikotellen märkiä, sillä ullakon katto vuoti.
En ole koskaan päässyt perille, mistä syystä Carrin lapset pitivät tästä paikasta enemmän kuin muista sateisina lauantaina, jolloin ei saattanut ulkona leikkiä. Izzie-tätiä myöskin tämä mieliteko kummastutti. Hänen nuorena ollessaan — hämärässä, kaukaisessa menneisyydessä, jota aikaa ei yksikään hänen veljentyttäristään ja -pojistaan oikein uskonut olleenkaan — ei hänellä ollut koskaan ollut tuollaisia omituisia taipumuksia etsiä koloja ja nurkkia sekä kaikellaisia kätköpaikkoja. Izzie-täti olisi mielellään kieltänyt heitä menemästä ylisille, mutta tohtori Carr oli luvannut. Izzie-tädin tehtäväksi jäi keksiä kertomuksia lapsista, jotka kiivetessään tikapuita ja portaita olivat monella hirveällä tavalla katkaisseet luunsa. Mutta hänen kertomuksensa eivät vaikuttaneet muihin kuin Filipiin, ja itsepäinen joukkue pysyi tavoissaan ja kiipesi naulaista pystyhirttä pitkin niin usein kuin halutti.
"Mitä pullossa on?" kysyi Dorry tuskin ylisille päästyään.
"Älä ole ahne", vastasi Katy vakavasti, "sen saat tietää, kun aika joutuu. Se on jotain herkkua, saat uskoa minua."
"Nyt olisi parasta", jatkoi hän saatuaan Dorryn vaikenemaan, "että antaisitte leivoksenne minun talteeni. Ellette anna, syödään ne varmaankin ennen juhlaa, ja sitten, ymmärrättehän, ei meillä ole millä juhlia."
Niin he jokainen ojensivat leivoksensa hänelle. Dorry, joka oli alkanut syödä omaa leivostansa heti ylisille päästyään, oli vähän vastahakoinen, mutta tottuneena aina tottelemaan Katya, ei hän nytkään tahtonut tehdä toisin. Iso pullo pantiin nurkkaan ja leivoskasa sen ympärille.
"Se on oikein", jatkoi Katy, joka ollen vanhin ja isoin aina johti heidän leikkejään. "Nyt, jos olemme selvillä asioistamme ja valmiit, saattavat pidot alkaa. Ensi numero on neiti Hallin kirjoittama 'Murhenäytelmä Alhambra'."
"Ei", huusi Clover, "ensiksi 'Sininen taikuri eli Hebridein Edwitha', tiedäthän Katy."
"Enkö ole kertonut?" sanoi Katy, "sitä on kohdannut hirveä onnettomuus."
"Voi, mikä?" huusivat kaikki toiset, sillä "Edwitha" oli perheen mielikertomus. Se kuului niihin kertomuksiin, joita Katy alituiseen kirjoitteli jaksottain. Se kertoi hienosta naisesta, ritarista ja sinisestä taikurista sekä Bob nimisestä villakoirasta. Sitä oli jatkunut niin monta kuukautta, että kaikki olivat jo unohtaneet sen alun. Kellään ei ollut enää erikoista halua kuulla loppua, mutta kuitenkin oli sen ennenaikainen, surullinen loppu mieltäliikuttava.
"Sanon sinulle jotain", sanoi Katy, "vanha tuomari Kirby kävi tänään vieraisilla Izzie-tädin luona. Olin lukemassa pienessä huoneessa, mutta näin hänen tulevan sisälle ja vetävän alleen ison tuolin ja istuutuvan siihen, ja minä olin melkein huutamaisillani: 'Älä!'"
"Miksi?" huudahtivat lapset.
"Ettekö huomaa? Olin piiloittanut 'Edwithan' selkänojan ja istuimen väliin. Se on erinomainen piiloituspaikka, sillä istuimen voi vetää taaksepäin kuinka paljon tahansa; mutta 'Edwithaa' oli aika paksu käärö, ja vanha tuomari Kirby tarvitsee niin paljon tilaa, jotta luulin hänelle käyvän hankalaksi istua siinä. Ja totta tosiaan, tuskin hän oli istahtanut, ennenkuin kuului paperin rapinaa, ja hän hypähti pystyyn huudahtaen: 'Siunatkoon! mitä se on?' Ja sitten hän alkoi kaivamistaan kaivella; hän löysi kokonaisen käärön paperia ja asetti lasit nenälleen katsoakseen mitä se oli; silloin astui Izzie-täti sisälle."
"No, mitä sitten tapahtui?" huusivat lapset nauruun purskahtamaisillaan.
"Oi", jatkoi Katy, "Izzie-täti asetti myöskin lasit nenälleen ja kohautti silmiään — tiedättehän, miten hän tekee — ja tuomari ja hän lukivat siitä pienen palan, sen ensimäisen osan, muistattehan, missä Bob varastaa sinipillerit ja taikuri koettaa heittää hänet mereen. Ette voi kuvitella, kuinka hullunkurista oli kuulla Izzie-tädin lukevan 'Edwithaa' ääneen", ja Katy sai naurukohtauksen sitä muistellessaan. "Kun hän ehti sanoihin 'oi, Bob — minun enkelini Bob!' pyörähdin minä pöydän alle ja pistin pöytäliinan nurkan suuhuni hillitäkseni nauruani. Hetken perästä kuulin Izzie-tädin kutsuvan Dobbya ja antavan hänelle lehdet sanoen: 'Tässä on käärö roskaa, jonka toivon sinun heittävän keittiön uuniin.' Ja hän sanoi minulle jälkeenpäin, että hän luulee minun joutuvan hullujenhuoneeseen, ennenkuin olen kahtakymmentä täyttänyt. Oli hyvin pahasti tehty", lopetti Katy puoleksi nauraen ja puoleksi itkien, "polttaa vastakirjoitettu lukukin. Mutta olipa hyvä — ettei hän löytänyt Kuivatavara-laatikon haltiaa, joka oli kätkettynä tuolin takimaiseen osaan."
"Ja nyt", jatkoi juhlamenojen ohjaaja, "me alotamme. Neiti Hall, olkaa hyvä ja nouskaa!"
Neiti Hall, hämillään hienosta nimityksestään, nousi posket punoittavina.
"Kerran", luki hän, "kuutamo paistoi Alhambran saleihin, ja ritari asteli pitkin askelin levottomana käytävässä, ajatteli, ettei hän koskaan tulisi."
"Kuka — kuuko?" kysyi Clover.
"Ei tietystikään", vastasi Cecy; "vaan neiti, jota hän rakasti.
Seuraavat rivit kertovat hänestä, mutta sinä keskeytit.
"Hänellä oli hopeaturbaani, jossa oli jalokivillä koristeltu puolikuu. Kun hän pujahti korregidoriin, niin kuun säteet valaisivat sitä, ja se kimalteli kuin tähdet. 'Siis sinä tulit, Zuleika?' 'Niin, herrani.'
"Juuri silloin kuului teräksen kalsketta, ja Zuleikan teräkseen puettu isä kiiruhti sisälle. Hän veti miekkansa tupesta, ja samoin tekivät muutkin. Vielä hetki, ja he molemmat makasivat kuolleina ja jäykkinä, kuun säteitten valaisemina. Zuleika kirkaisi kovasti ja heittäytyi heidän päälleen. Morsiankin oli kuollut! Siinä murhenäytelmä Alhambran loppu!"
"Sepä oli kaunis", sanoi Katy hengittäen syvään, "mutta kovin surullinen. Ihania satujahan sinä, Cecy, kirjoitatkin! Mutta toivoisin, ettet aina surmaisi ihmisiä. Miksei ritari saattanut surmata isää — ei, luulen, ettei Zuleika olisi sitten mennyt naimisiin hänen kanssaan. No, isähän olisi voinut — oh, ei sekään sopisi! Mutta miksi ensinkään tarvitsee kenenkään kuolla? Miksei antaa heidän langeta toistensa kaulaan ja sopia."
"Miksi, Katy!" huudahti Cecy, "eihän se olisi muutoin ollut murhenäytelmä. Ymmärräthän, sen nimi on 'Murhenäytelmä Alhambra'."
"No, hyvä", sanoi Katy nopeasti, sillä Cecyn huulet alkoivat pidetä ja hänen vaaleanpunaiset poskensa punehtua, aivankuin hän olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan, "ehkä olikin kauniimpaa antaa heidän kaikkien kuolla, mutta kun sinun naisesi ja miehesi aina kuolevat, niin minä ajattelin, vaihtelun vuoksi, ymmärräthän! — Mikä ihana sana onkaan tuo 'korrigedori' — mitä se merkitsee?"
"En tiedä", vastasi Cecy aivan lohdutettuna. "Sen löysin 'Granadan valloituksesta', luulen, että se merkitsee käytävää."
"Seuraava numero", jatkoi Katy katsellen ohjelmaa, "on 'Seppi, vaatimaton runo', Clover Carrin kirjoittama."
Kaikki lapset tirskuivat, mutta Clover nousi tyynesti ja lausui seuraavat säkeistöt:
"Sä tunsitko pienen koirasen,
Niin kiltin, herttaisan?
Ja Seppi se oli nimi sen,
Jos tietää tahdotaan.
Kuin helmet sen silmät loistivat,
Sen häntä pehmoinen,
Kuin vienonpehmiät untuvat,
Ain' heilui hyväillen.
Sen karva ol' silkin kiiltävä,
Ja maito ruokanaan.
Mut kerran se keittiön pöydältä
Sai suuhuns' pomaadaa.
