VIII.
Toinen onnettomain luokka, joita myöskin aijoin auttaa sittemmin, oli epäsiveelliset naiset. Semmoisia oli Rshanovin talossa hyvin paljon kaiken laatuisia, alkaen nuorista ja ihmisten näköisistä aina vanhimpiin ja kauheimman näköisiin asti, semmoisiin, jotka olivat kadottaneet ihmismuotonsakin. Toivo, että voisin auttaa näitä naisia, jota minulla ensin ei ollut, heräsi minussa seuraavan tapauksen johdosta.
Olimme tekemässä kierrostamme. Meillä oli jo muodostunut jonkinlainen käytännöllinen menettelytapa. Tullessamme uuteen asuntoon kysyimme heti kortteerin isäntää. Yksi meistä valitsi itselleen sopivan paikan huoneessa ja istuutui kirjoittamaan, toinen kulki kortteerin eri nurkissa kyselemässä jokaiselta erikseen ja ilmoitteli saamiansa tietoja kirjoittajalle.
Tultuamme yhteen kellarikerroksen kortteereista, meni ylioppilas etsimään isäntää, ja minä sillä aikaa aloin kuulustella kortteerissa olevia. Kortteeri oli seuraavan näköinen. Keskellä neliskulmaista huonetta oli uuni. Uunista läksi säteettäin neljä väliseinää, joten muodostui neljä pientä kamaria. Ensimäisessä, neljällä telttavuoteella varustetussa kamarissa oli kaksi henkeä, ukko ja nainen. Toisessa pitkulaisessa kamarissa oli kortteerin isäntä, nuori mies, harmaassa sarkanutussa, hyvännäköinen ja hyvin kalpea pikkuporvari. Kolmannessa oli nukkuva, luultavasti juopunut mies sekä nainen ruusunpunaisessa puserossa. Neljäs oli isännän huoneen takana.
Ylioppilas meni isännän kamariin, vaan minä jäin ensimäiseen ja kuulustelin ukkoa ja naista. Ukko oli kirjapainotyömies, jolla ei ollut tointa. Nainen oli kokin vaimo. Menin sitten kolmanteen kamariin ja kysyin puseroon puetulta naiselta, kuka nukkuva mies oli. Hän sanoi sen olevan hänen vieraansa. Kysyin naiselta kuka hän oli. Nainen sanoi olevansa moskovalainen talonpoikaisnainen. "Mitä tointa harjoitatte?" Hän rupesi nauramaan, eikä vastannut mitään. "Millä elätätte itseänne?" — kysyin uudestaan, otaksuen ettei hän ollut ymmärtänyt kysymystäni. "Ravintolassa istuskelen", sanoi hän. Minä en ymmärtänyt ja kysyin vielä kerran: "Millä te elätte?" Hän ei taaskaan vastannut, vaan nauroi. Neljännestä huoneesta, jossa emme vielä olleet käyneet, kuulin niinikään naisten naurua. Isäntä tuli ulos huoneestaan meidän luoksemme. Hän oli nähtävästi kuullut minun kysymykseni ja naisen vastaukset. Tuimasti naiseen katsahtaen hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "prostitueerattu", nähtävästi tyytyväisenä siitä, että tunsi tämän virallisessa kielessä käytetyn sanan, ja osasi sen lausua. Sanottuaan tämän tuskin huomattavalla kohteliaalla hymyllä minulle, hän kääntyi naisen puoleen ja hänen kasvojensa ilme heti muuttui. Erityisellä halveksivalla äänellä, niinkuin koiraa olisi puhutellut, ja naiseen katsomatta hän sanoi:
— Mitäs tyhjää lörpöttelet: "ravintolassa istuskelen"? Kun kerran ravintolassa istuskelet, niin sanokin niinkuin asia on — prostitueerattu. — Omaa nimeänsä ei tiedä…
Tuo ääni minua loukkasi. "Ei meidän tule häntä häväistä", sanoin. — "Jos me kaikki eläisimme Jumalan tahdon mukaisesti, niin ei semmoisia olisi olemassa."
— Se on nyt semmoista, — sanoi isäntä, väkinäisesti hymyillen.
— Ei meidän siis pidä heitä soimata, vaan sääliä. Onkos se heidän syynsä?
En muista tarkkaan mitenkä sanoin, muistan vaan, että minua suututti tuo nuoren kortteerin isännän ylenkatseellinen puhetapa, minun tuli sääli tuota naista ja minä sen ilmaisin. Tuskin olin sen sanonut, kun siitä kamarista, josta naurua oli kuulunut, alkoi kuulua sänkylautojen narinaa ja väliseinän takaa, joka ei ulottunut kattoon, kohosi pörrötukkainen naisen pää, pienine pöhöttyneine silmineen ja kiiltävän punaisine kasvoineen, ja sen jälestä toinen ja kolmas. He olivat nähtävästi nousseet vuoteilleen ja kurkottivat kaulaansa väliseinän yli. Henkeään pidätellen, jännitetyllä huomiolla he meitä katselivat. Syntyi nolo äänettömyys. Ylioppilas, joka ensin oli hymyillyt, tuli totiseksi. Isäntä oli hämillään ja loi silmänsä maahan. Naiset yhä vaan ääneti katselivat minua ja odottivat. Minä olin enin kaikista hämilläni. En ollut mitenkään odottanut, että satunnaisesti lausuttu sanani olisi tehnyt semmoisen vaikutuksen. Aivan kuin Hesekielin kuoleman pelto, jota kuolleitten luut peittivät, olisi vavahtanut hengen kosketuksesta, ja kuolleet luut olisivat alkaneet liikkua. Minä satuin sanomaan rakkauden ja säälin sanan ja tämä sana vaikutti kaikkiin niin, kuin he olisivatkin ainoastaan odottaneet tätä sanaa, heretäkseen olemasta ruumiita ja elpyäkseen elämään. He katsoivat kaikki minuun, odottaen jatkoa. He odottivat, että olisin sanonut ne sanat ja tehnyt ne teot, jotka olisivat saaneet nuo luut yhteen liittymään, peittymään lihalla ja elämään. Mutta minä tunsin, ettei minulla ollut niitä sanoja, niitä tekoja, joilla olisin voinut jatkaa sitä, minkä olin alkanut. Tunsin sydämmeni pohjassa, että olin valehdellut, että itse olin samallainen, kuin hekin, ettei minulla ollut sen enempää sanottavaa ja minä aloin kirjoittaa lankettiini kaikkien kortteerin asukkaitten nimiä ja ammatteja. Tämä tapaus saattoi minut uuteen erehdykseen, siihen ajatukseen nimittäin, että näitäkin onnettomia voi auttaa. Minä kuvailin silloin itserakkaudessani sen olevan hyvin helppoa. Minä ajattelin: nyt me kirjoitamme kirjaan nämä naisetkin ja "sitten" me (ketkä me, sitä en ajatellut), kaikki kirjoitettuamme, ryhdymme heitä auttamaan. Kuvailin, että me, ne samat, jotka monen sukupolven aikana olemme saattaneet näitä naisia tuohon tilaan, eräänä kauniina päivänä saamme päähämme korjata koko asian. Ja kuitenkaan en olisi tarvinnut muuta kuin muistaa keskusteluni sen epäsiveellisen naisen kanssa, joka tuuditteli sairaan äidin lasta, ymmärtääkseni semmoisen otaksumisen koko järjettömyyden.
Nähdessämme tuon naisen lapsen kanssa, luulimme sen olevan hänen lapsensa. Kysymykseemme: kuka hän oli, hän suoraan vastasi olevansa tyttö. Hän ei sanonut: prostitueerattu. Ainoastaan kortteerin isäntä käytti tätä hirveätä sanaa. Otaksuen, että hänellä oli lapsi, toivoin voivani pelastaa hänet surkeasta tilastaan.
— Onko se teidän lapsenne?
— Ei, se on tuon vaimon.
— Minkäs tähden te sitä tuuditatte?
— Kun tuo vaimo pyysi; hän on kuolemaisillaan.
Vaikka minun otaksumiseni näyttäytyikin vääräksi, jatkoin kuitenkin keskusteluani samaan suuntaan. Aloin tiedustella, kuka hän oli ja mitenkä hän oli joutunut semmoiseen tilaan. Hän kertoi mielellään ja hyvin yksinkertaisesti koko historiansa. Hän oli tehtaalaisen tytär Moskovasta. Jäätyään orvoksi oli joutunut tätinsä huostaan. Tätinsä luota oli lähtenyt kuleksimaan ravintoloissa. Täti oli kuollut. Kun kysyin, eikö hän tahtoisi muuttaa elintapaansa, ei hän nähtävästi edes välittänyt kysymyksestäni. Kuinka voi välittää asiasta, joka on aivan mahdoton? Hän hymähti ja sanoi: "kukas minut ottaa keltaisine pilettineni?" — Jospa sattuisi löytymään joku kyökkipiian paikka tarjona — sanoin minä.
Minulle johtui mieleen tämä ajatus sen vuoksi, kun tuo nainen oli voimakas, ruskeatukkainen ja hänellä oli hyväntahtoiset, hieman tyhmän näköiset pyöreät kasvot. Sen näköisiä olivat tavallisesti kyökkipiiat. Sanani eivät häntä nähtävästi miellyttäneet.
— Kyökkipiiaksiko, mutta minä en osaa leipiäkään paistaa, — sanoi hän ja rupesi nauramaan. Hän ei sanonut osaavansa, mutta hänen kasvojensa ilmeestä näin, ettei hän tahtonut olla kyökkipiikana, että hän piti kyökkipiian asemaa ala-arvoisena.
Tämä nainen, joka oli mitä yksinkertaisimmalla tavalla, niinkuin evankeelioissa mainittu leski, uhrannut kaikkensa sairaan vaimon hyväksi, piti, niinkuin hänen toverinsakin, työtä tekevän ihmisen asemaa alhaisena ja halveksittavana. Hän oli kasvatettu työttömään elämään, semmoiseen elämään, jota hänen ympärillään elävät pitivät hänelle luonnollisena. Siinä oli hänen onnettomuutensa. Tämän onnettomuuden kautta on hän joutunut asemaansa ja se häntä siinä pidättää. Kuka meistä miehistä tai naisista muuttaa hänen väärän käsityksensä elämästä? Kuka meistä on vakuutettu siitä, että jokainen työnteossa kuluva elämä on kunnioitettavampaa, kuin joutilas, kuka elää tämän vakuutuksensa mukaisesti ja sen perusteella ihmisiä arvostelee? Jos olisin sitä ajatellut, olisin voinut ymmärtää, etten minä, eikä kukaan niistä, joita tunnen, voi parantaa tätä tautia.
