language: Finnish

MITÄ KYLVÄÄ SITÄ NIITTÄÄ

Kertomus

Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Katovuosia oli ollut pitkä ajanjakso, niin että kahteenkymmeneen vuoteen ei ollut saatu yhtään täyteläistä vuotta. Korkeitten vaarojen kivisiin rinteisiin oli tullut siemeneksi kelpaavaa viljaa, kaikkina kesinä ei niihinkään. Kuitenkin ihmiset, tyytyen kohtaloonsa, toivoen aikaa parempaa, metsien ja järvien antimien varassa menivät eteenpäin kuten muinaiset esivanhemmatkin, jotka kaukaiseen pohjolaan ovat asumaan asettuneet. Kaikissa isoissa ja pienissä taloissa kesällä petäjänkuoren irti ollessa nyljettiin petäjistä kuoria isoihin levyihin, jotka, kun kaarnat puhdistettiin pois, levitettiin auringonpaisteeseen kuivumaan; kuivuessa kun kaarnan jäljelle kihosi pihkaherneitä, ne raavittiin pois ja vietiin johonkin katon alle kinkaan. Sillä tavalla kerättiin kesällä niitä petäjänkuorilevyjä koko vuoden tarpeiksi, ja useissa taloissa enemmänkin kuin vain tulevan vuoden tarpeiksi, sillä ne eivät pilautuneet toiseenkaan vuoteen mennessä. Olipa joissakin taloissa kymmenenkin vuoden vanhoja petäjänkuoria. Toinen leipäaine oli niin sanotut suolaheinät, joita kasvoi nuorissa halmeahoissa. Ne kun olivat kasvaneet täyden pituutensa eivätkä vielä kadottaneet kasvunuoruuttaan, leikattiin ne lyhteisiin, eikä niihin saanut tulla muita kasveja sekaan. Ne lyhteet kuivattiin ja pantiin kinkaan johonkin ladon yläosaan laitetuille orsille, johon eivät hiiret päässeet, sillä hiiret olivat niille nuorille suolaheinille tavattoman ahneet, jota vastoin petäjänkuoriin eivät koskeneet. Kaikissa isoissa ja pienissä taloissa oli huhmaret, joissa niitä suolaheiniä ja petäjänkuoria kesällä ja talvella tarpeen mukaan petkeleillä survottiin niin pieniksi, että ne sopivat myllyn tai jauhinkiven silmään. Se survominen ei taloissa kuulunut erityisesti kenenkään perheen jäsenen työksi, vaan siihen huhmaren ääreen oli asetuttava sen, joka kulloinkin muilta tehtäviltään jouti. Ja silloin kun jauhoilla oli kiire, täytyi vähemmän tärkeät työt jättää ja käydä huhmaren tai jauhinkiven ääreen sen, joka muun työnsä saattoi jättää toistaiseksi, oli se sitten talon isäntä tai talon ainoa neitonen. Neitoset lienevätkin tienneet sen survomisen ja jauhamisen etupäässä kuuluneenkin heille, koskapa isät ja äidit naimaiässä olevia poikiaan neuvoivat, että "älä katsele morsianta kirkkomäellä, vaan katsele sitä, jonka on huntu huutehessa, perä petkelen pölyssä".

Siten se aika edelleen meni, kun metsissä oli paljon riistaa ja järvissä kaloja, joten järvien ja metsien antimet olivat varsinaisena ruokana, että leipää oli vain nimeksi. Mutta kymmenvuosien kuluessa asutus lisääntyi, metsistä ja järvistä saalis rupesi niukkenemaan, joten yleinen köyhyys alkoi hiipiä lähelle. Kerjäläisiä rupesi ilmestymään kaikkiin kyliin, ja liikkuipa kerjäläisiä muista pitäjistäkin. Tämä kerjäläisliike kasvoi joka vuosi peloittavalla tavalla ja pääsi talvella 1867 ja 1868 huippuunsa. Kesä tuli vasta juhannuksen aikaan, ja sittenkin se oli niin kylmä ja sateinen, ettei saanut edes petäjänkuoria ja suolaheiniä kuiviksi, puhumattakaan muusta eloviljasta. Syksyllä tuli talvi syyskuun lopulla, joten syksykalastus jäi jään alle. Syksytalvesta jo ilmestyi kerjäläisperheitä, joita kyydittiin talosta taloon. Lapsia ja vanhoja rupesi kuolemaan taipaleilla viluun ja nälkään. Silloin tämän seutukunnan kunnat lienevät ensi kerran avunhuutoäänensä kohottaneet hallituksen korviin. Mutta monta lasta ja vanhusta kerkesi kuolla tielle, ennen kuin kuntain hallitukset saivat kuvernööriltä määräyksen, että kerjääminen kielletään. Kuntain on köyhät rajoitettava kyläinsä sisälle ja laitettava hoitolat, joihin valtion puolesta nimismiesten välityksellä jaetaan ruisjauhoja ja jäkäläjauhoja, joita viimeksi mainittuja on puoleksi käytettävä ruokaan. Tämä oli ilosanoma monelle köyhälle, kun kuulivat, että saadaan rukiista leipää, jossa vain puoleksi on lisäkkeitä. Uskoivat jäkäläjauhojenkin olevan erinomaisia lisäkkeitä, kun ne ovat valtion laittamia. Ei kulunutkaan monta päivää, kun Kaitasalmen kunnassakin oli neljä hoitolaa, joihin sijoitettiin koko kunnan köyhät. Niitä keräytyi satamääriä kuhunkin hoitolaan. Ne sijoitettiin yhteen tavalliseen talon pirttiin, sekaisin vanhat ja nuoret, miehet ja naiset ilman mitään järjestystä, ilman makuuvaatteitakin. Jauhoiksi saatiin Venäjältä tuotuja niinimattokuorisia, hoin sadan kilon painoisia kuleja, joissa jauhot olivat pilaantuneet ja kovettuneet koviksi; kirveellä hakkaamalla saatiin ne lohkotuiksi niin pieniksi, että palat sopivat huhmareen, jossa ne survottiin jauhoiksi. Jauhoissa oli muun lisäksi sinisiä homesyitä, jotka ehkä lienevät olleet myrkyllisiäkin. Niistä ja jäkäläjauhoista tehtiin leipää, ja särpimeksi keitettiin vesivelliä, johon sekoitettiin puoleksi jäkäläjauhoja. - Kun leipään ja samoin vesivelliinkin oli pantu suolaa tuntumaan asti, niin ensi päivänä se läpitsensä nälkiintyneestä tuntui herkulta. Mutta kun ei minkäänlaista rasva-ainetta, ei kalan eikä lihan kipenettäkään annettu, niin ruokahalu rupesi päivä päivältä vähenemään, ja yksi ja toinen sairastuikin, eikä kulunut kahta viikkoa, kun ensiksi sairastuneet kuolivat. Kun kuolemantapaukset rupesivat tihenemään, luultiin sen johtuvan siitä, että ihmiset kerjätessään nälässä ja pakkasessa olivat saaneet kuoleman syyn ruumiiseensa. Kuolevaisuus kuitenkin lisäytyi, niin että kaikkiin hoitoloihin oli laitettava alituiset lautojen sahaajat ja arkkujen tekijät. Ruumiit pantiin arkkuihin ja vietiin ulos ilman mitään puhdistusta kaikkine likoineen ja vaatteineen kirkolle vietäväksi. Ellei lisää olisi hoitoloihin tullut, niin niistä ensiksi tulleista olisivat hoitolat ennen pitkää olleet tyhjät. Talven kuluessa täytyi monen syödä viimeisensä, ja kun kerjääminen oli kielletty eikä mitään työansiota saatu, niin täytyi turvautua hoitolaan elämään tai kuolemaan. Kuolemaankin, jos Jumala niin salli.

Oli jo kevätpuoli talvea, kun Piilimäenkin pienen uudistalon asukkaat olivat syöneet viimeisensä eilen illalla iltasekseen, niin että aamiainen oli saatava hoitolasta. Aamuauringon paistaessa vanhukset kyynelsilmin lukitsivat rakkaat ovensa toivoen vielä kerran saavansa avata ne. Ukolla oli kantamus makuuvaatteita selässä, ja emännällä oli kainalossa käärö, jossa oli pieniä taloustarpeita ja viimeiset suolat. Pienen peltotilkun yli tultaessa vanhukset seisahtuivat katsomaan kotiaan, jonka akkuna aamuauringon säteistä loisti lämpimästi kutsuen asukkaita palaamaan takaisin. Pyyhkäisten kyyneliä silmistään ja kasvoiltaan he kääntyivät lähtemään.

Lapsia oli heillä vain yksi poika, jonka ikä lähenteli kymmentä vuotta. Papin antama nimi oli pojalla Hemming, mutta isä ja äiti olivat ruvenneet kutsumaan Hemmoksi, ja se oli vakaantunut pojalle ainaiseksi nimeksi. Hemmolla oli isän tekemä pieni kelkka, jolla se päiväkaudet laskea körräsi mäkeä. Niinpä nytkin, kun Hemmo oli kuullut lähdöstä, oli hän ennen muita liikkeellä; hän oli Piilimäen rinteessä mäen laskussa, josta sitten lähti vanhustensa mukaan työntäen kelkkaansa edellään.

Lepakko oli sen hoitolatalon nimi, jonka piiriin Piilimäki kuului. Oli jo iltaan kallistumassa päivä, kun Piilimäen asukkaat saapuivat Lepakkoon, jossa saivat ensimmäisen ruoka-annoksensa. Emäntä pussistaan lisäsi velliin suolaa, ja ukko puukkonsa päällä penkillä hienonsi suolanrakeita, joita hieroi leipäänsä. Syömästä päästyään ukko liitti kätensä ristiin ja hartain mielin sanoi: "Kiitos Jumalalle. Kunhan tämmöistäkään ruokaa pään polveksi riittänee, niin hätä on hukassa."

"Ehkäpä tätä toki riittänee, kun armollinen keisari on niin määrännyt, ja Jumala meitä terveenä pitää," sanoi emäntäkin, sitten liitti kätensä ristiin ja näkyi hiljaa puhuvan muutamia sanoja; huulet vain liikkuivat. Sitten hän kääntyi Hemmoon, joka nuoli kuppinsa laitoja, — näkyi käyneen ruoka vähäksi. Sen nähtyään äiti lohduttavasti sanoi: "Sinulla näkyy käyneen ruoka vähäksi kuten meilläkin isän kanssa, mutta onhan nyt jo iltapäivä, iltaisen aikana ne antavat meille lisää. Lue nyt Isämeitä Jumalalle kiitokseksi, kun olet saanut syödä." Poika liitti kätensä ristiin ja kelkkeällä lapsen äänellä luki Isämeidän. Kaikki sairaatkin taukosivat valittamasta ja pörhistivät korvansa kuulemaan pojan lukua. Kun Hemmo oli lopettanut lukunsa, niin äiti hartain mielin sanoi: "Näin se Jumala voi antaa meille jokapäiväisen leivän, kun rukoilemme sitä Jumalalta. Armollinen keisari, joka on Jumalan asettama, on poistanut hätämme."

