XXVII.
Väite, jolla työstä itsensä vapauttaneet ihmiset puolustavat vapautustaan, on yksinkertaisimmin ja täsmällisimmin ilmaistuna seuraava: me, ihmiset, joilla on mahdollisuus, vapautettuamme itsemme työstä, väkivallalla käyttää hyväksemme toisten ihmisten työtä, tämän asemamme kautta tuotamme heille hyötyä, tai toisin sanoin: eräät ihmiset, jotka väkivallalla käyttävät hyväkseen kansan työtä ja siten vaikeuttavat sen taistelua luonnon kanssa, kansalle tekemänsä vahingon sijaan, jonka se tuntee ja käsittää, tuottavat sille hyötyä, jota se ei tunne eikä käsitä. Tämä väite on hyvin omituinen, mutta työkansan hartioilla elävät ihmiset nykyaikaan, niinkuin entisaikaankin, uskovat siihen ja sillä rauhoittavat omaatuntoansa.
Katsokaamme, millä tavalla eri ihmisluokissa, jotka ovat vapauttaneet itsensä työstä, nykyään puolustetaan tätä väitettä.
Minä palvelen ihmisiä valtiollisella tai kirkollisella toiminnallani: kuninkaana, ministerinä, piispana; minä palvelen ihmisiä kauppa- ja teollisuustoiminnallani; minä palvelen ihmisiä tieteellisellä tai taiteellisella toiminnallani. Me kaikki olemme toimintamme kautta yhtä välttämättömiä kansalle, kuin se on välttämätön meille.
Näin puhuvat erillaiset, työstä itsensä vapauttaneet nykyajan ihmiset.
Tarkastakaamme järjestyksessään ne perusteet, joilla he todistavat toimintansa hyödyllisyyttä.
Tunnusmerkkejä toisen ihmisen toiminnan hyödyllisyydestä toiselle voi olla ainoastaan kaksi: ulkonainen — toiminnan hyödyllisyyden tunnustaminen niitten puolelta, joille hyöty tuotetaan, ja sisällinen — hyötyä tuottavan ihmisen toiminnan perustana oleva halu tehdä hyötyä toiselle.
Valtiolliset ihmiset (luen näihin myöskin hallituksen alaiset kirkon miehet) tuottavat hyötyä niille ihmisille, joita he hallitsevat.
Keisari, kuningas, tasavallan presidentti, ministeri, arkkipiispa ja kaikki heidän alaisensa valtion virkamiehet elävät, vapauttaen itsensä ihmiskunnan taistelusta elämän puolesta ja sälyttäen koko taistelun taakan muitten ihmisten niskoille sillä perusteella, että heidän toimintansa sen palkitsee.
Soveltuuko tähän ensimäinen tunnusmerkki: tunnustavatko ne työmiehet, joita välittömästi koskee valtiollisten ihmisten toiminta, tämän toiminnan tuottaman hyödyn?
Tunnustavat. Ihmisten enemmistö pitää valtiollista toimintaa itselleen välttämättömänä, se tunnustaa sen hyödyllisyyden periaatteessa, mutta kaikissa meille tunnetuissa ilmenemismuodoissaan, kaikissa meille tunnetuissa yksityisissä tapauksissa tämä toiminta kohtaa niitten ihmisten puolelta, joitten hyödyksi se tapahtuu, ei ainoastaan sen tuottaman hyödyn kieltämistä, vaan väitteen, että se on vahingollinen ja turmiollinen.
Ei ole semmoista valtiollista ja yhteiskunnallista toimintaa, jota ei hyvin monet ihmiset pitäisi vahingollisena. Ei ole sitä laitosta, jota ei pidettäisi vahingollisena. Tuomioistuimia, pankkeja, kunnallislaitosta, volostihallituksia, poliisilaitosta, papistoa, jokaista valtion toimimiestä korkeimmasta hallitusmiehestä alimpaan poliisiviranomaiseen, arkkipiispasta kirkonpalvelijaan asti pitää toinen osa ihmisistä hyödyllisenä, toinen osa vahingollisena. Ja niin ei ole asianlaita ainoastaan Venäjällä, vaan koko maailmassa, sekä Ranskassa että Amerikassa.
Tasavaltalaisen puolueen toimintaa pitää radikaalinen puolue vahingollisena, ja päinvastoin radikaalisen puolueen toimintaa, jos valta on sen käsissä, pitää tasavaltalainen ynnä muut puolueet vahingollisena.
Mutta paitsi sitä, että valtiollisten ihmisten toimintaa eivät koskaan tunnusta hyödylliseksi kaikki ihmiset, on tämä toiminta vielä sitä laatua, että sen aina täytyy tapahtua väkivallalla, ja että tuon hyödyn saavuttamiseksi tarvitaan murhia, mestauksia, vankiloita, väkivallalla otettavia veroja y.m.
Siis, paitsi sitä, etteivät valtiollisen toiminnan hyötyä tunnusta kaikki ihmiset ja että sen kieltää aina yksi osa ihmisistä, tehdään tätä hyötyä aina väkivallan avulla. Ja niinmuodoin ei valtiollisen toiminnan hyödystä voi sanoa, että sitä tunnustaisivat ne ihmiset, joille sitä tehdään.
Soveltuuko toinen tunnusmerkki? Kysytään itseltään valtion miehiltä, alkaen keisarista viimeiseen poliisimieheen, presidentistä sihteeriin ja arkkipiispasta kirkonpalvelijaan, vaatien vilpitöntä vastausta:
Onko heillä virkojaan hoitaessaan päämääränä ihmisille tuotettava hyöty, vai onko heillä muut tarkotukset?
Mikä on heillä vaikuttimena halussaan olla keisarina, presidenttinä, ministerinä, poliisivirkamiehenä, kirkonpalvelijana, opettajana — hyödyn tuottaminen ihmisille, vai oma etu?
Ja rehellisten ihmisten vastaus on oleva, että päävaikuttimena on oma etu.
Niinmuodoin käy selville, että yksi ihmisluokka käyttää hyväkseen toisten, työn painosta sortuvien ihmisten työtä ja lunastaa tekemänsä vahingon semmoisella toiminnalla, jota monet ihmiset aina pitävät vahingollisena, jota ihmiset eivät koskaan voi ottaa vastaan vapaasti, vaan ainoastaan väkivallalla siihen pakoitettuina ja jonka tarkotuksena ei ole toisten hyöty, vaan tätä toimintaa harjoittavien oma etu.
Mikä sitten puolustaa sitä otaksumista, että valtiollinen toiminta on ihmisille hyödyllinen?
Ainoastaan se, että sitä harjoittavat ihmiset lujasti uskovat sen olevan hyödyllistä, ja se, että tätä toimintaa on aina ollut olemassa.
Mutta olemassa on ollut ei ainoastaan hyvin hyödyttömiä, vaan vahingollisiakin asioita, niinkuin orjuus, prostitutsiooni ja sodat. Teollisuuden harjoittajat, ottaen lukuun kauppiaat, tehtailijat, rautatieläiset, pankkiirit ja maanviljelijät, uskovat tuottavansa hyötyä, joka palkitsee heidän tekemänsä vahingon.
Millä perusteilla he tuota uskovat?
Kysyttäessä, mitkä ja mimmoiset ihmiset tunnustavat heidän toimintansa hyödyn, saattoivat valtion virkamiehet vedota tuhansiin ja miljooniin työmiehiin, jotka periaatteessa tunnustavat valtiollisen ja kirkollisen toiminnan hyödyn. Mutta kehen voivat vedota pankkiirit, tehtailijat, jotka valmistavat paloviinaa, samettia, pronssikaluja, peilejä, puhumattakaan kanuunoista, kehen voivat vedota kauppiaat, maanomistajat, kun heiltä kysytään, tunnustaako heidän tuottamaansa hyötyä yleinen mielipide.
Jos löytyy ihmisiä, jotka tunnustavat karttuunin, rautatiekiskojen, oluen y.m.s. valmistusta hyödylliseksi, niin löytyy vielä enemmän ihmisiä, jotka pitävät noitten esineitten valmistusta vahingollisena. Kauppiasten toimintaa, jotka korottavat tavaroitten hintoja, ja maanomistajain toimintaa ei kukaan edes rupea puolustamaankaan. Sitä paitsi tähän toimintaan on aina yhdistettynä työmiehille johtuva vahinko ja väkivalta, vaikkakin vähemmän suoranainen kuin valtion harjoittama väkivalta, mutta yhtä julma seurauksiensa puolesta, koska teollisuus- ja kauppatoiminta kokonaan perustuu kaikenlaisen hädän hyväkseen käyttämiseen: hädän hyväkseen käyttämiseen pakoittaakseen työmiehiä raskaaseen ja epämieluisaan työhön, edeltäpäin ostaakseen tavarat huokeilla hinnoilla ja myydäkseen ne sitten kansalle kaikkein korkeimpiin hintoihin, ottaakseen suuria korkoja rahoista. Katselipa heidän toimintaansa miltä puolen hyvänsä, niin tulee huomaamaan, että teollisuuden harjoittajain tuottamaa hyötyä eivät tunnusta ne ihmiset, joille sitä tehdään, ei periaatteessa, eikä yksityisissä tapauksissa, ja että sitä useimmiten pidetään vahingollisena.
Jos taas kysymme, mikä on teollisuuden harjoittajain toiminnan vaikuttimena, niin saamme vielä varmemman vastauksen kuin valtion virkamiesten toiminnan suhteen.
Jos valtion virkamies sanoo paitsi omaa persoonallista etuaan ajattelevansa myöskin yleistä hyötyä, niin ei saata olla häntä uskomatta, ja jokainen meistä tuntee semmoisia ihmisiä. Mutta teollisuuden harjoittajalla ei itse toimen laadun vuoksi voi olla tarkotuksena yleinen hyöty. Hän tulee naurun alaiseksi kumppaniensa kesken, jos hän toiminnassaan tavottelee jotakin muuta tarkotusta kuin rikkautensa enentämistä tai ylläpitämistä.
Niinmuodoin eivät työläiset pidä teollisuuden harjoittajain toimintaa itselleen hyödyllisenä.
Tätä toimintaa seuraa väkivalta työmiehiä kohtaan ja sen tarkotuksena ei ole työläisten etu, vaan aina ja yksinomaan oma persoonallinen etu. Mutta — ihmeellistä kyllä — nuo teollisuuden harjoittajat ovat sittenkin niin vakuutetut toimintansa hyödyllisyydestä, että he, tuon kuvittelemansa hyödyn nimessä, häikäilemättä tekevät työläisille ilmeistä vahinkoa vapauttaessaan itsensä työstä ja käyttäessään hyväkseen heidän työtänsä.
