X.
Korkeimpien luokkien epäusko on ollut syynä siihen, että heidän taiteensa on tullut köyhäksi sisällykseltään. Mutta sitä paitsi on se tullut yhä enemmän suljetuksi muilta ja samalla yhä monimutkaisemmaksi ja epäselvemmäksi.
Kun todellakin kansallinen taiteilija — jommoisia olivat kreikkalaiset taiteilijat ja juutalaiset profeetat — loi jotakin teosta, niin koetti hän lausua sanottavansa niin selvästi kuin mahdollista, siten että kaikki häntä ymmärtäisivät. Kun taiteilija taas kirjoitti jollekin pienelle piirille, joka eli erilaisissa olosuhteissa kuin muut, tahi jos hänen teoksensa tarkoitti ainoastaan yhtä henkilöä, paavia, kardinaalia, kuningasta, herttuaa, kuningatarta tahi kuninkaan rakastajatarta, niin koetti hän vaikuttaa ainoastaan näihin ihmisiin, jotka elivät määrätyissä, hänelle tunnetuissa olosuhteissa. Tästä oli tietysti seurauksena, että hänen teoksensa sisällön ymmärsivät ainoastaan nämät ihmiset vaan ei muut. Tässä tapauksessa voi taiteilija sanoa enemmän kuin tavallisesti, ja sitä paitsi oli tällaisella esittämistavalla hämäryytensä vuoksi erityinen viehätyksensä asian tunteville. Tämä hämärä esittämistapa tulee yhä enemmän käytäntöön ja on viime aikoina nähtävästi saavuttanut korkeimman kehitysasteensa, dekadenttien taiteessa, Nykyaikaisen taideteoksen, ollakseen runollisen, täytyy välttämättä olla hämärän ja yhteiselle kansalle käsittämättömän. Epätäsmäisyys, epämääräisyys ja esityksen rumuus luetaan sille ansioksi.
Theophile Gautier sanoo kuuluisan kirjansa "Fleurs du Mal'in" esipuheessa, että Baudelère vaati kaunopuheisuuden, intohimon ja oikeuden — "l'éloquence, la passion et la vérité calquée trop exactement" poistamista runoudesta niin paljon kuin mahdollista.
Tätä Baudelère ei ainoastaan vaatinut, vaan pani omissa teoksissaan mielipiteensä käytäntöön. Siten hänen runonsa ja vielä enemmän suorasanaiset kertomuksensa (Petits poèmes en prose) ovat siihen määrin hämäriä, että niiden sisällön ajatusta täytyy arvata, joka useimmissa tapauksissa on aivan mahdotointa.
Baudelèren seuraaja Verlaine, jota pidetään yhtä suurena runoilijana kuin edellistäkin, kirjoitti täydellisen "Art poétique", jossa hän antaa kirjailijoille seuraavia neuvoja:
De la musique avant toute chose,
Et pour cela préfère l'Impair
Plus vague et plus soluble dans l'air,
Sans rien en lui qui pèse ou qui pose.
— — —
Il faut aussi que tu n'aille point
Choisir tes mots sans quelque méprise:
Rien de plus cher que la chanson grise
Où l'Indécis au Précis se joint.
— — — — —
Edelleen:
De la musique encore et toujours,
Que ton vers soit la chose envolée,
Qu'on sente qu'il fuit d'une âme en allée
Vers d'autres cieux à d'autres amours.
— — —
Que ton vers soit la bonne aventure
Eparse au vent crispé du matin,
Qui va fleurant la menthe et le thym.
Et tout le reste est littérature.
Mallarmé, jota pidetään kaikkein etevimpänä nuorista runoilijoista, sanoo suoraan, että runotuotteen viehätys on juuri sen ajatuksien arvaamisessa, runoudessa tulee aina olla arvoituksia:
"Je pense qu'il faut qu'il n'y ait qu'allusion. La contemplation des objets, l'image s'envolant des rêveries suscitées par eux, sont le chant: les Parnassiens, cux, prennent la chose entièrement et la montrent; par là ils manquent de mystère; ils retirent aux esprits cette joie délicieuse de croire qu' ils créent. Nommer un objet, c'est supprimer les trois quarts de la jouissance du poète qui est faite du bonheur de deviner peu à peu; le suggérer — voilà le rêve. C'est le parfait usage de ce mystère qui constitue le symbole: évoquer petit à petit un objet pour montrer un état d'âme, ou inversement, choisir un objet et en dégager un état d'âme par une série de déchiffrements.
"… Si un être d'une intelligence moyenne et d'une préparation littéraire insuffisante ouvre par hasard un livre ainsi fait et prétend en jouir, s'il y a malentendu, il faut remettre les choses à leur place. Il doit y avoir toujours énigme en poésie, et c'est le but de la littérature; il n'y en a pas d'autre, — d'évoquer les objets. (Enquête sur l'évolution littéraire, Jules Huret, p. 60—61)"
Minun mielestäni tulee runouden sisältää ainoastaan viittauksia.. Aiheiden tarkastaminen, näiden aiheiden herättämän kuvittelun synnyttämät kuvat ovat — laulua. Parnassit ottivat aineet semmoisinaan, silloin ei jäänyt mitään sijaa salaperäisyydelle, he ryöstivät ihmisiltä sen hurmaavan ilon, joka on siinä, että he ajattelevat, luovat. Esittää aiheen semmoisenaan on sama kuin hävittää 3/4 runoilijan tuottamasta nautinnosta, joka on arvaamisessa; mietteiden herättäminen on — runoilijan ideaali.
Tämän salaperäisyyden oikea käyttäminen on symbolismia: sieluntilan ilmaisemista jonkun aiheen kehittämisen kautta tahi aiheen valitsemista ja sieluntilan eroittamista siitä arvoituksien avulla. ……………………………..
Jos henkisesti tylsä tai kirjallisesti vähän kehittynyt ihminen sattumalta avaa tällaisen kirjan, niin syntyy väärinymmärrys, tulee asettaa asiat kunkin omalle paikalleen. Runoudessa täytyy aina olla arvoituksia, sillä ei ole muuta tarkoitusta kuin kuvien luominen.
Epäselvyys on tullut uusien runoilijoiden uskonkappaleeksi, kuten ranskalainen kriitikko Doumic aivan oikein sanoo.
"Il serait temps aussi de finir, — sanoo hän, — avec cette fameuse théorie de l'obscurité que la nouvelle école a élevée en effet à la hauteur d'un dogme." ("Les jeunes" études et portraits par René Doumic).
Mutta tällaista mielipidettä eivät ole ainoastaan ranskalaiset kirjailijat.
Samoin ajattelevat ja toimivat kaikkien muittenkin kansojen runoilijat: saksalaiset, skandinaavialaiset, itaalialaiset, venäläiset ja englantilaiset, samoin ajattelevat kaikki uuden ajan taiteilijat, maalarit ja kuvanveistäjät, samoin kuin muusikeritkin. Vedoten Nietzscheen ja Wagneriin, uuden ajan taiteilijat luulevat, ettei raa'an joukon tarvitse heitä ymmärtää. Heidän tulee muka herättää runollista tunnelmaa ainoastaan paraiten kasvatetuissa ihmisissä: "best nurtured men", kuten eräs englantilainen esteetikko sanoo.
Jottei väitteeni näyttäisi perusteettomilta, siteeraan ainakin muutamia kohtia niiden ranskalaisten runoilijain teoksista, jotka ovat käyneet tämän liikkeen etupäässä, ja niitä ei suinkaan ole vähän.
Valitsen juuri ranskalaisia kirjailijoita sentähden, että heidän teoksissaan selvemmin kuin muiden kuvastuu taiteen uusi suunta. Suurin osa eurooppalaisia jäljittelee heitä.
Mainitsen muutamia näistä runoilijoista. Paitsi sellaisia, jotka jo ovat saavuttaneet maineen, kuten Baudelère, Verlaine, mainitsen seuraavat: Jean Moreas, Charles Morrice, Henri de Régnier, Charles Vignier, Adrien Romaille, René Ghil, Maurice Maeterlinck, C. Albert Aurier, René de Goufmont, St. Paul, Roux le Magnifique, Georges Rodenbach, le comte Robert de Montesquiou, Fézansac, Nämät ovat kaikki symbolisteja ja dekadenteja. Maageista mainittakoot: Josephin Peladan, Paul Adam, Jules Bois, M. Papus y.m.
Paitsi näitä mainitsee Doumic kirjassaan vielä 141 runoilijaa.
Siteeraan muutamia otteita etevämpinä pidettyjen teoksista. Alan kaikkein etevimmästä, nimittäin Baudelère'ista, jota pidetään niin suurena, että hän kannattaisi muistopatsaan. Otan yhden runoista hänen kuuluisasta "Fleurs du Mal'istaan".
XXV.
Je t'adore à l'égal de la voûte nocturne
O vase de tristesse, ô grande taciturne,
Et t'aime d'autant plus, belle, que tu me fuis,
Et que tu me parais, ornement de mes nuits,
Plus ironiquement accumuler les lieues,
Qui séparent mes bras des immensités bleues.
Je m'avance à l'attaque, et je grimpe aux assauts,
Comme après un cadavre un choeur de vermisseaux.
Et je cheris, ô béte implacable et cruelle!
Jusqu'à cette froideur par où tu m'es plus belle!
Vielä toinen runo samalta runoilijalta:
Duellum.
Deux guerriers ont couru l'un sur l'autre; leurs armes
Ont éclaboussé l'air de lueurs et de sang
— Ces jeux, ces cliquetis du fer sont vacarmes
D'une jeunesse on proie à l'amour vagissant.