Hemmo pyöritti sormea suussaan ja kysyi: "Käykö se keisari milloinkaan täällä, että minäkin näkisin?"

"Emme tiedä, käykö se ja milloin", sanoi Hemmon äiti ja lähti ruoka-astioitaan puhdistamaan talon keittiöön.

Liisa oli Hemmon äidin nimi, ja isän nimi oli Hiski. Papilta isä oli saanut nimen Hesekiel, mutta oli häntä jo nuorena ruvettu kutsumaan Hiskiksi, ja se nimi jäi koko iäksi.

Nyt maaliskuun kauniina päivänä oli ovea auki pitämällä tuuletettu huonetta, joten nyt Hiskin ja Liisan tultua ei huoneessa ollut sanottavasti katkeraa hajua, joten Hiskin ja Liisan mielissä tuntui vakautuvan jatkuva onnellisuuden toivo. Tämä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Päivä rupesi kallistumaan iltaan; Liisa parin muun terveen naisen kanssa sai määräyksen puhdistaa sairasten aluksia tulevan yön varalle. Tämä työ oli sellaista, jota Liisa ei ollut ennen tehnyt eikä osannut uskoa koskaan joutuvansakaan tekemään. Ei kestänyt kauan, kun Liisa juoksi ulos oksentamaan äsken syömänsä ruoan; ja hän tuli niin heikoksi, että täytyi painautua huoneen loukkoon pitkäkseen, ja Hiski sai käydä Liisan sijaan. Iltaista syödessä Liisalle ei ruoka enää maistunut, täytyi syödä väkisin minkä söi.

Tuleva yö oli levoton. Sairaat hourailivat, mikä kiroili, mikä siunaili. Huoneessa ilma pilautui aivan sietämättömäksi. Liisa ja Hiski pitivät ovea raollaan saadakseen siten raitista ilmaa, mutta sairaille tuli vilu. Kaksi vanhaa miestä nousi uunille. Ne huomenaamuna päivän valjettua laskettiin kuolleina alas. Tuotiin arkut, joihin ne kaikkine likoineen ja päällä olevine vaatteineen kutjautettiin kuin jotkut halpa-arvoiset elukat, ja kannettiin ulos kirkolle vietäväksi. Järjestyksen valvoja vain merkitsi kirjoihinsa vainajain nimet papille ilmoitusta varten.

Hiski ja Liisa nyt hoitolan isännältä rukoilivat kymmentä naulaa jauhoja, jotta voisivat mennä kotiinsa, kerjäämällä taloista luulivat saavansa petäjänkuoria sekaan. Jauhoja ei annettu, sanottiin, ettei saa syrjään antaa.

Liisa ja Hiski saivat paikkansa ovensuussa, joten, vaikka oven auki pito yöllä oli kielletty, oli sievä pujahtaa yölläkin ulos saamaan raitista ilmaa keuhkoihinsa. Siten mentiin päivästä toiseen varsinaisesti sairastumatta. Ja kun joka päivä sattui kuoleman tapauksia, niin Hiski ja Liisa rupesivat toivomaan hoitolan tyhjenemistä. Mutta kun joka viikko tuli monihenkisiä perekuntia sijaan, niin hoitola pysyi aina täynnä. Ruoka, mitä annettiin, ei ollut terveellistä kenellekään, se rikkoi vatsan ensi päivinä, josta oli seurauksena heikontuminen ja kaatuminen sairaaksi. Hemmo se oli koko hoitolan asukkaista tervein. Hän päiväkaudet aamusta iltaan kelkkoineen körysi ulkona hakien mäkeä, mistä vähänkään nikaraa löysi. Lunta kasaamalla aina mäkensä niskalle hän suurensi mäkeä – ja huiluvee alas muutamia metrejä! Taas ylös ja uusi lähtö. Kun tuli ruoka-aika, Hemmo punoittavin poskin tuli kuin työstään, ryyppi vellinsä, söi leipänsä kuin mies ja taas lähti. Iltasella nukkui äitinsä viereen ja heräsi aamulla vasta auringon paistaessa, jolloin oli uusi kiire päästä kelkkansa kimppuun.

Hiski ja Liisakin kauan taistelivat tautia vastaan syömällä vain vähän sitä epäterveellistä ruokaa ja sekoittamalla siihen suolaa, mikä poisti nälän hiukaisun. Kuitenkin, kun kuukausiin ei saanut veroakaan ruumista vahvistavaa rasvapitoista ruokaa, niin murtava heikkous hiipi luokse ja viimein voitti. Hiski kuoli kuukauden oltuaan hoitolassa Liisan ollessa vielä terveenä, joten Hiski sai ystävällisen hoidon viimeisinä hetkinään. Hiskin kuoltua Liisa toisten avustamana kantoi ruumiin karjakartanon puoleen, missä pesi ja puki puhtaisiin, joten Hiski oli ainoa lähtijä, joka puhtaisiin puettuna nostettiin arkkuun ja puhtailla peiteltiin, kuten paikkakunnan tapa oli, vaikka siihen meni Liisan ainoa lakana.

Liisa koetti keväistä ilmaa käyttää hyväkseen tautia vastaan päästäkseen kesään pyytämään kaloja, siten saadakseen ravitsevaa ruokaa, mutta juuri kesän kielessä toukokuussa hänkin sairastui ja kuoli. Kun kaikki Kaitasalmen kunnan hoitolat olivat järvien takana, joten kelirikon aikana ei saatu ruumiita kirkolle, niin kasautui niitä kaikkiin hoitoloihin. Helluntaiksi sulivat kuitenkin järvet, joten kaikista neljästä hoitolasta oli kaikki ruumiit tuotu kirkolle. Nyt helluntaipäivänä oli Kaitasalmen kirkon edustalla kolmatta sataa ruumista yhdessä rivissä vierekkäin ladottuina, sekaisin isot ja pienet arkut. Helteiseen ilmaan höyrysi siitä rivistä sietämätön haju, että nenäänsä tukkien ihmiset kulkivat sen sivu ja pakenivat kuin ruttoa. Hemmo kuitenkaan ei pelännyt hajua. Oli äitiään seuraten tullut kirkolle ja istui nyt äitinsä arkun pääpuoleen, mistä arkun kannen raosta voi nähdä äitinsä kasvot. Puukollaan vuoli vielä kannen rakoa suuremmaksi nähdäkseen äitinsä sammuneet silmät.

Hemmo toivoi, että Jumala herättäisi hänen äitinsä vielä kerran näkemään häntä. Olihan äiti aina sanonut, että Jumala antaa kaikkea, mitä häneltä rukoilee. Hemmo aina pyyhki kyynelet silmistään ja katsoi äitinsä syvään painuneita silmiä, milloin ne aukeavat ja kirkastuvat häntä katsomaan. Luki aina Isämeidän ja muitakin lukuja, mitä aapeluksesta oli ulkomuistiin oppinut, ja mielessään kaipasi, miten hän osaisi niin rukoilla, että Jumala kuulisi hänet ja herättäisi äidin silmät. Siten kului koko jumalanpalvelusaika. Se oli jo paljon, että sai nähdä äidin kasvot vaikka nukkuneenakin.

Kun rovasti kirkossa lopetti helluntaisaarnansa, otti hän viereltään ison paperiluntan, jonka avattuaan hartain mielin lausui: "Tehdään nöyrä ja sydämellinen kiitos, että Jumala on viisaudessaan ajallisen kuoleman kautta täältä elosta pois kutsunut - -." Sitten siitä paperiluntasta luki kolmatta sataa nimeä elinvuosineen, kuukausilleen ja päivineen. Sen loputtua laski paperivihkon käsistään, päänsäkin hieman kallistain luki vanhan virsikirjan värsyn: "Ajall’, joll' emme ajattele, tulee meill’ tuoni vieraaks. Ei hän torvella soittele, kun meitä tahtoo teuraaks. Nuolet kovat ammutt' ovat, ne kaikki maahan kaataa. Vanha ja nuor', pieni ja suur' ei niitä välttää taida."

Kun kaikki kirkonmenot olivat loppuneet ja ihmiset neniään tukkien kiirein askelin menneet tiehensä, ilmestyi suntio kirkon edustalle hihnalla jäljessään vetäen multalaatikkoa, jossa oli pieni lapio. Rovasti seurasi perässä. Ja kun olivat tulleet sen arkkurivin päähän, suntio jätti laatikkonsa jukon kädestään ja nähtyään Hemmon siellä arkkurivin vieressä istumassa kiirehti sinne. Tarttui poikaa nutun kaulukseen ja vihaisesti sanoen: "Pois siitä, saat multaa korvillesi", kiskaisi pojan ylös ja vei syrjään. Sen tehtyään palasi multalaatikkonsa luokse. Silloin rovasti otti lapion käteensä. Laatikosta otti siihen multaa niin paljon kuin siinä pysyi ja sanoen:

"Maasta olette te tulleet", hurautti sen lapiollisen arkkurivin päälle. Ja kun kolme lapiollista oli rovasti niistä jalkainsa sijoista hurahuttanut multaa, niin suntio sai multalaatikon vetää arkkurivin sivua sille rajalle, johon ei ensi sijalta viskattu multa ollut yltänyt. Silloin alkoi sama temppu kuin alussakin. Ja tätä tekoa tehden, kun arkkurivi oli päästä päähän saatu mullatuksi, rovasti lähti kirkkopukuaan viemään sakastiin, ja suntio lähti laatikkoansa lapioineen vetämään kellotapulin eteiseen toisen tarpeen varalle.

Nyt arkkurivin lähettyville ilmestyi kymmeniä hevosmiehiä, jotka kärryjen lava-aisoille poikittain lastasivat niitä tasakantisia ruumislaatikoita viedäkseen hautuumaalle. Muuta surusaattoa tälle kolmatta sataiselle ruumisjonolle ei ollut kuin Hemmo. Hän hyppäsi niille rattaille, mihin äidin arkku nostettiin. Kyynelsilmin hän katsoi siinä vielä äitinsä kasvoja, joiden silmäkuopat olivat melkein täyttyneet rovastin antamasta mullasta. Haudalla oli surusaattoa yhtä vähän kuin matkallakin. Ei näkynyt kyyneleisiä silmiä, ei kaipaavia kasvoja muilla kuin Hemmolla.