Tieteen ja taiteen harjoittajat ovat vapauttaneet itsensä työstä sälyttämällä sen toisten niskoille ja elävät hyvällä omallatunnolla, lujasti vakuutettuina siitä, että tuottavat toisille hyötyä, joka palkitsee kaiken pahan.
Mihin perustuu heidän vakuutuksensa?
Kysytään heiltä, niinkuin kysyttiin valtion virkamiehiltä ja teollisuuden harjoittajilta, tunnustavatko työläiset kaikki, tai vaikkapa vaan enemmistö, tieteen ja taiteen tuottavan heille hyötyä.
Vastaus on oleva sangen nolostuttava.
Valtion ja kirkon miesten toimintaa tunnustavat periaatteessa hyödylliseksi melkein kaikki ja käytännössä enemmän kuin puolet niistä työläisistä, joita se koskee. Teollisuuden harjoittajan toimintaa tunnustaa hyödylliseksi pieni osa työläisistä. Tieteen ja taiteen harjoittajain toimintaa taas ei tunnusta hyödylliseksi kukaan työläisistä. Tämän toiminnan hyödyn tunnustavat ainoastaan ne, jotka ovat sitä tuottavinaan. Työkansa, se kansa, joka hartioillaan kantaa koko elämän työn ja elättää ja vaatettaa tieteen ja taiteen harjoittajia, ei voi tunnustaa näitten ihmisten toimintaa itselleen hyödylliseksi, koska sillä ei voi olla edes mitään käsitystäkään tuosta toiminnasta. Se näyttää työkansasta hyödyttömältä, jopa turmiolliseltakin.
Semmoinen on työkansan yleinen ajatus yliopistoista, kirjastoista, konservatoorioista, taidekokoelmista ja teattereista, jotka ovat rakennetut sen varoilla. Sillä on niin varma mielipide tämän toiminnan vahingollisuudesta, että se ei pane lapsiansa kouluihin, että, saadakseen kansaa sitä vastaan ottamaan, on täytynyt säätää laki yleisestä koulupakosta. Työläinen suhtautuu tuohon toimintaan aina vihamielisesti ja hänen suhteensa siihen muuttuu vasta silloin, kun hän lakkaa olemasta työläisenä sekä vaurastumisen, ja sittemmin n.k. sivistyksen kautta, työläisten luokasta siirtyy toisten niskoilla elävien ihmisten luokkaan. Ja huolimatta siitä, ettei tieteen ja taiteen harjoittajain toimintaa tunnusta, eikä voi tunnustaa kukaan työläisistä, pakoitetaan työläiset kuitenkin uhrauksiin tämän toiminnan hyväksi.
Valtion virkamies suorastaan lähettää toisen mestattavaksi tai vankilaan. Teollisuuden harjoittaja, käyttäen hyväkseen toisen työtä, riistää häneltä kaikki, mitä hänellä on ja jättää hänen valittavakseen nälkäkuoleman tai näännyttävän, työn. Tieteen ja taiteen harjoittaja taas on ikäänkuin mihinkään pakoittamatta, ja ainoastaan tarjoo tavaraansa sitä haluaville, mutta tuottaakseen tuota tavaraansa, jota työkansa ei halua, hän väkisin, valtion virkamiesten kautta, riistää kansalta suuren osan sen työn tuloksista akateemiojen, yliopistojen, koulujen, museoitten, kirjastojen, konservatoorioitten rakentamiseen ja ylläpitämiseen sekä tieteen ja taiteen harjoittajien palkitsemiseen.
Jos taas kysytään tieteen ja taiteen harjoittajilta, mikä on heidän toimintansa tarkotuksena, niin saadaan mitä kummallisimpia vastauksia. Valtion virkamies saattoi vastata, että hänen päämääränsä on yleinen hyöty, ja hänen vastauksessaan oli jonkun verran totuutta, jota yleinen mielipide vahvistaa. Teollisuuden harjoittajan vastaus, että hänen päämääränsä on yhteiskunnan hyvä, oli vähemmän todenmukainen, mutta kuitenkin saattoi senkin todistaa.
Sitävastoin tieteen ja taiteen harjoittajain vastaus suorastaan hämmästyttää todistamattomuudellaan ja julkeudellaan.
Tieteen ja taiteen harjoittajat sanovat, esiintuomatta mitään todistuksia, aivan niinkuin ennen muinoin papit sanoivat, että heidän toimintansa on kaikkein tärkein ja tarpeellisin kaikille ihmisille, ja että ilman tätä toimintaa koko ihmiskunta joutuu perikatoon. He vakuuttavat niin olevan huolimatta siitä, ettei kukaan, heitä itseään lukuunottamatta, ymmärrä eikä tunnusta heidän toimintaansa, ja huolimatta siitä, että tosi tieteellä ja tosi taiteella heidän oman määritelmänsä mukaan ei pidä olla hyödyn tarkotusta. Ja tieteen ja taiteen harjoittajat antautuvat mieluisaan toimeensa huolehtimatta siitä, mitä hyötyä siitä on ihmisille, ja aina uskoen tekevänsä ihmiskunnalle tärkeintä ja tarpeellisinta työtä. Kun siis vilpitön valtion virkamies, tunnustaen persoonallisten tarkotusten olevan toimintansa päävaikuttimena, koettaa mikäli mahdollista olla työläisille hyödyksi, kun teollisuuden harjoittaja, tunnustaen toimintansa itsekkäisyyden, koettaa antaa sille yleisen asian luonteen, — niin tieteen ja taiteen harjoittajat eivät katso tarpeelliseksi olla edes pyrkivinään hyötyä tuottamaan. He eivät edes tunnustakaan hyödyllisyyden tarkotusta — niin vakuutettuja he ovat toimensa pyhyydestä.
Ja niinpä kolmas luokka niitä ihmisiä, jotka ovat vapauttaneet itsensä työstä ja sälyttäneet sen toisten niskoille, harjoittaa semmoista tointa, joka on työkansalle aivan käsittämätöntä ja jota tämä kansa pitää joutavana ja usein vahingollisenakin. Ja se harjoittaa tätä tointa vähääkään ajattelematta ihmisten hyötyä, ainoastaan omaksi huviksensa, kuitenkin jostakin syystä vakuutettuna, että sen toiminta on aina oleva välttämätön työläisten elämälle.
Nämä ihmiset ovat vapauttaneet itsensä työstä elämän ylläpitämiseksi, sälyttäneet sen työn painosta murtuvien ihmisten niskoille ja vakuuttavat, että heidän toimintansa, joka on kaikille muille ihmisille käsittämätön eikä tarkota ihmisten hyötyä, palkitsee kaiken sen vahingon, minkä he heille tuottavat vapauttamalla itsensä työstä elämän ylläpitämiseksi ja käyttämällä hyväkseen toisten työtä.
Valtion virkamiehet, korvatakseen sen epäilemättömän ja silminnähtävän vahingon, minkä he ihmisille tuottavat vapauttamalla itsensä taistelusta luonnon kanssa ja käyttämällä hyväkseen toisten työtä, tekevät ihmisille vielä toista, ilmeistä ja epäilemätöntä vahinkoa — kaikenlaista väkivaltaa käyttämällä.
Teollisuuden harjoittajat, korvatakseen sen epäilemättömän ja ilmeisen vahingon, minkä he ihmisille tuottavat heidän työtänsä hyväkseen käyttämällä, koettavat hankkia itselleen eli siis riistää toisilta niin paljon kuin mahdollista rikkautta, s.o. niin paljon kuin mahdollista toisten työtä.
Tieteen ja taiteen harjoittajat, korvatakseen sen epäilemättömän ja ilmeisen vahingon, minkä he työläisille tekevät, harjoittavat työläisille käsittämätöntä, mutta heitä itseään viehättävää toimintaa, jolla heidän väitteensä mukaan ei saa olla hyödyn tarkotusta. Ja senvuoksi kaikki nämä ihmiset ovat aivan vakuutetut siitä, että heidän oikeutensa toisten työn hyväkseen käyttämiseen on järkähtämätön.
Luulisi olevan silminnähtävää, ettei ihmisillä, jotka ovat vapauttaneet itsensä työstä elämän ylläpitämiseksi, ole siihen perusteita. Mutta, kumma kyllä, nämä ihmiset uskovat lujasti oikeuteensa ja elävät elämäänsä hyvällä omallatunnolla.
Täytyy olla jokin peruste, täytyy olla jokin väärä oppi perusteena tuommoiselle hirveälle eksymykselle.
XXVIII.
Niinpä onkin asianlaita. Toisten työllä elävien ihmisten aseman perusteena ei ole ainoastaan usko, vaan kokonainen oppi, eli oikeastaan kolme oppia, jotka aikain kuluessa ovat kasvaneet toinen toisensa päälle ja sitten yhtyneet yhdeksi hirviömäiseksi valheeksi — humbuugiksi, niinkuin englantilaiset sanovat, joka peittää ihmisiltä heidän vääryytensä.
Kaikkein vanhin oppi maailmassa, joka sallii ihmisten laiminlyödä päävelvollisuuttaan tehdä työtä elämän ylläpitämiseksi, oli kirkollis-kristillinen oppi. Sen mukaan eroavaisuus ihmisten välillä perustuu Jumalan tahtoon, niinkuin eroavaisuus auringon, kuun ja tähtien välillä. Yhdet ovat saaneet Jumalalta käskyn hallita kaikkia, toiset käskyn hallita useita, kolmannet käskyn hallita muutamia, neljännet käskyn alistua.
Tämä oppi, vaikka sen perustukset jo horjuvatkin, inertian lain voimasta yhä vielä vaikuttaa ihmisiin niin, että monet tunnustamatta itse oppia ja usein sitä tuntemattakin kuitenkin sitä seuraavat.
Toinen maailmamme oppi on se, jota en voi nimittää muuksi kuin valtiollis-filosoofilliseksi opiksi. Tämän opin mukaan, jonka ilmaisi täydellisimmin Hegel, kaikki, mikä on olemassa, on järjellistä, ja ihmisten laittama ja ylläpitämä elämän järjestys ei ole ihmisten laittama eikä ylläpitämä, vaan hengen eli yleensä ihmiskunnan elämän ainoa mahdollinen ilmestymismuoto. Tätä oppia eivät yleistä mielipidettä johtavat ihmiset nykyään enää tunnusta, vaan se pysyy ainoastaan inertian lain voimasta.