— — —
Les glaives sont brisés! comme notre jeunesse,
Ma chère! Mais les dents, les ongles acérés.
Vengent biontôt l'épée et la dague traîtresse.
— O fureur des coeurs mûrs par l'amour ulcérés'.
— — —
Dans le ravin hanté des chats-pardts et des onces
Nos héros, s'étreignant méchamment, ont roulé,
Et leur peau fleurira l'aridité des ronces.
— — —
— Ce gouffre, c'est l'enfer, de nos amis peuplé!
Roulons y sans remords, amazone inhumaine,
Afin d'éterniser l'ardeur de notre haine!
Täytyy tunnustaani, että kokoelmassa on helpommin käsitettäviä runoja, mutta ei ainoatakaan, joka olisi yksinkertainen, jota voisi ymmärtää vaivatta. Tällainen vaivannäkö on sitäpaitsi turhaa, koska runoilijan ilmaisemat tunteet ovat huonoja ja alhaisia.
Näiden tunteiden ilmaisemistapa taas on tahallaan tehty omituiseksi ja rumaksi. Tahallinen epäselvyys on huomattavana erittäinkin suorasanaisessa tekstissä, jossa kirjailija olisi voinut lausua ajatuksensa yksinkertaisesti, jos olisi tahtonut.
Siteeraan hänen Petits poèmes en prose kokoelmastaan ensimmäisen pätkän
L'étranger.
L'étranger.
— Qui aimes-tu le mieux, homme énigmatique, des ton père, ta mère, ton frère ou ta soeure?
— Je n'ai ni père, ni mère, ni soeur, ni frère.
— Tes amis?
— Vous vous servez là d'une parole dont le sens m'est resté jusqu'à ce jour inconnu.
— Ta patrie?
— J'ignore sous quelle latitude elle est située.
— La beauté?
— Je l'aimerais volontiers, déesse et immortelle.
— L'or?
— Je le hais, comme vous haïssez Dieu.
— Eh! qu'aimes tu donc, extraordinaire étranger?
— J'aime les nuages… les nuages qui passent… là bas les merveilleux nuages!
Tuntematoin:
— Ketä rakastat sinä, selittämätön ihminen, ketä isästäsi äidistäsi, veljestäsi, sisarestasi?
— Minulla ei ole isää eikä äitiä, veljeä eikä sisarta.
— Entäs ystävistäsi?
— Te käytitte sanaa, jonka merkitys minulle tähän asti on jäänyt selittämättömäksi.
— Entäs isänmaatasi?
— En tiedä, millä leveysasteella se löytyy.
— Entäs kauneutta?
— Mielelläni rakastaisin sitä, jos se olisi jumalatar ja kuolematon.
— Entäs kultaa?
— Minä vihaan sitä, kuten te Jumalaa.
— No, mitä sinä sitten rakastat, kummallinen tuntematoin.
— Minä rakastan pilviä… tuolla liikkuvia … kauniita pilviä.
Toisen pätkän "La soupe" et "Les images" tarkoituksena lienee osoittaa, ettei runoilijaa ymmärrä edes hänen rakastettunsa. Se on näin kuuluva:
"Ma petite folle bien-aimée me donnait à dîner, et par la fenêtre ouverte de la salle à manger je contemplais les mouvantes architectures que Dieu fait avec les vapeurs, les merveilleuses constructions de l'impalpable. Et je me disais à travers ma contemplation: — Toutes ces fantasmagories sont presque aussi belles que les yeux de ma belle bien aimée, la petite folle monstrueuse aux yeux verts.
"Et tout-à-coup je reçus un violent coup de poing dans le dos, et j'entendis une voix rauque et charmante, une voix hystérique et comme enrouée par l'eau de vie, la voix de ma chère petite bien aimée, qui disait: — Allez-vous bien-tôt manger votre soupe, s… b… de marchand de nuages?"
Pieni mielitiettyni, rakastunut hupsu, antoi minulle päivälliset. Avoimesta akkunasta katselin liikkuvia rakennuksia, joita Jumala rakentelee höyryistä, näkymättömiä. Kauniita rakennuksia. Ja minä puhuin itsekseni katsellessani niitä:
— Kaikki nämä utukuvat ovat yhtä kauniita, kuin rakastuneen kaunottareni, pienen, kummituksen kaltaisen, hupsun viheriät silmät.
Yht'äkkiä sain kovan nyrkiniskun selkääni ja kuulin terävän ja suloisen äänen, hysteerisen ja ikäänkuin viinasta käheän äänen, joka sanoi:
— Milloin aiotte syödä soppanne, senkin pilvien kauppias.
Olkoon tämä pätkä miten taiteellinen tahansa, joka tapauksessa voi ainoastaan vaivaloisesti arvata, mitä tekijä sillä tahtoo sanoa. Mutta onpa sellaisiakin, joita ainakaan minä en voi ollenkaan käsittää.
Siteeraan yhden niistä, esim. "Le Galant tireur", jonka ajatusta en lainkaan voinut ymmärtää.
Le Galant tireur.
Comme la voiture traversait le bois, il la fit arrêter dans le voisinage d'un tir, disant qu'il lui serait agréable de tirer quelques balles pour tuer le Temps.
Tuer ce monstre-là, n'est ce pas l'occupation la plus ordinaire et la plus légitime do chacun? — Et il offrit galamment la main à sa chère, délicieuse et exécrable femme, à cette mystérieuse femme, à laquelle il doit tant de plaisirs, tant de douleurs, et peut-être aussi une grande partie de son génie.
Plusieurs balles frappèrent loin du but proposé: l'une d'elle s'enfonça même dans le plafond, et comme la charmante créature riait follement, se moquant de la maladresse de son époux, celui-ci se tourna brusquement vers elle, et lui dit: "Observez cette poupée, là-bas, à droite, qui porte le nez en 'air et qui à la mine si hautaine. Eh bien! cher ange, je me figure que c'est vous." Et il ferma les yeux et il lâcha la détente. La poupée fut nettement décapitée.
Alors s'inclinant vers sa chère, sa délicieuse, son exécrable femme, son inévitable et impitoyable Muse, et lui baisant respectueusement la main, il ajouta:
"Ah, mon cher ange, combien je vous remercie de mon adresse!"
Kohtelias ampuja.
Kun vaunut olivat vierineet metsän läpi, käski hän pysäyttää sanoen itselleen olevan mieluista ampua muutamia luoteja tappaakseen Ajan.
Eikö tämän kummituksen ampuminen ole kaikkein tavallisinta ja laillisinta? — Ja kohteliaasti antoi hän kätensä tielleen, suloiselle ja vastenmieliselle puolisolleen, salaperäiselle naiselle, jolle hän on kiitollisuuden velassa niin monista huvituksista, suruista ja kenties suurimmasta osasta neroaan.
Muutamat luodeista osuivat kauaksi määrätystä päämaalista: vieläpä yksi kattoonkin; ja kun suloinen olento järjettömästi nauroi puolisonsa kömpelyyttä, kääntyi mies äkkiä hänen puoleensa ja sanoi: "Katsokaapas tuota nukkea oikealla, joka nenä pystyssä halveksivasti hymyilee. No niin, kallis enkeliseni, minä kuvittelen mielessäni, että te olette hänen sijassaan." Ja hän sulki silmänsä ja ampui. Nukke tuli päätään lyhemmäksi.
Silloin hän teki kumarruksen tielleen, suloiselle ja vastenmieliselle puolisolleen, eroittumattomalle ja säälimättömälle Runottarelleen ja suudellen kunnioittavasti hänen kättään sanoi:
"Kallis enkelini, miten kiitollinen olenkaan teille onnellisesta laukauksestani!"
Toisen kuuluisuuden Verlaine'in teokset ovat yhtä monimutkaisia ja käsittämättömiä. Siteeraan esim. ensimäisen "Ariettes oubliées" nimisestä osastosta.
Le vent dans la plaine
Suspend son haleine
C'est l'extase langoureuse,
C'est la fatigue amoureuse.
C'est tous les frissons des bois.
Parmi l'étreinte des brises,
C'est, vers les ramures grises,
Le choeur des petites voix.
O le frêle et frais murmure!
Cela gazouille et surure,
Cela ressemble au cri doux
Que l'herbe agitée expire…
Tu dirais, sous l'eau qui vire,
Le roulis sourd des cailloux
Cette âme qui se lamente
En cette plainte dormante,
C'est la nôtre, n'est ce pas?
La mienne, dis, et la tienne,
Dont s'exhale l'humble antienne
Par ce tiède soir, tout bas.
Mitä oikeastaan merkitsevät "choeur des petites voix" ja "cri doux l'herbe agitée expire"? Yhtä vähän voin ymmärtää ajatusta koko runossa.
Siteeraan vielä toisen "ariette'in".
VIII.
Dans l'interminable
Ennui de la plaine,
La neige incertaine
Luit comme du sable.
Le ciel est de cuivre,
Sans lueur aucune.
On croirait voir vivre
Et mourir la lune.
Comme des nuées
Flottent gris les chênes
Des forêts prochaines
Parmi les buées.
Ce ciel est de cuivre.
Sans lueur aucune.
On croirait voir vivre
Et mourir la lune.
Corneille poussive
Et vous, les loups maigres,
Par ces bises aigres,
Quoi donc vous arrive?
Dans interminable
Ennui de la plaine,
La neige incertaine
Luit comme du sable.
Mitenkä voi kuu elää ja kuolla vaskisella taivaalla, ja kuinka voi lumi kimallella kuten hiekka. Tämä runo ei ole ainoastaan käsittämätön, vaan suorastaan seos vääriä vertauksia ja sanoja.