Haudankaivaja oli talven kuluessa laittanut omituisen nälkähaudan, jossa aina oli avoin hauta kymmenille ruumiille. Se kun tuli täyteen ruumiita, niin vereksestä maasta loi mullan niitten päälle, joten taas uusille tulokkaille syntyi hauta. Niinpä oli nytkin hauta niin iso, että puolet ruumiita sopi hautaan, joitten päälle oli luotava vereksestä maasta multa, joten viimeisille syntyi hauta.

Hemmon äiti pääsi nyt ensi kerralla hautaan. Hemmo sai hautuumaan aidasta irroitetuksi seipään, jonka pisti äitinsä arkun päähän pystyyn, ja pyysi haudankaivajaa säilyttämään sen pystyssä. Haudankaivaja pyhästi lupasikin sen pojalle ja sanoi: "Mielelläni sen säilytän, kun se on ainoa merkki tässä toista tuhatta ruumista sisältävässä nälkähaudassa. Olethan sinä kelpo poika, joka tahdot muistaa äitiäsi."

TOINEN LUKU.

Kaitasalmen kunta oli juuri kuin säästääkseen, ettei aivan sukupuuttoon köyhiä hävittäisi, päättänyt hajoittaa kaikki hoitolat; ja oli nyt helluntain jälkeen ensi arkena kunnanhuoneella huutokauppa, jossa vähimmin vaativille sijoitettiin kaikki eloon jääneet köyhät. Kauppa vahvistettiin vasaran lyönnillä. Kaikkiin kyliin asetettiin kylävoudit, jotka pitivät sellaista järjestystä, että jos kerjäläinen ilmestyisi, se piti komentaa pysymään omalla kylällä, ja että, jos toisen kylän kerjäläinen ilmestyisi, sen saisi kyyditä omaan kyläänsä kylävoudin vastaanotettavaksi.

Hirviniemen Sipo oli tullut Leppärannan kylän kylävoudiksi, johon kylään Hemmo kuului, ja olikin tämä Sipo saanut Hemmon huutolaisekseen. Kun muut huutajat olivat alentaneet Hemmon eläkkeen liian alas, niin Sipo päätti ruoan huonoudella tasata sitä. Talossa oli kerjäläisiä varten varattuja kalanpäitä ja kehnoja leivänkantoja, jotka olivat nyt säästyneet, kun kerjäläiset olivat hoitolassa, ja Sipo komensi emäntänsä niillä ruokkimaan Hemmoa ja niitäkin antamaan vain hengenpitimiksi.

Talossa oli lapsia vain kaksi poikaa, kumpikin vähän vanhemmat Hemmoa. Ne pitivät ilonaan kiusata Hemmoa ja saada hänet itkemään. Hemmon teki mieli tapella vastaan, mutta kun niitä oli kaksi ja sitäpaitsi isä ja äiti nauroivat poikainsa ilveilyille, niin Hemmo ei yrittänytkään tappelemaan, täytyi kärsiä ja koettaa paeta kiusaajiaan juoksemalla metsään, kun kesä oli. Aika kuitenkin tuntui ikävältä, kun ei ollut ihmistä, jolta olisi ystävällisen sanan kuullut. Ennen kuin kerkesi ajatellakaan kohtaloaan, aina vettyivät silmät. Hemmo tiesi Tuhkavaaran kylässä Alamäki-nimisessä talossa olevan emäntänä äitinsä sisaren, jota hän kuitenkaan ei muistanut koskaan nähneensä. Nyt Hemmo rupesi ruoastaan säästämään suupalan kerralla evääkseen matkalle. Ja niinpä hän yhden viikon oltuaan Hirviniemessä lähti yöllä kaikkien nukkuessa sille enemmän kuin kolmen penikulman matkalle. Toisena päivänä pääsi hän kuitenkin perille.

Hemmo oli talon kujalla kauan seisonut odottaen jotakin ihmistä kulkevaksi, jolta saisi kysellä jotakin, mutta kun ei ketään tullut, niin lähti taloon ponnistaen kaiken rohkeutensa esiin ja työntyi pirttiin, missä istuttuaan penkille tunsi koko ruumiinsa värisevän.

Talon kaikki väki oli ulkotöillä, ainoastaan emäntä, jossa Hemmo näki äitinsä kuvan, oli kotiaskareilla, ja pari pientä tyttöä, jotka kirkkain silmin katselivat outoa vierasta. Mutta emäntä ei ollut näkevinäänkään.

Hemmolla oli nyt nälkä, jonkalaista ei muistanut tunteneensa. Se oli kaksipäiväisessä juoksussa melkein syömättä ollessa tullut aivan sietämättömäksi, ja ruokaa pyytämään oli vaikea ruveta, kun emäntä näkyi olevan niin välinpitämätön. Onneksi kuitenkin tytöistä vanhempi jonkinmoisessa puhetoverin puutteessa tuli Hemmon lähelle. Näkyi hakevan sanoja, mitä sanoisi, viimein sitten hiljaa kysyi: "Missä sinun isäsi on?" - "Missä sinun isäsi on?" kysyi Hemmo vastaan.

— Minun isäni on metsässä ja Kalle on metsässä ja Hannes on metsässä ja Liinu on metsässä.

— Missäs äitisi on? kysyi Hemmo.

Tytöltä meni suu nauruun ja vilkaisten karsinan puolessa olevaan äitiinsä hiljempaa sanoi: "Tuolla".

Emännällä meni suu nauruun ja hän sanoi. "Vieraastako se Elli nyt sai puhekumppalin. Kenen poika sinä olet, en tunne?"

- Jospa lienen sisarenne poika. Olen Piilimäen Hiskin ja Liisan poika.

- Liisan poika! huudahti emäntä. Missä kohti se sinussa sitten oli henki, kun sinä et kuollut sinne hoitolaan, vaikka isäsi ja äitisi ja kaikki muut kuolivat? Liisan poika. Sinulla kai on nälkä, lienet koko matkan tänne syömättä tullut. Tulehan tänne ruokahuoneeseen, niin laitan syömään.

Hemmolla tuli vedet silmiin, kun hän lähti emännän jälkeen.

Emäntä asetti ruokahuoneen pöydälle viilihulikan, voita, leipää ja vasta saadun paraiksi suolaantuneen ison siian. Hemmo sai nyt ruveta syömään, ja emäntä istui vierelle kyselemään hoitolan tapahtumia, Hiskin ja sisarensa Liisan kuolemaa, kävikö pappi ripittämässä ennen kuolemaa ja muuta sellaista. Emäntä kuitenkin näki, ettei Hemmolta hänen kysellessään tullut syönnistä tolkkua, ja lähti pirttiin. Se oli Hemmon mieleen. Ei muistanut Hemmo ikänään ennen olleen ruoan niin makeaa kuin nyt, vaikka leipä oli samanlaista petäjäleipää kuin ennen kotonakin Piilimäessä.

Ei kuitenkaan hirvinnyt syödä niin paljon kuin mieli teki, luuli emännän pitävän pahana, jos näkisi hänen kovin paljon syöneen. Päätti jo nousta pöydästä ja lähteä pirttiin emäntää kättä puristaen kiittämään, mutta kun mieli teki syömään, niin jäi katsomaan, mitä tässä vielä hirviäisi syödä. Leivässä näkyi iso kolo. Viilihulikassa näkyi iso kolo. Siiassa näkyi iso kolo. Mutta kun mieli ei tyytynyt, niin hän leikkasi leipää pienen hitusen, siiasta samalla tavalla pienen hitusen ja lusikan kärjellä viiliä seuraan. Tästäkään ei tuntunut mieli tyytyvän, päinvastoin yltyi tahtomaan lisää, ja juuri kuin suuttuneena omalle mieliteolleen Hemmo kimposi pöydästä ylös ja lähti pirttiin kiittämään.

Emäntä tuokion perästä kävi ruokahuoneessa, josta tultuaan sanoi: "Vieraskoreuttako sinä pidät, kun niin vähän söit. Olisihan siinä ollut ruokaa veroksikin asti syödä." Hemmosta tuntui hyvälle, kun emäntä vähästeli hänen syöntiään, sanoi vain: "Kyllä minä söin verokseni asti". Kuitenkin jos emäntä olisi kehoittanut uudelleen lähtemään lisäämään syöntiään, niin se olisi ollut sangen mieluinen sanoma.

Se asia kuitenkin tuli heti korjatuksi. Pienen tuokion perästä tuli väki päivälliselle, jolloin emäntä toimitti Hemmon perheen pöytään lisäämään syöntiään. Nyt ei kuitenkaan ruoka enää tuntunut yhtä hyvälle kuin äsken. Äskeinen ruoka oli kerjennyt ravita ruumiin, että vaikka hän ei syönyt puolenkaan vertaa kuin äsken, niin mielitekoa ei tuntunut syömästä päästessä.

Emäntä olisi tahtonut, että Hemmo saisi jäädä heille pitemmäksi aikaa, kun oli niin onneton orpo, mutta isäntä pani vastaan, kun Hemmossa ei kuitenkaan ole minkään työn apua. Kun Hemmolla sitä paitsi oli huutolaispaikka omalla kylällään, niin menköön sinne.

Emäntä kuitenkin neuvoi Hemmolle hyviä taloja, joista kerjäämällä saisi palasia, joita aina jonkin ajan perästä tulisi tänne syömään; silloin hän antaisi särvintä.

Hemmo jäikin Tuhkamäen kylälle kerjäilemään, ja kun hän oli melkein ainoa kerjäläinen ja kun kesä 1868 näytti ennustavan hyvää vuotta, niin kukaan ei Hemmoa vihannut, kaikki tahtoivat onnettomalle orvolle ojentaa auttavan kätensä, joten Hemmo sen vuoden puoliskon eli hyvänä poikana siellä Tuhkamäen kylällä.

Vuoden lopussa kuitenkin Alamäen isäntä ja emäntä kehoittivat Hemmoa palaamaan omaan kyläänsä, että huutokaupassa taas tietäisivät myödä tulevaksi vuodeksi uudelleen.

