XXIII.
Minä huomasin syyksi ihmisten kärsimyksiin ja turmelukseen sen, että toiset ihmiset ovat toisten orjina, ja siitä tein hyvin yksinkertaisen johtopäätöksen. Jos kerran tahdon auttaa ihmisiä, pitää minun ennen kaikkea olla aikaansaamatta niitä onnettomuuksia, joista tahdon ihmisiä auttaa, s.o. olla osaa ottamatta ihmisten orjuuttamiseen. Ihmisten orjuuttamiseen minua saattoi se, että olin lapsuudestani tottunut olemaan työtä tekemättä ja käyttämään hyväkseni toisten työtä, eläen yhteiskunnassa, joka ei ainoastaan ollut tottunut tuohon toisten ihmisten orjuuttamiseen, vaan joka puolustaa sitä kaikellaisilla taidokkailla ja taidottomilla viisasteluilla. Minä tein sen yksinkertaisen johtopäätöksen, että, ollakseni aikaan saamatta ihmisten kärsimyksiä ja turmelusta, minun pitää niin vähän kuin mahdollista käyttää hyväkseni toisten työtä ja niin paljon kuin mahdollista itseni tehdä työtä. Minä tulin pitkän mutkan kautta siihen välttämättömään johtopäätökseen, jonka kiinalaiset tuhat vuotta sitten ovat tehneet lauselmassaan: jos on olemassa yksi joutilas ihminen, niin on olemassa toinen, joka on nälkään kuolemassa. Minä tulin siihen yksinkertaiseen ja luonnolliseen johtopäätökseen, että, jos minä säälin sitä piinaantunutta hevosta, jolla ratsastan, niin on ensi tehtäväni nousta pois sen selästä ja kävellä omin jaloin.
Tämä vastaus, joka antaa niin täydellisen tyydytyksen siveelliselle tunteelle, huikaisi silmiäni, ja huikaisee meidän kaikkien silmiä, niin ett'emme sitä näe ja katsomme syrjään.
Etsiessämme parannusta yhteiskunnallisista taudeistamme, etsimme sitä joka taholta: sekä hallitusmielisistä että hallitusvastaisista, sekä tieteellisistä että filantroopillisista taikauskoista, emmekä näe sitä, mikä on jokaisen silmäin edessä.
Sille, joka todellakin vilpittömästi kärsii meitä ympäröivien ihmisten kärsimysten vuoksi, löytyy mitä selvin, yksinkertaisin ja helpoin keino, ainoa mahdollinen parantamaan meitä ympäröivää onnettomuutta ja tekemään meidän elämämme lailliseksi, — se keino, jonka Johannes Kastaja neuvoi, kun häneltä kysyttiin: mitä meidän on tekeminen, ja jonka Kristus vahvisti: olla omistamatta enempää, kuin yhden puvun, olla omistamatta rahaa, s.o. olla käyttämättä hyväkseen toisten työtä, ja senvuoksi ennen kaikkea tehdä omin käsin kaikki, minkä voi.
Se on niin yksinkertaista ja selvää. Mutta se on yksinkertaista ja selvää silloin, kun tarpeet ovat yksinkertaiset ja selvät, ja kun ihminen itse on vielä raitis eikä ole pilaantunut luihin ja ytimiin asti laiskuuden ja joutilaisuuden kautta. Jos minä asun maalla, makaan uunin päällä ja annan velalliseni, naapurini, pilkkoa puita ja lämmittää uunia, niin on selvää, että minä laiskottelen ja estän naapuriani omaa työtään tekemästä. Minua rupeaa hävettämään ja minun on ikäväkin aina loikoa, ja jos jänteeni ovat tottuneet työhön, niin menen itse puita hakkaamaan.
Mutta niin kauan on kaiken näköisen orjuuden kiusaus elänyt, niin paljon on se kasvattanut keinotekoisia tarpeita, niin paljon näihin tarpeisiin nähden eri tottumuksien asteilla olevia ihmisiä on punoutunut toinen toiseensa, niin ovat ihmiset aikain kuluessa turmeltuneet ja veltostuneet, semmoisia monimutkaisia viettelyksiä ja puolustuksia ovat he ylellisyydelleen ja joutilaisuudelleen keksineet, että joutilaisuuden portaitten huipulla olevan ihmisen ei ole läheskään niin helppo ymmärtää syntiänsä, kuin sen talonpojan, joka pakoittaa naapuriansa lämmittämään uunia.
Näitten portaitten ylimmällä astimella olevien ihmisten on hirmuisen vaikeata käsittää sitä, mitä heiltä vaaditaan. Heidän päätänsä huimaa noitten valheen portaitten korkeus, kun he ajattelevat sitä paikkaa maan päällä, johon heidän on laskeutuminen, ruvetakseen elämään edes johonkin määrin inhimillisesti, ja sen vuoksi tämä yksinkertainen ja selvä totuus näyttää näistä ihmisistä kummalliselta.
Ihmisestä, jolla on kymmenen palvelijaa, liveripukuisia lakeijoja, kuskeja, kokkeja, komeita tauluja seinillä, piaanoja y.m., näyttää tietysti omituiselta, jopa naurettavaltakin se, mikä oikeastaan on jokaisen tavallisen ihmisen yksinkertaisin ja lähin tehtävä, nimittäin: pilkkoa itse puut, joilla keitetään hänen ruokansa ja lämmitetään hänen uuninsa, puhdistaa itse kalossinsa tai kenkänsä, tuoda itse pesuvetensä ja viedä ulos likavesi.
Mutta paitsi sitä etäisyyttä, joka eroittaa ihmiset totuudesta, on vielä toinenkin syy estämässä heitä näkemästä velvollisuuttaan tehdä yksinkertaisinta ja heille itselleen luonnollisinta ruumiillista työtä, nimittäin kaikkien toisistaan riippuvien rikasten ihmisten olosuhteitten ja etujen monimutkaisuus ja sekavuus.
Eräänä aamuna, kun tulin ulos käytävään, oli palvelija paraikaa lämmittämässä uunia, josta lämmin johtui poikani huoneeseen. Astuin sisään. Poika nukkui vielä, vaikka kello oli 11. Oli nimittäin juhlapäivä ja koulusta oli lupaa.
Hyvinvoipa, 18 vuotias nuorukainen, jolla on jo partaakin, syötyään illalla vatsansa täyteen, nukkuu yhteentoista asti. Ja saman ikäinen miespalvelija on noussut varhain, suorittanut koko joukon tehtäviä ja lämmittää jo kymmenettä uunia, pojan yhä nukkuessa. "Kun ei tuo palvelija edes lämmittäisi hänen uuniansa, että tuo hyvinvoipa laiska ruumis saisi vähän palella!" ajattelin itsekseni, mutta samassa muistin, että sama uuni lämmittää myöskin taloudenhoitajattaren huonetta. Tuo 40 vuotias nainen oli edellisenä yönä saanut kolmeen asti valvoa illallisen valmistuksen ja astiain pesun vuoksi, ja kuitenkin noussut kello 7. Hän ei voinut itse lämmittää uunia sillä hänellä ei ollut siihen aikaa. Palvelija lämmitti hänen edestään. Mutta samalla sai lämmintä laiskurikin.
Totta on, että kaikkien edut ovat toisiinsa punoutuneet, mutta arvelematta sanoo jokainen omatunto, millä puolen on työ ja millä puolen joutilaisuus. Eikä sitä sano ainoastaan omatunto, vaan sen sanoo kaikkein selvimmin tilikirja. Mitä enemmän joku tuhlaa rahaa, sitä enemmän hän pakoittaa toisia edestänsä työtä tekemään, ja mitä vähemmän hän tuhlaa, sitä enemmän hän tekee työtä.
Entä teollisuus, entä yhteiskunnallinen yritteliäisyys, ja lopuksi kaikkein peloittavimmat sanat: kulttuuri, tieteiden ja taiteiden kehittyminen?
XXIV.
Viime vuoden maaliskuussa palasin eräänä iltana myöhään kotiin. Kääntyessäni Subovin poikkikadulta Hamovnitsheskin poikkikadulle huomasin Neitsytkentän lumella joitakin tummia varjoja. Jokin kiemurteli siellä maassa. En olisi kiinnittänyt huomiotani tuohon, ellei kadun päässä seisova poliisimies olisi huutanut sinnepäin:
— Vasilij! miks'et tuo?
— Eihän se tule! — vastasi sieltäpäin ääni, ja kohta sen jälkeen varjot liikahtivat poliisimiestä kohti. Minä pysähdyin ja kysyin "mitä se on?"
— Tyttöjä ovat kiinni ottaneet Rshanovin talosta ja vieneet poliisikamariin, mutta yksi jäi jälkeen, eikä tule.
Lammasnahkaiseen turkkiin puettu piharenki kuletti häntä. Tyttö kulki edellä, ja mies jälessä tyrkkien häntä takaapäin. Kaikki me — minä, piharenki ja poliisi, olimme talvipuvuissa, tyttö yksin oli leninkisillään. Hämärässä saatoin huomata ainoastaan ruskean hameen ja huivin. Hän oli pienikasvuinen, niinkuin tavallisesti ovat nälkääntyneet, hänellä oli lyhyet jalat ja verrattain leveä, kömpelö vartalo.
— Sinun tähtesi, raato, tässä seisomme. Tokko tulet! Kyllä minä annan sinulle! — huusi poliisi, joka nähtävästi oli väsynyt ja kyllästynyt häneen. Tyttö kulki muutaman askeleen ja taas pysähtyi.
Piharenki, vanha hyvänluontoinen ukko, nykäsi häntä käsipuolesta.
— Vielä tässä pysähtymään! Kävele! — Hän oli suuttuvinaan. Tyttö horjahti ja rupesi puhumaan käheällä ja vinkuvalla äänellä.
— Mitäs siinä tyrkit! Pääsen tästä ilmankin!
— Palellut.