Minä olisin voinut ymmärtää, että nuo väliseinän takaa kurkistelevat, hämmästyneiltä ja liikutetuilta näyttävät päät ilmaisivat ainoastaan kummastusta heille osoitetusta myötätuntoisuudesta, vaan ei suinkaan toivoa heidän parantumisestaan epäsiveellisyydestä. He eivät näe elämänsä epäsiveellisyyttä. He näkevät, että heitä halveksitaan ja soimataan, mutta minkä vuoksi heitä niin halveksitaan, on heidän mahdoton käsittää. Heidän elämänsä on sillä tavalla kulunut lapsuudesta asti aivan samallaisten naisten keskuudessa, joita he tietävät aina olleen ja olevan ja jotka ovat yhteiskunnassa välttämättömiä, niin välttämättömiä, että on varta vasten asetettu virkamiehiä pitämään huolta heidän pysyväisestä olemassa olostaan. Sitä paitsi he tietävät, että heillä on valta ihmisten yli ja että he hallitsevat heitä usein enemmän, kuin muut naiset. He näkevät, että heidän asemansa yhteiskunnassa, huolimatta siitä, että heitä aina haukutaan, tunnustavat sekä miehet, että naiset, että hallitus, eivätkä senvuoksi voi edes käsittää, mitä heidän olisi katuminen ja mistä parantuminen. Yksi ylioppilaista kertoi minulle, että eräässä kortteerissa oli nainen, joka piti kaupalla 13 vuotista tytärtään. Tahtoen pelastaa tuon tytön menin vartta vasten tuohon kortteeriin. Äiti tyttärineen eli suuressa köyhyydessä. Äiti oli pikkuinen, musta, neljänkymmenen ikäinen, ei ainoastaan pahan näköinen, vaan oikein vastenmielisen näköinen. Tytär oli niinikään vastenmielisen näköinen. Kaikkiin kysymyksiini heidän elämästään äiti vastasi minulle epäluuloisesti, vihamielisesti ja lyhyesti, nähtävästi tuntien minussa vihamiehen, jolla oli pahat aikeet. Tytär ei vastannut mitään, katsahtamatta ensin äitiinsä, johon hän näkyi täydellisesti luottavan. Erityistä sääliä he eivät minussa herättäneet, pikemmin inhoa. Mutta minä päätin, että tytär oli pelastettava, että oli saatava sivistyneitä naisia säälimään näitten naisten surkeaa tilaa, ja lähetettävä niitä tänne. Mutta jos olisin ajatellut tuon äidin koko pitkää entisyyttä, kuinka hän oli synnyttänyt, elättänyt ja kasvattanut tuon tyttären siinä asemassaan, varmaankin ilman vähintäkään apua ihmisten puolelta ja raskailla uhrauksilla, jos olisin ajatellut sitä käsitystä elämästä, joka oli muodostunut tuolle naiselle, olisin ymmärtänyt, ettei äidin teossa ollut kerrassaan mitään pahaa eikä epäsiveellistä. Hän teki tyttärensä hyväksi kaikki minkä voi, s.o. kaikki, mitä piti itselleenkin paraimpana. Ottaa tyttären väkisin äidiltä olisi voinut, mutta saada äitiä vakuutetuksi siitä, että hän menetteli pahoin myydessään tytärtään, oli mahdotonta. Jos joku olisi ollut pelastettava, niin olisi ollut pelastettava tuo äiti, mutta paljoa aikasemmin siitä kaikkien hyväksymästä elämänkäsityksestä, jonka mukaan nainen saattoi elää ilman avioliittoa, s.o. synnyttämättä lapsia ja työtä tekemättä, palvellen ainoastaan aistillisuuden tyydyttämistä. Jos olisin tuota ajatellut, olisin ymmärtänyt, että suurin osa niistä sivistyneistä naisista, joita aijoin tänne lähettää tuota tyttöä pelastamaan, itse elivät lapsia synnyttämättä ja työtä tekemättä, ollen ainoastaan aistillisuuden tyydyttämisen palveluksessa, vieläpä itsetietoisesti kasvattivat tyttäriään samallaiseen elämään. Toinen äiti vei tyttärensä ravintolaan, toinen hoviin tai tanssiaisiin. Mutta kummallakin on sama elämänkäsitys, nimittäin, että naisen tehtävä on miehen himon tyydyttäminen ja että häntä sen vuoksi on elätettävä, vaatetettava ja säälittävä. Mitenkäs meidän naisemme sitten kykenevät parantamaan tuota naista ja hänen tytärtään.
IX.
Vielä omituisempi oli minun suhteeni lapsiin. Hyväntekijänä kiinnitin huomiotani myöskin lapsiin, haluten pelastaa tuohon turmeluksen pesään sortuvia viattomia olentoja, ja kirjoittelin heidän nimiänsä kirjaan, ryhtyäkseni pelastukseen "sittemmin".
Lasten joukossa herätti erityistä huomiotani eräs 12 vuotias poika Serjosha. Tätä reipasta, älykästä poikaa, joka asui erään suutarin luona ja oli jäänyt turvattomaksi sen kautta, että hänen isäntänsä oli joutunut linnaan, tuli minun sääli sydämmeni pohjasta ja tahdoin tehdä jotakin hänen hyväkseen.
Kerron nyt, mitenkä minun hyväntekeväisyyteni päättyi, sillä historia tuon pojan kanssa osoittaa paraiten minun väärän asemani hyväntekijänä. Minä otin pojan luokseni ja sijoitin hänet kyökin puolelle. Enhän voinut likaista, turmeluksen pesästä tullutta poikaa panna omien lasteni joukkoon. Pidin itseäni jo senkin vuoksi hyvin armeliaana ja hyvänä, että olin ottanut hänet talooni kyökkipalvelijoitten vastukseksi, että häntä ruokki kyökkipiika, ja että annoin hänen käytettäväkseen joitakin kuluneita vaatteita. Poika oli meillä noin viikon ajan. Tämän viikon aikana minä pari kertaa ohi mennessäni sanoin hänelle muutamia sanoja ja kerran kävelyllä ollessani pistäysin tuttavan suutarin luona tarjotakseni poikaa hänelle oppipojaksi. Eräs minun luonani vieraileva talonpoika pyysi poikaa lähtemään työmieheksi maalle, perheeseen, mutta poika kieltäytyi ja vähän ajan perästä katosi. Minä menin Rshanovin taloon tiedustelemaan. Hän oli palannut sinne, mutta ei ollut kotona sillä kertaa. Hän oli jo kahtena päivänä käynyt eläintarhassa, missä hän 30 kopeekasta päivässä otti osaa jonkinlaiseen kulkueeseen, jossa yleisölle näytettiin puettuja villejä norsun kanssa. Kävin vielä toisen kerran, mutta hän oli niin kiittämätön, että suorastaan karttoi minua. Jos olisin silloin tarkemmin tullut ajatelleeksi tuon pojan elämää ja omaani, olisin ymmärtänyt pojan menneen pilalle sen kautta, että oli päässyt maistamaan iloista elämää, jossa ei tarvinnut tehdä työtä ja siten tottunut pois työnteosta. Minä olin, hyvää tehdäkseni ja häntä parantaakseni, ottanut hänet talooni. Ja mitä saikaan hän siellä nähdä? Minun lapseni — sekä häntä vanhemmat, että häntä nuoremmat, että hänen ikäisensä, jotka eivät milloinkaan mitään työtä tehneet, vaan sen sijaan kaikin tavoin tuottivat minulle työtä, töhrivät ja pilasivat kaikki ympärillään, söivät vatsansa täyteen maukasta ruokaa, särkivät astioita ja heittivät koirille semmoista ruokaa, joka olisi ollut tuolle pojalle herkkua. Kun minä turmeluksen pesästä toin hänet hyvään paikkaan, niin hänen tietysti pitikin omistaa se elämänkäsitys, joka oli olemassa tuossa hyvässä paikassa, ja tämä käsitys hänelle opetti, että hyvässä paikassa pitää elää työtä tekemättä, syödä ja juoda makeasti ja pitää hauskaa. Tosin hän ei tiennyt, että minun lapsillani oli suuri taakka kannettavanaan latinan ja kreikan kieliopin sääntöjen oppimisessa, eikä olisi voinutkaan ymmärtää näitten vaivojen tarkotusta. Mutta varmaa on, että, jos hän olisi sen ymmärtänyt, lasteni esimerkillä olisi ollut vielä suurempi vaikutus häneen. Hän olisi silloin ymmärtänyt, että lapsiani kasvatetaan tuolla tavoin siinä tarkotuksessa, että he vastaisuudessakin olisivat tilaisuudessa, oppitodistustaan hyväkseen käyttämällä pääsemään niin vähällä työllä, kuin suinkin, ja nauttimaan elämän onnesta niin paljon kuin suinkin. Hän ymmärsikin sen, eikä mennyt talonpojan luo hoitamaan elukoita ja syömään hänen kanssaan perunoita ja ryyppimään sahtia, vaan meni eläintarhaan näyttelemään villiä 30 kopekasta.
Minun olisi pitänyt ymmärtää, miten mieletöntä se oli että minä, joka kasvatin omia lapsiani mitä täydellisimmässä joutilaisuudessa ja ylellisyydessä, tahdoin parantaa toisia ihmisiä ja heidän lapsiansa, jotka joutuivat perikatoon joutilaisuuden kautta turmeluksen pesäksi nimittämässäni Rshanovin talossa, kun kuitenkin kolme neljäsosaa tämän talon ihmisistä tekee työtä itsensä ja toisten hyväksi. Mutta minä en laisinkaan sitä ymmärtänyt.
Mitä kurjimmassa tilassa olevia lapsia oli hyvin, paljon tuossa talossa. Siellä oli porttojen lapsia, siellä oli orpoja, siellä oli lapsia, joita kuletettiin kerjäämässä pitkin katuja. Kaikki he olivat hyvin kurjia. Mutta kokemukseni Serjoshan suhteen oli osoittanut minulle, etten minä, jatkaen entistä elämääni, kyennyt heitä hoitamaan. Siihen aikaan, kun tuo poika asui meillä, huomasin yrittäväni salata häneltä elämäämme, erittäinkin lastemme elämää. Minä tunsin, että kaikki yritykseni johtaa häntä hyvään, työteliääseen elämään menivät hukkaan meidän ja lastemme antaman esimerkin kautta. Ottaa lapsi portolta tai kerjäläiseltä on hyvin helppoa. Kun on rahaa, niin on hyvin helppoa pestä puhtaaksi ja pukea hänet siistiin pukuun, ruokkia hänet, vieläpä opettaa hänelle kaikellaisia tieteitä. Mutta opettaa hänet ansaitsemaan leipänsä, on meidän, jotka itse emme leipäämme ansaitse, suorastaan mahdotonta, sillä sekä esimerkillämme, että aineellisessa suhteessa parantamalla hänen elämäänsä opetamme hänelle aivan päinvastaista. Koiran pennun saattaa ottaa hoitaakseen, ruokkiakseen ja opettaakseen kaikellaisiin temppuihin, mutta ei ole kylliksi, että ihmislapsi hoidetaan, ruokitaan ja opetetaan kreikkaa puhumaan. Ihminen on opetettava elämään, s.o. vähemmän ottamaan toisilta ja enemmän antamaan toisille. Mutta me emme voi olla opettamatta hänelle päinvastaista, otimmepa sitten hänet omaan taloomme, tai sitä varten perustettuun turvakotiin.
X.
Sitä säälin tunnetta ihmisiä ja inhon tunnetta itseäni kohtaan, jota tunsin Ljapinin talossa, en nyt enää tuntenut. Minä paloin halusta täyttää alkamani työ — tehdä hyvää täällä tapaamilleni ihmisille. Ja olisi luullut, että hyvän tekeminen, rahan antaminen puutetta kärsiville on hyvin hyvä työ, joka herättää tekijässä rakkautta ihmisiä kohtaan, mutta, kumma kyllä, asianlaita oli päinvastainen. Tämä työ herätti minussa pahansuopaisuutta ja sai minut tuomitsemaan ihmisiä. Ensi kierrosta tehdessämme illalla sattui kohtaus, aivan samallainen kuin Ljapinin talossa, mutta tämä kohtaus ei tehnyt minuun samaa vaikutusta, kuin Ljapinin talossa, vaan herätti aivan toisen tunteen.