Hemmo ilmestyikin Hirviniemeen vuoden viimeisinä päivinä. Oli enää vain kaksi päivää vanhaa vuotta. Kunnantalolla pidettiin uusi huutokauppa, jossa vuodeksi 1869 myytiin huutolaiset. Hirviniemen Sipo oli kunnan kassasta Leppärannan kylän lukuun kantanut Hemmon eläkerahan, vaikka Hemmo oli kerjäämällä päänsä elättänyt. Ja oli Sipo nytkin tullut huutokauppaan saamaan Hemmon. Elättäköön se sitten päänsä, missä haluaa! Hemmokin oli tullut katsomaan, mihin hän joutuu. Hän sai kauan aikaa kuulla, kun pöydän takaa kajahteli vasaramiehen ääni: "Ensimmäinen, toinen. Ensimmäinen, toinen. Vieläkö alenee? Ensimmäinen, toinen. Ensimmäinen, toinen. Vieläkö alenee?" Tätä vatkutusta kun oli kymmeniä kertoja kuulunut aina yhtä myödessä, niin viimein vasaramies entistä kovemmalla äänellä huusi: "Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta." Samassa vasara paukahti pöytään, niin että koko rakennus raikui vastaan. Sitten vasaramies yhtä kovalla äänellä huusi sen saajan nimen ja talon ja kirjoitti sen kirjaansa. Nyt tuli toisen vuoro siinä järjestyksessä kuin myötävät olivat vasaramiehen kirjoihin tulleet merkityiksi.

Kauan aikaa saatiin kuulla sitä "ensimmäinen toinen, ensimmäinen, toinen!" huutoa ja monta kertaa kuului vasaran paukaus, ennenkuin tuli Hemmo Käpysen vuoro. Ratulan talosta aina kerrottiin, että se oli köyhille hyvä. Olipa Ratulan Taavetti isäntäkin tullut huutokauppaan, että jos hänkin kunnan verorahansa lisäksi jonkun huutaisi. Hemmo tarttui Taavettia reiteen ja rukoillen sanoi: "Ottakaa te minut. Siinä Hirviniemessä ovat ne pojat pahoja. Minä poimin teille kesällä marjoja ja teen kaikkea mitä voin. Otattehan te minut?"

- Tässäpähän nähdään, kuului Taavetin umpimielinen sana. Oli kuulunut jo monta jaksoa: "Ensimmäinen, toinen, ensimmäinen, toinen, vieläkö alenee?" ja monta kertaa oli Sipokin saanut uudistaa tarjouksensa, kun viimein juuri kuin Hemmolle mieliksi Taavetti alensi markan, johon samalla Sipo kiirehti sanomaan: "Vielä markka." Kun kukaan ei sen jälkeen laskenut, vaikka vasaramies moneen kertaan kertoi sen läksynsä: "Ensimmäinen ja toinen, ensimmäinen ja toinen", niin vasaramies kovensi äänensä ja huusi: "Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta!" Silloin rakennuskin raikui vasaran paukauksesta ja samassa kuului ääni "Sipo Tikkanen, Hirviniemi". Hemmolta pääsi voittamaton itku. Tarttui lujemmin Taavetin reiteen ja sanoi: "Ottakaa kuitenkin minut, minä koetan olla teille hyvä. Ne pojat ovat Hirviniemessä niin pahoja."

- Pitää tapella vastaan, tavallisestihan kerjäläispojat osaavat tapella, kuului syrjästä sana.

- Niitä on kaksi, kuului Hemmon itkunsekainen sana.

- Sisukas miehenalku voi tapella kahtakin vastaan. Sitä pitää opetella tässä maailmassa oikeutensa ottamaan nyrkeillään, kuului tappeluun kehoittava sana.

Hemmo ei sitä ollut kuulevinaan. Taavettia yhä reidestä halaillen rukoili ottamaan hänet.

Taavetti viimein lämpimällä tavalla sanoi: "En sitä minä voi ottaa, kun sinut Sipolle lyötiin. Kerjäsithän sinä viime kesänäkin, lähde kerjäämään. Jos et ala tulla toimeen Hirviniemessä, käy sitten meilläkin yötä olemassa."

Hemmon mieli lauhtui ja irroittaessaan käsiään Taavetin reidestä hän virkkoi: "Kiitos."

Samassa kuitenkin Hemmon mieli murtui itkuksi, kun Sipon kuuli vihaisesti ärjäisevän: "Ei ole kerjäämään lähtöä, on pysyttävä kotona."

Sipo tahtoi sen sanoa senkin tähden, että olisi rehellisempää kunnan kassasta kantaa Hemmon eläke, vaikka Hemmo kerjuulla viipyisi koko vuoden.

Hemmo lähti astua kaarittamaan Hirviniemeen. Silmät eivät kuivuneet koko matkalla. Siitäkin oli mieli katkera, kun pojat olivat särkeneet hänen pienen kelkkansa, ainoan isältä saadun muiston, ettei päässyt edes mäkeä laskemaan, vaikka lunta olisi jo keliksi.

Hemmo oli Hirviniemessä ollut pari viikkoa, kun hän eräänä yönä kaikkien nukkuessa varustautui ja juoksi Ratulaan, missä aamusella ihmisten noustessa löydettiin pirtin loukosta vaatteisiinsa kyyristyneenä kytröttämässä ja hiljaa itkemässä. Talon emäntä kyseli syytä itkuun, johon sai Hemmolta selityksen: "Talon pojat ovat pahoja. Eilen olin mukana järvikaivosta vettä hakemassa, niin valoivat jäisellä vedellä, kaasivat lumeen ja hieroivat ympäriinsä lumessa." Hyrskähti ensi itku, jonka seasta kuului: "Särkivät kelkkanikin, etten saa laskea mäkeä."

- Eivätkö isäntä ja emäntä kiellä poikia tuollaisen ilkeyden teosta?

- Nauravat vain ja pilkkaavat, kun minä itken.

- Sanotaan, että mies kasvaa, hammas karkiaa. Maltatkohan sinä olla pojille kostamatta, kun kasvat mieheksi, sanoi emäntä tuntien vihaa povessaan.

Isäntäkin sekaantui puheeseen ja päättävästi sanoi: "Paras on pojan pysyä kerjuulla. Viime kesänä tuli hyvä vuosi, leipää on joka talossa ja kerjäläisiä vähän, kun ne viime vuonna kuolivat ja loput on myyty huutokaupalla. Vaikka poika menee toiseen tai kolmanteenkin kylään, niin en usko kenenkään viitsivän lähteä tuomaan kotikyläänsä. Enintään käskee mennä omaan kyläänsä. Poika saattaa silti suunnata matkansa, mihin ajattelee. Minulla on huomenna käynti kirkolla, niin sanon kunnan kassamiehelle, ettei saa Hirviniemen Sipolle maksaa Hemmo Käpysen eläkettä kuin kahden viikon ajalta." Hemmo sai ilon kyynelet silmiensä nurkkiin, kun kuuli, ettei Sipo saa hänen eläkettään.

Hemmo oli Ratulassa kolme päivää, jolla ajalla paikattiin kengät ja kaikki vaatteet. Tehtiin liinainen kerjuupussi, johon emäntä lähtiessä pani rukiisen leivän sille varalle, että jossakin talossa ei annettaisi ruokaa: silloin hän saisi syödä pussistaan. Ja jos pussiin karttuu syömistä, niin eihän kerjuulla ole niin kiirettä, ettei jossakin hyvässä talossa joutaisi syömään pussistaan.

Tätä Ratulan emännän neuvoa Hemmo seurasikin. Kun pussiin karttui palasia, niin missä talossa oli vertaisia poikia, niitten kanssa laskeskeli mäkeä päivän tai kaksi, jopa kolmekin, kun taas oli jatkettava matkaa tietämättä määrää, missä pää tulee. Siten talo talolta, kylä kylältä Hemmo kulkeutui kaupungin lähelle. Hän päätti mennä kaupunkiin, koetteeksi kauppapuodeista pyytää rahaakin ja herrastaloista vaatteen apua, kun entiset vaatteet rupesivat kovin hajoamaan. Eikä Hemmo ollutkaan kuin pari päivää viipynyt kaupungissa, kun oli paidasta ja kengistä lähtien saanut melkein uudet vaatteet. Niitä olikin saatavana melkein joka talossa, kun ne kasvaville koulupojille olivat käyneet pieniksi ja siten tulleet käyttökelvottomiksi. Nyt Hemmo entistä enemmän tunsi halua ruveta kerjäämään rahaa; hän kulki puodista puotiin. Jokaisesta puodista hän saikin pennisiä, niitä olikin jo aikanen pussi, kun hän eräänä maaliskuun päivänä oli muutamassa puodissa samalla asialla kuin muissakin puodeissa. Siihen tuli poliisi, joka jo eilen oli jossakin paikassa Hemmon huomannut kerjäläiseksi. Hemmo ei sitä tuntenut poliisiksi, vaikka sillä oli virkalakki päässä, että olisi pujahtanut ulos.

Poliisi kääntyi poikaan ja virallisella tavalla sanoi: "Mistä se tämä miehen alku on?"

Hemmo tyrmistyi, ei tullut sanaa suuhun. Mutta kauppias, juuri kuin Hemmoa auttaakseen, joutui sanomaan: "Tienneekö hän itsekään ja tuskinpa kukaan lienee kysynytkään. Parina päivänä on näkynyt tässä puodista puotiin ja talosta taloon liikkuvan. Taitaa virkana olla kerjuu, koskapa tässäkin pyysi rahaa."

- Mutta kerjuu on kielletty. Mistä sinä olet? kuuluivat poliisin kiinteät sanat.

- Leppärannan kylästä, kuuluivat Hemmon värisevät sanat.

- Leppärannan kylästä… Leppärannan kylää en muista kuulleeni muualla kuin Kaitasalmen pitäjässä. Oletko sinä sitten sieltä asti tänne kulkeutunut, vai mitä?

- Sieltä minä olen, kuului Hemmon hiljainen, vapiseva sana.

- Mutta siellähän Kaitasalmen kunnassa, kuten muissakin kunnissa on huutokaupalla myyty köyhät. Etkö sinäkin ole huutokaupattu, pakana?

- Olen, kuului hiljainen sana Hemmon suusta.

- Minkä nimellisessä talossa sinun paikkasi on?

- Hirviniemessä.

- Hirviniemessä, kertasi poliisi juuri kuin itsekseen ja jäi miettimään. Hetken mietittyään ja kääntyen kauppiaaseen hän sanoi: "Nämä tällaiset kyydit eivät kuulu vanginkuljettajan tai kestikievarin velvollisuuksiin, täytyy kaupungin ajuri laittaa viemään sinne Hirviniemeensä."