— Meikäläinen ei palellu. Minä olen tulinen.
Hän yritti laskea leikkiä, mutta hänen sanansa kaikuivat kuin tora. Lyhdyn luona, joka on lähellä meidän talomme porttia, hän taas pysähtyi, kallistui ja melkein kaatui aitaa vasten. Sitten alkoi kaivaa jotain hameensa taskusta kömpelöillä kohmettuneilla käsillään. Taas ne huusivat hänelle, mutta hän vaan mutisi ja hommasi jotakin. Hän piteli toisessa kädessään vääntynyttä paperossia, toisessa tulitikkuja. Minä seisoin hänen takanaan. Minua hävetti mennä hänen ohitsensa ja hävetti myös seisoa katsomassa. Kuitenkin päätin mennä lähemmäksi. Hän nojasi olkapäällään aitaa vasten ja turhaan koitti saada tulitikkuja syttymään. Tarkastelin hänen kasvojansa. Hän oli juuri tuommoinen nälkääntynyt ja näytti jokseenkin vanhalta, noin 30 ikäiseltä. Likainen kasvojen väri, pienet, sameat, juopuneen silmät, nenä kuin nappi, vinot, suupielien kohdalta alas painuneet, sylkeä vuotavat huulet ja huivin alta töröttävä lyhyt hiussuortuva. Vartalo pitkä ja litteä, kädet ja jalat lyhyet. Pysähdyin hänen kohdalleen. Hän katsahti minuun ja hymähti, ikäänkuin tietäen kaikki, mitä minä ajattelin.
Minä tunsin, että piti jotain hänelle sanoa. Minun teki mieleni osoittaa hänelle sääliäni.
— Onko teillä vanhempia? — kysyin.
Hän rupesi käheällä äänellä nauramaan, sitten yhtäkkiä herkesi ja kulmiansa kohottaen alkoi tuijottaa minuun.
— Onko teillä vanhempia? — toistin.
Hän naurahti semmoisella ilmeellä, kuin olisi tahtonut sanoa: kaikkia se keksii kysyäkin. — On äiti, — sanoi hän. — Mitäs sinä siitä?
— Mitenkäs vanha te olette?
— Kuudennellatoista, — vastasi hän heti, nähtävästi tavalliseen kysymykseen.
— Mars nyt, muuten tässä paleltuu sinun kanssasi, hukka sinut periköön! — huusi taas poliisi, ja tyttö horjahti aidan luota ja läksi hoiperrellen astumaan Hamovnitsheskin katua poliisiasemalle päin. Minä käännyin omaan porttiini, tulin talooni ja kysyin olivatko tyttäreni palanneet kotiin. Minulle sanottiin, että he olivat olleet iltamassa, pitäneet hyvin hauskaa, palanneet kotiin ja nyt jo nukkuivat.
Seuraavana aamuna aijoin mennä poliisiasemalle tiedustelemaan, mitä oli tehty tuolle onnettomalle, ja olin jo jokseenkin varhain lähdössä, kun luokseni tuli eräs niistä onnettomista hunningolle joutuneista aatelismiehistä, jotka yrittelevät nousta jaloilleen, mutta aina uudestaan lankeavat. Olin ollut tuttu tämän kanssa jo kolme vuotta. Näinä kolmena vuotena oli hän jo useampia kertoja antanut mennä kaiken, mitä hänellä oli ollut, vaatteetkin päältään. Vastikään oli käynyt samalla tavoin ja hän vietti nyt yönsä Rshanovin talossa, yömajakortteerissa, päivän ajaksi tullen minun luokseni. Hän tapasi minut juuri kun olin ulos menossa ja alkoi heti kertoa, mitä heillä Rshanovin talossa oli viime yönä tapahtunut. Hän oli tuskin päässyt puoliväliin kertomustaan, kun hän, vanha mies, joka oli aikoinaan nähnyt kaikenlaatuisia ihmisiä, yhtäkkiä purskahti itkuun, vaikeni ja kääntyi seinään päin. Kaikki, mitä hän minulle kertoi, oli aivan totta. Sain vahvistuksen siitä asianomaisessa paikassa ja lisäksi vielä kuulin uusia yksityiskohtia, jotka kerron tässä samalla. Kas tässä kertomus.
Siinä yömajakortteerin alakerrassa, numerossa 32, jossa oli yötä minun ystäväni, oli ollut kaikellaisten muuttelevain yömajalaisten, miesten ja naisten joukossa myöskin muuan pesijätär, noin 30:n ikäinen nainen, vaaleaverinen, hiljainen ja hyvännäköinen, mutta sairaalloinen. Kortteerin emännällä oli rakastajana eräs venemies. Kesällä tuo kumppani harjoitti venemiehen tointa, vaan talvella he elivät vuokraamalla kortteeria yömajalaisille, ottaen 3 kopekkaa ilman päänalusta, 5 kopekkaa päänalusen kanssa. Pesijätär oli useampia kuukausia asunut siellä ja oli ollut hiljainen nainen. Mutta viime aikoina oli alettu häneen kyllästyä siitä syystä, että hän oli yskinyt ja häirinnyt toisten unta. Erittäinkin eräs 80 vuotias eukko, puolihupsu, joka niinikään oli tämän kortteerin alituinen asukas, oli ruvennut vihaamaan pesijätärtä ja ahdistamalla ahdistamaan häntä siitä, ettei hän antanut toisten maata ja koko yön ryki, kuin lammas. Pesijätär oli ollut vaiti, hän oli velkaa kortteerista, jonka vuoksi hänen piti olla hiljaa. Hän oli yhä harvemmin kyennyt käymään työssä, sillä voimia ei ollut riittänyt, ja senvuoksi ei voinut maksaa emännälle. Viime viikolla hän ei ollenkaan ollut käynyt työssä ja pilannut vaan kaikkien, erittäinkin vanhan eukon elämää rykimisellään. Neljä päivää sitten oli emäntä käskenyt pesijättären muuttamaan pois kortteerista. Hän oli jo ollut velkaa kuusi riunaa, eikä näyttänyt olevan toivoa saada niitä häneltä, mutta kaikki paikat olivat olleet täynnä, ja asukkaat olivat valittaneet pesijättären yskimisestä.
Kun emäntä oli käskenyt pesijättären pois kortteeristaan, jollei hän suorittanut velkaansa, oli vanha eukko ilostunut ja työntänyt pesijättären pihalle. Pesijätär oli lähtenyt mutta tunnin kuluttua palannut takaisin, eikä emäntä ollut raskinnut häntä ajaa pois uudestaan. Eikä emäntä ollut ajanut häntä toisena eikä kolmantenakaan päivänä. "Minnekäs minä menen?" oli pesijätär sanonut. Mutta kolmantena päivänä emännän rakastaja, joka tunsi järjestykset ja menettelytavat, oli mennyt poliisia hakemaan. Poliisi, sapeli vyöllä ja pistooli kupeella, oli tullut kortteeriin ja kohteliaasti käyttäen säädyllisiä sanoja, vienyt pesijättären kadulle.
Oli kirkas, aurinkoinen, mutta kylmä maaliskuun päivä. Purot juoksivat, ja pihamiehet hakkasivat jäätä. Ajurien reet hypähtelivät jäätyneellä lumella ja reen jalakset vinkuivat kiviä vastaan. Pesijätär läksi kulkemaan mäkeä ylös auringon puolta, tuli kirkolle asti ja kävi istumaan kirkon portaille. Mutta kun aurinko alkoi laskea talojen taa ja lätäköt alkoivat vetäytyä riittaan, tuli pesijättären kylmä ja tukala olla. Hän nousi ja läksi laahustamaan… Minne? Kotiin, siihen ainoaan taloon, jossa hän oli asunut viime aikoina. Kun hän pääsi perille, leväten aina väliin, alkoi hämärtää. Hän tuli portille, kääntyi menemään sisään, liukastui, voihkasi ja kaatui.
Pari henkilöä, jotka sattuivat kulkemaan siitä ohitse, arvelivat hänen olevan humalassa ja jatkoivat matkaansa. Mutta kolmas kompastui maassa makaavaan ja meni sanomaan pihamiehelle: "jokin humalainen akka siellä teidän portillanne viruu, olin vähällä niskani taittaa hänen kauttansa, menkää edes korjaamaan se pois sieltä!"
Pihamies meni. Pesijätär oli kuollut. Siinä oli ystäväni kertomus. Saattaisi luulla, että olen valikoimalla valikoinut nuo tapaukset — kohtauksen viisitoista vuotiaan porton kanssa ja nyt kertomani tapauksen, mutta älköön sitä luultako.
Kuultuani ystäväni kertomuksen, läksin poliisiasemalle, sieltä mennäkseni Rshanovin talolle tarkemmin tiedustelemaan pesijättärestä. Ilma oli ihana. Varjossa näkyi taas öisen pakkasen tekemän riitän alta juokseva vesi, vaan auringon paisteessa oli kaikki sulana. Joelta kuului kohinata. Sen takaa siinti Neskutshnin puiston puut ja ruskeat varpuset, joita talvella ei paljon huomannut, täyttivät nyt kaikki paikat ilollaan. Ihmiset ikäänkuin myöskin tahtoivat olla iloisia, mutta heillä kaikilla oli liian paljon huolta. Kirkon kellot kaikuivat ja näitten yhteen sulautuvien äänien seasta kuului kasarmista päin laukauksia, rihlaluotien vinguntaa ja niitten läiskähdykset maalitauluun.
Tulin poliisiasemalle. Siellä muutamat aseelliset poliisit saattoivat minut päällikkönsä luo. Hän oli myöskin varustettu sapelilla ja pistoolilla ja jakeli joitakin määräyksiä repaleisen, värisevän ukon suhteen, joka seisoi hänen edessään, eikä heikkoutensa vuoksi kyennyt selvästi vastaamaan kysymyksiin. Päästyään siitä asiasta, kääntyi päällikkö minun puoleeni. Minä kysyin eilisestä tytöstä. Hän kuunteli minua ensin tarkkaavaisesti, mutta sitten hymähti sille, etten tiennyt minkä vuoksi heitä viedään poliisiasemalle, ja että minua kummastutti hänen nuoruutensa.
