XXXII.
Työnjako on yhteiskunnassa aina ollut olemassa ja luultavasti tulee vastedeskin olemaan. Mutta kysymys ei ole siinä, että se on ja tulee olemaan, vaan siinä, mitä meidän on noudattaminen, että tämä työnjako olisi oikea. Jos me pidämme havaintoja mittapuuna, niin me sen kautta luovumme kaikesta mittapuusta, sillä me tulemme jokaista työnjakoa, jonka näemme olevan vallalla ihmisten kesken ja joka näyttää meistä oikealta, pitämäänkin oikeana. Siihenpä viekin vallalla oleva tiede.
Työnjako! Toiset harjoittavat henkistä, järkeä kysyvää työtä, toiset ruumiillista, lihaksia kysyvää työtä. Millä vakuutuksella puhuvatkaan tuota ihmiset! Heidän tekee mieli niin ajatella ja heistä näyttää, että todellakin tapahtuu aivan oikea palvelusten vaihto siellä, missä tapahtuu mitä selvin, ijänikuinen väkivalta.
Sinä, tai oikeammin te (sillä aina täytyy useampain elättää yhtä) — te minua ruokkikaa, vaatettakaa, tehkää minulle kaikkea sitä karkeata työtä, jota vaadin ja johon te olette lapsuudesta tottuneet, ja minä rupean tekemään teille sitä henkistä työtä, jota minä osaan ja johon olen jo tottunut. Antakaa te minulle ruumiin ravintoa, niin minä annan teille henkistä ravintoa. Tämä lasku näyttää aivan oikealta, ja se olisikin aivan oikea, jos tuo palveluksien vaihto olisi vapaaehtoista, jos ne, jotka hankkivat ruumiin ravintoa, eivät olisi velvolliset hankkimaan sitä ennen, kuin itse saavat henkistä ravintoa.
Henkisen ravinnon tuottaja sanoo: sitä varten, että minä voisin antaa teille henkistä ravintoa, te ruokkikaa minua, vaatettakaa minua, siivotkaa minun huoneitani.
Ruumiin ravinnon tuottajan taas täytyy kaikkea tuota tehdä, itse mitään vaatimatta, ja antaa ruumiin ravintoa, vaikkei hän saisikaan henkistä ravintoa sijaan. Jos vaihto olisi vapaaehtoinen, niin kummankin ehdot olisivat yhdenlaiset.
Me myönnämme henkisen ravinnon olevan ihmiselle yhtä välttämättömän kuin ruumiillisenkin. Taiteilija ja tiedemies sanovat: ennenkuin me voimme alkaa palvella ihmisiä henkisellä ravinnolla, on välttämätöntä, että ihmiset toimittavat meille ruumiin ravintoa. Mutta miksikä ei ruumiin ravinnon tuottaja voisi sanoa: ennenkuin minä rupean palvelemaan teitä ruumiin ravintoa hankkimalla, tarvitsen minä henkistä ravintoa, enkä voi sitä saamatta tehdä työtä?
Te sanotte: minä tarvitsen kyntäjän, sepän, suutarin, salvumiehen, muurarin, kultaajan y.m. työtä, voidakseni valmistaa henkistä ravintoa. Jokaisen työmiehen täytyy niinikään sanoa: ennenkuin menen työhön valmistamaan teille ruumiin ravintoa, pitää minulla jo olla henkisen ravinnon hedelmät. Että minulla olisi voimia työhön, pitää minulla olla: uskonnollinen oppi, järjestetty yhteiskunnallinen elämä, tietojen sovelluttaminen työhön, taiteitten tuottama ilo ja lohdutus. Minulla ei ole aikaa kehittää oppia elämän tarkotuksesta — antakaa se minulle. Minulla ei ole aikaa laatia yhteiskunnalliselle elämälle ohjeita, jotka suojelisivat oikeutta, — antakaa ne minulle. Minulla ei ole aikaa harjoittaa mekaniikkaa, fysiikkaa, kemiaa, teknologiaa — antakaa minulle kirjoja, joissa neuvotaan, mitenkä minun on parannettava työkalujani, työtapaani, asuntoani, lämmitystäni, valaistustani. Minulla ei ole aikaa itse harjoittaa runoutta, plastillista taidetta, soitantoa — antakaa minulle elämässä välttämättömät virkistykset ja lohdutukset, antakaa minulle taiteen tuotteet. Te sanotte, että teidän on mahdotonta harjoittaa tärkeitä ja tarpeellisia toimianne, jos teiltä puuttuu se työ, jota tekevät teidän edestänne työmiehet, mutta minä, sanoo työmies, en voi toimittaa yhtä tärkeitä ja tarpeellisia töitäni: kyntää, vetää lantaa ja tehdä siivoustöitä, jos minulta puuttuu uskonnollista ja järkeni ja omantuntoni vaatimuksia vastaavaa johtoa, työtäni turvaavaa järjellistä hallitusta, työtäni helpoittavaa tiedon antamaa ohjausta, työtäni jalostavaa taiteen tuottamaa iloa. Kaikki se, mitä te tähän asti olette tarjonneet minulle henkisen ravinnon nimellisenä, ei minulle kelpaa, enkä minä edes voi käsittää mihinkä se kellekään voi kelvata. Mutta niinkauan kuin en saa tuota minulle, niinkuin jokaiselle ihmiselle luontaista ravintoa, en voi elättää toista ruumiin ravintoa tuottamalla. Mitä jos työmies sanoo näin?
Ja jos hän niin sanoo, niin hän ei puhu joutavaa, vaan on aivan oikeassa.
Jos työmies vaan niin sanoo, niin on oikeutta paljon enemmän hänen puolellaan, kuin henkistä työtä tekevän ihmisen puolella. Oikeutta on hänen puolellaan enemmän senvuoksi, että työmiehen toimittama työ on ensiksi kysymykseen tulevaa, välttämättömämpää kuin henkisen työn tuottajan työ, ja senvuoksi, että henkisen työn tekijää ei mikään estä antamasta työmiehelle sitä henkistä ravintoa, jonka hän on hänelle luvannut. Työmiestä taas estää antamasta ruumiin ravintoa se, että hänellä itsellään ei ole riittävästi tätä ravintoa.
Mitäs vastaamme me, henkisen työn tekijät, jos meille asetetaan semmoiset yksinkertaiset ja lailliset vaatimukset? Millä me ne tyydytämme? Filaretin katkismuksella, Sokolovien pyhillä historioilla ja kaikellaisten luostarien ja Iisakin kirkon lakikokoelmalla, kaikellaisten departtimentien kassatsiooni päätöksillä ja kaikellaisilla komiteojen ja kommissioonien ohjesäännöillä tyydytämme hänen järjestyksen tarpeensa; spektraali-analyysillä, linnunradan mittauksilla, kuvitellulla geometrialla, mikroskoopillisilla tutkimuksilla, väittelyillä spiritismistä ja mediumismistä, tiedeakatemiojen toiminnalla — hänen tiedon vaatimuksensa. Millä tyydytämme hänen taiteelliset vaatimuksensa? — Pushkinilla, Dostojevskilla, Turgenjevillä, Leo Tolstoilla, Pariisin salongin ja omien maalariemme tauluilla, joissa kuvataan alastomia akkoja, atlassia, samettia, maisemia ja laatuaiheita, Wagnerin ja omien säveltäjiemme musiikilla. Mikään tästä kaikesta ei kelpaa, eikä voi kelvata, sillä me, oikeuksinemme käyttää hyväksemme kansan työtä ja ollen vapaita velvollisuudesta henkisen ravinnon tuottamiseen, olemme kokonaan unohtaneet sen ainoan tarkotuksen, joka pitää olla meidän toiminnallamme. Me emme edes tiedä, mitä työkansa tarvitsee, me olemme unohtaneet sen elintavan, sen katsantotavan, sen kielen; työkansan itsensäkin olemme unohtaneet ja tutkimme sitä kuin jotakin etnograafillista harvinaisuutta tai vasta löydettyä maanosaa.
Niin me siis, vaatien itsellemme ruumiin ravintoa, olemme ottaneet pitääksemme huolta henkisestä ravinnosta. Mutta sen luulotellun työnjaon perusteella, jonka mukaan me voimme ensin syödä ja sitten vasta tehdä työn, vieläpä monta sukupolvea peräkkäin herkullisesti syödä tekemättä mitään työtä, — olemme me, korvaukseksi saamastamme ravinnosta, valmistaneet kansalle jotakin semmoista, joka kelpaa ainoastaan meille sekä tieteelle ja taiteelle, mutta on aivan kelpaamatonta, käsittämätöntä ja vastenmielistä kuin timpurin juusto juuri niille ihmisille, joitten työtä me käytämme hyväksemme sillä verukkeella, että toimitamme heille sen sijaan henkistä ravintoa. Me olemme sokeudessamme siihen määrin unohtaneet päällemme ottamamme velvollisuuden, ettemme muista enää sitäkään, minkä nimessä meidän työmme tehdään, ja sen saman kansan, jota olemme ottaneet palvellaksemme, olemme me tehneet tieteellisen ja taiteellisen tutkimuksemme esineeksi.
Me tutkimme ja kuvaamme sitä omaksi huviksemme, me olemme kokonaan unohtaneet, ettei meidän pidä sitä tutkia ja kuvata, vaan palvella.
Me olemme siihen määrin unohtaneet tuon päällemme ottamamme velvollisuuden, ettemme edes huomaa, että sen, minkä olemme ottaneet tehdäksemme tieteen ja taiteen alalla, ovat tehneet muut, emmekä me. On käynyt niin, että, sillä aikaa kuin me olemme kiistelleet — samoin kuin teoloogit siemenettömästä sikiämisestä — milloin elimistöjen luontaisesta sikiämisestä milloin spiritismistä, milloin atoomien muodosta, milloin protoplasmasta, on kansassa kuitenkin syntynyt henkisen ravinnon tarve, ja tieteitten ja taiteitten heittiöt ja hylkiöt ovat voittoa tavoittelevien keinottelijain palkkaamina alkaneet toimittaa kansalle tuota henkistä ravintoa. Noin 40 vuoden kuluessa Euroopassa ja noin 10 vuoden kuluessa meillä Venäjällä on levinnyt miljoonittain kirjoja, kuvia ja lauluja, sekä pantu toimeen markkinailveilyjä. Ja kansa katsoo ja laulaa, saaden henkistä ravintoa muilta, eikä meiltä, jotka olimme ottaneet sitä toimittaaksemme. Me taas, jotka puolustamme joutilaisuuttamme sillä, että muka toimitamme toisille henkistä ravintoa, istumme kädet ristissä. Mutta me emme saa sillä tavoin istua, sillä jalkojemme alta luisuu viimeinenkin puolustuksemme.