Eräässä kortteerissa löysin juuri semmoisen, pikaisen avun tarpeessa olevan onnettoman. Löysin nälkäisen naisen, joka ei ollut syönyt kahteen päivään.
Se tapahtui näin. Eräässä suuressa, melkein tyhjässä yökortteerissa kysyin vanhalta eukolta, oliko siellä hyvin köyhiä, semmoisia, joilla ei ollut syömistä. Eukko mietti ensin hetkisen ja mainitsi sitten kaksi henkilöä, mutta sitten ikäänkuin yhtäkkiä muisti jotakin. "Niin, täällähän makaa muuan", sanoi hän, kääntäen katseensa yhteen vuoteista, "tämä ei tosiaankaan ole syönyt". — "Todellako? Kukas hän on?" — "On ollut porttona, mutta nyt, kun ei kukaan hänestä huoli, ei sillä ole mitä suuhun panna. Emäntä on tähän asti säälinyt, mutta nyt tahtoo ajaa pois… Agafja, Agafja hoi!" — huusi eukko.
Me menimme lähemmäksi ja vuoteelta kohottautui jokin olento. Se oli harmaatukkainen pörröinen nainen, laiha kuin luuranko, jolla oli likainen ja repaleinen paita päällä ja omituisen kiiltävät ja liikkumattomat silmät. Hän tuijotti meidän sivutsemme, koittaen peittää repaleisen, likaisen paidan aukosta näkyvää luista rintaansa ja hokien: "mitä? mitä?" Minä kysyin häneltä, mitenkä hän elää. Hän ei ensin pitkään aikaan käsittänyt ja sanoi sitten: "en itsekään tiedä, poishan nuo ajavat". Minä kysyin — hävettää kertoakin — kysyin, oliko totta, ettei hän ollut syönyt. Hän vastasi yhä samalla kuumeentapaisella kiireellä, nytkään minuun katsomatta: "eilen en syönyt, enkä tänään ole syönyt".
Naisen näkö liikutti minua, mutta ei ollenkaan niin, kuin Ljapinin talossa. Siellä minä säälien noita ihmisiä häpesin itseäni, mutta täällä minä ilostuin, kun vihdoinkin olin löytänyt, mitä olin etsinyt, — nälkäisen ihmisen.
Annoin hänelle ruplan ja muistan olleeni hyvin iloinen siitä, että muut sen näkivät. Vanha eukko, sen nähtyään, pyysi hänkin rahaa. Minusta oli antaminen niin hauskaa, että annoin eukollekin, ottamatta selkoa, oliko se paikallaan vai ei. Eukko saattoi minut ovelle ja käytävässä seisovat ihmiset kuulivat, kuinka hän minua kiitteli. Luultavasti tekemäni kysymykset herättivät toiveita ja muutamia tuli meidän perässämme. Jo käytävässä alettiin minulta pyytää rahaa. Muutamat pyytäjät olivat silminnähtävästi juoppoja, ja tekivät epämiellyttävän vaikutuksen, mutta kun kerran olin antanut eukolle, en ollut oikeutettu kieltämään näiltäkään, ja minä aloin jaella. Sillä aikaa tuli yhä uusia. Kaikissa kortteereissa syntyi liikettä. Portaille ja käytäville ilmestyi ihmisiä, jotka seurasivat minua. Minä menin ulos kadulle. Kaikenlaisia ihmisiä kulki jälessäni, pyytäen rahaa. Minä jaoin kaikki pienet rahani ja pistäysin puotiin saadakseni säretyksi 10 ruplaa. Ja täällä kävi samoin, kuin Ljapinin talolla. Syntyi hirmuinen sekasorto. Vanhoja akkoja, aatelismiehiä, talonpoikia, lapsia tunkeili puodin edessä, käsiään ojentaen. Minä jakelin, muutamilta kysellen heidän olojaan ja kirjoitellen muistikirjaani. Kauppias istui kuin kuvapatsas, silloin tällöin luoden silmänsä väkijoukkoon ja sitten taas katsoen sivu. Hän, niinkuin kaikki muutkin, nähtävästi, tunsi, että se oli tyhmää, mutta ei voinut sitä sanoa.
Ljapinin talolla minua kauhistutti ihmisten köyhyys ja kurjuus, ja minä tunsin itseni siihen syypääksi, tunsin halua ja mahdollisuutta olla parempi. Täällä sitävastoin samallainen tapaus teki minuun aivan toisenlaisen vaikutuksen. Minä tunsin ensiksikin vastenmielisyyttä useita kohtaan niistä, jotka minua ahdistivat, ja toiseksi olin huolissani siitä, mitä puotimiehet ja piharengit minusta ajattelivat.
Palattuani kotiin sinä päivänä oli paha tunne rinnassani. Tunsin, että se, mitä tein, oli tyhmää ja siveetöntä. Mutta, niinkuin tavallisesti käy, kun on sisällinen ristiriita, puhuin hyvin paljon alkamastani työstä, ikäänkuin en olisi laisinkaan epäillyt sen menestystä.
Seuraavana päivänä menin yksinäni niitten muistiin kirjoittamieni henkilöitten luo, jotka näyttivät minusta muita surkeammilta ja joita luulin olevan helpointa auttaa. Niinkuin jo sanoin, en minä ketään heistä saanut autetuksi. Heidän auttamisensa näkyi olevan vaikeampaa, kuin olin luullut. Ja oliko siihen syynä kykenemättömyyteni vai mahdottomuus, mutta minä tulin heitä vaan härnänneeksi, enkä ketään saanut autetuksi. Kävin useampia kertoja Rshanovin talolla ja joka kerta kävi samoin. Minut piiritti pyytäjien joukko, jonka keskellä olin pahemmassa kuin pulassa. Tunsin mahdottomaksi mitään tehdä, sillä niitä oli liian paljon, ja minussa heräsi harmi heitä kohtaan sen vuoksi, että heitä oli niin paljon. Mutta sitä paitsi ei kukaan heistä erikseenkään herättänyt minussa myötätuntoisuutta. Tunsin, ettei kukaan heistä puhunut minulle totuutta, ainakaan koko totuutta ja että jokainen heistä näki minussa vaan rahakukkaron, josta voi saada rahaa puristetuksi. Ja hyvin usein minusta näytti, että juuri ne rahat, joita he minulta kiskoivat, vaan pahensivat heidän tilaansa. Mitä useammin kävin näissä taloissa, mitä lähempään yhteyteen tulin sikäläisten asukasten kanssa, sitä selvemmäksi minulle kävi mahdottomuus tehdä jotakin, mutta sittenkin pysyin tuumassani aina viimeiseen kierrokseen asti.
Erityisesti hävettää minua muistella tätä viimeistä väenlaskussa tehtyä kierrosta. Ennen kävin yksinäni, vaan nyt meitä läksi 20 henkeä yhtaikaa. Kello 7 alkoivat minun luokseni kokoontua kaikki ne, jotka tahtoivat ottaa osaa tähän viimeiseen yölliseen kierrokseen. Ne olivat melkein kaikki minulle tuntemattomia: ylioppilaita, yksi upseeri ja kaksi tuttavaa seurapiiristäni, jotka, sanoen tuon tavallisen lauseen: c'est très intéressant! olivat pyytäneet minua ottamaan heidät laskijain joukkoon.
Minun ylhäiset tuttavani pukeutuivat vartta vasten jonkinlaisiin metsästysnuttuihin ja korkeisiin saappaisiin, joita he tavallisesti käyttivät matkoilla ja metsästysretkillä ja jotka heidän mielestään olivat hyvin paikallaan yömajatalossa käydessä. He ottivat mukaansa erityiset muistiinpanokirjat ja erityiset kynät. He olivat samallaisessa omituisessa kiihtyneessä mielentilassa, kuin lähdettäessä metsästysretkelle, kaksintaisteluun, tai sotaan. Heissä näkyi selvemmin kuin muissa asemamme typeryys ja valheellisuus, mutta olimme me muutkin samallaisessa valheellisessa asemassa. Ennen lähtöämme pidimme neuvottelun, sotaneuvottelun tapaan, siitä, miten ja mistä oli alettava, miten jakaannuttava y.m.s. Neuvottelu kävi aivan niin, kuin on tavallista kokouksissa ja komiteeoissa, s.o. ei kukaan puhunut senvuoksi, että hänellä olisi ollut jotain sanottavaa, tai tiedusteltavaa, vaan senvuoksi, että jokainen koitti keksiä jotain sanottavaa, ettei olisi toisia huonompi. Mutta tämän keskustelun aikana ei kukaan maininnut sanaakaan hyväntekeväisyydestä, josta minä olin kaikille niin monta kertaa puhunut. Niin kuin se minua hävettikin, tunsin kuitenkin välttämättömäksi taaskin muistuttaa hyväntekeväisyydestä, s.o. siitä, että kierroksen aikana olisi huomioon otettava ja muistiin kirjoitettava kaikki ne puutetta kärsivät, jotka tavataan. Aina ennenkin oli minua hävettänyt siitä puhuminen, mutta nyt, kesken kiihkeitä valmistuksiamme retkelle, tuskin sain sen sanotuksi. Kaikki kuuntelivat minua, niinkuin minusta näytti, surulla. Kaikki suostuivat sanoilla, mutta selvästi näkyi, että kaikki tiesivät sen olevan tyhmyyttä, josta ei mitään voinut tulla, ja kaikki heti taas alkoivat puhua jostain muusta. Tätä jatkui siksi kunnes oli aika lähteä.
