Ja näissä olosuhteissa, joissa verot vaikuttavat arvoihin ja jotka uudistuvat aina ja kaikkialla, — tilanhaltijoilla pienessä piirissä, valtioissa suuressa piirissä, — näissä olosuhteissa, joissa arvojen muuttumisen syyt ovat yhtä silminnähtävät, kuin on silminnähtävää kulissien taakse katsojalle, mitenkä ja minkä vuoksi nuken jalat nousevat ja laskeutuvat, näissä olosuhteissa puhua siitä, että raha on vaihtokeino ja arvomitta, on vähintäinkin kummallista.
XX.
Kaikki orjuuttaminen perustuu vaan siihen, että toinen ihminen voi riistää toiselta elämän ja sitä uhkaamalla pakoittaa toisen täyttämään tahtoansa.
Erehtymättä saattaa sanoa, että, jos on olemassa ihmisen orjuuttaminen, s.o. että toinen vasten omaa tahtoaan, toisen tahdosta, tekee joitakin hänelle epämieluisia tekoja, syynä tähän on ainoastaan väkivalta, joka nojautuu elämän riistämisen uhkaukseen. Jos ihminen antaa koko työnsä toiselle, saa riittämätöntä ravintoa, antaa pienet lapset raskaaseen työhön, lähtee pois maaltaan ja uhraa koko elämänsä hänelle vastenmieliseen ja tarpeettomaan työhön, niinkuin tapahtuu silmiemme edessä meidän maailmassamme, niin varmasti voi sanoa hänen tekevän sitä ainoastaan sen vuoksi, että häntä uhkaa elämän menettäminen, jos hän tästä kaikesta kieltäytyy. Senpä vuoksi meidän sivistyneessä maailmassamme, jossa suurin osa ihmisiä, ollen hirmuisessa puutteessa, tekee heille vastenmielistä ja tarpeetonta työtä, on ihmisten enemmistö elämän riistämisen uhkaan perustuvassa orjuudessa. Missä sitten on orjuus ja missä elämän riistämisen uhka?
Muinaisina aikoina olivat orjuuttamiskeino ja elämän riistämisen uhka silminnähtäviä. Käytettiin alkuperäistä orjuuttamiskeinoa, suorastaan uhkaamalla tappaa miekalla. Aseellinen sanoi aseettomalle: minä voin sinut tappaa, niinkuin näit minun vastikään veljesi tappaneen, mutta minä en tahdo sitä tehdä, minä armahdan sinua senvuoksi, että meille kummallekin on edullisempaa, että sinä teet työtä minun hyväkseni, kuin että sinä tulet tapetuksi. Tee siis kaikki, mitä minä käsken, ellet tahdo menettää henkeäsi. Ja aseeton alistui ja teki kaikki, mitä aseellinen vaati. Aseellinen uhkaili ja aseeton teki työtä. Se oli sitä persoonallista orjuutta, joka ensin ilmestyy kaikilla kansoilla ja nykyäänkin on vielä tavattavissa alkuperäisillä kansoilla. Elämän muodostuessa tämä ensimäinen keinokin muuttaa muotonsa, sillä se tulee silloin vähemmän mukavaksi sortajalle. Sortajan täytyy, voidakseen käyttää hyväkseen heikkojen työtä, ruokkia ja pukea heitä, s.o. ylläpitää heitä niin, että he kykenisivät työhön, ja tämän kautta rajoittuu orjuutettujen lukumäärä. Sitä paitsi tämä keino pakoittaa sortajaa olemaan aina sorretun ääressä häntä uhkaamassa. Ja niin keksittiin toinen orjuuttamiskeino.
Viisi tuhatta vuotta sitten, niinkuin raamatussa kerrotaan, keksi Joosef tuon uuden, mukavamman ja laajemman orjuuttamiskeinon. Tämä keino on se sama keino, jota nykyään käytetään eläintarhoissa tottelemattomain hevosten ja villieläinten taltuttamiseksi. Tämä keino on nälkä.
Näin kerrotaan tuosta keksinnöstä raamatussa, 1 Mooseksen kirjassa.
41 l. 48 v. — Ja hän kokosi kaiken viljan niinä seitsemänä vuonna, jotka olivat (hedelmällisiä) Egyptin maalla, ja sijoitti sen kaupunkeihin; kuhunkin kaupunkiin sijoitti hän ympäröivien peltojen viljaa.
49. — Ja Joosef kokosi sangen paljon viljaa, niinkuin santaa meressä, niin että hän lakkasi sitä laskemasta, sillä sitä ei voinut laskea.
53. — Ja ne seitsemän viljavuotta kuluivat Egyptin maalla.
54. — Ja tuli seitsemän nälkävuotta, niinkuin Joosef oli sanonut. Ja oli nälkä kaikissa maissa, mutta koko Egyptin maalla oli viljaa.
55. — Mutta kun Egyptin maa myöskin alkoi kärsiä nälkää, niin kansa rupesi huutamaan Faraolle leipää pyytäen. Ja Farao sanoi kaikille egyptiläisille: menkää Josefin luo ja mitä hän teille sanoo, se tehkää.
56. — Ja nälkä oli koko maassa, ja Josef avasi kaikki jyväaitat ja alkoi myydä viljaa egyptiläisille. Mutta nälkä kasvoi Egyptin maalla.
57. — Ja kaikista maista tultiin ostamaan viljaa Joosefilta, sillä nälkä oli enentynyt koko maassa.
Joosef, käyttäen hyväkseen alkuperäistä orjuuttamiskeinoa miekalla uhkaamalla, kokosi viljaa hyvinä vuosina, odottaen huonoja, jotka tavallisesti tulevat hyvien jälkeen, niinkuin kaikki ihmiset tietävät ilman Faraon uniakin, ja tällä keinolla — nälällä — paremmin ja Faraolle mukavammalla tavalla orjuutti sekä egyptiläiset että kaikkien lähiseutujen asukkaat. Kun kansa alkoi kärsiä nälkää, hän laittoi niin, että voisi ikuisesti pitää kansaa vallassaan — nälän avulla. Siitä kerrotaan seuraavasti:
47 1. 13 v. — Eikä ollut leipää koko maassa, sillä nälkä oli kovasti kiihtynyt, ja näännyksissä oli nälästä Egyptin maa ja Kaanaan maa.
14. — Ja Joosef kokosi kaiken hopean, mikä oli Egyptin maalla ja Kaanaan maalla viljasta, jota ostettiin, ja vei hopean Faaraon huoneeseen.
15. — Ja hopea kului loppuun Egyptin maalla ja Kaanaan maalla. Ja kaikki egyptiläiset tulivat Joosefin luo ja sanoivat: anna meille leipää, miksi pitää meidän kuolla edessäsi, senvuoksi että hopea on loppunut.
16. — Ja Joosef sanoi: antakaa karjanne, niin minä annan teille viljaa karjastanne, jos hopea on loppunut.
17. — Ja he toivat karjansa Joosefille, ja Joosef antoi heille viljaa hevosista ja pienestä karjasta ja suuresta karjasta ja aaseista, ja varusti heidät viljalla sinä vuonna koko heidän karjansa edestä.
18. — Ja kun se vuosi oli kulunut, tulivat he hänen luoksensa seuraavana vuonna ja sanoivat: emme salaa herraltamme, että hopea on loppunut ja karjalaumamme ovat herramme hallussa; eikä meille ole jäänyt mitään herramme edessä, paitsi meidän ruumistamme ja maitamme.
19. — Miksi pitää meidän joutua perikatoon silmiesi edessä, ja meidän maittemme mennä hukkaan? Osta meidät ja meidän maamme leivästä, ja me mainemme tulemme Faaraon orjiksi, mutta sinä anna meille siementä, että eläisimme emmekä kuolisi, ja ettei maa joutuisi kylmille.
20. — Ja Joosef osti koko Egyptin maan Faaraolle, sillä egyptiläiset möivät itse kukin peltonsa, kun nälkä oli heidät näännyttää. Ja maa tuli Faaraon omaksi.
21. — Ja kansan hän siirsi kaupunkeihin yhdestä Egyptin äärestä toiseen.
22. — Ainoastaan pappien maata hän ei ostanut, sillä papeille oli Faarao määrännyt alueen, ja he elivät maa-alueestansa, jonka Faarao oli heille antanut, eivätkä he senvuoksi myyneet maatansa.
23. — Ja Joosef sanoi kansalle: katso, minä olen ostanut nyt teidät ja maanne Faaraolle, tuossa teille on siementä, kylväkää maahan. 24. — Kun tulee elonkorjuu, niin antakaa viides osa Faaraolle, ja neljä osaa jääpi teille peltoihin kylvettäviksi, teille ravinnoksi ja niille, jotka ovat taloissanne, ja lapsillenne.
25. — Ja he sanoivat: sinä olet pelastanut meidän elämämme, anna meidän löytää armo herramme edessä ja olkaamme Faaraon orjia.
26. — Ja Joosef sääsi lain Egyptin maalle, aina tähän päivään asti: viides osa Faaraolle. Ainoastaan pappien maa ei kuulunut Faaraolle.
Ennen piti Faaraon, käyttääkseen hyväkseen ihmisten työtä, väkivallalla pakoittaa heitä tekemään työtä hänen hyväkseen. Nyt sitä vastoin, kun varastot ja maa oli Faaraon hallussa, hän tarvitsi vaan väkivallalla suojella näitä varastoja, ja nälän avulla hän voi pakoittaa heitä tekemään työtä hyväkseen.
Maa oli kokonaan Faaraon hallussa, ja varastoja (vero-osa) oli aina hänellä, jonka vuoksi sen sijaan, että ennen piti jokaista erikseen miekan avulla ajaa työhön, tarvitsi nyt vaan suojella varastoja, ja ihmiset olivat orjuutetut ei enää miekan, vaan nälän avulla.
Nälkävuonna voivat kaikki Faaraon tahdosta tulla nälkään näännytetyiksi, ja hyvänä vuonna voivat tulla näännytetyiksi kaikki ne, joilla satunnaisten onnettomuuksien vuoksi ei ole viljavarastoja.
Ja siten kehittyy toinen orjuuttamiskeino, ei suoraan miekan avulla, s.o. ei sillä, että väkevämpi tappamisen uhalla ajaa heikompaa työhön, vaan sen avulla, että väkevämpi, anastettuaan varastot ja suojellen niitä miekalla, pakoittaa heikompaa antautumaan työhön elatuksen edestä.