Me olemme tulleet spesialisteiksi. Meillä on meidän erikoinen toiminta-alamme. Me olemme kansan aivot. Kansa elättää meitä, ja me olemme ottaneet sitä opettaaksemme. Ainoastaan tämän perusteella olemme vapauttaneet itsemme työstä. Mitäs me olemme opettaneet ja opetamme kansalle? Se on odottanut kymmeniä satoja vuosia. Ja me vaan yhä puhelemme toinen toistamme opettaen ja huvittaen, mutta kansan olemme kokonaan jo unohtaneet. Olemme siihen määrin unohtaneet, että toiset ovat ottaneet sitä opettaaksensa ja huvittaaksensa, emmekä me ole sitä edes huomanneetkaan. Niin kevyttä on ollut puheemme työnjaosta, niin ilmeisiä ja häpeemättömiä verukkeita se, mitä olemme puhuneet kansalle tuottamastamme hyödystä.
XXXIII.
Oli aika, kun kirkko johti maailmamme ihmisten henkistä elämää. Kirkko lupasi ihmisille onnea ja sillä vapautti itsensä osanotosta ihmiskunnan taisteluun elämän puolesta. Mutta niinpian kuin se sen teki, se luopui kutsumuksestaan ja ihmiset kääntyivät siitä pois. Eivät kirkon erehdykset saattaneet sitä perikatoon, vaan sen palvelijoitten luopuminen työn laista, josta he vapauttivat itsensä esivallan avulla Konstantinuksen aikana. Heidän oikeutensa joutilaisuuteen ja ylellisyyteen synnyttivät sen erehdykset. Tämä oikeus pani alulle kirkon huolenpidon omasta itsestään eikä ihmisistä, joita se oli ottanut palvellaksensa. Ja kirkon palvelijat antautuivat joutilaisuuteen ja irstaisuuteen.
Valtio otti johtaakseen ihmiskunnan elämää. Valtio lupasi ihmisille oikeutta, levollisuutta, turvallisuutta, järjestystä, yleisten henkisten ja aineellisten tarpeitten tyydytystä, ja sen nojalla valtiota palvelevat ihmiset vapauttivat itsensä osanotosta taisteluun ihmiskunnan elämän puolesta. Mutta valtion palvelijat, niinpian kuin he saivat tilaisuuden käyttää hyväkseen toisten työtä, tekivät samoin kuin kirkonkin palvelijat. Heidän päämääräkseen tuli valtio, eikä kansa, ja valtion palvelijat — alkaen kuninkaista alimpiin virka- ja palvelusmiehiin asti — Roomassa, Ranskassa, Englannissa, Venäjällä, Amerikassa antautuivat joutilaisuuteen ja irstaisuuteen.
Ja ihmiset kadottivat uskonsa valtioon; anarkiaa aletaan jo itsetietoisesti pitää ihanteena.
Valtio kadotti lumousvoimansa ihmisiin vaan senvuoksi, että sen palvelijat ottivat itselleen oikeuden käyttää hyväkseen kansan työtä.
Saman tekivät tiede ja taide valtiovallan avulla, jota he ottivat kannattaakseen. Hekin hankkivat itselleen oikeuden joutilaisuuteen ja toisten työn hyväkseen käyttämiseen, ollen hekin uskottomia kutsumukselleen.
Ja heidänkin erehdyksensä ovat johtuneet ainoastaan siitä, että tieteen palvelijat, nojautuen väärin ymmärrettyyn työnjaon periaatteeseen, ottivat itsellensä oikeuden käyttää hyväkseen toisten työtä ja unohtivat kutsumuksensa tarkotuksen asettaessaan päämaalikseen kansan hyödyn asemesta tieteen ja taiteen salaperäisen hyödyn. Samaten kuin edeltäjänsä, antautuivat hekin joutilaisuuteen ja irstaisuuteen — pääasiallisesti henkiseen.
Sanotaan: tiede ja taide ovat paljon antaneet ihmiskunnalle. Se on aivan totta.
Kirkko ja valtio ovat paljon antaneet ihmiskunnalle, mutta ei sen kautta, että ne ovat väärin käyttäneet valtaansa ja että heidän palvelijansa ovat luopuneet kaikille ihmisille yhteisestä ja ikuisesta velvollisuudesta tehdä työtä elämän ylläpitämiseksi, vaan siitä huolimatta.
Samoin myöskin tiede ja taide ovat paljon antaneet ihmiskunnalle ei sen kautta, että tieteen ja taiteen harjoittajat, työnjaon verukkeella, elävät työkansan hartioilla, vaan siitä huolimatta. Rooman tasavalta ei ollut senvuoksi mahtava, että sen kansalaisilla oli tilaisuus irstailla, vaan senvuoksi, että niitten joukossa oli uljaita kansalaisia. Sama on laita tieteen ja taiteen.
Tiede ja taide ovat paljon antaneet ihmiskunnalle, mutta ei sen kautta, että niitten palvelijoilla oli ennen välistä, ja nykyään on aina mahdollisuus vapauttaa itsensä työstä, vaan sen kautta, että on ollut nerokkaita ihmisiä, jotka, käyttämättä hyväkseen tuota mahdollisuutta, ovat vieneet ihmiskuntaa eteenpäin. Oppineitten ja taiteilijoitten sääty, joka väärään työnjakoon perustuen vaatii oikeutta käyttää hyväkseen toisten työtä, ei voi edistää tositiedettä ja tositaidetta, sillä valhe ei voi synnyttää totuutta.
Me olemme niin tottuneet noihin hemmoteltuihin, lihaviin tai heikontuneihin henkisen työn edustajiimme, että meistä näyttäisi oudolta, jos oppinut tai taiteilija kyntäisi tai olisi lannan vedossa. Meistä näyttää, että kaikki menee pilalle ja koko hänen viisautensa hajoaa rattailla istuessa, ja että ne suuremmoiset taiteelliset kuvat, joita hän kantaa rinnassaan, tahrautuvat lantaan. Mutta me olemme niin tottuneet tähän, ettei meistä näytä oudolta se, että tieteen palvelija, s.o. totuuden palvelija ja opettaja, pakoittaa toisia tekemään itsellensä sitä, mitä hän itse voisi tehdä, ja puolet ajastaan viettää herkullisesti syöden, poltellen, lörpötellen, kevytmielisiä juoruja levitellen, sanomalehtiä ja romaaneja lueskellen ja teattereissa käyden. Meistä ei ole outoa nähdä filosoofiamme ravintolassa, teatterissa, tanssiaisissa, ei ole outoa kuulla, että ne taiteilijat, jotka virkistävät ja jalostuttavat meidän mieltämme, ovat viettäneet elämänsä juoppoudessa, kortinpelissä, tyttöpaikoissa, ellei vieläkin pahemmin.
Tiede ja taide ovat hyviä asioita, mutta juuri senvuoksi, että ne ovat hyviä, ei niitä pidä pilata sekoittamalla niihin turmelusta, s.o. itsensä vapauttamista ihmisen velvollisuudesta työllä palvella omaa ja toisten ihmisten elämää.
Tiede ja taide ovat vieneet ihmiskuntaa eteenpäin. Niin! mutta ei sillä, että tieteen ja taiteen harjoittaja, työnjaon verukkeella, sekä sanalla että teolla opettavat toisia käyttämään hyväkseen väkivaltaa ja ihmisten köyhyyttä ja kärsimyksiä, vapautuaksensa ensimäisestä ja epäilemättömästä ihmisvelvollisuudesta tehdä ruumiillista työtä ihmiskunnan taistelussa luonnon kanssa.
XXXIV.
"Mutta ainoastaan työnjako, tieteen ja taiteen harjoittajain vapautuminen välttämättömyydestä työllä hankkia ravintonsa, onkin tehnyt mahdolliseksi sen tieteitten edistyksen, jonka näemme nykyaikaan", sanotaan tähän.
"Jos kaikkien täytyisi kyntää, niin ei olisi saavutettu niitä suuremmoisia tuloksia, jotka meidän aikanamme on saavutettu, ei olisi sitä hämmästyttävää edistystä, joka niin suuressa määrin on enentänyt ihmisen valtaa luonnon yli, ei olisi niitä tähtitieteellisiä, ihmisjärkeä niin hämmästyttäviä keksinnöltä, jotka ovat turvanneet merenkulun, ei olisi höyrylaivoja, rautateitä, ihmeellisiä siltoja, tunneleja, höyrykoneita, sähkölennättimiä, valokuvausta, telefooneja, fonograafeja, teleskoopeja, spektroskoopeja, mikroskoopeja, kloroformia, karboolihappoa".
En voi luetella kaikkea, mistä niin ylpeilee meidän aikamme.
Tuommoista luettelemista ja ihastusta omiin urotöihin saattaa nähdä melkein joka sanomalehdessä ja kansantajuisessa kirjassa. Me ihailemme itseämme, siihen määrin, että olemme toden teolla Jules Verne'n kanssa vakuutetut, etteivät tiede ja taide ole milloinkaan edistyneet niin paljon kuin meidän aikanamme.
Ja kun kaikesta tuosta edistyksestä saamme kiittää työnjakoa, niin mitenkä sitten voi olla sitä tunnustamatta?
Otaksukaamme, että todellakin meidän aikakaudellamme tehty edistys on ihmeteltävä, hämmästyttävä, tavaton, otaksukaamme olevamme joitakin erikoisia onnenpoikia, elävämme jonakin erikoisena aikakautena. Mutta koettakaamme arvostella tätä edistystä ei itsetyytyväisyytemme, vaan sen periaatteen kannalta, jota puolustetaan tuon työnjaon aikaansaaman edistyksen perusteella, s.o. sillä tieteen harjoittajain kansan hyväksi tekemällä henkisellä työllä, jonka pitäisi oikeuttaa tieteen ja taiteen harjoittajain vapautumista työstä. Koko tuo edistys on ihmeteltävää, mutta jokin onneton, tieteen harjoittajainkin tunnustama sattumus on tehnyt, ettei se tähän asti ole parantanut vaan pikemmin pahentanut työmiehen tilaa.
Joskin työmies voipi nyt päästä jalan kulkemasta ja matkustaa rautatiellä, niin sen sijaan on tuo sama rautatie polttanut hänen metsänsä, vienyt häneltä leivän ja saattanut hänet orjuutta lähenevään asemaan — rautatien palvelukseen.
Joskin höyrykoneet ovat saaneet aikaan sen, että työmies voipi nyt ostaa huonoa karttuunia, niin sen sijaan ovat nuo koneet riistäneet häneltä kotona saatavan työansion ja saattaneet hänet täydelliseen orjuuden tilaan — tehtailijan palvelukseen.
