XV.
Aloin tutkia asiata vielä kolmannelta, puhtaasti persoonallisesta kannalta. Niitten ilmiöitten joukossa, jotka erityisesti olivat kummastuttaneet minua tämän hyväntekeväisyystoimintani aikana, oli vielä yksi, hyvin omituinen, jolle en kaukaan aikaan voinut löytää selitystä. Se oli seuraava. Joka kerta, kun satuin kadulla tai kotona antamaan köyhälle jonkun pienen lantin, puhelematta hänen kanssaan, huomasin, tai olin huomaavinani tyytyväisyyden ja kiitollisuuden ilmeen hänen kasvoillaan, ja itsellänikin oli silloin miellyttävä tunne. Minä näin, että olin tehnyt sen, mitä toinen oli toivonut ja minulta odottanut. Mutta jos pysähdyin ja osanotolla kyselin häneltä hänen entisestä ja nykyisestä elämästään, enemmän tai vähemmän tutkien yksityiskohtia hänen oloissaan, tunsin, ettei enää sopinutkaan antaa 3 tai 20 kopeekkaa, vaan aloin valikoida kukkarostani rahoja, epätietoisena, paljonko antaisin. Annoin silloin aina enemmän ja joka kerta huomasin kerjäläisen menevän pois tyytymättömänä. Yleisenä sääntönä oli, että, jos, koeteltuani lähestyä köyhää, annoin kolme ruplaa tai enemmänkin, melkein aina näin alakuloisuutta, tyytymättömyyttä, jopa vihaakin köyhän kasvoilla. Sattuipa joskus niinkin, että kerjäläinen, saatuaan kokonaista 10 ruplaa, meni pois sanomatta edes kiitostakaan, ikäänkuin minä olisin loukannut häntä. Silloin minua hävetti aina ja tunsin aina itseni syylliseksi. Jos minä viikko-, kuukausi- tai vuosimäärät seurasin jonkun köyhän oloja ja autoin häntä, ilmaisten hänelle mielipiteitäni ja lähestyen häntä, tulivat suhteet hänen kanssansa sietämättömiksi, ja minä huomasin tuon köyhän minua halveksivan. Ja minä tunsin hänen olevan oikeassa.
Jos kadulla kulkiessani, kun hän seisoo siellä pyytäen ohi kulkevilta kolmea kopeekkaa, annan hänelle ne, olen hänen silmissään ohikulkija ja hyvä, antelias ohikulkija, joka antaa hänelle rihman paidan ompelemista varten alastomalle. Hän ei odota sen enempää, ja jos annan sen hänelle, niin hän vilpittömästi minua siunaa. Mutta jos pysähdyn häntä puhuttelemaan niinkuin ihmistä, näytän tahtovani olla enemmän kuin ohikulkija. Jos, niinkuin usein sattuu, hän on itkenyt kertoessaan minulle onnettomuudestaan, niin hän ei näe minussa enää ohikulkijaa, vaan sen, minkä minä tahdon hänen näkevän, hyvän ihmisen. Jos taas olen hyvä ihminen, niin hyvyyteni ei voi pysähtyä 20 kopeekkaan, eikä 10 ruplaan, eipä edes 10 tuhanteen ruplaan. Ei voi olla jonkun verran hyvä ihminen. Otaksutaan, että olen antanut hänelle paljon, että olen parantanut hänet, pukenut, auttanut hänet jaloilleen, niin että hän on voinut elää ilman toisten apua, mutta sitten jostain syystä, onnettomuuden tai heikkoutensa kautta, taas on ilman palttoota, ilman alusvaatteita, ilman rahoja, taas on nälkäinen ja viluinen, ja taas on tullut minun luokseni. Minkä vuoksi nyt kieltäytyisin antamasta? Jos syynä toimintaani olisi ollut määrätyn aineellisen tarkotuksen saavuttaminen, määrätyn rahasumman tai jonkin palttoon antaminen, niin voisin, kerran annettuani, rauhoittua, mutta syynä toimintaani ei ole se. Syynä on se, että tahdon olla hyvä ihminen, s.o. tahdon nähdä itseäni jokaisessa toisessa ihmisessä. Jokainen ihminen käsittää hyvyyden tällä tavoin, eikä toisin. Ja senvuoksi, vaikka hän olisi 20 kertaa juonut kaiken, minkä minä olen hänelle antanut, ja on taas viluinen ja nälkäinen, en minä, jos olen hyvä ihminen, voi olla uudestaan hänelle antamatta, en milloinkaan voi heretä hänelle antamasta jos minulla on enemmän kuin hänellä. Mutta jos peräydyn, niin sillä osoitan, että kaikki, minkä ikänä olen tehnyt, olen tehnyt ei senvuoksi, että olen hyvä ihminen, vaan senvuoksi, että ihmisten ja hänen edessään olen tahtonut esiintyä hyvänä ihmisenä.
Ja juuri tämmöisten ihmisten edessä, jotka olivat minun peräytymiseni todistajina, joille herkesin antamasta, siten kieltäytyen hyvää tekemästä, tunsin tuskallista häpeää.
Mitä oli tuo häpeän tunne? Tuota häpeätä tunsin Ljapinin talossa sekä sitä ennen, että sen jälkeen maalla, kun minun tuli antaa rahaa tai jotain muuta köyhille, ja samoin käydessäni köyhien luona kaupungissa.
Kerron erään tapauksen, joka selvitti minulle sen häpeän tunteen syyn, jota tunsin antaessani rahaa köyhille.
Se tapahtui maalla. Tarvitsin 20 kopeekkaa, antaakseni eräälle vaeltajalle. Lähetin poikani lainaamaan joltakin. Hän toi vaeltajalle 20 kopeekkaa, sanoen lainanneensa kokilta. Jonkun päivän kuluttua tuli taas vaeltaja, ja minä tarvitsin taas 20 kopeekkaa. Minulla oli rupla. Muistin olevani velkaa kokille ja menin keittiöön, toivoen häneltä saavani taas pientä rahaa.
"Minä otin teiltä 20 kopeekkaa, kas tässä on rupla". En ollut vielä ennättänyt sanoa tätä loppuun, kun kokki kutsui toisesta huoneesta vaimonsa. "Parasha, ota", — sanoi hän. Minä otaksuin hänen ymmärtäneen, mitä tarvitsin, ja annoin hänelle ruplan. On mainittava, että kokki oli asunut meillä viikon ja hänen vaimonsa olin tosin nähnyt, mutta en milloinkaan ollut puhellut hänen kanssaan. Juuri kuin ajoin pyytää häntä antamaan minulle pientä rahaa, hän nopeasti kumartui kättäni kohti tahtoen sitä suudella, otaksuen nähtävästi minun lahjoittaneen hänelle ruplani. Minä mutisin jotakin ja menin pois keittiöstä. Minua hävetti, hävetti niin, kuin ei pitkään aikaan ollut hävettänyt. Minua oikein puistatti, tunsin naamani vääntyvän ja valitus pääsi rinnastani häpeän tuskasta, juostessani ulos keittiöstä. Tuo odottamaton häpeän tunne kummastutti minua erittäinkin senvuoksi, etten pitkiin aikoihin ollut sillä tavalla hävennyt, ja senvuoksi, että minä elin, kuten minusta näytti niin, ettei minulla ollut syytä semmoiseen häpeän tunteeseen. Minua se kovin hämmästytti. Kerroin sen kotolaisille, kerroin tuttaville, ja kaikki tunnustivat, että hekin olisivat tunteneet samaa. Minä rupesin ajattelemaan mikä minua oikeastaan oli hävettänyt. Vastauksen tähän antoi minulle eräs tapaus, joka oli kerran sattunut minulle Moskovassa.
Tarkemmin ajatellessani tätä tapausta minulle selvisi syy kokin vaimon edessä tuntemaani häpeän tunteeseen ja siihen häpeän tunteeseen, jota tunsin Moskovassa harjoittamani hyväntekeväisyyden aikana, ja jota tunnen nytkin aina, kun annan ihmisille jotakin, lukuun ottamatta niitä pieniä almuja, joita olen tottunut antamaan kerjäläisille ja köyhille vaeltajille, pitäen sitä enemmän säädyllisyyden ja kohteliaisuuden työnä, kuin hyväntekeväisyytenä. Jos joku pyytää tulta, niin täytyy sytyttää hänelle tulitikku. Jos joku pyytää 3 tai 20 kopeekkaa, niin täytyy ne antaa. Se on kohteliaisuutta eikä hyväntekeväisyyttä.
Tapaus oli seuraava. Eräänä lauantai-iltana, hämärissä, läksin niitten kahden miehen seurassa, joitten kanssa toissa vuonna olin halkoja sahannut, kaupunkiin. He olivat menossa isäntänsä luo saamaan palkkaansa. Lähestyessämme Dragomilovin siltaa kohtasimme erään vanhuksen. Hän pyysi almua, ja minä annoin hänelle 20 kopekkaa. Antaessani ajattelin, kuinka tuo mahtaa tehdä hyvän vaikutuksen Simoon, jonka kanssa usein olimme puhelleet uskonnollisista asioista. Simo, jolla oli Moskovassa vaimo ja kaksi lasta, pysähtyi myöskin, otti esille kukkaronsa ja antoi ukolle kolmen kopekan lantin, pyytäen siitä takaisin kahta kopekkaa. Ukko osoitti kädessään kahta kolmen kopekan rahaa ja yhtä kopekan. Simo katseli noita vähän aikaa, mutta sitten otti lakin päästänsä, teki ristimerkin ja läksi, jättäen ukolle antamansa kolme kopekkaa. Mutta minä tunsin Simon varallisuuden tilan. Hänellä ei ollut taloa, eikä mitään omaisuutta. Siihen päivään asti, jona hän antoi nuo kolme kopekkaa, teki koko hänen säästönsä 6 ruplaa 50 kopekkaa. Minun säästöni nousi noin 600 tuhanteen ruplaan. Kummallakin meillä oli vaimo ja lapsia. Hän oli tosin minua nuorempi ja hänellä oli vähemmän lapsia, mutta sen sijaan olivat minun lapseni vanhempia, niin että meidän olosuhteemme, säästöä lukuunottamatta, olivat jotakuinkin samanlaiset. Hän antoi 3 kopekkaa, ja minä 20 kopekkaa, Mitä siis antoi hän ja mitä minä? Mitä olisi minun pitänyt antaa, tehdäkseni sen, minkä teki Simo? Hänellä oli 600 kopekkaa, ja hän antoi niistä yhden ja sitten vielä kaksi. Minulla oli 600 tuhatta ruplaa. Antaakseni sen, minkä Simo, olisi minun pitänyt antaa 3000 ruplaa ja pyytää takasin 2000, mutta sitten jättää nekin 2000 ukolle, tehdä ristinmerkki ja jatkaa matkaani, levollisesti puhellen siitä, kuinka tehtaissa eletään ja mitä sillit maksaa torilla. Minä jo silloin ajattelin sitä, mutta vasta kauan sen jälkeen kykenin tekemään siitä sen johtopäätöksen, joka välttämättömästi siitä johtuu. Tämä johtopäätös näyttää niin tavattomalta ja omituiselta, että, huolimatta sen matemaatillisesta varmuudesta, tarvitaan aikaa siihen tottuakseen. Tahtoo vaan näyttää siltä, että siinä pitäisi olla jokin virhe, mutta virhettä ei ole. On vaan olemassa hirveä erehdysten pimeys, jossa me elämme.
Juuri tämä johtopäätös, kun sen tein ja ymmärsin, selitti minulle häpeän tunteeni kokin vaimon edessä ja kaikkien niitten köyhien edessä, joille olin antanut rahaa.