Hemmolta pääsi voittamaton itku.

- Mitä sinä itket? Eikö sinun ole lysti päästä kotikylääsi, ystäviäsi näkemään, vai oletko siellä tehnyt piloja, joita olet paennut tänne? sanoi poliisi lauhkeasti.

Hemmolta ei tullut sanaa vastaukseksi, ja kauppias, joka näki Hemmon niin katkerasti itkevän, sanoi: "Eiköhän liene sentään parasta, että jätät pojan rauhaan. Näyttää olevan niin siivo poika."

Poliisi punalti päätään ja sanoi: "Ei käy laatuun, kun kerran tulin sekaantuneeksi asiaan. Se jos tulisi tiedoksi, niin huomenna olisi viskaali niskassani, virkarikos keppinä kourassa. Eikä pojalle tässä mitään pahaa tapahdu, pääsee hevoskyydillä kotikyläänsä. Ajuri Siiralla on riski hevonen, se tuntikolmisessa hurahuttaa perille. - Itse asiaassa tämä kerjäläislaki on paljasta pötyä, joka olisi joutanut kuolla ennen syntymistään. Etenkin nyt, kun viime kesänä tuli hyvä vuosi ja kerjäläisetkin ovat vähenneet, niin niistä ei syntyisi mitään vaivaa, ei kylissä eikä kaupungissa, jos kerjääminen olisikin vapaa. Joka ei anna, se ei anna, ja joka antaa, se antaa hyvällä mielellä."

— Niin minustakin on, sanoi kauppias ja kääntyen Hemmoon sanoi: "Heitäppäs nyt itkusi ja tule likemmäksi, annan sinulle matkarahaa, äsken en kerjennyt antaa, ennen kuin jouduit järjestysvallan kanssa tekemisiin."

Hemmo pyyhki hihaansa kasvojaan ja seisahtui kauppapöydän toiselle puolelle.

Kauppias laatikostaan kahmaisi puolen kourallistaan pieniä rahoja ja antoi ne Hemmon kahmaloihin. Hemmo otti povestaan pussinsa, jossa oli saman verran entisiä. Sitten kauppias otti laatikostaan täyden kourallisen paperipäällisiä kompiaisia, ojensi ne Hemmolle sanoen: "Panehan nämä taskuusi, josta saat tarjota kaupunkituliaista parhaalle tuttavallesi kotikylässä. Antaisin ryypynkin, että saisit maan tavan mukaan kaupungista palata päissäsi, mutta ehkä noin nuoren miehen on somempi pysyä selvänä."

— Kyllä niin on paras, myönsi poliisikin. Poliisi saattoi nyt Hemmon Siiran luo. Peitellessään rekiperään istunutta Hemmoa naurusuin hän sanoi: "Luulen sinun ensi kerran eläessäsi olevan herraskyydissä."

Siira hyppäsi kuskipukille sanoen: "Sitä tämä onkin, kun tässä oijetaan tielle."

Poliisikin katsoi jälkeen, kun portista kadulle päästyä menijät lähtivät etenemään kuin tuulispää.

Hemmo siinä rekiperässä istuessaan laittoi kaikki rahansa ja kompiaisensa siihen yhteen pussiin toivoen voivansa saada ne loppumatkalla jättää johonkin, josta saisi ne sitten tilan sattuessa hakea johonkin parempaan talteen. Niinpä loppumatkalla tien kulkiessa erään niityn halki Hemmo sanoi kyytimiehelle: "Ettekö olisi hyvä ja seisauttaisi hevostanne siksi, että pistäisin tämän pussini tuohon latoon. Tarvitsisin itse rahani ja muutkin, mitä tässä pussissa on, ne valtaavat siellä talossa."

- Hui hai! Eiväthän ne nyt niin halpoja liene, että sinulta kerjuupussin valtaavat. Antaahan pussin pysyä mukana, sanoi kyytimies ja ajoi vain minkä hevoselta kavioista lähti. Hurahtamalla tuli Hirviniemen kartanoonkin, missä ohjasperät sitoi tikipuuhun ja jouduttautui pirttiin.

Hemmo pussi kainalossaan kyytimiehen mukana tuli pirttiin, missä pussinsa pisti soppeen ja riisuttuaan nutun päältään istui pussinsa viereen. Hän tunsi vapisevansa, vaikka matkalla ei kylmä tullut.

Sipo kysyttyään sanomat vieraalta vihaisella tavalla sanoi: "Vai herraskyydillä tätä pirun alkua kyyditään."

- Luultiin kuvernöörin tulevan, kun herra istuu rekiperässä ja kyytimies kuskipukilla, sanoi emäntä Sipon sanojen jatkoksi.

Siira kuuli, että talossa syntyi karkeita puheita, ja hän kiirehti lähtemään vaatien isännältä kyytipalkkaansa, johon sai vastauksen: "Ei minulla ole rahaa semmoisiin kyytipalkkoihin." Sen kuultuaan Siira kääntyi lähtemään ja ovelle mennessään sanoi: "No, minä perin poliisilta, poliisi periköön mistä saa."

- Herra Jumala! Vai poliisin kanssa tämä roiston alku on ollut tekemisissä. Kaikkea pitää kuulla, kuului emännän suusta haikeat sanat.

Siira oli mennyt näkemästä tai kuulemasta. Sipo ikenet irvissä tuli Hemmon luokse sanoen: "Pitää antaa tuntea, miltä kaupunkilysti tuntuu." Tarttui Hemmon pitkään tukkaan, nosti melkein kohoksi, puisti ja mäykytti päätä seinään ja äkäili: "Tekeekö kaupunkiin mieli, tekeekö kaupunkiin mieli? Sinä kuudenkymmenen markan vahingon sait kylälle. Vieläkö tekee mieli lähteä?" Sitten viimein heitettyään alkoi tavoitella keppiä, jotakin luudanvartta, vielä ruoskiakseen, mutta sitä ei ollut saatavissa. Kun emäntäkin sanoi: "Ei tuolta ruojalta nyt huoli luita rikkoa", niin Sipokin jätti ja hammasta purren ähisi: "Teki moisen vahingon, ei vähemmän kuin kuudenkymmenen markan tämän kylän vahingoksi, ja mitä se vielä tekee vuoden pitkään. Siltä on otettava vaatteet pois, kuka takaa, ettei se tänä yönä taas lähde."

Hemmolla oli Sipon tukistaessa maailma mennyt mustaksi silmissä, ja hän oli luullut kuolevansa; mutta nyt rupesivat silmät selviämään, kun pojat tulivat pakottamaan heittämään liivin ja puseron päältä ja kengät jalasta. Ne veivät sitten pirtin peräpuoleen katseltavaksi, josta kuuluivat emännän ihastuneet sanat: "Nämähän sopivat pojille, koetappas sinä, Sauli, tätä nuttua ja sinä, Eenokki, näitä puseroa ja housuja." Kuului yhä emännän ihastelevia sanoja että "siinä kaupassa kuitenkin saatiin näin paljon vaatteita."

Sauli, se pojista vanhempi, juuri kuin jotakin muistaen, pyörähti ympäri ja sanoi: "Mutta sillä on pussi. Katsotaanpas, mitä siellä on." Sen sanottuaan meni ja kiskaisi Hemmon pään alta pussin. Sitä purkaessa perällä pirttiä ilo nousi, kun siellä oli kompiaisia ja rahapussi. Kompiaiset jaettiin miehiä myöten, ja sitten ruvettiin lukemaan rahoja, josta hetken perästä kuului emännän iloinen sana: "Kuusikymmentä kaksi markkaa ja viisikolmatta penniä, justiin se kyytipalkka ja vielä kaksi markkaa viisikolmatta penniä jää."

Sipo jouduttautui sanomaan: "Ei saa puhua näistä rahoista kenellekään, perikööt kyytipalkan kylän kassasta". Siponkin rievähuulinen suu oli lystissä mareessa.

Emäntä Sipon sanojen jatkoksi tyytyväisenä sanoi: "Niinpä kyllä. Saahan nämä todellakin olla sen lisäksi, että olet niin halvasta huutanut, neljästäkymmenestä kahdesta markasta vuodeksi elättääksesi. Näitten kanssa tulee kuitenkin sata neljä ja vielä viisikolmatta penniä. Vie vain rahat talteesi", sanoi hän ojentaessaan rahapussin Sipon käteen. Sitten emäntä rupesi uudelleen katselemaan vaatteita ja makeasti hymyillen sanoi: "Ja vielä nämä vaatteet. Nutussa on täysi villainen vuorikin, ja nuo housut samaa vaatetta ja liivikin melkein uusi. Näkyy samasta talosta saaneen koko puvun."

- Lienee varastanut, kuului Sipon huomautus.

- Todellakin. Kukas tällaisen puvun olisi kerjäläiselle lahjaksi. Kyllä se on totta, että varastanut se on ja siitä joutunut poliisin haltuun. Kun sinulla Sipo on kaupungissa käynti, niin saat poliisilta ottaa selvän, päätteli emäntä. - Pitänee sitä poliisia tavata senkin kyytipalkan tähden, silloinpa hänestä saa selvän, kuului Sipon rauhallinen sana; ja somalle tuntui mielikin, kun kourassa oli Hemmon rahapussi, jolla Hemmon eläkemaksun kanssa tiesi voivansa maksaa tämänvuotisen kunnanveron.

Hemmo ei näihin isännän ja emännän päätöksiin asiansa puolesta mitään virkkanut. Penkin loukkoon kyyristyneenä, kasvot seinään päin käännettyinä hän vain itki, niin että pienet hartiat nytkähtelivät, povessa ainoa toivo, että lämpiäisi ilma niin, että tarkenisi avojaloin juosta Ratulaan kertomaan, miten pahoja minulle ovat. Ei noussut iltaistakaan syömään, jota sinne penkille tuotiin ja jossa oli vain oma kerjuupalasensa, muutama kalanpää ja piimäsintua särpimeksi. Yöllä kun rupesi kovin hiukomaan, niin söi ja kyyristyi taas penkin loukkoon itkemään. Kylmäkin värisytti, kun ei ollut mitään peittoa, ettei saanut unta koko yönä, itkukaan ei lakannut aamunkaan tullessa. Aamun tullessa se muuttuikin kuoleman pelon itkuksi, kun vaatteetkin vietiin, ettei päässyt edes ulkona liikkumaan. Muisti, että ulkona liikkuminenhan hänellä oli hoitolassakin henkiin pelastajana.