Josef sanoo nälkäisille: minä voin näännyttää teidät nälällä, sillä leipä on minulla, mutta minä armahdan teitä sillä ehdolla, että te leivästä, jota minä olen teille antava, teette kaikki, mitä käsken.
Ensimäistä orjuuttamiskeinoa käyttääkseen täytyy väkevämmällä olla ainoastaan sotilaita, jotka alituiseen käyvät asukkaitten luona ja kuoleman uhalla pakoittavat heitä täyttämään hänen vaatimuksiansa. Tätä keinoa käyttäessään hänen täytyy jakaa saalis ainoastaan sotilaitten kanssa. Toista keinoa käyttääkseen tarvitsee hän, paitsi viljavarastojen ja maan suojelemista varten tarpeellisia sotilaita, myöskin toisenlaisia apulaisia — suuria ja pieniä Joosefeja — hallitusmiehiä ja viljan jakelijoita. Ja sortajan täytyy jakaa saalis heidän kanssaan ja antaa Joosefille kullalla kirjailtu puku, kultasormus, palvelusväkeä ja viljaa, sekä hopeata hänen veljilleen ja omaisilleen. Sitä paitsi seuraa asian luonnosta, että väkivaltaan osallisiksi tässä tapauksessa tulevat ei ainoastaan toimimiehet ja heidän omaisensa, vaan myöskin kaikki ne, joilla on viljavarastoja. Niinkuin ensimäistä, raakaan voimaan perustuvaa keinoa käytettäessä, tuli väkivaltaan osalliseksi jokainen, jolla oli aseita, niin tätä nälkään perustuvaa keinoa käytettäessä ottaa osaa väkivaltaan ja hallitsee jokainen, jolla on varastoja.
Tämän keinon etu ensimäisen edellä on sortajalle: 1) siinä, ettei hänen enää tarvitse ponnistella pakoittaaksensa työmiehiä täyttämään hänen tahtoansa, vaan työmiehet itse tulevat ja myyvät itsensä hänelle, 2) siinä, että vähemmän ihmisiä pääsee hänen väkivaltansa alaisuudesta. Epäedullista sortajalle on ainoastaan se, että hän tässä tapauksessa saa jakaa useamman ihmisen kanssa. Etu sorretulle on tässä tapauksessa siinä, ettei sorrettu enää joudu raa'an väkivallan alaiseksi, vaan jätetään omille hoteillensa ja voipi aina toivoa pääsevänsä, ja joskus onnellisissa olosuhteissa pääseekin, siirtymään sorretun asemasta sortajan asemaan. Epäedullista sorretulle on taas se, että hän on aina jossain määrin väkivallan alaisena. Tämä uusi orjuuttamiskeino tulee tavallisesti käytäntöön yhtaikaa vanhan mukana, ja sortaja tarpeen mukaan supistaa toista ja laajentaa toista. Mutta tämäkään keino ei täydellisesti tyydytä sortajan halua riistää niin paljon kuin mahdollista työn tuotteita niin suurelta työmiesjoukolta kuin suinkin ja orjuuttaa niin paljon ihmisiä kuin suinkin, — eikä vastaa monimutkaisempia elämän oloja, ja niin kehittyy vielä uusi orjuuttamiskeino. Tuo kolmas keino on veron vaatiminen. Tämä keino perustuu, niinkuin toinenkin, nälkään, mutta leivän riistämiseen ihmisiltä liittyy vielä muittenkin välttämättömien tarpeitten riistäminen. Sortaja määrää orjien suoritettavaksi semmoisen määrän rahamerkkejä, jotka nekin ovat hänen hallussaan, että niitä itselleen hankkiakseen heidän täytyy myydä ei ainoastaan viljavarastostansa enemmän, kuin Joosefin määräämä viides osa, vaan myöskin välttämättömimmät tarpeensa: liha, nahka, villa, vaatteet, polttopuut, jopa rakennuksetkin, ja sen vuoksi sortaja pitää aina vallassaan orjia ei ainoastaan nälän, vaan myöskin janon, vilun ja kaikellaisen muun puutteen avulla.
Siten kehittyy kolmas orjuuttamiskeino, rahan, joka on siinä, että väkevämpi sanoo heikommalle: minä voin kullekin teistä tehdä mitä ikinä tahdon, voin suorastaan pyssyllä tappaa teidät, voin tappaa silläkin, että otan teiltä maan, josta elätte, voin rahalla, jota teidän täytyy minulle toimittaa, ostaa kaiken leivän, ja myydä sen vieraille ihmisille, siten näännyttäen teidät nälkään, voin riistää teiltä kaikki, mitä teillä on: karjan, asunnot, vaatteet. Mutta se on minulle epämukavaa ja epämiellyttävää, jonka vuoksi annan teidän kaikkien menetellä työnne ja tuotteittenne suhteen mielenne mukaan, mutta teidän täytyy antaa minulle vissi määrä rahamerkkejä, joka on suoritettava henkilöluvun, maan, ravintomäärän, vaatteiden tai rakennusten luvun mukaan. Teidän täytyy antaa minulle nuo merkit, muuten saatte menetellä niinkuin tahdotte, mutta tietäkää, etten minä tule suojelemaan enkä hoitamaan leskiä, orpoja, sairaita, vanhoja, minä tulen suojelemaan ainoastaan näitten rahamerkkien säännöllistä käytäntöä. Minä tulen suojelemaan ainoastaan sitä, joka säännöllisesti suorittaa minulle vaatimani määrän rahamerkkejä. Mitenkä ne ovat hankitut, se on minulle yhdentekevää.
Ja sortaja antaa näitä merkkejä ainoastaan kuittina siitä, että hänen vaatimuksensa ovat täytetyt.
Toinen orjuuttamiskeino on siinä, että Faarao, ottaen viidennen osan sadosta ja varaten itselleen viljaa, paitsi persoonallista orjuuttamista miekan avulla, tulee apulaisineen tilaisuuteen pitää vallassaan työmiehiä nälän aikana ja muutamia niistä heitä kohtaavien vastuksien aikana. Kolmas keino on siinä, että Faarao vaatii työmiehiltä rahaa enemmän, kuin maksaa hänen heiltä ottamansa osa viljaa, ja saapi siten apulaisineen uuden keinon pitää vallassaan työmiehiä ei ainoastaan nälän ja satunnaisten onnettomuuksien aikana, vaan aina. Toista keinoa käytettäessä jääpi ihmisille viljavarastoja, jotka auttavat heitä orjuuteen antautumasta, kestämään vähäisempiä viljakatoja ja satunnaisia onnettomuuksia. Kolmatta keinoa käytettäessä, kun vaaditaan enemmän, otetaan pois viljavarastotkin ynnä muut välttämättömimmät tarpeet, niin että vähimmänkin onnettomuuden sattuessa työmies, kun hänellä ei ole viljavarastoja eikä muita varastoja leipään vaihtaa, joutuu sen orjaksi, jolla on rahaa. Ensimäistä keinoa käyttäessään tarvitsee sortaja ainoastaan sotilaita, joitten kanssa hänen on saalis jaettava, toinen keino vaatii paitsi maan ja viljavarastojen suojelijoita vielä viljan kokoojia ja jakajia, kolmatta keinoa käyttäessään hän ei enää voi itse pitää hallussaan kaikkea maata, vaan täytyy hänellä olla paitsi sotilaita maan ja rikkauksien vartioimista varten vielä maanomistajia, veronkantajia, jakajia, tarkastajia, tullivirkamiehiä, rahanhoitajia ja rahan tekijöitä. Kolmannen keinon käyttäminen on paljoa monimutkaisempaa kuin toisen. Toista keinoa käytettäessä voipi viljan kokoomisen antaa arennillekin, niinkuin tehtiin vanhaan aikaan ja nykyään tehdään Turkin-maalla, mutta kun orjat veroitetaan, tarvitaan monenlaisia hallintomiehiä pitämään silmällä sitä, ettei ihmisten onnistuisi välttää veron suoritusta. Ja senvuoksi kolmatta keinoa käyttäessään tulee sortajan jakaa saalis vielä useampien ihmisten kanssa. Sitä paitsi itse asian luonnosta seuraa, että osallisiksi tämän keinon käyttämisessä tulevat kaikki ne ihmiset, joilla on rahaa. Tämän keinon edut sortajalle ensimäisen ja toisen keinon edellä ovat seuraavat:
Ensiksi se, että tällä keinolla voi ottaa suuremman määrän työtä ja mukavammalla tavalla. Rahavero on ikäänkuin ruuvi, jolla saattaa kiristää viimeiseen määrään asti kultaista kanaa, sitä tappamatta, niin ettei tarvitse odottaa nälkävuotta, niinkuin Joosefin aikoina, vaan nälkävuosi on ainaiseksi saatu aikaan.