Me tulimme pimeään ravintolaan, herätimme palvelijat ja aloimme selvitellä papereitamme. Kun meille ilmoitettiin, että asukkaat, saatuaan vihiä tulostamme olivat lähtemässä pois kortteereista, pyysimme isäntää sulkemaan portit ja itsekin menimme pihalle vakuuttamaan pois lähteville, ettei kukaan tulisi kysymään heiltä heidän ololippujaan. Muistan hyvin sen omituisen, painostavan vaikutuksen, jonka tekivät minuun hätääntyneet yömajalaiset. Nuo repaleiset, puolialastomat olennot näyttivät minusta omituisen pitkiltä lyhdyn valossa pimeällä pihalla. Säikähtyneenä ja julman näköisinä tuossa pelossaan he seisoivat yhtenä parvena löyhkäävän ulkohuoneen luona, kuunnellen meidän vakuutuksiamme, niitä kuitenkaan uskomatta. He olivat nähtävästi valmiit, niinkuin vainotut otukset, vaikka mihin pelastaakseen vaan meidän kynsistämme. Kaikenlaatuiset herrat, poliisit, viskaalit ja tuomarit heitä vainoovat koko ikänsä sekä kaupungissa, että maalla, sekä maantiellä, kaduilla, ravintoloissa, että yömajoissa, ja nyt yhtäkkiä nuo herrat ovat tulleet ja sulkeneet portit, saadakseen vaan laskea heidän lukumääränsä. Heidän oli sitä yhtä vaikea uskoa, kuin jänisten olisi vaikea uskoa, koirien tulleen heidän lukumääräänsä laskemaan, eikä heitä tappamaan. Mutta portit olivat suljettuina ja säikähtyneet yömajalaiset saivat palata takaisin. Me puolestamme jakaannuimme eri joukkoihin ja menimme toimitukseemme. Minun kanssani oli kaksi tuttavaani ja kaksi ylioppilasta. Edellämme pimeässä kulki Vanja palttoossa ja valkeissa housuissa, lyhty kädessä. Me kuljimme kortteereihin, jotka olivat minulle tuttuja. Niinikään olivat minulle tuttuja muutamat ihmiset, mutta enemmistö oli uusia, ja näkö, joka minua kohtasi, oli myöskin uutta ja kauheata, vielä kauheampaa, kuin Ljapini talolla näkemättä, Kaikki kortteerit olivat täpösen täynnään, kaikissa vuoteissa oli makaajia, useassa kaksittainkin. Kauheata oli nähdä sitä ahtautta, jossa väki sai olla, miehet ja naiset sekasin. Kaikki naiset, jotka eivät olleet sikahumalassa, makasivat miesten kanssa. Useat naiset makasivat lapsineen kapeilla vuoteilla vierasten miesten vieressä. Kauheata oli nähdä tuota köyhyyttä, repaleisuutta, likaa ja tuota pelokasta ilmettä ihmisten kasvoilla. Ja kauheinta oli tuossa tilassa olevien ihmisten suunnaton paljous. Ensin yksi kortteeri, sitten toinen, sitten kymmenes, sitten kahdeskymmenes, loppumattomiin. Ja kaikkialla sama löyhkä, sama ummehtunut ilma, sama ahtaus, sama eri sukupuolien sekoitus, samat älyttömyyteen asti juopuneet miehet ja naiset ja sama pelon, nöyryyden ja syyllisyyden ilme. Minua alkoi taas hävettää ja surettaa, niinkuin Ljapinin talossa, ja minä ymmärsin, että se, mitä puuhasin, oli inhoittavaa, tyhmää ja senvuoksi mahdotonta. Enkä minä enää ketään kirjoittanut muistikirjaani, enkä mitään kysellyt, tietäen, että se oli joutavaa.
Ljapinin talossa minä olin kuin ihminen, joka sattumalta on nähnyt hirveän mätähaavan toisen ihmisen ruumiissa. Hänen on sääli tuota ihmistä, häntä hävettää, ettei hän ennen ole häntä säälinyt, ja hän voi vielä toivoa voivansa auttaa sairasta. Mutta nyt olin kuin lääkäri, joka on tullut lääkkeineen sairaan luo, paljastanut hänen haavansa, repinyt sen auki ja huomannut, että kaikki on ollut turhaa, ettei hänen lääkkeistään ole apua.
XI.
Tämä käynti antoi viimeisen iskun itserakkaudelleni. Minä tulin vakuutetuksi siitä, että puuhani on sekä tyhmää että ilettävää. Mutta siitä huolimatta minusta näytti, etten voinut heti heittää koko asiata, että olin velvollinen jatkamaan sitä ensiksikin sentähden, että käynneilläni ja lupauksillani olin herättänyt toiveita köyhissä, ja toiseksi sentähden, että kirjoituksellani ja puheillani olin herättänyt hyväntekijöitten osanoton, joista monet olivat luvanneet kannatustaan sekä työllä että rahoilla. Ja minä odotin, että sekä toiset, että toiset kääntyisivät minun puoleeni, voidakseni kykyni mukaan heille vastata. Puutteen alaisilta sain kirjeitä ja pyyntöjä yli sadan. Nämä pyynnöt olivat kaikki rikkailta köyhiltä, jos niin voi sanoa. Muutamien luona kävin, toisille jätin vastaamatta. Missään en ennättänyt mitään saada aikaan. Kaikki minun puoleeni kääntyneet olivat henkilöitä, jotka kerran olivat olleet etuoikeutetussa asemassa (nimitän näin sitä asemaa, jossa ihmiset enemmän saavat toisilta, kuin antavat), kadottaneet sen ja uudestaan haluavat siihen päästä. Yksi tarvitsi 200 ruplaa ylläpitääkseen alaspäin menevää kauppaansa ja päättääkseen lastensa kasvatuksen, toisen olisi pitänyt saada perustetuksi valokuvausatelieeri, kolmannen piti maksaa velkansa ja lunastaa panttilaitoksesta paremmat pukunsa, neljäs tarvitsi pianon kehittyäkseen soitossa ja voidakseen sitten opetusta antamalla elättää perhettänsä. Enemmistö pyysi vaan apua, mainitsematta tarvittavaa rahamäärää, mutta sen mukaan, kuin apua annettiin, kasvoivat tarpeet, eikä vaatimukset tulleet, eivätkä voineet tulla tyydytetyiksi. Sanon vielä kerran, että syy mahdollisesti oli minun osaamattomuudessani; varmaa vaan on, etten ketään saanut autetuksi, vaikka välistä kyllä koitin parastani.
Hyväntekijäin myötävaikutuksen suhteen sain hyvin kummallisen ja odottamattoman kokemuksen. Kaikista niistä henkilöistä, jotka olivat luvanneet rahallista apua, vieläpä määränneet summankin, ei yksikään antanut minulle köyhille jaettavaksi yhtäkään ruplaa. Annettujen lupausten nojalla olisi minun pitänyt saada noin kolmetuhatta ruplaa, mutta ei yksikään noista ihmisistä muistanut entisiä puheitaan, eikä antanut minulle kopeekkaakaan. Ainoastaan ylioppilaat antoivat ne rahat, muistaakseni 12 ruplaa, jotka olivat heille tulevat väenlaskutoimituksesta. Niin että koko minun puuhani, jonka tuloksena olisi pitänyt olla kymmeniä tuhansia rikkaitten uhraamia ruplia, satojen ja tuhansien ihmisten pelastuminen köyhyydestä ja kurjuudesta, hupeni siihen, että umpimähkään jaoin muutamia kymmeniä ruplia niille, jotka niitä minulta kerjäsivät, ja että minulle jäi ylioppilaitten uhraamat 12 ruplaa sekä duuman minulle toimestani väenlaskussa lähettämät 25 ruplaa, joita suorastaan en tiennyt minne panna.
Koko asia raukesi sikseen. Eräänä sunnuntaiaamuna ennen maalle menoani, menin Rshanovin talolle, päästäkseni noista minun haltuuni jääneistä 37 ruplasta. Kävin kaikissa kortteereissa olevia tuttaviani tapaamassa ja löysin ainoastaan yhden sairaan, jolle annoin 5 ruplaa. Muita ei siellä ollut, joille olisi sopinut antaa. Tietysti monet rupesivat pyytämään. Mutta kun en heitä ennestään tuntenut, niin en nytkään tuntenut, jonka vuoksi päätin neuvotella ravintolan isännän kanssa, kelle nuo jälellä olevat 32 ruplaa olisivat annettavat. Oli paraikaa ensimäinen laskiaispäivä. Kaikki olivat paremmissa puvuissaan, kaikki olivat kylläiset ja monet jo humalassa. Pihalla seisoi repaleissa ja virsut jalassa lumpunkerääjäukko, reipas vielä, ja eroitteli eri kasoihin saalistansa, laulaa hoilotellen iloista laulua. Minä antauduin hänen kanssaan puheluun. Hän oli 70 vuotias, eli yksinään lumppujen keräämisellä, eikä suinkaan valittanut, vaan sanoi olevansa kylläinen, vieläpä saavansa humalankin. Kysyin häneltä, keitä olisi erityistä puutetta kärsiviä. Hän suuttui ja sanoi suoraan, ettei puutetta kärsiviä ollut muita, kuin juoppoja ja laiskureita, mutta saatuaan tietää tarkotukseni, pyysi minulta 5 kopeekkaa ryyppyyn ja juoksi ravintolaan. Minä menin myöskin ravintolaan Ivan Feodotitshin luo, antaakseni hänen toimekseen jakaa jälelle jääneet rahat. Ravintola oli täynnä väkeä. Koreaksi pukeutuneita, humalaisia tyttöjä puikkelehti ovesta oveen. Kaikki pöydät olivat otetut, juopuneita oli jo paljon, ja pikkuisessa kamarissa soitettiin harmonikkaa ja tanssittiin. Isäntä käski kunnioituksesta minua kohtaan lopettamaan tanssin ja istui minun luokseni vapaan pöydän ääreen. Minä pyysin häntä, joka tunsi asukkaansa, osoittamaan minulle pahinta puutetta kärsiviä, joille voisin jakaa sitä varten annetut rahat. Hyväntahtoinen isäntä, vaikka olikin kiinni toimessaan, jätti sen ollakseen minulle avuksi. Hän vaipui mietteisiin ja oli nähtävästi neuvotonna. Yksi vanhemmista tarjoilijoista kuuli meidän keskustelumme ja yhtyi puheeseemme.
He alkoivat luetella henkilöitä, joista minäkin muutamia tunsin, eivätkä mitenkään voineet tulla yksimielisyyteen. "Paramonovna", ehdotteli tarjoilija. — "Niin kyllä. Onhan se välistä syömättäkin. Mutta sehän juopotteleekin aina väliin". — "Mitäs sitten? Voisihan kumminkin". — "Entäs Spiridon Ivanovitsh — hänellä on lapsia" — Mutta isäntä ilmaisi tämänkin suhteen epäilyksensä. — "Akulina? Mutta hänhän saa muualta. No entäs se sokea!" — Tätä vastaan minulla puolestani oli muistutettavaa. Olin hänet vastikään nähnyt. Se oli 80 vuotias sokea, jolla ei ollut ketään sukulaista. Olisi luullut, ettei surkeampaa kohtaloa voi olla, mutta mitä olinkaan nähnyt! Olin nähnyt hänen makaavan korkean vuoteen untuvapatjoilla, juovuksissa, ja karkealla äänellä ja mitä rumimmilla sanoilla haukkuvan verrattain nuorta naistoveriansa. Vielä mainitsivat he kädettömän pojan äitineen. Minä huomasin isännän olevan vaikeassa asemassa, juuri tunnollisuutensa vuoksi, sillä hän tiesi, että kaikki, minkä nyt antoi, oli menevä hänen ravintolaansa. Mutta minun piti päästä 32 ruplastani, minä kiusasin häntä ja viimein saimme ne joten kuten jaetuksi ja pois annetuksi. Ne, joitten osalle rahat tulivat, olivat enimmäkseen hyvin puettuja eikä heitä tarvinnut kaukaa lähteä etsimään, sillä he olivat kaikki ravintolassa. Kädetön poika tuli poimukkaissa saappaissa, punanen paita ja liivit päällään.
Täten päättyi koko minun hyväntekeväisyystoimintani ja minä matkustin pois maalle, suuttuneena toisiin ihmisiin, niinkuin tavallisesti tapahtuu, kun itse tekee jotain tyhmää ja pahaa. Hyväntekeväisyyteni raukesi kokonaan tyhjiin, mutta ajatusten ja tunteitten kulku, jotka se oli minussa synnyttänyt, ei suinkaan pysähtynyt, vaan sisällinen työ jatkui kahdenkertaisella voimalla.
XII.