Paitsi näitä teennäisiä ja epäselviä runoja, on joukko ymmärrettäviäkin, mutta ne ovat kovin huonoja sekä muotonsa että sisällyksensä puolesta. Sellaisia ovat kaikki "La Sagesse" nimisen osaston runot. Näiden runojen pääsisältönä ovat mitä typerimmät katooliset ja isänmaalliset tunteet, jotka sitäpaitsi ovat esiintuodut sangen huonossa muodossa. Niissä on esim. tällaisia säkeitä:
Je ne veux plus penser qu'a ma mère Marie,
Siège de la sagesse et source de pardons,
Mère de France aussi de qui nous attendons
Inébranlablement l'honneur de la patrie.
Ennenkun siteeraan esimerkkiä muiden runoilijoiden teoksista, en voi olla lausumatta paria sanaa näistä kahdesta kuuluisuudesta, Baudelère'ista ja Verlaine'ista, joita nykyään pidetään suurina runoilijoina. On hyvin kummallista, miten ranskalaiset, joilla on ollut Chénier, Musset, Lamartine ja Hugo, ja sitä paitsi ei vielä kauvan sitten niin kutsutut parnassit: Leconte de Lisle, Sully Prud'homme y.m., ovat voineet antaa niin suuren merkityksen näille kahdelle runoilijalle, joiden tuotteet ovat huonoja muotonsa ja typeriä sisältönsä puolesta. Baudelère'in maailmankatsanto perustuu raa'alle itsekkäisyydelle ja siveellisyyden sijaan asetetulle häilyvälle kauneuden käsitteelle — joka sitä paitsi on aivan keinotekoista. Hän piti maalatuita naiskasvoja, metallisia puita ja teaatterissa kuvattua vettä luonnollisia kauniimpina.
Verlaine'in elämänviisauden perusteena taas on irstaisuus ja oman siveellisen voimattomuutensa tunnustaminen. Ainoaksi parannuskeinoksi tästä heikkoudentilasta tunnustaa hän mitä raaimman katoolisen epäjumalanpalveluksen. Molemmat ovat he sitä paitsi vailla kaikkea naiivisuutta, vilpittömyyttä ja yksinkertaisuutta, mutta sensijaan on heillä tavallista suurempi määrä teeskenteleväisyyttä, tehtyä omituisuutta ja itseensä luottavaisuutta. Paraimmistakin heidän teoksistaan ottaa sentähden hr Baudelère tai Verlaine suuremman sijan kuin heidän kuvattavansa. Ja nämät kaksi huonoa runoilijaa muodostavat koulun ja saavat satoja seuraajia.
Tämän voi selittää ainoastaan yhdellä tavalla. Sen yleisön taide, jonka keskuudessa he vaikuttavat, ei ole todellista eikä välttämätöntä elämälle, vaan huvitusta. Mutta kaikki huvitukset tulevat ikäviksi, jos niitä usein toistetaan. Jo ikävystyttävää huvitusta täytyy siis jollakin tavalla uudistaa: jos bostoni on käynyt kuivaksi, keksitään visti, jos vistikin on alkanut kyllästyttää, keksitään preferansi, samoin preferansin sijaan joku muu peli j.n.e. Asia pysyy samana, ainoastaan muoto vaihtelee. Sama on taiteenkin laita. Sen sisältö käy yhä enemmän rajoitetuksi, ja lopulta luulevat taiteilijat, että taiteen alalla ei ole enään mitään uutta sanottavana. Mutta voidakseen siitä huolimatta antaa taiteelle uutuuden viehätystä, hakevat he uusia muotoja. Samoin Baudelère ja Verlainekin keksivät uuden muodon, jonka he vielä uusivat erityisillä pornograafisilla seikkaperäisyyksillä. Ja kritiikki ja yleisö tunnustaa heidät suuriksi kirjailijoiksi.
Ainoastaan täten voi selittää Baudelèren ja Verlainen, samoin kuin koko dekadentismin, menestyksen.
Muutamissa Mallarmén ja Mæterlinck'in runoelmissa esim. ei ole minkäänmoista ajatusta. Mutta siitä huolimatta, tahi kenties juuri sentähden, niistä painetaan kymmeniä tuhansia kappaleita ja sijoitetaan nuorten runoilijain parhaimpiin runokokoelmiin.
Siteeraan esim. yhden Mallannen sonateista.
(Pan, 1895, N:o 1).
A la nuc accablante tu
Basse de basalte et de laves
A même les échos esclaves
Par une trompe sans vertu.
Quel sépulcral naufrage (tu
Le soir, écume, mais y brave)
Suprème une entre les épaves
Abôlit le mât dévêtu.
Ou cela que furibond faute
De quelque perdition haute,
Tout l'abime vain éployé
Dans le si blanc cheveu qui traîne
Avarement aura noyé
Le flâne enfant d'une sirène.
Yhtä käsittämättömiä ovat monet muut runot. Olen lukenut muutamia niistä ja kaikissa niissä on yhtä vähän järkeä.
Siteeraan yhden myöskin toisen kuuluisan runoilijan, Mæterlinck'in runoista, Se on samoin kuin edellinenkin, otettu aikakauskirjasta "Pan", 1895. N:o 2.
Quand il est sorti
(J'entend la porte)
Quand il est sorti
Elle avait souri.
Mais quand il rentra
(J'entendis la lampe)
Mais quand il rentra
Une autre était là…
Et j'ai vu la mort
(J'entendis son âme)
Et j'ai vu la mort
Qui l'attend encore…
On est venu dire
(Mon enfant, j'ai peur)
On est venu dire
Qu'il allait partir…
Ma lampe allumée
(Mon enfant, j'ai peur)
Ma lampe allumée
Me suis approchée…
A la première porte,
(Mon enfant, j'ai peur)
A la première porte,
La flamme a tremblé…
A la seconde porte
(Mon enfant, j'ai peur)
A la seconde porte,
La flamme a parlé…
A la troisième porte,
(Mon enfant, j'ai peur)
A la troisième porte,
La lumière est morte…
Et s'il revenait un jour
Que faut'il lui dire?
Dites lui qu'on l'attendit
Jusqu'à s'en mourir…
Et s'il interroge encore
Sans me reconnaître
Parlez lui comme une soeur,
Il souffre peut-être…
Et s'il demande où vous êtes
Que faut'il répondre?
Donnez lui mon anneau d'or
Sans rien lui répondre…
Et s'il veut savoir pourquoi
La salle est déserte?
Montrez lui la lampe éteinte
Et la porte ouverte…
Et s'il m'interroge alors
Sur la dernière heure?
Dites lui que j'ai souri
De peur qu'il ne pleure…
Kukahan tässä runoelmassa oikeastaan menee ulos, kuka tulee, kuka kertoo, kuka kuolee.
Samanlaisia ovat kaikki niiden satojen runoilijain tuotteet, joista ylempänä mainitsin muutamia. Samallaisia kirjoittavat myöskin saksalaiset, skandinaavialaiset, itaalialaiset, venäläiset. Tällaisista tuotteista painetaan jollei miljooneja, niin ainakin satoja-, muutamista kymmeniä tuhansia kappaleita. Näiden kirjojen latomiseen, painamiseen, sitomiseen vaaditaan miljoonia työpäiviä, yhtä paljon, luulen mä, kuin suuren pyramiidin rakentamiseen. Mutta eipä siinä kyllin. Sama on asian laita kaikkien muittenkin taiteiden alalla. Miljoonittain työpäiviä tuhlataan yhtä käsittämättömiin tuotteisiin maalaustaiteen, musiikin ja draaman alalla.
Tässä suhteessa ei maalaustaide suinkaan anna perään runoudelle, vaan vieläpä voittaakin sen. Otan tähän otteen erään taiteenystävän päiväkirjasta, joka v. 1894 kävi Pariisin näyttelyssä.
"Kävin tänään kolmessa taulunäyttelyssä: symbolistien, impressionistien ja ei-impressionistien. Tunnollisesti ja tarkkaan katselin tauluja, mutta jäin yhtä epätietoiseksi niiden suhteen, yhtä suuttuneeksi kuin ennenkin. Ensimmäisen näyttelyn, Camille Pissaron, taulut ovat vielä jotakuinkin ymmärrettäviä, vaikka niistä puuttuukin yhtä paljon taitavaa piirustusta, kuin sisältöäkin, ja vaikka niiden väritys onkin mitä kummallisin. Niiden piirustus on niin epämääräinen, että usein on mahdotointa käsittää minne päin käsi tahi pää on käännetty. Niiden sisältönä on suuremmaksi osaksi 'effets'. Effet de brouillard, Effet du soir, Soleil couchant. Muutamissa tauluissa on myöskin kuvioita, mutta sisällyksettömiä. Niiden väritys on suurimmaksi osaksi kirkkaan sininen tai kirkkaan viheriä. Jokaisessa taulussa on sitä paitsi oma perusvärinsä, jolla koko taulu on ikäänkuin pirskoitettu. Niinpä esim. hanhia vartioivan tytön perusvärinä on vert de gris ja kaikkialla on tämänvärisiä pilkkuja, kasvoissa, hiuksissa, käsissä ja vaatteissa, Saman näyttelyn muut taulut ovat impressionistien Puvis de Chavannen, Manet'in, Monet’in, Renoir'in ja Sisley'n y.m. Yksi niistä — en voinut saada selkoa nimestä — Redon, tahi mikä lienee ollutkaan — oli maalannut siniset, profiilista otetut, kasvot. Koko kasvoissa on ainoastaan sinistä väriä valkoisilla pilkuilla. Pissarrolta oli yksi akvarelli, kokoonpantu pisteistä. Etualalla on lehmä, joka on maalattu erivärisistä pisteistä. Yhteisväriä on mahdotoin huomata katseli sitten taulua läheltä tai kaukaa.