Toiseksi se, että tässä tapauksessa väkivalta ulottuu kaikkiin maattomiin ihmisiin, jotka antoivat ennen ainoastaan osan työstään viljan edestä, vaan nyt ovat velvolliset, paitsi viljasta antamaansa osaa, antamaan sortajalle vielä osan työstään veroista. Epäedullista sortajalle on se, että hänen tulee jakaa saalis useamman ihmisen kanssa, ei ainoastaan välittömien apulaistensa, vaan, ensiksikin, kaikkien niitten yksityisten maanomistajain, joita tavallisesti ilmaantuu tätä keinoa käytettäessä, toiseksi kaikkien niitten oman ja vieraankin kansan ihmisten, joilla on orjilta vaadittuja rahamerkkejä. Etu sorretulle, verraten toiseen keinoon, on yksi: se, että hän saa vielä suuremman persoonallisen riippumattomuuden sortajasta. Hän saapi elää, missä tahtoo, tehdä, mitä tahtoo, kylvää tai olla kylvämättä viljaa, ei ole velvollinen tekemään tiliä työstään ja jos hänellä on rahaa, voi pitää itseänsä aivan vapaana ja aina toivoa saavuttavansa joksikin aikaa, kun hänellä on liikoja rahoja tai niillä ostettua maata, ei ainoastaan riippumatonta asemaa, vaan sortajankin aseman. Epäedullista hänelle on se, että yleensä katsottuna tätä keinoa käytettäessä sorrettujen asema tulee paljon raskaammaksi ja he kadottavat suuremman osan työnsä tuotteista, sillä niitten ihmisten luku, jotka käyttävät hyväkseen toisten työtä, tulee vielä suuremmaksi ja siis heidän ylläpitonsa taakka tulee pienemmän joukon hartioille. Tämä kolmas orjuuttamiskeino on myös hyvin vanha ja tulee käytäntöön kahden edellisen kanssa, sulkematta niitä pois kokonaan. Ei yksikään näistä orjuuttamiskeinoista ole lakannut olemasta. Kaikki kolme keinoa voidaan verrata ruuveihin, jotka kiristävät työmiesten niskoille pantua lautaa. Perus- eli keskimäinen ruuvi, jota paitsi eivät voi pysyä toisetkaan ruuvit, on se, joka ensiksi kiinni väännetään eikä milloinkaan irroiteta — se on persoonallinen orjuus, ihmisten orjuuttaminen miekalla tappamisen uhkauksella. Toinen ruuvi, joka kiinnitetään ensimäisen jälkeen, on ihmisten orjuuttaminen maan ja ravintovarastojen riistämisellä, jota riistämistä tukee tappamisen uhka. Kolmas ruuvi on ihmisten orjuuttaminen vaatimalla heiltä rahamerkkejä, joita heillä ei ole, ja sitä tukee myöskin tappamisen uhka. Kaikki kolme ruuvia ovat kiinnitettyinä, ja kun yhtä tiukennetaan, niin silloin toiset vaan löyhtyvät. Työmiehen täydelliseksi orjuuttamiseksi tarvitaan kaikki kolme ruuvia, kaikki kolme orjuuttamiskeinoa, ja meidän yhteiskunnassamme käytetään aina kaikkia näitä kolmea keinoa.
Me olemme kaikki lapsellisesti vakuutetut siitä, että persoonallinen orjuus on poistettu meidän sivistyneestä maailmastamme, että sen viimeiset jäännökset ovat hävitetyt Amerikassa ja Venäjällä, ja että nykyään on orjuutta olemassa ainoastaan raakalaiskansojen keskuudessa. Me unohdamme ainoastaan pienen seikan — ne sadat miljoonat vakinaista sotaväkeä, jota paitsi ei ole yhtäkään valtakuntaa, ja jonka poistettua välttämättömästi sortuu jokaisen valtakunnan koko taloudellinen rakenne. Ja mitä muuta ovat nuo miljoonat sotilaat, kuin hallitsijoittensa persoonallisia orjia? Eivätkö nämä ihmiset ole pakoitetut täyttämään herrojensa koko tahtoa kidutusten ja kuoleman uhalla, joka uhkaus niin usein pannaan täytäntöön? Eroitus on vaan siinä, että näitten orjien alistumista ei nimitetä orjuudeksi, vaan sotakuriksi, ja että toiset olivat orjina syntymästään alkaen kuolemaan asti, mutta nämä ainoastaan pitemmän tai lyhemmän ajan n.k. palvelusajan. Persoonallinen orjuus ei ole suinkaan poistettu meidän sivistyneissä yhteiskunnissamme, vaan yleisen asevelvollisuuden kautta se on enentynyt viime aikoina, ainoastaan jonkun verran muuttuneessa muodossa. Eikä se voikaan hävitä, sillä niin kauan kuin toinen ihminen tulee orjuuttamaan toista, tulee olemaan persoonallistakin orjuutta, sitä, joka miekan avulla ylläpitää maa- ja vero-orjuutta. Saattaa olla, että tämä orjuus, s.o. sotaväki, on hyvin tarpeellinen isänmaan puolustukselle ja maineelle, mutta tuo sen hyöty on enemmän kuin epäillyttävä, sillä me näemme, kuinka usein se onnettomien sotien kautta saattaa isänmaan orjuuteen ja häpeään. Mutta aivan epäilemätöntä on tämän orjuuden tarkotuksenmukaisuus maa- ja vero-orjuuden ylläpitämiseksi. Jos irlantilaiset tai venäläiset talonpojat valloittavat maat omistajiltaan, niin tulee sotaväki ja ottaa ne takaisin. Jos rakentaa viina- tai oluttehtaan, eikä suorita aksiisiveroa, niin tulevat sotamiehet ja sulkevat tehtaan. Jos kieltäytyy maksamasta veroja, niin on sama seuraus.
Toinen ruuvi on ihmisten orjuuttaminen ottamalla heiltä maat ja siis heidän elatusvarastonsa. Tämä orjuuttamiskeino on niinikään ollut aina olemassa, missä ihmiset ovat olleet orjuutettuja, ja muuttipa se muotoansa miten paljon tahansa, se on olemassa kaikkialla. Välistä koko maa kuuluu hallitsijalle, niinkuin Turkinmaalla, ja 1/10 sadasta otetaan kruunulle, välistä osa maasta ja siitä kannetaan veroa, välistä koko maa kuuluu muutamille henkilöille ja siitä otetaan osa työstä, niinkuin Englannissa, välistä taas suurempi tai pienempi osa kuuluu suurille maanomistajille, niinkuin Venäjällä, Saksassa ja Ranskassa. Mutta siellä, missä on olemassa orjuuttamista on myöskin olemassa maan anastamista orjuuttamisen kautta. Tämän orjuuttamisen ruuvi löyhtyy tai kiristyy sen mukaan kuin toisia ruuvia kiristetään. Niinpä Venäjällä, kun persoonallinen orjuus ulottui työmiesten enemmistöön, oli maaorjuus tarpeeton, mutta persoonallisen orjuuden ruuvi löyhtyi Venäjällä vasta silloin kun maa- ja vero-orjuuden ruuvit kiristettiin. Kaikki kirjoitettiin kuntien kirjoihin, vaikeutettiin toiseen paikkaan muuttaminen, anastettiin tai jaettiin maat yksityisille henkilöille ja sitten päästettiin "vapauteen". Englannissa esim. on vallalla etupäässä maaorjuus, ja kysymys maan tekemisestä kansanomaisuudeksi on ainoastaan siinä, että vero-orjuuden ruuvi olisi kiristettävä, että maaorjuuden ruuvi löyhtyisi.
Kolmas orjuuttamiskeino, veron avulla, on niinikään ollut olemassa ja meidän aikanamme, samallaisten rahamerkkien levitessä eri valtakunnissa ja valtion vallan kasvaessa, se on vaan saanut erityisen voiman. Tämä keino on meidän aikanamme niin kehittynyt, että se pyrkii jo astumaan toisen keinon — maaorjuuden sijalle. Me olemme muistimme aikana nähneet Venäjällä kaksi ylimenoa orjuuden toisesta muodosta toiseen. Kun maaorjat vapautettiin ja tilanomistajille jätettiin oikeudet suurimpaan osaan maata, niin tilanomistajat pelkäsivät kadottavansa valtansa orjien yli, mutta kokemus osoitti, että heidän tarvitsi vaan päästää käsistään persoonallisen orjuuden vanhat kahleet ja tarttua toisiin — maaorjuuden. Talonpojalta puuttui leipää elatukseksi, mutta tilanomistajan hallussa oli maa ja viljavarastot, ja niin jäi talonpoika entiseen orjuuteen. Seuraava ylimeno oli se, kun hallitus veroillaan kiristi hyvin tiukalle toisen ruuvin, ja työmiesten enemmistö tuli pakoitetuksi myymään itsensä orjuuteen tilanomistajille ja tehtaisiin. Ja uusi orjuuden muoto pani kansan vielä lujemmalle, niin että 9/10 Venäjän työväestä tekee työtä tilanomistajien ja tehtaili joitten luona ainoastaan senvuoksi, että heitä pakoittaa siihen kruunun- ja maaverojen vaatimus. Se on siihen määrin silminnähtävää, että, jos hallitus yhtenä vuonna ei perisi suoranaisia, välillisiä ja maaveroja, kaikki työt vierailla pelloilla ja tehtaissa pysähtyisivät. Yhdeksän kymmenettä osaa Venäjän kansasta pestataan veronkannon aikana ja verojen vuoksi.
Kaikki kolme orjuuttamiskeinoa ovat aina olleet olemassa, mutta ihmiset eivät ole taipuvaisia niitä huomaamaan, niin pian kuin ne saavat uutta puolustusta. Ja kummallisinta on että juuri sitä keinoa, johon nykyään kaikki perustuu, sitä ruuvia, joka kaiken kannattaa, juuri sitä ei huomatakaan.
Kun vanhaan aikaan koko taloudellista yhteiskuntajärjestystä kannatti persoonallinen orjuus, eivät suurimmatkaan nerot voineet sitä nähdä. Xenofonin, Platon, Aristoteleen ja roomalaisten mielestä ei voinut olla toisin, ja orjuus oli heidän mielestään välttämätön ja luonnollinen seuraus sodista, joita paitsi ei voinut ajatella ihmiskunnan olemassa oloa.
Samalla tavalla keskiajalla ja aina viime aikoihin asti ihmiset eivät nähneet maaomistuksen ja siitä johtuvan, keskiajan koko taloudellista järjestystä kannattavan orjuuden merkitystä. Ja aivan samoin nytkään ei kukaan näe eikä edes tahdo nähdä sitä, että nykyaikana ihmisten enemmistön orjuus perustuu rahassa suoritettaviin kruunun- ja maaveroihin, joita hallitukset kantavat alamaisiltaan viranomaisten ja sotaväen avulla — niitten samojen viranomaisten ja sotaväen, joita näillä veroilla ylläpidetään.
XXI.