Joskin on olemassa sähkölennätin, joka on hänelle tarjona, mutta jota hän varojen puutteessa ei voi hyväkseen käyttää, niin sen sijaan kapitalistit, tuota sähkölennätintä käyttäen, ostavat häneltä kaikki hänen tuotteensa, joilla on arvoa, huokeasta hinnasta, ennenkuin hän saa tietää tavaran todellisen hinnan.
Joskin on olemassa telefooneja ja teleskoopeja, runoja, romaaneja, teattereita, baletteja, symfonioja, oopperoita, taulunäyttelyjä y.m.s., niin ei työmiehen elämä siitä kaikesta ole parantunut, sillä kaikki tuo on saman onnettoman sattuman kautta hänelle saavuttamatonta.
Niin että yleensä, niinkuin tiedemiehetkin myöntävät, kaikki nuo tavattomat keksinnöt ja taiteen tuotteet eivät ainakaan tähän asti ole parantaneet työmiehen elämää, elleivät ole sitä huonontaneet.
Jos me siis tieteen ja taiteen saavuttaman edistyksen todellisuutta koskevaa kysymystä arvostellessamme itseihailun asemesta käytämme sitä mittakaavaa, jonka perusteella työnjakoa puolustetaan, — työkansan hyötyä, niin huomaamme, ettei meillä vielä ole vakavaa perustetta siihen itsetyytyväisyyteen, johon niin mielellämme antaudumme.
Talonpoika pääsee rautatiellä ajamaan, talonpoikaisvaimo ostaa karttuunia, tuvassa palaa päreen asemesta lamppu, talonpoika sytyttää piippunsa tulitikulla, — se on kaikki mukavaa, mutta millä perusteella voi sanoa, että rautatiet ja tehtaat ovat tuottaneet kansalle hyötyä?
Jos talonpoika ajaa rautatiellä ja ostaa lampun, karttuunia ja tulitikkuja, niin se tapahtuu ainoastaan senvuoksi, ettei voi sitä talonpojalta kieltää. Tiedämmehän me kaikki, ettei rautateitten ja tehtaitten rakentaminen koskaan ole tapahtunut kansan hyödyn tarkotuksessa, niin mitenkäs sitten saattaa satunnaisia mukavuuksia, joita työmies tulee käyttäneeksi hyväkseen, esiintuoda todistukseksi näitten laitosten hyödyllisyydestä kansalle.
Tiedämmehän kaikki, että, jos rautatietä ja tehtaita rakentavat insinöörit ja kapitalistit ovatkin ajatelleet työmiestä, he ovat sitä tehneet ainoastaan keksiäkseen keinon, miten paraiten voisivat puristaa hänestä viimeisenkin verenpisaran. Ja niinkuin näemme, on sekä meillä, Euroopassa että Amerikassa tarkotus täydellisesti saavutettu.
Kaikella pahalla on myöskin hyötynsä. Tulipalossa voi lämmitellä itseään ja sytyttää piipun kekäleellä, mutta voiko siltä sanoa tulipalon olevan hyödyllisen?
Älkäämme ainakaan itseämme pettäkö. Tiedämmehän kaikki, mitkä vaikuttimet saavat rautateitä ja tehtaita rakentamaan ja lamppuöljyä ja tulitikkuja valmistamaan.
Insinööri rakentaa rautateitä hallitukselle, sotatarkotuksia varten, tai kapitalisteille, finanssitarkotuksia varten. Hän tekee koneita tehtailijalle, omaksi ja kapitalistin voitoksi. Kaikki, mitä hän tekee ja keksii, hän tekee ja keksii hallituksen, kapitalistin ja rikkaitten ihmisten tarkotuksia varten. Hänen nerokkaimmat keksintönsä tarkottavat suorastaan joko kansan vahinkoa: kanuunat, torpeedot, vankikopit, sähkölennättimet y.m., tai semmoisten esineitten valmistamista, jotka eivät ainoastaan ole kansalle hyödyttömiä, vaan joita se ei edes voi käyttää: sähkövalo, telefoonit ynnä kaikki nuo lukemattomat mukavuudet, tai vihdoin semmoisten esineitten valmistamista, joilla voi turmella kansaa ja kiristää siltä viimeisetkin rahat, niinkuin paloviina, viini, olut, oopiumi, tupakka, ja sitten karttuuni, huivit y.m. turhuudet.
Jos taas sattuu, että tiedemiesten keksinnöt ja teknikkojen työt joskus kelpaavat kansallekin, niinkuin rautatie, malmirauta, viikatteet, niin se todistaa vaan, että maailmassa kaikki asiat riippuvat toinen toisestaan ja että jokaisesta vahingollisesta toiminnasta saattaa johtua satunnaista hyötyäkin niille, joille tämä toiminta yleensä on ollut vahingollinen.
Tieteen ja taiteen harjoittajat voisivat ainoastaan silloin sanoa toimintansa olevan hyödyllisen kansalle, kun he asettavat päämääräkseen kansan palvelemisen niin, kuin he nyt asettavat päämääräkseen hallituksen ja kapitalistien palvelemisen.
Kaikki oppineet harjoittavat ylimmäispapillisia toimiaan, tehden tutkimuksia protoplasmasta, tähtien spektraalianalyysejä j.m.s. Mutta mimmoista kirvestä on paras käyttää, mimmoinen saha terävimmin leikkaa, mitenkä taikina on alustettava, mitenkä leipä on paistettava, mitenkä uunit ovat rakennettavat, miten ne ovat lämmitettävät, mimmoista ruokaa on syötävä, mimmoista juomaa on juotava, mimmoisten pitää astiain olla, mimmoisia sieniä voi käyttää ja miten ne ovat valmistettavat, — sitä ei tiede ole koskaan ajatellutkaan. Ja se kaikki olisi kuitenkin tieteen tehtävä.
Minä tiedän että tiede, oman määritelmänsä mukaan, ei saa pitää hyötyä tarkotuksenaan, mutta sehän on silminnähtävä veruke ja kovin julkea veruke. Tieteen tehtävä on palvella ihmisiä. Me olemme keksineet telegraafit, telefoonit, fonograafit, mutta mitä olemme saaneet aikaan elämässä, kansan työssä? Olemme saaneet lasketuksi kaksi miljoonaa kovakuoriaista! Mutta olemmeko saaneet kesytetyksi yhtäkään elukkaa piplian ajoista asti, jolloin meidän kotieläimemme olivat jo kaikki kesytettyinä? Hirvi, peura, metsäkana, teiri, pyy pysyvät yhä kesyttöminä. Kasvitieteilijät ovat keksineet solut, soluissa protoplasman, protoplasmassa vielä jotain, ja siinä taas vielä jotain. Nämä harrastukset eivät nähtävästi vielä pitkään aikaan pääty, sillä niillä ei voikaan olla loppua, jonka vuoksi noilla tiedemiehillä ei ole aikaa harrastaa sitä, mikä on ihmisille tarpeen. Ja senvuoksi vanhan Egyptin ajoista asti, jolloin vehnä ja virna olivat jo viljelyskasveina, meidän aikoihimme saakka ei ole kansalle ravinnoksi lisääntynyt yhtäkään kasvia, paitsi perunoita, eikä nekään tieteen keksinnön kautta.
On keksitty torpeedot, destilleerauslaitokset, mukavuuslaitokset, mutta rukki, kangaspuut, aura, kirves, varsta, harava, kaivonvipu, korvo — ovat yhä samallaisia kuin Rurikin aikana. Ja jos jokin onkin muuttunut, niin eivät sitä muutosta ole aikaansaaneet tiedemiehet.
Sama on laita taiteen. Me olemme kehittäneet suunnattoman joukon suuria kirjailijoita, tutkineet nämä kirjailijat ytimiä myöten, kirjoittaneet niistä äärettömät joukot arvosteluita, arvostelujen arvosteluita ja vielä arvosteluita näistä arvostelujen arvosteluista; olemme perustaneet taulukokoelmia, tutkineet kaikki taidekoulut juurta jaksain, ja symfoniat ja oopperat meillä on semmoiset, että meidän itsemmekin alkaa olla vaikea niitä kuulla. Mutta mitä olemme lisänneet kansantaruihin, legendoihin, lauluihin, mitä tauluja olemme antaneet kansalle, mitä musiikkia? Nikolskin kadun varrella tehdään kirjoja ja kuvia kansaa varten, Tulassa harmoonikoita, emmekä me kumpaankaan ole ottaneet osaa.
Kummallisinta ja eniten silmiin pistävää on meidän tieteemme ja taiteemme suunnan kierous juuri niissä haaroissa, joitten luulisi itse tehtäviensä vuoksi pitävän olla kansalle hyödyllisiä ja jotka väärän suuntansa vuoksi näyttävät pikemmin turmiollisilta kuin hyödyllisiltä.
Teknikon, lääkärin, opettajan, taiteilijan, kirjailijan luulisi itse kutsumuksensa perusteella pitävän palvella kansaa, — mutta mitenkäs on asian laita? Nykyisen suunnan vallitessa he eivät voi tuottaa kansalle muuta kuin vahinkoa.
Teknikon, mekaanikon täytyy työskennellä pääoman avulla. Ilman pääomia ei hän kelpaa mihinkään. Kaikki hänen tietonsa ovat semmoisia, että niitten käyttäminen vaatii pääomia ja suuressa määrin työmiehen hyväkseen käyttämistä. Ja puhumattakaan siitä, että hän itse on tottunut kuluttamaan vähintäin 1 1/2 tai 2 tuhatta vuodessa, eikä senvuoksi voi mennä maalle, missä ei kukaan voi hänelle semmoista palkkiota antaa, hän ei itse toimiensakaan vuoksi kelpaa kansaa palvelemaan. Hän osaa korkeimman matematiikan avulla laskea sillan kaaren, viputangon voiman y.m.s., mutta yksinkertaisimmissa kansan työtä koskevissa kysymyksissä hän joutuu ymmälle. Mitenkä on aura, ajoneuvot parannettavat, mitenkä on silta puron, yli tehtävä, sanalla sanoen kaikesta siitä, mikä koskee työmiehen oloja, ei hän tiedä mitään ja ymmärtää vähemmän kuin typerin talonpoika. Antakaa hänelle verstaat, työväkeä yltä kyllin, tilatkaa ulkomailta koneet, silloin hän ryhtyy toimeen. Mutta jos niissä oloissa, joissa miljoonat ihmiset nykyään ovat, on löydettävä keino helpoittaa työtä, niin hän ei mitään tiedä eikä toimiensa, tottumustensa ja elämän vaatimustensa vuoksi voi kelvata tähän asiaan.