Ja tuli niin hirveän sairaaksi,
Ett' oikein läähätti.
Ja siihen nyt loppua täytyvi
Myös tämän lauluni.
Sillä Seppi se kuoli kun kuolikin —
Siit' on jo viikkoja,
Ja surevin mielin haudattiin,
Ja sit' yhä suren ma."
"Runolle" taputettiin käsiä kovasti, kaikki lapset nauroivat, huusivat ja taputtivat niin, että ullakko kaikui. Mutta Cloverin kasvot pysyivät yhtä tyyninä ja hän istuutui aivan vakavana. Suupieliin kumminkin ilmestyi pieniä kuoppia, jotka hetken perästä hävisivät. Nuo kuopat olivat osaksi luonnolliset ja osaksi, ikävä tunnustaa, terävän kivikynän tuotteita, sillä Clover paineli niitä kivikynällä joka päivä läksyjä lukiessaan.
"Nyt", sanoi Katy melun vaiettua, "nyt seuraa neiti Elsie ja neiti Hanna Carrin 'Hengellisiä runoja'. Pää pystyyn Elsie ja lausu selvästi, ja sinä, Hanna, et saa tirskua tuolla tavalla, kun sinun vuorosi tulee!"
Mutta Hanna naureskeli yhä enemmän tuon varoituksen kuultuaan ja pidellen käsiään kovasti puristettuina suunsa edessä tirkisteli sormiensa lomitse. Elsie oli kuitenkin juhlallinen kuin jokin pieni tuomari. Hyvin arvokkaasti hän alkoi:
"Kun välkkyvin miekoin enkeli
Edenist' Aatamin, Eevan karkoitti,
He maailmalle joutui, mut' kerran nuo
Viel astuskelivat Edenin luo.
Ja siellä onnen aikoja muistelivat,
Kuink' kukat tuoksui ja linnut laulelivat.
Ja Eeva se itki ja Aatamikin,
Kun pois oli autuus Paratiisin."
Dorry nauraa tirskutteli sille, mutta levollinen Clover sai hänet vaikenemaan.
"Sinä et saa", sanoi hän, "se on raamatusta otettu, käsitäthän. Nyt,
Hanna, on sinun vuorosi."
Mutta Hanna vastusti pitäen kättä suullaan, ja hänen pienet pyöreät olkapäänsä hytkivät naurusta. Viimeinkin sai hän suurella vaivalla kasvonsa totisiksi, ja puhuen mahdollisimman nopeaan, lausui hän nauraen:
"Bileamin aasi näk' enkelin
Ja pysähtyi, säikähti,
Mut Bileam ei nähnyt enkeliä,
Vaan hosui hurjasti."
Sen jälkeen hän taas piiloutui sormiensa taakse, jolloin Elsie jatkoi.
"Elias puron varrella
Eli korpin antimin,
Sai leivän korpin nokasta
Ja ruokaa muutakin."
"Jatka, Hanna", sanoi Katy, mutta parantumaton Hanna nauraa hytki taaskin, eivätkä he voineet kuulla muuta kuin:
"Ja karhut ne tuli ja söivät, söivät."
Nämä "säkeet" kuuluivat suuremmoiseen runoelmaan, jota Clover ja Elsie olivat enemmän kuin vuoden suunnitelleet. Se oli jonkinlainen pientenlasten raamattu. Kun se valmistuisi, toivoivat he saavansa sen painetuksi ja sidotuiksi punaisiin kansiin, ja kansiin pantaisiin kumpaisenkin tekijän kuvat. "Nuorten runoraamattu" tulisi sen nimeksi. Isää suuresti huvitti ne osat, jotka hän oli kuullut, ja hän esitti sen nimeksi "Vuodekirja", kun se oli pääasiallisesti sepitetty vuoteessa, mutta Elsie ja Clover närkästyivät kovin, eivätkä tahtoneet kuulla sellaisesta nimestä puhuttavankaan.
Hengellisten runojen jälkeen oli Dorryn vuoro esiintyä. Hän oli saanut valita lausuttavansa ominpäin, paha kyllä, sillä hänellä oli eriskummallisen synkkä maku. Tällä kerralla oli hän valinnut iloisen laulun, joka alkoi:
"Kuuluu haudast' ääni kaamea."
Ja nyt hän alkoi lausua sitä haikealla äänellä ja huomattavalla painolla, maiskuttaen huuliaan sellaisissa säkeissä kuin:
"Ruhtinaat, on multa oleva vuoteenanne,
Vaikka tornit on suojananne."
Isot lapset kuuntelivat sitä tuntien kauhunsekaista viehätystä ja melkein nauttien selkää karmivista kylmistä väreistä. He kyyristyivät lähelle toisiaan, kun Dorryn ontto ääni kaikui ullakon pimeästä nurkasta. Filipille se oli kuitenkin liian synkkää. Sen lopussa huomattiin hänen itkevän.
"Minä en tahdo olla-a täällä parutettavana", nyyhkytti hän.
"Kas niin, Dorry, sinä paha poika!" ärjähti Katy sitäkin äreämpänä, kun tiesi itsellään olleen hyvin hauskan, "semmoista sinä saat aikaan kamalilla runoillasi, peloittelet meidät kuoliaaksi ja saatat Filipin itkemään." Ja hän ravisteli vähän Dorrya, joka alkoi uikuttaa. Filip nyyhkytti yhä vieläkin, samoin alkoi Hannakin myötätunnosta toisia kohtaan. Ullakkojuhla näytti saavan surullisen lopun.
"Minä menen kertomaan Izzie-tädille, etten pidä teistä", selitti
Dorry asettaen toisen jalkansa lattian aukkoon.
"Et, sinä et mene", sanoi Katy tarttuen häneen, "sinä jäät tänne, sillä nyt me rupeamme viettämään juhlaa. Herkeä, Filip, ja Hanna, älä ole pöllö, vaan tule tarjoamaan leivoksia."
Sana "juhla" vaikutti heti seurueeseen. Filip tuli iloiseksi ja Dorry muutti mieltään eikä mennytkään. Musta pullo pantiin juhlallisesti keskelle, ja Hanna tarjosi hymyhuulin leivoksia. Ne olivat pykälälaitaisia kuminaleivoksia ja maistuivat erinomaisen hyviltä. Niitä oli kaksi kullekin, ja kun viimeinen oli syöty, pisti Katy käden taskuunsa ja kaikkien suureksi riemuksi veti sokerit pohjalta — seitsemän pitkää, ruskeata kanelipuikkoa.
"Eikö ole hauskaa?" sanoi hän. "Debby oli hyväntahtoinen tänään ja antoi minun pistää käteni laatikkoon, ja minä otin kaikista pisimmät puikot sieltä. Kuule, Cecy, koska olet vieraanamme, saat sinä juoda pullosta ensiksi." Herkku oli mietoa etikkavettä. Se oli aivan lämmintä, mutta oli miten oli, ylisillä suoraan pullosta juotuna se maistui oikein hyvältä. Sitä paitsi eivät he kutsuneet sitä etikkavedeksi — ei tietystikään! Kukin lapsi antoi ryypylleen eri nimen, joten pullo oli kuin Signor Blitz, josta saattoi kaataa tusinan verran erilaisia juomia. Clover nimitti osaansa "vadelmajuomaksi", Dorry kutsui sitä "inkivääriolueksi", jotavastoin Cecy, joka oli runollinen, otti kolme kulausta "Hydomel-juomaa", jonka hän selitti olevan jotain hyvää ja valmistetun, kuten hän luuli, mehiläisen vahasta. Kun viimeinen pisara oli juotu ja viimeinen kanelipala purtu, järjestyi seurue taaskin kuuntelemaan Filipin runoa —
"Vesipisarat pienet",
jonka hauskan runon hän oli lausunut joka lauantai niin kauas taaksepäin kuin he jaksoivat muistaa. Sen jälkeen sano Katy, että "juhlan" henkinen puoli oli loppunut, ja he ryhtyivät kaikki leikkimään "postivaunua", joka, huolimatta ahtaasta tilasta ja pään alituisesta kattoon iskemisestä, oli niin hauska, että yhteinen "voi, voi!" kuului teekellon kilistessä. Luulen että leivokset ja etikka olivat vieneet heidän ruokahalunsa, sillä ei yhdelläkään ollut nälkä. Izzie-täti hämmästyi suuresti nähdessään, miten välinpitämättömästi Dorry katseli ruokapöytää ja sanoi: "Hyh! ainoastaan luumuja, sokerikakkuja ja vasta paistettuja korppuja! Minä en välitä illallisesta."
"Mikä lasta vaivaa? Hän on varmaankin sairas", sanoi tohtori Carr, mutta Katy selitti:
"Ei, isä; ei hän ole kipeä — meillä on vain ollut juhlat ylisillä."
"Oliko teillä hauskaa?" kysyi isä, ja Izzie-täti huokasi syvään tyytymättömän näköisenä. Ja kaikki lapset vastasivat yhteen ääneen: "Erinomaisen hauskaa!"
VI LUKU
Läheiset ystävät
"Izzie-täti, saanko pyytää Imogen Clarkia meille vieraisille lauantaina?" kysyi Katy yhtäkkiä eräänä iltana.
"Kuka ihmeissä Imogen Clark on? En ole koskaan ennen kuullut sitä nimeä", vastasi täti.