Ei ole kummallista, etteivät orjat itse, jotka ammoisista ajoista asti aina ovat eläneet orjuuden alaisina, huomaa asemaansa, että he pitävät orjuuden tilaa ihmiselämän luonnollisena ehtona ja orjuuden muodon muutosta helpoituksena. Ei ole kummallista sekään, että orjain omistajat välistä vilpittömästi aikovat vapauttaa orjia, löyhentäen toista ruuvia, kun toinen jo on tiukalle kiristettynä. Niin hyvin toiset kuin toisetkin ovat tottuneet asemaansa ja toiset — orjat, tuntematta vapautta, etsivät ainoastaan helpoitusta tai vaikkapa vaan orjuuden muodon muutosta, toiset, orjain omistajat, tahtoen salata vääryyttänsä, koettavat antaa erityistä merkitystä niille orjuuden uusille muodoille, joita he entisten asemesta käyttävät ihmisiä orjuuttaessaan. Mutta kummallista on se, mitenkä tiede, niin kutsuttu vapaa tiede voipi, kansan elämän taloudellisia oloja tutkiessaan, olla näkemättä sitä mikä on kansan kaikkien taloudellisten olosuhteitten perustana? Luulisi olevan tieteen tehtävänä etsiä ilmiöitten yhteyttä ja niitten yhteistä syytä. Mutta poliittinen taloustiede tekee juuri päinvastoin. Se koittaa huolellisesti salata ilmiöitten yhteyttä ja niitten merkitystä, välttäen vastausten antamista kaikkein yksinkertaisimpiin ja oleellisimpiin kysymyksiin. Niinkuin laiska, vikuroiva hevonen se kulkee hyvin ainoastaan alamäkeä, kun ei tarvitse vetää, mutta niin pian kuin täytyy vetää se heti hypähtää tiepuoleen, teeskennellen että sillä on asiata mennä jonnekin syrjään. Niin pian kuin tieteelle tarjoutuu jokin totinen, oleellinen kysymys, alkavat heti tieteelliset tuumailut kysymykseen kuulumattomista asioista, joilla ei ole muuta tarkotusta, kuin kääntää huomio pois kysymyksestä.
Kysytään, mistä tulee se luonnoton, järjetön, eikä ainoastaan hyödytön, vaan vahingollinen ilmiö, että toiset ihmiset eivät voi syödä eikä tehdä työtä muuten kuin toisten tahdon mukaan. Ja tiede vastaa aivan tosissaan: se tulee siitä, että toiset ihmiset ovat työn ja ruokkimisen määrääjinä — semmoinen on tuotannon laki.
Kysytään mitä on omistusoikeus, jonka nojalla toiset ihmiset anastavat itselleen toisten maan, ravinnon ja työaseet. Tiede vastaa tosissaan: tämä oikeus perustuu työnsä suojelemiseen s.o., että toisten ihmisten työn suojeleminen ilmenee toisten työn anastamisessa.
Kysytään mitä on raha, jota kaikkialla lyöttää ja painattaa hallitus, s.o. valta, jota niin suunnattomissa määrin väkisin peritään työmiehiltä ja valtiovelkojen muodossa pannaan tulevien työmiesten sukupolvien niskoille. Kysytään eikö nämä rahat verojen ollessa viimeiseen ropoon asti ryöstönalaisia, vaikuta niitten ihmisten taloudelliseen asemaan, jotka veroa maksavat. Ja tiede vastaa tosissaan: raha on samallainen tavara, kuin sokeri ja karttuuni, ja eroaa toisista tavaroista ainoastaan siinä, että sitä on mukavampi vaihtaa. Verojen vaikutuksia kansan taloudellisiin olosuhteisiin ei ole minkäänlaisia. Tuotannon, vaihdon, rikkauksien jakaantumisen lait ovat erittäin, ja verot ovat erittäin.
Kysytään eikö se vaikuta taloudellisiin olosuhteisiin, että hallitus oman mielensä mukaan voi nostaa ja laskea hintoja ja, kohottamalla veroja, orjuuttaa kaikki maata vailla olevat ihmiset. Tiede vastaa tosissaan: ei ollenkaan! Tuotannon, vaihdon, rikkauksien jakaantumisen lakeja käsittelee poliittinen taloustiede, veroja ja yleensä valtiotaloutta toinen tiede, finanssioikeus.
Kysytään vihdoin, eikö se asianhaara, että koko kansa on hallituksen orjana, että hallitus voi mielensä mukaan saattaa häviöön kaikki ihmiset, riistää kaikki ihmisten työn tuotteet, vieläpä temmata itse ihmiset pois työstään, ottamalla ne sotilasorjuuteen, — eikö se ollenkaan vaikuta taloudellisiin oloihin. Tähän ei tiede edes ota vaivakseen vastata, vaan sanoo: se on aivan erikoinen asia, se on valtio-oikeutta. Tiede aivan tosissaan tutkii kansan taloudellisen elämän lakeja, jonka koko meno ja toiminta riippuu orjuuttajan tahdosta, pitäen tätä orjuuttajan vaikutusta kansan elämän luonnollisena ehtona. Tiede tekee sitä samaa, mitä tekisi eri isännille kuuluvain persoonallisten orjain elämän taloudellisten olosuhteitten tutkija, jos hän ei ottaisi huomioon isännän tahdon vaikutusta näitten orjien elämään, isännän, joka mielensä mukaan pakoittaa heitä tekemään sitä tai tätä työtä, mielensä mukaan ajaa heitä paikasta toiseen, mielensä mukaan ruokkii heitä, tai on ruokkimatta, tappaa heitä, tai jättää henkiin.
Tekee mieli otaksua tieteen tekevän tuota tyhmyydestä, mutta kun vaan syventyy asiaan ja ottaa selvää tieteen päätelmistä, niin tulee siihen vakuutukseen, ettei se tapahdu tyhmyydestä, vaan suuresta viisaudesta.
Tällä tieteellä on hyvin määrätty tarkotus ja se saavuttaa sen. Tarkotus on ylläpitää taikauskoa ja valhetta ihmisissä ja siten estää ihmiskunnan pyrkimystä totuuteen ja onneen. Jo kauan sitten on ollut olemassa hirmuinen taikausko, joka on tehnyt ihmisille milt'ei enemmän vahinkoa, kuin pahimmat uskonnolliset taikauskot ja tätä taikauskoa ylläpitää kaikin voimin ja koko harrastuksellaan niin kutsuttu tiede. Tämä taikausko on aivan uskonnollisten taikauskojen kaltainen. Se vakuuttaa, että, paitsi ihmisen velvollisuuksia toista ihmistä kohtaan, on olemassa vielä tärkeämpiä velvollisuuksia oleteltua olentoa kohtaan. Jumaluusopilla on tuona oleteltuna olentona Jumala, poliittisilla tieteillä — valtio. Uskonnollinen taikausko on siinä, että uhrit, välistä ihmiselämän, joka uhrataan oletellulle olennolle, ovat välttämättömät, ja ihmiset voidaan ja täytyykin pakoittaa niihin kaikin keinoin, yksin väkivallallakin. Poliittinen taikausko on siinä, että paitsi ihmisen velvollisuuksia toista ihmistä kohtaan, on olevassa tärkeämpiä velvollisuuksia oleteltua olentoa kohtaan, ja uhrit, hyvin usein ihmiselämän, joka uhrataan oletellulle olennolle — valtiolle, ovat niinikään välttämättömiä ja ihmiset voidaan ja täytyykin pakoittaa niihin kaikilla mahdollisilla keinoilla, yksin väkivallallakin. Tätä taikauskoa, jota ennen ylläpitivät eri uskontojen papit, ylläpitää nyt niin kutsuttu tiede. Ihmiset ovat syöstyt mitä kauheinpaan orjuuteen, pahempaan, kuin milloinkaan on ollut, mutta tiede koettaa vakuuttaa ihmisiä, että se on välttämätöntä.
Valtion täytyy olla olemassa kansan onneksi ja täyttää tehtävänsä: hallita kansaa ja puolustaa sitä vihollisia vastaan. Sitä varten valtio tarvitsee rahaa — ja sotaväkeä. Rahaa täytyy kaikkien valtion kansalaisten toimittaa. Ja senvuoksi ovat kaikki ihmisten keskinäiset suhteet arvosteltavat valtion välttämättömien olosuhteitten näkökannalta.
Minä tahdon auttaa isääni maanviljelystyössä — sanoo yksinkertainen oppimaton mies — tahdon mennä naimisiin, mutta minut otetaan ja lähetetään Kasaaniin sotapalvelukseen kuudeksi vuodeksi. Minä olen päässyt sotapalveluksesta ja tahdon kyntää maata ja elättää perhettäni, mutta 100 virstan alalla minua ei päästetä kyntämään muuten, kuin että maksan rahaa, jota minulla ei ole, niille ihmisille, jotka eivät osaa kyntää ja vaativat maasta niin paljon rahaa, että minun täytyy antaa koko työni heille. Minä sittenkin saan jotain säästetyksi ja tahdon antaa tuon säästöni lapsilleni, mutta silloin tulee veronkantaja ja ottaa minulta säästöni. Minä saan taas vähän ansaituksi ja minulta taas otetaan kaikki. Koko minun taloudellinen toimintani on riippuvainen valtion vaatimuksista, ja minusta näyttää, että minun ja veljeni aseman parantumisen täytyy riippua meidän vapautumisestamme valtion vaatimuksista. Mutta tiede sanoo: teidän käsityksenne johtuvat tietämättömyydestänne. Oppikaa tuntemaan tuotannon, vaihdon ja rikkauksien jakaantumisen lait, älkääkä sekoittako toisiinsa taloudellisia ja valtiollisia kysymyksiä. Ilmiöt, joihin te viittaatte, eivät ole teidän vapautenne sortamista, vaan ne ovat niitä välttämättömiä uhrauksia, joita te yhdessä toisten kanssa teette oman vapautenne ja oman onnenne hyväksi. Mutta minultahan on otettu poika ja aijotaan ottaa kaikki poikani, sanoo taas yksinkertainen ihminen, — otettu ja ajettu luotisateeseen johonkin maahan, josta me emme ole milloinkaan kuulleet puhuttavankaan ja semmoista tarkotusta varten, jota emme voi ymmärtää. Ja maatahan, jota meidän ei anneta kyntää ja jonka puutteessa kuolemme nälkään, pitää väkivallalla hallussaan ihminen, jota emme milloinkaan ole nähneet ja jonka hyödyllisyyttä emme edes voi käsittää. Mutta verojen suorittamiseksi on veronkantaja väkisin ottanut lehmän minun lapsiltani, ja nämä verot tietääkseni menevät sille samalle veronkantajalle sekä kaikellaisille komiteeain ja ministeristöjen jäsenille, joita en tunne ja joitten hyödyllisyyteen en usko. Milläs tavalla kaikki tuo väkivalta voi turvata vapauttani ja koko tuo paha tuottaa minulle onnea?