Vielä pahemmassa asemassa on lääkäri. Hänen luuloteltu tieteensä on kokonaan sillä kannalla, että hän osaa parantaa ainoastaan semmoisia ihmisiä, jotka eivät mitään tee ja voivat käyttää hyväkseen toisten työtä. Voidakseen tieteellisesti toimia hän tarvitsee lukemattoman joukon kalliita laitoksia, työkaluja, lääkkeitä, hygieenisesti laitetut asunnot, ravinnon, tarvelaitoksen, hän tarvitsee, paitsi palkkaansa, semmoisia varoja, että, parantaakseen yhden sairaan, hänen täytyy näännyttää nälkään kymmeniä niistä, jotka saavat suorittaa kulungit. Hän on harjoittanut opinnoita kuuluisien oppineitten luona pääkaupungissa, ja näillä on vaan semmoisia sairaita, joita voi hoitaa klinikoissa, tai jotka voivat ostaa hoitoa varten tarvittavat koneet, jopa tuota pikaa muuttaa pohjoismaasta etelämaahan tai johonkin kylpypaikkaan.
Heidän tieteensä on semmoinen, että, niinkuin kaikki maalaislääkärit valittavat, työkansaa ei voi hoitaa sen köyhyyden takia, kun ei ole varaa valmistaa sairaalle hygieenisiä oloja. Maalaislääkärit valittavat samalla, ettei ole sairashuoneita, etteivät he ennätä suorittaa tehtäviänsä, että he tarvitsevat vielä apulaisia, lääkäreitä ja välskäreitä. Mikä on siis johtopäätös? Johtopäätös on se, että kansan pääonnettomuus, josta seuraa taudit, jotka leviävät tulematta parannetuiksi, on elinkeinojen riittämättömyys.
Ja niinpä tiede, työnjakoon vedoten, kutsuu taistelijoitansa kansalle avuksi. Tiede on kokonaan liittynyt rikkaisiin luokkiin ja tehtäväkseen ottanut niitten ihmisten parantamisen, jotka kaiken voivat itselleen hankkia, ja niille, joilla ei ole mitään liikoja varoja, neuvoo se samallaisia parannuskeinoja.
Mutta kun varoja ei ole, niin ne täytyy ottaa kansalta, jossa taudit leviävät tulematta parannetuiksi varojen puutteen takia.
Niinpä sanovatkin lääketieteen puolustajat, että se asia on vielä liian vähän kehittynyt.
Tietysti se on vähän kehittynyt, sillä jos se kehittyisi, josta Jumala varjelkoon, ja kansan niskoille pantaisiin kahden tohtorin, kätilön ja välskärin asemesta kaksikymmentä kuhunkin kihlakuntaan, niinkuin tahdotaan tehdä, — niin kohta ei olisi ketä parantaa. Tieteellisen avun, josta tieteen puolustajat puhuvat, täytyy olla aivan toisen. Ja sen avun anto ei ole vielä alkanut. Se alkaa silloin, kun tiedemies, teknikko tai lääkäri huomaavat laittomaksi nykyään vallalla olevan työnjaon, s.o. toisen työn anastamisen, herkeävät pitämästä oikeutenaan ottaa ihmisiltä, puhumattakaan sadoista tuhansista, edes 1000 tai 100 ruplaa heille antamastaan avusta ja rupeavat elämään työtä tekevien ihmisten keskuudessa, samoissa olosuhteissa kuin hekin, käyttäen tietojansa mekaniikan, tekniikan, terveysopin ja sairaanhoidon kysymysten ratkaisemiseksi työkansan hyväksi. Mutta nykyään on työkansan kustannuksella elävä tiede kokonaan unohtanut tämän kansan elämän ehdot, ei ole niistä tietävinään ja aivan tosissaan loukkaantunut siitä, ettei sen luulotellut tiedot kansalle sovellu.
Lääketiede, niinkuin teknillinenkin tiede, on vielä kehdossaan. Kaikki kysymykset siitä, mitenkä paraiten on jaettava työaika, mitenkä on itseään ravittava, mitenkä itseään vaatetettava, suojeltava kosteudelta, kylmyydeltä, mitenkä peseydyttävä, miten lapsia on kapaloitava ja ruokittava juuri niissä olosuhteissa, joissa työkansa elää,—kaikki nuo kysymykset ovat vielä esille ottamatta. Sama on laita tieteellisten opettajain ja pedagoogien. Niin on tiede tässäkin järjestänyt asian, että tieteellisesti opettaa voipi ainoastaan rikkaita ihmisiä, ja opettajat, niinkuin teknikot ja lääkäritkin, tavoittelevat vaan rahoja. Meillä pyrkivät he senvuoksi valtion palvelukseen.
Muuten ei voikaan olla, sillä mallikelpoinen koulu maapalloilleen, uudenaikaisine pulpettineen, karttoineen, kirjastoineen ja metodiikkoineen, on semmoinen, että sen ylläpitäminen vaatii kaksinkertaisia veroja joka kylältä. Niin vaatii tiede.
Kansa tarvitsee lapsiaan työssä, ja tarvitsee sitä enemmän, mitä köyhempi se on. Tieteen puolustajat sanovat: kasvatusoppi tuottaa jo nytkin kansalle hyötyä, mutta kunhan se kehittyy, niin se tulee tuottamaan vieläkin enemmän. Mutta jos se kehittyy ja kussakin kihlakunnassa tulee kahdenkymmenen koulun asemesta olemaan sata koulua, kaikki oppikouluja, joita kansa saa kustantaa, niin kansa köyhtyy vielä enemmän ja tulee vielä suuremmassa määrässä tarvitsemaan lastensa työtä.
— Mitäs on tehtävä? sanotaan tähän.
Hallitus laittaa koulut ja tekee koulunkäynnin pakolliseksi, niinkuin on tehty Euroopassa. Mutta rahatpa otetaan sittenkin taas kansalta, niin että se saa vieläkin kovemmin tehdä työtä ja sillä tulee olemaan vieläkin vähemmän joutoaikaa. Taaskin olisi ainoa pelastus siinä, että opettaja eläisi samoissa olosuhteissa kuin työmies ja opettaisi siitä palkkiosta, joka hänelle vapaaehtoisesti ja mielellään annetaan.
Semmoinen väärä suunta on tieteellä ja se tekee sille mahdottomaksi täyttää velvollisuuttaan — palvella kansaa. Mutta vielä selvemmin nähtävä on väärä suunta meidän sivistyneen luokkamme taiteellisessa toiminnassa, jonka itse merkityksensäkin vuoksi pitäisi olla kansaa hyödyttävä.
Tiede voi vielä vedota tyhmään verukkeeseensa, että tiede toimii tieteen vuoksi, ja että, kun sen ensin tiedemiehet tarpeeksi kehittävät, se tulee kansallekin tajuttavaksi, mutta taiteen, jos se on taidetta, täytyy olla kaikille tajuttavaa, ja erittäinkin niille, joitten hyväksi sitä harjoitetaan. Ja meidän taiteemme tila osoittaa hämmästyttävällä tavalla, etteivät taiteen harjoittajat tahdo, osaa, eivätkä voi olla kansalle hyödyllisiä.
Maalari tarvitsee suurten teostensa valmistamiseen semmoisen työverstaan, että siinä voisi työskennellä ainakin neljäkymmentä puuseppää tai suutaria, jotka saavat palella ja tukehtua hökkeleissä, mutta sitä paitsi hän vielä tarvitsee modelleja, pukuja, matkustuksia. Taideakatemia on kuluttanut miljooneja kansalta kannettuja varoja taiteitten kehittämiseksi, ja näitten taiteitten tuotteet riippuvat palatsien seinillä, olematta kansalle käsitettäviä tai tarpeellisia.
Säveltäjien täytyy, voidakseen ilmaista suuria aatteitansa, koota pari sataa valkoisiin kaulahuiveihin tai teatteripukuihin puettua ihmistä, ja kuluttaa satoja tuhansia ruplia oopperan aikaan saamiseksi. Eivätkä tämän taiteen tuotteet voi herättää kansassa, jos se joskus voisikin niitä hyväksensä käyttää, mitään muuta kuin kummastusta ja ikävää.
Luulisi, etteivät kirjailijat ainakaan kaipaa työverstaita, modelleja, orkestereita ja näyttelijöitä, mutta kirjailijakin tarvitsee suurten teostensa valmistamista varten matkustuksia, palatseja, taidenautintoja, teattereissa ja konserteissa käyntejä, kylpymatkoja y.m.s. — puhumattakaan mukavasta asunnosta ja elämän nautinnoista. Jos ei hän itse saa ansaituksi, niin hänelle annetaan eläke, että hän kirjailisi paremmin. Ja taaskin nuo teokset, joille me annamme niin suuren arvon, ovat kansalle aivan tarpeettomia.
Mitä jos lisääntyy vielä, niinkuin tiedemiehet ja taiteilijat toivovat, semmoisia henkisen ravinnon hankkijoita, jos joka kylään on rakennettava atelieeri, perustettava orkesteri ja joka kylässä on ylläpidettävä kirjailijaa semmoisissa olosuhteissa, joita taiteilijat pitävät itselleen välttämättöminä?
Minä luulen, että työmiehet ovat mieluummin milloinkaan näkemättä tauluja, kuulematta symfonioja, lukematta runoja ja novelleja, kunhan pääsevät elättämästä kaikkia noita tyhjäntoimittajia.
Mutta miksikäs taiteilijat eivät saattaisi palvella kansaa? Onhan joka tuvassa pyhäinkuvia, tauluja, jokainen talonpoika ja talonpoikaisnainen laulaa, monella on soittokoneita ja kaikki osaavat kertoa kertomuksia, runoja, moni osaa lukea. Mitenkäs on kaksi asiaa, jotka ovat yhteen kuuluvia kuin lukko ja avain, niin toisistaan eronneet, että niitä on mahdotonta yhdistää?
Sanokaa maalarille, että hän maalaisi ilman atelieeriä, modelleja, pukuja ja piirustaisi viiden kopekan hintaisia kuvia, niin hän vastaa, että se on samaa kuin luopua taiteesta, niinkuin hän sen käsittää. Sanokaa soittoniekalle, että hän soittaisi balalaikalla, harmoonikalla, kitaralla ja opettaisi vaimoja laulamaan lauluja. Sanokaa runoilijalle, kirjailijalle, että hän jättäisi runoelmansa, romaaninsa ja satiirinsa, ja tekisi laulukirjoja, sepittelisi kertomuksia, satuja, joita yksinkertaiset talonpojat voisivat ymmärtää. He sanovat, että te olette hullu. Mutta eikö ole pahempaa hulluutta se, että ihmiset ainoastaan sen nojalla, että aikovat henkisellä ravinnolla palvella niitä ihmisiä, jotka heitä ruokkivat ja vaatettavat, ovat vapauttaneet itsensä työstä ja sitten siihen määrin unhottaneet sitoumuksensa, etteivät enää edes osaakaan tehdä tuota kansalle kelpaavaa ravintoa, pitäen kaiken lisäksi tuota sitoumuksestaan luopumista ansionaan. — Mutta niinhän on kaikkialla sanotaan tähän. Kaikkialla vallitsee järjettömyys ja tulee vallitsemaan niin kauan kuin ihmiset työnjaon verukkeella tulevat syömään kansan työtä. Kansaa tullaan palvelemaan tieteillä ja taiteilla vasta silloin, kun tieteen ja taiteen harjoittajat, eläen kansan keskuudessa ja kansan tavalla, vaatimatta mitään oikeuksia, tulevat tarjoamaan sille palveluksiansa, joitten vastaanottaminen tai hylkääminen tulee riippumaan kansan omasta tahdosta.