Viimeinen nykyään vallalla oleva oppi — se, johon nykyään perustuu niin hyvin valtion virkamiesten, kuin myös teollisuutta, tiedettä ja taidetta harjoittavien eturivin miesten puolustus, on tieteellinen oppi — ei sanan tavallisessa merkityksessä, vaan sekä muotonsa että sisältönsä puolesta erityisen laatuisen tieteen merkityksessä.
Tähän uuteen tieteeksi nimitettyyn oppiin perustuukin meidän aikanamme pääasiallisesti se puolustus, joka salaa joutilailta ihmisiltä heidän uskottomuutensa kutsumuksensa seuraamisessa.
Tämä uusi oppi ilmestyi Euroopassa samaan aikaan kuin siellä ilmestyi suuri luokka rikkaita ja joutilaita ihmisiä, jotka eivät palvelleet ei kirkkoa eikä valtiota ja jotka tarvitsivat asemaansa vastaavaa puolustusta.
Siitä ei ole kauan, vähää ennen Ranskan vallankumousta, kun Euroopassa oli vallalla vaatimus, että kaikilla työtä tekemättömillä ihmisillä täytyi olla hyvin määrätyt toimet, että he olisivat oikeutettuja käyttämään hyväkseen toisten työtä: heidän piti palvella kirkkoa, valtiota tai sotalaitosta. Valtiota palvelevat ihmiset hallitsivat kansaa, kirkkoa palvelevat opettivat sille jumalallisia totuuksia ja sotajoukossa palvelevat puolustivat sitä vihollisia vastaan.
Ainoastaan kolme säätyä — hallitseva sääty, pappis- ja sotilassääty — pitivät itseään oikeutettuina käyttämään hyväkseen työmiesten työtä ja saattoivat aina vedota kansalle tekemiinsä palveluksiin. Muut rikkaat ihmiset, joilla ei ollut tuota puolustusta, olivat halveksittuja ja, tuntien epäoikeutetun asemansa, häpesivät rikkauttansa ja joutilaisuuttansa.
Mutta sitten tuli aika, jolloin tämä rikkaitten ihmisten luokka, joka ei kuulunut ei papistoon, ei hallitukseen, eikä sotajoukkoon, noitten kolmen säädyn paheitten kautta lisääntyi ja tuli voimaksi. Sekin tarvitsi erikoisasemalleen puolustusta. Ja puolustus ilmaantuikin.
Ei kulunut sataakaan vuotta, ennenkuin kaikki nuo ihmiset, jotka eivät palvelleet valtiota eikä kirkkoa, eivätkä ottaneet minkäänlaista osaa niitten toimiin, saivat samallaiset oikeudet toisten työn hyväkseen käyttämiseen kuin entisetkin säädyt. Hereten häpeämästä rikkauttaan ja joutilaisuuttaan he alkoivat pitää asemaansa täysin oikeutettuna. Semmoisia ihmisiä on kasvanut meidän aikanamme suunnaton joukko, ja heidän lukumääränsä yhä enenee. Ja kummallisinta on se, että nämä uudet ihmiset, nuo, joitten työnteosta vapautumisen laillisuus aivan äskettäin vielä oli riidan alaisena, nyt katsovat yksin olevansa asemaansa täysin oikeutettuja ja ahdistavat entisiä säätyjä: kirkon, valtion ja sotajoukon palvelijoita pitäen heidän vapautumistaan työstä epäoikeutettuna ja heidän toimintaansa vahingollisena.
Ja vielä kummallisempaa on se, että entiset valtion, kirkon ja sotajoukon palvelijat eivät enää nojaudu Jumalan valintaan, eikä valtion filosoofiseen merkitykseen, vaan heittävät pois nuo tuet, jotka niin kauan ovat heitä kannattaneet, etsien niitä samoja tukia, joihin nojautuu nykyään vallalla oleva uusi sääty. Joskin valtion virkamies nykyään vielä joskus vanhasta tottumuksesta puolustaa asemaansa sillä, että hän on muka Jumalan määräämä, tai sillä, että valtio on persoonallisuuden kehittymismuoto, niin hän tekee sen senvuoksi, ettei hän seuraa aikaansa ja itsekin silloin tuntee, ettei kukaan häntä usko. Hyvästi puolustautuakseen hänen täytyy nyt jumaluusopillisten ja filosoofisten tukien sijaan löytää uusia, tieteellisiä tukia. Täytyy esiintuoda kansallisuuksien tai elimellisen kehityksen periaate, täytyy hyvittää vallitsevaa säätyä, niinkuin keskiajalla piti hyvittää papistoa, niinkuin viime vuosisadan lopulla piti hyvittää filosoofeja (Friedrich, Katarina).
Joskin rikas mies nykyään vielä joskus, vanhasta tottumuksesta, puhuu Jumalan kaitselmuksesta, joka on asettanut hänet rikkaitten luokkaan, tai ylimyssäädyn merkityksestä valtion onnelle, niin hän tekee sen senvuoksi, ettei hän seuraa aikaansa. Voidakseen hyvin puolustautua hänen täytyy vedota osanottoonsa sivistyksen edistämiseen kehittämällä tuotantokeinoja, huoistuttamalla tarve-esineitä ja aikaan saamalla kansainvälistä yhteyttä. Rikkaan ihmisen on sekä ajatuksissa että puheissa käytettävä tieteellistä kieltä, ja hänen täytyy nyt, niinkuin ennen papistolle, kantaa uhrinsa vallitsevalle säädylle. Hänen täytyy kustantaa aikakauslehtiä ja kirjoja, perustaa taidekokoelmia, soitannollisia seuroja, lasten tarhoja ynnä muita kouluja.
Johtavana säätynä on vallitsevan suunnan oppineitten ja taiteilijain sääty. He ovat täysin oikeutettuja vapautukseen työstä, ja heidän oikeutukseensa, niinkuin ennen jumaluusoppineitten, sittemmin filosoofien, perustuu nykyään kaikki oikeutus, ja hepä nyt jakelevat muille säädyille oikeutusvaltakirjoja.
Sääty, joka nykyään on täysin oikeutettu vapautukseen työstä, on tieteen ja etupäässä kokeellisen, positiivisen, kriitillisen ja evolutsionistisen tieteen harjoittajain ja samaan suuntaan toimivien taiteilijain sääty.
Joskin oppinut tai taiteilija vanhasta tottumuksesta puhuu vielä ennustamisesta, ilmestyksestä, niin hän tekee sen senvuoksi, ettei hän seuraa aikaansa, eikä hän sillä voi itseänsä puolustaa. Voidakseen seisoa vakavalla pohjalla hänen täytyy jotenkin sovelluttaa toimintansa kokeelliseen, positiiviseen tai kriitilliseen tieteeseen ja ottaa tämä tiede toimintansa perustaksi.
Silloin vasta hänen harjoittamansa tiede tai taide ovat todellisia ja hän seisoo horjumattomalla perustalla, eikä ole epäilystä hänen ihmiskunnan tuottamastaan hyödystä.
Kokeelliseen, kriitilliseen ja positiiviseen tieteeseen perustuu nykyään kaikkien niitten ihmisten puolustus, jotka ovat vapauttaneet itsensä työstä.
Jumaluusopilliset ja filosoofiset puolustukset ovat jo eläneet aikansa ja esiintyvät arasti ja häveliäästi, koettaen antaa sijaa tieteellisille puolustuksille. Tieteellinen puolustus taas kumoo rohkeasti entisten puolustusten jäännökset, astuu kaikkialla niitten sijalle, vakuutettuna järkähtämättömyydestään ja pää pystyssä.
Teologinen puolustus sanoi, että toiset ihmisistä ovat määrätyt käskemään, toiset alistumaan, toiset elämään ylellisyydessä, toiset puutteessa. Senvuoksi Jumalan ilmoitukseen uskova ei voi epäillä niitten ihmisten aseman laillisuutta, jotka Jumalan tahdosta ovat kutsutut käskemään ja olemaan rikkaita.
Filosoofillis-valtiollinen puolustus sanoi: valtio kaikkine laitoksineen, erikoisoikeuksineen ja omaisuuteen perustuvine säätyineen on hengen ilmenemiselle ihmiskunnassa välttämätön historiallinen muoto, ja senvuoksi sen aseman, joka jollakin oikeuksiin ja omaisuuteen nähden on valtiossa ja yhteiskunnassa, täytyy olla semmoinen, että ihmiskunnan elämä olisi säännöllinen.
Tieteellinen teoria sanoo: kaikki tuo on joutavaa taikauskoa. Toinen on ihmiskunnan teoloogisen aikakauden ajatuksen tuote, toinen — metafyysisen aikakauden. Ihmisyhteiskuntien elämän lakien tutkimista varten on olemassa ainoastaan yksi epäilemätön menettelytapa: positiivisen, kokeellisen, kriitillisen tieteen menettelytapa. Ainoastaan sosiologia, joka perustuu kaikkiin muihin positiivisiin tieteisiin perustuvaan biologiaan, voipi opettaa meille ihmiskunnan elämän lait. Ihmiskunta, eli ihmisyhteiskunnat ovat elimistöjä, joko valmiita, tai paraikaa muodostumassa olevia, jotka ovat elimistöjen evolutsioonin kaikkien lakien alaisia. Yksi noista tärkeimmistä laeista on työnjako elimistöjen eri osien kesken. Jos toiset käskevät, toiset tottelevat, jos toiset elävät ylellisyydessä, toiset puutteessa, niin se ei tapahdu Jumalan tahdosta, eikä senvuoksi, että valtio on persoonallisuuden ilmenemismuoto, vaan senvuoksi, että yhteiskunnissa, niinkuin elimistöissäkin, tapahtuu kokonaisuudelle välttämätön työnjako: toiset ihmiset suorittavat yhteiskunnissa jäntereitten työn, toiset — aivotyön.
Tähän oppiin perustuu meidän aikanamme vallalla oleva puolustus.
XXIX.