Voipi pakoittaa ihmisen olemaan orjana ja tekemään sitä, mitä hän pitää itselleen pahana, mutta ei voi pakoittaa häntä luulemaan, että, kärsiessään väkivaltaa, hän on vapaa, ja että se silminnähtävä paha, jota hän kärsii, on hänen onnensa. Se näyttää mahdottomalta. Mutta juuri se on saatu aikaan nykyään tieteen avulla.
Hallitus, s.o. aseelliset ja väkivaltaa harjoittavat ihmiset, päättävät, mitä he tarvitsevat väkivallan alaisilta. Niinkuin englantilaiset fidshiläisten suhteen, he päättävät, paljonko he tarvitsevat työtä orjiltansa, paljonko he tarvitsevat apulaisia tuon työn kokoamiseen, ja ottavat apulaisiksensa sotamiehiä, maanomistajia ja veronkantajia. Orjat luovuttavat työnsä ja samalla uskovat, etteivät he anna sitä senvuoksi, että heidän isäntänsä sitä tahtovat, vaan senvuoksi, että heidän vapautensa ja onnensa vaatii palvelemaan ja kantamaan verisiä uhreja jumaluudelle, jota nimitetään "valtioksi", ja että, tätä jumaluuden palvelusta lukuunottamatta, he ovat vapaita. He uskovat sitä senvuoksi, että niin ovat ennen puhuneet uskonto ja papit, ja nyt puhuu tiede ja oppineet. Mutta kun vaan herkeää sokeasti uskomasta sitä, mitä puhuvat papeiksi tai oppineiksi itseänsä nimittävät ihmiset, niin semmoisen väitteen järjettömyys tulee silminnähtäväksi. Ihmiset, jotka tekevät toisille väkivaltaa, vakuuttavat heille sen olevan välttämätöntä valtiolle. Valtio taas on välttämätön ihmisten vapaudelle ja onnelle. Siitä johtuu, että väkivallan tekijät tekevät ihmisille väkivaltaa heidän vapautensa hyväksi ja pahaa heidän onneansa varten. Mutta ihmisille on järki annettu sitä varten, että he ymmärtäisivät, mikä on heidän onnensa ja vapaasti siihen pyrkisivät.
Se, minkä hyvyyttä ihmiset eivät käsitä ja mihin heitä pakoitetaan väkivallalla, ei voi olla heille onnena, sillä onnena voi järjellinen olento pitää ainoastaan sitä, minkä hän järjellään siksi käsittää. Jos ihmisiä himo tai tyhmyys vie pahaan, niin kaikki, minkä voi tehdä, on se, että koittaa kehoittaa heitä siihen, mikä on heidän todellinen onnensa. Voipi vakuuttaa ihmisille, että he tulevat onnellisemmiksi, jos he kaikki rupeavat menemään sotapalvelukseen, jos heiltä riistetään maa, jos he antavat koko työnsä verojen suoritukseen, mutta niin kauan kuin ei kaikki ihmiset pidä sitä onnenaan eivätkä senvuoksi tee sitä mielellään, ei sitä saa sanoa ihmisten yhteiseksi onneksi. Ainoa, mikä todistaa, että joku työ tuottaa onnea, on se, että ihmiset vapaasti sitä tekevät. Ja semmoisia töitä on ihmiselämä täynnä.
Jos esim. kymmenen työmiestä perustavat tynnyritehtaan, yhdessä työskennelläkseen, niin he sitä työtä tehdessään epäilemättä tekevät itselleen onnea antavaa työtä, mutta ei mitenkään voi ajatellakaan, että nämä työmiehet, väkisin pakoitettuaan yhdennentoista ihmisen työkuntaansa, voisivat väittää, että heidän yhteinen onnensa on oleva onni myöskin tuolle yhdennelletoista.
Sama on asianlaita, jos esim. talonpojat päättävät mukavuudekseen kaivaa lammikon. Niille, jotka katsovat tuon lammikon olemassa oloa suuremmaksi asiaksi, kuin siihen uhrattua työtä, tulee sen kaivaminen onneksi, mutta sille, joka pitää tuon lammikon olemassaoloa vähempänä hyvänä, kuin viljan korjuuta, jossa hän on myöhästynyt, ei lammikon kaivaminen voi olla onnea. Samoin on laita teitten, kirkkojen tai museoitten rakentamisen ja kaikkien yhteiskunnallisten ja valtiollisten toimien. Kaikki nämä toimet voivat olla onnena ainoastaan niille, jotka pitävät niitä onnena ja sen vuoksi vapaasti ja mielellään niitä täyttävät. Semmoiset toimet taas, joihin ihmisiä pitää ajaa väkisin, juuri tuon väkivallan vuoksi eivät voikaan olla yhteisiä ja onnea antavia.
Kaikki tuo on niin selvää ja yksinkertaista, että, jos ei ihmisiä olisi niin kauan aikaa petetty, ei tarvittaisi mitään selityksiä. Otaksukaamme, että me asumme maalla ja että me, kaikki asukkaat, olemme päättäneet rakentaa sillan suon yli. Me olemme suostuneet suorittamaan kultakin talolta vissin määrän rahaa, hirsiä tai päivätöitä. Me olemme siihen suostuneet senvuoksi, että tämän sillan rakentaminen on meille suuremman arvoista, kuin sen vaatimat kulungit. Mutta meidän joukossamme on ihmisiä, joille on edullisempaa olla ilman siltaa, kuin panna siihen rahaa, tai jotka ainakin luulevat sen olevan heille edullisempaa. Voiko nyt näitten ihmisten pakoittaminen sillan rakentamiseen saada aikaan sen, että se tuottaa heille onnea? Silminnähtävästi ei, sillä nämä ihmiset, jotka pitävät vapaaehtoista osanottoaan sillan rakentamiseen epäedullisena, tulevat siten pitämään sitä epäedullisempana, kun se tulee pakolliseksi. Otaksukaamme, että me, kaikki poikkeuksetta, olemme suostuneet rakentamaan tämän sillan ja luvanneet vissin määrän rahaa tai työtä kultakin talolta, mutta sitten käy niin, että muutamat osanottajista eivät suoritakaan sovittua summaa, koska heidän olosuhteensa ovat sillä aikaa muuttuneet ja heille onkin nyt edullisempaa olla sillatta, kuin panna siihen rahaa, tai ovat he muuten luopuneet tuumasta, tai vaikkapa suorastaan luottavat siihen, että toiset ilman heidän uhrauksiaankin rakentavat sillan, jota hekin sitten saavat käyttää.
Voiko näitten ihmisten pakoittaminen ottamaan osaa sillan rakentamiseen saada aikaan sen, että heidän pakolliset uhraukset tuottavat heille onnea? Silminnähtävästi ei, sillä, jos he eivät ole täyttäneet lupaustansa muuttuneitten olosuhteitten vuoksi, kun uhraukset sillan rakennukseen ovat käyneet heille raskaammiksi, kuin sillan puute, nuo pakolliset uhraukset tulevat heille sitä suuremmaksi onnettomuudeksi. Jos taas kieltäytyneillä on ollut aikomuksena käyttää hyväkseen toisten työtä, niin heidän pakoittamisensa uhrauksiin tulee vaan rangaistukseksi heidän aikeestaan, ja aije, joka ei ole ollenkaan todistettu, tulee rangaistuksi ennen kuin se on pantu täytäntöön. Mutta kummassakaan tapauksessa ei pakoittaminen osanottoon vastahakoiseen työhön voi antaa heille onnea. Niin on asianlaita silloinkin, kun uhrauksia on tehtävä kaikille ymmärrettävän, silminnähtävän ja epäilemättömän hyödyllisen asian hyväksi, niinkuin on silta suon poikki, jonka yli kaikkien on kuljettava. Kuinka paljon suuremmaksi vääryydeksi ja järjettömyydeksi tuleekaan miljoonien ihmisten pakoittaminen semmoisiin uhrauksiin, joitten tarkotus on käsittämätön ja usein varmasti vahingollinen, niinkuin ovat sotapalvelus ja verot. Tiede taas väittää, että se, mikä kaikista näyttää onnettomuudelta, on yhteinen onni. On muka ihmisiä, pikkuinen vähemmistö, jotka yksin vaan tietävät, mikä on yhteinen onni, ja, vaikka kaikki muut ihmiset pitävät tätä yhteistä onnea onnettomuutena, tuo vähemmistö pakoittaa siihen kaikki muut ja pitää sitä yhteisenä onnena.
Tässä on pahin taikausko ja pahin valhe, mikä on esteenä ihmiskunnan pyrkimykselle totuuteen ja onneen. Tämän taikauskon ja tämän valheen ylläpitäminen on yleensä poliittisten tieteitten ja erityisesti n.k. poliittisen taloustieteen tarkotuksena. Sen tarkotuksena on salata ihmisiltä se sorron ja orjuuden tila, jossa he ovat. Keinona tämän tarkotuksen saavuttamiseksi se käyttää sitä, että se, tarkastaessaan väkivaltaa, joka määrää orjuutettujen koko taloudellisen elämän, varsin tunnustaa tuon väkivallan luonnolliseksi ja välttämättömäksi ja pettää ihmisiä, johtamalla heidän huomionsa pois heidän kurjuutensa todellisesta syystä.
Orjuuden poistamishommissa on jo kauan sitten oltu. Sitä on yritetty Roomassa, Amerikassa ja meillä, mutta poistetuksi on saatu ainoastaan sanat, vaan ei itse asiaa.
Orjuus on sitä, että toiset vapauttavat itsensä työstä ja tämä työ väkivallalla siirretään toisten niskoille. Siellä, missä on olemassa ihminen, joka on työtä tekemättä ei senvuoksi, että toiset kaikessa rakkaudessa tekevät sitä hänen hyväkseen vaan senvuoksi, että hän voi itse olla työtä tekemättä pakoittamalla toiset sitä edestään tekemään, — siellä on olemassa orjuus. Siellä taas, missä, niinkuin kaikissa Euroopan yhteiskunnissa, on ihmisiä, jotka väkivallan avulla käyttävät hyväkseen tuhansien ihmisten työtä, pitäen sitä oikeutenaan, ja toisia ihmisiä, jotka alistuvat väkivallan alle, pitäen sitä velvollisuutenaan, — siellä on olemassa orjuus hirvittävässä muodossa.