Olin elänyt maalla ja ollut siellä yhteydessä sikäläisten köyhien kanssa. En nöyryydestä, joka on ylpeyttä pahempi, vaan sanoakseni koko ajatusteni ja tunteitteni kulun ymmärtämiselle välttämättömän totuuden, mainitsen, että maalla ollessani tein hyvin vähän köyhien hyväksi, mutta köyhien vaatimukset olivat niin pienet että sekin vähäinen tuotti hyötyä ihmisille ja muodosti ympärilleni rakkauden ja yhteisyyden ilmakehän, jossa saattoi rauhoittaa sitä kasvavaa tunnetta, minkä aikaan sai tietoisuus elämäni laittomuudesta. Tultuani kaupunkiin, toivoin voivani elää aivan samalla tavalla. Mutta täällä kohtasin aivan toisenlaisen puutteen. Kaupunkilainen puute oli vähemmän rehellinen, vaativaisempi ja julmempi, kuin maalainen. Ja sitten sitä oli niin paljon yhdessä kohti, että se teki minuun hirveän vaikutuksen. Ensi kerralla Ljapinin talossa kokemani vaikutus pakoitti minut ensi hetkellä tuntemaan elämäni kierouden. Tämä tunne oli vilpitön ja hyvin voimakas. Mutta huolimatta sen vilpittömyydestä ja voimasta olin ensin niin heikko, että säikähdin sitä käännettä elämässäni, johonka tämä tunne vaati, ja rupesin tinkimään. Minä uskoin, mitä kaikki minulle puhuivat, ja mitä kaikki ovat puhuneet siitä saakka, kuin maailma on ollut olemassa, että nimittäin rikkaudessa ja ylellisyydessä ei ole mitään pahaa, että se on Jumalan antamaa, että voi rikkaanakin ollen auttaa köyhiä. Minä uskoin tämän ja tahdoin menetellä sen mukaan. Kirjoitin kirjoituksen, jossa kehoitin rikkaita antamaan apuansa. Rikkaat ihmiset tunnustivat kaikki siveelliseksi velvollisuudekseen suostua minun ajatukseeni, mutta nähtävästi joko eivät tahtoneet, tai eivät voineet mitään tehdä. Rupesin käymään köyhien luona ja tulin huomaamaan jotakin, jota en mitenkään ollut odottanut. Yhdeltä puolen näin näissä turmeluksen pesissä, niinkuin niitä nimitin, semmoisia ihmisiä, joita minun oli mahdoton auttaa sen vuoksi, että ne olivat työihmisiä, jotka olivat tottuneet työhön ja puutteeseen ja niinmuodoin seisoivat elämässä paljon lujemmalla pohjalla kuin minä. Toiselta puolen näin onnettomia, joita en voinut auttaa senvuoksi, että ne olivat samallaisia kuin minä. Suurin osa näkemistäni onnettomista oli onnettomia ainoastaan senvuoksi, että he olivat kadottaneet kyvyn, halun ja tottumuksen ansaitsemaan leipäänsä, s.o. heidän onnettomuutensa oli siinä, että he olivat aivan samalaisia kuin minä.
Semmoisia onnettomia taas, joita olisi voinut heti auttaa — sairaita, viluisia, nälkäisiä, en löytänyt muita, kuin nälkäisen Agafjan. Ja minä tulin vakuutetuksi siitä, että eläen niin kaukana niistä ihmisistä, joita tahdoin auttaa, oli melkein mahdotonta löytää semmoisia onnettomia, sillä jokainen tosi puute tuli aina autetuksi niitten samojen ihmisten toimesta, joitten joukossa nuo onnettomat elivät. Ja ennen kaikkea tulin vakuutetuksi siitä, ettei rahoilla ainakaan voinut muuttaa heidän onnetonta elämäänsä. Tulin vakuutetuksi kaikesta tuosta, mutta väärästä hävyn tunteesta ja itserakkaudesta en tahtonut heittää alkamaani työtä, vaan jatkoin sitä jokseenkin kauan, aina siksi kunnes se itsestään raukesi tyhjiin.
Tietysti olisin voinut vieläkin sitä jatkaa. Olisin voinut kärttää rahoja niiltä, jotka olivat minulle niitä luvanneet, pakoittaa heitä antamaan ne, koota lisää, jakaa rahat köyhille ja nauttia omasta hyvyydestäni. Mutta minä näin, että me, rikkaat, emme tahdo, emmekä voi jakaa köyhille osaa yltäkylläisyydestämme (niin paljon on meillä omia tarpeita), ja ettei ole kelle antaa rahaa, jos todellakin tahtoo tehdä hyvää, eikä jakele rahoja umpimähkään, niinkuin minä tein Rshanovin ravintolassa. Ja niin heitin koko asian ja matkustin epätoivoisena maalle.
Maalla tahdoin kirjoittaa kirjoituksen kaikesta siitä, mitä olin kokenut, ja kertoa, miksi yritykseni ei ollut onnistunut. Minun teki mieli ensiksikin puolustautua niitä moitteita vastaan, joita sain kuulla väenlaskua koskevan kirjoitukseni johdosta, toiseksi paljastaa yhteiskunnan välinpitämättömyys ja kolmanneksi esittää ne syyt, jotka synnyttävät tuon kaupunkilaisen köyhyyden, sen ehkäisemisen välttämättömyyden sekä ne keinot, jotka vievät tarkotuksen perille.
Alotin kirjoittaa tuota kirjoitusta ja minusta näytti, että saisin sanotuksi siinä hyvin paljon tähdellistä. Mutta vaikka kuinkakin olisin hikoillut sitä kirjoittaessani, vaikka aineksia olisi ollut liiaksikin, en kuitenkaan saanut mitään aikaan. Syynä siihen oli osaksi hermostus, jonka vaikutuksen alaisena kirjoitin, osaksi se, etten ollut kokenut kaikkea, mitä olisi pitänyt oikein asiata arvostellakseni, mutta pääasiallisesti se, etten suoraan tunnustanut kaiken syytä, yksinkertaista, minussa itsessäni olevaa syytä. Ja niin jäi kirjoitus kesken tähän vuoteen saakka.
Siveellisten kokemusten alalla on eräs ilmiö, jota ei ole kyllin huomattu.
Jos minä geologian, astronomian, historian, fysiikan, matematiikan alalta kerron jollekin ihmiselle jotain semmoista, jota hän ei tiedä, niin hän saa aivan uusia tietoja, eikä suinkaan sano: "Mitäs uutta siinä on? Senhän jokainen tietää, ja minäkin olen tietänyt". Mutta jos ilmoitan vaikka kuinka ylevän siveellisen totuuden, lausuttuna mitä selvimmin ja kokonaisimmin, niinkuin ei sitä kukaan ennen ole lausunut, niin jokainen tavallisinkin ihminen, erittäin semmoinen, joka ei välitä siveellisistä kysymyksistä, tai vielä enemmän semmoinen, jolle tuo totuus ei ole mieleen, aivan varmaan sanoo: "Kuka ei tuota tietäisi? Se on jo kauan sitten tunnettu ja sanottu asia". Hänestä todellakin näyttää, että se on jo kauan sitten sanottu juuri näin. Ainoastaan ne, joille siveelliset totuudet ovat tärkeitä ja kalliita, tietävät kuinka pitkällisen työn kautta siveellinen totuus muodostuu selväksi ja yksinkertaiseksi — hämärästä, epämääräisestä otaksumisesta, tavotellusta, muodottomasta ilmaisusta kehittyy varmaksi, määrätyksi ilmaisuksi, joka ehdottomasti vaatii sitä vastaavia tekoja.
Me olemme kaikki tottuneet ajattelemaan, että siveysoppi on jotain typerää ja ikävää, jossa ei voi olla mitään uutta eikä mieltä kiinnittävää, ja kuitenkaan ei koko ihmiselämän monimutkaisella ja vaihtelevalla toiminnalla, joka näyttää siveellisyydestä niin riippumattomalta, ei valtiollisella, tieteellisellä, taiteellisella eikä käytännölliselläkään, ole muuta tarkotusta, kuin yhä enemmän selventää, vahvistaa, tehdä yksinkertaiseksi ja yleistajuiseksi siveellistä totuutta.
Muistan kuinka kerran kulkiessani Moskovan kadulla näin erään miehen tulevan ulos, katselevan tarkkaavaisesti katukäytävän kiviä, valitsevan yhden kivistä kyykistyvän sen ääreen istumaan ja rupeavan niinkuin minusta näytti, hankaamaan sitä suurella vaivalla ja ponnistuksella. "Mitähän se tekee tuolle katukäytävälle?" ajattelin itsekseni. Tultuani lähemmäksi näin, mitä mies teki. Se oli teurastaja lihapuodista, joka hijoi veistään kiveen. Hän ei ollenkaan ajatellut kiviä, niitä tarkastellessaan, ja vielä vähemmän hän niitä ajatteli työtään tehdessään — hän hijoi veistänsä. Hänen piti teroittaa veitsensä leikatakseen sillä lihaa, vaikka minusta oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi tehnyt jotain katukäytävän kiville. Aivan samoin ainoastaan näyttää siltä, kuin ihmiskunta harrastaisi kauppaa, sotia, tieteitä, taiteita. Yksi asia on vaan sille tärkeätä ja yhtä asiaa se vaan tekee. Se selvittelee itselleen niitä siveellisiä lakeja, joilla se elää. Siveelliset lait ovat jo olemassa, ja ihmiskunta ainoastaan selvittää niitä itselleen. Tämä selvittäminen näyttää vähäpätöiseltä ja huomaamattomalta sille, joka ei huoli siveellisestä laista, joka ei tahdo sitä noudattaen elää. Mutta tämä siveellisen lain selvittäminen ei ole ainoastaan koko ihmiskunnan tärkeintä, vaan sen ainoa työ. Tätä selvittämistä on vaikea huomata, samoin kuin on vaikeata huomata eroitusta tylsän ja terävän veitsen välillä. Veitsi on aina veitsi, ja se, jonka ei tarvitse mitään sillä leikata, ei huomaa eroitusta tylsän ja terävän veitsen välillä. Sille taas joka on ymmärtänyt, että koko hänen elämänsä riippuu veitsen terävyydestä, on tärkeätä sen teroittaminen, ja se tietää, ettei tuo teroittaminen koskaan lopu, ja että veitsi on ainoastaan silloin veitsi, kun se on terävä, kun se leikkaa leikattavansa.
Näin kävi minun kun aloin kirjoittaa kirjoitustani. Minä luulin tietäväni kaikki, ymmärtäväni kaikki niissä kysymyksissä, jotka Ljapinin talo ja väenlasku minussa herättivät, mutta kun koetin niitä selvittää ja esittää, näyttäytyikin, ettei veitsi leikannut, että se oli teroitettava. Ja vasta nyt, kolmen vuoden kuluttua, tunnen veitseni olevan siksi hiotun, että voin sillä leikata sitä, mitä tahdon. Uutta olen hyvin vähän saanut tietää. Kaikki ajatukseni ovat samat, mutta ne olivat ennen tylsempiä, ne olivat hajallaan, eikä niissä ollut mitään yhteyttä, yksinkertaista, selvää johdonmukaisuutta, niinkuin nyt.
XIII.
Minä muistan, että koko tuon epäonnistuneen kokeiluni aikana onnettomien kaupunkilaisasukkaitten auttamisessa itse näytin mielestäni ihmiseltä, joka tahtoi vetää toisen ylös suosta, ja itse seisoi samallaisen suon päällä. Jokainen ponnistukseni saattoi minut tuntemaan sen pohjan kestämättömyyttä, jolla seisoin. Minä tunsin itsekin olevani suossa, mutta tämä tietoisuus ei pakoittanut minua silloin tarkemmin tutkimaan, millä minä seisoin. Minä etsin vaan ulkonaista keinoa auttaakseni itseni ulkopuolella olevaa pahaa.