Ja todellakin, mitä ne ovat ne rahat, joita annan köyhille ja jotka kokin vaimo luuli minun antavan hänelle? Useimmissa tapauksissa ne ovat niin pieni osa minun rahoistani, ettei sitä edes voi ilmaista numeroilla Simon ja kokin vaimon olosuhteissa, se on useimmiten yksi miljoonas osa tai niillä paikoin. Minä annan niin vähän, ettei antaminen ole eikä voi olla minun puoleltani mitään uhrausta. Se on ainoastaan leikkiä, jolla huvitan itseäni milloin päähäni niin pistää. Ja siten käsitti minut kokin vaimokin. Kun minä kerran annan kadulta tulevalle ruplan tai 20 kopekkaa, niin miksi en antaisi hänellekin? Kokin vaimosta on tuommoinen rahojen jakeleminen samaa, kuin rinkelien viskeleminen rahvasjoukkoon. Se on semmoisten ihmisten huvitusta, joilla on paljon joutavia rahoja. Minua hävetti senvuoksi, että kokin erehdys suoraan näytti minulle sen mielipiteen, joka hänellä ja kaikilla varattomilla ihmisillä täytyy olla minusta: "viskelee joutavia, s.o. ilmaiseksi saatuja, rahoja".
Mitä ovat todellakin minun rahani ja mistä olen ne saanut? Osan olen saanut isältäni perimästäni maasta. Talonpoika sai myydä viimeisen karitsansa ja lehmänsä, antaakseen ne minulle. Toisen osan rahoistani olen saanut teoksistani, kirjoista. Jos kirjani ovat vahingollisia, niin olen viettelemällä saanut sen aikaan, että niitä ostetaan, ja niistä saamani rahat ovat vääryydellä hankittuja rahoja, mutta jos kirjani ovat hyödyllisiä, niin on asianlaita vieläkin pahempi. Minä en anna niitä ihmisille, vaan sanon: antakaa minulle 17 ruplaa, niin annan ne teille. Ja niinkuin edellisessä tapauksessa talonpoika myy viimeisen lampaansa, niin tässä tapauksessa köyhä ylioppilas tai opettaja, jokainen köyhä ihminen kärsii puutetta, antaakseen minulle nämä rahat. Niin olen minä haalinut kokoon paljon semmoisia rahoja, mutta mitä minä niillä teen? Minä tuon ne kaupunkiin ja annan köyhille ainoastaan silloin, kun he ottavat palvellakseen minun halujani ja tulevat tänne puhdistamaan minulle katuja, lamppuja, saappaita, tekemään työtä minua varten tehtaissa. Näillä rahoilla ostan heiltä kaikki, mitä voin, s.o. koitan antaa heille niin vähän kuin mahdollista. Ja sitten yhtäkkiä saan päähäni aivan ilmaiseksi antaa näitä rahoja noille samoille köyhille — ei kaikille, vaan niille, joille pistää päähäni. Mitenkäs yksikään köyhistä voi olla odottamatta, että kenties hänenkin osalleen sattuu onni tulla yhdeksi niistä, joitten kanssa minä leikittelen, jaellen joutavia rahojani? Siltä kannalta katsovat minua kaikki, ja siltä kannalta katsoi minua kokin vaimokin.
Minä olin siihen määrin eksynyt, että toisella kädellä riistin köyhiltä tuhansia ruplia, ja toisella viskelin kopekoita niille, joille pisti päähäni, nimittäen sitä hyvyydeksi. Ei ollut kumma, että minua hävetti.
Niin, ennenkuin rupean tekemään hyvää, on minun itseni päästävä pahasta, semmoisiin olosuhteisiin, joissa voi heretä tekemästä pahaa. Mutta koko minun elämäni on pelkkää pahaa. Jos annan 100 tuhatta, niin en sittenkään pääse siihen asemaan, jossa voi tehdä hyvää, sillä minulle jää vielä 500 tuhatta. Vasta sitten, kun minulla ei ole mitään, olen kykenevä tekemään edes pienen hyvän, vaikkapa sen, minkä teki tuo portto, joka kolme päivää hoiti sairasta vaimoa ja hänen lastaan. Mutta minusta näytti se niin vähäiseltä. Ja sittenkin uskalsin ajatella hyvyyttä! Se, minkä ensi hetkestä tunsin nähdessäni nälkäisiä ja viluisia Ljapinin talolla, se juuri, että olen syypää tuohon kaikkeen, ja ettei saa elää niinkuin minä elin, — se yksin oli totta.
Mitä siis oli tekeminen? Tähän kysymykseen, jos kukaan enää siihen vastausta kaipaa, vastaan seikkaperäisesti, jos Jumala sen sallii.
XVI.
Vaikea oli minun päästä tuohon tietoisuuteen, mutta kun siihen pääsin, kauhistuin sitä eksymystä, jossa olin elänyt. Minä olin itse korviani myöten liassa, ja kuitenkin tahdoin auttaa muita tästä liasta.
Tosiaankin, mitä tahdoinkaan? Tahdoin tehdä hyvää toisille, tahdoin saada aikaan sen, etteivät ihmiset olisi viluisia ja nälkäisiä, että ihmiset voisivat elää niin, kuin heidän luontonsa vaatii.
Minä tahdoin sitä ja näin, että väkivallalla ja kaikenlaisilla vehkeillä, joihin itsekin otin osaa, riistettiin työntekijöiltä se, mikä oli heille välttämätöntä, jota vastoin joutilaat ihmiset, minäkin niiden joukossa, käyttivät ylen määrin hyväkseen toisten työtä.
Minä näin, että tuo toisten työn hyväkseen käyttäminen on järjestetty niin, että mitä viekkaampaa ja konstikkaampaa kepposta on käyttänyt ihminen itse, tai se, jolta hän on saanut perinnön, sitä suuremmassa määrässä hän hyötyy toisten työstä ja sitä vähemmän hän itse tekee työtä.
Ensimäisinä ovat Stieglitzit, Derwisit, Morosovit, Demidovit, Jusupovit, sitten tulevat suuret pankkiirit, kauppiaat, maanomistajat, virkamiehet, sitten keskinkertaiset pankkiirit, kauppiaat, virkamiehet, maanomistajat, sitten alemmat, pikku kauppiaat, kapakoitsijat, koronkiskurit, poliisivirkamiehet, opettajat, lukkarit, kauppa-apulaiset, sitten piharengit, lakeijat, kuskit, ajurit, kulkukauppiaat, ja vasta viimeisinä työkansa, tehtaalaiset ja talonpojat, joitten lukumäärä suhtautuu edellisiin niinkuin 10: 1. Minä näin, että yhdeksän kymmenennen osan elämänlaatu vaatii ponnistusta ja työtä, niinkuin jokainen luonnollinen elämä, mutta että vehkeet, jotka riistävät näiltä ihmisiltä sen mitä he tarvitsevat ja asettavat heidät vaikeisiin olosuhteisiin, tekevät tämän elämän vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi ja puutteellisemmaksi. Meidän, työtä tekemättömäin, elämä sitä vastoin, siihen tarkotukseen suunnattujen tieteiden ja taiteiden avulla, tulee vuosi vuodelta ylellisemmäksi, viehättävämmäksi, ja turvallisemmaksi. Näin että meidän aikanamme työläisen, ja varsinkin työläisluokan vanhuksien, naisten ja lasten elämä suorastaan sortuu ylenmääräisestä, ravintoon nähden suhteettomasta työstä, ja ettei tämä elämä ole turvattu edes välttämättömimpien tarpeittensa puolesta, samalla kuin työtä tekemättömän luokan elämä tulee yhä ylellisemmäksi ja yhä enemmän turvatuksi. Sen suosikit, joiden joukkoon minäkin kuulun, ovat lopulta saavuttaneet semmoisen turvallisuuden, jommoisesta ennen muinoin haaveksittiin ainoastaan saduissa, — s.o. semmoisen aseman, jossa ihminen ei ainoastaan vapaudu työn laista elämän ylläpitämiseksi, vaan saa tilaisuuden työtä tekemättä nauttia kaikkea elämän hyvyyttä ja jättää lapsilleen tai kelle haluaa kukkaronsa loppumattomme rahoineen. Minä näin, että ihmisten työn tuotteet yhä enemmän siirtyvät työkansan suuren enemmistön käsistä työtä tekemättömäin käsiin. Minä näin tapahtuvan jotain semmoista, kuin jos muurahaisten yhteiskunta olisi kadottanut yleisen lain tunnon, jos yhdet muurahaiset olisivat alkaneet keon juurelta kulettaa työn tuotteita keon huipulle, siten yhä kaventaen sen pohjaa ja leventäen sen huippua, ja pakoittaa toisia muurahaisia kiipeemään keon juurelta sen huipulle. Minä näin, että ihmisten edessä oli työteliään elämän ihanteen asemesta tyhjentymättömän kukkaron ihanne. Rikkaat kaikellaisilla vehkeillä hankkivat itselleen tuon tyhjentymättömän kukkaron ja voidakseen sitä käyttää muuttavat kaupunkiin, siihen paikkaan, missä ei mitään tuoteta vaan kaikki kulutetaan. Työtä tekevä ihmisparka, joka on ryöstetty paljaaksi sitä varten, että rikkaalla olisi tyhjentymätön kukkaro, pyrkii hänen perässään kaupunkiin ja niinikään ryhtyy vehkeisiin, ja joko saavuttaa semmoisen aseman, jossa voipi vähällä työllä nauttia paljon, siten yhä enemmän vaikeuttaen työkansan tilaa, tai, jos ei saavuta semmoista asemaa, sortuu ja joutuu tuohon tavattomalla nopeudella kasvavaan yömajojen nälkäisten ja viluisten joukkoon.
Minä kuulun siihen ihmisluokkaan, joka kaikenlaisilla vehkeillä riistää työkansalta sen, mitä se välttämättömästi tarvitsee ja joka on siten hankkinut itselleen tuon tyhjentymättömän, noita samoja onnettomia viettelevän taikakukkaron. Minä tahdon auttaa ihmisiä ja siis on selvää, että ennen kaikkea on minun yhdeltä puolen herettävä heitä ryöstämästä, niinkuin nyt teen, ja toiselta puolen herettävä heitä viettelemästä. Mutta sen sijaan minä mitä konstikkaimmilla, viekkaimmilla ja ilkeimmillä vehkeillä olen hankkinut itselleni tyhjentymättömän kukkaron omistajan aseman, s.o. semmoisen, joka sallii minun milloinkaan työskentelemättä pakoittaa satoja ja tuhansia ihmisiä hyväkseni työskentelemään. Ja minä kuvailen sääliväni ihmisiä ja tahtovani heitä auttaa. Minä istun ihmisen hartioilla vaatien häntä minua kantamaan, ja tulematta alas, vakuutan itselleni ja muille, että kovasti häntä säälin ja tahdon helpoittaa hänen tilaansa kaikilla keinoilla.
Sehän on niin yksinkertaista. Jos tahdon auttaa köyhiä, s.o. tehdä niin, etteivät köyhät olisi köyhiä, niin ei minun pidä synnyttää tuota samaa köyhyyttä. Mutta sen sijaan minä annan muutamille elämän tieltä eksyneille köyhille joitakuita ruplia, ja näillä samoilla ruplilla riistän tuhansia ihmisiltä, jotka eivät vielä ole tieltä eksyneet, siten tehden heidät köyhiksi ja turmellen heidät.
Se on hyvin yksinkertaista, mutta minun oli hyvin vaikeata ymmärtää sitä täydellisesti ilman mitään verukkeita ja tinkimisiä, jotka olisivat puolustaneet minun asemaani. Mutta niin pian kuin tunnustin vikani, tuli kaikki, mikä ennen oli näyttänyt kummalliselta, monimutkaiselta, sekavalta, ratkaisemattomalta, täysin ymmärrettäväksi ja yksinkertaiseksi. Ja tärkeintä oli se, että tästä selityksestä johtuva elämäni tie, joka ennen oli ollut sekava ja tuskallinen, tuli yksinkertaiseksi, selväksi ja miellyttäväksi.