— Hyvä ihme, onhan niitä kahdentoistakin ikäisiä, ja kolmen ja neljäntoista vanhoja on vaikka kuinka, — sanoi hän iloisesti.
Minun kysymykseni johdosta eilisestä tytöstä hän selitti, että ne luultavasti oli lähetetty komiteeaan. Kysymykseeni, missä he olivat olleet yötä, hän vastasi epämääräisesti. Sitä tyttöä, josta puhuin, ei hän muistanut. Niitä on niin paljon joka päivä.
Rshanovin talossa, numerossa 32, oli minun tullessani jo pappi vainajan ruumista siunaamassa. Vainaja oli asetettu entiselle vuoteelleen, ja asukkaat, kaikki kerjäläisiä, olivat koonneet rahaa sielumessua, ruumisarkkua ja käärinliinoja varten. Eukot olivat hänet pukeneet ja kirstuun panneet. Pappi luki jotain pimeässä, jokin nainen seisoi vaksikynttilä kädessä ja niinikään kynttilä kädessä seisoi muuan mieshenkilö siistissä kriminnahkakauluksisessa palttoossa ja kiiltävät kalossit jalassa. Se oli vainajan veli, joka oli saanut tiedon tapahtumasta.
Menin emännän puolelle ja tiedustelin häneltä kaikkia.
Hän säikähti minun kysymyksiäni, nähtävästi peläten, että häntä syytettäisiin jostakin, mutta sitten yltyi puhumaan ja kertoi minulle kaikki. Takasin palatessani katsahdin vainajaan. Kaikki vainajat ovat kauniita, mutta tämä oli erityisen kaunis ja liikuttavan näköinen arkussaan. Puhtaat kalpeat kasvot suljettuine, ulkonevine silmineen, sisään painun eine poskineen ja ruskeine pehmeine hiuksineen korkean otsan päällä. Kasvot olivat väsyneen näköiset, hyväntahtoiset. Ilme niissä ei ollut surullinen, vaan kummastunut. Ja todellakin, jos elävät eivät näe niin kuolleet kummastelevat.
Sinä päivänä, kun tätä kirjoitin, oli Moskovassa suuret tanssiaiset.
Illalla läksin ulos kotoani yhdeksättä käydessä. Minä asun tehtaitten ympäröimässä seudussa, ja läksin ulos tehtaitten vihellyksen jälkeen, kun työväki viikon yhtämittaisen työn perästä pääsi vapaata päivää viettämään.
Työmiehiä kulki ohitseni, suunnaten matkaansa kapakkoihin ja ravintoloihin. Monet olivat jo humalassa, monella oli naisia mukana.
Asuen tehtaitten keskellä kuulen joka aamu kello 5 vihellyksen, toisen, kolmannen, neljännen ja niin edelleen. Se merkitsee, että on alkanut työ — vaimojen, lasten, vanhusten. K:lo 8 kuuluu toinen vihellys, silloin on puolen tunnin hengähdys. Kello 12 kolmas. Silloin on tunti päivällisaikaa, ja k:lo 8 illalla neljäs, silloin — on loppu.
Omituisesta sattumuksesta kaikki kolme minua lähinnä olevaa tehdasta, valmistavat ainoastaan tanssiaisiin tarvittavia esineitä.
Eräässä niistä tehdään ainoastaan sukkia, toisessa silkkikankaita, kolmannessa hajuvesiä ja hiusvoiteita.
Saattaa kuulla näitä vihellyksiä ilman että johtuu mieleen muu kuin ajanmäärä.
"Nyt oli vihellys, siis on aika mennä kävelylle", tulee ajatelleeksi. Mutta voivat nämä vihellykset johdattaa mieleen myöskin sen, mitä ne todellisuudessa merkitsevät. Ensimäinen vihellys k:lo 5 merkitsee sitä, että ihmiset, jotka ovat maanneet kosteassa kellarissa, usein miehet ja naiset sekaisin, nousevat pimeässä ja kiiruhtavat koneitten jyskinään, työhön, jonka loppua ja hyötyä he eivät näe, ja työskentelevät siellä kuumuudessa, tukehuttavassa ilmassa, liassa, mitä lyhimmillä keskeytyksillä — tunnin, kaksi, kolme … kaksitoista, jopa useampiakin tunteja yhtämittaa. Sitten menevät maata ja taas nousevat, jatkaakseen samaa tarkotuksetonta työtä, johon heitä pakoittaa ainoastaan hätä.
Ja niin kuluu viikko viikon perästä ainoastaan pyhäpäivien keskeyttäminä. Niinpä näin nyt nuo työmiehet päästettyinä tuommoista lepopäivää viettämään. Kun he tulevat kadulle, on kaikkialla ravintoloita, keisarillisia kapakoita, tyttöjä, ja humalaisina kiskovat he käsipuolesta toisiansa ja semmoisia tyttöjä, kuin sekin, joka tuonottain vietiin poliisiasemalle, ottavat ajurin ja ajelevat, tai kuleksivat kapakasta toiseen, hoiperrellen, noituen ja löpisten itsekkään tietämättä mitä. Kun ennen aikaan näin tuota tehtaalaisten hoipertelemista, väistyin inholla syrjään ja olin vähällä ruveta soimaamaan heitä siitä, mutta siitä saakka kuin olen joka päivä kuullut noita vihellyksiä ja tiennyt niitten merkityksen, ihmettelen vaan sitä, etteivät kaikki miehet joudu siihen jätkän tilaan, joita Moskova on täynnään, ja kaikki naiset semmoiseen tilaan kuin se tyttö, jonka olin tavannut taloni läheisyydessä.
Siten kuleksin, katsellen noita tehtaalaisia, niin kauan kuin he puuhailivat kaduilla, noin yhteentoista saakka. Liike alkoi vähitellen asettua. Jäi jälelle sinne tänne humalaisia, ja joitakuita miehiä ja naisia näin kuletettavan poliisiasemalle. Silloin alkoi ilmestyä joka taholta katettuja vaunuja, kiitäen kaikki samaan suuntaan.
Kuskipukilla istuu kuski, turkki päällä, ja keikarimainen lakeija, kokaardi lakissa. Hyvin syötetyt, komeilla loimilla peitetyt juoksijat kiitävät pakkasessa, 20 virstan nopeudella tunnissa. Vaunuissa istuu naisia kääriytyneinä ketunnahkaturkkeihinsa ja suojellen kukkasiansa ja tukkalaitteitansa. Kaikki — hevosten valjaat, vaunut, kumipyörät, kangas kuskin kauhtanassa, vaunuissa istujain sukat, kengät, kukkaset, sametti, hansikkaat, hajuvedet — kaikki tuo oli niitten ihmisten valmistamaa, joista osa juopuneina oli heittäytynyt makuulavitsoilleen makuuhuoneissaan, osa yömajoissa porttojen viereen, osa taas viety vankiloihin. Näittenpä ohitse, pukeutuneena heidän valmistamiinsa pukuihin ja istuen heidän valmistamissaan vaunuissa, ajoivat nuo tanssiaisiin menijät, eikä heidän päähänsäkään juolahtanut, että olisi ollut mitään yhteyttä tanssiaisten ja näitten juopuneitten välillä, joille heidän kuskinsa niin tuimasti huusivat.
Nämät ihmiset huvittelevat tanssiaisissa mitä levollisimmalla mielellä, vakuutettuina siitä, etteivät he tee mitään pahaa, vaan päinvastoin jotain hyvin hyvää. Huvittelevat kello 11:sta kello 6:teen aamulla, sillä aikaa kun toiset vatsa tyhjänä lojuvat yömajoissa ja muutamat heistä kuolevatkin, niinkuin pesijätär. Ilo on siinä, että vaimot ja neitoset esiintyvät semmoisessa säädyttömässä puvussa, ettei turmeltumaton neitonen tai vaimo mistään hinnasta näyttäytyisi siinä miehelle. Ja tässä puolialastomassa tilassa, paljastettuine rintoineen ja olkapäähän asti paljaine käsivarsineen, turnyyrineen ja pingoitettuine lanteineen, mitä kirkkaimmassa valaistuksessa, vaimot ja neitoset, joitten ensimäinen avu aina on ollut kainous, ilmestyvät vierasten miesten joukkoon, jotka niinikään ovat säädyttömän pinkeissä puvuissa, ja huumaavan musiikin soidessa sylitysten miesten kanssa pyörivät. Vanhat naiset, usein samalla tavalla paljastettuina kuin nuoretkin, istuvat ja katsovat, syöden ja juoden sitä mikä on makeinta. Vanhat miehet tekevät samoin. Ei ole kummaa, että tätä tehdään yöllä, silloin, kun koko kansa nukkuu, eikä voi sitä nähdä. Mutta se ei tapahdu salaamisen tarkotuksessa. Heistä näyttää, ettei siinä ole mitään salaamistakaan, että se on niinkuin olla pitääkin, etteivät he tuolla huvittelullaan, joka hävittää tuhansien ihmisten tuskallisen työn tulokset, ketään loukkaa, vaan päinvastoin ruokkivat köyhiä ihmisiä.
Saattaa olla, että tanssiaisissa on hyvin hauskaa. Mutta mitenkä me olemme tulleet niin pitkälle? Sillä jos me näemme joukossamme ihmisen, joka ei ole syönyt tai on viluissaan, niin meitä hävettää iloitseminen, niin kauan kuin hän ei ole saanut ruokaa ja lämminnyt, puhumattakaan siitä, että voisimme huvittaa itseämme semmoisella huvilla, joka tuottaa toisille kärsimyksiä. Meille on vastenmielistä ja käsittämätöntä ilkeitten poikanulikkain ilo, kun he pistävät koiran hännän pihtiin ja siitä riemuitsevat.