"Sieltä menin katsomaan symbolisteja. Kauvan katselin kysymättä mitään keltään ja koetin itse arvata taulujen ajatusta, — mutta se menee yli inhimillisen järjen. Ensinnä pisti silmääni sangen huonosti tehty — puinen 'haut-relief'. Se kuvasi alastonta naista, joka molemmin käsin pusertaa nännistään verta.
"Veri vuotaa maahan ja muodostuu vihdoin punasinerviksi kukiksi. Hiukset valuvat ensiksi alaspäin, sitten kohoutuvat ylöspäin ja muuttuvat puiksi. Vartalo on kokonaan maalattu keltaiseksi, hiukset ruskeiksi.
"Sitten taulu, joka kuvasi keltaiseksi maalattua merta. Merellä ajelehti laivan tai sydämen näköinen esine. Taivaanrannalla näkyvät kasvot profiilista keltaisine hiuksineen, jotka vähitellen muuttuvat mereksi, katoavat siihen. Muutamiin tauluihin on pantu väriä niin paksulti, että luulisi niitä melkein kuvanveistotuotteiksi. Kolmas taulu, johon käänsin huomioni oli vielä vähemmän ymmärrettävä. Siinä oli miehen profiili, jonka eteen oli kuvattu liekki; hiukset olivat mustat, ja kuvasivat — iilimatoja, kuten sittemmin sain tietää. Vihdoin kysyin eräältä siellä olevalta herrasmieheltä, mitä nämät taulut oikeastaan tarkoittivat. Hän selitti minulle, että relieffi on symbooli, joka kuvaa 'La Terre', keltaisella merellä ajelehtiva sydän on 'Illusion', ja mies iilimatoineen — 'Le mal'. Siellä oli myöskin impressionistisia tauluja: sangen alkuperäisesti piirustettuja kasvoja ja vartaloita, käsiin oli tavallisesti asetettu jonkunlainen kukka. Kaikki ovat ne yksitoikkoisia värityksensä puolesta ja huonosti piirustettuja. Piirteet ovat joko kerrassaan epämääräisiä, tahi leveitä mustia viivoja."
Näin oli asian laita v. 1894. Nykyään on tämä suunta taiteen alalla tullut vielä voimakkaammaksi. Sen edustajia ovat Böcklin, Stuck, Klinger, Sascha Schneider y.m.
Aivan samaa voi huomata draaman alalla. Välistä kuvataan arkitehtia, joka jostakin syystä ei ole pannut käytäntöön suuria aikeitaan ja sentähden kiipee rakentamansa talon katolle hypätäkseen sieltä suinpäin alas. Välistä taas esitetään lukijoille aivan käsittämätöin rotta-ämmä, joka yhtä käsittämättömistä syistä vie mukanaan runollisen pojan meren rannalle ja upottaa hänet, tahi sokeita, jotka istuen meren rannalla yhä toistavat yhtä ja samaa, tahi kello, joka putoo järveen ja siellä soi.
Sama on asian laita musiikinkin alalla, jonka kuitenkin, mielestäni, enemmän kuin muiden taiteiden pitäisi oleman kaikille ymmärrettävää.
Tunnettu, kuuluisa soittoniekka istuutuu pianon ääreen ja soittaa teille omien sanojensa mukaan juuri säveltämänsä sävellyksen tahi jonkun muun uuden taiteilijan teoksen. Te kuulette kummallisia, kovia ääniä ja ihmettelette sormien voimisteluharjoituksia. Selvästi huomaatte säveltäjän tahtovan vakuuttaa teitä, että hänen aikaan saamansa äänet kuvaavat — sielun runollisia pyrinnöitä. Te huomaatte kyllä hänen aikomuksensa, mutta teissä ei herää muuta kuin ikävän tunne. Soittaminen kestää kauvan tahi teistä ainakin siltä tuntuu, sillä te ette selvästi ymmärrä mitään ja teille vastoin tahtoanne johtuu mieleen A. Carr'in sanat: "Plus ça va vite, plus ça dure longtemps." Ja teille pälkähtää päähän, että tämä mahtaakin kaikki olla leikkiä, että soittaja kenties vaan tahtoo koetella teitä, että hän tahallaan koskettelee soittimia, ilman eroitusta, toivoen, että ylistäisitte häntä, vaan että hän rupeaakin yhtäkkiä nauramaan ja tunnustaa, että hän ainoastaan tahtoi teitä koetella. Mutta kun soitto vihdoin loppuu ja hiestynyt ja kiihtynyt, nähtävästi kiitosta odottava, soittoniekka nousee ylös, niin te huomaatte, että kaikki olikin täyttä totta.
Tämä tapahtuu kaikissa konserteissa, joissa soitetaan Lisztin, Wagnerin, Berlioz'in, Brahms'in ja Richard Straussin ja lukemattomien muiden kappaleita, jotka herkeämättä säveltelevät toisen oopperan toisensa perästä, toisen simfoniian toisensa jälkeen.
Sama on asian laita romaanin ja kertomuksen alalla, jossa pitäisi olla hyvin helppo lausua ajatuksensa selvästi.
Lukekaa Huysmens'in "Là bas" tahi Kipplingin kertomukset, Villier de l'Isle Adam'in "L'annonciateur", hänen "Contes cruels" nimisestä kokoelmastaan y.m., niin kaikki ne eivät ole teille ainoastaan "abscons " (uusien kirjailijain keksimä uusi sana), vaan myöskin kerrassaan käsittämättömiä sekä muotonsa, että sisältönsä puolesta. Tätä laatua on esim. hiljakkoin Revue blanche'ssa ilmestynyt E. Morel'in romaani "Terre Promise" ja suurin osa useista romaaneista. Kirjoitustapa on sangen sotkuista, tunteet ovat olevanaan yleviä, mutta mahdotointa on ymmärtää, mitä romaanissa oikeastaan tapahtuu.. Samallaista on koko nykyaikainen uusi taide.
Ihmiset, jotka elivät tämän vuosisadan alkupuoliskolla — jotka pitivät arvossa Göthe'ä, Schiller'iä, Musset'tä, Hugo'ta, Dickens'iä, Beethoven'ia, Chopin'ia, Rafael'ia, Vinci'ä, Michel-Angelo'a, De-Laroche'a, eivät ymmärrä mitään uusimmasta taiteesta. He pitävät usein sen tuotteet mauttomina ja järjettöminä eivätkä tahdo tietää niistä mitään. Mutta tällainen kanta uuden taiteen suhteen on aivan perusteeton. Sillä tämä taide voittaa yhä suurempaa alaa ja on jo saanut yhtä vahvan jalansijan yleisössä kuin romantismi 30:n luvulla. Sitä paitsi, jos me katsomme olevamme oikeutetut tällä tavoin tuomitsemaan uusimman taiteen, niin kutsutun dekadentismin, tuotteita, ainoastaan sentähden, ettemme niitä ymmärrä, täytyy meidän ottaa huomioon se seikka, että on tavattoman suuri joukko ihmisiä — koko työkansa ja monet muihinkin luokkiin kuuluvista, — jotka ymmärtävät aivan yhtä vähän niitä taiteen tuotteita, jotka me pidämme erinomaisina, nimittäin Göthe'n, Schillerin, Hugo'on runoja, Dickensin romaaneja, Beethoven'in ja Chopin'in musiikkia, Rafaelin, Michel-Angelo'n, Vinci'n y.m. tauluja.
Jos minä katson itseni oikeutetuksi luulemaan, että kansan suuri joukko ei ymmärrä eikä pidä siitä, jota minä pidän ehdottomasti hyvänä sentähden, että se on kehittymätön, niin minun täytyy myöntää, että itsekin voin olla ymmärtämättä ja pitämättä uuden taiteen tuotteista ainoastaan sentähden, etten ole kylliksi kehittynyt niitä ymmärtääkseni. Jos taas katson voivani sanoa, etten minä eikä suurin osa minun kanssani samanmielisistä ihmisistä ymmärrä uudenaikaisen taiteen tuotteita ainoastaan sentähden, ettei niissä ole mitään ymmärtämistä, sentähden että ne ovat huonoa taidetta, niin samallaisella oikeudella voi vielä suurempi enemmistö, koko työkansa, joka ei ymmärrä minun ihailemiani — taideteoksia, sanoa, että minun taiteeni on huonoa, ettei siinä ole mitään ymmärtämistä.
Erittäinkin selvästi huomasin, miten oikeudetonta on uuden-aikaisen taiteen tuomitseminen, kun kerran kuulin erään runoilijan, joka itse kirjoitteli käsittämättömiä runoja, nauravan käsittämätöntä musiikkia, ja kun eräs soittoniekka, joka sävelteli käsittämättömiä simfoniioja suurella itseluottamuksella pilkkasi hämäriä runoelmia. Minulla ei ole oikeutta tuomita uuden aikaista taidetta sentähden, etten minä, joka olen kasvatettu vuosisadan alkupuoliskolla, sitä ymmärrä, minä voin ainoastaan sanoa, etten sitä käsitä. Ainoa eroitus vanhan taiteen ja dekadentismin välillä on siinä, että edellistä ymmärtää vähän suurempi luku ihmisiä kuin jälkimmäistä.