Orjuus on olemassa. Mitä se on? Se on sitä, mitä se aina on ollut ja mitä paitsi se ei voi olla olemassa: väkevän ja aseellisen väkivalta heikkoa ja aseetonta kohtaan.
Orjuus ja sen kolme persoonallisen väkivallan peruskeinoa: sotapalvelus, maavero, jota ylläpidetään sotaväen avulla, ja kaikkien asukasten suoritettavat suoranaiset ja välilliset verot, joita niinikään ylläpidetään sotaväen avulla, ovat olemassa aivan niinkuin ennenkin. Me vaan emme sitä näe senvuoksi, että jokainen kolmesta orjuuden muodosta on saanut uuden puolustuksen, ja se peittää meiltä sen merkityksen. Aseellisten aseettomia vastaan harjoittaman persoonallisen väkivallan oikeutuksena pidetään isänmaan puolustusta kuviteltuja vihollisia vastaan, vaikka sillä on ainoastaan vanha merkityksensä: kukistettujen alistuminen sortajan vallan alle. Maan riistämisen oikeutus siinä työskenteleviltä perustuu muka yhteiskunnallisten palveluksien palkitsemiseen, ja se vahvistetaan perintöoikeuden kautta, vaikka se itse asiassa on samaa maan riistämistä ja ihmisten orjuuttamista, joka on tapahtunut sotaväen (vallan) avulla. Viimeistä rahan — veron avulla harjoitettua väkivaltaa, joka nykyaikaan on kaikkein voimakkain ja tärkein, puolustetaan mitä kummallisimmalla tavalla nimittäin: omaisuuden, vapauden ja koko onnen riistäminen ihmisiltä tapahtuu muka vapauden ja yhteisen onnen nimessä. Itse asiassa se ei ole mitään muuta, kuin samaa orjuutta, vaikkei persoonallista.
Missä on olemassa laiksi julistettu väkivalta, siellä on olemassa orjuuskin. Esiintyipä väkivalta miten hyvänsä, joko siten, että ruhtinaat sotilaineen hyökkäävät maahan, tappaen vaimoja ja lapsia ja polttaen kyliä, tai siten, että orjain omistajat vaativat orjilta työtä tai rahaa maasta ja, jos maksua ei suoriteta, kutsuvat avukseen aseellisia, tai siten, että toiset veroittavat toisia ja kulkevat sitten kylästä kylään aseilla pakoittaen maksamaan, tai siten, että sisäasiain ministeerio perii rahaa kuvernöörien ja muitten viranomaisten kautta ja, jos maksamasta kieltäydytään, lähettää sotilaskomennuskuntia, — sanalla sanoen, niin kauan kuin on olemassa pajunettien tukemaa väkivaltaa, ei voi olla rikkauksien oikeata jakoa ihmisten kesken, vaan kaikki rikkaus on joutuva väkivallan tekijöitten käsiin.
Hämmästyttävän todistuksen tämän asianlaidan todellisuudesta antaa George'in ehdotus maan tekemisestä kansanomaisuudeksi. George ehdottaa, että kaikki maa tunnustettaisiin valtion omaisuudeksi, ja senvuoksi kaikki verot, sekä suoranaiset että välilliset, vaihdettaisiin maakorkoon, s.o., että jokainen maata käyttävä maksaisi valtiolle sen koron arvon.
Mitä siitä seurasi? Maaorjuus häviäisi kokonaan valtion rajojen sisällä, s.o. maa kuuluisi valtiolle: Englannille omansa, Amerikalle omansa j.n.e., s.o. olisi olemassa käytännössä olevan maan paljouden määräämä orjuus.
Kenties paranisikin muutamien työmiesten (maatyömiesten) asema, mutta jos kerran jäisi jälelle verojen väkivaltainen periminen maakorosta, niin jäisi orjuuskin. Maanviljelijä, kun hän katovuotena ei kykenisi suorittamaan maakorkoa, jota häneltä väkivallalla peritään, olisi pakoitettu, saadakseen pitää maansa, antautumaan sen ihmisen orjaksi, jolla on rahaa.
Jos ämpäri vuotaa, niin on varmaa, että siinä on reikä. Katsoessamme ämpärin pohjaa meistä voi näyttää, että vesi vuotaa eri reijistä, mutta vaikka me kuinka tukkisimme noita kuviteltuja reikiä ulkoapäin vesi yhä vuotaa. Pysäyttääksemme vuodon, täytyy meidän löytää se paikka, josta vesi kulkee, ja tukkia se sisältäpäin. Sama on tehtävä myöskin aijottujen toimenpiteitten suhteen rikkauksien väärän jakaantumisen estämiseksi, jos mieli tukkia ne reijät, joitten kautta rikkaus vuotaa pois kansan käsistä. Sanotaan: perustakaa työmiesten yhdyskuntia, tehkää pääoma yhteiskunnan omaisuudeksi, tehkää maa yhteiskunnan omaisuudeksi! Kaikki tuo on vaan niitten kohtien ulkoapäin tukkimista, josta luulemme veden vuotavan. Pysäyttääksemme rikkauksien hupenemisen työmiesten käsistä työtä tekemättömien käsiin, pitää meidän löytää sisäpuolelta se reikä, jonka kautta tuo hupeneminen tapahtuu. Tuo reikä on aseellisen väkivalta aseetonta kohtaan, sotajoukkojen väkivalta, jonka avulla itse ihmisetkin otetaan työstä ja maa ihmisiltä ja työn tuotteet ihmisiltä. Niin kauan kuin on olemassa yksikin aseellinen ihminen, joka on oikeutettu tappamaan minkä toisen ihmisen hyvänsä, niin kauan on oleva rikkauksien väärää jakaantumista, s.o. orjuutta.
* * * * *
Siihen erehdykseen, että minä voisin auttaa toisia, saattoi minut se, että kuvailin rahojen olevan samallaisia rahoja, kuin Simon rahat. Mutta niin ei ollut asianlaita.
On olemassa yleinen mielipide, että raha edustaa rikkautta, että rikkaus on työn tuote ja että senvuoksi raha edustaa työtä. Tämä mielipide on yhtä oikea, kuin sekin, että jokainen valtiojärjestys on sopimuksen tulos, (contrat social). Kaikki mielellään uskovat, että raha on ainoastaan työn tuotteiden vaihtokeino. Minä olen tehnyt kenkiä, sinä olet kasvattanut leipää, hän on elättänyt lampaan. Mukavammin voidaksemme vaihtaa näitä tuotteita me keksimme rahaa, joka edustaa vastaavaa määrää työtä, ja sen avulla vaihdamme kengän anturat lampaan lihaan ja jauhoihin. Rahan avulla me vaihdamme tuotteitamme ja meidän rahamme edustaa meidän työtämme. Se on aivan oikein, mutta se on oikein ainoastaan niin kauan kuin yhteiskunnassa, jossa vaihto tapahtuu, ei ole olemassa toisen ihmisen väkivaltaa toista kohtaan ei ainoastaan väkivaltaa toisen työn suhteen, niinkuin tavallisesti on sodissa ja orjuudessa, vaan ei edes väkivaltaa puolustaakseen oman työnsä tuotteita toisia vastaan. Se voi olla oikein ainoastaan semmoisessa yhteiskunnassa, jonka jäsenet täydellisesti täyttävät kristillistä lakia, yhteiskunnassa, jossa pyytävälle annetaan ja ottaneelta ei pyydetä takaisin. Mutta niin pian kuin yhteiskunnassa käytetään jonkinlaista väkivaltaa, niin heti rahan merkitys sen omistajalle kadottaa työn edustajan merkityksen ja saapi väkivallan eikä työhön perustuvan oikeuden merkityksen.
Niin pian kuin on sota, ja toinen ihminen on toiselta jotain riistänyt, niin raha ei voi enää aina olla työn edustajana. Raha, jonka sotilas on saanut myymästään sotasaaliista, ei ole suinkaan hänen työnsä tuote ja sillä on aivan toinen merkitys, kuin rahalla, joka on saatu kenkien teosta. Kun vaan on olemassa orjain omistajia ja orjia, niinkuin aina on ollut maailmassa, ei voi myöskään sanoa, että raha edustaisi työtä. Jos esim. vaimot ovat kutoneet kangasta, myyneet sen ja saaneet siitä rahaa, ja maaorjat ovat kutoneet kangasta herralleen, joka on myynyt sen ja saanut siitä rahaa, niin kumpaisenkin raha on samallaista, mutta kuitenkin on toisen raha työn tuote, toisen taas väkivallan tuote. Aivan sama on laita jos isäni tai joku muu on lahjoittanut minulle rahaa. Kaikki tietävät, ettei näitä rahoja kukaan voi minulta ottaa, ja että, jos joku sitä yrittäisi, viranomaiset minua puolustaisivat, väkivallalla pakoittaen antamaan minulle rahat takaisin, — ja silloin on taaskin silminnähtävää, että tätä rahaa ei voi mitenkään sanoa työni edustajaksi sen rahan rinnalla, jonka Simo sai puuni hakkuusta. Niin että siinä yhteiskunnassa, jossa on jonkinlaista toisten rahaa anastavaa, tai vaikkapa vaan rahan omistamista toisilta suojelevaa väkivaltaa, ei raha enää voi joka tapauksessa olla työn edustajana. Se on semmoisessa yhteiskunnassa milloin työn milloin väkivallan edustajana.
Niin olisi asianlaita, jos sattuisi yksikin väkivallan teko yhden ainoan ihmisen puolelta toista kohtaan muuten aivan vapaissa oloissa. Mutta nyt, kun koottujen rahojen vuoksi vuosisatojen kuluessa on tehty mitä erilaisinta väkivaltaa, kun tuo väkivalta, muuttaen vaan muotoansa, yhä jatkuu, kun itse raha koottuna, niinkuin kaikki tunnustavat, on väkivaltaa, kun raha, joka suoranaisen työn tuotteena on ainoastaan pieni osa kaikenlaisella väkivallalla saadusta rahasta, — nyt sanoa rahan edustavan sen työtä, joka sitä omistaa, on ilmeistä erehdystä tai itsetietoista valhetta. Saattaa sanoa, että niin pitäisi olla, että se olisi suotavaa, mutta ei suinkaan, että niin on.