Mitenkäs me sitten näissä iloissamme olemme niin sokeita, ettemme näe niitä pihtejä, jotka puristavat meidän ilojemme vuoksi kärsivien ihmisten häntiä?
Eihän yksikään niistä naisista, jotka esiintyvät noissa tanssiaisissa pari sataa ruplaa maksavissa puvuissa, ole syntynyt tanssiaisissa, vaan hän on asunut myös maalla, nähnyt talonpoikia, tuntee lapsenhoitajansa ja sisäpalvelijan, jonka isät ja äidit ovat köyhiä, joilla parin sadan ruplan ansaitseminen mökin rakentamista varten on pitkän, työteliään elämän tarkotuksena. Mitenkäs hän voi iloita, tietäessään näissä tanssiaisissa paljastetun ruumiinsa koristuksena kantavansa sitä mökkiä, joka on hänen hyvän hoitajansa veljen tulevaisuuden haave? Otaksukaamme kuitenkin, ettei hän ole tullut tuota ajatelleeksi. Mutta sitä, että sametti, silkki, makeiset, kukkaset, pitsit eivät kasva itsestään, vaan että niitä tekevät ihmiset, sitä hän arvattavasti ei voi olla tietämättä. Ei hän myöskään voi olla tietämättä, minkälaiset ihmiset tuota kaikkea tekevät, minkälaisissa olosuhteissa ja minkä vuoksi he sitä tekevät. Eihän hän voi olla tietämättä, ettei ompelijatar, jolle hän vielä riitelee, ole ollenkaan rakkaudesta häneen tehnyt hänelle tuota leninkiä, että kaikki tuo — leninki, pitsit, sametti ja kukkaset — on tehty hänelle puutteen pakoituksesta. Otaksukaamme hänen olevan niin huumaantuneena, ettei sitäkään huomaa. Mutta sitä, että viisi tai kuusi vanhaa, arvoisaa, usein sairaalloista lakeijaa ja palvelijatarta saavat valvoa ja puuhata hänen vuoksensa, sitä hän ei ainakaan voi olla tietämättä. Hän on nähnyt heidän väsyneet, synkät kasvonsa. Ei hän myöskään voi olla tietämättä, että tuona tanssiaisyönä oli 28 pykälän pakkanen ja että kuski, vanha ukko, tuossa pakkasessa sai istua koko yön kuskipukilla. Mutta minä tiedän, että he todellakaan eivät sitä näe. Ja jos he, nuo nuoret naiset, tanssiaisten hypnotiseeraamina, eivät tuota kaikkea näe, niin ei heitä voi siitä tuomita. Ne raukat tekevät sitä, mitä vanhemmat pitävät hyvänä. Mutta mitenkä vanhemmat selittävät tuon sydämmettömyytensä ihmisiä kohtaan.
Vanhemmat antavat aina seuraavan selityksen: "minä en pakoita ketään, — tavarat minä ostan, ihmiset, palvelijat, kuskit minä pestaan. Ostaa ja pestata — eihän siinä ole mitään pahaa?"
Näinä päivinä pistäysin erään tuttavani luona. Kulkiessani ensimäisen huoneen läpi, hämmästyin nähdessäni kaksi naista pöydän ääressä, kun tiesin tuttavani olevan poikamiehen. Laiha, keltainen, vanhahko nainen, huivi hartioilla, teki jotain nopeasti käsillään ja sormillaan pöydän päällä, hermostuneesti vavahdellen, aivan kuin hänellä olisi ollut jokin hermollinen kohtaus. Vieressä istui tyttö niinikään jotain tehden ja samalla tavalla vavahdellen. Minä menin likemmä ja tarkastelin, mitä he tekivät. He katsahtivat minuun ja jatkoivat työtänsä yhtä uutterasti. Heidän edessään oli pöydälle levitettynä tupakkaa ja paperossihylsyjä. He tekivät paperosseja. Se tapahtui semmoisella nopeudella ja jännityksellä, ettei sitä voi kuvata ihmiselle, joka ei sitä ole nähnyt. Minä ihmettelin heidän nopeuttansa.
— Neljätoista vuotta olen tehnyt vaan tätä työtä, — sanoi nainen.
— Onkos se vaikeata?
— Onhan tuo, rintaa pakottaa ja hengitys käy raskaaksi.
Eihän hänen muuten olisi tarvinnut sitä sanoakaan. Sen saattoi kyllä huomata, kun vaan katsahti häneen ja tyttöön. Tyttö oli tuota työtä tehnyt kolmatta vuotta, mutta kerrankaan nähtyään hänet siinä toimessa sanoisi jokainen, että se on vahva elimistö, joka alkaa jo kuihtua. Tuttavani, hyväluontoinen ja vapaamielinen ihminen, oli palkannut nämä naiset tekemään paperosseja 2 ruplan 50 kop. maksua vastaan tuhannelta. Hänellä on rahaa, ja hän antaa sitä työstä — mitäs pahaa siinä on? Hän nousee ylös noin k:lo 12 aikaan. Illan kello 6:sta 2:teen hän viettää korttipöydän tai piaanon ääressä, syöpi hyvää, maukasta ruokaa, ja kaikki työt teettää toisilla. Sitten hän keksii itselleen vielä uuden nautinnon — polttamisen. Hän alkoi nimittäin polttaa vasta vanhempana.
On olemassa vaimo ja tyttö, jotka hädin tuskin voivat elättää itseänsä sillä, että muuttuvat koneiksi ja koko ikänsä tupakan pölyä hengittävät, siten terveyttänsä turmellen. Tuttavallani taas on rahaa, ja hän pelaa mieluummin vistiä, kuin tekee itselleen paperosseja. Hän antaa noille naisille rahaa sillä ehdolla, että he jatkavat entistä onnetonta elämäänsä, tehden hänelle paperosseja.
Minä rakastan puhtautta ja annan rahaa pesijättärelle sillä ehdolla, että hän pesee paitani, jota muutan kaksi kertaa päivässä, ja tämä paita murtaa pesijättären viimeiset voimat ja hän kuolee.
Mitäs pahaa siinä on? Ihmiset, jotka ostavat ja palkkaavat, tulevat ilman minuakin pakoittamaan toisia tekemään samettia ja makeisia, palkkaamaan heitä tekemään paperosseja ja pesemään paitoja. Miksikäs minä sitten kieltäisin itseltäni sametin ja makeiset, paperossit ja puhtaat paidat, jos niitä kerran käytetään? Usein, melkein aina saan kuulla nuo sanat. Mutta se on sitä samaa, mitä sanoo villiintynyt kansanjoukko, hävittäessään jotakin. Se on sitä samaa, mikä villitsee koiria, kun joku niistä kaataa toisen allensa ja toiset hyökkäävät voitetun kimppuun repien sen kappaleiksi. Koska kerran on alku tehty, koska paha on olemassa, niin miks'en minäkin sitä käyttäisi hyväkseni? Mitäs siitä tulee, jos minä rupean pitämään likaista paitaa ja itse tekemään paperossini. Tuleeko siitä kellenkään helpotusta? — kysyvät ihmiset tahtoessaan itseänsä puolustaa. Jos emme olisi niin kaukana totuudesta, niin semmoiseen kysymykseen hävettäisi vastatakin, mutta me olemme siihen määrin eksyksissä, että tämä kysymys näyttää meistä aivan luonnolliselta ja senvuoksi, vaikka hävettääkin, täytyy siihen kuitenkin vastata.
Mikä erotus siinä on, jos minä pidän samaa paitaa viikon tai päivän, ja teen itse paperossini tai olen aivan polttamatta?
Se erotus, että joku pesijätär ja joku paperossin tekijätär tarvitsevat vähemmän ponnistaa voimiansa, ja että sen, minkä tähän asti olen antanut pesusta ja paperossien teosta, voin nyt antaa pesijättärelle, tai ylipäänsä työntekijöille, jotka ovat väsyneet työstänsä ja jotka ylivoimaisen työnteon sijaan saavat nyt tilaisuuden levähtää ja juoda lasin teetä. Mutta tähän olen kuullut vastattavan: "Jos minä rupean käymään likaisissa alusvaatteissa ja olen polttamatta, antaen sen sijaan rahaa köyhille, niin köyhiltä ne kuitenkin riistetään ja tuo teidän mereen heitetty pisaranne ei kuitenkaan auta".
Tuommoiseen vastaväitteeseen vielä enemmän hävettää vastata, mutta täytyy. Se on niin tavallinen vastaväite. Vastaus siihen on yksinkertainen.
Otaksukaamme, että minä olen joutunut villien joukkoon ja nämä kestitsevät minua paistilla, joka maistuu hyvin hyvälle. Mutta seuraavana päivänä saan kuulla sen olleen valmistetun vangiksi joutuneen ihmisen lihasta. Jos kerran en hyväksy ihmislihan syömistä, niin, olipa tuo paisti miten maukasta hyvänsä, olipa tuo tapa syödä ihmisiä miten yleinen tahansa ympärilläni asuvien keskuudessa ja olipa hyöty, jonka minun kieltäytymiseni voi tuottaa syötäväksi määrätyille vangeille, kuinka mitätön hyvänsä, en rupea, en voi enää ruveta ihmislihaa syömään. Saattaa tapahtua, että syön ihmislihaakin, kun nälkä minut siihen pakoittaa, mutta en tule tekemään siitä itselleni makupaloja, en tule osaa ottamaan kestityksiin, jossa sitä tarjotaan, enkä ylpeilemään osanotostani niihin.
XXV.
Mutta mitäs on tehtävä? Emmehän me ole tuota kaikkea aikaan saaneet. Me sanomme: emme me ole sitä aikaan saaneet, se on tullut itsestään, niinkuin lapset, jotain särettyään, sanovat, että se on itsestään särkynyt. Me sanomme: kun kerran on olemassa kaupunkeja, niin, eläen niissä, me elätämme toisia ihmisiä ostamalla heidän työtänsä ja palveluksiansa.