Me ymmärrämme taidetta, johon olemme tottuneet, mutta emme käsitä taidetta, joka on vähemmän yleistä. Mutta tästä emme mitenkään voi tulla siihen johtopäätökseen, että minun hyväksymäni taide on oikeata, ja että se, jota minä en kykene käsittämään, on valheellista ja huonoa. Minä voin tehdä tästä ainoastaan sen johtopäätöksen, että taide, tultuaan yhä enemmän yksinomaiseksi, on samalla käynyt yhä käsittämättömämmäksi yhä suuremmalle ja suuremmalle ihmisjoukolle, joten sitä lopulta voivat ymmärtää ainoastaan muutamat valitut ja että näiden valittujenkin luku yhä vähenee.
Samalla kun yliluokkien taide on eronnut kansan taiteesta, on myöskin vakaantunut se luulo, että taide voi olla todellista, vaikka se onkin kansalle kokonaisuudessaan käsittämätöintä. Tällaisen luulon seurauksena oli välttämättä se mielipide, että taidetta voi ymmärtää ainoastaan pieni joukko valituita ja lopulta ainoastaan pari tai yksi niistä. Tämän mielipiteen lausuvatkin nykyiset taiteilijat suoraan julki: "Minä luon ja ymmärrän itseni, jollei joku muu minua ymmärrä, sitä pahempi hänelle."
Väite, että taide voi olla hyvää, ilman että suurin osa ihmisistä sitä ymmärtää, on siihen määrin perusteeton, — sen seuraukset siihen määrin vahingollisia itse taiteelle ja samalla niin yleinen, että on todellakin mahdotointa kyllin selvästi todistaa sen järjettömyyttä.
Sangen usein kuulee luulluista taideteoksista sanottavan, että ne ovat sangen hyviä, mutta että on hyvin vaikea niitä ymmärtää. Me olemme tottuneet tällaiseen arvosteluun. Mutta itse asiassa on mokoma arvostelu jostakin taideteoksesta, nimittäin, että se on hyvä, mutta käsittämätöin, aivan samaa kuin sanoa, että joku ruoka on hyvää mutta mahdotonta syödä. Voivathan tosin muutamat herkkusuut, joilla on pilaantunut maku, pitää mädäntyneestä juustosta ja pahentuneista pyistä, mutta leipä, hedelmät ovat hyviä ainoastaan silloin, kun ne miellyttävät ihmisiä yleensä. Sama on taiteen laita. Ainoastaan huono, pilaantunut taide voi olla käsittämätöntä, hyvää taidetta taas ymmärtävät kaikki.
Sanotaan, että suurin osa ihmisistä ei voi käsittää paraimpia taideteoksia, vaan että niiden ymmärtämiseen tarvitaan erityistä valmistusta. Mutta jos suurin osa yleisöä ei niitä ymmärrä, niin täytyisi sille selvittää, antaa sille ne tiedot, jotka käsittämiseen ovat välttämättömät. Mutta tällaisia tietoja ei ole olemassa, taideteoksia on mahdotoin selittää. Ne, jotka väittävät suurimman osan ihmisistä ei ymmärtävän hyviä taideteoksia, eivät sentähden voi antaa minkäänmoista selvitystä, vaan sanovat, että ymmärtämiseen vaaditaan, että yhä useammin luemme, näemme tai kuulemme jonkun taideteoksen. Mutta se ei ole selittämistä, vaan totuttamista. Totuttaa taas voi ihmisiä niihin tahansa, vieläpä huonoonkin. Samoin kuin voi ihmistä totuttaa pilaantuneesen ruokaan, viinaan, tupakkaan, ooppiumiin, samoin voi häntä myöskin totuttaa huonoon taiteeseen.
Sitä paitsi on mahdotointa sanoa, että suurimmalla osalla ihmisistä ei ole makua voidakseen arvostella taideteoksia. Suurin osa ihmisistä on ymmärtänyt ja ymmärtää sitä, jota mekin pidämme ylevänä taiteena. Taiteellisesti yksinkertaisia raamatun kertomuksia, evankeliumien vertauksia, kansan legendoja, satuja ja lauluja ymmärtävät kaikki. Miksi kansan enemmistö yht'äkkiä on kadottanut kykynsä ymmärtää meidän taidettamme?
Puheesta voi sanoa, että se on kaunis, mutta käsittämätöin niille, jotka eivät ymmärrä sitä kieltä, jolla se on pidetty. Kiinankielinen puhe voi jäädä minulle käsittämättömäksi, jollen ymmärrä kiinankieltä, mutta taideteokset eroavat juuri siinä muista henkisen toiminnan tuotteista, että niiden kieli on kaikille ymmärrettävää, että ne vaikuttavat kaikkiin ilman eroitusta. Kiinalaisen kyyneleet ja nauru vaikuttavat minuun samoin kuin venäläisen nauru ja itku, samoin myöskin maalaustaide, musiikki ja runous, jos se on käännetty minulle ymmärrettävälle kielelle. Kirgiisiläiset ja jaappanilaiset laulut liikuttavat minua, tosin vähemmän kuin itse kirgiisiä tai jaappanilaista. Samoin vaikuttavat minuun myöskin jaappanilainen maalaus, intialainen arkkitehtuuri ja araabialainen satu. Jos jaappanilainen laulu ja kiinalainen romaani eivät minuun vaikuta, niin syynä on se, että tunnen ja olen tottunut ylevämpiin taiteen tuotteisiin, eikä siinä, etten ymmärtäisi laulua tai romaania. Suuret taideteokset ovat suuria juuri sentähden, että niitä voidaan ymmärtää. Kertomus Joosefista, kiinankielelle käännettynä, liikuttaa kiinalaista. Kertomus Sakia Munista taas liikuttaa meitä. Samoin myöskin rakennukset, taulut, kuvapatsaat, musiikki. Jos taide ei tee mitään vaikutusta katselijaan tai kuuntelijaan, niin se ei riipu heidän ymmärtämättömyydestään, vaan siitä, että se on huonoa taidetta tahi ei taidetta ollenkaan.
Taide on eroitettava järjen toiminnasta. Jälkimäinen vaatii valmistusta ja edellyttää määrätyitä tietoja (joten on mahdotointa opiskella trigonometriaa tuntematta geometriaa). Taide taas vaikuttaa ihmisiin riippumatta heidän sivistyskannastaan. Taulun, sävelten kauneus vaikuttaa kaikkiin ihmisiin, olkootpa sitten millä kehityskannalla tahansa.
Taiteen tarkoitus on juuri tehdä ymmärrettäväksi ja selväksi se, joka mietteiden muodossa voisi olla käsittämätöntä ja hämärää. Saatuamme kokea todellakin taiteellisen tunnelman näyttää meistä usein siltä, että jo ennen tiesimme saman asian, mutta emme kyenneet sitä julkilausumaan.
Sellaista on aina ollut hyvä, ylevä taide. Iliaadi ja Odysseia, kertomukset Iisakista, Jaakopista ja Joosefista, juutalaisten profeetat, psalmit, evankeliumien vertaukset, kertomus Sakia Munista — ilmituovat hyvin yleviä tunteita. Siitä huolimatta voivat niitä nykyään ymmärtää sekä sivistyneet että sivistymättömät, samoin kuin ne olivat käsitettäviä muinaisajan ihmisille, jotka olivat vielä vähemmän sivistyneitä kuin meidän aikamme työkansa. Sanotaan, ettei taidetta ymmärretä. Mutta jos taide on ihmisten uskonnollisesta vakaumuksesta lähtevien tunteiden tulkki, niin mitenkä voi olla käsittämätön tunne, joka perustuu uskontoon, ihmisen suhteeseen Jumalaan? Tällainen taide on aina ollut kaikille ymmärrettävää, sentähden että jokaisen ihmisen suhde Jumalaan on sama. Senvuoksi myöskin temppelit, niiden koristeet ja niissä lauletut laulut ovat kaikille käsitettävät. Esteenä ylevämpien, parempien tunteiden ymmärtämiselle ei ole, kuten raamatussakin on sanottu, opin ja kehityksen puute, vaan valheellinen oppi ja valheellinen kehitys. Hyvä ja ylevä taideteos voi todellakin olla käsittämätön oppineille, pilaantuneille ja kaikkea uskontoa vailla oleville ihmisille, vaan ei suinkaan yksinkertaiselle, turmeltumattomalle työkansalle. Sangen yleistähän on, että meidän piiriimme kuuluvat ihmiset ovat kykenemättömät ymmärtämään ylevämpiä uskonnollisia tunteita. Tunnen ihmisiä, jotka pitävät itseään oppineina, mutta jotka sanovat, etteivät voi ymmärtää runoutta, jonka sisältönä on lähimmäisenrakkaus, itsensäuhraavaisuus ja siveys.
Siis hyvä, ylevä, yleismaailmallinen ja uskonnollinen taide voi olla käsittämätöin ainoastaan muutamille turmeltuneille ihmisille.
Mahdotonta on, että taide olisi käsittämätöntä suurelle joukolle sentähden, että se on liian hyvää, kuten meidän aikamme taiteilijat tavallisesti sanovat. Pikemmin on oletettavissa, että suuri joukko ei ymmärrä taidetta senvuoksi, että se on huonoa, tahi ettei se ole taidetta ollenkaan. Sivistyneiden mielilauseena, jonka he niin naiivisti ovat itselleen omistaneet, on se, että voidaksemme nauttia taiteesta, meidän tulee ymmärtää sitä (joka oikeastaan ei ole muuta kuin tottumista siihen). Tämä on paraana todistuksena siitä, että tällä tavoin ymmärrettävä taide on joko hyvin huonoa, yksinomaista, tahi ei taidetta ollenkaan.
Sanotaan, että taiteen tuotteet eivät miellytä kansaa siitä syystä, ettei se kykene ymmärtämään niitä. Mutta jos taideteoksen tarkoituksena on herättää ihmisissä itse taiteilijan kokeman tunteen, niin miten voi puhua ymmärtämättömyydestä?