Kuka olen minä, joka tahdon ihmisiä auttaa? Minä nousen k:lo 12 pelattuani koko yön vistiä neljän kynttilän valossa, heikontuneena, veltostuneena, tarviten satojen ihmisten apua ja palveluksia, ja tulen sitten auttamaan. Ketä? Ihmisiä, jotka nousevat k:lo 5, nukkuvat paljailla laudoilla, syövät kaalia leivän kanssa, osaavat kyntää, niittää, piiluta, valjastaa, ommella, — ihmisiä, jotka voimansa, kestävyytensä, taitonsa ja kohtuullisuutensa puolesta ovat sata kertaa minua vahvemmat. Ja niitä minä tulen auttamaan! Mitäs muuta kuin häpeää saatoinkaan tuntea joutuessani yhteyteen näitten ihmisten kanssa? Kaikkein heikkoin heistä, juoppo mies Rshanovin talosta, se, jota he nimittivät laiskuriksi, on sata kertaa minua uutterampi. Suhde vastattavien ja vastaavien välillä hänen tilipäätöksessään, niin sanoakseni, s.o. suhde sen välillä, mitä hän ottaa ihmisiltä, ja sen, mitä hän niille antaa, on tuhat kertaa edullisempi, kuin minun. Ja näitä ihmisiä minä menen auttamaan. Menen auttamaan köyhiä. Kukas sitten on köyhä? Minua köyhempää ei ole yhtäkään. Minä olen kokonaan heikontunut, mihinkään kelpaamaton loiseläin, joka voi olla olemassa ainoastaan poikkeusoloissa, ainoastaan silloin, kun tuhannet ihmiset tekevät työtä ylläpitääkseen hänen elämäänsä. Ja minä, mato, joka syö puun lehteä, tahdon auttaa tuon puun kasvua ja terveyttä, tahdon sitä parantaa.
Minä vietän elämääni seuraavalla tavalla: syön, puhun ja kuuntelen; sitten syön, kirjoitan tai luen (s.o. puhun) ja kuuntelen; sitten syön ja pelaan; sitten syön, taas puhun ja kuuntelen; ja sitten syön ja panen maata. Samaa teen joka päivä, enkä mitään muuta voi enkä osaa tehdä. Ja sitä varten, että minä voisin tätä tehdä, saavat aamusta iltaan olla työssä piharenki, kyökkipiika, kokki, lakeija, kuski, pesijätär. En ota lukuun niitä työntekijöitä, jotka ovat tarpeen sitä varten, että näillä kuskeilla, kokeilla, lakeijoilla ynnä muilla olisi minun palvelemiseeni tarvittavat työkalut ja esineet, niinkuin kirveet, tynnyrit, harjat, astiat, huonekalut, kiiltovoide, lamppuöljy, heinä, halot, liha. Kaikki nämä ihmiset tekevät raskasta työtä koko päivän ja joka päivä, että minä voisin puhua, syödä ja maata. Ja minä, tuommoinen raajarikko ihminen, olen saanut päähäni voivani auttaa toisia, vieläpä juuri niitä ihmisiä, jotka minua elättävät.
Ihmeellistä ei ole se, etten minä ketään saanut autetuksi ja häpesin, vaan se, että semmoinen järjetön ajatus saattoi juolahtaa mieleeni. Se vaimo, joka palveli sairasta ukkoa, auttoi häntä, se emäntä, joka leikkasi palasen maasta hankitusta leivästään, auttoi kerjäläistä, Simo, joka antoi kolme ansaitsemaansa kopekkaa, auttoi kerjäläistä, sillä nämä kolme kopekkaa edustivat todellakin hänen työtänsä, mutta minä en ketään palvellut, en kenenkään hyväksi tehnyt työtä ja tiesin hyvin, etteivät minun rahani edustaneet minun työtäni.
Ja minä tunsin, että itse rahoissa, niitten omistamisessa on jotain pahaa, siveetöntä, että siinä on yksi tärkeimmistä syistä siihen onnettomuuteen, minkä näin edessäni.
XVII.
Raha! Mitä on raha?
Raha edustaa työtä. Olen tavannut sivistyneitä ihmisiä, jotka ovat vakuutetut, että raha edustaa senkin työtä, joka sitä omistaa. Tunnustan itsekin ennen aikaan ajatelleeni siihen tapaan. Mutta minä tahdoin perinpohjin päästä selville siitä, mitä oli raha. Ja siinä tarkotuksessa käännyin tieteen puoleen.
Tiede sanoo, että raha ei ole itsessään mitään väärää tai vahingollista, että se on yhteiskunnallisen elämän luonnollinen ehto, joka on välttämätön: 1) vaihtokauppaa varten, 2) arvojen hinnan määräämistä varten, 3) säästämistä varten ja 4) maksujen suoritusta varten. Se silminnähtävä ilmiö, että, jos taskussani on kolme liikaa ruplaa, en tarvitse muuta kuin viheltää saadakseni missä sivistyneessä kaupungissa tahansa kokoon satakunnan ihmisiä, jotka ovat valmiit näistä kolmesta ruplasta minun määräykseni mukaan tekemään mitä raskaimpia, vastenmielisimpiä ja alentavimpia tehtäviä, ei johdu rahasta, vaan hyvin monimutkaisista kansojen taloudellisen elämän ehdoista. Toisten ihmisten valta toisten yli ei johdu rahasta, vaan siitä, että työmies ei saa täyttä hintaa työstään. Tämä taas johtuu pääoman koron ja työpalkan ominaisuuksista sekä monimutkaisista suhteista niitten ja itse tuotannon sekä rikkauksien jakaantumisen ja käyttämisen välillä. Tavallisella kielellä sanottuna se kuuluu, että rahalliset ihmiset voivat punoa köyttä rahattomista. Mutta tiede sanoo, että kysymys ei ole siitä. Tiede sanoo: kaikessa tuotannossa on kolme tekijää: maa, työn varastot (pääoma) ja työ. Ja eri suhteista näitten tuotannon tekijäin välillä, siitä, että kaksi edellistä tekijää — maa ja pääoma — eivät ole työmiesten, vaan toisten käsissä, siitä sekä siitä johtuvista monimutkaisista olosuhteista riippuu toisten ihmisten orjuuttaminen toisten kautta. Mistä johtuu se rahavalta, joka hämmästyttää meitä kaikkia vääryydellään ja julmuudellaan? Miksi toiset ihmiset rahan avulla hallitsevat toisia? Tiede sanoo: se tulee tuotannon tekijäin jakaantumisesta sekä siitä johtuvista seikoista, jotka sortavat työmiestä. Tämä vastaus on aina näyttänyt minusta kummalliselta ei ainoastaan sen puolesta, että se jättää huomioon ottamatta yhden osan kysymyksestä — nimittäin: rahan merkityksen tässä kohti, — mutta myöskin sen puolesta, että se jakaa tuotannon tekijät tavalla, joka tervejärkisestä ihmisestä aina näyttää keinotekoiselta ja todellisuutta vastaamattomalta. Vakuutetaan että tuotannossa on aina kolme tekijää: maa, pääoma ja työ, ja samalla otaksutaan, että rikkaudet (eli niitten arvo — raha) luonnollisesti jakaantuvat niitten kesken, joitten hallussa on toinen tai toinen tekijöistä: maakorko — maan arvo — kuuluu maanomistajalle, pääomakorko pääoman omistajalle ja työpalkka työmiehelle. Niinköhän on asianlaita? Ensiksikin onko se totta, että kaikessa tuotannossa on kolme tekijää? Esimerkiksi nyt, paraikaa minun tätä kirjoittaessani, tapahtuu heinän tuotanto. Mitkä ovat tämän tuotannon tekijät? Sanotaan: maa, joka on kasvattanut ruohon, pääoma — viikatteet, haravat, heinähangot, häkkirattaat, ja työ. Mutta minä näen, ettei se ole totta. Paitsi maata ovat osallisina heinän tuotannossa: aurinko, vesi, yhteiskuntalaitos, joka suojelee niittyjä vahingolta, työmiesten taito, heidän kykynsä puhua ja ymmärtää puhetta, sekä monta muuta tuotannon tekijää, joita jostakin syystä ei tunnusta poliittinen ekonomia. Auringon voima on samallainen tuotannon tekijä, vieläpä välttämättömämpikin, kuin maa. Ajatelkaa niitten ihmisten tilaa, jossa toiset (esim. kaupungissa) pitävät oikeutenaan seinillä pimittää toisilta auringon. Miksikäs ei sitä lueta tuotannon tekijäin joukkoon? Vesi on toinen, yhtä välttämätön tekijä. Ilma niinikään. Yhteiskunnallinen turvallisuus on samallainen välttämätön tekijä, samoin työmiesten ravinto, vaatteet, niinkuin tunnustavatkin muutamat taloustieteilijät. Sivistys, puhumisen taito, joka tekee mahdolliseksi työnteon, ovat tekijöitä. Minä voisin täyttää kokonaisen nidoksen semmoisilla poisjätetyillä tekijöillä. Minkä vuoksi on valittu juuri nuo kolme tekijää vaikka esim. auringon valoa ja vettä voi yhtä hyvin pitää erityisinä tuotannon tekijöinä, kuin muutakin työmiehen ravintoa ja vaatteita yhtä hyvin kuin työkaluja. Miksi auringon säteet, vesi, ravinto, tiedot eivät muka ole erityisiä tuotannon tekijöitä, vaan ainoastaan maa, työkalut ja työ? Senkö vuoksi ainoastaan, että yksien ihmisten oikeutta käyttää hyväkseen auringon säteitä, vettä, ilmaa, ravintoa, oikeutta puhua ja kuunnella harvoin evätään, jota vastoin oikeutta maan ja työkalujen hyväkseen käyttämiseen alituiseen vastustetaan meidän yhteiskunnassamme. Muuta aihetta ei ole, ja senvuoksi huomaan ensiksikin, että tuotannon tekijäin jako kolmeen on aivan mielivaltaista, eikä perustu todellisuuteen. Mutta kenties tämä jako on niin luontaista ihmisille, että siellä, missä taloudelliset suhteet muodostuvat, heti eroittuvat juuri nämä, ja ainoastaan nämä kolme tekijää. Katsokaamme, niinkö on asianlaita? Katsokaamme esim. venäläisiä siirtolaisia, joita on miljoonan paikoilla. Nämä siirtolaiset tulevat, asettuvat maalle ja alkavat tehdä työtä, eikä kenenkään päähän juolahda, että ihmisellä, joka ei käytä maata, voisi olla joitakin oikeuksia siihen, eikä myöskään maa vaadi itselleen mitään erikoisoikeuksia. Päinvastoin siirtolaiset tunnustavat itsetietoisesti maan yhteiseksi omaisuudeksi ja pitävät oikeana, että jokainen niittää ja kyntää missä tahtoo ja niin paljon kuin ennättää. Siirtolaiset hankkivat itselleen maan ja puutarhojen viljelemistä sekä talojen rakentamista varten työkaluja, eikä kenenkään päähän juolahda että työkalut voisivat itsekseen tuottaa tuloa. Ei pääoma myöskään vaadi itselleen mitään oikeuksia, vaan päinvastoin siirtolaiset itsetietoisesti tunnustavat, että kaikki korko työkaluista, lainatusta viljasta, pääomasta on vääryyttä. Siirtolaiset vapaalla maalla työskentelevät omilla tai korotta heille lainatuilla työkaluilla kukin itsekseen, tai kaikki yhdessä yhteiseksi hyväksi, ja semmoisessa yhdyskunnassa ei ole maakorkoa, ei kapitaalikorkoa, eikä työpalkkaa. Puhuessani semmoisesta yhdyskunnasta en puhu mielikuvasta, vaan kerron siitä, mitä aina on ollut olemassa ja mitä paraikaa on olemassa ei yksin venäläisten siirtolaisten keskuudessa, vaan kaikkialla, niin kauan kuin ei ihmisten luontainen tila ole häiritty. Minä puhun siitä, mikä jokaisesta näyttää luonnolliselta ja järjelliseltä. Ihmiset asettuvat maalle asumaan ja ryhtyvät kukin hänelle luontaiseen työhön ja jokainen, hankittuaan itselleen sen mitä hän työssään tarvitsee, tekee työtänsä. Jos taas ihmisille on edullisempaa työskennellä yhdessä, niin he yhtyvät työkuntaan, mutta ei erityinen talous, eikä työkunnat tule olemaan erityisiä tuotannon tekijöitä, vaan tekijöinä ovat työ ja työn välttämättömät ehdot: aurinko, joka kaikkia lämmittää, ilma, jota ihmiset hengittävät, vesi jota juodaan, maa, jolla tehdään työtä, vaatteet, jotka