Aamusella olivat ihmiset nousseet ja Sipo mennyt talliin hevosten hoitoon eikä emäntäkään ollut pirtissä. Pojille taas pisti päähän ilkeyden teko. Eenokki meni ja penkin loukossa kytröttävän Hemmon pyräytti lattialle sanoen: "Joudu lähtemään kaupunkiin!" Sauli kilmasi siihen ja sanoi: "Pitelehän sinä, minä tuon vettä, kastetaan ryssän kasteella, kun se on kaupungissa pakanoitunut." Sauli toi ulkoa kiululla jäistä vettä, sitä hulautti Hemmon päälle. Hemmo koetti rukoilla: "Heittäkää toki, heittäkää toki, enhän minä ole teille pahaa tehnyt." Siitä ei ollut apua. Eenokki vain hallitsi Hemmoa lattialle selällään, ja Sauli hulautti vettä päälle sanoen: "Kolme kertaa se kuuluu ryssän pappikin antavan pakanalle pyhää vettä. Tässä toinen annos. Tässä kolmas annos." Sitten pojat hyppäsivät syrjään ja nauroivat sillä, kun Hemmo häkellellen nousi ja koko ruumis värisi vilusta. Samassa tuli emäntä ulkoa ja nähtyään poikainsa ilveen moittivasti sanoi: "Mitä te tuon kanssa viitsitte pelata. Tehän olette talon poikia, olkaa arvokkaita ja antakaa kerjäläisen olla alallaan, kun se teille ei mitään pahaa tee." Emäntä samassa palasi keittiöön, jonne Sipokin tuli aamukahvia juomaan. Siellä isäntä komensi poikia antamaan huutolaiselle rauhan, että se pysyisi kotona. "Ratulainen ja muutkin kyläläiset ovat sanoneet, ettemme saa periä eläkerahaa, jos poika on kerjuulla. Ratulainen minulle tahtoo kostaa, kun minä yhä ja yhä alempaan huusin poikaa, jota hänenkin olisi mieli tehnyt. Nyt kannattaa pojalle parantaa ruokintaakin, kun saatiin rahaakin."

— Niin ja sillä on enemmäksi kuin yhdeksi viikoksi omia palasiaankin.
Ja nuo vaatteet ovat suuri asia, huomautti emäntä.

Hemmo huomasi emännän olevan hänen puolellaan, ja hän uskalsi kahvinjuontiaikana kiivetä uunille lämmittelemään ja kytistyi sinne pisimpään soppeen uunin päällä olevien astian lautapuitten suojaan, joita sinne oli kuivumaan kasattu. Emäntä oli hakenut poikainsa repaleisia vaatteita, repaleiset kengät ja sukat; hän tuli pirttiin niitä tuomaan Hemmolle, mutta kun Hemmoa ei näkynyt, palasi keittiöön kysymään pojilta. Pojat eivät tienneet, mutta saivat lähteä etsimään. Sitä ei löytynyt mistään. Sipo komensi poikansa ja itsekin lähti toisiin taloihin meneviltä teiltä ottamaan selvää, näkyisikö avojalkaisia jälkiä. Niitä ei löytynyt mistään. Ruvettiin ottamaan selvää, oliko kadonnut kenkiä ja muitakin vaatteita. Ei mitään ollut kadonnut. Kun ei mistään löytynyt jälkiäkään, niin emäntä arvasi, että se sittenkin on juossut Ratulaan, vaikka paljon kuljetulla tiellä ei ole nähty jälkiä. Hän lähti puolihätäännyksissään juoksemaan Ratulaan, ennen kuin kerkeäisivät sen taas laittaa uudelle kerjuumatkalle. Hikisenä ja hätäisen näköisenä saapui Ratulaan; emäntä ei vieraalta kysynyt tavallisia kuulumisiakaan, kysyi vain että "mitä nyt on tapahtunut, kun olette niin hätäisen näköinen?"

- Kun se huutolaispoika meiltä tänä aamuna katosi kuin elohopea tuhkaan, ettei löydetä mistään. Lähdin tänne, että jos se olisi tänne tullut. Se eilen illalla tuotiin kaupungista, otettu siellä kiinni, polisi oli laittanut tuojan. Yötä oli meillä kuten ainakin ja jäi nukkumaan, kun poistuttiin keittiöön kahvia juomaan.

- Taidettiin kurittaa poikaa kotiin tultua, kuului talon emännän umpikuljuinen sana.

— Ei parahiksikaan ansion mukaan. Toruttiinhan sitä kyllä, kun tuotti kylälle sellaisen vahingon. Ei vähemmän kuin kuusikymmentä markkaa sanoi se, joka pojan toi, perivänsä kunnasta.

Talon emännän tuli paha olla, kun hän oli toimittanut pojan kerjuulle, ja siitä, että jos poikaa on tavattomasti kuritettu, että se tuskissaan meni kaivoon. Pani päällysnutun päälleen ja sanoi: "Lähden sinne teille, tottahan se nyt jotenkin saadaan selville, mihin se on mennyt, eihän tuo aivan neulan kokoinen kuitenkaan ole."

Matkalla Ratulan emäntä sanoi: "Se Hemmo meillä valitti, että pojat ovat hänelle pahoja. Sanoi sellaistakin pahaa tehdyn, että kaivolla oli jäisellä vedellä valettu ja sitten hierottu nietoksessa, ja kelkkaansakin, ainoaa isän muistoa, se itki, kun pojat olivat sen särkeneet."

- Siitä kelkka-asiasta en tiedä mitään. Jos pojat ovat sen särkeneet, niin Sipo pian tekee kelkan kelkasta. Sitä vesiasiaa en takaa, jos vertaisilla ylimielillä jotakin sattuu. Ja eihän tuon veden sanota luita rikkovan, jos pojat olisivat sattuneet räiskäyttämäänkin pojan päälle. Kaikessa tapauksessa se nyt kuitenkaan ei niin suuri asia ole, että kylässä olisi kannattanut puhua.

- Miten lienee, mutta tuntuvat sen kyläläisetkin huomanneen, että kehno sillä pojalla on hoito.

- Kannattaakohan kenenkään aivan mesimättäällä pitää huutolaista kokonainen vuosi, kun vain neljäkymmentä markkaa maksetaan, sävähti Hirviniemen emäntä vastaan.

Ratulan emännällä oli suussa sana, ettei pitäisi ottaa niin halvalla, ettei kannata kunnollisesti hoitaa, mutta hän pelkäsi Hirviniemen emännän äänen korkenevan kylälle kuulumaan asti; hän jätti sen sanomatta, joten emännät melkein äänettöminä kulkivat juuri kuin hautajaisiin.

Hirviniemen pirttiin tultuaan Ratulan emäntä vilkaisi ympäri pirtin, ja kun ei Hemmoa näkynyt, niin istuttuaan penkille sanoi: "Niin, huutolaispoikaako ei ole löydetty mistään?"

- Ei mistään, vaikka sitä on päiväkausi haettu kuin neulaa, kuului
Sipon puoliksi haikea sana.

- No, miten se nyt on selitettävissä sen katoaminen? sanoi Ratulan emäntä. Mutta samassa alkoi uunin päältä kuulua pientä liikettä ja heti sieltä korkeudesta ilmestyivät vuorokauden itkemisestä ja uunin päällyksen liiasta noesta tuhraantuneet kasvot; ja Hemmon silmät olivat kirkkaammat kuin moneen päivään ja oikeimmin ensi kerran koko Hirviniemessä, sillä siellä lämpimässä hän oli päässyt käsiksi niin makeaan uneen, ettei tiennyt, mitä maan päällä hätäiltiin.

Kaikki sen huomasivat yhtä aikaa ja kaikilta pääsi yhteinen iloinen nauru, Ratulan emäntäkin nauroi, että oli vähällä kaatua penkille pitkälleen nauramaan.

Kun kaikki olivat mehevimmän naurunsa nauraneet, niin talon emäntä sanoi: "Sananlasku sanoo: nauru hyvällä, nauru pahalla, niinpä nytkin, kun tästä seikasta, joka rupesi ikävältä näyttämään, selvitään iloisella naurulla." Sen sanottuaan talon emäntä tarttui Ratulan emäntää olkapäähän ja sanoi: "Lähdetään nyt sisälle, keitän kahvit tämän lystin lopuksi."

- Menkäähän keittämään kahvinne, minä vain tahdon kuulla kaupungin kuulumisia tältä kaupungista palanneelta. Laskeuduhan nyt alas sieltä pyhästä korkeudestasi.

Hemmo laskeutuikin alas ja istui Ratulan emännän viereen, missä emäntä näpillään koetellen paitaa sanoi: "Tämä emäntäkö sinulle on näin hyvän paidan ja housut antanut?"

- Yksi rouva siellä kaupungissa.

- Antoiko se muitakin vaatteita?

- Antoi, mutta ne täällä ottivat pois, sanoi poika arasti.

- Ne otettiin talteen. Mitäpä se niillä hyvillä vaatteilla joka päivä tekee, virkkoi talon emäntä.

- Kerjäsitkö rahaa ja saitko?

- Sain, sanoi Hemmo hiljaa ja äänessä kuului vienoa väristystä.

- Saitko minkä verran? Oletko laskenut?

- Kuusikymmentä kaksi markkaa ja viisikolmatta penniä.

- Hui hai! Ei puoltakaan niitä ollut, kiirehti emäntä sanomaan.

- Tehän juuri laskitte tässä pöydällä, sanoi poika terävästi ja katsoi kirkkaasti emännän silmiin, joista näkyi, että poika sanoi totta.

- Mistä sinä tiesit, mitä rahoja minä laskin?

- Niitä juuri minun pussistani otettuja, sanoi poika lujasti ja katsoi emännän silmiin silmillä, joista näkyi syvä viha. Sipon ruskeat silmät rupesivat mulkoilemaan, hän hyppäsi seisaalleen ja ulos mennessään porisi: "Ne otettiin pojalta talteen, ne heti nähdään, mitä niitä on, tuon tänne sen kukkaron."

- Ei, ei minun tarvitse niitä nähdä, huusi Ratulan emäntä Sipon jälkeen.

- Kun ne kuitenkin tässä tulivat puheeksi, kuului yhä Sipon porina.

Ratulan emäntä nousi lähtemään, mutta katsahti vielä Hemmoon ja kysyi: "Eikö sinulla muita vaatteita olekaan kuin mitä päälläsi on? Mihin sinä ne vaatteet, joilla meiltä lähdit, olet hävittänyt?"