Kirjan lukeminen, taulun tai draaman näkeminen tai simfoniian kuuleminen ei rahvaanihmisessä herätä mitään tunteita muka sentähden, ettei hän kykene niitä ymmärtämään. Jollekin luvataan näyttää määrätty näytelmä, — mutta sisään tultuaan ei hän näe mitään. Hänelle vakuutetaan, ettei hänellä ole tällaisia näytelmiä varten tarpeeksi tottunut silmä. Hän kyllä tietää kykenevänsä näkemään mitä tahansa. Jos taas hän ei näe sitä, jota hänelle luvattiin näyttää, niin hän tekee siitä sen aivan oikean johtopäätöksen, että ne, jotka lupasivat näyttää hänelle näytelmän, eivät ole täyttäneet lupaustaan. Aivan samaan ja oikeaan johtopäätökseen tulee rahvaan ihminen meidän taiteemme tuotteiden suhteen, jotka eivät ole herättäneet hänessä mitään tunnetta. Me väitämme, että sellainen ihminen, jota meidän taiteemme ei liikuta, on vielä tyhmä. Mutta mokoma väite on sangen julkea ja todistaa meissä suurta itseluottamusta.
Voltaire sanoo, että "tous les genres sont bons, hors le genre ennuyeux"; vielä suuremmalla syyllä voi sanoa taiteesta, että tous les genres sont bons, hors celui qu'on ne conprend pas, tahi qui ne produit pas son effet, sillä mitä virkaa on esineellä, joka ei tee tehtäväänsä?
Jos myönnetään taiteen arvo sellaiselle, jota eivät ymmärrä tervejärkiset ihmiset, niin ei mikään estä mitä turmeltunutta ihmisjoukkoa tahansa luomasta tuotteita, jotka kyllä kutkuttavat heidän turmeltuneita tunteitaan, mutta jotka ovat aivan käsittämättömiä muille paitsi heille itselleen. Näin todella menettelevätkin nykyaikana niin kutsutut dekadentit.
Taiteen kulkemaa tietä voi verrata lävistäjään ympyrässä, joka yhä lyhenee, joten lopulta muodostuu piste, joka ei enään ole mikään ympyrä. Samoin on käynyt meidän aikamme taiteenkin.
XI.
Tullen yhä köyhemmäksi sisällykseltään ja yhä käsittämättömämmäksi muodoltaan, on aikamme taide kadottanut kaikki taiteen ominaisuudet.
Ei siinä kyllin, että yliluokkien taide, erottuaan koko kansan taiteesta, on käynyt köyhäksi sisällykseltään ja kehnoksi muodoltaan, toisin sanoen yhä käsittämättömämmäksi, se on myöskin aikojen kuluessa kokonaan lakannut olemasta taidetta, ja sen sijaan on tullut taiteen väärentäminen.
Tähän on ollut seuraavat syyt. Todella kansallinen taide saa alkunsa ainoastaan silloin, kun joku rahvaan keskuudesta ei voi olla julkilausumatta kokemaansa voimakasta tunnetta, Rikkaiden luokkien taiteen alkuna; taas ei ole taiteilijan tuntema tarve ilmaista tunteitaan, vaan yliluokkien huvituksen halu. Rikkaat vaativat taiteelta heille mieluisten tunteiden ilmaisemista, ja taiteilijat koettavat parhaansa mukaan tyydyttää tätä vaatimusta. Mutta se ei ole niinkään helppoa, sillä rikkaiden luokkien ihmiset viettävät koko elämänsä ylellisyydessä ja toimettomuudessa ja vaativat sentähden, että taide olisi heille tyhjentymättömänä huvituksien lähteenä; mutta taidetta, kaikkein huonointakaan, ei voi mielin määrin tehdä, on välttämätöntä, että se syntyy taiteilijan sielussa. Ja sentähden taiteilijat, koettaessaan tyydyttää yliluokkien vaatimuksia, ovat olleet pakoitetut keksimään keinoja tuotteiden aikaansaamiseksi, jotka ovat taideteosten kaltaisia.
Yksi näistä keinoista on lainaaminen entisistä taiteen tuotteista, joko koko aineen tahi ainakin yksityisiä piirteitä, joita sitten hiukan muutellaan ja lisäillään, jotta niillä uudessa muodossaan olisi jonkummoista uutuuden viehätystä.
Tällaiset taideteokset herättävät määrättyihin piireihin kuuluvissa ihmisissä muistoja ennen kokemistaan taiteellisista tunteista, tekevät samallaisen vaikutuksen kuin todelliset taideteokset ja nautinnonhaluisten ihmisten mielestä käyvätkin semmoisista. Entisistä taideluomista lainatut aineet kutsutaan tavallisesti runollisiksi. Muinaisista taiteen tuotteista otetut henkilöt ja esineet taas kutsutaan runollisiksi esineiksi. Meidän keskuudessamme pidetään kaikenlaatuiset legendat, sadut, muinaiset kertomukset — runollisina aineina. Runollisina henkilöinä ja esineinä taas pidetään neitoja, sankareita, paimenia, erakoita, enkeleitä, piruja, kuuvaloa, ukkosta, vuoria, merta, kuiluja, kukkia, pitkiä hiuksia, jalopeuraa, karitsaa, kyyhkystä, satakieltä; runollisina yleensä pidetään niitä esineitä, joita entiset taiteilijat useammin teoksissaan mainitsevat.
Noin neljäkymmentä vuotta sitten kutsui eräs, ei erittäin lahjakas, mutta hyvin sivistynyt nainen — ayant beaucoup d'acquis — minua kuuntelemaan hänen kirjoittamaansa romaania. Teos alkoi sillä että päähenkilö, puettuna runolliseen valkoiseen pukuun ja tukka runollisesti levällään, järven rannalla runollisessa metsässä luki runoja. Toiminta oli tapahtuvinaan Venäjällä, mutta siitä huolimatta esiintyy pensaiden takaa yhtäkkiä sankari à la Guillaume Tell-sulalla varustettu hattu päässä ja häntä seurasi kaksi runollista valkoista koiraa. Tekijän mielestä oli kaikki tämä hyvin runollista. Kaikki olisikin sentään voinut käydä päinsä, jollei sankarin olisi tarvinnut puhua. Sillä heti kun hän alkoi puhua sankarittaren kanssa, kävi selville, ettei tekijällä ollut mitään sanomista. Lukemistaan kirjoista saamansa runolliset vaikutukset liikuttivat tekijää ja hän luuli näitä vaikutuksia ja muistoja esiintuomalla, voivansa aikaansaada runollisen vaikutuksen. Mutta taiteellisen vaikutuksen aikaansaaminen on mahdollista ainoastaan silloin, kun taiteilija itse on kokenut jonkun tunteen ja julkilausuu sen, vaan ei ilmituomalla vierasta, muilta saatua tunnetta. Tällainen runouden runous ei voi vaikuttaa ihmisiin. Sen tuotteet ovat ainoastaan todellisen runouden näköisiä, ja sellaisinakin niitä pitävät ainoastaan ihmiset, joiden maku on turmeltunut. Tämä nainen oli hyvin tyhmä ja epälahjakas, ja sentähden olikin helppo heti huomata hänen kyhäyksensä oikean luonteen. Mutta kun lukeneet ja lahjakkaat henkilöt, joilla on taiteensa tekniikka hallussaan, rupeavat kirjoittamaan lainattujen vaikutusten perustuksella, niin koituu siitä teoksia, joiden aihe on lainattu kreikkalaisesta, muinaisesta, kristillisestä ja mytoloogisesta maailmasta, ja jotka nykyään ovat niin tavallisia. Yleisö pitää tällaiset tuotteet todellisina taideteoksina, kunhan vaan lainattu aihe on taitavasti muovaeltu nykyajan taiteen vaatimusten mukaan.
Sangen karakteristinen tässä suhteessa on Rostan'in Princesse Lointaine, jossa ei ole hituistakaan taidetta, mutta jota monet, luultavasti myöskin sen tekijä, pitävät hyvin runollisena.
Toinen keino, jota taiteilijat käyttävät antaakseen teoksilleen jonkummoista taiteellisuutta, on koristaminen. Sen tarkoituksena on teoksella miellyttää lukijan, kuuntelijan tai katsojan näköä ja kuuloa, tehdä häneen miellyttävän vaikutuksen. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi käytetään runoudessa mahdollisemman mukaan miellyttävää runomittaa, loppusointua, sanoja; suorasanaisessa kertomuksessa taas sujuvaa ja kaunista esittämistapaa; draaman alalla taas koetetaan saavuttaa sama tarkoitus näyttelijäin ja erittäinkin näyttelijättärien miellyttäväisyyden, pukujen ja dekoratsioonien kalleuden kautta; maalaustaiteessa taas kuvattavien esineiden kauneuden ja värien heleyden avulla j.n.e.
Viime aikoina ovat nämät koristamiskeinot saavuttaneet sellaisen täydellisyyden, että yliluokkien ihmiset pitävät ainoastaan näitä koristeita taideteoksina, sitä enemmän kun nykyinen teoriia pitää kauneutta taiteen sisältönä.