Raha edustaa työtä. Niin, raha edustaa työtä, mutta kenenkä työtä? Meidän yhteiskunnassamme on raha ainoastaan hyvin, hyvin harvoissa tapauksissa rahan omistajan työn edustajana, mutta melkein aina toisten ihmisten työn edustajana, ihmisten entisen tai tulevan työn. Se on väkivallan asettaman toisten ihmisten työtä vallitsevan sitoumuksen edustajana.
Raha on, tarkimmin ja yksinkertaisimmin määriteltynä, sovittuja merkkejä, jotka antavat oikeuden tai, oikeammin sanoen, mahdollisuuden käyttää hyväkseen toisten ihmisten työtä. Ihanteellisessa merkityksessään rahan pitäisi antaa tämän oikeuden tai mahdollisuuden ainoastaan silloin, kun se itse on työn edustajana ja sinä voisi raha olla semmoisessa yhteiskunnassa, missä ei olisi minkäänlaista väkivaltaa. Mutta niin pian kuin yhteiskunnassa on väkivaltaa, s.o. mahdollisuus käyttää hyväkseen toisten työtä ilman omaa työtä, niin tämä mahdollisuus, kohdistumatta määrättyyn henkilöön, ilmenee myös rahassa.
Tilanomistaja on esim. veroittanut maaorjansa luonnossa suoritettavilla veroilla, jollakin määrällä palttinaa, viljaa, karjaa, tai vastaavalla määrällä rahaa. Yksi talo on toimittanut karjaa, mutta palttinan on suorittanut rahalla. Tilanomistaja ottaa rahamäärän ainoastaan senvuoksi, että hän tietää, että näistä rahoista hänelle valmistetaan yhtä paljon palttinaa (useimmiten hän ottaa vähän enemmän, ollakseen varma aina saavansa sen palttinamäärän) ja tämä raha silminnähtävästi edustaa tilanhaltijalle oikeutta toisten työhön.
Talonpoika antaa rahaa, ja tämä raha on sitoumuksena semmoisten ihmisten puolelta, joita on paljon ja jotka ottavat sen edestä valmistaakseen vissin määrän palttinaa. Ihmiset taas, jotka ottavat valmistaakseen palttinan, ottavat sen tehdäkseen senvuoksi, etteivät ole ennättäneet kasvattaa lampaita, ja lampaista heidän pitää maksaa rahaa. Talonpoika taas, joka ottaa rahaa lampaista, ottaa sen senvuoksi, että hänen täytyy maksaa viljasta, jota ei ole kasvanut sinä vuonna. Samoin käy valtiossakin ja koko maailmassa.
Ihminen myy työnsä tuotteet — entisen, nykyisen ja tulevan työnsä — välistä ravintonsakin, harvoin senvuoksi, että raha on hänelle mukava vaihtokeinona — hän toimittaisi kyllä vaihtokauppansa rahattakin, — mutta senvuoksi, että häneltä väkivallalla vaaditaan rahaa, sitoumuksena oman työnsä luovuttamisesta.
Kun Egyptin hallitsija vaati työtä orjiltaan, antoivat orjat hänelle koko työnsä, mutta he antoivat ainoastaan entisen ja nykyisen työnsä, eivätkä voineet antaa tulevaa. Mutta kun rahamerkit levisivät ja siitä johtuva luotto, tuli mahdolliseksi tule vankin työn antaminen rahasta. Raha, kun väkivalta on olemassa yhteiskunnassa, tekee mahdolliseksi persoonattoman orjuuden uuden muodon, joka tulee persoonallisen orjuuden sijaan. Orjain omistajalla on oikeus Pekan, Jussin ja Matin työhön. Mutta rahanomistajalla, siellä missä rahaa vaaditaan kaikilta, on oikeus kaikkien niitten nimittämättömäin ihmisten työhön, jotka tarvitsevat rahaa. Raha poistaa kyllä tuon raskaan puolen orjuudesta, mutta poistaa samalla myös kaikki inhimilliset suhteet omistajan ja orjan välillä, jotka lievensivät persoonallisen orjuuden vaikeutta.
Minä en puhu siitä, että semmoinen tila kenties on tarpeellinen ihmiskunnan kehitykselle, — minä en sitä vastaan väitä. Minä olen ainoastaan koettanut selvittää itselleni rahan ja sen yleisen erehdyksen käsitteen, johon jouduin, pitäessäni rahaa työn edustajana. Tulin kokemuksen kautta vakuutetuksi siitä, ettei raha edusta työtä, vaan useimmiten väkivaltaa tai väkivaltaan perustuvia ylen mutkikkaita vehkeitä.
Raha on nykyaikaan jo kokonaan kadottanut tuon sille toivottavan merkityksen työn edustajana. Semmoinen merkitys sillä on poikkeustapauksissa, jota vastoin yleisenä sääntönä on, että se on oikeus eli mahdollisuus käyttää hyväkseen toisten työtä.
Rahan, luoton ja kaikellaisten rahamerkkien leviäminen yhä enemmän vahvistaa tätä rahan merkitystä. Raha on mahdollisuus eli oikeus käyttää hyväkseen toisten työtä. Raha on uusi orjuuden muoto, joka eroaa vanhasta ainoastaan sen kautta, että se on persoonaton ja vapauttaa sen omistajan kaikista inhimillisistä suhteista orjaan.
Raha on arvo, joka on aina itsensä arvoinen ja pidetään aina täysin oikeutettuna ja laillisena, ja jonka käyttämistä ei pidetä epäsiveellisenä, niinkuin pidetään orjuuden hyväkseen käyttämistä.
Nuoruuteni aikana tuli klubeissa käytäntöön lottopeli. Kaikki riensivät sitä pelaamaan, ja monet joutuivat vararikkoon, saattaen perheensä onnettomuuteen, hävittivät vieraita, kruunun rahoja ja ampuivat itsensä. Peli kiellettiin, ja se kielto on voimassa vieläkin.
Muistan vanhojen hentomielisten pelaajien, sanoneen tätä peliä erittäin miellyttäväksi sen puolesta, ettei siinä nähnyt, keltä voitti, niinkuin tavallisesti on laita muissa peleissä. Palvelija ei tuonut edes rahoja, vaan pelimerkkejä. Jokainen oli menettänyt pienen panoksen, eikä hänen mielipahaansa tarvinnut nähdä. Sama on rulettipelin laita, joka ei ole suotta kielletty.
Mutta sama on laita rahankin. Minulla on tyhjentymätön taikakukkaro ja minä vetäydyn pois kaikista maailman asioista. Ketä minä vahingoitan? Minä olen mitä viattomin ja hyväluontoisin ihminen. Mutta tämä on vaan lotto- tai rulettipeliä, missä en näe sitä, joka hävitessään ampuu itsensä. Minä saan vaan ne kupongit, joita sitten huolellisesti ja tasaisesti leikkaan irti talongeistani.
Minä en ole mitään tehnyt, en tee, enkä tule tekemään. Minä vaan leikkaan kuponkeja, lujasti uskoen, että raha on työn edustaja. Sehän on merkillistä! Ja sitten vielä puhutaan hulluista! Mikäs hulluuden laji voi olla tätä kauheampaa? Viisas, oppinut, kaikissa muissa suhteissa ymmärtäväinen ihminen elää mielettömästi, lohduttaen itseään sillä, että hän jättää sanomatta erään asian, joka on välttämättömästi sanottava, jotta olisi ajatusta hänen päätelmässään, ja katsoo olevansa oikeassa. Kupongit ovat työn edustajia! Mutta kenenkä työn? Silminnähtävästi ei niitten omistajan, vaan sen, joka tekee työtä.
Raha on samaa kuin orjuus. Sama on sen tarkotus ja samat ovat sen seuraukset. Sen tarkotus on itsensä vapauttaminen alkuperäisestä laista, niinkuin sitä sattuvasti nimittää eräs syvämielinen kansankirjailija, elämän luonnollisesta laista, niinkuin me sitä nimitämme, persoonallisen työn laista tarpeittensa tyydyttämiseksi. Ja orjuuden seuraukset omistajaan nähden: yhä uusien ja uusien tarpeitten syntyminen ja keksiminen, jotka eivät milloinkaan tule tyydytetyksi, veltostunut tylsämielisyys, turmelus, ja orjiin nähden: ihmisen sorto, hänen alentamisensa eläimen asteelle.
Raha on uusi hirmuinen orjuuden muoto, joka samoin kuin vanhakin persoonallisen orjuuden muoto turmelee sekä orjan että orjan omistajan, mutta paljoa pahempi, sillä se vapauttaa orjan ja orjan omistajan heidän keskinäisistä persoonallisista ihmissuhteistaan.
XXII.
Minua aina kummastuttavat nuo usein käytetyt sanot: niin on kyllä teoriassa, mutta mitenkäs on käytännössä? Ikäänkuin teoria olisi joitakin kauniita sanoja, jotka ovat tarpeen keskustelussa, vaan ei siihen että koko käytäntö, s.o. koko toiminta ehdottomasti siihen perustuisi. Luultavasti on maailmassa ollut hirveän paljon tyhmiä teorioja, koska semmoinen omituinen mielipide on päässyt vallalle. Teoriahan on sitä, mitä ihminen ajattelee asiasta, ja praktiikka sitä, mitä hän tekee. Mitenkäs voi olla mahdollista, että ihminen ajattelisi pitävän tehdä näin, ja tekisi päinvastoin? Jos leipomisen teoria on se, että ensin on taikina alustettava ja sitten pantava kohoamaan, niin ei kukaan järkevä ihminen, joka tämän teorian tietää, voi menetellä päinvastoin. Mutta meillä on tullut muotiin sanoa: se on teoriaa, vaan käytännössä on toisin.
Siinä asiassa, joka minun huomiotani kiinnittää, on toteutunut mitä olen ajatellut, — että nimittäin käytäntö välttämättömästi johtuu teoriasta. Jos kerran olen ymmärtänyt asian, jota olen ajatellut, niin en voi tehdäkään sitä toisin, kuin olen sen ymmärtänyt.