- Ne jäivät kaupunkiin, sanoi Hemmo ja rupesi kertomaan, että "se rouva aikoi ne pitää tallessa, että saan periä, jos tahdon", mutta talon emäntä kiirehti sanomaan: "Tuolla penkillä on vaatteita kasa, josta saa panna päälleen, ja kengät ovat penkin alla."

Eteisestä rupesi kuulumaan Sipon kiireiset askeleet. Ratulan emäntä puristi Hemmon kättä hyvästelläkseen ja vakavasti sanoi: "Älä nyt lähde enää kerjuulle, tuotat kyläläisille turhia rahanmenoja." Sen sanottuaan ojensi kätensä talon emännälle hyvästelläkseen. Emäntä hieman punastuksissaan esti sanoen että: "katsotaanhan nyt ne pojan rahat ja lähdetään sisälle, minä keitän kahvia".

- En, en minä nyt lähde, liian kauan olen ilmankin viipynyt. Sipo kuitenkin siitä huolimatta purki rahat pöydälle ja vihaisesti sanoi: "Nämä ovat nyt katsottavat, ettei tarvitse olla epätietoinen."

Ratulan emäntä vilkaisi rahoihin ja näki mustuneita kuparilantteja, seassa vain jonkin valkean rahan ja sanoi: "En en minä tarvitse nähdä. Hyvästi vain."

- Niin, ja sitten rupeavat kylällä huutamaan sitä kuuttakymmentä kahta markkaa ja viittäkolmatta penniä, sävähti Sipo.

Sitä ei emäntä kuunnellut, vaan työntyi ulos. Talon emäntä seurasi mukana ja tahtoi yhä sisälle, mutta Ratulan emäntä piti päätöksensä ja meni.

Sipo puhisten kokosi lantit pussiin ja vei talteensa.

Ratulan emännän mentyä Sipo uhkasi kostaa Hemmolle sen, että se kertoi Ratulan emännälle kaikki, ja oli vähällä mennä tapansa mukaan Hemmoa tukistamaan ja päätä seinään jyskyttämään, mutta kun emäntä lujasti kielsi, niin jäi sikseen tukistus. Uhkaili vain että: "yritähän vielä kerjuuseen, niin saatuani käsiini pitelen niillä käsillä, että heitän vain henkeä luitten rakoon." Sipon ruskeat silmät paloivat tulisina kekäleinä hänen kävellessään lattialla noituen ja haukkuen Hemmoa siitäkin, että hän oli kätkeytynyt uunille saaden aikaan sellaisen hakemisen ja sitä tietä Ratulan emännän sotkemaan asioita.

KOLMAS LUKU.

Aika oli kulunut toukokuuhun. Maa oli sula, kun Hemmo eräänä yönä tuli Ratulaan, valitti nälkäänsä ja näytteli päätään, jossa oli pahkoja, kun Sipo oli seinään jyskyttänyt. Pojat olivat valehdelleet hänen päälleen. Vaatteita oli Hemmolla vain riekaleita, pyysi emännältä parempia vaatteita, sanoi, että hän isoksi tultuaan maksaa, aikoi lähteä kerjuuseen eikä aikonut mennä kaupunkiin, jossa joutuisi kiinni. Mutta emäntä sanoi: "Sinä voit joutua muuallakin kiinni, kun kaikkialla on kerjuu kielletty. Jos vieläkin tuotaisiin sinut karkumatkalta Hirviniemeen, niin päiväsi tulisivat pahemmiksi entistään, joten on parasta pysyä paikallaan."

Hemmolta pääsi voittamaton itku, jonka voimasta värisi koko ruumis.

Emäntä laittoi Hemmon syömään ja puheli: "Koetahan kestää tämä vuosi. Tulevana vuonna pääset meille, ei anneta sinua enää Sipon tukistettavaksi." Hemmon syötyä emäntä antoi hänelle paksun leivän ja kiirehti lähtemään takaisin, että joutuisi ihmisten nukkuessa. Silloin hän saisi kätkeä leipänsä hyvään talteen, josta sitten voisi käydä salaa syömässä, kun kova nälkä tulee.

Hemmo ei enää itkenyt. Vuosi tuntui mielestä lyhyeltä, kun pääsisi Ratulaan. Hemmo joutuikin ennen ihmisten nousua Hirviniemeen ja kätki leipänsä tallin ylisellä katon rakoon. Siellä se säilyi hiiriltäkin.

Oli helluntaiaamu, kun Hirviniemen emäntä istui ennen kirkonmenoja Kaitasalmen kirkon luona suuren petäjän juurella virsikirja kainalossa odottamassa kirkon ovien avaamista. Ratulan emäntäkin virsikirja kainalossa lähestyi kirkkoa ja huomasi siellä petäjän juurella Hirviniemen emännän. Kun muutakaan tuttua ei ollut puhetoveriksi, hän poikkesi sinne ja tervehdittyään Hirviniemen emäntää istui siihen ja melkein ensi sanakseen kysyi: "Miten siellä nyt huutolaispoika jaksaa?"

- Mikäpäs hänen on jaksaissa. Niin on kun aina ja terve on kuin peura.

- Se menneellä viikolla eräänä yönä kävi meillä aikoen kerjuuseen. Valitti nälkäänsä ja näytteli päätään, jossa oli pahkoja, sanoi poikain valehdelleen hänen päälleen, joten isäntä oli kurittanut päätä seinään jyskyttämällä. Sanoi palaneita leivän kantoja ja sillin suolia ja silakanpäitä ruoaksi annettavan.

Hirviniemen emännällä näkyi käyvän vihaksi. Kuivasti sanoi: "Se on vale, seitsemän kertaa vale. Sille on annettu ruokaa kuin muillekin."

- Laiha tuo näkyi olevan. Siniset suonet luitten päällä ja vaatteita vain riekaleita, joissa on todistus huonosta hoidosta.

- Lihota sinä ja pue silkkiin, kun sinä olet siitä ruvennut niin suurta huolta pitämään, saat kai sen, kun niin mielesi tekee, sävähti Hirviniemen emäntä.

- No, emme nyt viitsi riidellä, olemmehan kirkkomiehiä, pyhän ehtoollisen vieraita. Minä vain toivon, että sinä omantuntosi rauhaksi ja velvollisuuden käskystä tuota orporaukkaa hoitaisit hyvin, joskin se eläkerahamäärä ei kannattaisikaan. Sillä jos tekee lähimmäiselleen ansaitsematonta hyvää, saa siitä iloa, sitä enemmän, jos tekee hyvää tuolle kelpo ihmisten orvolle lapselle, puheli emäntä.

Hirviniemen emäntä oli aikeessa vielä puolestaan puhua, mutta ei enää kerjennyt. Kun suntio suuret avaimet kädessään lähestyi kirkon ovea ja tien täydeltä tuli ihmisiä sellainen jono, ettei päätä näkynyt, niin emännät hyppäsivät ylös mennäkseen aivan oven auettua kirkkoon ja päästäkseen perälle kirkkoa istumaan, kun olivat rippi vieraita. Kirkossakin menivät emännät samaan penkkiin. Ratulan emännän puhe kuitenkin oli Hirviniemen emännän povessa karhonut ylös pahaa törkyä, kun se vielä muistutti päivän merkityksestä. Muistui mieleen monta rikosta elämän matkalta. Elävinä tulivat nyt mieleen Hemmon vaatteitten ja rahojen anastuskin ja monet pahat sanat turvattomalle orvolle. Ja siihen kun tuli papin voimakas rippisaarna tuomitsemaan, että anteeksi saamisesta ei ole puhettakaan, ellei rikostaan tunnusta ja korvaa lähimmäiselleen tekemää vahinkoa. Suuret kyyneleet vierivät Hirviniemen emännän poskia alas koko rippisaarnan ajan.

Tästä lähtien tuli Hirviniemen emäntä Hemmolle paremmaksi. Hän aina kielsi poikiaankin ilkeyden teosta Hemmolle; ja ruokakin parani, annettiin melkein joka päivä keittoakin, jos sattui muilta jäämään; ennen se vietiin navettaeläimille.

Sipo pysyi aina yhtä pahana, tätä pojat käyttivät aseenaan valehdellen aina jotakin Hemmon tehneen, josta Sipo tapansa mukaan kuritti Hemmoa.

Kului kuitenkin vuosi loppuun. Ratulan emäntä oli nyt köyhäin huutokauppaan lähtiessä isännälle sanonut, että Hemmo, tuo orporaukka, on pelastettava Hirviniemestä. Niinpä uutena vuotena 1870 Ratulan isäntä hakikin Hirviniemestä Hemmon. Pojan silmät olivat kirkkaat Ratulan emäntää tervehtimään tullessa. Mutta emännän silmiin ilmestyi kyyneleitä, joita ei kukaan tiennyt, ja tuskin kukaan arvasikaan, mikä ne kyyneleet aiheutti. Salatakseen niitä hän lähtikin ulos, josta tuokion perästä palasi tuoden uudet, valkoiset alusvaatteet, laski ne sängyn kaiteelle ja toimitti Hemmon pesemään silmiään. Sen jälkeen Hemmo sai riisua päältään kaikki entiset ja pukeutua uusiin. Kohta joutui päivällinenkin, jolloin Hemmo sai tulla emännän viereen syömään, jossa emäntä toimitti Hemmon lautaselle parasta, mitä pöydällä oli, ja kehoitti syömään lisäten uutta. Sitä päivää ja sitä päivällistä ei Hemmo unohtanut. Vaikka toisetkaan päivät eivät olleet pahemmat, niin silti se tämä päivä jäi iäksi merkillisimpänä muistiin.

Hemmo oli unohtanut lukutaidon, minkä äiti oli opettanut, tuskin kirjaimiakaan tunsi Ratulan emäntä rupesi sitä opettamaan. Se olikin Hemmosta mieluista työtä, kun siinä hommassa sai olla likellä emäntää. Mutta se yhteistyö loppui lyhyeen, kun hän viikon perästä osasi lukea mitä kirjaa hyvänsä. Täytyi muuta keksiä, että sai olla emäntää likellä. Se oli sitten iloa, kun emäntä otti mukaansa kirkkoon, milloin vain itse lähti.