Kristus saarnaa uutta oppia ja se kirjoitetaan evankelioihin. Tätä oppia vainotaan, sitä ei tunnusteta, ja sitten keksitään historia ensimäisen enkelin ja ensimäisen ihmisen lankeemuksesta, jota pidetään kristinoppina. Tuo keksintö on typerä, aivan perusteeton, mutta siitä johtuu johtopäätös, että ihminen saattaa elää huonosti ja kuitenkin pitää itseänsä vanhurskautettuna Kristuksen kautta. Tämä johtopäätös on niin mieluinen suurelle heikkojen joukolle, joka ei rakasta siveellistä työtä, että se heti tunnustetaan totuudeksi, vieläpä Jumalan ilmoittamaksi totuudeksi, huolimatta siitä, ettei niin kutsutussa ilmestyksessä missään ole viittaustakaan siihen, ja tuo keksintö tulee perustukseksi jumaluusoppineitten tuhatvuotiselle työlle. Sille he rakentavat järjestelmiään.
Jumaluusoppineet jakaantuvat eri puolueihin ja alkavat vastustaa toistensa järjestelmiä, itsekin tuntien sekaantuneensa, eivätkä enään ymmärrä sitä, mitä puhuvat. Mutta joukot vaativat heiltä vahvistusta rakkaalle opilleen, ja he ovat ymmärtävinään, uskovinaan, ja jatkavat saarnaamistansa. Mutta tulee aika, jolloin johtopäätökset näyttäytyvät tarpeettomiksi, joukot katsahtavat pappien temppeleihin ja kummastuksekseen saavat nähdä juhlallisten ja epäilemättömäin totuuksien asemesta, jommoisilta heistä olivat näyttäneet jumaluusopin salaisuudet, ettei siellä milloinkaan mitään ole ollutkaan, paitsi törkeintä valhetta, ja ihmettelevät sokeuttaan.
Sama oli asianlaita filosofian, ei Konfutsiuksen, Sokrateen ja Epiktetuksen viisauden, vaan professorifilosofian, kun se koitti olla mieliksi joutilaitten, rikkaitten joukon vieteille.
Äskettäin vallitsi oppineessa, sivistyneessä maailmassa hengen filosofia, joka sanoo, että kaikki, mikä on olemassa, on järjellistä, ettei ole pahaa eikä hyvää, ettei ihmisen tarvitse taistella pahaa vastaan, ja että tarvitsee ainoastaan olla hengen ilmaisijana: yhden sotapalveluksessa, toisen oikeussalissa, kolmannen viulunsoitossa.
Paljonhan on ollut ihmisviisauden eri ilmaisuja, ja nämä ilmaisut ovat olleet ihmisille tunnettuja jo 19 vuosisataa. Tunnettu on ollut Rousseau, Pascal, Lessing, Spinoza ja koko vanhan ajan viisaus, mutta kenenkään viisaus ei ole valloittanut joukkoja. Ei saata sanoa sitäkään, että Hegelin menestys olisi riippunut hänen teoriojensa rakenteesta. On ollut yhtä hyvärakenteisia teorioja muitakin: Fichten, Schopenhauerin. Siihen oli ainoastaan yksi syy, että tämä oppi tuli vähäksi aikaa koko maailman uskonkappaleeksi. Syy oli sama kuin ihmisen lankeemuksen ja lunastuksen teorian menestykseen, että nimittäin tämän filosoofisen teorian johtopäätökset puolustivat ihmisten heikkouksia, Ne sanoivat; kaikki on järjellistä, kaikki on hyvää, ei kukaan ole mihinkään syypää. Ja aivan samoin kuin jumaluusopissa rakennettiin lunastuksen teorialle, rakensivat filosoofit Babylonin torniansa Hegelin perusteille. Tuli sitten kielten sekaannus ja he eivät tietäneet itsekään, mitä puhuivat. Mutta he koettivat lakasematta omaa kynnystänsä ylläpitää auktoriteettiansa joukkojen edessä, jotka vaativat sen vakuuttamista, mikä oli heidän mukaistaan, uskoen sen, mikä heistä näytti epäselvältä ja ristiriitaiselta, tuolla filosofian korkeuksissa olevan kaikki selvää kuin päivä. Ja tuli aika, jolloin tämäkin teoria vanhentui ja ilmaantui uusi teoria sen sijalle. Joukot katsahtivat pappien salaperäisiin temppeleihin ja näkivät, ettei siellä ollut mitään muuta kuin hämäriä ja järjettömiä sanoja. Tämä tapahtui minun muistini aikana.
Nuoruudessani oli hegelianismi kaiken perustana. Se oli ikäänkuin ilmassa, ilmeni sanomalehdissä ja aikakauslehdissä, novelleissa, väitöskirjoissa, taiteessa, historiassa, saarnoissa, keskusteluissa. Ihmisellä, joka ei tuntenut Hegeliä, ei ollut oikeutta puhua. Joka tahtoi oppia tuntemaan totuutta, tutki Hegeliä. Kaikki nojautui häneen, ja yhtäkkiä, 40 vuoden kuluttua, ei hänestäkään ole jäänyt mitään jälelle, ikäänkuin ei häntä koskaan olisi ollutkaan. Ja kummallisinta on se, ettei valekristillisyys eikä hegelianismikään ole kukistunut sen vuoksi, että joku olisi sen kumonnut — ei, se on entisellään — vaan yhtäkkiä on huomattu, ettei oppinut, sivistynyt maailma niitä kumpaakaan tarvitse.
Jos nykyään puhutaan uudenaikaiselle sivistyneelle ihmiselle enkelin ja Aadamin lankeemuksesta, tai lunastuksesta, niin, joskaan hän ei rupea väittämään tai todistamaan sen perättömyyttä, hän ainakin kummastellen kysyy: mikä enkeli? Mitä Aadamista? Mikä lunastus? Mitä minä siitä? Sama on asianlaita hegelianismin. Uudenaikainen ihminen ei rupea väittämään, vaan ainoastaan kummastelee. Mikä henki? Mistä se on tullut? Miksi se ilmenee? Mitä minä sillä teen?
Niin, se johtuu siitä, sanovat nykyiset oppineet, että kaikki tuo on ollut teoloogisen ja metafyysisen aikakauden houreita, vaan nyt on olemassa kriitillinen, positiivinen tiede, joka ei petä, sillä se perustuu kokonaan induktsiooniin ja kokemukseen. Nyt eivät meidän tietomme ole horjuvaisia, niinkuin ennen, ja ainoastaan meidän tiellämme on kaikkien ihmiskunnan kysymysten ratkaisu.
Mutta täsmälleen samaa ovat puhuneet jumaluusoppineetkin, eivätkä he ole olleet mitään hölmöjä, vaan on heidän joukossaan ollut nerokkaita ihmisiä. Täsmälleen samaa, ja yhtä suurella varmuudella, ovat puhuneet hegeliaanitkin. Hölmöjä eivät ole myöskään esim. meidän Herzenit, Stankevitshit, Belinskit. Mutta mistäs on johtunut se kummallinen ilmiö, että viisaat ihmiset ovat suurimmalla vakuutuksella saarnanneet ja joukot ihastuksella omaksuneet semmoisia perusteettomia ja sisällöttömiä oppeja? Syy on yksi — se, että nuo opit ovat puolustaneet ihmisten huonoa elämää.
Eiköhän perustu samaan syyhyn positiivisen, kriitillisen, kokeellisen tieteen harjoittajain vakuutus ja joukkojen ihastus heidän saarnoihinsa? Ensin näyttää omituiselta, että evolutsiooni-teoria voi puolustaa ihmisiä heidän vääryydessään, ja näyttää siltä kuin tieteellinen teoria olisi tekemisissä ainoastaan tosiasiain kanssa eikä tekisi muuta kuin niitä tarkastaisi.
Mutta siltä ainoastaan näyttää. Aivan sama oli asianlaita jumaluusopin. Jumaluusoppi näytti olevan tekemisissä ainoastaan dogmien kanssa, eikä kosketellut ollenkaan ihmisten elämää. Samoin filosofia. Se näytti olevan tekemisissä ainoastaan ylimaailmaisten päätelmiensä kanssa.
Mutta siltä ainoastaan näyttää. Sama oli asianlaita Hegelin opin ja
Malthuksen teorian.
Hegelianismi näytti olevan tekemisissä ainoastaan loogillisten järjestelmäinsä kanssa, eikä kajonnut ollenkaan ihmisten elämään. Samoin Malthuksen teoria näytti olevan tekemisissä ainoastaan tilastollisten tosiasiain kanssa. Mutta siltä ainoastaan näytti.
Nykyaikainen tiede tutkii tosiasioita.
Mutta mitä tosiasioita? Miksi juuri semmoisia tosiasioita, eikä muita.
Nykyajan tieteen harjoittajat hyvin mielellään sanovat juhlallisesti ja vakuutuksella: me tutkimme ainoastaan tosiasioita, luullen näissä sanoissa olevan jotain ajatusta.
Tutkia ainoastaan tosiasioita ei mitenkään voi, sillä meidän tarkastuksemme alaisia tosiasioita on lukematon (sanan täydessä merkityksessä) joukko. Ennen kuin tutkii tosiasioita täytyy olla teoria, jonka nojalla tuosta lukemattomasta joukosta valitaan määrätyt tosiasiat. Ja tuo teoria on olemassa, vieläpä hyvin tarkasti määritelty, vaikka monet nykyajan tieteen harjoittajista joko eivät ole siitä tietävinään, tai eivät tahdo siitä tietää. Sama on asianlaita aina ollut kaikkien vallalla olevien, johtavien oppien.
Kunkin opin perusteet ovat aina olemassa, teoriassa, ja n.k. oppineet koittavat ainoastaan keksiä johtopäätöksiä niistä, useinkin niitä tuntematta. Mutta perusteoria on aina olemassa. Niinpä nytkin nykyajan tiede valikoi tosiasiansa tarkasti määritellyn teorian perusteella, joka sille välistä on tunnettu, välistä tuntematon, josta se välistä ei tahdo tietää. Mutta teoria on olemassa.
Teoria on seuraava: koko ihmiskunta on aina elävä elimistö. Ihmiset ovat elimien osia, joilla kullakin on oma erikoinen tehtävänsä kokonaisuuden palveluksessa.