Mutta se ei ole totta. Ja senvuoksi on syytä tarkastaa, mitenkä me elämme maalla ja mitenkä me siellä elätämme ihmisiä.
Kuluu talvi kaupungissa, tulee pääsiäinen. Kaupungissa jatkuu yhä samaa rikasten mässäystä. Bulevardeilla, puistoissa soi musiikki, kaikkialla on teattereita, huvituksia, kansanjuhlia, ilotulituksia. Mutta maalla on vielä parempi olla, ilma on puhtaampaa, puut, kedot, kukat tuoreempia. Pitää matkustaa sinne, missä kaikki tuo on juuri puhjennut ja kukkii. Ja niinpä suurin osa toisten työtä hyväkseen käyttävistä rikkaista ihmisistä matkustaa maalle hengittämään tuota parempaa ilmaa, katsomaan noita vielä parempia niittyjä ja metsiä.
Ja niinpä noitten harmaitten, leivästä ja sipulista elävien, 18 tuntia päivässä työtä tekevien, riittävän unen puutteessa olevien ja rääsyihin puettujen talonpoikain keskuuteen asettuu rikkaita ihmisiä. Täällä ei ainakaan kukaan ole vietellyt noita ihmisiä, ei ole ollut mitään tehtaita, eikä ole niitä työttömiä, joita on niin paljon kaupungissa, ja joita me muka ruokimme, antamalla heille työtä. Täällä kansa kesällä tuskin ennättää lopettaa kaikkia töitään aikanaan, ei ole joutilaita käsiä, vaan päinvastoin paljon viljaa menee hukkaan käsien puutteessa ja paljon ihmisiä — lapsia, vanhuksia, naisia — menehtyy työn taakan alla. Mitenkäs rikkaat ihmiset täällä järjestävät elämänsä?
Näin he sen tekevät. Jos on vanhanaikuinen talo, niin se uudistetaan ja koristetaan, jos ei semmoista ole, niin rakennetaan uusi — kaksi-, kolmikerroksinen. Huoneet, joita on 12—20 ja enemmänkin, ovat kaikki 6 arssinan korkuisia. Parkettilattiat, ikkunat kokonaisesta lasista, kalliit matot, kalliit huonekalut, 200—600 ruplaa maksava ruokasalin kaappi. Talon ympäristö lasketaan kivellä ja tasoitetaan, laitetaan kukkalavoja, krokettikenttiä, peilipalloja, vieläpä kasvihuoneita, kasvilavoja, komeita talleja. Kaikki maalataan öljymaalilla, sillä öljyllä, joka puuttuu vanhusten ja lasten puurosta. Ja vaikka tuo maalle asettuva meikäläinen ihminen olisi köyhäkin ja vapaamielinen, niin hän asettuu asumaan semmoiseen taloon, että sen rakentamista ja puhtaana pitoa varten täytyy riistää työkansalta kymmeniä ihmisiä, jotka eivät ennätä kasvattaa leipää omaksi elatuksekseen.
Tässä tapauksessa ei voi vedota siihen, että tehtaat ovat jo olemassa ja tulevat olemaan huolimatta siitä, tulenko minä niitä hyväkseni käyttämään tai en. Ei voi sanoa, että minä elätän "joutilaita käsiä", sillä tässä me suorastaan perustamme meille tarpeellisten esineitten tehtaita ja suorastaan, käyttäen hyväksemme toisten hätää, riistämme ihmisiä heille, meille ja kaikille välttämättömästä työstä, siten turmellen heitä ja murtaen heidän terveytensä ja elämänsä.
Niinpä asuu maalla joku sivistynyt ja kunniallinen aatelis- tai virkamiesperhe. Kaikki perheenjäsenet ja vieraat ovat kokoontuneet puolivälissä kesäkuuta, s.o. heinänteon alkaessa, ja asuvat syyskuuhun asti, s.o. elonkorjuuseen ja kylvöön asti. He asuvat siis maalla melkein koko kiireellisimmän työajan. Koko tuon ajan on heidän ympärillään ja heidän läheisyydessään ollut käynnissä tuo talonpoikain kesäinen työ, jonka rasittavasta jännittäväisyydestä ei meillä voi olla minkäänlaista käsitystä, ellemme ole sitä kokeneet.
Ja perheen jäsenet, noin kymmenkunta henkeä, elävät täällä aivan samoin kuin kaupungissa, jos mahdollista vielä pahemminkin, sillä täällä maalla he näet lepäävät (tyhjäntoimittamisesta), eikä heillä ole nyt minkäänlaista työn tapaistakaan tai tekosyytä joutilaisuuteensa.
Pietarin päivällä — paastolla, kun kansan ruokana on sahti, leipä ja sipuli, alkaa heinänteko. Maalla asuva herrasväki näkee tuon työn, hauskuudekseen sitä katsellen, nauttii kuivuvan heinän tuoksusta, vaimoväen lauluista, viikatteitten kalskeesta ja niittomiesten ja haravoivien rivien näöstä.
Heinänteko on tärkeimpiä töitä maailmassa. Melkein joka vuosi työvoimain ja ajan puutteessa jääpi niittyjä loppuun niittämättä ja heinää joutuu sateitten alle, ja enemmän tai vähemmän jännitetystä työstä riippuu, lisääntyykö ihmisten varastoihin 20 tai useampia prosenttia heinää, vai menevätkö ne hukkaan. Jos lisääntyy heinää, niin lisääntyy myöskin lihaa vanhuksille ja maitoa lapsille. Tässä on kullakin niittomiehellä kysymys leivästä ja maidosta talven varalle. Jokainen työmies sen tietää. Yksin lapsetkin tietävät, että se on tärkeätä työtä ja että täytyy ponnistaa viimeisetkin voimansa. Heilläkin on tehtävänsä: kulettaa raskas sahtikannu niityllä olevalle isälle, paljain jaloin kiireesti juosten kaksi virstaa kylästä, ennättääkseen perille päivällisajaksi. Jokainen tietää, ettei heinänteosta elonkorjuuseen tule olemaan keskeytystä, eikä aikaa levähtämiseen.
Mutta paitsi heinäntekoa on paljon muuta työtä: pelto on käännettävä, äestettävä, vaimoilla on kankaan kudonta, leipominen, pesu, miehillä myllyllä ja kaupungissa käynti, kunnalliset asiat, tuomarin ja kylänvanhimman luo meno, kyydinteko y.m. Kaikki vanhat, jopa sairaatkin, ponnistavat viimeisetkin voimansa. Niittomiehet tekevät työtä niin, että he joka kerta ennen työn lopettamista heikkoudesta horjuvat kulkiessaan viimeisiä sarkoja ja tuskin kykenevät nousemaan pystyyn levähtämisen jälkeen. Samaten tekevät työtä vaimotkin, usein raskauden tilassa ollessaan ja imettäessään.
Työ on äärimmilleen jännitettyä ja yhtämittaista. Kaikki ponnistavat viimeisetkin voimansa ja syövät tämän työn aikana loppuun ei ainoastaan niukan ravintonsa koko varaston, vaan entisetkin varastonsa. Olematta ennestäänkään kovin lihavia he laihtuvat elonaikana.
Työssä on esim. kolme miestä — vanha ukko, hänen veljenpoikansa, nuori, nainut mies, ja suutari, herraskartanon työväkeen kuuluva. Kaikille heille tämä heinänsato ratkaisee talven kohtalon. Saako lehmän pitää, saako verot suoritetuksi vai ei? He ovat herkeämättä, väsymättä tehneet työtä jo kaksi viikkoa. Sade on viivyttänyt työntekoa. Sateen lakattua ja märkyyden haihduttua he päättävät lopettaa työnsä ja, paremmin ennättääkseen, ottavat kukin kaksi vaimoihmistä mukaansa. Ukon mukana tulee hänen vaimonsa, 50 vuotias, työn kuluttama, yksitoista synnytystä läpikäynyt nainen, kuuro, mutta hyvin tarmokas vielä työnteossa, ja 13 vuotias tytär, lyhyenläntä, mutta tanakka ja voimakas. Veljenpojan mukana tulee hänen vaimonsa, kookas ja voimakas kuin mies ikään, ja hänen miniänsä, siunatussa tilassa oleva sotamiehen vaimo. Suutarin mukana tulee hänen vaimonsa, kova työntekijä, ja tämän äiti, kahdeksannellakymmenellä oleva, jolla oli tapana käydä kerjuulla. Kaikki he pysyttelevät toistensa tasalla ja tekevät työtä aamusta iltaan kesäkuun auringon pahimmassa helteessä. Ilma on painostava ja ennustaa sadetta. Joka hetki on kallis. Ei tahdo malttaa heittää työtä kesken, hakeakseen vettä tai sahtia.
Pikkuinen poika, vanhan eukon veljenpoika, kulettaa vettä. Vanha mummo, joka nähtävästi pelkää, että hänet ajettaisiin pois työstä, ei heitä haravaa kädestään ja koittaa väkisinkin pysyä mukana. Poikanen, ruumis aivan väännyksissä ja astuen lyhyitä askeleita paljailla jaloillaan, kulettaa vesikannua, joka on häntä itseään painavampi. Tyttö sälyttää olalleen heinätaakan, joka niinikään on häntä itseään painavampi, astuu muutaman askeleen, pysähtyy ja pudottaa taakkansa maahan, kykenemättä sitä perille viemään. Vanha vaimo haravoi lakkaamatta ja kantaa heinää raskaasti hengittäen ja horjahdellen. Vanha mummo ainoastaan haravoi, mutta sekin on hänelle liikaa. Vaivoin hän laahaa virsuihin puettuja jalkojansa ja tuijottaa synkästi eteensä, niinkuin kovasti sairas tai kuoleva ihminen. Ukko varsin lähettää hänet kauemmaksi toisista rukojen ympäriltä haravoimaan, ettei hän koittaisi pysyä toisten rinnalla, mutta hän ei hellitä ja jatkaa synkän näköisenä työtänsä niin kauan kuin muutkin.