ruumista verhoavat, ravinto, lapio, aura, kone, jolla tehdään työtä, ja silminnähtävää on, ettei auringon säteet, ilma, vesi, maa, vaatteet, aura, kone voi kellekään muulle kuulua, kuin niille, jotka käyttävät hyväkseen auringon säteitä, ilmaa, vettä, leipää, vaatteita, konetta, sillä kaikki tuo on tarpeen ainoastaan niille, jotka sitä käyttävät. Ja kun he niin menettelevät, näemme me, että he menettelevät niin, kuin on ihmisille luontaista, s.o. järjellisesti. Ja siis, tarkastaessani muodostuneita taloudellisia suhteita, en näe sitä, että tuotannon tekijäin jako kolmeen olisi ihmisille luontaista. Näen päinvastoin, että se on ihmisille luonnonvastaista ja epäjärjellistä. Mutta kenties väestön kasvaessa ja viljelyksen kehittyessä on välttämätön tämä jako, joka on tapahtunut Euroopan yhteiskunnassa, emmekä me voi olla tunnustamatta tapahtunutta tekoasiaa. Katsokaamme, niinkö on asianlaita. Sanotaan, että Euroopan yhteiskunnassa on tapahtunut tuotannon tekijäin jako, s.o. että yhdet ihmiset omistavat maan, toiset työkalut, ja kolmannet ovat sekä maan että työkalujen puutteessa. Työmiehellä ei ole maata eikä työkaluja. Me olemme niin tottuneet tähän väitteeseen, ettei sen kummallisuus enää meitä hämmästytä. Mutta jos tarkemmin sitä ajattelemme, niin heti huomaamme sen vääryyden, jopa järjettömyydenkin. Tuossa väitteessä on sisällinen ristiriitaisuus. Käsite työmies sisältää käsitteen maa, jolla hän elää, ja käsitteen työkalut, joilla hän työskentelee. Jollei hän eläisi maalla, eikä hänellä olisi työkaluja, niin ei hän olisi työmies. Semmoista työmiestä, jolta puuttuu maa ja työkalut, ei ole milloinkaan ollut eikä voi olla. Ei voi olla maanviljelijää ilman maata, jolla hän työskentelee, ilman viikatetta ja hevosta, ei voi olla suutaria ilman taloa maalla, ilman vettä, ilmaa ja työkaluja. Jos talonpojalla ei ole maata, hevosta ja viikatetta, suutarilla taloa, vettä ja naskalia, niin se merkitsee, että joku on ajanut hänet pois maalta ja ottanut häneltä pois viikatteen, hevosen, naskalin, mutta se ei mitenkään merkitse sitä, että voi olla maanviljelijöitä ilman auraa ja suutareita ilman työkaluja. Niinkuin kalastajaa ei voi ajatella kuivalla maalla ja ilman verkkoja muuten, kuin siinä tapauksessa, että joku on ajanut hänet pois vesiltä ja riistänyt häneltä verkot, samoin on mahdotonta ajatella talonpoikaa ja suutaria ilman maata, jolla he elävät, ja ilman työkaluja muuten, kuin siinä tapauksessa, että joku on ajanut heidät pois maalta ja ottanut heiltä pois työkalut. Voi olla semmoisia ihmisiä, joita ajetaan pois paikasta toiseen, ja semmoisia, joilta on riistetty työkalut ja joita väkisin pakoitetaan tekemään vierailla työkaluilla heille tarpeettomia esineitä, mutta se ei merkitse, että tuotannon luonne on semmoinen, se merkitsee ainoastaan, että on tapauksia, jolloin tuotannon luonnollisuus on häiritty. Jos taas pidetään tuotannon tekijöinä kaikkea sitä, minkä voi riistää työmieheltä toisen väkivalta, niin miksikä ei pidetä tuotannon tekijänä omistusvaatimusta orjan persoonaan? Miksi ei pidetä semmoisina tekijöinä omistusvaatimusta auringon säteisiin, ilmaan, veteen? Voi ilmestyä ihminen, joka rakentamalla seinän pimittää naapureilta auringon, voi ilmestyä ihminen, joka johtaa joen veden lammikkoon ja siten saastuttaa sen, voi ilmestyä ihminen, joka pitää koko ihmistä omaisuutenaan, mutta ei mikään näistä omistusvaatimuksista vaikkapa se pantaisiinkin väkivallalla täytäntöön, voi olla perusteena tuotannon tekijäin jaolle, ja sen vuoksi on yhtä väärin pitää luuloteltua oikeutta maahan ja työkaluihin erityisinä tuotannon tekijöinä, kuin tarkastella luuloteltua oikeutta auringon säteitten, ilman, veden ja toisen ihmisen persoonan hyväkseen käyttämiseen semmoisina tekijöinä. Voi olla ihmisiä, jotka vaativat oikeutta maahan ja työkaluihin, niinkuin on ollut ihmisiä, jotka ovat vaatineet omistusoikeutta työmiehen persoonaan, ja niinkuin voi olla ihmisiä, jotka vaativat yksinomaista käyttämisoikeutta auringon säteisiin, veteen, ilmaan. Voi olla ihmisiä, jotka ajavat työmiestä paikasta toiseen ja väkisin riistävät häneltä hänen työnsä tuotteet, sen mukaan kuin ne valmistuvat, ja tämän työn välikappaleet sekä pakoittavat häntä tekemään työtä ei omaksi hyväkseen, vaan isännän hyväksi, niinkuin tapahtuu tehtaissa — kaikkea tuota voi olla; mutta työmiestä ilman maata ja työkaluja ei sittenkään voi olla, niinkuin ei voi olla ihminen toisen omaisuutena, vaikka hyvin kauan aikaa on sitä vakuutettu. Ja niinkuin väite omistusoikeudesta toisen ihmisen persoonaan ei voinut riistää orjalta hänen synnynnäistä taipumustaan etsiä omaa onneaan, eikä isännän, niin nytkin väite omistusoikeudesta maahan ja työkaluihin ei voi riistää työmieheltä jokaisen ihmisen synnynnäistä taipumusta elää maalla ja tehdä omilla tai yhteisillä työkaluilla sitä, mitä hän pitää itselleen hyödyllisenä. Kaikki, minkä voi sanoa tiede, tarkastellessaan nykyistä taloudellista tilaa, on se, että muutamat ihmiset vaativat omistusoikeutta maahan ja työmiesten työkaluihin, jonka johdosta osalta näitä työmiehiä (ei suinkaan kaikilta) riistetään ihmisille ominaiset tuotannon ehdot, niin että heiltä riistetään maa ja työkalut ja he pakoitetaan käyttämään vieraita työkaluja, mutta ei suinkaan sitä, että tämä satunnainen tuotannon lain häiriö olisi itse tuotannon laki. Väittäessään, että tuotannon tekijäin jako onkin juuri tuotannon peruslaki, taloustieteilijä tekee samaa, kuin tekisi eläintieteilijä, joka, nähtyään hyvin paljon leikkosiipisiä viheriä varpusia häkeissä, tekisi sen johtopäätöksen, että häkki vesiastioineen on juuri oleellinen ehto lintujen elämälle ja että lintujen elämän muodostavat nämä kolme tekijää. Olipa kuinka paljon hyvänsä leikkosiipisiä viheriä varpusia häkeissä, niin ei eläintieteilijä voi pitää häkkejä lintujen luontaisena olopaikkana. Olipa kuinka paljon hyvänsä työmiehiä, jotka ovat ajetut pois paikastaan ja joilta on riistetty sekä tuotteet että työkalut, niin työmiehen luontainen ominaisuus asua maalla ja tehdä työkaluillaan sitä, mitä hän tarvitsee, tulee aina pysymään samana. On olemassa muutamien ihmisten vaatimukset omistusoikeudesta maahan ja työmiehen työkaluihin, aivan samoin kuin ennen muinoin oli vaatimuksia toisen ihmisen persoonan suhteen, mutta ei mitenkään voi olla ihmisten jakoa herroihin ja orjiin, niinkuin tahdottiin säätää vanhaan aikaan, eikä mitenkään voi olla tuotannon tekijäin jakoa maahan ja pääomaan, niinkuin tahtovat säätää taloustieteilijät nykyisessä yhteiskunnassa. Ja näitä muutamien ihmisten laittomia vaatimuksia toisten vapauden suhteen tiede nimittää tuotannon luonnollisiksi ominaisuuksiksi. Sen sijaan, että tiede olisi ottanut perusteensa ihmisyhteiskuntien luonnollisista ominaisuuksista, on se ottanut ne yksityisestä tapauksesta ja, tahtoen puolustaa tätä yksityistä tapausta, on se tunnustanut toisen ihmisen oikeuden siihen maahan, jolla toinen itseään elättää, ja työkaluihin, joilla toinen työskentelee, s.o. tunnustanut semmoisen oikeuden, jota ei milloinkaan ole ollut eikä voi olla ja joka itsessään sisältää ristiriidan. Sillä sen ihmisen oikeus maahan, joka ei työskentele maalla, on itse asiassa samaa, kuin oikeus käyttää maata, jota ei käytä. Oikeus työkaluihin taas on samaa, kuin oikeus työskennellä työkaluilla, joilla ei työskentele. Tiede tuotannon tekijäin jaollaan väittää työmiehen luonnolliseksi tilaksi sitä epäluonnollista tilaa, jossa hän on, aivan samoin, kuin ennen muinoin jakamalla ihmiset kansalaisiin ja orjiin väitettiin, että orjien epäluonnollinen tila on ihmiselle luontaista. Tämäpä jako, jonka tiede on omaksunut ainoastaan puolustaakseen olemassa olevaa pahaa, kaikkien tutkimustensa perustaa, onkin tehnyt sen, että se turhaan koettaa antaa jonkinlaisia selityksiä olevista ilmiöistä, kieltäen kaikkein selvimpiä ja yksinkertaisimpia vastauksia esiintyviin kysymyksiin, ja antaa vastauksia, jotka eivät mitään sisällä.
Taloustieteen kysymys on seuraava: mikä on syynä siihen, että toiset ihmiset, joilla on maata ja pääomaa, voivat orjuuttaa niitä, joilla ei ole maata eikä pääomaa? Terveen järjen antama vastaus on, että se johtuu rahasta, jolle on ominaista ihmisten orjuuttaminen. Mutta tiede kieltää tämän ja sanoo: se ei johdu rahan ominaisuudesta, vaan siitä, että toisilla on maata ja pääomaa, toisilla ei niitä ole. Me kysymme: miksi ne ihmiset, joilla on maata ja pääomaa, orjuuttavat niitä, joilla ei niitä ole, ja saamme vastaukseksi: siksi, että niillä on maata ja pääomaa. Mutta sitähän me juuri kysymmekin. Maan ja työkalujen riistäminen onkin juuri orjuuttamista. Sehän on samallainen vastaus, kuin: facit dormire quia habet virtus dormitiva. Mutta elämä ei lakkaa tekemästä oleellista kysymystään, ja itse tiedekin näkee sen ja koettaa siihen vastata, mitenkään sitä voimatta ja, kadottaen perusteensa, pyörii loihditussa ympyrässään. Voidakseen sen tehdä on tieteen ennen kaikkea luovuttava väärästä tuotannon tekijäin jaostaan, s.o. pitämästä ilmiöitten seurauksia niitten syynä, ja on etsittävä ensin lähintä ja sitten vasta etempää syytä tutkimustensa esineenä oleviin ilmiöihin. Tieteen on vastattava kysymykseen: mikä on syynä siihen, että toisilta ihmisiltä puuttuu maata ja työkaluja, ja toiset niitä omistavat, tai mikä syy saa aikaan maan ja työkalujen puutteen niillä, jotka viljelevät maata ja työskentelevät työkaluilla? Niin pian kuin tiede asettaa itselleen tämän kysymyksen, ilmaantuu aivan uusia näkökohtia, jotka kääntävät nurin kaikki entisen valetieteen päätelmät, tieteen, joka pyörii loppumattomassa ympyrässä, vakuuttaen, että työmiehen kurja tila johtuu siitä, että se on kurja. Yksinkertaisista ihmisistä näyttää eittämättömältä, että lähinnä syynä siihen, että toiset ihmiset orjuuttavat toisia, on raha. Mutta tiede kieltää tämän ja sanoo, että raha on ainoastaan vaihdon välikappale, jolla ei ole mitään yhteyttä ihmisten orjuuttamisen kanssa. Katsokaamme, niinkö on asianlaita.