Aivan samoin kuin solut, yhtyessään elimistöksi, jakavat keskenänsä työn taistelussa koko elimistön olemassa olon puolesta, vahvistaen toista kykyä ja heikontaen toista, ja yhtyvät yhdeksi elimeksi paremmin tyydyttääkseen koko elimistön tarpeita, ja aivan samoin kuin yhteiskunnallisilla eläimillä — muurahaisilla, mehiläisillä — eri oliot jakavat keskenään työn: emä munii munia, koiras hedelmöittää, työmehiläinen työskentelee kokonaisuuden hyväksi, — aivan samoin ihmiskunnassakin ja ihmisyhteiskunnissa tapahtuu sama osien differentsiatsiooni ja integratsiooni.
Ja senvuoksi, löytääkseen ihmisen elämän lain, täytyy tutkia elimistöjen elämän ja kehityksen lakeja. Elimistöjen elämässä ja kehityksessä löydämme seuraavat lait: 1) lain siitä, että jokaisella ilmiöllä on muitakin kuin yksi välitön seuraus; 2) lain homogeenisen yhdenlaatuisen pysymättömyydestä; 3) lain monenkaltaisuudesta ja yhdenkaltaisuudesta j.n.e. Kaikki tuo näyttää hyvin viattomalta, mutta kun vaan tekee johtopäätökset kaikista näistä tosiasiain tutkimuksista, niin heti huomaa, mihin tosiasiat viittaavat. Kaikki tosiasiat viittaavat vaan siihen, että ihmiskunta tai ihmisyhteiskunta on tunnustettava elimistöksi, ja senvuoksi myös ihmisyhteiskunnissa olemassa oleva toiminnan jako elimelliseksi, s.o. välttämättömäksi. Ja koska ihmisyhteiskunnissa ilmenee hyvin paljon julmuutta ja pahuutta, niin nämäkään ilmiöt eivät ole pidettävät julmina ja pahoina, vaan ne ovat katsottavat epäilemättömiksi tosiasioiksi, jotka vahvistavat yleistä lakia, nimittäin lakia työn jaosta.
Hengen filosofia on niinikään puolustanut kaikkea julmuutta ja pahuutta, mutta se on menetellyt filosofian tavoin ja siis väärin. Tieteessä sitä vastoin kaikki tuo käy tieteellisesti ja siis epäilemättömästi.
Mitenkäs voi olla omaksumatta semmoista kaunista teoriaa! Tarvitsee vaan tutkia ihmisyhteiskuntaa voidakseen kaikessa rauhassa niellä toisten, sortuvien ihmisten työn tuloksia, lohduttaen itseään sillä ajatuksella, että tanssijan, asianajajan, tohtorin, filosoofin, näyttelijän, mediumismin ja atoomien muodon tutkijan toiminta on ihmiskunnan elimistön toimintaa, jonka vuoksi ei saata olla puhettakaan siitä, josko se on oikeutettua, että minä käytän hyväkseni toisten työtä — teen ainoastaan sitä, mikä minulle on mieluista, niinkuin ei voi olla puhetta siitäkään, josko lihassolun työtä hyväkseen käyttävän aivosolun toiminta on oikeutettua.
Kuka ei hyväksyisi semmoista käytännöllistä teoriaa, voidakseen sitten ainaiseksi piiloittaa omantuntonsa taskuunsa ja elää täysin vapaata elämää, tuntien seisovansa järkkymättömällä tieteellisellä pohjalla. Tämän uuden opin perusteelle rakennetaan nykyään ihmisten joutilaisuuden ja julmuuden oikeutus.
XXX.
Tämä oppi ei ole vanha — noin 50 vuoden ikäinen. Sen perustaja oli ranskalainen oppinut Conte. Conte, järjestelmien ihminen ja samalla uskonnollinen ihminen, sai Bischin silloin uusien fysioloogisten tutkimusten vaikutuksesta päähänsä vanhan ajatuksen, jonka oli lausunut jo Menenius Agrippa, että nimittäin ihmisyhteiskuntia, jopa koko ihmiskuntaakin, saattaa pitää yhtenä kokonaisuutena, elimistönä, ja ihmisiä elävinä eri elimien osina, joilla kullakin on oma määrätty tarkotuksensa koko elimistön palvelemisessa. Tämä ajatus miellytti Conte'a niin, että hän rupesi sille rakentamaan filosoofista teoriaa, ja tuo teoria sai hänet kokonaan unhottamaan, että sen lähtökohtana ei ollut sen enempää kuin sievä pikku vertaus, sopiva jossain tarinassa käytettäväksi, vaan ei suinkaan riittävä tieteen perusteeksi. Niinkuin usein tapahtuu, piti hän mieluisan otaksuman selviönä ja kuvaili, että koko hänen teoriansa oli rakennettu lujille ja koetetuille perusteille. Tuon teorian mukaan oli ihmiskunta elimistö, ja siis tieto siitä, mitä ihminen on ja mimmoisen hänen suhteensa maailmaan pitää olla, on mahdollinen saavuttaa ainoastaan oppimalla tuntemaan tämän elimistön ominaisuudet. Oppia tuntemaan nämä ominaisuudet ihminen voi tutkimalla toisia alhaisempia elimistöjä ja tekemällä niitten elämästä johtopäätöksiä.
Senvuoksi 1) todellinen ja ainoa tieteellinen metoodi on Conte'n mukaan induktiivinen, ja tiedettä on ainoastaan se, minkä perustana on kokemus; 2) tieteiden tarkotuksena ja huippuna on uusi tiede ihmiskunnan elimistöstä, eli elimellisestä olennosta — ihmiskunnasta. Tämä uusi tiede on sosiologia. Tästä katsantotavasta yleensä johtui, että kaikki entiset tiedot olivat vääriä, ja koko ihmiskunnan historia, itsetietoisuuteensa nähden, jakaantui kahteen aikakauteen: 1) teolooginen ja metafyysinen aikakausi, joka ulottuu maailman alusta Conte'en asti, ja 2) ainoan todellisen — positiivisen tieteen aikakausi, joka alkaa Conte'sta.
Kaikki tuo on hyvä. On olemassa vaan yksi virhe, nimittäin se, että koko rakennus on rakennettu hiekalle, mielivaltaiselle väitteelle, että ihmiskunta on elimistö.
Tämä väite on mielivaltainen senvuoksi, että meillä on juuri yhtä paljon oikeutta tunnustaa tutkimattoman ihmiskunnan elimistön olemassa oloa kuin kolmiyhteisen Jumalan olemassa oloa ynnä muita senkaltaisia teoloogisia uskonkappaleita.
Väärä on tämä väite senvuoksi, että käsitteeseen ihmiskunta, s.o. ihmiset, on väärin sovellutettu määritelmä elimistö, vaikka ihmiskunnalta puuttuu elimistön varsinainen tunnusmerkki — tuntemuksen tai tietoisuuden keskus. Me nimitämme norsua ja bakteeriota elimistöksi ainoastaan senvuoksi, että analogian mukaan oletamme näissä olioissa samanlaisen tuntemuksen tai tietoisuuden yhteyden kuin tiedämme itsessämmekin olevan. Ihmisyhteiskunnilta sitä vastoin puuttuu tuo päätunnusmerkki, ja senvuoksi, olipa ihmiskunnalla ja elimistöllä kuinka paljon hyvänsä muita yhteisiä tunnusmerkkejä, ilman tuota varsinaista tunnusmerkkiä ei ihmiskunnan tunnustaminen elimistöksi ole oikeutettua.
Mutta, huolimatta positiivisen filosofian perusväitteen mielivaltaisuudesta ja virheellisyydestä, tämän filosofian on n.k. sivistynyt maailma omaksunut mitä suurimmalla myötätuntoisuudella sen joukoille tärkeän merkityksen vuoksi, joka on vallitsevan järjestyksen puolustuksella ihmiskunnassa olemassa olevan väkivallan laillisuuden tunnustamiselle. Omituista tässä on se, että Conte'n teoksista, joita on kaksi osaa: positiivinen filosofia ja positiivinen politiikka, on oppinut maailma omaksunut ainoastaan ensimäisen — sen, joka uusilla kokeellisilla perusteilla puolustaa ihmisyhteiskunnissa olemassa olevaa pahaa. Toinen osa sitä vastoin, joka käsittelee ihmiskunnan elimistöksi tunnustamisesta johtuvia altruismin siveellisiä velvollisuuksia, on julistettu vähäpätöiseksi, jopa kerrassaan mitättömäksi ja epätieteelliseksi.
Tässä on uudistunut sama asia kuin Kantin opin kahden osan suhteen. Puhtaan järjen kritiikin on oppineitten joukko omaksunut, vaan käytännöllisen järjen kritiikki, joka sisältää siveysopin ytimen, on hyljätty. Conte'n opista on tunnustettu tieteelliseksi se, mikä puolustaa vallalla olevaa pahaa. Mutta joukkojen tunnustama, mielivaltaiseen ja virheelliseen väitteeseen perustuva positiivinen filosofiakin oli itsessään liian perusteeton ja senvuoksi hatara, eikä olisi voinut yksinään pysyä pystyssä. Ja niinpä n.k. tiedemiesten joutavain ajatuksen leikittelyjen joukossa esiintyy yhtä mielivaltainen kuin virheellinen väite, joka ei myöskään ole uusi, että muka elävät olennot, s.o. elimistöt, ovat kehittyneet toinen toisestaan, ei ainoastaan yksi elimistö toisesta, vaan yksi elimistö useammasta: s.o. että hyvin pitkän ajan, miljoonan vuoden, kuluessa esim. kala ja sorsa ovat voineet kehittyä samasta esi-isästä, ja sitä paitsi yksi elimistö on voinut kehittyä useammasta eri elimistöstä, niin että esim. mehiläisparvesta on voinut tulla yksi ainoa eläin. Ja tämän mielivaltaisen ja virheellisen väitteen omaksui oppinut maailma vielä suuremmalla myötätuntoisuudella. Tämä väite oli mielivaltainen senvuoksi, ettei kukaan koskaan ole nähnyt mitenkä toiset elimistöt syntyvät toisista, jonka vuoksi otaksuminen lajien kehittymisestä jää aina otaksumiseksi, eikä kokemukseen perustuvaksi tosiasiaksi. Virheellinen taas oli väite senvuoksi, että lajien kehittymistä koskevan kysymyksen ratkaiseminen siten, että ne ovat kehittyneet perinnöllisyyden ja mukautuvaisuuden lain mukaan äärettömän pitkän ajan kuluessa, ei ollenkaan ollut ratkaisua, vaan ainoastaan kysymyksen uudistamista toisessa muodossa.