XXXV.
Sanoa tieteen ja taiteen toiminnan auttaneen ihmiskunnan edistystä, tarkottaen tällä toiminnalla sitä, mitä nykyään sillä nimellä nimitetään, on samaa kuin sanoa, että airoilla polskuttaminen silloin, kun vene kulkee virran mukana, auttaa veneen liikettä. Se vaan sitä häiritsee.
Niin kutsuttu työnjako, s.o. toisten työn anastus, joka nykyään on tullut tiedemiesten ja taiteilijoitten toiminnan ehdoksi, on ollut ja yhä on pääsyynä ihmiskunnan hitaaseen edistykseen. Todistuksena siitä on se kaikkien tiedemiesten tunnustama tosiasia, että tieteen ja taiteen saavuttamia tuloksia ei kansa voi hyväkseen käyttää rikkauksien epätasaisen jakaantumisen vuoksi.
Mutta tämä epätasaisuus ei vähene tieteiden ja taiteiden edistyessä, vaan päinvastoin enenee. Eikä ole kummallista, että niin on, sillä tämä rikkauksien epätasainen jakaantuminen johtuu työnjaon teoriasta, jota tiedemiehet ja taiteilijat saarnaavat omia itsekkäitä tarkotuksiaan varten. Tiede puolustaa työnjakoa muuttumattomana lakina ja, vaikka näkee työnjakoon perustuvan rikkauksien jakaantumisen olevan epätasaista ja turmiollista, kuitenkin vakuuttaa työnjakoa hyväksyvän toiminnan vievän ihmiset onneen. Johtopäätöksenä on: ihmiset käyttävät hyväkseen toisten työtä; mutta jos he hyvin kauan ja vieläkin suuremmassa määrin tulevat hyväkseen käyttämään toisten työtä, niin silloin tuo epätasainen rikkauksien jakaantuminen, s.o. toisten työn hyväkseen käyttäminen, lakkaa.
Muutamat ihmiset seisovat yhä suurenevan vesilähteen luona ja puuhaavat johtaakseen sen vettä syrjään janoavien ihmisten luota, vakuuttaen, että he juuri synnyttävätkin tuon veden, jota aivan kohta kerääntyy niin paljon, että siitä kaikille riittää. Mutta tämä vesi, joka on vuotanut ja vuotaa herkeämättä, raviten koko ihmiskuntaa, ei ole suinkaan niitten ihmisten toiminnan tuloksena, jotka seisoen lähteen luona sitä pois johtavat, vaan se virtaa ja vuotaa äyräittensä yli huolimatta ihmisten yrityksistä pysäyttää sen vuotamista.
Aina on ollut olemassa tosi kirkko, jonka ovat muodostaneet aikakauden korkeimman totuuden yhdistämät ihmiset, eikä se koskaan ole ollut se kirkko, joka on siksi itseään nimittänyt. Ja aina ovat olleet olemassa tiede ja taide, mutta ei ne, jotka sillä nimellä ovat itseään nimittäneet.
Tieteen ja taiteen edustajina itseään pitävistä ihmisistä näyttää aina, että he ovat tehneet, tekevät ja kohta tulevat tekemään hämmästyttäviä ihmeitä, ja ettei ilman heitä ole ollut eikä ole mitään tiedettä eikä mitään taidetta. Niin ovat luulleet sofistit, skolastikot, alkemistat, kabalistit, talmudistit ja niin luulevat meidän tieteellinen tieteemme ja meidän taiteemme taiteen vuoksi.
XXXVI.
"Mutta tiede, taide! Tehän hylkäätte tieteen ja taiteen, s.o. hylkäätte sen, mikä antaa ihmiskunnalle elämää." Tällä tempulla koitetaan aina kumota minun todistukseni, ottamatta niistä selvää.
"Hän hylkää tieteen ja taiteen, hän tahtoo palauttaa ihmiset villiin tilaan, mitäs häntä rupeaa kuuntelemaan."
Mutta se ei ole totta. Minä en suinkaan hylkää tiedettä, s.o. ihmisen järjellistä toimintaa, enkä taidetta — tämän järjellisen toiminnan ilmaisua, vaan juuri tämän järjellisen toiminnan ja sen ilmaisun nimessä minä puhunkin sitä, mitä puhun, ainoastaan siinä tarkotuksessa, että ihmiskunta voisi päästä siitä villistä tilasta, johon se meidän aikamme väärän opin kautta on nopeasti vajoomassa.
Tiede ja taide ovat yhtä välttämättömiä ihmisille kuin ruoka, juoma ja vaatteet, vieläpä välttämättömämpiäkin; mutta ne eivät ole sitä senvuoksi, että me päätämme sen, jota nimitämme tieteeksi ja taiteeksi, olevan välttämätöntä, vaan ainoastaan senvuoksi, että se todellakin on ihmisille välttämätöntä.
Jos nyt ihmisten ruumiin ravinnoksi ruvetaan valmistamaan heiniä, niin minun vakuutukseni, että heinät ovat ihmisten ravinto, ei saa aikaan sitä, että heinistä todellakin tulee ihmisten ravintoa. Enhän voi sanoa: mikset sinä syö heiniä, kun se on välttämätön ravinto? Voihan sattua, että se, mitä tarjoan, ei olekaan ravintoa.
Niinpä on juuri laita meidän tieteemme ja taiteemme. Meistä näyttää, että, jos me kreikkalaiseen sanaan liitämme sanan "logia" ja nimitämme sen tieteeksi, siitä tuleekin tiede; ja että, jos jonkin ilettävän asian, niinkuin alastomien naisten maalaamisen, nimitämme kreikkalaisella sanalla ja sanomme sen olevan taidetta, siitä tuleekin taide. Mutta puhuimmepa tuommoista kuinka paljon hyvänsä, niin se, mitä me teemme laskiessamme kuoriaisia, kemiallisesti tutkiessamme linnunradan aineksia, maalatessamme vedenimpiä ja historiallisia tauluja, sepittäessämme novelleja ja symfonioja, ei tule tieteeksi eikä taiteeksi niin kauan kuin sitä eivät mielellään ota vastaan ne ihmiset, joita varten sitä tehdään. Ja tähän asti ei sitä ole otettu vastaan.
Jos ainoastaan muutamien ihmisten sallittaisiin valmistaa ravintoa, ja kaikilta muilta se kiellettäisiin, niin luullakseni ravinnon laatu siitä huononisi. Jos venäläisillä talonpojilla olisi yksinoikeus ravinnon valmistamiseen, niin ei olisi muuta ravintoa kuin hapanleipää, perunoita, sipulia ja kaljaa — sitä, mikä heitä miellyttää. Sama olisi laita korkeimman tieteellisen ja taiteellisen toiminnan, jos yksinoikeuden siihen ottaisi itselleen joku erityinen sääty, — sillä eroituksella vaan, että ruumiin ravinnossa ei voi olla kovin suuria poikkeuksia luonnollisuudesta: sekä leipä että sipuli, vaikkeivät olekaan erittäin maukasta ravintoa, ovat kuitenkin syötäviä. Henkisessä ravinnossa sitä vastoin voi olla mitä suurimpia poikkeuksia, ja muutamat ihmiset voivat pitkät ajat ravita itseään suorastaan heille tarpeettomalla tai vahingollisella, myrkyllisellä henkisellä ravinnolla, voivat itse vähitellen tappaa itsensä oopiumilla tai väkiviinalla ja tätä samaa ravintoa tarjota joukoillekin.
Niin juuri on käynyt meidänkin. Ja niin on käynyt senvuoksi, että tieteen ja taiteen harjoittajain asema on etuoikeutettu, sillä tiede ja taide meidän maailmassamme ei ole koko ihmiskunnan järjellinen toiminta, vaan pienen piirin, joka nimittää itseänsä tiedemiehiksi ja taiteilijoiksi ja jolla on yksinoikeus tähän toimintaan. Senvuoksi on se väärentänyt tieteen ja taiteen käsitteetkin, unohtanut kutsumuksensa tarkotuksen ja koettaa ainoastaan huvittaa ja ikävästä pelastaa pientä tyhjäntoimittajajoukkoaan.
Siitä asti kuin ihmisiä on ollut olemassa, en heillä aina ollut tiedettä kaikkein yksinkertaisimmassa ja laajimmassa merkityksessä. Tiede, s.o. ihmiskunnan tiedot, on aina ollut ja on olemassa. Ilman sitä on elämää mahdotonta ajatella, eikä ole tarpeen sitä kumota eikä puolustaa. Mutta asia on siinä, että näitten tietojen piiri on niin laaja, siinä on niin paljon kaikenlaatuisia tietoja — alkaen tiedosta, mistä rauta on saatavissa, tietoon aurinkojen liikunnosta, — että ihminen hämmästyy, jos ei hänellä ole johtavaa lankaa, jonka mukaan hän voisi päättää, mikä kaikista noista tiedoista on tärkein hänelle ja mikä vähemmän tärkeä.
Senvuoksi on ihmisten korkein viisaus aina ollut sen johtavan langan löytämisessä, jonka mukaan on arvosteltava, mikä tieto on tärkeä, mikä vähemmän tärkeä.
Ja tätä, kaikkia muita tietoja johtavaa tietoa ovat ihmiset aina nimittäneet tieteeksi ahtaassa merkityksessä.
Semmoinen tiede on aina, meidän aikaamme asti, ollut olemassa ihmisten yhteiskunnissa, jotka ovat kehittyneet pois alkuperäisestä, villistä tilasta.
Siitä saakka kuin ihmiskunta on ollut olemassa, on aina kaikissa kansoissa ilmestynyt opettajia, jotka ovat edustaneet tiedettä tuossa ahtaassa merkityksessä, tiedettä siitä, mitä ihmisen on kaikkein tärkeintä tietää. Tämän tieteen tutkimuksen esineenä on aina ollut, mikä on kunkin ihmisen ja kaikkien ihmisten tarkotus ja siis tosi onni. Tämä tiede juuri on ollutkin johtavana lankana määritellessä kaikkien muitten tieteiden ja niitten ilmaisujen, taiteiden, merkitystä.