"Oi, suloisin tyttö maailmassa! Hän on ollut rouva Knightin koulussa ainoastaan vähän aikaa, mutta me olemme paraat ystävät. Ja, Izzie-täti, hän on hyvin kaunis. Hänen kätensä ovat lumivalkeat, eikä tuota suuremmat. Hän on vyötäisiltä hoikempi kuin toiset koulutytöt, ja hän on herttainen ja niin kieltäytyvä ja epäitsekäs! Enkä luule, että hänellä on hauskaa kotonaan! Saanko pyytää häntä?"
"Kuinka sinä tiedät hänen olevan herttaisen ja kieltäytyvän, kun olet tuntenut hänet niin vähän aikaa?" kysyi Izzie-täti vastustavalla äänenpainolla.
"Voi, hän kertoo minulle kaikki! Me kävelemme aina yksissä välitunneilla. Tiedän paljon hänestä, ja hän on niin suloinen! Hänen isänsä oli ennen rikas, mutta nyt he ovat köyhiä, ja Imogenin kengät paikattiin viime talvena kaksi kertaa. Minä luulen, että hän on perheen kukkanen. Et voi ajatellakaan, kuinka minä rakastan häntä!" lopetti Katy tunteellisesta.
"Ei, en minä voi", sanoi Izzie-täti. "En ole voinut koskaan, Katy, käsittää sinun äkkipikaisia tuttavuuksiasi, enkä minä soisi sinun kutsuvan tuota Imogenia, vai mikä hänen nimensä olikaan, ennenkuin olen saanut joltakulta tiedustella hänestä."
Katy risti kätensä epätoivoissaan.
"Voi Izzie-täti!" huudahti hän, "Imogen tietää, että tulin sinulta kysymään, ja hän seisoo juuri nyt portilla ja odottaa, mitä sinä sanot. Ole hyvä, salli se vain tällä kertaa! Minua muuten niin hirveästi hävettäisi."
"No niin", sanoi Izzie-täti liikutettuna nähdessään onnettoman ilmeen Katyn kasvoilla, "jos sinä olet häntä jo pyytänyt, ei kai minun kieltoni mitään hyödytä. Mutta muistakin, Katy, tällaista ei saa enää toiste tapahtua. En tahdo, että sinä pidät tapanasi kutsua tyttöjä, ja sitten vasta tulet pyytämään minun lupaani. Isäsi ei tule olemaan tästä ollenkaan mielissään. Hän on hyvin tarkka siitä, kenen kanssa ystävyyttä solmit. Muistahan, millaiseksi rouva Spenser osottautui."
Katy parka! Hänen taipumuksensa ihastua vieraisiin ihmisiin saattoi hänet usein pulaan. Aina siitä asti, kun hän oppi kävelemään ja puhumaan, olivat Katyn "parhaat ystävät" olleet pilan aiheina perheen keskuudessa.
Isä koetti kerran pitää heistä luetteloa, mutta heidän lukunsa kasvoi niin, että hän epätoivoissaan jätti sen. Listalla oli ensiksi pieni irlantilainen tyttö, nimeltään Marianne O'Riley. Marianne asui erään kadun varrella, jota Katy kulki kouluun mennessään. Se ei ollut rouva Knightin koulu, vaan eräs valmistava koulu, jossa Dorry ja Hanna nyt kävivät. Mariannella oli tapana valmistaa voipiiraita äitinsä talon edustalla, ja Katy, joka oli noin viiden vuoden vanha, jäi usein häntä auttamaan. Yhteinen leipominen vei heidät niin lähelle toisiaan, että Katy päätti ottaa Mariannen omaksi pieneksi tytökseen ja kasvattaa hänet jossain turvallisessa piilopaikassa.
Cloverille hän puhui tästä suunnitelmastaan, muttei kenellekään muulle. Miellyttävä salaisuus mielessään molemmat lapset alkoivat säästää joka ilta vähän leivästään ja leivoksistaan. Täten kerääntyi vähitellen kasa korppuja ja muuta hyvää. He veivät ne kätköön ullakolle. He säästivät myöskin omenia, joita he olivat saaneet kahden viikon aikana. He valmistivat vuoteen isoon tyhjään laatikkoon, johon pantiin nukkien peitteet ja patjat leikkihuoneesta. Kun kaikki oli valmiina, kertoi Katy rakastetulle Mariannelle suunnitelmastaan, ja levollisena hän kehoitti Mariannea pakenemaan uuteen kotiinsa ja ottamaan sen haltuunsa.
"Emme kerro isälle emmekä äidille, ennenkuin hän on kasvanut suureksi", sanoi Katy Cloverille. "Sitten me viemme hänet alakertaan, ja sielläkös ihmettely syntyy! Älkäämme nimittäkö häntä Marianneksi. Se ei ole kaunis nimi. Antakaamme hänen nimekseen Susanna, Susanna Carr. Muista, Marianne, sinä et saa vastata, jos sanon sinua Marianneksi, vaan kun sanon Susanna."
"Kyllä, neiti", vastasi Marianne hyvin nöyrästi.
Koko päivän kaikki onnistui erinomaisesti. Susanna asui puulaatikossaan, söi kaikki omenat ja tuoreimmat leivokset ja oli iloinen. Molemmat tytöt menivät vuorotellen salaa leikkimään "Vauvan" kanssa, kuten he kutsuivat Mariannea, vaikka hän oli aika paljon Cloveria pitempi. Mutta kun ilta tuli, ja lastenhoitaja sai Katyn ja Cloverin ja kantoi heidät nukkumaan, alkoi neiti O'Riley pitää ullakkoa hirvittävänä paikkana. Tirkistellessään laatikostaan näki hän nurkassa mustia esineitä, joita hän ei muistellut päivällä nähneensä. Todellisuudessa ne olivat matka-arkkuja, harjoja ja pannuja, mutta pimeässä ne näyttivät aivan erilaisilta, isoilta ja hirvittäviltä. Pikku Marianne parka koetti sietää sitä mahdollisimman kauan, mutta kun vielä rottakin alkoi rapista seinässä aivan lähellä häntä, lannistui hänen rohkeutensa kokonaan, ja hän rupesi kirkumaan mitä kimakimmalla äänellä.
"Mitä se on?" sanoi tohtori Carr, joka oli juuri tullut sisälle ja oli menossa yläkertaan.
"Kuuluu niinkuin ääni tulisi ullakolta", sanoi rouva Carr (sillä tämä tapahtui ennen äidin kuolemaa). "Onkohan joku lapsista noussut vuoteeltaan ja kävellyt unissaan yläkertaan."
Ei, Katy ja Clover olivat paikoillaan lastenkamarissa. Sitten tohtori Carr otti kynttilän käteensä ja kiirehti ullakolle, jossa kirkuminen vain yltymistään yltyi. Kun hän saapui rappujen yläpäähän, lakkasi huuto. Hän katseli ympärilleen. Ensiksi hän ei nähnyt mitään, sitten ilmestyi pikkuinen pää ison puulaatikon reunalle ja surkea ääni nyyhkytti:
"Voi, neiti Katy, en todellakaan voi olla täällä kauempaa. Täällä on rottia."
"Kuka ihmeessä sinä olet?" kysyi tohtori hämmästyneenä.
"Minähän olen neiti Katyn ja neiti Cloverin vauva. Mutta minä en tahdo tämän kauempaa olla vauvana. Minä tahdon kotiin äidin luo."
Ja taas pienokaisparka korotti ääntään ja alkoi itkeä.
Luulen, ettei tohtori Carr ollut koskaan elämässään nauranut niin makeasti kuin silloin päästessään asian perille ja saadessaan tietää, että Katy ja Clover olivat ottaneet itselleen kasvatin. Mutta hän oli hyvin ystävällinen Susanna paralle ja kantoi hänet rappuja alas lastenkamariin. Vuoteessa toisten lasten vieressä Marianne pian unohti surunsa ja nukahti.
Pikku sisarukset hämmästyivät kovasti aamulla herättyään kun huomasivat Vauvan nukkuvan vierellään. Mutta heidän ilonsa muuttui pian kyyneleiksi. Aamiaisen jälkeen tohtori Carr vei Mariannen kotiin hänen äidillensä joka oli pelästynyt hirveästi hänen häviämisestään ja hän selitteli lapsille, että ullakkosuunnitelmasta oli kokonaan luovuttava. Suru oli suuri lastenkamarissa, mutta kun Marianne sai luvan käydä heillä silloin tällöin leikkimässä haihtui se vähitellen. Muutamia kuukausia tapahtuman jälkeen muutti O'Rileyn perhe Burnetista, ja siihen loppui Katyn ensimäinen ystävyys.
Seuraava tapaus oli vieläkin hullunkurisempi. Eräs omituinen tummaihoinen nainen asui aivan yksinään pienessä mökissä koulun lähellä. Hän oli vanha ja hyvin pahasisuinen. Naapurit kertoivat hänestä niin hirvittäviä juttuja, että lapset pelkäsivät kulkea hänen asuntonsa ohitse. Aina ennenkuin he sille kohdalle saapuivat he menivät toiselle puolelle katua. Näin he tekivät niin säännöllisesti, että ruohikkoon oli tallautunut polku. Mutta tämä pieni talo lumosi Katyn jollakin tavalla. Hänestä oli hauskaa pälyillä sen oven lähettyvillä, mutta hän oli kumminkin valmis juoksemaan tiehensä, jos mummo sattui ryntäämään ulos luudanvarsi kädessä. Kerran hän pyysi Santerilta ison kaalinpään ja pyöräytti sen mökin ovesta sisään. Vanha mummo näkyi pitävän siitä, ja sen jälkeen Katy aina ohi kulkiessaan pysähtyi puhuttelemaan häntä. Hän tuli niin rohkeaksi, että istuutui portaille katselemaan vanhan mummon työskentelyä. Se tuntui Katysta peloittavan hauskalta. Sehän oli aivankuin olisi istunut leijonan luolan suulla ja pelolla odottanut, milloin hänen majesteettinsa päähän pälkähtäisi hyökätä hänen kimppuunsa ja syödä hänet suuhunsa.