XVIII.
Mistä tulee raha? Missä olosuhteissa on kansalla tavallisesti rahaa ja missä olosuhteissa tiedämme niitten kansojen olevan, jotka eivät käytä rahaa? Afrikassa tai Austraaliassa esim. elää joku kansa, niinkuin ennen muinoin elivät skyytalaiset. Tämä kansa elää, kyntää, pitää karjaa, viljelee puutarhaa. Me saamme tietää siitä silloin, kun alkaa historia. Historia taas alkaa siitä, kun tulee valloittajia. Valloittajat taas tekevät aina samaa: ryöstävät kansalta kaiken, minkä vaan voivat — karjan, viljan, kankaat, jopa vangitut miehet ja naisetkin, ja vievät mukanaan. Muutaman vuoden päästä tulevat valloittajat taas, mutta kansa ei ole vielä ennättänyt toipua hävityksen jälkeen ja siltä on tuskin mitään ottamista, ja valloittajat keksivät toisen, paremman keinon käyttää hyväkseen tuon kansan voimia. Nämä keinot ovat hyvin yksinkertaisia ja johtuvat aivan luonnollisesti kaikkien ihmisten mieleen. Ensimäinen keino on persoonallinen orjuus. Tätä keinoa haittaa epämukavuus, jonka synnyttää vaikeus hallita kaikkia kansan työvoimia ja elättää niitä kaikkia. Tarjoutuu toinen luonnollinen keino: jättää kansa maalleen, julistaa tämä maa omakseen ja antaa se sitten seurueen haltuun, tämän kautta käyttääkseen hyväkseen kansan työtä. Mutta tälläkin keinolla on epämukavuutensa. Seurueen täytyy hoitaa kaikkia kansan tuotteita, jonka vuoksi otetaan käytäntöön kolmas keino, yhtä alkuperäinen kuin edellisetkin — vaaditaan alamaisilta määrätty, määräaikana suoritettava vero. Valloittajan tarkotus on ottaa valloitetuilta niin paljon työntuotteita, kuin suinkin. Selvää on, että voidakseen ottaa niin paljon kuin suinkin, täytyy ottaa semmoisia esineitä, joilla on suurin arvo tämän kansan keskuudessa, jotka samalla ovat helposti kuletettavissa ja mukavia säilyttää, niinkuin vuodat ja kulta. Ja valloittajat määräävät tavallisesti veron vuodissa ja kullassa kullekin perheelle tai heimolle ja tämän veron avulla sitten mitä mukavimmin käyttävät hyväkseen kansan työtä. Vuodat ja kullan ovat he melkein kokonaan riistäneet kansalta ja valloitetut ovat senvuoksi pakoitetut toisilleen ja valloittajille myymään kultaa vastaan kaikki mitä heillä on: sekä omaisuutensa että työnsä. Niin on käynyt vanhaan aikaan, niin keskiajalla, ja niin käy nytkin. Vanhaan aikaan, jolloin usein tapahtui, että toinen kansa valloitti toisen, eikä ollut mitään tietoisuutta ihmisten tasa-arvosta, oli persoonallinen orjuus enin levinnyt orjuuttamiskeino. Keskiajalla feodaalilaitos, s.o. siihen yhdistetty maanomistus, ja maaorjuus tulevat osaksi persoonallisen orjuuden tilalle, ja orjuutuksen painopiste siirtyy persoonasta maahan. Uudella ajalla, kun Amerikka oli löydetty, kauppa kehittyi ja yleiseksi rahamerkiksi otettua kultaa tulvi maahan, tulee rahavero, samalla kun valtion valta kasvaa, orjuuttamisen päävälikappaleeksi ja siihen perustuvat kaikki ihmisten taloudelliset suhteet. Eräässä aikakauskirjassa on professori Janshalin kirjoitus, jossa kerrotaan Fidshi saarten historia. Jos tahtoisin keksiä oikein räikeän kuvan siitä, mitenkä meidän aikanamme rahojen vaatiminen on tullut pääkeinoksi, jolla toiset ihmiset orjuuttavat toisia, niin en voisi löytää mitään sen räikeämpää ja vakuuttavampaa, kuin tämä asiakirjoihin perustuva tosihistoria.
Eteläisen valtameren saarilla, Polynesiassa, asuu Fidshi kansa. Koko saariryhmän, sanoo professori Janshul, muodostavat pienet saaret, pinta-alaltaan noin 40,000 englantilaista neliöpeninkulmaa. Ainoastaan puolet saarista on asuttu ja siinä on 150,000 alkuasukasta ja 1,500 valkoihoista. Alkuasukkaat ovat jo jokseenkin kauan sitten kehittyneet pois villistä tilastaan, eroavat lahjojensa puolesta muista Polynesian alkuasukkaista ja ovat työhön ja kehitykseen kykeneviä, jonka ovat osoittaneetkin tulemalla lyhyessä ajassa hyviksi maanviljelijöiksi ja karjanhoitajiksi. Tämä kansa eli onnellisesti, mutta v. 1859 joutui uusi kuningaskunta toivottomaan tilaan: Fidshi kansan ja sen edustajan Kakabon piti saada rahaa. Rahaa, 45,000 dollaria, he tarvitsivat suorittaakseen pakkoveron eli korvauksen Amerikan Yhdysvalloille siitä väkivallasta, jota fidshiläiset olivat muka tehneet muutamille Amerikan tasavallan kansalaisille. Tässä tarkotuksessa amerikkalaiset lähettivät laivasto-osaston, joka äkkiä otti haltuunsa muutamia paraimmista saarista, pantiksi, ja uhkasivat pommittamalla hävittää siirtokunnan, ellei pakkoveroa määräaikana suoritettaisi Amerikan edustajille. Amerikkalaiset olivat ensimäisiä siirtolaisia, jotka yhdessä lähetyssaarnaajien kanssa ilmestyivät Fidshi saarille. Valiten ja kaikellaisilla verukkeilla ottaen haltuunsa paraimmat maapalaset ja perustaen sinne puuvilla- ja kahvi viljelyksiä, amerikkalaiset palkkasivat alkuasukkaita joukottain, sitoen heitä heille tuntemattomilla kontrahdeilla tai käyttäen apunaan erityisiä urakoitsijoita eli elävän tavaran hankkijoita. Riitaisuudet semmoisten viljelyksien isäntien ja alkuasukasten välillä, joita he pitivät orjain veroisina, olivat välttämättömiä, ja nepä ne antoivatkin aihetta amerikkalaiseen pakkoveroon. Huolimatta saarilla vallitsevasta hyvinvoinnista ovat siellä melkein tähän saakka säilyneet n.k. luonnollisen talouden muodot, jotka Euroopassa olivat vallalla keskiajalla. Rahaa ei alkuasukasten kesken käytetty ja koko kaupalla oli yksinomaan vaihtokaupan luonne. Tavaraa vaihdettiin toiseen tavaraan, ja harvat kunnalliset ja valtion verot suoritettiin suoraan maatuotteilla. Mitä fidshiläisten ja heidän kuninkaansa Kakabon oli tehtävä, kun amerikkalaiset jyrkästi vaativat 45,000 dollaria mitä raskaimpien seurausten uhalla? Fidshiläisille oli tuommoinen summa jotain saavuttamatonta, eivätkä he milloinkaan olleet edes nähneetkään semmoista rahamäärää. Kakabo, neuvoteltuaan toisten johtajien kanssa, päätti kääntyä Englannin kuningattaren puoleen ja pyysi ensin häntä ottamaan saaret suojeluksensa alle, vaan sittemmin suorastaan alamaisikseen. Mutta englantilaiset olivat varovaisia eivätkä pitäneet kiirettä puolivillien hallitsijain pelastamisella pulastaan. Suoran vastauksen asemesta he varustivat v. 1860 erityisen retkikunnan tutkimaan Fidshi saaria, päättääkseen, josko kannattaa yhdistää niitä Britannian alusmaihin ja tuhlata rahoja amerikkalaisten velkojain tyydyttämiseksi.
Sillä välin Amerikan hallitus yhä vaati verosuoritusta pitäen panttina hallussaan muutamia paraita kohtia, ja, opittuaan tuntemaan kansan rikkaudet, korotti entiset 45,000 dollaria 90,000 dollariin, uhaten vieläkin korottaa, jos ei maksua pian suoriteta. Silloin kaikilta tahoilta ahdistettu Kakabo parka, joka ei tuntenut eurooppalaisia tapoja luottosopimusten teossa, alkoi eurooppalaisten siirtolaisten neuvosta tiedustella rahoja Melburne'n kauppiailta mihin hintaan ja millä ehdoilla tahansa, vaikkapa olisi ollut yksityisille henkilöille luovutettava koko kuningaskunta. Ja niin syntyi Kakabon tarjouksen johdosta Melburnessa kauppayhtiö. Tämä osakeyhtiö, joka otti nimekseen Polynesialainen yhtiö, teki Fidshin omistajain kanssa sopimuksen itselleen mitä edullisimmilla ehdoilla. Ottamalla vastatakseen velasta Amerikan hallitukselle ja sitoutuen maksamaan sen sille määrätyn ajan kuluessa, sai yhtiö siitä ensimäisen sopimuksen mukaan 100 ja sittemmin 200 tuhatta akrea parasta maata oman valintansa mukaan, vapautuksen ikuisiksi ajoiksi kaikista veroista ja maksuista kaikille kauppapaikoilleen, siirtoloilleen ja kauppayrityksilleen, sekä yksinomaisen oikeuden pitemmäksi ajaksi perustaa Fidshillä pankkeja rajattomalla setelin ulosanto-oikeudella. Siitä saakka, kuin tämä sopimus v. 1878 lopullisesti tehtiin, oli fidshiläisillä paikallisen hallituksen rinnalla toinenkin hallitus, mahtava kauppayhtiö laajoilla maaomistuksilla kaikilla saarilla ja ratkaisevalla vaikutusvallalla maan hallinnossa. Tähän asti oli Kakabon hallitus tyytynyt niihin varoihin, jotka saatiin kokoon luonnossa suoritettavien verojen ja vähäisen tuontitavaroista määrätyn tulliveron kautta. Mutta sopimuksen tehtyä mahtavan Polynesian yhtiön kanssa sen raha-asiain tila muuttui. Melkoinen osa paraita maita meni yhtiölle ja verot niinmuodoin vähenivät. Toiselta puolen yhtiö, niinkuin tiedämme, sai itselleen hankituksi oikeuden tullittomasti, vapaasti tuoda ja viedä kaikellaisia tavaroita, jonka kautta tulot tulliverosta myöskin vähenivät. Alkuasukkaat, s.o. 0,99 koko väestöstä, olivat aina olleet huonoja maksamaan tulliveroja, koska tuskin ollenkaan käyttivät eurooppalaista tavaraa, paitsi joitakuita kankaita ja metalliteoksia. Ja nyt, kun Polynesian yhtiön mukana varakkaimmat eurooppalaiset vapautuivat tulliverosta, tulivat Kakabon tulot aivan mitättömiksi ja hänen täytyi ruveta pitämään huolta niitten täydentämisestä. Ja niin Kakabo alkoi neuvotella valkoihoisten ystäviensä kanssa siitä, mitenkä pulasta olisi päästävä. Heidän neuvostaan hän määräsi suoranaisen veron ja, luultavasti päästäkseen itse vähemmällä vaivalla, rahaveron muodossa. Tämä ensimäinen vero määrättiin yleisen henkiveron muodossa 1 punnaksi kultakin mieshenkilöltä ja 4 shillingiksi kultakin naishenkilöltä.