Ne tieteet ja taiteet, jotka ovat edistäneet ja tulleet lähemmä kaikkien ihmisten tarkotusta ja onnea käsittelevää perustiedettä, ovat saaneet suuremman arvon yleisessä mielipiteessä ja päinvastoin.
Semmoinen oli Konfuciuksen, Buddhan, Mooseksen, Sokrateen, Kristuksen, Muhamedin tiede, jota ovat pitäneet ja pitävät tieteenä kaikki ihmiset, paitsi meidän piirimme niin kutsutut sivistyneet.
Semmoinen tiede ei ole ainoastaan aina ollut etusijassa, vaan se on ollut se, jonka mukaan on määritelty toisten merkitys.
Eikä se ollenkaan ole johtunut siitä, niinkuin luulevat meidän aikamme n.k. oppineet, että petkuttajat, tämän tieteen ylimmäiset papit, opettajat ovat antaneet sille semmoisen merkityksen, vaan senvuoksi, että, niinkuin jokainen voi sen sisällisen kokemuksen kautta huomata, ilman tiedettä siitä, mikä on ihmisen tarkotus ja onni, todellakaan ei voi arvostella tieteitä ja taiteita.
Ja senvuoksi ei myöskään voi olla tieteellistä tutkimusta, sillä tieteiden tutkimuksen esineitä on lukematon joukko — sanon "lukematon" sanan täydessä merkityksessä.
Ilman tietoa siitä, mikä on kaikkien ihmisten tarkotus ja onni, tulevat kaikki muut tieteet ja taiteet, niinkuin ne ovat meillä jo tulleetkin, joutavaksi ja vahingolliseksi huvitukseksi. Ihmiskunta on kauan elänyt, eikä koskaan ole elänyt ilman tiedettä siitä, mikä on ihmisten tarkotus ja onni, vaikkakin tiede ihmisten onnesta pintapuolisesta tutkijasta näyttää olevan erillainen buddhalaisilla, bramiineilla, juutalaisilla, kristityillä, konfutsialaisilla, Laodsen seuraajilla. Missä vaan on villistä tilasta pois kehittyneitä ihmisiä, näemme tuon tieteen, ja sittenkin meidän aikamme ihmiset yhtäkkiä päättävät, että juuri tuo tiede, joka tähän asti on ollut kaikkien ihmistietojen johtajana, onkin kaikelle esteenä.
Ihmiset rakentavat rakennuksia, ja yksi rakennusmestari on tehnyt yhden piirustuksen, toinen toisen, kolmas kolmannen. Piirustukset ovat vähän erillaisia, mutta ne ovat oikeita, niin että jokainen voi nähdä, että, jos kaikki tehdään piirustuksen mukaan, rakennus tulee rakennetuksi.
Semmoisia rakennusmestareita ovat Konfucius, Buddha, Mooses, Kristus.
Yhtäkkiä tulee ihmisiä, jotka vakuuttavat pääasian olevan, ettei pidä olla mitään piirustusta, ja että on rakennettava noin vaan, silmämäärällä. Ja tuota "noin vaan" nämä ihmiset nimittävät kaikkein täsmällisimmäksi tieteelliseksi tieteeksi, niinkuin paavia nimitetään kaikkein pyhimmäksi. Ihmiset kieltävät kaiken tieteen, itse tieteen ytimen — ihmisten tarkotuksen ja onnen määrittelemisen, ja tätä tieteen kieltämistä he nimittävät tieteeksi. Siitä saakka kuin ihmisiä on ollut olemassa, on heidän keskuudessaan syntynyt suuria neroja, jotka taistellessaan järjen ja omantunnon vaatimusten kanssa ovat koittaneet ratkaista kysymystä, mikä on sekä minun, että jokaisen ihmisen tarkotus ja onni.
Mitä tahtoo minulta ja jokaiselta ihmiseltä se voima, joka on minut luonut ja minua johtaa? Ja mitä on minun tekeminen tyydyttääkseni minussa olevia persoonallisen ja yhteisen onnen vaatimuksia?
He ovat kysyneet itseltään: minä olen kokonaisuus ja osa jostakin äärettömästä, ijankaikkisesta; mimmoinen on minun suhteeni samallaisiin osiin — ihmisiin ja tuohon kokonaisuuteen?
Ja omantunnon äänestä, järjestä ja siitä, mitä heille ovat puhuneet ennen eläneet ihmiset ja heidän aikalaisensa, jotka ovat kysyneet samaa, ovat nämä suuret opettajat johtaneet oppinsa, yksinkertaiset, selvät, kaikille ymmärrettävät ja mahdolliset täyttää.
Semmoisia ihmisiä on ollut eri kykyisiä. Semmoisia on maailma täynnään.
Kaikki elävät ihmiset kysyvät: mitenkä on persoonallisen onnen vaatimus sovitettava omantunnon ja järjen kanssa, jotka vaativat ihmisten yhteistä onnea? Ja tästä yhteisestä työstä kehittyy vähitellen, mutta keskeytymättä, uudet järjen ja omantunnon vaatimuksia lähempänä olevat elämän muodot.
Yhtäkkiä ilmestyy uusi ihmissääty, joka sanoo: kaikki tuo on joutavaa, kaikki se on hyljättävä. Se on deduktiivinen ajatustapa (mikä ero on deduktiivisen ja induktiivisen tavan välillä, sitä ei kukaan koskaan ole voinut ymmärtää), se on teoloogisen ja metafyysisen aikakauden menettelytapoja. Kaikki se, minkä ihmiset ymmärtävät sisällisen kokemuksen kautta ja ilmoittavat toinen toiselleen elämänsä lain tietoisuudesta, kaikki, minkä maailman alusta ovat tehneet tällä tiellä ihmiskunnan suurimmat nerot, kaikki se on joutavaa ja merkityksetöntä.
Tämä uusi oppi sanoo näin: sinä olet elimistön solu, ja sinun järjellisen toimintasi tehtävä on määritellä funktsionaalinen toimintasi. Määritelläksesi taas tuon funktsionaalisen toimintasi sinun täytyy tehdä havaintoja ulkopuolella itseäsi. Se, että sinä olet solu, joka ajattelee, kärsii, puhuu, ymmärtää, ja että sinä senvuoksi voit toiselta samallaiselta solulta kysyä, samoinko se kärsii, iloitsee, tuntee kuin sinäkin, täten vielä tarkistaen omaa kokemustasi; se että sinä voit käyttää hyväksesi sitä, mitä ennen eläneet, kärsivät, ajattelevat ja puhuvat solut ovat kirjoittaneet muistiin tästä aineesta; se, että sinulla on miljooneja soluja, jotka myöntymällä edellisten ajatuksiin vahvistavat sinun havaintojasi; se, että sinä itse olet elävä solu, joka aina välittömän sisällisen kokemuksen kautta tunnet, josko sinun funktsionaalinen toimintasi on oikea tai ei, — kaikki se ei merkitse mitään, kaikki se on kelvotonta, väärää menettelytapaa. Oikea, tieteellinen menettelytapa on tämmöinen: jos sinä tahdot tietää, mikä on sinun funktsionaalinen toimintasi, s.o. mikä on sinun tarkotuksesi ja onnesi, ja koko ihmiskunnan ja koko maailman tarkotus ja onni, niin ennen kaikkea sinun täytyy heretä kuuntelemasta omantuntosi ja järkesi ääntä ja vaatimuksia, jotka puhuvat sinussa ja sinun kaltaisissasi, sinun täytyy heretä uskomasta kaikkea sitä, mitä ovat puhuneet ihmiskunnan suuret opettajat järjestään ja omasta tunnostaan, pitää kaikkea sitä joutavana ja alottaa kaikki alusta. Ja voidaksesi ymmärtää kaikki sinun täytyy mikroskoopilla tarkastella ameebien ja solujen liikkeitä lapamadossa, tai vielä mukavampaa on uskoa kaikkea sitä, mitä sinulle sanovat tästä erehtymättömyyden valtakirjalla varustetut ihmiset. Tarkastellessasi näitten ameebien ja solujen liikkeitä, tai lukiessasi siitä, mitä muut ovat nähneet, on sinun otaksuttava näillä soluilla olevan inhimillisiä tunteita ja mietteitä siitä, mitä he haluavat, mihin pyrkivät ja mihin ovat tottuneet; ja näistä havainnoista (joissa joka sanassa on ajatus- tai lausevirhe) on analogian mukaan päätettävä, mitä sinä olet, mikä on sinun tarkotuksesi ja mikä on sinun ja toisten kaltaisesi solujen onni. Ymmärtääksesi itseäsi sinun täytyy tutkia ei ainoastaan lapamatoa, jonka sinä näet, vaan myöskin mikroskoopillisia olioita, joita sinä tuskin näet, ja vielä toisten olioitten muuttumista toisiksi, jota ei kukaan koskaan ole nähnyt, etkä sinäkään koskaan tule näkemään. Sama on laita taiteenkin. Taide on siellä, missä on ollut tositiedettä, aina ollut ihmisen tarkotusta ja onnea koskevan tiedon ilmaisuna. Siitä saakka kuin ihmisiä on ollut olemassa, ovat he eri tietojen ilmaisuista erottaneet tärkeimmän ilmaisun — tiedon tarkotuksesta ja onnesta, ja tämän tiedon ilmaisuna onkin ollut taide ahtaassa merkinnössä. Siitä saakka kuin ihmisiä on ollut olemassa, on ollut myöskin noita erityisen herkkiä ja oppia ihmisen tarkotuksesta ja onnesta ymmärtäviä sieluja, jotka kanteleilla ja kitaroilla, kuvin ja sanoin ovat ilmaisseet inhimillistä taisteluaan valhetta vastaan, joka on eksyttänyt heitä pois tarkotuksestaan, kärsimyksiään tässä taistelussa, toiveitaan hyvän voitosta, epätoivoansa pahuuden voiton ja innostustansa tuon lähenevän onnen johdosta.
Siitä saakka kuin on ollut ihmisiä, ei tositaiteella, sillä, jota ihmiset ovat pitäneet suuressa arvossa, ole ollut merkitystä muuna kuin tiedon ilmaisuna ihmisen tarkotuksesta ja onnesta.
Aina ja viime aikoihin asti on taide palvellut oppia elämästä — sitä, joka sittemmin nimitettiin uskonnoksi, ja ainoastaan silloin se oli sitä, mitä ihmiset pitivät niin suuressa arvossa. Mutta niin pian kuin tarkotusta ja onnea koskevan tieteen sijalle tuli tiede, joka koski kaikkea, mikä vaan päähän juolahti, niin pian kuin tiede kadotti tarkotuksensa ja merkityksensä, ja todellista tiedettä alettiin ylenkatseellisesti nimittää uskonnoksi, lakkasi taide olemasta tärkeänä inhimillisenä toimintana.