Sen jälkeen Katy ihastui erään saksalaisen kultasepän kaksoistyttäriin. He olivat jo aikuisia, ja heillä molemmilla oli aina yhtäläiset puvut. Heitä tuskin saattoi eroittaa toisistaan. He osasivat yhtä vähän englantia, ja kun Katy ei osannut sanaakaan saksaa, supistui heidän seurustelunsa hymyilyihin ja kukkavihkojen lahjoittamiseen, joita Katy antoi heille, milloin he vain kulkivat portin ohitse. Hän oli niin ujo, että hän, ojennettuaan kukkaset heille, heti juoksi tiehensä. Kaksoiset nähtävästi olivat mielissään tästä, sillä eräänä päivänä, kun Clover sattui katselemaan ikkunasta, näki hän heidän avaavan portin, kiinnittävän pienen käärön pensaaseen ja nopein askelin kiirehtivän pois. Tietysti hän heti huusi Katyä, ja molemmat lapset riensivät katsomaan, mitä käärö sisälsi. Siinä oli hilkka — kaunis sinisestä silkistä tehty nuken hilkka, tekokukilla koristettu. Siihen oli kiinnitetty paperilippu, jolle oli omituisella ulkolaisella käsialalla kirjoitettu seuraavat sanat:
"Pienelle kiltille tytölle, joka niin ystävällisesti antoi meille kukkasia."
Saatatte itse päättää, olivatko Katy ja Clover mielissään vai eivätkö.
Tämä tapahtui Katyn ollessa kuusivuotias. En voi sanoa, kuinka monta ystävää Katylla sen jälkeen oli ollut. Eräs konesiivooja ja eräs höyrylaivan kapteeni kuuluivat niihin. Samoin myös rouva Sawyerin keittäjä, miellyttävä vanha vaimo, joka opetti Katyä keittämään ja neuvoi häntä valmistamaan munakastiketta ja sokerikakkua. Eräs sievä ja hyvin puettu hattuompelija oli yksi heistä, ja häntä Katy itsepintaisesti nimitti Estelle-serkuksi Izzie-tädin suureksi harmiksi! Ystäviin kuului myöskin eräs kaupungin vankilassa oleva rosvo, jonka ikkunan alla Katy seisoskeli mitä surkeimmalla äänellä sanoen: "Minun käy teitä niin sääli, mies-parka! Onko teillä minun kokoistani pientä tyttöä?" Miehellä oli nuoranpätkä, jonka hän laski ikkunasta. Katy sitoi ruusunnuppuja ja kirsikoita nuoraan, ja rosvo veti ne ylös. Se oli niin mielenkiintoista, että Katy tunsi suurta surua, kun mies vietiin valtionvankilaan.
Sitten seurasi lyhyt ystävyyden aika Cornelia Perhamin kanssa, joka oli miellyttävä ja hyväluontoinen tyttö ja jonka isä oli hedelmäkauppias. Pahoin pelkään, että ystävyyden aiheutti Katyn mieltymys luumuihin ja viinirypäleisiin. Oli erinomaisen hupaista mennä Cornelian kanssa hänen isänsä puotiin ja avauttaa kokonaisia rusina- ja viikunalaatikoita ja kulkea hissillä ylös ja alas niin usein kuin halutti. Mutta kaikista Katyn omituisista tuttavuuksista oli tädin mainitsema rouva Spenser sittenkin merkillisin.
Rouva Spenser oli salaperäinen henkilö, jota ei kukaan koskaan nähnyt. Hänen miehensä oli kaunis, mutta ilkeän näköinen. Hän oli saapunut tuntemattomalta seudulta ja vuokrannut pienen talon Burnetissa. Hänellä ei näkynyt olevan mitään erikoista tointa, ja hän oli poissa sangen paljon. Hänen vaimonsa sanottiin olevan sairaan, ja kun ihmiset puhuivat miehestä, pudistelivat he päätään ja ihmettelivät, miten vaimo parka yksin tuli toimeen kotona, kun hänen miehensä oli melkein aina poissa.
Katy oli liian nuori ymmärtämään kuiskutuksia tai syitä, miksi ihmiset eivät voineet ajatella hyvää herra Spenseristä. Juttu, joka kertoi suletusta ovesta ja naisesta, jota ei kukaan nähnyt, kiinnitti suuresti Katyn mieltä. Hän seisahtui kurkistelemaan ikkunoista, ihmetellen mitä sisällä mahtoi tapahtua, ja vihdoin hänestä tuntui, että hänen täytyi saada se tietää. Sen vuoksi hän eräänä päivänä otti mukaansa kukkia ja lempinukkensa Viktorian ja marssi rohkeasti Spenserin pihalle.
Hän koputti pääovelle, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Sitten hän taas kolkutti. Ei vieläkään kuulunut mitään. Hän koetti ovea, se oli lukittu. Asettaen Viktorian olkapäälleen hän tallusteli rakennuksen pihapuolelle. Kun hän kulki sivuoven ohi, huomasi hän sen olevan vähän raollaan. Hän kolkutti kolmannen kerran, ja kun ketään ei ilmestynyt, hän astui sisälle, ja kulettuaan pienen eteisen läpi hän alkoi koputtaa kaikille sisäoville.
Talossa ei näyttänyt olevan ainoatakaan ihmistä. Katy kurkisti ensin keittiöön. Se oli tyhjä ja autio. Kaikellaisia astioita oli siellä täällä. Takassa ei ollut tulta. Arkihuone ei ollut sen parempi. Herra Spenserin saappaat olivat keskellä lattiaa. Pesemättömiä laseja oli pöydällä. Uunin reunalla oli iso kuppi, jossa oli lihaa ja luita. Tomua oli paksulta joka paikassa, ja koko huone näytti siltä, kuin ei siinä ainakaan vuoteen olisi asuttu.
Katy koetti muita ovia, jotka kaikki olivat lukitut, ja sitten hän meni yläkertaan. Kun hän seisoi ylimmällä portaalla pidellen kukkasiaan ja vähän epätoivoisena siitä, mitä hänen olisi tehtävä, kuului vieno ääni makuuhuoneesta:
"Kuka siellä?"
Se oli rouva Spenser. Hän oli vuoteessaan, joka oli niin epäjärjestyksessä, ettei se näyttänyt sinä aamuna korjatulta. Huone oli siivoomaton, kuten kaikki muukin talossa, ja rouva Spenserin yöpuku ja yöhilkka eivät olleet suinkaan puhtaat, mutta hänen kasvonsa olivat suloiset, ja kaunis kihara tukka valui tyynylle. Hän näytti olevan hyvin sairas, ja Katy sääli häntä enemmän kuin ketään muuta maailmassa.
"Kuka sinä olet, lapsi?" kysyi rouva Spenser.
"Olen tohtori Carrin pikku tyttö", sanoi Katy mennen sairaan vuoteen luo. "Tulin tuomaan teille vähän kukkasia." Ja hän asetti kimpun likaiselle hurstille.
Rouva Spenser näytti pitävän kukista. Hän nosti ne ja haisteli niitä pitkän aikaa äänetönnä.
"Mutta miten pääsit sisälle?" sanoi hän vihdoin.
"Ovi oli auki", sopersi Katy, joka alkoi pelätä omaa uskaliaisuuttaan, "ja kuulin sanottavan, että te olette sairas, niin ajattelin, että ehkä olisi mieleenne, jos tulisin teitä tervehtimään."
"Sinä olet ystävällinen pikku tyttö", sanoi rouva Spenser ja suuteli häntä.
Sen jälkeen Katy kävi joka päivä häntä tervehtimässä. Joskus rouva Spenser oli jalkeilla ja liikkui vähän, mutta useimmiten hän oli pitkällään, ja Katy istui hänen vuoteensa vieressä. Huoneet eivät koskaan näyttäneet yhtään siistimmiltä kuin hänen ensi kerran siellä käydessään. Vähän tutustuttuaan Katy kampasi rouva Spenserin tukan ja pesi hänen kasvonsa pyyheliinan nurkalla.
Luulen, että Katyn käynnit lohduttivat vaimo parkaa, joka oli hyvin sairas ja yksinään. Joskus, kun hän voi paremmin, hän kertoi Katylle ajasta, jolloin hän oli pikku tyttönen ja asui vanhempiensa kotona. Mutta hän ei puhunut koskaan herra Spenseristä, ja Katy näki miehen ainoastaan kerran, jolloin hän niin pelästyi, ettei hän uskaltanut mennä talon lähelle moneen päivään. Kerran Cecy kertoi hänelle, että herra Spenser oli mennyt laukkuineen kyytihevosella jonnekin; silloin Katy taas uskalsi mennä rouva Spenserin luo, joka itki nähdessään hänet.
"Luulin ettet enää koskaan tulisi", sanoi hän.
Katy oli sekä liikutettu että mielissään kuullessaan, että häntä oli kaivattu, ja sen jälkeen hän ei yhtenäkään päivänä ollut käymättä. Aina hän vei mukanaan kauneimmat kukat, jotka hän löysi, ja jos hän sattui saamaan erikoisen hyvän persikan tai viinirypäletertun, säästi hän sen rouva Spenserille.