Sain päähäni ruveta auttamaan onnettomia ainoastaan senvuoksi, että minulla oli rahaa ja se yleinen taikausko, että raha on työn edustaja tai yleensä jotain laillista ja hyvää. Mutta, ruvettuani jakelemaan rahaa, huomasin antavani kokoomiani, köyhien ihmisten maksettaviksi asetettuja vekseleitä, tekeväni sitä, mitä ovat tehneet monet tilanomistajat, pakoittaessaan toisia orjia palvelemaan toisia. Huomasin, että kaikkinainen rahan käyttäminen, jonkin ostaminen tai antaminen toiselle ilmaiseksi, on köyhien maksettavaksi asetetun vekselin esittäminen uloshaettavaksi tai sen antaminen toiselle uloshaettavaksi. Ja senvuoksi tuli minulle selväksi se tyhmyys, jonka olin aikonut tehdä — auttaa köyhiä ottamalla köyhiltä. Minä huomasin, että raha itsessään ei suinkaan ole mitään hyvää, vaan päinvastoin silminnähtävästi pahaa, joka riistää ihmiseltä heidän tärkeimmän onnensa — työn ja mahdollisuuden käyttää tätä työtä hyväkseen, sekä että tätä onnea en voi kellekään antaa, koska se minulta itseltäni puuttuu. Minulla ei ole työtä eikä onnea käyttää työtäni hyväkseni.
Luulisi, ettei ole mitään erinomaista tuossa abstraktisessa päätelmässä siitä, mitä on raha. Mutta tämä päätelmä, jota en ollut tehnyt ainoastaan tehdäkseni päätelmän, vaan ratkaistakseni elämäni ja kärsimystieni arvoituksen, tuli minulle vastaukseksi kysymykseen: mitä on tekeminen.
Niin pian kuin ymmärsin, mitä on rikkaus, mitä on raha, tuli minulle selväksi ja epäilemättömäksi ei ainoastaan mitä minun on tekeminen, vaan mitä kaikkien muittenkin on tekeminen, ja että he senvuoksi välttämättömästi tulevatkin sitä tekemään. Minä ymmärsin itse asiassa ainoastaan sen, mitä olin aikoja sitten tietänyt, sen totuuden nimittäin, jota ammoisista ajoista asti olivat saarnanneet ihmisille Buddha, Esaija, Laodse ja Sokrates sekä erityisen selvästi ja vakuuttavasti Jeesus Kristus ja hänen edelläkävijänsä Johannes Kastaja. Ihmisten kysymykseen, mitä heidän on tekeminen, Johannes Kastaja vastasi yksinkertaisesti, lyhyesti ja selvästi: "jolla on kaksi pukua antakoon sille, joka on ilman, ja jolla on ruokaa, hän tehköön samoin" (Luuk. 3: 10, 11). Samaa, vielä selvemmin ja monta kertaa on sanonut Kristus. Hän sanoi: "autuaat ovat kerjäläiset" ja "voi teitä rikkaita". Hän sanoi, ettei voi palvella jumalaa ja mammonaa. Hän kielsi oppilaitaan ottamasta ei ainoastaan rahaa, vaan kahta pukuakin. Hän sanoi rikkaalle nuorukaiselle, että häntä esti tulemasta taivaan valtakuntaan hänen rikkautensa, ja että helpompi on kameelin mennä neulan silmästä läpi, kuin rikkaan päästä taivaan valtakuntaan. Hän sanoi, että se, joka ei jätä kaikkea: taloa, lapsia, peltoja, seuratakseen häntä, ei ole hänen oppilaansa. Hän sanoi vertauksen rikkaasta, joka, niinkuin meidänkin rikkaat, ei tehnyt mitään pahaa, vaan ainoastaan kävi hyvästi puettuna, söi ja joi herkullisesti, ja yksin sen kautta tuhosi sielunsa, ja kerjäläisestä Lasaruksesta, joka ei ollut tehnyt mitään hyvää, mutta pelastui sen kautta, että oli kerjäläinen.
Tämä totuus oli minulle jokseenkin tuttu, mutta maailman väärät opit olivat siihen määrin sen pimittäneet, että se oli tullut minulle teoriaksi juuri siinä merkinnössä, jossa tätä sanaa mielellään käytetään, s.o. tyhjiksi sanoiksi. Mutta niin pian kuin minun onnistui hajoittaa itsessäni maailman opin viisastelut, suli teoria yhteen käytännön kanssa ja minun elämäni ja kaikkien ihmisten elämän todellisuus tuli sen välttämättömäksi seuraukseksi.
Minä ymmärsin että ihmisen, paitsi että hän elää omaksi persoonalliseksi onnekseen, välttämättä täytyy myös palvella toisten ihmisten onnea. Minä ymmärsin, että, jos kerran otetaan vertaus eläinmaailmasta, niinkuin muutamat ihmiset mielellään tekevät, puolustaessaan väkivaltaa ja taistelua vetoamalla eläinmaailmassa tapahtuvaan taisteluun olemassa olosta, niin vertaus on otettava yhteiskunnallisten eläinten elämästä, esimerkiksi mehiläisten, ja että siis ihmistä, puhumattakaan hänessä olevasta lähimmäisrakkaudesta, sekä järki että itse hänen luontonsa kutsuu palvelemaan toisia ihmisiä ja yhteistä ihmiskunnan tarkotusta. Minä ymmärsin, että se on ihmisluonnon laki, se laki, joka yksin voi saada hänet täyttämään tarkotuksensa ja siis tehdä hänet onnelliseksi. Minä ymmärsin, että tätä lakia on rikottu ja rikotaan sen kautta, että ihmiset väkivallalla, niinkuin mehiläisrosvot, vapauttavat itsensä työstä, käyttävät hyväkseen toisten työtä, ei yhteisen tarkotuksen saavuttamiseksi, vaan kasvavien persoonallisten himojen tyydytykseksi, ja, niinkuin mehiläisrosvot, joutuvat sen kautta perikatoon. Minä ymmärsin, että ihmisten onnettomuudet johtuvat orjuudesta, jossa toiset ihmiset pitävät toisia. Minä ymmärsin, että meidän aikamme orjuutta ylläpidetään sotaväen avulla, maan anastuksella ja rahan perimisellä. Ja, ymmärrettyäni uuden orjuuden kolmen välikappaleen merkityksen, en voinut olla pyrkimättä vapautumaan osanotosta siihen.
Kun ollessani orjain omistajana ymmärsin tämän aseman vääryyden, koitin yhdessä toisten ihmisten kanssa, jotka niinikään olivat sen ymmärtäneet, siitä vapautua. Minun vapautumisyritykseni rajoittuivat siihen, että, niin kauan kuin en voinut täydellisesti vapautua väärästä asemastani, koitin niin vähän kuin mahdollista käyttää hyväkseni orjain omistajan oikeuksia ja elää niin, kuin ei noita oikeuksia olisi olemassa, samalla kaikin tavoin huomauttaen toisille orjain omistajille heidän luuloteltujen oikeuksiensa epälaillisuutta ja epäinhimillisyyttä. Samaa teen nykyisenkin orjuuden suhteen: käytän niin vähän kuin mahdollista oikeuksiani, niin kauan kuin en voi kokonaan luopua noista oikeuksista, jotka maan omistaminen ja raha sotaväen tukemina minulle antavat samalla kaikin tavoin koettaen huomauttaa toisille ihmisille noitten luuloteltujen oikeuksien laittomuutta ja epäinhimillisyyttä. Osanotto orjuuteen orjainomistajan puolelta on toisen työn hyväkseen käyttämistä, perustuipa sitten orjuus hänen oikeuteensa orjaan tai hänen maan- tai rahanomistukseensa.
Ja senvuoksi, jos ihminen todellakaan ei rakasta orjuutta, eikä tahdo ottaa siihen osaa, niin hän ensi työkseen lakkaa käyttämästä hyväkseen toisten työtä, olkoonpa sitten maanomistuksen kautta, hallitusta palvelemalla, tai rahan avulla.
Ja luopuminen kaikista keinoista käyttää hyväkseen toisten työtä viepi semmoisen ihmisen välttämättömyyteen yhdeltä puolen supistaa tarpeensa, toiselta puolen itse tehdä itselleen kaikkea sitä, minkä ennen on teettänyt toisilla.
Ja tämä yksinkertainen ja välttämätön johtopäätös määrää kaikki elämäni yksityiskohdat, muuttaa sen kokonaan ja kerrassaan vapauttaa minut niistä siveellisistä kärsimyksistä, joita sain kokea nähdessäni ihmisten kärsimyksiä ja turmelusta, ja kerrassaan poistaa kaikki ne kolme syytä, jotka tekevät mahdottomaksi köyhien auttamisen ja joista epäonnistumiseni johtui.
Ensimäinen syy oli ihmisten kokoontuminen kaupunkeihin, jotka nielevät maaseudun rikkauden. Jos ihminen vaan ei halua käyttää hyväkseen toisten työtä nauttimalla palkkaa valtion palveluksessa maan omistuksen kautta ja rahan avulla, vaan haluaa voimiensa ja mahdollisuuden mukaan itse tyydyttää tarpeensa, niin hänelle ei juolahda milloinkaan päähän lähteä pois maalta (jossa helpoimmin voi tyydyttää tarpeensa) kaupunkiin, missä kaikki on toisten työn tuotetta, missä kaikki on ostettava. Ja maalla ihminen on kykenevä auttamaan hädän alaisia, eikä ole tunteva sitä avuttomuuden tunnetta, jota minä tunsin kaupungissa, tahtoessani auttaa ihmisiä ei omalla, vaan toisten työllä.
Toinen syy oli rikkaitten eroittuminen köyhistä. Jos ihminen vaan ei halua käyttää hyväkseen toisten työtä nauttimalla palkkaa palveluksesta, maanomistuksen kautta ja rahan avulla ja tulee pakoitetuksi itse tyydyttämään tarpeensa, niin heti itsestään hajoaa se muuri, joka eroittaa hänet työkansasta, hän sulautuu yhteen sen kanssa ja hänelle tulee mahdolliseksi sitä auttaa.
Kolmas syy oli hävyn tunne, perustuva tietoisuuteen siitä, että niitten rahojen omistaminen, joilla tahdoin ihmisiä auttaa, oli vääryyttä. Jos ihminen vaan ei halua käyttää hyväkseen toisten työtä nauttimalla palkkaa palveluksesta, maanomistuksen kautta ja rahan avulla, niin ei hänellä milloinkaan tule olemaan niitä liikoja rahoja, joitten olemassa olo minulla herätti rahattomissa ihmisissä vaatimuksia, joita en voinut tyydyttää, ja minussa itsessäni tunteen, että olin väärässä.