Mooseksen mukaan on elävien olentojen lajien moninaisuus johtunut Jumalan tahdosta ja hänen äärettömästä mahdistaan. Evolutsiooni-teorian mukaan taas on tämä moninaisuus syntynyt itsestään perinnöllisyyden ja olojen äärettömän moninaisten ehtojen vaikutuksesta äärettömän pitkän ajan kuluessa. Evolutsiooni-teoria, suoraan puhuen, väittää sitä, että äärettömän pitkän ajan kuluessa voi mistä hyvänsä tulla mitä hyvänsä.
Vastausta kysymykseen ei ole. Sama kysymys on vaan muodostettu toisin: tahdon sijaan on pantu satunnaisuus, ja äärettömän koeffisientti on siirretty mahdista aikaan. Mutta tämä uusi väite, jonka mielivaltaisuutta ja virheellisyyttä Darwinin seuraajat ovat vielä enentäneet, on vahvistanut entistä Conte'n väitettä ja senvuoksi se on tullut ilmestykseksi meidän ajallamme ja kaikkien tieteitten perustaksi, jopa historian, filologian ja uskonnonkin. Sitä paitsi, itse teorian perustajan naiivin tunnustuksen mukaan, oli Darwinin ajatuksen lähtökohtana Malthuksen laki, jonka vuoksi se asetti teorian elävien olentojen ja ihmisten taistelusta olemassa olon puolesta kaiken elollisen peruslaiksi. Mutta sitähän vaan tarvitsikin joutilaitten joukko puolustuksekseen.
Kaksi horjuvaa teoriaa tukivat toinen toistaan ja saivat siten vakavuuden leiman. Molemmissa teorioissa oli se joukoille kallisarvoinen ajatus, että ihmisyhteiskunnissa olevaan pahaan eivät ole syypäitä ihmiset, ja että vallalla oleva järjestys on juuri semmoinen kuin olla pitääkin. Uuden teorian omaksui joukko siinä merkityksessä, kuin se sitä tarvitsi, täydellä uskolla ja tavattomalla ihastuksella. Ja näihin kahteen mielivaltaiseen ja virheelliseen väitteeseen, jotka omaksuttiin uskonkappaleina, perustui uusi tieteellinen oppi.
Sekä aineensa että muotonsa puolesta on tämä oppi tavattomassa määrässä kirkollis-kristillisen opin kaltainen.
Aineen puolesta on yhtäläisyys siinä, että niin hyvin toisessa kuin toisessakin on todellisuudelle annettu epätodellinen, kuviteltu merkitys, ja tuo epätodellinen merkitys juuri onkin otettu tutkimuksen esineeksi.
Kirkollis-kristillisessä opissa on todellakin Kristukselle annettu itse Jumalan kuviteltu merkitys. Positiivisessa opissa on todelliselle olennolle — eläville ihmisille annettu elimistön kuviteltu merkitys.
Muodon puolesta on yhtäläisyys hämmästyttävä siinä suhteessa, että niin toisessa kuin toisessakin eräitten ihmisten käsitys on tunnustettu ainoaksi erehtymättömäksi ja oikeaksi.
Kirkollis-kristillisessä opissa on kirkoksi itseään nimittävien ihmisten käsitys jumalallisesta ilmestyksestä tunnustettu pyhäksi ja ainoaksi oikeaksi. Positiivisessa opissa on oppineiksi itseään nimittävien ihmisten käsitys tieteestä tunnustettu epäilemättömäksi ja oikeaksi. Niinkuin kirkolliset kristityt väittivät totisen Jumalan tiedon alkaneen vasta heidän kirkkonsa perustamisella ja ainoastaan ikäänkuin kohteliaisuudesta tunnustivat entisetkin uskovaiset kirkoksi, samoin positiivinen tiedekin väittää alkaneensa vasta Conte'sta, ja oppineet niinikään vaan kohteliaisuudesta myöntävät tiedettä olleen olemassa ennenkin, ja sittenkin ainoastaan muutamien oppineitten, niinkuin Aristoteleen, edustamana. Aivan samoin kuin kirkko, niin positiivinen tiedekin sulkee kokonaan pois koko muun ihmiskunnan tiedot, pitäen niitä — eksymyksenä.
Yhtäläisyys jatkuu pitemmällekin. Niinkuin jumaluusopin perusdogmin, Kristuksen jumaluuden ja kolminaisuuden, avuksi tulee vanha, mutta uuden merkityksen saanut dogmi ihmisen lankeemuksesta ja hänen lunastuksestaan Kristuksen kuoleman kautta, ja näistä kahdesta dogmista muodostuu kansantajuinen kirkonoppi, — niin meidän aikanamme Conte'n perusdogmille ihmiskunnan elimistöstä tulee avuksi vanha, mutta uuden merkityksen saanut dogmi evolutsioonista, ja näistä kahdesta dogmista muodostuu kansantajuinen tieteellinen oppi.
Niin toisessa kuin toisessakin opissa on uusi dogmi välttämätön vanhan ylläpitämiseksi ja on käsitettävissä ainoastaan yhteydessä perusdogmin kanssa. Jos Kristuksen jumaluuteen uskovalle on epäselvää ja käsittämätöntä, miksi Jumala astui alas maan päälle, niin lunastusdogmi selittää tämän.
Jos ihmiskunnan elimistöön uskovalle on epäselvää, minkä vuoksi olioiden yhtymää voi pitää elimistönä, niin evolutsioonidogmi selittää sen.
Lunastusdogmi on tarpeen edellisen dogmin ristiriitaisuuden sovittamiseksi todellisuuden kanssa.
Jumala astui alas maan päälle pelastaakseen ihmiset, mutta ihmiset eivät ole pelastetut. Mitenkä on tämä ristiriita selvitettävä? Lunastusdogmi sanoo: hän on pelastanut lunastukseen uskovat. "Jos te uskotte lunastukseen, niin te olette pelastetut".
Samoin evolutsioonidogmikin on tarpeen ensimäisen dogmin ristiriitaisuuden sovittamiseksi todellisuuden kanssa. Ihmiskunta on elimistö, mutta me näemme, ettei se täytä elimistön pääehtoa. Mitenkä se on selitettävä? Ja evolutsioonidogmi sanoo: ihmiskunta on muodostumassa oleva elimistö. Jos te uskotte siihen, niin te voitte pitää ihmiskuntaa elimistönä.
Ja niinkuin ihmisen, joka on vapaa kolminaisuuden ja Kristuksen jumaluuden taikauskosta, on mahdotonta edes ymmärtää, mikä on lunastusopin tarkotusperä ja ajatus, ja tämän ajatuksen selittää ainoastaan perusdogmin tunnustaminen, että Kristus on itse Jumala, — samoin on ihmiskunnan, joka on vapaa positiivisesta taikauskosta, mahdotonta käsittää, mikä on evolutsiooniopin tarkotusperä, ja tämän tarkotusperän käsittää vasta silloin, kun tietää perusdogmin, että ihmiskunta on — elimistö.
Ja aivan samoin kuin kaikki jumaluusopin viisaudet ovat ymmärrettäviä ainoastaan niille, jotka uskovat perusdogmeihin, samoin myös kaikki sosiologian viisaudet, joihin kiintyy nykyään uusimman ja syvämielisimmän tieteen harjoittajain koko huomio, ovat käsitettäviä ainoastaan uskovaisille.
Yhtäläisyyttä molempien oppien välillä on vielä siinäkin, että kerran uskolla omaksutut väitteet, joutumatta enään tutkimuksen alaisiksi, ovat perusteena mitä kummallisimmille teorioille, ja että näitten teoriain saarnaajat, anastaen itselleen oikeuden tunnustaa itsensä pyhiksi tai oppineiksi, s.o. erehtymättömiksi, turvautuvat mitä mielivaltaisimpiin, uskomattomimpiin ja perusteettomimpiin väitteisiin, joita he esittävät suurimmalla juhlallisuudella ja totisuudella, ja joita samalla totisuudella ja juhlallisuudella kieltävät yksityiskohdissaan ne, jotka niissä kohdin ovat eri mieltä, vaikkakin he muuten tunnustavat perusdogmit.
Tämän opin suurmies — Spencer, esimerkiksi, eräässä ensimäisistä teoksistaan esittää nämä opit seuraavasti: yhteiskunnat ja elimistöt ovat samankaltaisia seuraavissa suhteissa:
1) siinä, että ne, alkaen pienistä agregaateista, huomaamattomasti kasvavat kokonsa puolesta, niin että muutamat niistä tulevat kymmenen tuhatta kertaa suuremmiksi alkuperäistä;
2) siinä, että ne, ollen alussa niin yksinkertaista rakennetta, että niitä voidaan pitää kaikkea rakennetta vailla olevina, kasvaessaan saavat yhä monimutkaisemman rakenteen;
3) siinä, että, vaikkei niiden aikaisemmassa, kehittymättömässä perioodissa eri osien kesken ole olemassa melkein mitään riippuvaisuutta toisistaan, niitten osat tulevat vähitellen keskinäiseen riippuvaisuuteen, ja lopulta niin kiinteään, että kunkin osan toiminnan ja elämän mahdollisuus riippuu toisten osien toiminnasta ja elämästä;
4) siinä, että yhteiskunnan elämä ja kehitys ovat riippumattomia ja pitkäaikaisempia kuin jonkun sen osan elämä ja kehitys, joka erikseen syntyy, kasvaa, toimii, jättää jälkeläisiä ja kuolee, jota vastoin niistä muodostunut poliittinen ruumis jatkaa elämäänsä sukupolvi toisensa jälkeen, kehittyen suuressa joukossa rakenteen ja funktsionaalisen toiminnan täydellisyydessä.
Sitten tulee elimistöjen ja yhteiskuntien eroavaisuudet, ja todistetaan näitten eroavaisuuksien olevan ainoastaan näennäisiä, koska elimistöt ja yhteiskunnat ovat aivan samankaltaisia.
Tervejärkinen ihminen suorastaan kysyisi: mistä te sitten puhutte?
Minkä vuoksi ihmiskunta on elimistö?
Te sanotte, että yhteiskunnat ovat elimistöjen kaltaisia edellä mainitun neljän tunnusmerkin nojalla, mutta eihän tuo kaikki pidä paikkaansa. Te esiintuotte ainoastaan muutamia elimistön tunnusmerkeistä ja niihin vertaatte ihmisyhteiskuntia.