Izzie-täti oli hyvin huolissaan tästä kaikesta, mutta tohtori Carr ei tahtonut sekaantua asiaan. Hän sanoi sen olevan sellaisen tapauksen, jolle aikuiset eivät voineet mitään, ja jos Katy saattoi lohduttaa vaimo parkaa, oli hän siitä iloinen. Katy oli myöskin iloinen, ja siellä käynnit tekivät yhtä paljon hyvää hänelle kuin rouva Spenserillekin, sillä säälintunne sairasta vaimoa kohtaan teki hänet hellemmäksi ja kärsivällisemmäksi, kuin hän koskaan ennen oli ollut.
Eräänä päivänä hän tavallisuuden mukaan poikkesi sinne koulusta tullessaan. Hän koetti sivuovea — se oli sulettu, pihanpuoleinen ovikin oli lukittu. Kaikki ikkunat olivat tarkalleen verhotut. Se oli sangen hämmästyttävää. Kun hän seisoi pihalla, pisti eräs nainen päänsä viereisen talon ikkunasta.
"Ei maksa vaivaa koputtaa", sanoi hän, "kaikki ihmiset ovat lähteneet talosta!"
"Lähteneet, mihinkä?" kysyi Katy.
"Kukaan ei sitä tiedä", sanoi nainen. "Mies tuli takaisin keskiyöllä, ja tänä aamuna ennen päivänkoittoa ajoivat tavarakärryt ovelle, hän asetti matkakapineet ja sairaan vaimonsa niihin ja ajoi tiehensä. Paitsi sinua, on moni muukin käynyt kolkuttamassa. Mutta herra Pudgettilla on avaimet, eikä kukaan pääse sisälle kysymättä häneltä."
Se oli totta. Rouva Spenser oli poissa, eikä Katy enää koskaan nähnyt häntä. Muutamien päivien perästä levisi huhu, että herra Spenser oli hyvin huono mies ja että hän oli tehnyt väärää rahaa. Poliisit etsivät häntä vangitakseen hänet, ja sentähden hän oli tullut asuntoonsa sellaisella kiireellä ja vienyt sairaan vaimo paran mukanaan. Kuultuaan tapauksesta itki Izzie-täti harmista. Hänen mielestään oli häpeällistä, että Katy oli käynyt vieraisilla vääränrahantekijän perheessä. Mutta tohtori Carr nauroi vain. Hän sanoi Izzie-tädille, ettei hänen mielestään sellainen rikos ollut tarttuvaa laatua, ja mitä tulee rouva Spenseriin, kävi hänen häntä kovasti sääliksi. Mutta Izzie-täti ei saattanut hillitä itseään, ja aina ollessaan pahalla tuulella mainitsi hän tapahtuman, vaikka siitä oli kulunut niin pitkä aika, että useimmat ihmiset olivat unohtaneet sen, ja Filip ja Hanna olivat lakanneet leikkimästä "herra Spenserin vangitsemista", joka kotvan aikaa oli ollut heidän lempileikkinään.
Katy oli aina hyvin pahoillaan, kun Izzie-täti puhui tylysti hänen sairaasta ystävä parastaan. Hänen silmänsä olivat nytkin kyynelissä, kun hän astui portille, ja hän näytti niin totiselta, että Imogen Clark, joka seisoi siinä häntä odottamassa, risti kätensä ja sanoi:
"Ah, huomaan! Ylimysmielinen tätisi kieltää!"
Imogenin oikea nimi oli Elisabet. Hän oli sievä tyttö tunteellisine, ulkonevine huulineen. Hänellä oli ruskea kiiltotukka ja kummallakin poskella oli pieni kihara. Olisi luullut, että ne olivat kiinnitetyt liimalla tai neuloilla, sillä ne eivät koskaan liikahtaneet, vaikka hän olisi nauranut ja pudistanut päätään kuinka paljon tahansa. Imogen oli luonnostaan iloinen tyttö, mutta hän oli lukenut niin paljon romaaneja, että hänen päänsä oli aivan pyörällä. Se kai osaltaan miellytti Katya, joka ihaili kertomuksia, ja hänen mielestään Imogen oli todellinen romaanisankaritar.
"Voi ei, ei hän kiellä", vastasi Katy saattaen tuskin olla nauramatta sille ajatukselle, että Izzie-tätiä sanottiin ylimysmieliseksi sukulaiseksi. "Hän sanoi, että hän on hyvin iloi — —." Sitä sanoessaan Katyn omatunto soimasi häntä ja lause loppui epäselvään muminaan. "Siis sinä tulet, etkös tulekin, ystäväni? Minä olen niin iloinen!"
"Ja minä!" sanoi Imogen kohottaen silmiään teatterimaisesti.
Siitä hetkestä aina viikon loppuun asti lapset eivät puhuneet muusta kuin Imogenin vierailusta ja kaikesta siitä hauskasta, jota heillä tulisi olemaan. Lauantaiaamuna ennen aamiaista Katy ja Clover rakensivat kauniin lehtimajan parsanoksista puun alle. Kaikki lelut järjestettiin sinne. Debby paistoi heille kanelileivoksia, kissalla oli punertava silkkinauha kaulassa, ja nuket ja pikeri olivat paraissa pukimissaan.
Noin puoli kymmenen saapui Imogen. Hänen pukunsa oli taivaansinistä hienoa villakangasta, ja siinä oli matala kaulus ja lyhyet hihat. Hänellä oli korallihelmiä tukassa, valkeat silkkikengät ja keltaiset käsineet. Kengät ja käsineet olivat aivan likaiset, ja puku oli vanha ja paikattu. Mutta koko asu teki niin hienon vaikutuksen, että lapset, jotka olivat pumpulisissa leikkipuvuissaan ja valkeissa esiliinoissaan, olivat aivan haltioissaan nähdessään vieraansa.
"Oi, Imogen, sinähän olet niinkuin jokin sadun nuori, hieno nainen!" sanoi vaatimaton Katy. Sen kuultuaan Imogen pudisteli päätään ja kahisutti hamettaan vieläkin enemmän kuin ennen.
Tavalla tai toisella tämä hieno puku näytti tuottavan Imogenille hienot tavat, aivan toisellaiset kuin hänellä oli jokapäiväisissä oloissa. Niinkuin tiedätte, käyttäytyvät muutamat ihmiset eri tavalla vieraisilla ollessaan. Olisi melkein saattanut luulla, että tämä oli toinen Imogen, jota tavallisesti pidettiin laatikossa ja otettiin esille sunnuntaisin ja suurina juhlina. Hän pyörähteli varpaillaan, hymyili teeskennellen ja soperteli. Katseli kuvaansa peilistä ja oli kuin hyvin kopeileva aikuinen. Kun Izzie-täti puhutteli häntä, liehakoitsi hän ja käyttäytyi niin merkillisesti, että Cloveria melkein nauratti. Ja Katykin, joka ei saattanut huomata mitään pahaa ihmisissä, joita hän rakasti, oli iloinen saadessaan viedä hänet leikkihuoneeseen.
"Tule, mennään lehtimajaan", sanoi hän kietoen käsivartensa sinisen puvun vyötäisille.
"Lehtimajaan!" huudahti Imogen. "Kuinka ihanaa!" Mutta kun he saapuivat parsanoksien luo, muuttuivat hänen kasvonsa.
"Mutta eihän siinä ole kattoa, ei tornia eikä suihkulähdettä!" sanoi hän.
"No ei, eihän toki", sanoi Clover tuijottaen, "mehän teimme sen itse."
"Oh!" sanoi Imogen. Hän oli huomattavasti pettynyt. Katy ja Clover olivat loukkaantuneet, mutta kun heidän vieraansa ei välittänyt lehtimajasta, koettivat he miettiä jotain muuta.
"Menkäämme aitan ylisille", sanoivat he.
Ja niin he kaikki yhdessä menivät pihan poikki. Imogen tipsutteli sievästi valkeissa silkkikengissään, mutta nähtyään naulaisen pystyhirren hän kirkaisi.
"Voi, ei sinne ylös, ystäväni, ei sinne!" huusi hän, "ei koskaan, ei koskaan!"
"Voi, koetahan edes! Sinne on niin helppo päästä, että oikein", pyyteli Katy, kulkien ylös ja alas monet kerrat perätysten näyttääkseen, kuinka helppoa se oli. Mutta Imogen oli taipumaton.
"Älä pyydäkään minua", sanoi hän teeskennellen, "minun hermoni eivät koskaan kestä sellaista! Ja sitäpaitsi — pukuni!"
"Kuka sinun käski pukeutua siihen?" sanoi Filip, joka oli suorapuheinen lapsi ja taipuvainen kyselemään. Hanna kuiskasi Dorrylle: "Hän on hyvin tuhma tyttö. Lähtekäämme jonnekin muualle omin joukoin leikkimään."
Ja niin pienokaiset yksitellen hiipivät tiehensä jättäen Katyn ja Cloverin kahden huvittamaan vierastaan. He ottivat nukkensa esille, mutta Imogen ei välittänyt niistä. Sitten he ehdoittivat, että he istuisivat varjoon ja kilpailisivat vuorotellen lausumalla runoja, josta leikistä he paljon pitivät. Mutta Imogen sanoi, että vaikkakin hän ihaili runoutta, ei hän koskaan saattanut muistaa niitä ulkoa. Viimein he menivät puutarhaan, jossa Imogen söi paljon luumuja ja raakoja omenia ja näytti nauttivan siitä. Mutta kun hän ei enää jaksanut syödä, valtasi ääretön ikävä seurueen. Vihdoin Imogen sanoi:
"Ettekö koskaan istu vierashuoneessa?"