Paitsi ylempänä mainituita keinoja koetetaan vaikuttaa ulkonaisiin tunteisiin. Tällainen vaikutus on usein aivan fyysillistä laatua — jonka aikaansaa ulkonainen efekti. Tällainen ulkonainen vaikutus saavutetaan erittäinkin jyrkkien vastakohtien kautta. Asetetaan vastakkain hirmuisuus ja lempeys, kauneus ja rumuus, äänekkyys ja hiljaisuus, pimeys ja valo, tavaton ja tavallinen. Kirjallisuudessa koetetaan sitä paitsi ulkonaista efektiä aikaansaada kertomalla sellaista, jota ei vielä koskaan ennen ole kuvailtu, erittäinkin esiintuomalla yksityisseikkoja, jotka herättävät sukupuoliviettiä, tahi tarkkaan kertomalla kärsimyksiä ja kuolemaa, joka herättää kauhua. Niinpä murhasta puhuttaessa kuvaillaan tarkasti vaatteiden repeäminen, haju, veren paljous ja väri. Samoin menetellään maalaustaiteen alalla. Paitsi kaikellaisia muita vastakohtia käyttävät maalarit vielä sitä, joka aikaansaadaan maalaamalla yksi esine hyvin tarkasti ja jättämällä kaiken muun keskeneräiseksi. Kaikkein tavallisinta on kuitenkin tauluissa valoefektien käyttäminen ja kauheiden tapauksien kuvaaminen. Draamassa taas ovat tavallisimpia efektejä, kontrasteja lukuunottamatta, myrskyt, ukkonen, kuuvalo, merikohtaukset, moninaiset puvut, naisruumiin alastomuus, hulluus, murhat ja yleensä kuolema, kuolemankamppauksien tarkka kuvaileminen. Musiikissa taas saavutetaan efekti siten, että hiljaiset ja samallaiset äänet vähitellen kovenevat ja tulevat yhä erilaisemmiksi, joten lopulta koko orkesteri pauhaa voimiensa takaa, tahi että kaikki soittokoneet toistavat samat äänet apreggio kaikissa oktaaveissa, tahi että harmoniia ja rytmi ovat niin odottamattomia ja tavattomia kuin mahdollista. Sitä paitsi aikaansaadaan musiikissa suurta efektiä useasti suorastaan fyysillisillä keinoilla, äänien kovuudella.
Tällaisia ovat muutamat niistä efekteistä, joita käytetään eri taiteissa. Mutta niitä paitsi on olemassa vielä yksi, yhteinen kaikille taiteille. Toinen taide koettaa aikaansaada sitä, mikä oikeastaan olisi toisen taiteen tehtävänä. Siten esim. pannaan musiikki "kuvailemaan", joka on omituista koko programmimusiikille ja Wagner'in sävellyksille ja niitä jäljitteleville. Maalaustaiteen, draaman ja runouden tulee "aikaansaada tunnelmaa", kuten dekadenttinen taide.
Neljänneksi käännetään huomiota taideteoksen huvittavaisuuteen, siihen henkiseen intressiin, jota se voi tarjota. Teos voidaan tehdä huvittavaksi sisällön monimutkaisuuden kautta. Vähän aikaa takaperin oli tämä keino hyvin käytännössä englantilaisissa romaaneissa ja ranskalaisissa komediioissa ja draamoissa. Nykyään on se jo tullut pois muodista ja sama koetetaan saavuttaa jonkun historiallisen ajanjakson tai nykyisen elämänalan tarkan kuvailemisen kautta. Romaanissa kuvaillaan egyptiläistä tai roomalaista elämää, tai kaivostyömiesten tai kauppapalvelijain elintapoja. Se herättää intressiä lukijassa ja tätä intressiä pidetään taiteen vaikuttamana. Itse esittämistapakin voi intreseerata tekijää. Viime aikoina on tämä keino päässyt käytäntöön varsinkin runoudessa. Taulut, runot, suorasanaiset kertomukset, draamat, musikaaliset sävellykset ovat viime aikoina käyneet esittämistapansa puolesta niin hämäriksi, että niitä täytyy arvata, kuni kuva-arvoituksia. Tämä arvaaminen pidetään myöskin huvittavana ja tekee vaikutuksen, joka on taiteellisen vaikutuksen kaltainen.
Usein kuulee sanottavan, että taideteos on hyvä sentähden, että se on niin runollinen, niin kaunis, niin täynnä efektejä tahi niin intresantti. Mutta ei yksikään näistä ominaisuuksista voi olla taiteellisen arvon määrääjänä, niillä ei ole mitään yhteistä taiteen kanssa.
Runollisuus on lainaamista. Lainaamisen kautta taas herätetään lukijoissa, katsojissa ja kuulijoissa ainoastaan hämärä muisto entisien taideteosten aikaansaamista vaikutuksista. Se ei ilmaise itse taiteilijan kokemia tunteita. Taideteos, jonka aihe on lainattu, kuten Göthen Faust, voi olla sangen hyvin muovaeltu, täynnä järkeä ja kauneutta, mutta se ei voi tehdä todellista taiteellista vaikutusta, sillä siltä puuttuu taideteoksen pääominaisuus — nimittäin kokonaisuus. Muoto ja sisällys ei muodosta siinä katkeamatonta kokonaisuutta, joka ilmaisisi taiteilijan kokemia tunteita. Taiteilija, joka käyttää lainattua aihetta, ilmituo ainoastaan sen tunteen, jonka hänessä on herättänyt joku muu taideteos. Sentähden koko aiheen tai eri kohtauksien, mielipiteiden ja kertomuksien lainaaminen on ainoastaan taiteen jäljittelemistä, vaan ei taidetta. Sanoa tällaisen taideteoksen olevan hyvän sentähden, että se on runollinen, toisin sanoen todellisen taideteoksen kaltainen, on aivan samaa kuin sanoa väärän rahan olevan hyvän sentähden, että se on oikean näköinen. Tällainen ulkonainen koriste eli kauneus, kuten sanovat meidän aikamme esteettikot, voi muka olla taiteen mittapuuna. Mutta kauneus ei voi olla mittana taidetta arvosteltaessa. Sillä jos taiteen päätehtävänä on ilmaista taiteilijan kokemia tunteita, niin tällainen tunteiden ilmaiseminen ei aina ole kauneuden kanssa sopusoinnussa, vaan päinvastoin sille usein aivan vastakkainen. Mitä epäkauneimman kärsimyksen kuva voi herättää meissä säälin ja hellyyden tunteita, ihastusta kärsivän itsensäkieltäväisyyteen ja luonteen lujuuteen. Päinvastoin taas voimme jäädä aivan kylmiksi katsellessamme kaunista vahakuvaa.
Jonkun teoksen taiteellisena pitäminen sen kauneuden tähden on samaa kuin pitää seudun kauneutta todistuksena sen hedelmällisyydestä, Jos me panemme kauneuden taiteen mittapuuksi, niin me emme puhu taideteoksesta, vaan sen jäljennöksestä.
Kolmatta keinoa tehdyn taiteellisuuden saavuttamiseksi voi yhtä vähän kuin kahta ensimäistäkään sovittaa todelliseen taiteesen. Ulkonainen efekti ei ole tunteiden ilmaisemista, se vaikuttaa ainoastaan hermoihin. Jos maalari taitavasti maalaa verihaavan, niin voi tällainen taulu hämmästyttää minua, mutta taidetta se ei ole. Mahtavilla uruilla soitettu pitkäveteinen nuotti vaikuttaa hämmästyttävästi, voipa tuottaa kyyneleetkin silmiin, mutta se ei ole musiikkia, sillä se ei ilmaise mitään tunnetta. Mutta siitä huolimatta pitävät meidän piiriimme kuuluvat ihmiset tämänlaatuisia fysioloogisia efektejä taiteena ei ainoastaan musiikin alalla, vaan myöskin runoudessa, maalaustaiteessa ja draamassa. Sanotaan, että nykyinen taide on tullut hienoksi. Mutta efektien hakemisen tähden on se päinvastoin käynyt raa'aksi. Esimerkin vuoksi mainitsen uuden Hannele nimisen kappaleen, jota on näytelty kaikilla Europan näyttämöillä. Tässä koettaa tekijä herättää yleisössä myötätuntoisuutta ja sääliä kiusattua tyttöä kohtaan. Voidakseen herättää katsojissa tällaisen tunteen taiteen avulla, olisi tekijän täytynyt panna joku kappaleen henkilöistä lausumaan tämän säälin tunteen niin, että se olisi herännyt muissakin tahi todenmukaisesti kuvata tytön tunteita. Mutta tätä hän ei taida tahi ei tahdo tehdä. Hän valitsee toisen, taiteilijalle helpomman keinon. Hän panee tytön kuolemaan näyttämöllä. Vahvistaakseen fysioloogista vaikutusta katsojiin, sammuttaa hän valaistuksen teaatterissa, jättää yleisön istumaan pimeään ja surullisen musiikin ohella näyttää katsojille, miten juopunut isä kiusaa ja lyö tyttöä. Valittaen ja voihkien kaatuu tyttö, ja enkelit vievät hänet pois. Tätä nähdessään tuntee yleisö jonkunmoista liikutusta ja on varmasti vakuutettu siitä, että tämä se juuri on esteettistä tunnetta. Mutta tällaisessa liikutuksessa ei ole mitään esteettistä, sillä se ei ole tekijän herättämää tunnetta, se on ainoastaan sekavaa osanoton tunnetta toisen kärsimyksiin, ja iloa siitä, ettemme itse tarvitse kärsiä. Samallainen tunne herää meissä katsellessamme mestausta, samallainen oli myöskin se tunne, joka oli roomalaisilla katsellessaan näytelmiä sirkuksessa.