Te esiintuotte neljä samankaltaisuuden tunnusmerkkiä, sitten puhutte eroavaisuuksista, mutta ainoastaan niistä, jotka ovat (teidän mielestänne) näennäisiä, ja päätätte, että ihmisyhteiskuntia voipi pitää elimistöinä. Mutta sehän on joutavaa dialektistä peliä, eikä mitään muuta. Samalla perusteella saattaa elimistön tunnusmerkkinä esiintuoda mitä hyvänsä.
Otan ensimäisen, mikä johtuu mieleeni, vaikkapa metsän, joka siemenistä alkaa itää kankaalla ja kasvaa:
1) Alkaen pienistä agregaateista, j.n.e. Aivan sama tapahtuu kankaalla, kun se vähitellen siementyy ja kasvaa metsää.
2) Alussa on rakenne yksinkertaista, sitten se tulee monimutkaisemmaksi j.n.e. Aivan sama on metsän laita: ensin on pelkkiä koivuja, sitten tulee pajuja, sitten pähkinäpuita; ensin kaikki kasvavat suorina, sitten alkavat oksat punoutua toisiinsa.
3) Osien keskinäinen riippuvaisuus tulee niin suureksi, että kunkin osan elämä riippuu toisten osien elämästä ja toiminnasta. Aivan sama on metsän laita: pähkinämetsä suojelee puitten runkoja (jos sen hakkaa pois, niin toiset puut paleltuvat), metsänrinne suojelee tuulelta, siemenpuut jatkavat rotuja, korkeat ja tuuhealatvaiset antavat siimestä, ja siten toisen puun elämä riippuu toisesta.
4) Yksityiset osat voivat kuolla, mutta kokonaisuus elää. Sama on laita metsän. Metsä ei itke yhden puun kaatumista.
Sama on laita senkin teorian puolustajain tavallisesti esiintuoman esimerkin, että käsi kuolee jos sen leikkaa pois. Jos ottaa puun metsästä ja istuttaa sen siimekseen ja metsämaaperän ulkopuolelle, niin se kuolee.
Merkillistä on niinikään tämän opin yhtäläisyys kirkollis-kristillisen ja jokaisen muun opin kanssa, joka perustuu uskolla omistettuihin dogmeihin, siinä suhteessa, että siihen ei tepsi logiikan vastaväitteet. Osoittamalla, että metsää tämän teorian mukaan voi yhtä suurella oikeudella pitää elimistönä, te luulette todistaneenne heille heidän määritelmänsä virheellisyyden. Mutta siinä te erehdytte.
Heidän määritelmänsä elimistöstä on siihen määrin epätäsmällinen ja venyvä, että siihen voi sovittaa mitä ikinä tahtoo.
Niin, sanovat he, metsääkin voi pitää elimistönä. Metsä on rauhallista vuorovaikutusta yksilöjen kesken, jotka eivät hävitä toisiaan, — agregaatti, jonka osat myöskin voivat tulla läheisempään yhteyteen, niinkuin mehiläisparvi elimistöksi.
Jos sitten sanotaan, että siinä tapauksessa myöskin tuon metsän lintuja, hyönteisiä ja ruohoja, jotka vaikuttavat toisiinsa eivätkä toisiaan hävitä, voi pitää puitten mukana yhtenä elimistönä, niin he siihenkin suostuvat. Jokaista elävien olentojen joukkoa, jotka vaikuttavat toisiinsa eivätkä toisiaan hävitä, voi niinikään pitää elimistönä heidän teoriansa mukaan. He voivat väittää yhteyttä ja yhteistoimintaa olevan minkä välillä hyvänsä, ja evolutsiooniteorian mukaan voi ylipäänsä väittää, että mistä hyvänsä voi syntyä mitä hyvänsä, kun vaan kuluu tarpeeksi pitkä aika.
Jumalan kolminaisuuteen uskojille ei voi todistaa, että heidän uskonsa on perätön, mutta voipi osoittaa heille, että heidän väitteensä ei perustu tietoon, vaan uskoon. Jos he väittävät, että jumalia on kolme, niin voin minä yhtä suurella oikeudella väittää, että niitä on 17 l/2. Saman seikan, vieläpä vakuuttavamminkin, voipi todistaa positiivisen ja evolutsioonisen tieteen puoltajille. Tämän tieteen perusteella otan minä todistaakseni mitä hyvänsä. Ja kummallisinta on se, että kaikkein positiivisin tiede pitää tositieteen tunnusmerkkinä tieteellistä metoodia ja sen, mitä se nimittää tieteelliseksi metoodiksi, se itse määrittelee. Tieteelliseksi metoodiksi se nimittää tervettä järkeä. Ja tämäpä terve järki juuri paljastaakin sitä joka askeleella. Niinpian kuin ne, jotka olivat olleet pyhimysten sijalla, tunsivat ettei heissä ollut jälellä mitään pyhää, että he olivat kaikki kirottuja, niinkuin paavi ja meidän synoodimme, niin he paikalla rupesivat nimittämään itseänsä pyhiksi, vieläpä kaikkein pyhimmiksi. Niinpian kuin tiede huomasi, ettei siinä ollut jälellä mitään järjellistä, niin se rupesi nimittämään itseänsä järjelliseksi, eli tieteelliseksi tieteeksi.
XXXI.
Työnjako on kaiken olevaisuuden laki ja sen vuoksi sen täytyy olla olemassa ihmisyhteiskunnissa. Saattaa olla hyvin mahdollista, että niin on, mutta kysymykseksi jää kuitenkin: onko nykyään yhteiskunnissa olemassa oleva työnjako se työnjako, jonka pitää olla olemassa. Ja jos ihmiset pitävät jotakin työnjakoa epäjärjellisenä ja epäoikeutettuna, niin ei mikään tiede voi todistaa ihmisille sen olevan välttämättömän, mitä he pitävät epäjärjellisenä ja epäoikeutettuna.
Jumaluusopillinen teoria on todistellut, että valta on Jumalalta, ja saattaa olla hyvin mahdollista, että se on Jumalalta, mutta kysymykseksi on jäänyt: kenenkä valta on Jumalalta, Katarinanko vai Pugatshevin? Eivätkä jumaluusopilliset viisaudet voineet mitenkään tätä kysymystä ratkaista.
Hengen filosofia koitti todistaa, että valtio on persoonallisuuksien kehittymismuoto, mutta kysymykseksi jäi: voipiko Neron tai Dshingiskhaanin valtiota pitää muotona persoonallisuuksien kehittymiselle. Eivätkä mitkään transendentaaliset sanat voineet tätä ratkaista.
Sama on laita tieteellisen tieteenkin.
Työnjako on elimistöjen ja ihmisyhteiskuntien elämän ehto; mutta mitä näissä ihmisyhteiskunnissa on pidettävä elimellisenä työnjakona? Ja tutkipa tiede kuinka paljon tahansa työnjakoa lapamadon soluissa, niin eivät nuo tutkimukset pakoita ihmistä tunnustamaan oikeaksi semmoista työnjakoa, jota ei siksi tunnusta hänen järkensä ja omatuntonsa.
Olivatpa todistukset työnjaosta tarkastettavina olevien elimistöjen soluissa miten vakuuttavia hyvänsä, niin ihminen, jos hänellä on vielä järki tallella, kuitenkin sanoo, ettei pelkän karttuunin kutominen koko elämänsä ajan ole ihmisen tehtävä, ja ettei se ole työnjakoa, vaan ihmisten sortamista.
Spencer ynnä muut sanovat, että on olemassa kokonaisia kankuriväestöjä, ja että sen vuoksi kutomisen harjoittaminen on elimellistä työnjakoa, — mutta puhuessaan niin, he puhuvat täsmälleen samaa kuin jumaluusoppineet.
On olemassa valta, ja senvuoksi se on Jumalalta, olipa se millainen tahansa. On olemassa kankureita — siis semmoinen on työnjako. Hyvähän olisi niin puhua, jos valta ja kankuriväestö syntyisivät itsestään, mutta me tiedämme, etteivät ne synny itsestään, vaan meidän toimestamme. Pitää senvuoksi tietää, olemmeko me saaneet aikaan tämän vallan Jumalan kautta vaiko itsestämme, ja olemmeko saaneet aikaan nuo kankurit elimellisen vai jonkin muun lain mukaan.
Ihmiset elävät, elättäen itseänsä maanviljelyksellä, niinkuin on luontaista kaikille ihmisille. Joku ihmisistä on laittanut itselleen pajan ja korjannut auransa. Silloin tulee hänen luoksensa naapuri pyytäen häntä korjaamaan hänenkin auransa ja lupaa hänelle siitä työtä tai rahaa. Tulee sitten toinen, kolmas, ja näitten ihmisten yhteiskunnassa tapahtuu seuraava työnjako: syntyy seppä. Toinen ihminen taas on hyvästi opettanut lapsensa; hänen luoksensa tuo naapuri lapsensa pyytäen häntä heitäkin opettamaan, ja niin syntyy opettaja. Mutta sekä seppä että opettaja ovat ruvenneet ammattiinsa ja yhä edelleen siinä ovat ainoastaan senvuoksi, että heitä on siihen pyydetty, ja he pysyvät ammatissaan niin kauan kuin heitä tahdotaan siinä pysymään. Jos sattuisi niin, että seppiä ja opettajia tulisi liian paljon, tai heidän työnsä tulisi tarpeettomaksi, niin he heti, niinkuin sitä vaatii terve järki ja niinkuin tavallisesti käy siellä, missä ei ole olemassa syitä työnjaon säännöllisyyden häiriytymiseen, — jättäisivät ammattinsa ja ryhtyisivät taas maanviljelykseen.
Ihmisiä, jotka näin menettelevät, johtaa heidän järkensä, heidän omatuntonsa, ja senvuoksi me, järjellä ja omallatunnolla varustetut ihmiset, kaikki vakuutamme semmoisen työnjaon olevan oikean. Mutta jos kävisi niin, että sepille tulisi mahdolliseksi pakoittaa toisia ihmisiä tekemään työtä heidän hyväkseen ja he jatkaisivat hevoskenkien valmistamista, vaikka niitä ei tarvittaisi, ja opettajat niinikään opettaisivat silloinkin, kun ei olisi opetettavia, niin jokainen turmeltumaton ihminen, s.o. järjellä ja omalla tunnolla varustettu olento, käsittäisi, ettei se olisi työnjakoa, vaan toisen työn anastamista, sillä semmoinen toiminta ei olisi sen ainoan mittakaavan mukainen, jolla voi ratkaista, josko työnjako on oikea. Tämä mittakaava on: työn kysyntä ja siitä tulevan palkkion vapaa tarjoominen. Mutta yllämainittua toimintaa tieteellinen tiede juuri nimittääkin työnjaoksi.