"Niin, missä?" kysyi Clover.
"Vierashuoneessa", toisti Imogen.
"Oh, hän tarkoittaa seurusteluhuonetta!" huudahti Katy. "Me olemme siellä ainoastaan silloin, kun Izzie-tädillä on vieraita. Siellä on aivan pimeää ja ikävää, ymmärräthän. Sitä paitsi on paljon hauskempaa olla ulkona. Eikö sinustakin tunnu siltä?"
"Kyllä joskus", vastasi Imogen epäilevästi, "mutta minusta olisi hauskaa mennä sinne nyt istumaan vähäksi aikaa. Päätäni kivistää hirveästi tästä kauheasta auringonpaisteesta."
Katy oli aivan päästä pyörällä, kun hän ei tiennyt, mitä tehdä. He kävivät tuskin koskaan seurusteluhuoneessa, jota Izzie-täti piti pyhänä paikkana. Tomun välttämiseksi hän piti karttuunipeitteitä tuoleille levitettyinä eikä koskaan nostanut laskuverhoja, ettei kärpäsiä pääsisi sisälle. Ajatelkaa, lapset menisivät istumaan sinne tomuisine kenkineen! Toiselta puolen Katyn luontainen kohteliaisuus pani hänet koville, kun hänen täytyisi vieraaltaan kieltää, mitä tämä pyysi. Sitä paitsi olisi kauheaa ajatella Imogenin kotonaan kertovan: "Katy Carr ei saa edes silloinkaan istua parhaassa huoneessa, kun hänellä on vieraita!" Vapisevin sydämin hän osoitti tien seurusteluhuoneeseen. Hän ei uskaltanut kohottaa verhoja, joten huone näytti hyvin pimeältä. Hän saattoi juuri eroittaa Imogenin vartalon hänen sohvalla istuessaan ja Cloverin rauhattomasti pyörivän pianotuolilla. Koko ajan hän kuunteli, tulisiko Izzie-täti, ja seurusteluhuone oli hänestä peräti ikävä paikka, ei puoleksikaan niin hauska kuin parsalehto, jossa tunsi olevansa täysin turvassa.
Mutta Imogen, joka ensi kerran näytti olevan tyytyväinen, alkoi puhella. Hän puhui itsestään. Ihmeellisiä juttuja hän kertoi kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut. Kaikilla "Kirjalan" nuorilla naisilla ei yhteensä ollut koskaan ollut merkillisempiä seikkailuja. Vähitellen Katy ja Clover tulivat niin huvitetuiksi, että he ryömivät paikoiltaan sohvan luo suu auki kuunnellen kertomuksia. Katy alkoi kuulostaa Izzie-tädin tuloa. Samassa huoneen ovi lennähti auki, mutta hän ei huomannut sitä. Hän ei kuullut pääovea sulettavan, kun isä tuli kotiin päivälliselle. Tohtori Carr, joka pysähtyi eteiseen silmäilemään sanomalehtiä, kuuli kimakan äänen puhuvan seurusteluhuoneessa. Ensin hän sitä tuskin ollenkaan kuunteli, mutta sitten tunkeutuivat nämä sanat hänen korviinsa:
"Oi, tytöt, se oli suloista, vallan ihanaa! Luulin että olin kaunis, sillä olin kokonaan valkeissa, hiukseni valuivat vapaina, yksi ainoa ruusu, näethän, tässä päälaella. Ja hän nojasi ylitseni sanoen matalalla äänellä: 'Neiti, minä olen rosvo, mutta tunnen kauneuden lumousvoiman. Te olette vapaa!'"
Tohtori Carr työnsi ovea vähän enemmän auki. Ei näkynyt muuta kuin muutamia epäselviä hahmoja, mutta hän kuuli Katyn innostuneen äänen sanovan:
"Oi, jatka, jatka! Mitä tapahtui sitten?"
"Kenen ihmeissä ovat lapset kulettaneet seurusteluhuoneeseen?" kysyi tohtori Carr Izzie-tädiltä, jonka hän löysi ruokailuhuoneesta.
"Vierashuoneeseen!" huudahti neiti Izzie vihaisesti. "No, mutta minkätähden he siellä ovat?" Sitten mennen ovelle hän huusi: "Lapset, mitä te vierashuoneessa teette? Tulkaa heti pois! Luulin teidän leikkivän ulkona."
"Imogenin päätä kivisti", sopersi Katy. Kaikki kolme tyttöä tulivat eteiseen. Clover ja Katy pelästyneinä ja rosvon lumooja alakuloisena.
"Voi", sanoi Izzie-täti äreällä äänellä, "se on ikävää kuulla. Ehkä se on keltatautia. Tahtoisitteko kanverttia tai jotain muuta?"
"Ei, kiitos!" vastasi Imogen nöyrästi. Mutta jälkeenpäin hän kuiskasi
Katylle:
"Minusta tätisi ei ole oikein miellyttävä. Hän on kuin Jakkima, se hirveä vanha mummo, josta kerroin ja joka asui rosvon luolassa ja valmisti hänelle ruokaa."
"Mielestäni et ole olenkaan kohtelias sanoessasi minulle niin", vastasi Katy tästä puheesta hyvin suuttuneena.
"Ah, vähät siitä, ystäväni, älä ota sitä niin sydämellesi!" vastasi Imogen viehättävästi. "Näethän, emme voi sille mitään, että meillä on sukulaisia, jotka eivät ole hauskoja."
Nähtävästi ei tämä vierailu ollenkaan onnistunut. Isä oli hyvin kohtelias Imogenille päivällispöydässä, mutta tarkasteli häntä kovasti, ja Katy huomasi hänen silmissään hullunkurisen ilmeen, josta hän ei pitänyt. Isällä oli hyvin veitikkamaiset silmät. Ne näkivät kaikki, ja joskus ne näyttivät puhuvan yhtä selvää kieltä kuin hänen suunsakin. Katyn mieltä alkoi painostaa. Jälkeenpäin hän tunnusti, ettei hän mitenkään olisi jaksanut sitä iltapäivää, ellei hän pari kertaa olisi juossut yläkertaan ja lohdutellut itseään lukemalla "Rosamundaa."
"Etkö ole iloinen, että hän meni?" kuiskasi Clover, kun he seisoivat portilla yhdessä katsellen Imogenia, joka asteli katua pitkin kotiinsa.
"Voi, Clover, kuinka sinä saatat!" sanoi Katy. Mutta hän syleili
Cloveria kovasti, ja luulen, että hän sydämessään oli iloinen.
"Katy", sanoi isä seuraavana päivänä, "sinähän astuit huoneeseen aivan kuin uusi ystäväsi, neiti Clark."
"Mitenkä? En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", vastasi Katy punastuen kovasti.
"Näin", sanoi tohtori Carr, ja hän nousi kohottaen olkapäitään, ojentaen kyynärpäitään ja tipsutteli muutamia teeskenneltyjä askelia huoneen poikki. Katy ei saattanut olla nauramatta, se oli niin hullunkurista ja aivan Imogenin tapaista. Sitten isä istuutui ja veti hänet viereensä. "Katy kulta", sanoi hän, "sinä olet helläsydäminen lapsi, ja minä olen iloinen siitä. Mutta on olemassa sellaista, mikä poistaa rakkauden. Minä en kiintynyt tuohon eiliseen pikku tyttöön ollenkaan. Miksi sinä pidät hänestä niin paljon?"
"Minä en pitänyt hänestä paljon eilen", mumisi Katy vastenmielisesti.
"Hän on koulussa paljoa miellyttävämpi, joskus."
"Hauskaa kuulla sitä", sanoi hänen isänsä. "Sillä minusta olisi sangen ikävää, jos sinä todellakin ihailisit sellaisia rumia tapoja. Ja mitä loruja kuulin hänen kertovan teille 'rosvoista'?"
"Se oli tot—", alkoi Katy. Silloin hän huomasi isänsä silmäyksen, ja hän puri huultaan, sillä tuo silmäys näytti hyvin hullunkuriselta. "Niin", jatkoi hän nauraen, "luulen ettei se todellakaan aivan kaikki ollut totta, mutta se oli niin hauskaa, isä, vaikkakin se oli keksittyä. Ja Imogen on niin hyvänluontoinen kuin olla voi. Kaikki tytöt pitävät hänestä."
"Keksityt jutut ovat sangen hyviä", sanoi isä, "niin kauan kun niitä ei tehdä uskottaviksi. Kun niin tehdään, tuntuu minusta kuin kertominen olisi liian lähellä vilppiä ollakseen hauskaa tai hyödyllistä. Jos olisin sinun sijassasi, Katy, olisin vähän arka solmimaan ikuista ystävyyttä neiti Clarkin kanssa. Hän saattaa olla hyväntahtoinen, kuten sanot, mutta luulen, että kahden tai kolmen vuoden perästä hän ei näytä sinusta niin miellyttävältä kuin nyt. Suutele minua, lapsi, ja juokse tiehesi, sillä Santeri on jo tuolla kärryineen."
VII LUKU
Helena-serkun vierailu
Eräänä heinäkuun iltapäivänä kulki pieni joukkue koulutyttöjä yksissä kotiin. Kun he lähestyivät tohtori Carrin porttia, huudahti Maria Fiske, nähdessään sievän kukkakimpun keskellä katukäytävää:
"Voi, katsokaahan, mitä joku on tuohon pudottanut! Minä tahdon ottaa sen." Hän kumartui nostamaan sitä. Mutta juuri kun hänen sormensa koskettivat varsia, alkoi kimppu liikkua kuin taikavoimalla. Hämmästyen tarttui Maria siihen. Kimppu liikkui yhä nopeammin ja hävisi portin alle, jolla välin naurun tirskumista kuului pensasaidan toiselta puolen.