Tunsin silloin, että elämäni oli huono ja ettei siten saanut elää. Mutta siitä en johtanut sitä yksinkertaista ja selvää johtopäätöstä, että minun olisi ollut parannettava elämäni, vaan sen kummallisen johtopäätöksen, että toisten elämä oli parannettava sitä varten, että minun olisi hyvä elää. Ja minä aloin parantaa kaupungissa elävien ihmisten elämää, mutta pian tulin vakuutetuksi, etten sitä mitenkään voinut tehdä. Ja minä aloin miettiä kaupunkilasielämän ja kaupunkilaisköyhyyden syitä.
"Mitäs on kaupunkilaiselämä ja kaupunkilainen köyhyys? Miksi en kaupungissa eläen voinut auttaa kaupungin köyhiä?" — kysyin itseltäni. Ja vastaus oli, etten voinut mitään tehdä heidän hyväkseen ensiksikin senvuoksi, että niitä oli täällä liian paljon yhdessä kohti, toiseksi senvuoksi, että kaikki nuo köyhät olivat aivan toisellaisia, kuin maalaiset köyhät. Miksi heitä sitten oli täällä niin paljon ja missä suhteessa he erosivat maalaisista köyhistä? Vastaus oli yksi molempiin kysymyksiin. Paljon on heitä täällä senvuoksi, että tänne rikkaitten läheisyyteen kokoontuu kaikki ne ihmiset, joilla ei ole millä elää maalla, ja heidän erikoisuutensa on siinä, että he ovat kaikki ihmisiä, jotka ovat tulleet maalta kaupunkiin elättämään itseänsä (jos on semmoisia kaupunkilaisia köyhiä, jotka ovat täällä syntyneet, niin heidän isänsä tai isoisänsä ovat tulleet tänne itseänsä elättämään).
Mitäs merkitsee: elättää itseänsä kaupungissa? Sanoissa elättää itseänsä kaupungissa on jotain omituista, pilaa muistuttavaa, kun tarkemmin ajattelee niitten merkitystä. Mitenkä on mahdollista, että maalta s.o. niiltä seuduilta, missä ovat metsät, niityt, vilja ja karja, — missä on koko maan rikkaus, tulee ihmisiä elättämään itseänsä semmoiseen paikkaan, missä ei ole puuta, ei ruohoa, ei edes multaakaan, vaan pelkkää kiveä ja pölyä? Mitä merkitsevät sitten nuo sanat "elättää itseänsä kaupungissa", joita niin alituiseen käyttävät sekä ne, joita elätetään, että ne, jotka elättävät, aivan kuin jotain täysin selvää ja ymmärrettävää?
Mieleeni johtui kaikki ne sadat ja tuhannet kaupunkilaiset, — sekä hyvin elävät, että puutetta kärsivät, — joitten kanssa olin puhunut siitä, minkä vuoksi he olivat tulleet kaupunkiin, ja kaikki poikkeuksetta sanoivat tulleensa tänne maalta elättämään itseänsä, sanoivat, että Moskovassa ei kylvetä eikä niitetä, mutta eletään pulskasti, että Moskovassa on kaikkea runsaasti, jonka vuoksi ainoastaan Moskovassa voi saada hankituksi ne rahat, joita he tarvitsevat maalla leipäänsä, mökin rakentamiseen, hevosen ostoon ja välttämättömimpiin tarpeisiin. Mutta maallahan on kaiken rikkauden lähde, siellä vaan on todellista rikkautta: leipää, metsää, hevosia ja kaikkea muuta. Mikäs pakko on lähteä kaupunkiin hankkimaan sitä, mitä on maalla. Ja mitä varten viedä pois maalta kaupunkiin sitä, mitä maalaiset itse tarvitsevat — jauhoja, kauroja, hevosia, karjaa?
Satoja kertoja olen puhellut tästä kaupungissa asuvien talonpoikien kanssa ja keskusteluistani heidän kanssaan sekä tekemistäni havainnoista on minulle selvinnyt, että maalaisten kokoontuminen kaupunkeihin on osaksi välttämätöntä senvuoksi, etteivät he muuten voi itseänsä elättää, osaksi vapaaehtoista, sillä kaupunkiin heitä houkuttelevat kaupungin viettelykset. Tosin on talonpojan asema semmoinen, että täyttääkseen sen mitä häneltä maalla vaaditaan, hän ei voi muuta tehdä, kuin myydä sen viljan, sen karjan, joita hän tietää tulevansa tarvitsemaan, ja sitten vasten tahtoaan mennä kaupunkiin, ostaakseen viljansa takaisin. Mutta totta on sekin, että verrattain vähemmällä vaivalla ansaittavat rahat ja elämän ylellisyys kaupungissa houkuttelevat häntä sinne, jonne hän itsensä elättämisen verukkeella menee, päästäkseen vähemmällä työllä, saadakseen syödä paremmin, juoda teetä kolme kertaa päivässä, herrastella, vieläpä juopotellakin ja irstailla. Kaiken syy on sama: rikkauden siirtyminen tuottajain käsistä niitten käsiin, jotka eivät mitään tuota ja näitten rikkauksien kerääntyminen kaupunkeihin. Niinhän on asianlaita. Kun syksy on tullut, ovat kaikki rikkaudet koottuina maalla. Ja heti ilmestytään vaatimaan maa- ynnä muita veroja, ottamaan rekryyttejä, heti on tarjona viinaa, juhlia, kulkukauppiaan tavaroita y.m. viettelyksiä. Toista tai toista tietä nämä rikkaudet mitä erilaisimmassa muodossa: lampaina, vasikkoina, lehminä, hevosina, sikoina, kanoina, munina, voina, hamppuna, pellavana, rukiina, kaurana, tattarina, papuina, siirtyvät vieraitten ihmisten käsiin kaupunkeihin, ja kaupungeista pääkaupunkeihin. Maalainen on pakoitettu antamaan kaiken tuon hänelle asetettujen vaatimusten ja viettelysten tyydyttämiseksi, joten hän, annettuaan pois rikkautensa, jää puutteeseen ja saa lähteä sinne, minne hänen rikkautensa on viety. Siellä hän toiselta puolen koettaa saada ansaituksi ne rahat, jotka tarvitsee välttämättömimpiin tarpeisiin maalla, toiselta puolen, itsekin antautuen kaupungin viettelyksille, muitten mukana nauttii kootuista rikkauksista.
Kaikkialla koko Venäjällä, eikä luullakseni ainoastaan Venäjällä, vaan koko maailmassa, on asianlaita sama. Maalaisten tuottajain rikkaudet siirtyvät kauppiasten, maanomistajain, virkamiesten ja tehtailijain käsiin, ja ihmiset jotka ovat saaneet nämä rikkaudet haltuunsa, tahtovat käyttää niitä hyväkseen. Täysin käyttää niitä hyväkseen he voivat ainoastaan kaupungissa. Ensiksikin on rikkaitten ihmisten maalla vaikeata, harvan asutuksen vuoksi, saada kaikkia tarpeitaan tyydytetyksi kun ei ole kaikenlaisia verstaita, puoteja, pankkeja, ravintoloita, teaattereita y.m. yleisiä huveja. Toiseksi on yksi rikkauden tuottamista päänautinnoista — kunnianhimo, halu hämmästyttää ja voittaa toiset komeudessa, taaskin harvan asutuksen vuoksi, maalla vaikeasti tyydytettävissä. Maalla ei ole ylellisyyden ymmärtäjiä, ei ole ketä hämmästyttäisi. Hankkipa maalainen itselleen millaisia huoneen koristuksia hyvänsä, niinkuin tauluja ja pronssikaluja, millaisia ajopelejä ja pukuja hyvänsä, niin ei siellä ole ketään, joka niitä katselisi ja kadehtisi, sillä talonpojat eivät tuosta kaikesta mitään ymmärrä. Ja kolmanneksi on ylellisyys maalla epämiellyttävä, jopa vaarallinenkin ihmiselle, jolla on omatunto ja pelko. Noloa ja peloittavaa on maalla laittaa kylpyjä maidosta tai ruokkia sillä koiranpenikoita, kun aivan naapurissa puuttuu maitoa lapsilta. Noloa ja peloittavaa on rakentaa paviljonkeja ja puistoja ihmisten keskelle, jotka asuvat tunkion peittämissä tuvissa, joita ei voida lämmittää polttopuun puutteessa. Maalla ei ole ketään, joka pitäisi kurissa tyhmiä talonpoikia. Sivistymättömyydessään he saattaisivat hävittää kaiken tuon komeuden.
Senpä vuoksi rikkaat ihmiset yhtyvät samallaisiin rikkaisiin, joilla on samallaiset tarpeet, kokoontuen kaupunkeihin, joissa kaikenlaisten ylellisyysnautintojen tyydyttämistä turvaa monilukuinen poliisikunta. Semmoisia kaupunkien perusasukkaita ovat valtion virkamiehet. Näitten ympärille on kerääntynyt kaikenlaisia käsityöläisiä ja teollisuuden harjoittajia, ja niihin liittyvät myöskin pohatat. Siellä on rikkaalle miehelle kaikki tarjona, mikä vaan hänen mieleensä juolahtaa. Siellä on rikkaan miehen hauskempaa elää senkin vuoksi, että siellä hän voi tyydyttää myöskin kunnianhimoansa, siellä on kenen kanssa kilpailla, ketä hämmästyttää, kenen voittaa. Ennen maalla ollessa häntä hävetti ja peloitti hänen ylellisyytensä, nyt sitä vastoin häntä hävettää olla elämättä ylellisesti, olla elämättä niin, kuin kaikki hänen vertaisensa hänen ympärillään elävät. Se, mikä maalla näytti hävettävältä ja peloittavalta, näyttää kaupungissa aivan luonnolliselta. Rikkaat kokoontuvat kaupunkiin ja aivan levollisesti, poliisin turvissa, kuluttavat kaiken sen, mikä on sinne tuotu maalta. Maalaisen on osaksi välttämätöntä mennä sinne, missä vietetään tuota loppumatonta rikasten juhlaa ja kulutetaan se, mikä häneltä on otettu, elättääkseen itseänsä rikkaitten pöydältä putoavilla muruilla, osaksi tekee hänen myös mieli, nähdessään tuota huoletonta, ylellistä ja kaikkein hyväksymää ja suojelemaa rikasten elämää, itsensäkin järjestää elämänsä niin, että pääsisi vähemmällä työllä ja saisi enemmän käyttää hyväkseen toisten työtä.
Ja niin hänkin vetäytyy kaupunkiin ja asettuu rikasten läheisyyteen, kaikin keinoin koettaen houkutella heiltä takaisin sitä, mitä hän tarvitsee, ja alistuen kaikkiin niihin oloihin, joihin rikkaat hänen asettavat. Hän edesauttaa kaikkien heidän halujensa tyydyttämistä. Hän palvelee rikasta saunassa, ravintolassa, ajurina, porttona, tekee hänelle ajopelejä, leikkikaluja ja muotipukuja, ja vähitellen hän oppii elämään samoin, kuin tämäkin, kaikenlaisilla kepposilla viekotellen toisilta heidän kokoomiansa rikkauksia — ja vihdoin turmeltuu ja joutuu perikatoon. Ja tuopa kaupunkilaisrikkauden turmelema väestö onkin sitä köyhälistöä, jota tahdoin auttaa, kykenemättä sitä tekemään.