Aurinko jo laskee metsän taa, mutta kaikki ei ole vielä rukoihin koottuna, paljon on vielä jälellä.
Kaikki tuntevat, että olisi jo aika lopettaa, mutta kukaan ei virka sanaakaan, odottaen, että joku toinen sanoisi. Viimein suutari, tuntien voimiensa tyyten loppuvan, ehdottaa ukolle, että loput jätettäisiin seuraavaksi päiväksi ja ukko suostuu. Vaimoväki rientää heti noutamaan vaatteita, kannuja, talikoita, mummo vaipuu siihen paikkaansa ensin istualleen ja sitten pitkälleen ja kaikki tuijottavat eteensä sammuneilla katseilla. Sitten naiset lähtevät pois ja mummo nousee ähkien ja laahustaa heidän perässään.
Katsokaammepa nyt herraskartanoa. Sinä samana iltana, jolloin kylältä päin kuuluu työstä palaavien nääntyneitten niittomiesten viikatteitten kalahduksia ja vaimojen ja tyttöjen huutoja, kun he, ennätettyään juuri panna pois haravat, juoksentelevat karjaa ajellen, — kuuluu herraskartanosta aivan toisia ääniä — kuuluu pianon rämpätystä, jokin unkarilainen laulu, ja silloin tällöin krokettipallojen kolahduksia. Tallin luona seisovat vaunut, joitten eteen on valjastettuna neljä lihavaa hevosta.
On tullut vieraita. Hevoset helistelevät kulkusia seistessään. He syövät heinää, tallaten sitä jalkoihinsa, sitä samaa heinää, jota tuolla niityllä niin suurella vaivalla kootaan. Pihalla on liikettä, terve, hyvinvoipa nuori mies vaalean punaisessa paidassa kutsuu kuskeja valjastamaan ja satuloimaan hevosia. Kaksi kuskia tulee renkituvasta ja menee huolettomasti käsiään heiluttaen hevosia herrasväelle satuloimaan. Aivan talon luona kulkee kaksi lapsenhoitajaa, toinen nuori, toinen vanha, vieden nukkumaan saman ikäisiä lapsia kuin ne, jotka saivat käydä kylästä sahtia noutamassa. Toinen hoitajista on englantilainen eikä osaa venättä. Hänet on tilattu Englannista — ei senvuoksi, että hänellä olisi tiedetty olevan joitakin erityisiä ansioita, vaan ainoastaan senvuoksi, että hän on ummikko. Vähän etempänä muuan mies ja pari vaimoa kastelevat kukkia, toinen mies puhdistaa pyssyä talon nuorelle herralle.
Tuolla kaksi vaimoa kantaa puhtailla alusvaatteilla täytettyä vasua — he ovat pesseet koko herrasväen sekä englannittarien ja ranskattarien alusvaatteet. Talossa on vielä kaksi vaimoa, jotka hädin tuskin ennättävät pestä astiat herrasväen jälkeen, ja kaksi frakkipukuista miestä juoksentelee edes takaisin tarjoten kahvia, teetä, viiniä, seltterivettä. Yläkerrassa on pöytä katettuna. On juuri syöty, ja kohta taas syödään — aina kello kahteentoista, kolmeen, usein auringon nousuunkin asti.
Toiset istuvat poltellen sikaaria korttien ääressä, toiset vapaamielisiä keskusteluita pitäen, kolmannet kävelevät paikasta toiseen, syövät, polttelevat ja vihdoin, tietämättä mitä tehdä, keksivät lähteä ajelemaan. Tätä herrasväkeä on noin viisitoista tervettä miestä ja naista, ja noin 30 tukevaa työmiestä ja työ naista on työssä heitä varten.
Ja tämä tapahtuu siellä, missä jokainen tunti, jokainen poikanen on kallis. Ja tätä samaa jatkuu heinäkuussakin, kun talonpojat läpi yön saavat niittää kauraa, ettei se ehtisi karista maahan, ja vaimot nousta ennen aamun koittoa puimaan olkia siteitä varten, kun tuo ennen mainittu ennestään jo työn näännyttämä vanha mummo, raskaana olevat vaimot ja nuoret lapset kokonaan murtuvat, ja kun ei ole riittävästi käsiä, hevosia eikä ajoneuvoja kulettamaan aumoihin sitä viljaa, jolla elävät kaikki ihmiset, jota tarvitaan miljooneja puutia päivässä Venäjällä, etteivät ihmiset kuolisi. Ja tämmöisenä aikana jatkuu tuo herrasväen elämä, on teattereita, juhlia, metsästysretkiä, syöminkejä, juominkeja, soittoa, laulua, tanssia ja loppumatonta mässäystä.
Tässä ei nyt enää voi puolustautua sillä, että semmoiset olot ovat jo ennestäänkin olemassa. Ei mitään semmoista ole ollut olemassa. Itse me varsin laitamme semmoisen elämän, riistäen työn ja leivän työn näännyttämiltä ihmisiltä. Me elämme niin, kuin ei olisi mitään yhteyttä kuolevan pesijättären, 15 vuotiaan porton, paperossien teosta kuihtuneitten naisten ja äärimmilleen jännitetyn, ylivoimaisen työn murtamien vanhojen eukkojen ja lasten välillä. Me elämme, nautimme ylellisyydestämme, ikäänkuin ei olisi yhteyttä tämän ja meidän elämämme välillä. Me emme tahdo nähdä sitä, että, ellei olisi meidän joutilasta, ylellistä ja turmeltunutta elämää, ei olisi myöskään tuota ylivoimaista työntekoa, ei olisi meidän elämää.
Meistä näyttää, että kärsimykset on erittäin, ja meidän elämämme on erittäin, ja että me, eläessämme niinkuin elämme, olemme viattomia ja puhtaita kuin kyyhkyset.
Me luemme kuvauksia roomalaisten elämästä ja kummastelemme noitten sieluttomien Lucullusten sydämmettömyyttä, kun he nauttivat herkkuruuista ja juomista, silloin kun kansa oli nälkään kuolemassa, me pudistamme päätämme ja kummastelemme isoisiemme raakuutta, noitten orjain omistajain, jotka perustivat kokonaisia kotiorkestereita ja teattereita ja määräsivät kokonaisia kyliä puutarhojen ylläpitoon. Ylevyytemme kukkulalla seisoen me ihmettelemme heidän inhimillisyyden puutettaan.
Luemme Esaian sanat, 5: 8: "Voi teitä, jotka laitatte toisen talon toisen tykö, yhdistätte toisen pellon toiseen, siksi kunnes ei enää sijaa ole, asuaksenne yksinänne maan päällä."
11. "Voi niitä, jotka aamusta varhain etsivät väkeviä juomia ja istuvat myöhään iltaan, kiihoittaakseen itseänsä viinillä."
12. "Ja heillä on harppuja ja sitroja, rumpuja ja huiluja ja viiniä pidoissaan, mutta eivät he katso Herran työtä, eivätkä näe hänen kättensä tekoja."
18. "Voi niitä, jotka vetävät puoleensa jumalattomuutta syntisillä siteillä ja syntiä ikäänkuin vaunun köysillä."
20. "Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, jotka tekevät pimeyden valoksi ja valon pimeydeksi, jotka tekevät karvaan makeaksi ja makean karvaaksi."
21. "Voi niitä, jotka ovat viisaita omissa silmissään ja järkeviä omasta mielestään."
22. "Voi niitä, joiden urhoollisuus on juoda viiniä ja joiden sankaruus on sekoittaa väkeviä juomia."
23. "Jotka lahjain vuoksi julistavat rikollisen syyttömäksi ja riistävät viattomalta hänen oikeutensa".
Me luemme nämä sanat, emmekä luule niitten meitä koskevan.
Me luemme Matt. 3: 10:
"Jo on kirves pantuna puiden juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen."
Ja me olemme täydellisesti vakuutetut, että hyvä puu, joka tekee hedelmän, olemme me itse, ja ettei nuo sanat ole meille sanotut, vaan joillekin toisille, pahoille ihmisille.
Esaian 6: 10 luemme:
"Paaduta tämän kansan sydän, tee kuuroiksi heidän korvansa ja sokeiksi heidän silmänsä, ettei se näkisi silmillään, eikä kuulisi korvillaan, eikä ymmärtäisi sydämmellään, ettei se kääntyisi, eikä tulisi parannetuksi."
11. "Silloin minä sanoin: kuinka kauaksi aikaa, Herra?
"Ja hän sanoi: siksi kun kaupungit tulevat autioiksi asujanten puutteessa ja talot jäävät kylmille, ja maa muuttuu erämaaksi."
Me luemme tätä ja olemme aivan vakuutetut, ettei tuo kaikki tarkoita meitä, vaan jotakin toista kansaa. Senpä tähden me emme ollenkaan näekään, että tuo tapahtuu meille, me emme kuule, emme näe, emmekä ymmärrä sydämmellämme. Miksi on niin käynyt?
XXVI.
Mitenkä voi ihminen, joka ei ole kokonaan menettänyt järkeään ja omaatuntoaan, vaikkei hän pitäisikään itseään juuri kristittynä tai sivistyneenä ja humaanisena ihmisenä, elää niin, että hän, ottamatta osaa koko ihmiskunnan taisteluun olemassa olon puolesta, ainoastaan kuluttaa elämän puolesta taistelevien ihmisten työntuotteita, vaatimuksillaan enentäen taistelevien työtä ja tässä taistelussa sortuvien lukumäärää. Ja semmoisia ihmisiä on täynnään meidän niin kutsuttu kristillinen ja sivistynyt maailma. Mutta paitsi sitä, että meidän maailmamme on täynnä semmoisia ihmisiä, on meidän sivistyneen kristillisen maailmamme ihmisten ihanteenakin saada hankituksi niin suuri omaisuus kuin mahdollista, s.o. rikkaus, joka antaa mukavuuksia ja joutilaisuutta, eli vapauttaa elämisen taistelusta ja käyttää niin paljon kuin suinkin hyväkseen tuossa taistelussa sortuvien veljien työtä. Mitenkä ovat ihmiset voineet joutua semmoiseen kummalliseen erehdykseen?