Oltiin heinäkuussa, kun eräänä kauniina sunnuntaina Ratulan isäntä ja emäntä lähtivät kirkkoon, jolloin, kuten aina, Hemmo oli mukana. Kirkkoajan loputtua olivat kaikki kirkkomiehet menneet koteihinsa, mutta Ratulan isäntää oli joku pyytänyt avukseen ruumista viemään hautuumaalle, joksi aikaa emäntä jäi Hemmon kanssa pappilaan, ja kun oli pappilan herrasväelle tuttava, kutsuttiin sisälle. Sisälle ruustinna ei kuitenkaan vienyt; kun rovasti oli kuistin viileässä katoksessa istumassa, niin istuivat hekin kuistin penkille, missä rovasti aloitti puheen tästä hyvästä kesästä, nähtävissä olevasta hyvästä vuodentulosta ja hyvästä heinänkorjuusta. Talossa oli paljon lapsia, jotka siellä kentillä ilakoivat mikä mitenkin, kuitenkin lapsenpiika mukana. Hemmo nyt näki siinä rovastin seurassa olevansa liikaa, niin sekaantui hänkin talon lasten joukkoon, kun emäntäkään ei häntä kieltänyt. Rannassa oli laaja pyykinpesulaituri. Sille laiturille kulkeutui nyt matkue samoin kuin muinakin päivinä kauniilla ilmalla. Järvi oli aivan rasvatyyni. Lapset kurottautuivat laiturin laidalta pitäen veden pinnasta kuviaan katsomaan, ja laiturin seinän pimennosta ne selvinä näkyivätkin. Joukossa oli toisella vuodella oleva Ailikin, joka hänkin muitten mukaan työnsi päänsä niin pitkälle, että näki kuvansa. Lapsenpiika piti selkävaatteesta kiinni, ettei menisi järveen. Sen tähden Aili tunsi olevansa turvassa ja työnsi päätään yhäkin ulommaksi. Lapsenpiika olikin huoleton, ei pitänyt tarpeeksi lujasti kiinni, joten Aili kurottaessaan itseään edemmäksi kadotti tasapainonsa. Piian kädestä läpsähti vaate irti ja - molskis vain, Aili oli järven pohjassa. Syntyi hätä. Lapsenpiika huusi: "Aili meni järveen! Aili meni järveen!" - Sitä huutaen hän lähti juoksemaan taloon päin kuin hullu. Tuskin tiesi itsekään, mihin hän juoksee. Rovasti, ruustinna ja Ratulan emäntä juoksivat hengen edestä paikalle. Aili kun näkyi järven pohjasta, niin Hemmo sanoi: "Minä käyn Ailin pois tuolta." - - Silmänräpäys vain, kun Hemmo oli tempaissut kengät jalastaan, repäissyt nutun päältään ja puikaissut järveen, jossa oli jo Ailia ottamassa syliinsä, kun rovasti, ruustinna ja Ratulan emäntä saapuivat paikalle. Hemmo siellä enemmän kuin kahden sylen syvyisessä vedessä kun sai Ailin syliinsä, lähti pohjaa myöten kävellen kiertämään laituria päästäkseen laiturin päässä maalle. Hemmo kun pääsi niin matalalle, että päänsä sai kuivalle, hätäisesti sanoi: "Tämä oli jo kuollut, ennen kuin minä sain, ei liikkunut." - Ratulan emäntä Hemmon vielä vyötäisiään myöten ollessa järvessä juoksi vastaan. Tempasi Hemmon sylistä lapsen, joka oli varuton kuin lankavyyhti. Alkoi puistella lasta, eikä kauan, kun purahti vettä suusta ja kuului kipeä valitusääni. Silmänräpäys vain ja se jännittävä, tuskallinen hetki muuttui ilon hetkeksi. Rovasti tuskin tätä ennen vielä oli niin hartain mielin kiittänyt Jumalaa kuin nyt. Luki monta tähän sopivaa raamatunlausetta. Kauan siinä ei kuitenkaan joudettu viipymään, piti kiirehtiä saamaan lapsi nukkumaan. Lapsenpiika tästä pelastumisesta ei vieläkään tiennyt, hän kentällä pitkänään kiemuroi, voivotteli ja repi tukkaansa. Ruustinnan kävi sääliksi. Hän meni ja ystävällisesti sanoi: "Sanni nouse ylös, Aili on pelastettu!" - "Jumala olkoon kiitetty!" huudahti Sanni ja kimposi ylös. "Kuollut olisin näihin tuskiin." - Huitaisi tukkansa päänsä taakse ja lähti juoksemaan Ratulan emännän sylistä ottamaan lasta, mutta tämä ei antanut, kantoi vain kartanoon päin. Ruustinnakin tuli emännälle matkatoveriksi.

Sisällä tuli kysymys, milloin Hemmo oli oppinut sellaiseksi uimariksi, että tuossa enemmän kuin kahden sylen syvyyteen uskalsi sukeltaa.

- Hirviniemen pojat kun sukeltelivat ja pulikoivat, niin siitä opin. Niitten mukana ei ollut rauhaa uida, he tekivät ilkeyttä vain. Minä menin aina niiden tietämättä sinne niemen taakse hiekkarannan kohtaan ja siellä yksinäni uin ja opettelin sukeltamaan ensin matalammalla ja sitten syvemmällä, kun opin.

- Kultainen oppi. Se tänä päivänä pelasti ihmishengen, sanoi rovasti painokkaasti. Ja sitä työtä emme voi sinulle muuten korvata kuin että jos tämä emäntä luovuttaa sinut meille, niin pääset meidän Eemelin kumppaniksi kaupungin lyseoon. Jäät tänne nyt meidän kotiopettajan kouluun syyskuun alkuun asti, niin pääset lyseoon ensimmäiselle luokalle.

Hemmolla meni sormi suuhun ja silmät rupesivat vilkuilemaan emäntään.

Emäntä hieman ajatteli, sitten ajatus-alta sanoi: "Kyllä se on totta, että missään muussa nimessä en luovuttaisi poikaa, vaan ainoastaan siinä, että pääsee kouluun. Silloin huutolaisen nimi hänen päältään haihtuu. Mitäpä toivoisinkaan köyhälle orvolle enemmän kuin oppia. Uskon senkin, että Hemmo tulee menestymään koulussa, sillä hän on luonteeltaan lukuhaluinen. Minä olen hänet vasta opettanut lukemaan aakkosista lähtien, nyt hän on lukenut talon kaikki kirjat. Suuren Raamatunkin on lukenut kannesta kanteen. Jääköön vain poika tänne."

Hemmon kasvot punastuivat. Silmät rupesivat pyörimään. Kukaan ei arvannut, mitä Hemmo ajatteli.

- Vai etkö tahtoisi jäädä? kysyi emäntä ystävällisesti.

- Jään, kun te tahdotte, sanoi Hemmo tuskin kuuluvasti.

- Parasta, mitä elämä sinulle orvolle huutolaispojalle antaa, toivoessani sinut luovutan tänne, kun minä en koskaan voi sinulle tarjota sitä, mitä nyt rovasti sinulle lupaa.

Hemmolla tuli kyyneleet silmiin, sormi meni suuhun ja hiljaa sanoi:
"Käyttehän aina täällä."

- Käynhän minä toki sinua näkemässä täällä ja jonkin kerran kaupungissakin. Ja sitäpaitsi joululomalla ja pääsiäislomalla kai tulette käymään kotona, ja tulevana kesänä koko kesäksi tulette pois koulusta, silloin saat meillä olla vaikka koko kesän syyskuun alkuun asti.

Hemmo tyytyi. Istua kyhnötti vain emännän vieressä tuolilla, kaitaiset pienet hartiat puristuneina vieläkin kaitaisemmiksi. Suloisesti vain katseli emäntää.

Ratulan isäntäkin tuli hautuumaalta ja kutsuttiin joukkoon, missä heti tuli puheeksi tapahtuma rannassa ja Hemmon suhteen tehty päätös. Tuli puheeksi nykyinen köyhäin hoito. Myydään kuin elukat vähimmin tarjoavalle huolimatta siitä, minkälainen se vähimmin tarjooja on. Sitä tietä tämäkin orpoparka joutui Hirviniemeen, johon ei kukaan kehnointa koiraansa antaisi.

- Oli ihme, että Hemmo-parka oli henkensä pitänyt. Kun viime uutena vuotena tuotiin meille, niin itkin sen nähtyäni. Vaatteita riekaleet päällä. Paljaat luut, joitten päällä likainen nahka, siniset suonet vain ruijottivat luitten päällä. Ei pitäisi Jumalan sallia ihmislasta orvoksi. Köyhäkin äiti suurimmassa köyhyydessäänkin on parempi turva lapselle kuin Hirviniemen hoitajat, puheli emäntä ja näytti, että pienet, kirkkaat herneet olivat emännän silmien nurkissa.

Ratulan isäntä harmistuneena sanoi: "Tämä meidän emäntä armoissaan toimitti pojan kerjuulle, jota tietä joutui kaupunkiin, missä kruununvouti Svedlinin rouva oli pukenut paidasta lähtien melkein uusiin vaatteisiin. Päällysvaatteiksikin oli antanut melkein uuden talvipuvun, joka nuorimmalle pojalle oli käynyt pieneksi, ja kauppataloista oli saanut rahaakin, jota hänellä oli kuusikymmentä kaksi markkaa ja vielä pennejä. Ne salattiin sekä vaatteet että rahat. Mutta minä olen toiminut siten, että kun Hirviniemen Sipo on kylänvouti, niin sen on maksettava kaupungin rahatoimikamarille se pojan kyyti, kuusikymmentä markkaa, ja meidän kunta ei maksa Sipolle tämän kylän kassasta sitä rahaa. Jos Sipo rupeaa käräjäin kautta perimään, niin kaupungista saadaan todistajia. Sen sain selville kaupungissa käydessäni."

- Se on oikein, sanoi rovasti.

Sitten Ratulan isäntä jatkaakseen puhetta huomautti, että "kuinka se on ymmärrettävissä, että Hemmo pääsee lyseossa ensimmäiselle luokalle, kun sillä ei ole mitään kouluoppia. Eikös niillä lyseoon pyrkijöillä pitäisi olla todistus jostakin alemmasta oppilaitoksesta?"

- Siitä ei huolta. Niillä hänen laisillaan on omat tiensä päästä sääntöjen sisälle, sanoi rovasti. Sanoista kuului, että kun hän on tarjoamassa, niin se pääsee.

- Hyvä on, kuului isännän sana, ja hän nousi lähtemään.

Hemmo saattoi lähtijöitä rantaan, jossa vedet silmissään jäi seisomaan rannalle. Emäntä vielä venheestä huusi: "Ensi pyhänä tulen katsomaan."

Hemmo näkyi rannalla seisomassa, kun vene näkösen päässä kiertyi niemen taakse.