"Näittekö sitä?" huusi Maria, "kukat juoksivat pois itsestään."
"Joutavia", sanoi Katy, "ne ovat noiden vallattomien lasten vehkeitä." Sitten avattuaan portin huusi hän: "Hanna ja Dorry, tulkaa esille!"
Mutta kukaan ei vastannut, eikä ketään näkynyt. Kukkavihkonen vain oli käytävällä, ja otettuaan sen Katy näytti tytöille pitkän mustan rihman, joka oli sidottu varsiin.
"Se on Hannan lempikuje", sanoi hän. "Hän ja Dorry aina sitovat kukkakimppuja ja asettavat niitä teille kiusatakseen ihmisiä. Tässä, Maria, ota ne, jos tahdot, vaikkei mielestäni Hannan aisti kimppujen sitomisessa ole oikein hyvä."
"Eikö ole suloista, että lupa-aika on käsissä?" sanoi eräs isoista tytöistä. "Mitä te kaikki aiotte tehdä? Me menemme meren rannikolle."
"Isä lupasi lähteä Susien ja minun kanssani Niagaralle" sanoi Maria.
"Minä aion mennä tätini luo vieraisille", sanoi Alice Blair. "Hän asuu hyvin ihanalla seudulla maalla, ja siellä on lammikko, ja Tom-serkkuni on luvannut viedä minut soutelemaan. Mitä sinä aiot tehdä?"
"Oh, en tiedä, leikin ja pidän hauskaa", vastasi Katy heittäen kirjalaukkunsa ilmaan ja taas ottaen sen kiinni. Mutta toiset tytöt eivät näyttäneet pitävän sitä ollenkaan hauskana ja näyttivät olevan ikävissään hänen puolestaan. Silloin Katy tunsi, ettei hänen lupa-aikansa tulisi olemaan yhtä hauska kuin toisten.
"Minä toivon, että isä veisi meidätkin jonnekin", sanoi hän Cloverille, kun he kävelivät hiekkapolkua pitkin. "Kaikkien muiden tyttöjen isät tekevät niin."
"Hänellä on liian paljon työtä", vastasi Clover, "sitäpaitsi luulen, ettei toisilla tytöillä ole puoleksikaan niin hauskaa kuin meillä. Ellen Robbins sanoi, että hän antaisi miljoonan dollaria, jos saisi vain leikkiä niin hauskojen veljien ja sisarien kanssa kuin meillä on. Ja niinkuin tiedät, Marialla ja Susiella on hirveän ikävää, vaikka he saavatkin paljon matkustaa. Rouva Fiske on kaikessa niin turhan tarkka. Aina hän sanoo: 'Et saa.' Eikä heillä ole pihaa talonsa ympärillä eikä muutakaan. Minä en tahtoisi vaihtaa."
"Enkä minä", sanoi Katy ilostuen näistä viisaista sanoista. "Oi, eikös ole suloista ajatella, ettei ole koulua huomenna? Lupa-ajat ovat mainioita!" ja hän heitti laukkunsa taas ilmaan. Se putosi helisten maahan.
"Kas niin, nyt särit kivitaulusi", sanoi Clover.
"Siitä ei väliä, en tarvitse sitä kahdeksaan viikkoon", vastasi Katy huolettomasti heidän portaita ylös juostessaan.
He työnsivät pääoven auki, kiiruhtivat yläkertaan huutaen: "Eläköön! eläköön! lupa on alkanut! Izzie-täti, lupa on alkanut!" Sitten he pysähtyivät, sillä katso! yläeteisessä oli kaikki mullin-mallin. Vierashuoneesta kuului liikettä ja romuttamista. Pöydät ja tuolit olivat hajallaan, ja pieni vuode, joka näytti olevan kuin itsestään matkalle lähdössä, oli pysähtynyt portaitten yläpäähän sulkien tien.
"Mitä ihmettä!" sanoi Katy koettaen mennä ohi. "Mitähän tämä merkitseekään! Oh, tuolla on Izzie-täti! Izzie-täti, kuka tulee? Minkätähden siirrätte huonekalut sinikamarista?"
"No siunatkoon! sinäkö se olet?" vastasi Izzie-täti, joka näytti olevan hyvin palavissaan ja hermostunut. "No, lapset, ei ole teidän tarpeellista seistä ja kysellä siinä, minulla ei ole aikaa vastata. Anna sen vuoteen olla rauhassa, Katy, työnnät sen vielä seinään. Kas niin, johan minä sanoin sinulle!" kun Katy oli kärsimättömän näköinen, "johan sinä olet puhkaissut seinäpaperin. Mikä ikävä lapsi sinä oletkaan! Menkää heti alakertaan te molemmat ja älkääkä tulko tänne ennenkuin teenjuonin jälkeen. Minulla on paljon tehtävää siihen asti."
"Sanokaahan toki meille, mitä tulee tapahtumaan, niin me menemme", huusivat lapset.
"Teidän serkkunne Helena tulee vierailemaan meille", sanoi neiti
Izzie lyhyesti ja hävisi sinikamariin.
Sepä oli uutinen! Katy ja Clover juoksivat alakertaan hyvin innostuneina, ja vähän neuvoteltuaan he vetäytyivät ylisille levossa ja rauhassa puhelemaan siitä. Helena-serkku tulossa! Se tuntui yhtä ihmeelliseltä, kuin jos itse Viktoria kuningatar kultakruunuineen ja kaikkineen olisi tarjoutunut tulemaan heille teelle. Tai niinkuin joku kertomussankari, esim. "Robinson Crusoe", olisi ajautunut matka-arkkuineen tänne ja ilmoittanut jäävänsä heille viikoksi. Lasten mielikuvituksessa Helena-serkku oli yhtä mieltäkiinnittävä ja epätodellinen kuin mikä satumainen henkilö tahansa — Tuhkimus, Siniparta tai itse Punahilkka. Heidän ajatuksissaan hänen nimensä ja pyhäkoulukirjan henkilöt olivat sulautuneet yhteen, sillä Helena-serkku oli hyvin, hyvin hyvä.
Ei yksikään heistä ollut koskaan nähnyt häntä. Filip sanoi, ettei hänellä varmaankaan ollut jalkoja, koska kerrottiin, että hän ei koskaan poistunut kotoaan, vaan oli aina vain sohvalla pitkällään. Mutta toiset tiesivät sanoa, että se johtui hänen sairaudestansa. Isä kävi aina kahdesti vuodessa tervehtimässä häntä, ja hän kertoi mielellään Helenasta lapsilleen, miten suloinen ja kärsivällinen hän on ja kuinka kauniissa huoneessa hän asuu. Katy ja Clover olivat kauan aikaa leikkineet "Helena-serkkua," jotta he nyt olivat sekä peloissaan että iloissaan jo paljaasta ajatuksesta, että saisivat nähdä todellisen Helenan.
"Luuletko, että hän tahtoo meidän koko ajan lukemaan hengellisiä lauluja itselleen?" kysyi Clover.
"Ei koko aikaa", vastasi Katy, "sillä näethän, hän väsyy, ja hänen on nukuttava iltapäivisin. Ja sitten hän tietystikin lukee paljon raamattua. Voi, sisko kulta, kuinka hiljaa meidän onkaan oltava! Kuinkahan kauan hän aikoo viipyä?"
"Minkä näköisen luulet hänen olevan?" jatkoi Clover.
"Jotenkin rouva Sherwoodin 'Luncyn' näköinen. Luulen että hänellä on siniset silmät, kihara tukka ja pitkä suora nenä. Ja hän pitää kätensä aina ristissä, hän on puettu röyhelöreunaiseen viittaan, loikoo sohvalla aivan hiljaa eikä hymyile koskaan, vaan on hyvin kärsivällisen näköinen. Clover, meidän on otettava kengät jaloistamme eteisessä ja mentävä yläkertaan sukkasiltamme, jottemme tuottaisi yhtään kolinaa niin kauan, kun hän on meillä."
"Mutta siitähän tulee hullunkurista", tirskui Clover, ja hänen pienet totiset kasvonsa kirkastuivat, kun hän ajatteli sellaista vaihtelua virsien jälkeen.
Aika näytti kuluvan hyvin hitaasti seuraavaan iltapäivään, jolloin Helena-serkkua odotettiin tulevaksi. Izzie-täti, joka oli hyvin levoton, antoi lapsille paljon määräyksiä, kuinka tuli käyttäytyä. Heidän tuli tehdä sitä ja tätä eikä tehdä muuta. Dorry sanoi vihdoin, että hän toivoisi Helena-serkun pysyvän kotonaan. Clover ja Elsie, jotka olivat itsekseen ajatelleet melkein samaa, olivat iloisia kuullessaan, että hän oli matkalla kylpylaitokseen ja viipyisi heillä ainoastaan neljä päivää.
Kello oli viisi iltapäivällä. He istuivat kaikki portailla odottamassa vaunujen saapumista. Vihdoinkin ne ajoivat oven eteen. Isä istui ajurin istuimella. Hän kehoitti lapsia siirtymään syrjemmälle. Sen tehtyään hän auttoi vaunuista hauskan näköistä nuorta naista, jonka Izzie-täti sanoi olevan Helena-serkun hoitajan, ja sitten hän kantoi Helena-serkun varovaisesti sisälle.