Mitenkä ovat he voineet joutua niin pitkälle, etteivät näe, kuule, eivätkä sydämmessään ymmärrä niin selvää ja epäilemätöntä asiaa?
Eihän tarvitse muuta kuin hetken ajatella kauhistuakseen sitä omituista ristiriitaa, joka on olemassa meidän elämämme ja sen välillä, mitä me tunnustamme — me niin kutsutut humaaniset, sivistyneet ihmiset (en sano kristityt).
Olipa se hyvin tai pahoin tehty, minkä teki se Jumala, tai se luonnon laki, jonka voimasta maailma ja ihmiset ovat olemassa, mutta ihmisten asema maailmassa siitä asti kuin me sen tunnemme, on nyt kerran semmoinen, että ihmiset ovat alastomia, ilman karvapeitettä, ilman luolia, joihin voisivat kätkeytyä, ilman ravintoa, jota voisivat löytää kedolta, niinkuin Robinson saarellaan. Kaikki ovat pakoitetut alituisesti ja väsymättä taistelemaan luonnon kanssa verhotakseen ruumiinsa, suojellakseen itseänsä, saadakseen kattoa päänsä päälle ja tyydyttääkseen omaa nälkäänsä ja työhön kykenemättömien lastensa ja vanhustensa nälkää.
Tarkastelimmepa ihmisten elämää missä ja minä aikana hyvänsä Euroopassa, Kiinassa, Amerikassa, Venäjällä, katselimmepa ihmiskuntaa tai jotakin sen osaa muinaisina aikoina, sen paimentolaiselämän aikoina, tai meidän aikanamme, höyrykoneitten, sähkövalon ja kehittyneen maanviljelyksen aikakautena, niin huomaamme saman asian: että ihmiset, vaikka he herkeämättä ja jännityksellä tekevät työtä, eivät kykene hankkimaan itselleen, lapsilleen ja vanhuksilleen vaatteita, asuntoa ja ravintoa, ja että melkoinen osa ihmisiä sortuu elatusvarojen puutteessa ja ylenpalttisen työn rasittamina.
Elimmepä missä hyvänsä, jos tarkastamme ihmisten elämää sadan tuhannen, tuhannen, tai vaikkapa vaan kymmenenkin neliövirstan suuruisella alalla, niin saamme nähdä siinä: nälkääntyneitä lapsia ja vanhuksia, sairaita ja heikkoja lapsensynnyttäjiä, jotka riittävän ravinnon ja levon puutteessa ennen aikoja kuolevat, saamme nähdä ihmisiä, joita ikänsä kukoistuksessa tappaa vaarallinen ja epäterveellinen työ. Siitä saakka kuin maailma on ollut olemassa näemme ihmisten hirveillä ponnistuksilla, kieltäymyksillä ja kärsimyksillä taistelevan yhteistä hätäänsä vastaan voimatta sitä voittaa. Me tiedämme sitä paitsi, että jokainen meistä, elipä hän missä hyvänsä ja miten hyvänsä, vasten tahtoaankin kuluttaa joka päivä, joka tunti osan ihmiskunnan työn tuloksista. Elipä hän missä ja miten hyvänsä, niin talo, katto hänen päällään ei ole itsestään syntynyt. Puut hänen uunissaan eivät ole itsestään tulleet, ei myöskään vesi, jota hän käyttää, eikä ole taivaasta alas tipahtanut valmiiksi paistettu leipä, päivällinen, vaatteet, jalkineet, vaan kaiken tuon ovat tehneet hänelle ne ihmiset, joita sadottain ja tuhansittain menehtyy ja kuolee turhaan ponnistellessaan hankkiakseen itselleen ja lapsilleen asuntoa, ravintoa ja vaatteita. Kaikki ihmiset taistelevat puutetta vastaan. Taistelevat semmoisella jännityksellä, että heidän ympärillään joka hetki sortuu heidän veljiänsä, isiänsä, äitejänsä, lapsiansa. Ihmiset tässä maailmassa ovat, niinkuin merihädässä olevat laivalla, semmoisessa tilassa, että heidän täytyy tarkasti säästää niukkoja ruokavarojansa ja herkeämättä taistella hätää vastaan. Jokainen pysähdys tässä meidän jokaisen työssä, jokaiselle asialle hyödytön toisten työn kuluttaminen on turmiollista meille itsellemme ja meidän veljillemme. Mitenkäs on tultu siihen, että aikamme sivistyneitten ihmisten enemmistö, itse työtä tekemättä, levollisesti kuluttaa toisten ihmisten heidän elämälleen välttämättömiä työn tuloksia ja pitää semmoista elämää mitä luonnollisimpana ja järjellisimpänä?
Voidakseen vapauttaa itsensä kaikille luontaisesta työstä ja sälyttää se toisten hartioille, pitämättä itseänsä petkuttajana ja varkaana täytyy otaksua:
1) että me, ihmiset, jotka emme ota osaa yhteiseen työhön, olemme joitakin työväestä eroavia olentoja, ja että meillä on yhteiskunnassa erityinen tarkotus, niinkuin mehiläisillä on toinen tarkotus kuin työmehiläisillä, ja 2) että se työ, jota me, elämisen taistelusta vapautetut ihmiset, teemme muitten ihmisten hyväksi, on kaikille niin hyödyllistä, että se varmasti palkitsee sen vahingon, jonka teemme toisille heidän tilaansa raskauttamalla.
Entisinä aikoina toisten työtä hyväkseen käyttävät ihmiset vakuuttivat: 1) että he ovat erityistä rotua, ja 2) että Jumala on heille antanut erityisen tehtävän pitää huolta erityisten ihmisten onnesta, s.o. hallita ja opettaa heitä, jonka vuoksi he vakuuttivat toisille ja itsekin usein uskoivat, että se työ, jota he tekivät, oli tarpeellisempaa ja tärkeämpää kansalle kuin se, jota he käyttivät hyväkseen. Ja tämä puolustus oli riittävä niin kauan kuin ei ollut epäilystä Jumalan välittömästä sekaantumisesta ihmisten asioihin ja rotuerosta. Mutta kristinuskon ja siitä johtuvan kaikkien ihmisten tasa-arvoisuuden ja yhteyden tietoisuuden vallalle päästyä ei tuota puolustusta voitu enään tuoda esiin entisessä muodossaan. Ei voitu enään vakuuttaa ihmisten syntyvän eri rotuisina erilaisilla ansioilla ja eri tarkoituksella, ja vanha puolustus, vaikka sitä jotkut vielä kannattivatkin, vähitellen melkein kokonaan katosi.
Ihmisten rotueroon perustuva puolustus katosi, mutta itse tosiasia, itsensä vapauttaminen työstä ja toisten työn hyväkseen käyttäminen on jäänyt entiselleen, ja olemassa olevalle tosiasialle on aina keksitty uusia puolustuksia, semmoisia, että niitten avulla rotuerotukseen vetoamattakin eräitten ihmisten vapautuminen työstä näyttäisi oikeutetulta. Semmoisia puolustuksia on keksitty hyvin paljon. Niin kummalta kuin se näyttääkin, kaiken sen tehtävänä, jota on nimitetty tieteeksi, on ollut ja on vielä nytkin tuommoisten puolustusten etsiminen. Se on ollut jumaluustieteen, se on ollut lakitieteitten toiminnan tarkotuksena, se on ollut n.k. filosofian ja viime aikoina n.k. kokeellisen tieteen toiminnan tarkotuksena. Kaikilla jumaluustieteellisillä viisauksilla, jotka koettavat todistaa, että nykyinen kirkko on ainoa Kristuksen todellinen seuraaja, jonka vuoksi sillä yksin on täysi ja ikuinen valta ihmisten sielujen ja ruumiittenkin yli, — on pääasiallisesti tämä tarkotus.
Kaikki juriidilliset tieteet: valtio-, rikos-, siviili-, kansainvälinen oikeus tarkottavat ainoastaan tätä. Suurin osa filosoofisista teorioista, erittäinkin niin kauan aikaa vallalla ollut Hegelin teoria, päätelmineen olevaisuuden järjellisyydestä ja siitä, että valtio on persoonallisuuden täydellisentämisen välttämätön muoto, tarkottavat ainoastaan tätä.
Jotakuinkin ala-arvoinen englantilainen sanomalehtimies, jonka teokset ovat kaikki unohdetut ja joita pidetään mitättömistä mitättömimpinä, kirjoittaa tutkimuksen väestösuhteista, keksien luulotellun lain elatuskeinoihin nähden suhteettomasta väestön lisääntymisestä. Tämän luulotellun lain hän esittää matemaatillisesti mihinkään perustumattomissa kaavoissa ja lähettää ulos maailmaan, teoksen kevytmielisyyteen ja mitättömyyteen katsoen olisi otaksunut, että se, herättämättä kenenkään huomiota, olisi unohtunut niinkuin saman kirjailijan kaikki seuraavatkin teokset, mutta käykin aivan toisin. Tuosta sanomalehtimiehestä tulee yhtäkkiä tieteellinen auktoriteetti ja hän pysyy siinä asemassaan miltei puoli vuosisataa. Malthus! Malthuksen teoria — väestön lisääntymisen laki geometrillisessä ja elatuskeinojen aritmeetillisessä progressionissa sekä väestön rajoittamisen luonnolliset ja järjelliset keinot, kaikki tuo on tullut epäilemättömiksi tieteellisiksi totuuksiksi, joita tarkastamatta on käytetty selviöinä uusien johtopäätösten rakentamisessa. Niin ovat menetelleet oppineet, sivistyneet ihmiset. Joutilaitten ihmisten joukko taas on uskonut pyhästi Malthuksen keksimiin suuriin lakeihin.