Niinkuin jo on sanottu, aina tähän saakka on Fidshin saarilla vallinnut luonnollinen talous ja vaihtokauppa. Hyvin harvoilla alkuasukkailla on rahaa. Heidän rikkautensa on yksinomaan kaikellaisissa raaka-aineissa ja karjalaumoissa, eikä rahoissa. Mutta nyt uusi vero ehdottomasti vaatii määräaikoina suoritettavaksi rahaa, perheelliselle alkuasukkaalle melkoisen summan. Siihen asti ei alkuasukkaat olleet tottuneet mihinkään persoonallisiin rasituksiin hallituksen hyväksi. Kaikki verot, joita sattui, suorittivat kunta tai kylä yhteisten peltojen sadosta, joka on heidän päätulolähteensä. Heille jäi nyt ainoastaan yksi mahdollisuus: koittaa saada rahaa valkoihoisilta siirtolaisilta, s.o. kääntyä joko kauppiaan tai viljelyksienomistajain puoleen, joilla oli sitä, mitä heiltä vaadittiin — rahaa. Edelliselle heidän piti myydä tuotteensa polkuhintaan, sillä veronkantaja vaati maksua määräpäivänä, tai oli heidän lainattava rahaa vasta saatavia tuotteita vastaan, ja tätä seikkaa kauppias tietysti käytti hyväkseen, ottaen suunnattomia korkoja. Tai sitten oli heidän käännyttävä viljelyksien omistajan puoleen ja myydä hänelle työnsä, s.o. ruveta hänelle työmieheksi. Mutta työpalkka oli Fidshin saarilla, luultavasti tarjona olevan työvoiman runsauden vuoksi, hyvin alhainen, viranomaisten tiedonantojen mukaan ei sen enempää kuin yksi shillinki viikolta täysikasvaneelle miehelle eli 2 puntaa 12 shillinkiä vuoteen. Siis ainoastaan saadakseen sen verran rahaa, että voisi maksaa omasta itsestään, puhumattakaan perheestä, on fidshiläinen pakoitettu jättämään talonsa, perheensä, maansa ja taloutensa sekä siirtymään usein kauas, toiselle saarelle, antautuakseen viljelyksen omistajan orjaksi ainakin puoleksi vuodeksi ja siitä saadakseen yhden punnan, jonka hän tarvitsee uuden veron maksamiseen. Maksaakseen veron koko perheen edestä täytyy hänen keksiä muita keinoja. Tulos tämmöisestä järjestyksestä on ymmärrettävä. Puoleltatoistasadalta tuhannelta alamaiselta Kakabo sai kootuksi veroa kaikkiaan kuusi tuhatta puntaa, ja nyt alkoi semmoinen veron kiskominen, jommoista siihen asti ei oltu tunnettu, ja pakoituskeinojen käyttäminen. Paikalliset viranomaiset, jotka siihen asti olivat olleet lahjomattomia, hyvin pian liittoutuivat valkoihoisten viljelyksien omistajain kanssa, ja nämä alkoivat nyt hallita maata mielensä mukaan. Veron maksun laiminlyömisestä fidshiläiset vedetään oikeuteen ja tuomitaan, oikeuskuluja lukuunottamatta, vankeuteen vähintäin puoleksi vuodeksi. Vankilana käytetään jonkun valkoihoisen viljelysmaata, joka haluaa suorittaa veron ja oikeuskulut tuomitun puolesta. Sillä tavalla saavat valkoihoiset huokeata työvoimaa niin paljon kuin haluavat. Alkuaan sallittiin tämmöistä pakkotyöhön määräämistä ainoastaan puoleksi vuodeksi, vaan sittemmin lahjotut tuomarit katsoivat mahdolliseksi määrätä työhön kahdeksaksitoista kuukaudeksikin, vieläpä sitten määräajan kuluttua uudistaa tuomionsa. Hyvin nopeasti, muutamassa vuodessa, oli Fidshin asukkaitten tila kokonaan muuttunut. Kokonaiset kukoistavat, varakkaat piirit kadottivat puolet väestöstään ja kovasti köyhtyivät. Koko miespuolinen väestö, lukuun ottamatta vanhuksia ja heikkovoimaisia, työskenteli syrjässä, valkoihoisten luona, hankkiakseen rahaa veron tai oikeuskulujen maksuun. Naiset Fidshin saarilla tuskin ollenkaan ottavat osaa maanviljelystöihin, jonka vuoksi miesten poissa ollessa taloutta joko huonosti hoidettiin tai kokonaan laiminlyötiin. Muutamassa vuodessa muuttui puolet Fidshin asukkaista valkoihoisten siirtolaisten orjiksi. Helpoittaakseen tilaansa fidshiläiset kääntyivät taas Englannin puoleen. Ilmaantui uusi anomus, varustettuna lukuisilla tunnetuimpien henkilöiden ja johtajien allekirjoituksilla, jossa pyydettiin päästä Englannin alamaisuuteen ja jotka jätettiin Britannian konsulille. Nyt oli Englanti toimeenpanemiensa tutkimusretkien kautta ennättänyt saada tutkituksi, jopa mitatuksikin saaret ja oppia tuntemaan tämän ihanan maailman kolkan luonnon rikkaudet. Kaikista näistä syistä oli neuvotteluilla tällä kertaa täydellinen menestys, ja v. 1874 sai Englanti, amerikkalaisten viljelysten omistajain suureksi harmiksi, virallisesti haltuunsa Fidshin saaret ja liitti ne siirtomaihinsa. Kakabolle ja hänen perillisilleen määrättiin vähäinen eläke. Saarien hallinto uskottiin sir Robinsonille, Etelä-Wallisin kuvernöörille. Ensi vuonna, tultuaan liitetyksi Englantiin, ei Fidshi saarilla ollut omaa hallintoa, vaan ne olivat sir Robinsonin vaikutusvallan alaisina, joka määräsi sinne hallintomiehen. Ottaessaan käsiinsä saaret oli Englannin hallituksella edessään vaikea tehtävä — niitten monien toiveitten tyydyttäminen, joita odotettiin sen toteuttavan. Alkuasukkaat tietysti ennen kaikkea odottivat tuon vihatun henkiveron lakkauttamista. Osa valkoihoisista siirtolaisista (amerikkalaiset) taas katseli Britannian herruutta epäluulolla, toinen osa (englantilaiset) odotti kaikellaisia etuja — esim. herruutensa tunnustamista alkuasukasten yli, oikeuksiensa vahvistamista maa-anastuksiin j.n.e. Englannin hallitus osottautui täysin kykenevänsä suorittamaan tehtävänsä ja sen ensi toimena oli hävittää ikuisiksi ajoiksi henkivero, joka oli luonut alkuasukasten orjuuden muutamien siirtolaisten eduksi. Mutta tässä oli sir Robinsonilla vaikea pulma edessään. Oli välttämätöntä hävittää henkivero, josta pelastuakseen fidshiläiset olivat kääntyneet Englannin hallituksen puoleen, mutta samalla oli, Englannin siirtomaapolitiikan sääntöjen mukaan, siirtomaitten itsensä itseään ylläpidettävä, s.o. omilla varoillaan korvattava hallintokustannukset. Mutta henkiveron lakkautettua kaikki tulot Fidshi saarilla (tulliverosta) eivät nousseet yli kuuden tuhannen punnan, samalla kuin hallinnon aiheuttamat menot vaativat vähintäin 70,000 puntaa vuodessa. Ja niin Robinson, lakkautettuaan rahaveron, keksi labour tax, s.o. verotyön, fidshiläisten suoritettavaksi. Mutta tämä vero ei tuottanut Robinsonin ja hänen apulaisensa tarvitsemia 70,000 puntaa, eikä asiat selvinneet ennenkuin määrättiin uusi kuvernööri Gordon, joka, saadakseen asukkailta hänen ja hänen virkamiestensä ylläpitoon tarvittavat rahat, arvasi viisaimmaksi ottaa asukkailta heidän tuotteitansa, itse niitä myydäkseen ja olla vaatimatta rahaa siksi kuin rahaa ennättää tarpeellisessa määrässä levitä saarille. Tämä traagillinen tapaus fidshiläisten elämästä on mitä selvin ja paras todistus siitä, mitä on raha ja mikä on sen merkitys. Tässä näkyy kaikki: sekä orjuutuksen ensimäinen perusehto — kanuuna, uhkaukset, murha, maan anastus, että sen pääkeino — raha. Se, mitä kansojen taloudellisen kehityksen historiassa täytyy tutkia vuosisatojen läpi, on tässä, kun jo kaikki rahaväkivallan muodot ovat täysin kehittyneet, keskitettynä yhteen vuosikymmeneen. Näytelmä alkaa sillä, että Amerikan hallitus lähettää sotalaivoja ladatuilla kanuunoilla varustettuina saarten rannikolle, joitten asukkaat se tahtoo orjuuttaa. Verukkeena tälle uhkaukselle on rahavaatimus, mutta näytelmä alkaa kanuunoilla, jotka ovat tähdätyt kaikkia asukkaita kohti: vaimoja, lapsia, vanhuksia, ja aivan syyttömiäkin miehiä kohti. Sama ilmiö on nykyäänkin taas uudistunut Amerikassa, Kiinassa, Keski-Aasiassa. "Rahat taikka henki" on uudistunut kaikkien kansojen kaikkien valloittajain historiassa. Ensin 45,000, ja sitten 90,000 dollaria, taikka verilöyly. Mutta 90,000 dollaria ei ole. Ne ovat amerikkalaisten hallussa. Ja niin alkaa näytelmän toinen näytös: pitää siirtää tuonnemmaksi, vaihtaa hirmuinen, lyhyeen aikaan keskittynyt verilöyly vähemmän huomattaviin, vaikkakin pitkällisempiin kärsimyksiin. Ja pikku kansa edustajineen koittaa saada verilöylyn vaihdetuksi rahaorjuuteen. Se lainaa rahaa, ja siten ovat muodot valmiina ihmisten orjuuttamiseksi rahan avulla.
Tämä keino alkaa heti vaikuttaa, niinkuin järjestetty armeija, ja viidessä vuodessa on tarkotus saavutettu. Ihmiset eivät ole ainoastaan kadottaneet oikeuttansa käyttää hyväkseen maatansa ja omaisuuttansa, vaan he ovat kadottaneet vapautensakin, he ovat orjia.
Alkaa kolmas näytös. Asema on kovin tukala ja onnettomien kuuluville tulee huhu, että voipi vaihtaa isäntää ja antautua orjaksi toiselle. (Vapautumisesta rahan alaisesta orjuudesta ei ole puhettakaan). Ja kansa kutsuu luoksensa toisen isännän, jonka valtaan se antautuu, pyytäen häntä parantamaan sen asemaa. Englantilaiset tulevat, näkevät, että saarien omistaminen antaa heille mahdollisuuden ylenmäärin lisääntyneitten laiskurien elättämiseen, ja Englannin hallitus ottaa haltuunsa saaret asukkaineen. Mutta se ei ota niitä persoonallisiksi orjikseen, ei ota edes heidän maatansa, eikä jaa sitä apulaisilleen. Nuo vanhat menettelytavat eivät ole nyt tarpeen. Tarpeen on ainoastaan, että he maksavat veroa ja semmoista veroa, joka toiselta puolen olisi kyllin suuri estämään työmiehiä pääsemästä orjuudestaan, toiselta puolen hyvästi elättäisi suuren joukon laiskureita.
Asukkaitten on maksettava 70,000 puntaa. Se on perusehto, jolla Englanti suostuu pelastamaan fidshiläiset amerikkalaisesta orjuudesta, ja se on samalla juuri se, mitä tarvitaan asukasten täydelliseksi orjuuttamiseksi. Mutta osottautuu, etteivät fidshiläiset missään tapauksessa nykyisessä asemassaan ollen kykene suorittamaan 70,000 puntaa. Tuo vaatimus on liian suuri. Englantilaiset helpoittavat joksikin aikaa tuota vaatimusta ja ottavat osan luonnossa, koroittaakseen sitten aikanansa, kun rahaa on enemmän levinnyt, veron täyteen määräänsä. Englanti ei menettele niinkuin entinen yhtiö, jonka menettelyn voi verrata villien valloittajain ensimäiseen tuloon villien asukkaitten luo, he kun tahtovat vaan yhtä — kiskaista minkä voivat ja mennä tiehensä. Englanti menettelee kaukonäköisemmän orjuuttajan tavoin, se ei tapa heti kultamunia munivaa kanaa, vaan on valmis sitä ruokkimaankin, tietäen, että kana on hyvä munimaan. Se höllittää ensin ohjaksia omaa etua silmällä pitäen, sitten niitä ikiajoiksi kiristääkseen ja saattaakseen fidshiläiset siihen rahanalaiseen orjuuden tilaan, jossa ovat eurooppalaiset ja sivistyneet kansat ja josta ei ole vapautumisen mahdollisuutta.