Niin kauan kuin kirkko opetti tarkotuksesta ja onnesta, palveli taide kirkkoa ja oli tositaidetta, mutta niin pian kuin taide luopui kirkosta ja alkoi palvella tiedettä, joka taas palveli mitä sattui, kadotti taide merkityksensä ja — huolimatta vanhalta muistilta esiintuomista oikeuksistaan sekä järjettömästä, kutsumuksensa unohtamista, todistavasta vakuutuksesta, että taide palvelee taidetta — muuttui ammatiksi, joka tuottaa ihmisille hauskuutta ja ehdottomasti liittyy koreograafiseen, kulinaariseen ja kosmeetiseen taiteeseen, joitten harjoittajat yhtä suurella oikeudella nimittävät itseänsä taiteilijoiksi kuin runoilijat, maalarit ja soittotaiteilijat meidän aikanamme.
Kun katsahtaa taaksensa, niin näkee, että tuhannen vuoden kuluessa miljaardien ihmisten joukosta eroittuu kymmenkunta Konfucioita, Buddhoja, Soloneja, Sokrateita, Salomoita, Homeroja, Esaijoja, Davideja. Harvoin niitä näkyy esiintyvän ihmisten joukossa, vaikka niitä ennen aikaan ilmestyi ei ainoastaan yhdestä säädystä, vaan kaikkien ihmisten keskuudesta. Harvinaisia näkyvät olevan nuo tosioppineet, taiteilijat, henkisen ravinnon tuottajat. Eikä ihmiskunta suotta ole asettanut heitä niin korkealle. Mutta nyt on tultu niin pitkälle, että kaikki nuo entiset suuret tieteen ja taiteen työmiehet ovat jo meille tarpeettomia. Nykyään saattaa tieteen ja taiteen työmiehiä työnjaon lain mukaan tehdä tehtaissa, ja yhdessä vuosikymmenessä me otamme tehdäksemme enemmän tieteen ja taiteen neroja, kuin mitä on syntynyt maailman alusta asti.
Nykyään on olemassa oppineitten ja taiteilijoitten ammattikunta, joka uudenaikaisella tavalla valmistaa koko sen henkisen ravinnon, mitä ihmiskunta tarvitsee.
Ja tätä ravintoa on valmistettu niin paljon, ettei vanhoja, entisiä ihmisneroja, ei muinaisajan eikä myöhempiäkään, tarvitse enään muistellakaan, — se kaikki on ollut teoloogisen ja metafyysisen aikakauden toimintaa, joka on pois pyyhittävä. Todellinen järjellinen työ on alkanut noin 50 vuotta sitten. Ja näiden 50 vuoden kuluessa olemme me tehneet niin monta suurta miestä, että niitä yhdessä ainoassa saksalaisessa yliopistossa on enemmän kuin koko maailmassa tähän asti on ollut. Tieteitä olemme tehneet niin paljon — niitä kun on niin helppo tehdä — ettei yksi ihminen voi niitä kaikkia tuntea, eipä edes saada päähänsä kaikkia olemassa olevien tieteiden nimityksiäkään. Nimityksistäkin ja tulisi paksu sanakirja, ja joka päivä tehdään yhä uusia tieteitä.
Tehty on hyvin paljon, siihen tapaan kuin teki muuan virolainen opettaja, joka opetti tilanhaltijan lapsille ranskankielen asemesta vironkieltä. Me olemme oppineet paljon, mutta onnettomuus on vaan siinä, etteivät muut, kuin me itse, mitään siitä ymmärrä, vaan pitävät sitä mihinkään kelpaamattomana loruna.
Mutta onhan siihenkin selitys: ihmiset eivät käsitä tieteellisen tieteen tuottamaa hyötyä, sillä he ovat teoloogisen aikakauden tietojen vaikutuksen alaisina, sen typerän aikakauden, jolloin koko kansa, sekä juutalaisilla, kiinalaisilla, intialaisilla että kreikkalaisilla, ymmärsi kaikki, mitä heille puhuivat suuret opettajat.
Mutta johtuipa se mistä hyvänsä, asia on niin, että tieteet ja taiteet ovat aina olleet olemassa ihmiskunnassa, ja silloin, kun ne todella ovat olleet olemassa, ovat ne olleet tarpeellisia ja kaikille ymmärrettäviä.
Me teemme jotakin, jota me nimitämme tieteeksi ja taiteeksi, mutta sitä ei meillä ole oikeutta nimittää tieteeksi ja taiteeksi.
XXXVII.
"Teillähän on vaan toinen, tieteelle sopimaton, ahtaampi määritelmä tieteestä ja taiteesta", sanotaan minulle, "mutta se ei sulje pois niitä, ja jälelle jää kuitenkin tieteellinen toiminta, jota harjoittivat: Galilei, Bruno, Homero, Michel-Angelo, Beethoven, Wagner ynnä kaikki toisarvoiset oppineet ja taiteilijat, jotka koko elämänsä pyhittivät tieteen ja taiteen palvelukseen." Niin tavallisesti sanotaan ja koetetaan vedota entisten ja nykyisten oppineitten ja taiteilijoitten toiminnan välillä olevaan yhteyteen, jota muissa tapauksissa taas ei tunnusteta. Sitä paitsi koetetaan unohtaa se erityinen, uusi työnjaon periaate, jonka perusteella tiede ja taide nykyään ovat etuoikeutetussa asemassaan.
Ensiksikin ei voi väittää yhteyttä olevan entisajan ja nykyajan nerojen välillä. Niinkuin ensimäisten kristittyjen pyhällä elämällä ei ole mitään yhteistä paavien elämän kanssa, niin ei myöskään Galilein, Shakespearen, Beethovenin toiminnalla ole mitään yhteistä Tindallin, Hugon, Wagnerin toiminnan kanssa. Niinkuin pyhät isät kieltäytyisivät sukulaisuudesta paavien kanssa, niin vanhan ajan tiedemiehetkin kieltäytyisivät sukulaisuudesta nykyaikaisten kanssa.
Toiseksi sen merkityksen kautta, jonka tieteet ja taiteet nykyään itselleen antavat, on meillä hyvin selvä, tieteen itsensä antama mittakaava, jolla voimme määrätä josko ne vastaavat tarkotustaan tai ei, ja siten ei löysillä perusteilla, vaan määrätyn mittakaavan mukaan ratkaista, onko sillä toiminnalla, joka nimittää itseänsä tieteeksi ja taiteeksi, perustetta kantaa tätä nimeä.
Kun egyptiläiset tai kreikkalaiset papit harjoittivat kaikille tuntemattomia salaisia toimituksiaan, sanoen niitten sisältävän koko tieteen ja taiteen, oli mahdotonta heidän kansalle tuottaman hyödyn perusteella tarkastaa heidän tieteensä todellisuutta, sillä tiede, heidän vakuutuksensa mukaan, oli yliluonnollinen. Mutta nyt on meillä kaikilla hyvin selvä, yksinkertainen mittakaava, joka sulkee pois kaiken yliluonnollisen: tiede ja taide lupaavat toimittaa ihmiskunnan aivojen tehtävää yhteiskunnan tai koko ihmiskunnan hyväksi. Ja senvuoksi on meillä oikeus nimittää tieteeksi ja taiteeksi ainoastaan sellaista toimintaa, jolla on tuo tarkotus ja joka sitä täyttää.
Senvuoksi, nimittivätpä itseänsä miten hyvänsä nuo oppineet ja taiteilijat, jotka sepittävät rikos-, valtio- ja kansainvälisten oikeuksien teorioja, jotka keksivät uusia kanuunia ja räjähdysaineita, säveltävät hävyttömiä oopperoita ja operetteja tai kirjoittavat yhtä hävyttömiä romaaneja, meillä ei ole oikeutta nimittää koko tuota toimintaa tieteen ja taiteen toiminnaksi, koska sen tarkotuksena ei ole yhteiskuntien tai ihmiskunnan onni, vaan se päinvastoin ihmisiä vahingoittaa. Kaikki tuo ei siis ole tiedettä eikä taidetta. Aivan samoin, nimittivätpä itseänsä miten hyvänsä ne oppineet, jotka yksinkertaisuudessaan koko elämänikänsä tutkivat mikroskoopillisia eläviä ja teleskoopillisia ja spektraalisia ilmiöitä, tai taiteilijat, jotka tutkittuaan muinaisuuden muistomerkkejä kirjoittelevat historiallisia romaaneja, maalailevat tauluja, säveltävät symfonioja ja sepittävät kauniita runoja, — kaikkia noita ihmisiä, huolimatta heidän harrastuksestaan, ei voi, tieteen oman määritelmän mukaan, nimittää tieteen ja taiteen edustajiksi ensiksikin senvuoksi, ettei heidän tieteellinen toimintansa tieteen vuoksi ja taiteellinen toimintansa taiteen vuoksi tarkota ihmiskunnan onnea, ja toiseksi senvuoksi, ettei ole tuloksia tuosta toiminnasta yhteiskunnan tai ihmiskunnan hyväksi. Se taas, että heidän toimintansa joskus tuottaa hyötyä ja hauskuutta muutamille ihmisille, ei mitenkään oikeuta meitä, heidän oman tieteellisen määritelmänsä mukaan, pitämään heitä tieteen ja taiteen edustajina.
Aivan samoin, nimittivätpä itseänsä miten hyvänsä ne ihmiset, jotka tekevät keksintöjä sähkövoiman käyttämisessä valaistukseen, lämmitykseen ja liikevoimana, tai uusien kemiallisten yhdistysten alalla, joista saadaan dynamiittia ja kauniita värejä, ne ihmiset, jotka oivallisesti soittavat Beethovenin symfonioja, näyttelevät teattereissa, maalaavat hyviä muotokuvia, laatukuvia ja maisemia, kirjoittavat huvittavia romaaneja, joitten tarkotuksena on ainoastaan rikkaitten ihmisten ikävän haihduttaminen, — niitten ihmisten toimintaa ei voi nimittää tieteeksi ja taiteeksi, sillä tämä toiminta ei tarkota, niinkuin elimistön aivojen toiminta, kokonaisuuden hyvää, vaan sitä johtaa ainoastaan persoonallinen etu, etuoikeuksien saavuttamisen halu, raha, jota saadaan n.k. taiteen keksimisestä ja harjoittamisesta, eikä sitä sen vuoksi mitenkään voi eroittaa muusta itsekkäästä persoonallisesta toiminnasta, joka lisää elämän hauskuuksia, niinkuin ravintoloitsijain, taideratsastajain, muotiompelijain, porttojen y.m. toiminta. Niin toisten kuin toistenkaan toiminta ei sovellu tieteen ja taiteen määritelmään, jotka lupaavat työnjaon perusteella palvella koko ihmiskunnan tai yhteiskunnan hyvää.