"Voi siinähän ovat ne pikku tiput", olivat ensimäiset sanat, jotka lapset häneltä kuulivat, ja ne lausuttiin niin ilosella ja miellyttävällä äänellä. "Laskekaa minut johonkin, setä. Tahdon niin mielelläni nähdä lapset!"
Sitten isä laski Helenan eteisen sohvalle. Hoitaja toi tyynyn, ja kun Helena-serkku oli päässyt mukavaan asentoon, kutsui tohtori Carr pienokaiset.
"Helena-serkku tahtoo nähdä teitä", sanoi hän.
"Niin tahdonkin", sanoi kirkas ääni "Onko tämä Katy? Kuinka soma, pitkä Katy hän onkaan! Ja tämä on Clover!" sanoi hän suudellen tyttöä, "ja tämä pikku rakas Elsie. Te olette kaikki niin tutunomaisen näköisiä, aivankuin olisin nähnyt teidät ennen." Ja hän syleili heitä kaikkia, ei sentähden, että oli kohteliasta pitää heistä sukulaisuuden vuoksi, vaan sentähden, että hän rakasti heitä ja halusi olla heidän lähellään.
Helena-serkun kasvoissa ja käytöksessä oli jotain, joka heti lähensi lapset häneen. Myöskin Filip, joka kädet selän takana oli väistynyt häntä, tarkasteltuaan häntä minuutin pari kiiruhti hänen luokseen saadakseen osansa suuteloista.
Katyn ensimäinen tunne oli pettymystä. Helena-serkku ei ollenkaan muistuttanut Lucya Sherwoodin kertomuksessa. Hänen nenänsä oli hieman pysty. Hänellä oli ruskea tukka, joka ei ollut kihara, ruskea iho ja kirkkaat silmät, jotka säteilivät hänen puhuessaan ja nauraessaan. Hänen kasvonsa olivat laihat, ja vain ne tekivät hänet sairaan näköiseksi. Hän ei ristinyt käsiään eikä hän näyttänyt kärsivältä, vaan aivan iloiselta ja hilpeältä. Hän ei ollut puettu "röyhelöreunaiseen viittaan", vaan väljään matkapukuun, joka oli tehty kauniista harmaasta kankaasta. Hänellä oli rannerenkaat ja pyöreä, harmaalla höyhenillä koristettu hattu. Kaikki Katyn unelmat "pyhästä sairaasta" näyttivät saavan lentää tiehensä. Mutta kuta enemmän hän tarkkasi Helena-serkkua, sitä enemmän hän alkoi rakastaa häntä, ja hän tunsi, että Helena oli miellyttävämpi kuin hänen ja Cloverin kuvittelema henkilö.
"Hänhän on aivan muitten ihmisten näköinen!" kuiskasi Cecy, joka oli tullut kurkistamaan vastasaapunutta.
"O-oon", vastasi Katy verkalleen, "mutta paljoa, paljoa kauniimpi."
Vähän ajan kuluttua isä kantoi Helena-serkun yläkertaan. Kaikki lapset tahtoivat myöskin mennä sinne, mutta isä sanoi, että serkku oli väsynyt ja että hänen täytyi levätä. Sentähden he menivät ulos leikkimään teeaikaan asti.
"Anna minun viedä tarjotin ylös", pyysi Katy teepöydässä katsellessaan Izzie-tädin valmistavan Helena-serkun illallista. Miten hyvä illallinen! Kylmää kananpoikaa, vadelmia kerman kanssa ja teetä sievässä valkoisenpunertavassa posliinikupissa. Ja Izzie-täti levitti niin lumivalkoisen lautasliinan tarjottimelle!
"En totisesti!" sanoi Izzie-täti. "Sinä sen paikalla pudottaisit."
Mutta Katyn silmät pyysivät niin hartaasti, että tohtori Carr sanoi:
"Izzie, salli hänen vain, näen mielelläni tytöt käytännöllisissä askareissa."
Niin Katy ylpeänä tehtävästään tarttui tarjottimeen ja kantoi sen huolellisesti eteisen läpi. Siellä oli maljakollinen kukkia pöydällä. Kun hän kulki ohi, juolahti hänen mieleensä kaunis ajatus. Hän laski tarjottimen pöydälle, otti maljakosta ruusun ja asetti sen lautasen viereen, jossa oli punaisia vadelmia. Tuo näytti hyvin somalta, ja Katy hymyili itsekseen mielihyvillään.
"Mitä varten sinä pysähdyt?" kysyi Izzie-täti ruokailuhuoneesta. "Olehan toki varovainen, Katy. Varmasti olisi parempi, että Bridget veisi sen."
"Voi ei, ei"! vastusti Katy. "Olen jo melkein valmiina." Ja hän kiiruhti yläkertaan nopeasti. Onneton kiire! Hän oli juuri saapunut sinikamarin ovelle, kun hän astui kengännauhalleen, joka tavallisuuden mukaan viisti maata, otti askeleen harhaan ja kompastui. Hän tarttui oveen estääkseen lankeamistaan; ovi lensi auki, ja Katy tarjottimineen, kerma, vadelmat, ruusu ja kaikki yhtenä sekamelskana matolle.
"Sanoinhan sen sinulle!" huudahti Izzie-täti alakerrasta.
Katy ei koskaan saattanut unohtaa, kuinka kaunis Helena-serkku oli sillä hetkellä. Hän oli vuoteessa ja oli hyvin hämmästynyt tuosta äkillisestä romahtuksesta ja helinästä. Ensi säikähdyksestä toinnuttuaan Helena-serkku mitä herttaisimmin lohdutteli alakuloista Katya ja piti tapahtumaa niin hauskana, että Izzie-tätikin melkein unohti torumisensa. Säretyt astiat koottiin ja matto puhdistettiin, ja Izzie-täti kattoi toisen tarjottimen yhtä sievästi kuin edellisenkin.
"Olkaa hyvä, antakaa Katyn tuoda se ylös!" pyysi Helena-serkku hartaasti miellyttävällä äänellään. "Aivan varmaan hän on varovainen tällä kertaa. Ja, Katy, tahtoisin samallaisen ruusun lautasliinalle. Sen olit kai sinä asettanut, eikö totta?"
Tällä kertaa Katy olikin varovainen, ja kaikki kävi hyvin. Hän asetti tarjottimen huolellisesti pienelle pöydälle vuoteen viereen ja istuutui katselemaan Helena-serkun illastamista, lämmin, hellä tunne sydämessään. Minä luulen, että me tuskin milloinkaan olemme niin kiitollisia ihmisille, kuin heidän auttaessaan meitä voittamaan jälleen itsekunnioituksemme. Helena-serkulla ei ollut juuri ruokahalua, vaikka hän sanoi kaiken maistuvan hyvältä. Katy huomasi hänen oleva hyvin väsyneen.
Lopetettuaan ateriansa hän sanoi:
"Tahtoisitko pöyhiä tätä tyynyä, — kas niin, ja siirtää tätä toista
vähän, niin rupean nukkumaan. Kiitos — aivan niin. Sinähän, rakas
Katy, olet sairaanhoitajaksi luotu. Suutele minua nyt. Hyvää yötä!
Huomenna saamme jutella hauskoja asioita!"
Katy meni alakertaan hyvin iloisena.
"Helena-serkku on todella rakastettava", sanoi hän Cloverille, "ja hänellä on hyvin kaunis pitseillä ja röyhelöillä koristettu yöpuku — aivan kuin kertomuksissa."
"Eikö ole väärin huolehtia vaatteista, kun on sairas?" kysyi Cecy.
"En usko, että Helena-serkku voi tehdä mitään väärää", sanoi Katy.
"Kerroin äidille, että hänellä on rannerenkaat, ja äiti sanoi pahoin pelkäävänsä, että hän on maailmallismielinen ihminen", vastasi Cecy nyrpistäen huuliaan.
Katy ja Clover olivat aivan suunniltaan kuullessaan tällaisen arvostelun. He puhuivat siitä riisuessaankin.
"Minä aion kysyä Helena-serkulta huomenna", sanoi Katy.
Seuraavana aamuna lapset nousivat varhain. He olivat niin iloissaan luvasta. Jos ei olisi ollut lupaa, niin olisi heidät pakoitettu menemään kouluun näkemättä Helena-serkkua, sillä hän heräsi vasta myöhään. He tulivat hyvin kärsimättömiksi viivytyksestä ja kävivät yläkerrassa vähän väliä oven takana kuuntelemassa, oliko hän jo liikkeellä, jotta Izzie-tädin täytyi viimein käskeä heidät pois. Katy vastusti kovasti poislähtöä, mutta lohduttelihe menemällä puutarhaan; sieltä hän poimi kauneimmat kukkaset antaakseen ne Helena-serkulle, kun hän taas saisi nähdä hänet. Kun Izzie-täti salli hänen mennä ylös, oli Helena-serkku jo sohvalla pitkällään, ja hän oli puettu uuteen siniseen musliinipukuun, jossa oli sinisiä silkkinauhoja; jaloissa oli hänellä somat, sinisillä ruusukkeilla koristellut pronssinväriset tohvelit. Sohvan selkänoja oli käännetty päivään päin. Sille oli asetettu sievä ilmatyyny, jollaista Katy ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja useita muita esineitä oli pantu sinne tänne; se muutti huoneen aivan toisen näköiseksi. Koko talo oli kyllä siisti, mutta kuinka liekään, Izzie-tädin järjestämät huoneet eivät koskaan olleet hauskat. Lasten silmät ovat tarkat huomaamaan sellaisia seikkoja, ja Katy huomasi heti, ettei sinikamari ollut koskaan ennen ollut sellainen.