Mistä syystä on näin käynyt? Nehän olivat tieteellisiä johtopäätöksiä, joilla ei olisi pitänyt olla mitään yhteyttä joukon vaistojen kanssa.
Mutta siltä voi näyttää ainoastaan siitä, joka uskoo tieteen olevan jotain omintakeista, niinkuin erehtymätön kirkko, eikä vaan heikkojen ja hairahtuvien ihmisten mietiskelyä — ihmisten, jotka ainoastaan antaakseen asialleen enemmän pontta käyttävät tuota juhlallista sanaa "tiede".
Ei tarvinnut muuta kuin vetää käytännölliset johtopäätökset Malthuksen teoriasta, nähdäkseen, että tämä teoria oli mitä suurimmassa määrässä inhimillinen, että sillä oli hyvin määrätyt tarkotukset. Tästä teoriasta suorastaan johtuvat johtopäätökset olivat seuraavat: työväen kurja tila ei johdu rikkaitten ja vallassa olevain ihmisten kovuudesta, itsekkyydestä ja järjettömyydestä, vaan se johtuu muuttumattomasta, ihmisistä riippumattomasta laista, ja jos joku on siihen syypää, niin ovat sitä nälkäiset työmiehet itse. Miksi ovat he niin tyhmiä, että syntyvät, vaikka hyvin tietävät, ettei heillä ole mitään syötävää. Ja senvuoksi eivät rikkaat ja vallassa olevat luokat ole laisinkaan syypäitä mihinkään ja voivat kaikessa rauhassa jatkaa entistä elämäänsä.
Tämä joutilaitten ihmisten joukolle suuriarvoinen johtopäätös teki sen, että kaikki oppineet tulivat huomaamaan johtopäätöksien todistamattomuuden, virheellisyyden ja täydellisen mielivaltaisuuden, jota vastoin sivistyneitten, s.o. joutilaitten ihmisten joukko, vaistomaisesti tuntien, mihin nuo johtopäätökset vievät, tervehti teoriaa ihastuksella, antoi sille totuuden s.o. tieteellisyyden leiman ja puhui siitä puoli vuosisataa.
Conte'n positiivisella filosofialla ja siitä johtuvalla opilla, että ihmiskunta on elimistö, Darwinin opilla elämää muka ohjaavasta olemassa olon taistelusta, sekä nykyään niin suosituilla antropologiialla, biologialla ja sosiologialla on ainoastaan tämä tarkotus. Kaikki nämä tieteet ovat tulleet rakkaiksi tieteiksi senvuoksi, että ne kaikki puolustavat muutamien ihmisten vapautumista inhimillisestä työn velvollisuudesta ja toisten työn hyväkseen käyttämistä.
Kaikki nämä teoriat tavallisesti sepitetään pappien salaperäisissä temppeleissä ja epämääräisesti ja epäselvästi ilmaistuina levitetään joukkoihin, jotka ne omistavat. Niinkuin vanhaan aikaan kaikki jumaluusopilliset viisaudet, kirkon- ja valtiomahdin väkivallan puolustukset olivat pappien erikoisalaan kuuluvia, ja joukoissa vallitsivat uskolla omistetut, valmiit johtopäätökset hallitsijain, papiston ja aateliston vallan pyhyydestä, samoin sittemmin n.k. tieteen filosoofilliset ja juriidilliset viisaudet olivat tämän tieteen pappien alaan kuuluvia, ja kansanjoukossa vallitsivat uskolla omistetut johtopäätökset, että yhteiskunnallisten olojen pitää olla semmoisia kuin ne ovat, ja etteivät ne muunlaisia voi olla.
Samoin nytkin ainoastaan pappien epäjumalantemppeleissä tutkitaan elämän ja elimistöjen kehityksen lakeja, jota vastoin kansanjoukossa vallitsevat uskolla omistetut johtopäätökset, että työnjako on tieteen vahvistama laki, että toisten on tehtävä työtä ja kuoltava nälkään, toisten ikuisesti juhlittava, ja että tuo toisten kuolema ja toisten juhliminen juuri onkin ihmiskunnan elämän epäilemätön laki, jonka alle on alistuttava.
Niin kutsuttujen sivistyneitten ihmisten joukoissa nykyään vallitseva puolustus heidän joutilaisuudelleen on seuraava:
Me, jotka olemme vapauttaneet itsemme yleisinhimillisestä velvollisuudesta ottaa osaa taisteluun olemassa olon puolesta, toimimme yhteiskunnallisen edistyksen hyväksi, siten hyödyttäen koko yhteiskuntaa ja palkiten koko sen vahingon, jonka kansalle tuotamme sen työtä hyväksemme käyttämällä.
Tämä väite näyttää meidän aikamme ihmisistä aivan toiselta kuin ne väitteet, joilla itseään puolustivat entiset työstä itsensä vapauttaneet ihmiset, aivan samoin kuin Rooman keisarien ja kansalaisten väite, että ilman heitä sivistynyt maailma joutuu perikatoon, näytti heistä aivan toisenlaiselta kuin egyptiläisten ja persialaisten väitteet, ja samoin kuin keskiajan ritareista ja papistosta näytti heidän väitteensä erilaiselta kuin roomalaisten väite.
Mutta se vaan näyttää siltä, ja jos tarkemmin tutkii meidän aikamme puolustuksen pätevyyttä, niin tulee vakuutetuksi, ettei siinä ole mitään uutta.
Se on vaan jonkun verran muuttanut muotoaan, mutta se on aivan sama, sillä se perustuu samaan. Kaikki, millä ihminen puolustaa sitä, että hän, itse työtä tekemättä, kuluttaa toisten työn tuloksia — Faaraon ja pappien puolustus, roomalaisten ja keskiajan hallitsijain sekä heidän kansalaistensa, ritarien ja papiston puolustus, perustuvat aina kahteen väitteeseen: 1) me käytämme hyväksemme rahvaan työtä senvuoksi, että me olemme erikoisia ihmisiä, jotka Jumala on määrännyt hallitsemaan rahvasta ja opettamaan sille jumalallisia totuuksia; 2) sen työmäärän arvostelijoina, jonka me rahvaalta otamme sille tuottamamme hyödyn palkkiona, eivät voi olla rahvaan ihmiset, sillä, niinkuin jo fariseukset sanoivat, Joh. 7: 49: "Kansa ei tunne lakia — se on kirottu", kansa ei ymmärrä, mikä sen onni on, ja senvuoksi ei voi arvostella omaa hyötyänsä.
Meidän aikamme puolustus, huolimatta näennäisestä erilaisuudestaan, perustuu itse asiassa samoihin kahteen pääväitteeseen: 1) me olemme erikoisia ihmisiä, sivistyneitä ihmisiä — me toimimme edistyksen ja sivistyksen palveluksessa ja siten teemme rahvaalle suurta hyötyä; 2) rahvas on sivistymätön, ei käsitä meidän sille tuottamaa hyötyä, jonka vuoksi se on kykenemätön sitä arvostelemaan.
Me vapautamme itsemme työstä, käytämme hyväksemme toisten työtä, siten vaikeuttaen veljiemme tilaa, ja väitämme sen sijaan tuottavamme heille suurta hyötyä, jota he tietämättömyytensä vuoksi eivät voi arvostella.
Eikö se ole samaa? Erotus on vaan siinä, että ennen oli oikeus toisten työhön Rooman kansalaisilla, papeilla, ritareilla ja aatelismiehillä, nyt eräällä ihmisluokalla, joka nimittää itseänsä sivistyneiksi. Valhe on sama, sillä itseänsä puolustavien ihmisten valheellinen asema on sama. Valhe on siinä, että, ennenkuin ajatellaan työstä vapautettujen ihmisten kansalle tuottamaa hyötyä, eräät ihmiset, Faaraot, papit tai n.k. sivistyneet, asettuvat tuohon asemaan, ylläpitävät sitä ja sitten vasta keksivät sille puolustuksen.
Tämäpä toisia kohtaan väkivaltaa käyttävien ihmisten asema on nyt, niinkuin ennenkin, kaiken perusteena.
Erotus meidän puolustuksemme ja kaikkein vanhimman puolustuksen välillä on siinä, että edellinen on paljoa valheellisempi ja vähemmän perusteellinen kuin jälkimäinen.
Vanhan ajan hallitsijat ja paavit, jos he itse uskoivat ja kansa uskoi heidän jumalalliseen tehtäväänsä, saattoivat yksinkertaisesti selittää, miksi juuri he olivat niitä ihmisiä, joitten piti käyttää hyväkseen toisten työtä. He sanoivat, että heidät oli itse Jumala siihen määrännyt, ja Jumala oli myöskin käskenyt heidän antaa kansalle heille ilmoitettuja jumalallisia totuuksia sekä hallita kansaa.
Ruumiillisesta työstä itsensä vapauttaneet meidän aikamme sivistyneet ihmiset, jos he tunnustavat ihmisten tasa-arvoisuuden, eivät enään voi selittää, minkä vuoksi juuri he ja heidän lapsensa (sillä sivistyskin saadaan ainoastaan rahojen — vallan avulla) ovat niitä valituita onnellisia, jotka ovat kutsutut tuottamaan tuota helppoa hyötyä, eikä toiset, jotka sadottain ja tuhansittain sortuvat kannattaessaan heidän sivistymismahdollisuuttaan.
Heidän ainoa puolustuksensa on se, että he sen pahan sijaan, minkä he kansalle tekevät vapauttaessaan itsensä työstä ja kuluttaessaan sen työn tulokset, tuottavat kansalle sille käsittämätöntä hyötyä, joka palkitsee koko heidän tekemänsä vahingon.