Ja todellakin tarvitsee vaan ottaa huomioonsa noitten maalaisten asema, jotka tulevat kaupunkiin ansaitaksensa rahaa leipään ja veroihin, kun he näkevät kaikkialla ympärillään mielettömästi heiteltävän tuhansia ja mitä helpoimmalla tavalla ansaittavan satoja ruplia samalla kuin he itse saavat raskaalla työllä ansaita kopeekoita, ihmetelläkseen, mitenkä näitten ihmisten joukossa vielä on jälellä työntekijöitä, etteivät kaikki ole ryhtyneet helpompaan rahan hankintakeinoon: kauppaan, kerjäämiseen, siveettömyyteen, keinotteluun, jopa ryöväykseenkin. Ainoastaan me, tuohon kaupungissa herkeämättä jatkuvaan mässäykseen osaa ottavat, voimme siihen määrin tottua elämäämme, että meistä näyttää luonnolliselta, että yksi ihminen elää viidessä suuressa huoneessa, joitten lämmittämiseen menee niin paljon koivuhalkoja, kuin 20 henkinen perhe tarvitsee ruokansa keittoon ja asuntonsa lämmitykseen, ajaa puolen virstan päähän kahdella komealla hevosella kahden palvelijan seuraamana, peittää parkettilattian matoilla ja tuhlaa esim. joulukuuseen 25 ruplaa, puhumattakaan tanssiaisista, joihin menee 5—10 tuhatta. Mutta ihminen, joka tarvitsee 10 ruplaa saadakseen leipää perheelleen, jolta otetaan viimeinen lehmä 7 ruplan veroista, joka ei voi saada kokoon noita 7 ruplaa raskaalla työllään, se ihminen ei voi tottua semmoiseen. Me luulemme, että kaikki tuo näyttää köyhistä luonnolliselta. Onpa niinkin lapsellisia ihmisiä, jotka tosissaan sanovat köyhien olevan meille kiitollisia siitä, että me heitä ruokimme tuolla ylellisyydellämme. Mutta köyhät eivät siltä kadota ihmisjärkeänsä, jos he ovat köyhiä, ja he ajattelevat täsmälleen aivan samoin kuin mekin. Samaten kuin me, kuullessamme jonkun ihmisen tuhlanneen tai pelissä hävittäneen 10—20 tuhatta, tulemme ajatelleeksi, miten tyhmä ja kelvoton semmoinen ihminen on, ja kuinka hyvin me olisimme voineet käyttää tuon rahasumman esim. rakennukseen, joka jo kauan sitten on ollut tarpeen vaatima, taloutemme parantamiseen, y.m.s. aivan samaten ajattelevat köyhätkin nähdessään rikkauksia mielettömästi tuhlattavan, ja sitä suuremmalla syyllä he niin ajattelevat, kun nuo rahat ovat heille tarpeen ei tuulentupiin, vaan jokapäiväisten tarpeitten tyydyttämiseksi. Me erehdymme suuresti luullessamme, että köyhät välinpitämättömästi katselevat heitä ympäröivää ylellisyyttä.
Eivät he koskaan ole tunnustaneet eivätkä tunnusta oikeaksi sitä, että toiset ihmiset alinomaa juhlivat ja toiset alinomaa paastoovat ja tekevät työtä. Ensin he sitä kummastelevat ja se heitä loukkaa, mutta sitten, totuttuaan näkemään, että näitä oloja katsotaan laillisiksi, koettavat itsekin vapautua työstä, ottaakseen osaa juhlimiseen. Muutamat onnistuvat ja tulevat samallaisiksi ikuisesti juhliviksi, toiset vähitellen pyrkivät siihen asemaan, kolmannet sortuvat, saavuttamatta päämaalia, ja totuttuaan pois työstä, joutuvat haureuslaitoksiin ja yömajoihin.
Toissa vuonna otimme maalta talonpoikaisnuorukaisen palvelukseemme. Hän joutui kuitenkin epäsopuun lakeijan kanssa ja hänet erotettiin. Silloin hän meni palvelukseen kauppiaalle, pääsi isännän suosioon ja kävellä keikaroi nyt kiiltävine kellonvitjoineen ja komeat saappaat jalassa. Hänen sijalleen otettiin toinen, nainut mies. Tämä rupesi juomaan ja menetti rahansa. Otettiin kolmas. Hänkin rupesi juomaan ja, juotuaan kaikki mitä hänellä oli, eli kauan kurjuudessa yömajassa. Vanha kokki rupesi kaupungissa juomaan ja sairastui. Viime vuonna lakeija, entinen patajuoppo, joka maalla oli pysynyt raittiina 5 vuotta, tultuaan Moskovaan rupesi taas juomaan ja turmeli koko elämänsä. Eräs nuori poika meidän kylästämme on palveluksessa veljeni luona. Hänen isoisänsä, sokea vanhus, tuli minun maalla ollessani luokseni ja pyysi minua neuvomaan tuota poikaa lähettämään 10 ruplaa veroihin, ettei tarvitsisi myydä lehmää. "Se vaan sanoo, että hänen muka pitää saada siisti puku", kertoili ukko, — "saappaat on itselleen laitattanut ja se riittää,— vai kelloko sillä vielä pitäisi olla?" Näillä sanoilla ukko ilmaisi mielestään mitä mahdottomimman otaksumisen, minkä vaan taisi keksiä. Otaksuminen oli todellakin mahdoton, kun ottaa huomioon, että ukko parka oli koko paaston ajan ollut öljyä käyttämättä ja että häneltä meni hukkaan valmiiksi hakatut puut, kun oli niistä vielä velkaa 1 rup. 20 kop. Mutta tuo ukon leikillä otaksuma mahdottomuus olikin totta. Poika tuli minun luokseni hieno musta palttoo päällään ja 8 ruplaa maksavat saappaat jalassa. Ja minun lapseni, jotka tuntevat pojan, kertoivat minulle, että hän tosiaankin pitää välttämättömänä hankkia itselleen kellon. Hän on hyvin hyväntahtoinen poika, mutta hän ajattelee, että hänelle nauretaan niinkauan kuin ei hänellä ole kelloa. Tänä vuonna meidän sisäpalvelijamme, noin 18 vuotias tyttö, antautui yhdyselämään kuskin kanssa. Hän erotettiin palveluksestaan. Vanha lapsenhoitaja, jonka kanssa puhuin tästä onnettomasta, muistutti minulle eräästä tytöstä, jonka jo olin unhottanut. Hän oli niinikään, lyhyen Moskovassa olomme aikana antautunut suhteeseen lakeijan kanssa. Hän myöskin erotettiin, joutui lopulta porttolaan ja kuoli, täyttämättä 20 vuotta, sairashuoneessa pahaan tautiin. Tarvitsee vaan katsahtaa ympärilleen, kauhistuakseen sitä saastaa, jota puhumattakaan meidän ylellisyyttämme palvelevista tehtaista, me itse välittömästi ylellisen elämämme kautta kaupungissa levitämme niitten samojen ihmisten keskuuteen, joita sitten tahdomme auttaa.
Ja opittuani tuntemaan kaupunkilaisköyhyyden laadun, huomasin että sen ensimäinen syy on se, että minä riistän maalaisilta sen, mikä heille on välttämätöntä ja tuon sen kaiken kaupunkiin. Toinen syy on se, että täällä kaupungissa käytän hyväkseni sitä, mitä maalla olen koonnut, mielettömällä ylellisyydelläni vietellen ja turmellen niitä maalaisia, jotka tulevat tänne minun jälessäni, jollakin keinoin saadakseen takaisin sen, mikä heiltä on riistetty.
XIV.
Aivan toiseltakin kannalta katsoen tulin samaan johtopäätökseen. Muistellessani kaikkia suhteitani kaupunkilaisköyhiin tältä ajalta, huomasin, että yhtenä syynä, joka esti minua heitä auttamasta, oli se, että köyhät eivät olleet vilpittömiä, rehellisiä minua kohtaan. He pitivät minua keinona, eikä ihmisenä. Päästä heitä lähelle en voinut, tai, kenties, en osannut, mutta ilman vilpittömyyttä oli auttaminen mahdotonta. Mitenkä voisikaan auttaa ihmistä, joka ei ilmaise kaikkia olosuhteitansa? Alussa syytin siitä heitä (sehän on niin luonnollista — syyttää toista), mutta yksi sana, erään siihen aikaan luonani vierailevan merkillisen miehen, Sjutajevin, lausuma, selvitti minulle koko asian ja osoitti, mikä oli ollut syynä epäonnistumiseeni. Muistan, että Sjutajevin lausuma sana silloinkin kovasti minua hämmästytti, mutta koko sen merkityksen ymmärsin vasta jälestäpäin. Se tapahtui itserakkauteni ollessa ylimmillään. Istuin sisareni luona, ja siellä oli Sjutajevkin. Sisar kyseli minulta puuhastani. Minä kerroin hänelle ja, niinkuin on tavallista, kun ei usko asiaansa, kerroin suurella innostuksella, lämmöllä ja monisanaisuudella sekä siitä, mitä tein, että siitä, mikä siitä kaikesta saattoi tulla. Kerroin, miten me tulemme pitämään huolta orvoista, vanhoista, lähettämään Moskovasta kotiseuduilleen täällä köyhtyneitä maalaisia, miten tulemme auttamaan parannuksen tielle turmeltuneita, niin että, jos työmme vaan edistyy, Moskovassa ei tule olemaan yhtäkään ihmistä avun puutteessa. Sisareni oli samaa mieltä ja me puhelimme asiasta. Puhellessani katsahtelin aina tuon tuostakin Sjutajeviin. Tietäen hänen kristillisen elämänsä ja minkä merkityksen hän panee armeliaisuuteen, odotin häneltä myötätuntoisuutta ja puhuin tahallani niin, että hänkin ymmärtäisi. Puhuin sisarelleni, mutta puheeni oli tarkotettu enemmän hänelle. Hän istui liikkumattomana, musta lyhyt lammasnahkaturkki yllään, niinkuin kaikilla talonpojilla, ikäänkuin meitä kuuntelematta ja oli omissa mietteissään. Hänen pienet silmänsä olivat kiillottomat ja ikäänkuin sisäänpäin kääntyneet. Puhuttuani kyllikseni, käännyin hänen puoleensa kysymyksellä, mitä hän asiasta arveli.
— Kaikki se on joutuvaa, — sanoi hän.
— Minkä vuoksi?
— Koko teidän seuranne on joutuva, eikä siitä puuhasta mitään hyvää tule, — sanoi hän vakuutuksella.
— Miksi ei tule? Miksi se on joutuvaa, että me autamme tuhansia, tai vaikkapa satojakin onnettomia? Onko se pahaa, evankeliumia noudattaen, vaatettaa alastomia ja ravita nälkäisiä?
— Tuon kyllä tiedän, mutta se ei ole sitä, mitä te teette. Voiko sillä tavalla auttaa? Sinulta pyytää kadulla kerjäläinen 20 kopeekkaa. Sinä annat. Onko se muka almu? Anna sinä henkinen almu, opeta häntä, mutta minkä sinä teit? Annoit vaan päästäksesi hänestä.
— Ei, enhän minä siitä puhu. Me tahdomme ottaa selvää köyhien tilasta ja sitten auttaa sekä rahalla, että työllä. Ja myöskin hankkia niille työtä.
— Ettekä mitään sille väelle siten saa tehdyksi.
— Mitenkäs sitten, pitääkö heidän kuolla nälkään ja viluun?
— Miksi kuolla? Paljonkos heitä on täällä?