Ulkonaisen efektin asettaminen esteettisen tunteen sijaan on tavallista varsinkin musiikissa — siinä taiteessa, joka välittömästi vaikuttaa ihmisten hermoihin. Uudenaikainen säveltäjä ei julkilausu sävelillä kokemiaan tunteita. Sen sijaan kokoo hän yhteen erilaisia ääniä, väliin koventaen, väliin taas heikontaen niitä. Tällä tavoin tekee hän yleisöön fysioloogisen vaikutuksen, jota voi suorastaan mitata erityisellä aparaatilla. [On olemassa aparaatti, jossa hyvin tunteellinen nuoli, joka on yhteydessä jonkun käden lihaksen kanssa, osoittaa musiikin tekemän fysioloogisen vaikutuksen hermoihin ja lihaksiin.] Tätä fysioloogista vaikutusta pitää yleisö musiikin tekemänä vaikutuksena.
Neljäs mainituista keinoista, huvittavaisuus useammin kuin muut sekoitetaan taiteen kanssa, jolle se itse asiassa on aivan vieras. Puhumattakaan siitä, että romaanien ja kertomuksien kirjoittajat antavat usein lukijan arvata teoksessa piilevän ajatuksen, saa sangen usein kuulla tauluista ja sävellyksistä, että ne ovat intresanttia. Mitä oikeastaan merkitsee sana intresantti? Intresantti taideteos on joko sellainen, joka herättää meissä tyydyttämätöntä uteliaisuutta, tahi sellainen, josta voimme oppia jotakin, tahi joka on niin epäselvä, että meidän täytyy vähitellen ja vaivalla koettaa sitä selvittää, ja tämä arvaaminen tuottaa meille jonkunmoista huvia. Joka tapauksessa ei tällaisella huvittavaisuudella ole mitään yhteistä taiteellisen vaikutuksen kanssa. Taiteen tarkoituksena on herättää toisissa saman tunteen, joka taiteilijalla on ollut. Se henkinen työ, jota katsojan, kuuntelijan, lukijan tulee tehdä, tyydyttääkseen hänessä herännyttä uteliaisuutta, tahi voidakseen omistaa taideteoksesta saatavissa olevat uudet tiedot, tahi ymmärtää taideluoman oikean ajatuksen, häiritsee sanotun tunteen herättämistä. Huvittavaisuutta ei sentähden voi pitää taideteoksen ominaisuutena. Se päinvastoin pikemmin ehkäisee taiteellista vaikutusta.
Runollisuutta, ulkonaista efektiä ja huvittavaisuutta voi tavata taideteoksessa, mutta ne eivät voi korvata taiteen pääominaisuutta, nimittäin taiteilijan kokemaa tunnetta. Viime aikoina on yliluokkien taiteen tuotteissa huomattavana juuri mainitut ominaisuudet. Siitä huolimatta pidetään niitä taideteoksina; itse asiassa ovat ne ainoastaan taiteen mukaelmia, sillä niiltä puuttuu taideteoksen pääominaisuus, taiteilijan kokema tunne.
Todellisen taideteoksen luomiseen tarvitaan sangen paljon. Siihen vaaditaan, että taiteilijalla on aikansa ylevin maailmankatsantokanta, että hänellä on tunteita, joita hän tahtoo ja voi ilmaista muille, ja että hänellä sitäpaitsi on luontainen taipumus johonkin taiteen haaraan. Kaikki nämät todellisen taideteoksen luomiselle välttämättömät ehdot ovat harvoin yhdistettyinä yhteen henkilöön. Taiteen heikkojen jälkikuvien aikaansaamiseen lainaamisen, ulkonaisen efektin ja huvittavaisuuden avulla vaaditaan ainoastaan taipumusta johonkin taiteen alaan. Tällainen kyky on hyvin tavallinen. Kirjailijalla on se, jos hän voi helposti lausua ajatuksensa ja tunteensa, esiintuoda karakteristisia piirteitä. Plastillisen taiteen alalla taas esiintyy tämä kyky viivojen, muotojen ja värien eroittamisessa, muistamisessa ja jäljentämisessä, musiikissa taas intervallien eroittamisessa ja johdonmukaisten äänien aikaansaamisessa. Jos jollakin meidän päivinämme on tällainen kyky, niin voi hän aina kuolemaansa asti herkeämättä luoda teoksia, joita yleisö pitää taiteellisina. Hänen tulee ainoastaan hyvin oppia taiteensa tekniikki ja sen mukailemiskeinot, sitä paitsi täytyy hänellä olla kärsivällisyyttä ja tylstynyt esteettinen tunne, jotta hänen omat teoksensa eivät kävisi hänelle vastenmielisiksi.
Tällaisilla taidemukaelmilla on kullakin taiteen alalla omat sääntönsä eli reseptinsä, joten lahjakas henkilö voi ne opittuaan ilman vähintäkään tunnetta luoda mokomia tuotteita. Kirjoittaakseen runoja, tulee henkilön, jolla on taipumusta kirjalliseen toimintaan, ainoastaan oppia jokaisen välttämättömän sanan ohella, katsoen loppusoinnun ja runomitan vaatimuksiin, käyttämään kymmentä muuta, melkein samaa merkitsevää sanaa, harjaantua lausumaan jokaisen lauseen, jolla, ollakseen selvän, voi olla ainoastaan yksi sille omituinen sanajärjestys, käyttämällä mitä sanajärjestystä tahansa, niin että siitä huolimatta se ilmaisee jonkummoisen ajatuksen. Tämän opittuaan voi hän jo herkeämättä valmistella runoja, jotka taipeen mukaan voivat olla lyhyitä tai pitkiä, uskonnollisia, yhteiskunnallisia tahi rakkausrunoja.
Jos taas kirjalliseen toimintaan kykenevä henkilö tahtoo kirjoittaa kertomuksia ja romaania, niin tulee hänen ainoastaan kehittää stiiliänsä, hänen täytyy oppia kertomaan kaikki, mitä näkee ja muistamaan tahi muistiinkirjoittamaan pikkuseikkoja. Hankittuaan itselleen tällaisen kyvyn, voi hän kirjoittaa toisen romaanin ja kertomuksen toisensa perästä, jotka asianhaaroja myöten voivat olla historiallisia, naturalistisia, yhteiskunnallisia, eroottisia, psykoloogisia vieläpä uskonnollisiakin, jotka viimeksi mainitut viime aikoina ovat alkaneet tulla muotiin. Aiheen niihin voi hän saada joko lukemistaan kirjoista tai elämistään tapauksista, niissä esiintyvien henkilöiden luonteet taas voi hän saada tuttavistaan.
Kunhan vaan tällaiset romaanit ja kertomukset ovat höystetyt seikkaperäisillä kertomuksilla, varsinkin eroottisilla, käyvät ne todellisista taideteoksista, vaikkei niissä olisi hituistakaan tunnetta.
Sitä paitsi tulee kyvykkään kirjailijan, joka tahtoo luoda dramaattisen tuotteen, oppia panemaan henkilöittensä suuhun mahdollisimman paljon sattuvia sanoja, käyttämään teaatteriefektejä ja niin punomaan toiminnan, että näyttämöllä pitkien keskustelujen sijasta olisi mitä enemmän liikettä. Jos kirjailija kykenee tekemään kaiken tämän, voi hän herkeämättä kirjoitella näytelmiä tahi muita kirjallisia tuotteita. Aiheen voi hän saada jostakin tehdystä rikoksesta tahi viimeksi yleisöä huvittavasta kysymyksestä, kuten hypnotismistä, perinnöllisyydestä y.m. tahi muinaisuudesta, vieläpä fantastiseltakin alalta.
Maalaus- ja kuvanveistotaiteen alalla voi kyvykäs henkilö vielä helpommin luoda näennäisiä taideteoksia. Hänen tulee ainoastaan oppia piirustamaan, maalaamaan ja muovailemaan erittäinkin alastomia ruumiita. Tämän opittuaan voi hän maalata tai muovaella toisen kuvan toisensa perästä, taipumuksiensa mukaan valita niihin aiheen joko mytologiiasta, uskonnollisista kertomuksista, omasta mielikuvituksestaan tahi kuvata sanomalehdissä kerrotuita tapauksia, kruunauksia, työlakkoja, turkkilais-kreikkalaisen sodan tapahtumia, nälänhädän kauhuja, tahi yleensä tehdä jotakin, jota pidetään kauniina, alastomista naisista aina vaskivateihin asti.
Musiikin alalla vaaditaan lahjakkaalta henkilöltä vielä vähemmän sitä, joka on taiteelle omituista, nimittäin tunteen herättämistä toisissa, mutta sitä vastoin enemmän kuin muilla taiteen aloilla fyysillistä työtä. Ennen kaikkea tulee hänen oppia liikuttamaan sormiaan samalla nopeudella kuin ne, jotka ovat saavuttaneet täydellisyyden tällä alalla. Sitten täytyy hänen ottaa selvää siitä, miten menneinä aikoina kirjoitettiin moniäänistä musiikkia, sitten oppia hyväkseen käyttämään eri soittokoneitten efektejä. Hankittuaan tällaisen taidon, voi soittoniekka säveltää toisen musikaalisen tuotteen toisensa perästä, joko programmimusiikkia tahi oopperoita ja romanseja, keksien ääniä, jotka jossain määrin vastaisivat sanoja, tahi muutella vanhoja motiiveja toiseen muotoon tahi tavallisinta, fantastista musiikkia, toisin sanoen ottaa sattumalta mieleen johtuvia ääniyhteyksiä ja kaikin tavoin yhdistellä ja koristella niitä.
Täten valmistetaan jokaisella taiteen alalla valmiin reseptin mukaan näennäisiä taideteoksia, joita yliluokkien yleisö pitää todellisena taiteena.
Ja juuri tämä todellisen taiteen vaihtaminen näennäiseen, mukailtuun on kolmantena seurauksena yliluokkien taiteen eroamisesta kansan taiteesta.