Raha on viaton vaihtokeino, mutta ei ainakaan silloin, kun maan rannikolla seisoo asukkaita kohti tähdättyjä kanuunia. Niin pian kuin rahat otetaan väkisin, kanuunain uhatessa, uudistuu välttämättömästi se, mikä tapahtui Fidshin saarilla, ja se tapahtuu aina ja kaikkialla, sekä entisten ruhtinaitten että nykyisten hallitusten aikana. Ihmiset, jotka voivat tehdä väkivaltaa toisille, tulevat sitä tekemään vaatimalla semmoisen määrän rahaa, että se pakoittaa sorretut antautumaan sortajien orjiksi. Ja sitä paitsi käy aina niin, kuin kävi Fidshin saarilla, että nimittäin sortajat, rahaa vaatiessaan, aina pikemmin menevät yli sen määrän, mikä alkuaan oli kokoon saatava, kuin jättävät vaille. He voivat olla menemättä yli määrän ainoastaan siinä tapauksessa, että siveellinen tunne sitä vaatii, mutta täyteen määrään asti menevät silloinkin, kun se tunne on olemassa, ollen itse rahapulassa. Hallitukset taas aina menevät yli määrän ensiksi senvuoksi, ettei hallituksella ole siveellistä tunnetta, ja toiseksi sen vuoksi, että, niinkuin tiedämme, hallitukset itse ovat pahassa pulassa, jonka ovat saaneet aikaan sodat ja välttämättömyys palkita apulaisensa. Kaikki hallitukset ovat aina rahapulassa ja, jos he tahtoisivatkin, niin eivät voisi olla noudattamatta sääntöä, jonka eräs venäläinen valtiomies 18:nella vuosisadalla on ilmaissut, että nimittäin talonpoikaa pitää keritä, ettei villat kasvaisi liian pitkiksi. Kaikki hallitukset ovat velassa ja velka kasvaa vuosi vuodelta hirvittävällä vauhdilla. Samoin kasvavat kulunkiarviot, s.o. välttämättömyys taistella toisia sortajia vastaan ja palkita rahalla ja mailla apulaisiansa väkivallan teossa, ja senvuoksi aivan samoin kasvaa maanvuokra. Eihän työpalkka kasva maakoron lain mukaan, vaan senvuoksi, että on olemassa väkivallalla perittävä kruunun- ja maavero, jonka tarkotuksena on riistää ihmisiltä kaikki heidän ylijäämänsä, niin että he tätä vaatimusta täyttääkseen olisivat pakoitetut myymään työnsä. Tämän työn hyväkseen käyttäminen on mahdollista ainoastaan silloin, kun vaadittujen rahojen yleissumma on suurempi, kuin mitä työmiehet voivat antaa, menettämättä elatustaan. Työpalkan kohoominen hävittäisi orjuuden mahdollisuuden, ja senvuoksi, niinkauan kuin on olemassa väkivalta, ei se milloinkaan voi kohota. Ja juuri tätä toisten ihmisten yksinkertaista ja ymmärrettävää toimintaa toisten suhteen nimittävät taloustieteilijät rautaiseksi laiksi. Välikappaletta, jolla tämä tapahtuu, nimittävät he vaihtokeinoksi.
Rahaa, tuota viatonta vaihtokeinoa, tarvitsevat ihmiset keskinäisissä suhteissaan. Mutta minkäs tähden ei siellä, missä ei rahaveroja väkivallalla vaadita, milloinkaan ole ollut eikä ole voinut olla rahaa nykyisessä merkityksessään, vaan on ollut vallalla, niinkuin fidshiläisillä, kirgiiseillä, afrikkalaisilla, foiniikialaisilla ja yleensä ihmisillä, jotka eivät maksa veroa, milloin suoranainen esineitten vaihto toisiin esineisiin, milloin satunnaisien arvomittojen käyttäminen, niinkuin lampaitten, nahkojen, simpukkain. Erityiset rahat tulevat ihmisten kesken käytäntöön vasta silloin kun niitä väkisin vaaditaan kaikilta. Vasta silloin ne tulevat jokaiselle tarpeellisiksi lunnaiksi väkivallasta, vasta silloin ne saavat vakituisen vaihtoarvon. Ja arvoa ei saa se, mikä on mukavampaa vaihdettavaksi, vaan se, mitä hallitus vaatii. Jos vaaditaan kultaa, niin kullalla on arvo, jos vaaditaan paperipalasia, niin paperipalasilla on arvo. Jos ei niin olisi asianlaita, niin minkä vuoksi tämän vaihtokeinon liikkeesen laskeminen on aina ollut vallan etuoikeutena? Jos ihmiset, esim. fidshiläiset, kerran ovat valinneet vaihtokeinonsa, niin antaa heidän toimittaa vaihtonsa miten ja millä tahtovat, älköötkä ne ihmiset, joilla on valta, s.o. sortamiskeinot, sekaantuko tuohon vaihtoon. Mutta vallanpitäjät lyöttävät rahansa, sallimatta kenenkään muun tehdä samoin tai, niinkuin meillä Venäjällä, painattavat vaan papereita, varustavat ne keisarin kuvilla ja erikoisilla allekirjoituksilla, kovan rangaistuksen uhalla estäen niitten väärentämistä, jakavat nuo rahat apulaisilleen ja vaativat niitä sitten itselleen, kruunun- ja maaveron muodossa niin paljon, että työmiehen täytyy antaa koko työnsä, saadakseen noita rahoja. Ja sitten vakuutetaan, että en ovat välttämättömiä vaihtokeinona. Ihmiset ovat kaikki vapaita, eivät toiset ihmiset sorra toisia, eivätkä pidä heitä orjuudessa, — on vaan yhteiskunnassa olemassa raha ja rautainen laki, jonka mukaan maakorko kasvaa ja työpalkka pienenee vähimpään määrään! Se, että puolet (enemmän kuin puolet) venäläisistä talonpojista joutuu sekä suoranaisten, välillisten että maaverojen vuoksi maanomistajain ja tehtailijain orjiksi, ei merkitse ollenkaan sitä, mikä on silminnähtävää, että nimittäin väkivaltainen verojen ottaminen rahassa hallituksen ja sen apulaisten, maanomistajain hyväksi pakoittaa työmiestä olemaan sen orjuudessa, joka ottaa rahaa, vaan se muka merkitsee, että on olemassa raha, vaihtokeino, ja rautainen laki!
Silloin kun maaorjuus ei ollut vielä poistettu, oli minulla valta pakoittaa Jussi tekemään mitä työtä tahansa, ja jos Jussi kieltäytyi, lähettää hänet järjestysmiehen luo, joka antoi hänelle vitsaa siksi kunnes Jussi alistui. Mutta jos minä pakoitin Jussia tekemään työtä yli voimain, antamatta hänelle maata ja ruokaa, niin asia joutui esimiesten tutkittavaksi ja minä sain siitä vastata. Nyt sitä vastoin ovat ihmiset vapaita, mutta minä voin pakoittaa Jussin tai Pekan tekemään mitä työtä hyvänsä, ja jos hän kieltäytyy, niin en anna hänelle rahaa veroihin ja häntä ruoskitaan siksi, kunnes hän alistuu. Mutta sitä paitsi voin pakoittaa tekemään työtä itseni hyväksi sekä saksalaisen, ranskalaisen, kiinalaisen, että intialaisen siten, että, jos hän niskoittelee, olen antamatta hänelle rahaa maan ostoon, sillä hänellä ei ole ei maata eikä leipää. Ja jos minä pakoitan hänet tekemään työtä ilman ravintoa, yli voimain, näännytän hänet kuoliaaksi työllä, niin ei kukaan sano minulle sanaakaan. Mutta jos minä sen lisäksi olen vielä lukenut poliitillis-ekonoomillisia kirjoja, niin voin olla varmasti vakuutettu siitä, että kaikki ihmiset ovat vapaat, ja rauha ei synnytä orjuutta. Talonpojat tietävät ammoisista ajoista asti, että ruplalla voi piestä kipeämmin, kuin seipäällä. Taloustieteilijät eivät vaan tahdo sitä nähdä. Sanoa, ettei raha synnytä orjuutta, on samaa, kuin jos puoli vuosisataa sitten olisi sanonut, ettei maaorjuus orjuuta. Taloustieteilijät sanovat, että, huolimatta siitä, että rahaa omistava ihminen voi orjuuttaa toisen, raha on viaton vaihtokeino. Miksi ei puolitoista vuosisataa sitten yhtä hyvin olisi voinut sanoa, että, huolimatta siitä, että maaorjuuden kautta voi orjuuttaa ihmisen, maaorjuus ei ole orjuuttamiskeino, vaan ainoastaan keskinäisten palvelusten vaihtamiskeino? Toiset antavat karkean työnsä, toiset taas pitävät huolta orjien ruumiillisesta ja henkisestä hyvinvoinnista ja työn antamisesta. Taisivatpa siihen aikaan niin puhuakin.
XIX.
Jos tuo luuloteltu tiede — poliittinen ekonomia ei harjoittaisi samaa, kuin kaikki juriidilliset tieteet — väkivallan puolustamista, niin se ei voisi olla näkemättä sitä kummallista ilmiötä, että rikkauksien epätasainen jakaantuminen, maan ja pääoman riistäminen toisilta ihmisiltä ja heidän orjuuttamisensa riippuu rahasta, ja että ainoastaan rahan avulla nykyään toiset ihmiset käyttävät hyväkseen toisten työtä, s.o. orjuuttavat heitä.
Sanon vielä kerran, että ihminen, jolla on rahaa, voipi ostaa kaiken leivän ja näännyttää toisen nälällä, sekä siten orjuuttaa hänet täydellisesti. Niinpä tehdäänkin aivan meidän nähtemme suunnattomassa määrässä. Luulisi pitävän etsiä yhteyttä näitten ilmiöitten ja rahan välillä, mutta tiede vakuuttaa mitä suurimmalla varmuudella, ettei raha ole orjuuttamisen kanssa minkäänlaisessa yhteydessä.
Tiede sanoo: raha on samallainen tavara, kuin kaikki muukin, jolla on oma tuotantoarvonsa, sillä erotuksella ainoastaan, että tämä tavara on valittu vaihtokeinoksi, ollen kaikkein sopivin hintojen määräämistä, säästämistä ja maksujen suoritusta varten. Yksi on tehnyt kengät, toinen on kasvattanut viljan, kolmas on elättänyt lampaat, ja nyt, voidakseen mukavammin vaihtaa tuotteitansa, he keksivät rahan, joka edustaa vastaavan määrän työtä, ja sen avulla toimittavat vaihtonsa.