Tieteen määritelmä tieteestä ja taiteesta on aivan oikea, mutta valitettavasti ei nykyisten tieteiden ja taiteiden toiminta siihen sovellu. Yksien toiminta on suorastaan vahingollista, toisten hyödytöntä, kolmansien mitätöntä, ainoastaan rikkaille kelpaavaa. Kaikki he saattavat olla hyvin hyviä ihmisiä, mutta he eivät täytä sitä, mitä he, oman määritelmänsä mukaan, ovat ottaneet tehdäkseen, ja senvuoksi ovat yhtä vähän oikeutettuja pitämään itseänsä tieteen ja taiteen edustajina, kuin nykyinen papisto, joka niinikään ei täytä päällensä ottamiaan velvollisuuksia, on oikeutettu pitämään itseään jumalallisen totuuden edustajina ja opettajina.
Ja ymmärrettävää on, miksi nykyisen tieteen ja taiteen työmiehet eivät ole täyttäneet eivätkä voi täyttää kutsumustaan. Siksi, että he ovat velvollisuuksistaan tehneet oikeudet.
Tieteellinen ja taiteellinen toiminta, nykyisessä merkinnössään, on ainoastaan silloin hedelmällinen, kun se ei tiedä mitään oikeuksista, vaan tietää yksin velvollisuutensa. Ainoastaan senvuoksi, että se aina on semmoinen — että sen ominaisuutena on itsekieltäymys, — antaakin ihmiskunta tälle toiminnalle niin suuren arvon.
Jos jotkin ihmiset todellakin ovat kutsutut palvelemaan toisia henkisellä työllä, niin he saavat aina kärsiä täyttäessään tätä tehtäväänsä, sillä ainoastaan kärsimysten kautta syntyy henkinen maailma.
Itsekieltämys ja kärsimykset ovat olevat ajattelijan ja taiteilijan kohtalona senvuoksi, että hänen päämääränsä on ihmisten onni. Ihmiset ovat onnettomia: kärsivät, sortuvat. Odottelemiseen ja vilvoittelemiseen ei ole aikaa.
Ajattelija ja taiteilija eivät koskaan tule istumaan Olympon kukkuloilla, niinkuin me olemme tottuneet ajattelemaan, he tulevat aina, ikuisesti olemaan levottomuudessa ja jännityksessä. He olisivat voineet ratkaista ja sanoa sen, mikä olisi antanut onnen ihmisille, olisi vapauttanut heidät kärsimyksistä, mutta he eivät sitä ratkaisseet eivätkä sanoneet, ja huomenna se saattaa olla myöhäistä — sillä he kuolevat.
Ei siitä tule ajattelijaa ja taiteilijaa, joka kasvatetaan laitoksessa, missä muka valmistetaan oppineita ja taiteilijoita, ja saa diploomin, vaan siitä, joka ei voi olla ajattelematta ja ilmaisematta sitä, mikä hänen sielussaan liikkuu, vaikka sitä tahtoisikin, koska häntä on johtamassa kaksi vastustamatonta voimaa: sisällinen tarve ja ihmisten vaatimus.
Hyvinvoipia, mässäileviä ja itsetyytyväisiä ajattelijoita ja taiteilijoita ei ole.
Semmoinen henkinen toiminta, joka todellakin on toisille tarpeellinen, on mitä raskain kutsumus — risti, niinkuin evankelioissa on sanottu. Ja ainoa, epäilemätön tunnusmerkki kutsumuksen olemassa olosta on itsekieltäymys, itsensä uhraaminen voidakseen ilmituoda toisten ihmisten hyödyksi sisälliset voimansa.
Opettaa kuinka monta kovakuoriaista on maailmassa, tarkastella auringossa olevia pilkkuja, kirjoittaa romaaneja ja oopperoita voipi kärsimyksiä kokematta, mutta opettaa ihmisiä löytämään onnensa, joka kokonaan on itsekieltäymyksessä ja toisten palvelemisessa, ja voimakkaasti ilmaista tätä oppia ei voi ilman itsekieltäymystä.
Niin kauan oli olemassa kirkko, kuin opettajat kärsivät ja olivat puutteessa, mutta niin pian kuin he rupesivat lihoomaan, päättyi heidän opettajatoimintansa.
Kun papit olivat kultaisia, olivat astiat puisia, mutta kun astiat tulivat kultaisiksi, tulivat papit puisiksi, sanoo kansa.
Ei Kristus suotta kuollut ristinpuulla, ei kärsimyksen uhri suotta voita kaikkea.
Mutta meidän tieteemme ja taiteemme ovat turvatut, diploomeilla varustetut, eikä kukaan muusta huolehdi kuin siitä, mitenkä ne olisivat vielä paremmin turvattavat s.o. tehtävät mahdottomiksi palvelemaan ihmisiä.
Tositieteellä ja tositaiteella on kaksi varmaa tunnusmerkkiä: toinen — sisällinen, se, että tieteen ja taiteen palvelija, omaa etuaan ajattelematta, itsekieltäymyksellä täyttää kutsumustaan, ja toinen — ulkonainen, se, että hänen teoksensa ovat käsitettäviä kaikille ihmisille, joitten onni on hänen päämääränään. Otaksuivatpa ihmiset tarkotuksensa ja onnensa olevan minkä hyvänsä, tiede on oleva oppia tästä tarkotuksesta ja onnesta, ja taide tämän opin ilmaisua. Solonin, Konfuciuksen lait ovat tiedettä, Mooseksen, Kristuksen oppi on tiedettä, rakennukset Athenassa, Davidin psalmit ovat taidetta, mutta kappalten neljännen dimensioonin ja kemiallisten yhdistysten taulujen tutkiminen ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan tiedettä. Tositieteen virkaa tekevät nykyaikaan jumaluusoppi ja juriidilliset tieteet, tositaiteen virkaa kirkolliset ja hallinnolliset menot, joihin ei kukaan usko ja joita ei kukaan pidä totisena asiana. Se taas, jota meillä nimitetään tieteeksi ja taiteeksi, on joutilaan järjen ja tunteen tuotetta, jonka tarkotuksena on kutkutella samallaisia joutilaita järkiä ja tunteita ja joka on kansalle aivan käsittämätöntä, sillä sen tarkotuksena ei ole kansan onni.
Siitä saakka kuin tunnemme ihmisten elämää, näemme siinä aina ja kaikkialla vallitsevan opin, joka väärin nimittää itseänsä tieteeksi ja joka ei selvitä ihmisille elämän tarkotusta, vaan päinvastoin sitä himmentää. Niin on ollut egyptiläisillä, hindulaisilla, kiinalaisilla, osaksi kreikkalaisinakin (sofisteilla), sitten mystikoilla, gnostikoilla, kabalisteilla, keskiajalla: teoloogeilla, skolastikoilla, alkemisteilla, ja niin on ollut kaikkialla meidän aikaamme asti.
Mikä harvinainen onni onkaan meillä, kun saamme elää semmoisena erikoisena aikana, jolloin tieteeksi itseänsä nimittävä järjen toiminta on, niinkuin vakuutetaan, jossakin erikoisessa edistyksen tilassa! Eiköhän tuo harvinainen onni johdu siitä, ettei ihminen voi eikä tahdo nähdä omaa kurjuuttaan? Minkäs vuoksi ei noitten teoloogien ja kabalistien tieteistä ole mitään jäänyt jälelle, paitsi sanoja.
Tunnusmerkithän ovat aivan samat: sama itsetyytyväisyys, sokea varmuus, että me, juuri me, ja ainoastaan me olemme oikealla tiellä, ja vasta meistä alkaa oikea elämä. Samat toiveet, että me tuossa tuokiossa keksimme jotain tavatonta, ja sama, erehdyksemme paljastava, päätunnusmerkki: koko meidän viisautemme jää meille itsellemme, mutta kansanjoukot eivät ymmärrä, eivät ota vastaan, eivätkä tarvitse sitä. Meidän asemamme on hyvin vaikea, mutta miksi emme voisi ottaa sitä rehellisesti tarkastaaksemme.
On aika tulla tajuunsa ja katsahtaa omaan itseensä.
Emmehän me ole mitään muuta kuin kirjanoppineita ja fariseuksia, jotka olemme istuneet Mooseksen istuimella ja ottaneet haltuumme taivaan valtakunnan avaimet, ja jotka itse emme mene sisälle emmekä muita sinne päästä. Mehän olemme, me tieteen ja taiteen ylimmäiset papit, kaikkein kurjimpia pettureita, joilla on asemaamme paljon vähemmän oikeutta, kuin kaikkein viekkaimmilla ja turmeltuneimmilla papeilla. Etuoikeutetulle asemallemme ei meillä ole minkäänlaista puolustusta. Me olemme petoksella anastaneet paikkamme ja valheella sitä pidämme hallussamme.
Papistolla, sekä meidän että katoolilaisella, niin turmeltunutta kuin se olikin, oli jonkinmoinen oikeus asemaansa, — he sanoivat neuvovansa ihmisille elämän ja pelastuksen tietä. Mutta me, kukistettuamme papiston ja todistettuamme ihmisille, että se heitä pettää, olemme asettuneet sen sijalle, emmekä opeta ihmisille elämää, väittäen sen oppimista tarpeettomaksi, vaan imemme kansan verta ja sen edestä opetamme lapsillemme omaa talmudiamme, kreikan ja latinan kielioppia, sitä varten, että hekin voisivat jatkaa meidän loiselämäämme.
Me sanomme: ennen oli olemassa ihmiskasteja, vaan nyt ei niitä ole. Mutta mitäs se merkitsee, että toiset ihmiset ja heidän lapsensa tekevät työtä, toiset taas eivät tee? Näyttäkää intialaiselle, joka ei tunne meidän kieltämme, eurooppalainen ja meidän elämämme muutamien sukupolvien aikana, niin hän heti huomaa samallaiset työtä tekeväin ja työtä tekemättömäin kastit, kuin hänenkin maassaan on. Niin heillä kuin meilläkin oikeuden työttömyyteen antaa se erityinen pyhitys, jota me nimitämme tieteeksi ja taiteeksi, eli yleensä sivistykseksi.
Tämäpä sivistys ja koko sen mukana seuraava järjen turmeltuminen onkin vienyt meidät siihen kummalliseen mielettömyyteen, joka peittää meiltä mitä selvimmän ja epäilemättömimmän asian.
Me kulutamme veljiemme elämää ja pidämme itseämme kristittyinä, humaanisina, sivistyneinä ja täysin oikeamielisinä ihmisinä.