— Mitenkä, paljonko? — sanoin, luullen hänen katsovan asiaa niin kevyeltä kannalta sen vuoksi, ettei tiedä, mikä ääretön joukko heitä on. — Tiedätkös sinä sitten — sanoin — että noita nälkäisiä ja viluisia on Moskovassa, luullakseni, noin 20 tuhatta. Entäs Pietarissa ja muissa kaupungeissa? — Hän hymähti.
— Kaksikymmentä tuhatta! Paljonkos meillä Venäjällä on taloja? Onko miljoonaa?
— No entäs sitten?
— Entäkö sitten?—ja hänen silmänsä välähtivät ja hän vilkastui. — Katsotaanhan. Minä en ole rikas, mutta olen paikalla valmis ottamaan huostaani heistä kaksi. Pojan sinä otit kyökkiisi. Minä pyysin häntä luokseni mutta hän ei lähtenyt. Olkoon heitä vaikka kymmenen kertaa niin paljon, kaikille löytyy sijaa. Sinä otat, ja minä otan. Yhdessä menemme sitten työntekoonkin. Hän saa nähdä, mitenkä minä teen työtä, saa oppia, mitenkä on elettävä. Saman pöydän ääreen istumme syömäänkin, ja hän saa kuulla minulta Jumalan sanaa, sinulta myös. Kas se on almu, mutta tuo teidän seuranne on aivan joutavaa.
Tuo yksinkertainen sana hämmästytti minua. Minä en voinut olla myöntämättä, että se oli totta, mutta minusta näytti silloin, että, siitä huolimatta, sekin saattoi olla hyödyllistä, minkä minä olin alkuun pannut. Mutta mitä kauemmin jatkoin työtäni, mitä enemmän tulin tekemisiin köyhien kanssa, sitä useammin johtui mieleeni tuo sana ja sitä suuremman merkityksen se sai silmissäni.
Todellakin, minä tulen kalliissa turkissani, tai ajaen omalla hevosellani, tai minun kaksi tuhatta maksavan kortteerini näkee se, joka on saappaitten puutteessa, näkee minun antavan jollekin 5 ruplaa, vähääkään niistä välittämättä, ainoastaan senvuoksi, että se pisti päähäni. Hän kyllä tietää minun tuolla tavoin jakelevan noita ruplia ainoastaan siitä syystä, että olen niitä anastanut itselleni liian paljon, toisilta niitä riistämällä. Mitäs muuta hän voi minussa nähdä, kuin yhden niistä ihmisistä, jotka ovat anastaneet itselleen sen, mikä oikeastaan olisi hänelle kuuluva? Ja mikä muu tunne hänellä voi olla minua kohtaan, kuin halu kiristää minulta niin paljon kuin suinkin noita häneltä ja muilta ottamiani ruplia? Minä tahdon lähestyä häntä ja valitan, ettei hän ole vilpitön. Mutta minähän pelkään istuutua hänen vuoteellensa, etten saisi eläviä vaatteisiini, tai ettei tarttuisi tauti, pelkään päästää häntä huoneeseeni. Hän tulee alastomana luokseni ja saa odottaa eteisessä, jollei porstuassa. Ja sittenkin sanon hänen syykseen, etten voi häntä lähestyä, ettei hän ole vilpitön.
Koettakoonpa vaikka kaikkein kovasydämmisin ihminen syödä päivällistä viidellä ruokalajilla semmoisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät ole ollenkaan saaneet syödäkseen tai syövät vaan hapanleipää. Yhdelläkään ei riitä julkeutta syödä nähdessään, mitenkä nälkäiset hänen ympärillään kieltään lipovat. Niinmuodoin, voidakseen nälkäisten joukossa syödä makeasti, täytyy ennen kaikkia piilottautua heiltä ja syödä niin, etteivät he näkisi. Tätä me juuri teemmekin.
Ja minä näin, ettei se ole mikään sattuma, että meille on vaikeata lähestyä köyhiä, vaan että me tahallamme järjestämme elämämme niin, että tuo lähestyminen olisi vaikeata.
Sitä paitsi, silmäiltyäni elämäämme syrjästä päin, huomasin, että kaikki mitä tässä elämässä pidetään onnena, on ainakin eroittamattomassa yhteydessä pyrkimyksen kanssa niin kauas kuin mahdollista erota köyhistä. Todellakin, kaikilla rikkaan elämämme pyrinnöillä, alkaen ruuasta, vaatetuksesta, asunnosta, puhtaudesta aina sivistykseemme asti — kaikella on päätarkoituksensa eroittuminen köyhistä. Ja tuohon itsensä eroittamiseen köyhistä läpipääsemättömillä seinillä kulutetaan vähintäin 9/10 rikkauksistamme. Ensimäinen asia, minkä tekee rikastunut mies, on se, että hän lakkaa syömästä samasta kupista köyhän kanssa, hankkii itselleen eri astiat ja erottautuu keittiöstä ja palvelusväestä.
Hän ruokkii hyvin palvelusväkeäkin, ettei siltä valuisi sylkeä hänen makeaan ruokaansa, ja syöpi yksinään. Mutta kun yksinään syöminen on ikävätä, niin hän keksii minkä voi parantaakseen ruokaa, koristaakseen pöytää, ja itse ruuan nauttiminenkin on hänellä keinona itsensä eroittamiseen toisista ihmisistä. Rikas ei voi enää ajatellakaan kutsua pöytäänsä köyhää ihmistä. Pitää osata taluttaa nainen pöytään, kumartaa, istua, syödä, huuhtoa suutaan, ja ainoastaan rikkaat osaavat tuota kaikkea. Sama on asianlaita puvunkin suhteen. Jos rikas mies käyttäisi tavallista pukua, jonka tarkotus on ainoastaan suojella ruumista kylmältä — tavallisia turkkeja, huopa- ja rasvanahkasaappaita, kauhtanoita, housuja, paitoja, — niin hän tarvitsisi hyvin vähän, eikä hän voisi, hankittuaan itselleen kaksi turkkia, olla antamatta toista niistä sille, jolla ei ole yhtään. Mutta rikas mies laittaa itselleen semmoiset puvut, joita voi käyttää ainoastaan erityisissä tilaisuuksissa ja jotka senvuoksi eivät kelpaa köyhälle. Hänellä on hännystakit, liivit, lyhyet takit, lankkinahkaiset saappaat, ranskalaiset koroilla varustetut kengät, vaatteet, jotka ovat muodin vuoksi leikatut pieniin tilkkuihin, metsästys-, matka-, y.m. takit, jotka voivat tulla käytäntöön ainoastaan rikkaitten oloissa. Pukukin tulee siten keinoksi itsensä eroittamiseen köyhistä. Syntyy muoti, eli juuri se, joka eroittaa rikkaan köyhistä. Sama esiintyy vielä selvempänä asunnossa. Että yksi voisi asua kymmenessä huoneessa, täytyy laittaa niin, etteivät sitä näkisi ne, joita asuu kymmenen yhdessä huoneessa. Mitä rikkaampi ihminen on, sitä vaikeampi on päästä hänen luoksensa, sitä enemmän on ovenvartijoita hänen ja varattomien ihmisten välillä. Vaikeata on hienoja mattoja pitkin kulettaa köyhää ihmistä ja sijoittaa hänet atlassinojatuoleille. Niin on matkustuksenkin laita. Talonpojan, joka ajaa rattailla tai reslareellä, täytyy olla hyvin kovasydämisen ollakseen ottamatta rekeensä jalan kulkevaa matkamiestä, — hänellä on tilaakin ja hän voi sen tehdä. Mutta mitä komeammat ajopelit, sitä vaikeampaa on sijoittaa niihin ketä hyvänsä.
Sama on koko elintavan laita, jonka ilmaisee sana puhtaus.
Puhtaus! Kuka ei tuntisi ihmisiä, varsinkin naisia, jotka pitävät tuota puhtauttansa jonakin ylen ylevänä hyveenä, ja kuka ei tietäisi niitä puhtauden nimessä tapahtuvia hassutuksia, joilla ei ole mitään rajoja, kun ne toimitetaan toisten työllä? Kuka rikastuneista ihmisistä ei ole kokenut, millä vaivalla hän on saanut itsensä totutetuksi tuohon puhtauteen. Sananlasku puhuu totta: valkoiset kätöset rakastavat toisten työllä elää?
Tänään pidetään puhtautena sitä, että paitaa muutetaan kerran päivässä, huomenna sitä, että paitaa muutetaan kaksi kertaa päivässä. Tänään sanotaan, että on joka päivä pestävä kaula ja kädet, huomenna, että on joka päivä pestävä jalat, ylihuomenna, että on joka päivä pestävä koko ruumis. Tänään ollaan sitä mieltä, että pöytäliina on muutettava kahden päivän perästä, huomenna, että se on tehtävä joka päivä tai kahdesti päivässä. Tänään vaaditaan, että lakeijalla pitää olla puhtaat kädet, huomenna, että hänellä pitää olla hansikkaat ja että hänen pitää tuoda saapunut kirje tarjottimella puhtaat hansikkaat kädessä. Eikä ole mitään rajaa tuolla puhtaudella, eikä muuta virkaa, kuin että se eroittaa ihmisiä toisistaan ja tekee yhteyden heidän välillään mahdottomaksi, silloin kun se saadaan aikaan toisten työllä.
Sitä paitsi, päästyäni tämän asian perille, tulin samalla vakuutetuksi, että senkin, jota nimitetään yleensä sivistykseksi, on laita aivan sama.
Kieli ei petä. Se antaa oikean nimensä juuri sille, jota nimellä tarkoitetaan. Sivistykseksi nimittää kansa: muotipukua, poliitillista keskustelua, puhtaita käsiä, eräänlaista puhtautta. Vähän sivistyneemmässä piirissä nimitetään sivistykseksi samaa, mutta sivistyksen ehtoihin lisätään vielä pianon soitto, ranskankielen taito, virheetön oikokirjoitus ja vielä suurempi ulkonainen puhtaus. Vielä korkeammalla sivistyksen kannalla olevassa piirissä lisätään vaatimuksiin sitä paitsi englanninkielen taito, päästötodistus korkeimmasta oppilaitoksesta ja vieläkin suurempi puhtaus. Mutta kaikki tämmöinen sivistys, olipa se millä asteella hyvänsä, on oleellisesti samaa. Sivistys on ne muodot ja tiedot, joitten pitää eroittaa ihminen toisista. Ja sen tarkotus on sama, kuin puhtaudenkin: erottautua köyhien laumasta, etteivät nuo nälkäiset ja viluiset näkisi mitenkä me juhlimme. Mutta piilottautuminen on mahdotonta ja he näkevät.
Niinpä tulin vakuutetuksi siitä, että mahdottomuus meidän rikkaitten auttaa kaupunkilaisköyhiä on myöskin mahdottomuudessa lähestyä heitä, ja että lähestymisen mahdottomuuteen olemme itse syypäät koko elämällämme, rikkauksiemme käyttämisellä. Tulin vakuutetuksi, että meidän, rikkaitten, ja köyhien välillä on meidän itsemme pystyttämä puhtauden ja sivistyksen muuri, joka on muodostunut meidän rikkaudestamme, ja että kyetäksemme auttamaan köyhiä on meidän ennen kaikkea hajoitettava tämä muuri, tehtävä niin, että kävisi päinsä Sjutajevin keinon sovelluttaminen — jakaa köyhät keskenämme.