Tuon luulotellun tieteen edustajat hyvin mielellään kuvittelevat asian tilan olevan semmoisen, mutta semmoista asian tilaa ei ole koskaan maailmassa ollut. Semmoinen kuvittelu yhteiskunnasta on samaa kuin kuvittelu alkuperäisestä, turmeltumattomasta, täydellisestä ihmisyhteiskunnasta, jota niin suosivat entisajan filosoofit. Mutta semmoista tilaa ei ole koskaan ollut. Kaikissa yhteiskunnissa, missä on ollut rahaa, ovat heikommat ja aseettomat aina olleet väkevämmän ja aseellisen väkivallan alaisina, ja siellä, missä on ollut olemassa väkivalta, on arvomitan — rahan, olipa se mitä laatua tahansa: karjaa, nahkoja, metallia — aina välttämättömästi täytynyt kadottaa tämän merkityksensä ja saada väkivallasta lunastaumisen merkityksen. Rahalla on epäilemättä ne viattomat ominaisuudet, joita tiede luettelee, mutta nämä ominaisuudet sillä olisi todellisuudessa ainoastaan siinä yhteiskunnassa, jossa ei toinen ihminen olisi toisen väkivallan alainen, s.o. ihanteellisessa yhteiskunnassa. Mutta semmoisessa yhteiskunnassa ei rahaakaan, rahana, yhteistä arvomittaa, ollenkaan olisi, niinkuin ei sitä ollut eikä voinut olla kaikissa niissä yhteiskunnissa, jotka eivät olleet joutuneet yleisen valtiollisen väkivallan alaisiksi. Kaikissa meille tunnetuissa yhteiskunnissa sitä vastoin, missä on olemassa raha, se saa vaihtokeinon merkityksen ainoastaan sen vuoksi, että se on väkivallan välikappaleena. Ja sen tärkein merkitys ei ole vaihtokeinona, vaan väkivallan välikappaleena oleminen. Siellä, missä on olemassa väkivalta, ei raha voi olla oikeana vaihtokeinona, sillä se ei voi olla arvomittana. Arvomittana se ei voi olla senvuoksi, että, niin pian kuin yhteiskunnassa toinen ihminen saattaa riistää toiselta hänen työnsä tuotteet, tämä on mitta kadottanut merkityksensä. Jos eläinmarkkinoille yhtaikaa tuodaan hevosia ja lehmiä, joista toiset ovat omistajiensa kasvattamia ja toiset väkisin toisilta omistajilta ryöstetyltä, niin on selvää, ettei hevosten ja lehmien arvo näillä markkinoilla tule vastaamaan näitten elukoitten kasvattamisvaivaa. Kaikkien muittenkin esineitten arvot muuttuvat tämän muutoksen mukaan, eikä raha tule määräämään näitten esineitten arvoa. Sitä paitsi, jos voi väkivallalla hankkia lehmän, hevosen tai talon, niin voi samalla väkivallalla hankkia rahaakin ja tällä rahalla sitten hankkia mitä tuotteita tahansa. Mutta jos rahakin hankitaan väkivallalla ja käytetään esineitten ostoon, niin raha kadottaa jo kokonaan vaihtokeinon luonteensa. Väkivallan tekijä, joka on ryöstänyt rahat ja antaa niitä työn tuotteista, ei vaihda, vaan ainoastaan ottaa rahan avulla kaiken sen, mitä tarvitsee.
Mutta jos nyt olisikin olemassa semmoinen luuloteltu, mahdoton yhteiskunta, jossa, ilman että ihmiset ovat yleisen valtion väkivallan alaisina, rahalla — hopealla ja kullalla — olisi arvomitan ja vaihtokeinon merkitys, niin semmoisessakin yhteiskunnassa raha väkivallan ilmestyessä heti kadottaisi merkityksensä. Ajatelkaamme, että tähän yhteiskuntaan ilmestyy väkivallantekijä valloittajan muodossa. Tämä sortaja anastaa lehmät, hevoset, vaatteet ja talot, mutta hänen on epämukavata pitää tuota kaikkea hallussaan ja sen vuoksi on luonnollista, että hän keksii anastaa asukkailta myöskin sen, mikä heidän keskuudessaan on arvomittana ja vaihdetaan kaikellaisiin esineisiin — nimittäin rahan. Ja heti silloin raha lakkaa olemasta arvomittana siinä yhteiskunnassa, sillä kaikkien esineitten arvomitta tulee aina olemaan riippuvainen sortajan mielivallasta. Se esine, joka on enemmän tarpeellinen sortajalle ja josta hän antaa enemmän rahaa, saapi suuremman arvon ja päinvastoin. Niin että yhteiskunnassa, joka on joutunut väkivallan alaiseksi, saa raha heti vallitsevan merkityksen väkivallan välikappaleena sortajan käsissä ja säilyttää vaihtokeinon merkityksen sorretulle ainoastaan siinä suhteessa, kuin se on edullista sortajalle.
Ajatelkaamme tätä asiain tilaa pienessä piirissä. Maaorjat toimittavat tilanhaltijalle palttinaa, kanoja, lampaita, ja tekevät hänelle päivätöitä. Tilanomistaja muuttaa luonnossa maksettavan veron rahaveroksi ja määrää hinnan eri veroesineille. Se, jolla ei ole palttinaa, viljaa, karjaa, työvoimia, voipi suorittaa veronsa määrätyllä rahasummalla. Silminnähtävää on, että tämän tilanhaltijan talonpoikaiskunnassa esineitten arvo tulee aina riippumaan tilanhaltijan mielivallasta. Tilanhaltija käyttää kokoomiansa esineitä ja sen mukaan, missä määrin mikin niistä on hänelle tarpeellinen, määrää niille korkeampia tai alhaisempia hintoja. Selvää on, että ainoastaan tilanhaltijan mielivalta tai tarve määrää myöskin näitten esineitten hinnat maksajain kesken. Jos tilanhaltija tarvitsee viljaa, niin hän määrää kalliin hinnan oikeudesta olla toimittamatta määrättyä viljamäärää, ja huokean hinnan oikeudesta olla toimittamatta palttinaa, karjaa ja työtä. Ja sen vuoksi ne, joilla ei ole viljaa, tulevat myymään toisille työtänsä, palttinaansa ja karjaansa, ostaakseen viljaa tilanhoitajalle toimitettavaksi. Jos taas tilanhaltija tahtoo muuttaa kaikki verot rahaveroiksi, niin silloinkaan ei esineitten hinta tule riippumaan niitten työarvosta, vaan ensiksikin siitä rahamäärästä, jonka tilanhaltija tulee vaatimaan, ja toiseksi siitä, mitkä talonpoikain tuottamat esineet ovat tilanhaltijalle enemmän tarpeen ja mistä hän siis enemmän maksaa. Rahojen periminen talonpojilta olisi vaikuttamatta esineitten arvoon talonpoikien kesken ainoastaan silloin, jos ensiksikin tilanhaltijan talonpojat asuisivat erillään muista ihmisistä, eivätkä olisi suhteissa muuta kuin keskenänsä ja tilanhaltijansa kanssa, ja toiseksi silloin, kun tilanhaltija käyttäisi rahaa esineitten ostoon ei omasta kylästään, vaan muualta. Ainoastaan näillä kahdella ehdolla esineitten arvo, vaikka nimellisesti muuttuneenakin, pysyisi suhteellisesti säännöllisenä, ja rahalla olisi arvomitan ja vaihtokeinon merkitys. Mutta jos talonpojat ovat taloudellisissa suhteissa ympäristön asukasten kanssa, niin ensiksikin siitä, minkä verran tilanhaltija vaatii rahaa, tulee riippumaan heidän tuotteittensa suurempi tai pienempi arvo suhteessa naapureihin. (Jos naapureilta vaaditaan vähemmän rahaa kuin heiltä, niin heidän tuotteensa tulevat olemaan huokeampia kuin heidän naapuriensa tuotteet, ja päinvastoin). Ja toiseksi rahojen periminen talonpojilta olisi vaikuttamatta tuotteiden arvoon ainoastaan silloin, kun tilanhaltija ei käyttäisi perimiänsä rahoja omien talonpoikiensa tuotteiden ostoon. Sillä jos hän käyttää rahoja omien talonpoikiensa tuotteiden ostoon, niin on silminnähtävää, että itse suhde erillaisten esineitten hintojen välillä itse talonpoikien kesken tulee alituiseen muuttumaan sen mukaan, kuin tilanhaltija ostaa sitä tai tätä tavaraa. Otaksukaamme, että joku tilanhaltija määrää hyvin korkean veron, ja hänen naapurinsa taas alhaisen, niin on selvää, että edellisen tilanhaltijan piirissä kaikki esineet tulevat olemaan huokeampia kuin jälkimmäisen piirissä, ja että hinnat kumpaisessakin piirissä tulevat riippumaan ainoastaan verojen kohoamisesta tai alenemisesta. Semmoinen on väkivallan vaikutus hintoihin. Toisena vaikutuksena, joka johtuu edellisestä, tulee olemaan kaikkien esineitten suhteellinen arvo. Jos esim. joku tilanhaltija pitää hevosista ja maksaa niistä kalliita hintoja, toinen taas pitää käsiliinoista ja maksaa niistä paljon, niin on selvää, että näitten tilanhaltijain alueilla tulevat hevoset ja käsiliinat olemaan kalliita, ja näitten esineitten hinta ei tule vastaamaan lehmien ja viljan hintaa. Jos sitten käsiliinojen ihailija sattuu kuolemaan ja hänen perillisensä tulee pitämään esim. kanoista, niin on selvää, että käsiliinojen hinta laskee ja kanojen hinta nousee. Siinä yhteiskunnassa, missä toinen ihminen on toisen väkivallan alainen, rahan merkitys, arvomittana, heti joutuu väkivallantekijäin mielivallasta riippuvaksi, ja sen merkitys työn tuotteiden vaihtokeinona vaihtuu mukavimpaan keinoon käyttää hyväkseen toisen työtä. Rahaa ei sortaja tarvitse vaihtoa eikä arvomittojen määräämistä varten — hän määrää ne itse — vaan ainoastaan mukavammin harjoittaakseen väkivaltaa, sillä rahaa säästyy, ja rahalla on kaikkein helpointa pitää orjuudessa suurta ihmisjoukkoa. Anastaa koko karja sitä varten, että olisi aina sekä hevosia, lehmiä että lampaita niin paljon kuin kulloinkin tarvitsee, on epämukavata senvuoksi, että niitä täytyy elättää. Sama on asianlaita viljan suhteen — se voi pilaantua, sama myöskin päivätyön — välistä tarvitaan tuhat työmiestä, välistä taas ei yhtään. Raha, vaadittuna siltä, jolla sitä ei ole, tekee mahdolliseksi vapautua kaikista noista epämukavuuksista ja saada aina kaikki, mitä tarvitsee, ja senvuoksi ne ovatkin tarpeen sortajalle. Sitä paitsi ne ovat hänelle tarpeen senkin vuoksi, ettei hänen oikeutensa käyttää hyväkseen toisen työtä rajoittuisi vaan muutamiin ihmisiin, vaan ulottuisi kaikkiin rahaa tarvitseviin ihmisiin. Silloin, kun ei ollut rahaa, saattoi kukin tilanhaltija käyttää hyväkseen ainoastaan maaorjiensa työtä, mutta kun kaksi tilanhaltijaa päätti ottaa orjiltaan rahaa, jota heillä ei ollut, saivat he molemmat käyttää hyväkseen kaikkia niitä voimia, joita oli kummallakin maatilalla.
Ja senvuoksi katsoo sortaja edullisemmaksi vaatia kaikki saatavansa rahassa, ja sitä varten se onkin hänelle tarpeen. Sorretulle taas, sille, jolta otetaan hänen työnsä, ei raha voi olla tarpeen ei vaihtoa varten — hän harjoittaa vaihtokauppaa rahattakin, niinkuin ovat tehneet kaikki kansat, joilla ei ole ollut hallitusta, ei arvomittojen määräämistä varten, sillä tuo määrääminen tapahtuu hänestä huolimatta, ei säästämistä varten, sillä se, jolta riistetään hänen työnsä tuotteet, ei voi säästää, eikä maksujen suorittamista varten, sillä sorretun tulee silloin enemmän maksaa, kuin saada. Silloinkin, kun hänen tulee saada, ei maksua hänelle suoriteta rahassa, vaan tavarassa — jos työmies ottaa palkkion työstään suorastaan isäntänsä puodista, ja aivan samoin, jos hän koko ansionsa edestä ostaa vapaista puodeista välttämättömimmät tarpeensa. Häneltä vaaditaan rahaa ja hänelle sanotaan, että, jos ei hän niitä maksa, hänelle ei anneta maata, viljaa, tai häneltä otetaan hänen lehmänsä, talonsa ja hänet pannaan työhön tai vankilaan. Vapautua tästä hän voi ainoastaan myymällä työnsä tuotteet ja itse työnsä niistä hinnoista, joita ei määrää säännöllinen vaihto, vaan se valta, joka vaatii häneltä rahaa.