Muutamat ihmiset tekevät semmoista, mitä toiset eivät ajattelekaan heiltä pyytää, ja vaativat, että heitä sen edestä elätettäisiin, sanoen sen olevan oikeutettua, koska se on työnjakoa.
Se, mikä on suurimpana kansan onnettomuutena muuallakin kuin meillä, on hallitus, ylen lukuisa virkamiesjoukko; se, mikä on syynä aikamme taloudelliseen kurjuuteen, on, niinkuin englantilaiset sanovat, overproduction, liikatuotanto (kun on valmistettu suunnaton joukko esineitä, joita ei kukaan tarvitse). Kaikki tämä johtuu tuosta kummallisesta työnjaon käsityksestä.
Kummallista olisi jos joku suutari katsoisi ihmisten olevan velvollisia elättämään häntä siitä, että hän herkeämättä valmistaa kenkiä, joita ei kukaan enään tarvitse. Mutta mitä on sanottava niistä hallituksen, kirkon, tieteen ja taiteen palvelijoista, jotka eivät tuota kansalle mitään näkyväistä, eipä edes hyödyllistäkään, joitten tavaraa ei kukaan halua, ja jotka kuitenkin yhtä rohkeasti, työnjaon perusteella, vaativat, että heitä ruokitaan ja juotetaan herkullisesti ja vaatetetaan hyvästi.
Saattaa olla ja onkin olemassa velhoja, joitten apuun turvaudutaan ja joille tarjotaan siitä leipää ja viinaa; mutta sitä, että olisi olemassa semmoisia velhoja, joita ei kukaan tarvitse ja jotka kuitenkin rohkeasti vaativat palkkaa loihtimisestaan — sitä on vaikea itselleen kuvitella.
Juuri niin on kuitenkin meidän maailmassamme laita hallituksen, kirkon, tieteen ja taiteen palvelijain.
Ja kaikki tämä tapahtuu tuon tiedemiesten niin yksimielisesti omaksuman työnjako-käsitteen perusteella, jota ei määrää sisällinen omatunto, vaan ulkonainen havainto.
Työnjako on todellakin aina ollut ja on olemassa, mutta se on oikea ainoastaan silloin, kun ihminen omantuntonsa ja järkensä nojalla päättää sen olevan välttämättömän, eikä sen perusteella, että hän sitä tutkii. Sekä omatunto että järki kaikilla ihmisillä ratkaisee tämän kysymyksen hyvin yksinkertaisesti, varmasti ja yksimielisesti.
Ne ratkaisevat sen niin, että työnjako on oikea ainoastaan silloin, kun jonkun ihmisen erityinen toiminta on niin tarpeellinen toisille ihmisille, että he, pyytäessään hänen palvelustaan, itse vapaaehtoisesti tarjoutuvat häntä elättämään sen edestä, niitä hän on heidän hyväkseen tekevä. Mutta kun ihminen saattaa elää 30 vuoden ikäiseksi toisten hartioilla, luvaten, opintonsa päätettyään, tehdä jotain hyvin hyödyllistä, jota ei kukaan häneltä pyydä, ja kun hän sitten 30 ikäisestä kuolemaansa saakka saattaa elää samalla tavoin, aina vaan ainoastaan luvaten tehdä jotain, jota ei kukaan häneltä pyydä, niin se ei ole työnjakoa, vaan suorastaan toisen työn anastamista väkevämmän puolelta, samaa toisen työn anastamista, jota jumaluusoppineet ennen aikaan sanoivat jumalan säätämäksi laiksi, filosoofit sittemmin välttämättömiksi elämän muodoiksi, ja nyt tieteellinen tiede nimittää elimelliseksi työnjaoksi.
Vallalla olevan tieteen koko merkitys on ainoastaan siinä.
Se on nyt ruvennut jakelemaan valtakirjoja joutilaisuuteen, sillä se yksin temppeleissään tutkii ja määrää, mikä yhteiskunnallisessa elimistössä esiintyvä ihmistoiminta on loiseläimen toimintaa ja mikä elimellistä. Ikäänkuin ei jokainen ihminen voisi päästä siitä selville paljoa varmemmin ja pikemmin järkensä ja omantuntonsa avulla.
Ja niinkuin ennen aikaan papisto ja sitten valtion virkamiehet eivät voineet epäillä, ketkä ovat kaikkein tarpeellisimpia toisille ihmisille, niinpä nytkin tieteellinen tiede luulee epäilemättömäksi sitä, että juuri sen toiminta onkin elimellinen: he, tieteen ja taiteen harjoittajat, ovat elimistön kaikkein arvokkaimpia soluja, sen aivosoluja. Mutta vähät heistä. Hallitkoot vaan, juokoot ja syökööt herkkuja ja juhlikoot, niinkuin ovat hallinneet ja juhlineet papit ja sofistit, kunhan eivät vaan turmelisi ihmisiä, niinkuin ovat tehneet papit ja sofistit.
Siitä saakka kuin on ollut ihmisiä, järjellisiä olennoita, ovat he eroittaneet hyvää pahasta ja käyttäneet hyväksensä sitä, mitä ennen heitä tässä suhteessa on ollut tehtynä taistelemalla pahaa vastaan, etsimällä totuuden tietä ja vähitellen, mutta herkeämättä kulkemalla eteenpäin tätä tietä. Ja aina on ihmisiä tällä tiellä olleet estämässä kaikellaiset valheet, joitten tarkotuksena on ollut osoittaa heille, ettei niin pidä tehdä, vaan että pitää elää niinkuin haluttaa. Tiellä on ollut vanhoja, hirmuisia kirkonmiesten valheita. Hirveällä taistelulla ja vaivalla ihmiset vähitellen vapautuivat niistä, mutta tuskin olivat ennättäneet niistä vapautua, kun vanhojen sijalla oli jo uusi valhe — valtiollisfilosoofinen. Ihmiset vapautuivat siitäkin.
Mutta vieläkin pahempi uusi valhe on kohonnut ihmisten tielle: tieteellinen valhe.
Tämä uusi valhe on aivan samallainen kuin vanhatkin: sen päätarkotus on asettaa oman ja ennen meitä eläneitten ihmisten järjen ja omantunnon toiminnan sijalle jotain ulkonaista: kirkon opissa oli tuona ulkonaisena — ilmestys, tieteessä — havainto.
Tämän tieteen asettama ansa on siinä, että se, huomautettuaan ihmisille kaikkein karkeimmat virheet järjen ja omantunnon toiminnassa, koettaa järkyttää heidän uskoansa järkeen ja omaantuntoon. Salaten tieteellisen teorian vaippaan puetun valheensa se vakuuttaa heille, että he tutkiessaan ulkonaisia ilmiöitä tutkivat epäilemättömiä tosiasioita, semmoisia, jotka ilmaisevat heille ihmiselämän lain. Henkinen turmeltuminen on taas siinä, että nämä ihmiset, omaksuttuaan uskon, että omantunnon ja järjen alaiset asiat kuuluvat tutkimuksen alaan, kadottavat tiedon hyvästä ja pahasta ja tulevat kykenemättömiksi ymmärtämään niitä määritelmiä hyvästä ja pahasta, jotka ihmiskunnan koko edellinen elämä on kehittänyt. Kaikki tuo on heidän murteellaan puhuen ehdollista ja subjektiivista. Kaikki on hyljättävä, sanovat he, — järjellä ei voi käsittää totuutta, sillä saattaa erehtyä, mutta on olemassa toinen tie — erehtymätön ja melkein koneellinen: tosiasioitten tutkiminen. Ja tämä on tapahtuva tieteellisen tieteen perusteella, s.o. kahden mihinkään perustumattoman otaksumisen: positivismin ja evolutsioonin perusteella, joita väitetään epäilemättömiksi totuuksiksi.
Ja vallalla oleva tiede julistaa yhtä suurella valheellisella juhlallisuudella kuin kirkkokin, että kaikkien elämän kysymysten ratkaisu on mahdollista ainoastaan tutkimalla luonnossa ja erittäinkin elimistössä ilmeneviä tosiasioita.
Herkkäuskoinen nuorisojoukko tämän uuden auktoriteetin valtaamana, jota arvostelu ei vielä ole kumonnut, eipä edes koskettanutkaan, syöksyy tutkimaan näitä tosiasioita luonnontieteissä, sille ainoalle tielle, joka vallalla olevan opin vakuutuksen mukaan voi viedä elämän kysymysten selvityksen perille.
Mutta mitä etemmä oppilaat joutuvat tässä tutkimuksessa, sitä kauemmaksi jää heistä ei ainoastaan mahdollisuus ratkaista elämän kysymyksiä, vaan yksin ajatuskin niistä, ja sitä enemmän he tottuvat sokeasti uskomaan toisten tutkimuksiin (uskomaan soluihin, protoplasmaan, kappalten neljänteen mittamäärään y.m.s.), sitä enemmän muoto peittää heiltä sisällön, sitä enemmän he kadottavat hyvän ja pahan tiedon sekä kyvyn käsittää ihmiskunnan koko edellisen elämän kehittämiä määritelmiä hyvästä ja pahasta, sitä enemmän he käyttävät erikoista tieteellistä puhetapaa, joissa nimityksille annetaan peräti ehdollinen merkitys, sitä kauemmaksi he joutuvat valaisemattomien havaintojen rotkoihin, sitä enemmän he kadottavat kyvyn ei ainoastaan itsenäisesti ajatella, vaan ymmärtää toisen ihmisen tervettä ajatusta, jota ei löydy heidän talmudissaan ja, mikä on pahinta, he viettävät parhaat vuotensa vieraantumisessa elämästä, s.o. työstä, tottuvat pitämään väärää asemaansa oikeutettuna ja tulevat fyysillisestikin mihinkään kelpaamattomiksi loiseläimiksi. Ja aivan niinkuin jumaluusoppineet, talmudistit, he lopullisesti vääntävät nurin aivonsa ja tulevat ajatuksen kuohilaiksi. Ja aivan samoin, sitä myöten kuin tyhmenevät, tulevat itseensä luottavaisiksi, kadottaen ijäksi mahdollisuuden palata yksinkertaiseen, selvään ja yleisinhimilliseen ajatteluun.