XVI.
Taide, samoin kuin puhekkin, on yksi niistä välikappaleista, joiden avulla ihmiset lausuvat toisilleen ajatuksensa ja tunteensa ja sen vuoksi edistää se myöskin ihmiskunnan kehittymistä. Puhe tekee mahdolliseksi nykyiselle sukupolvelle saamaan selvää menneen sukupolven tai aikamme etevimpien henkilöiden kokemuksen tai ajattelemisen kautta hankkimista tiedoista; taide taas ilmaisee meille entisten sukupolvien ja oman aikamme etevimpien tunteet. Ja samoin kuin oikeammat, tarpeellisemmat tiedot saattavat unhotuksiin väärät ja tarpeettomat, aivan samoin myöskin paraimmat ja ihmisten onnellisuudelle välttämättömimmät tunteet sysäävät syrjään vähemmän hyvät ja välttämättömät. Siinä on taiteen tarkoitusperä. Sentähden on taide sisällykseltään sitä parempaa, mitä paremmin se voi täyttää tämän tarkoituksensa.
Tunteitten arvon taas, s.o. ovatko ne pidettävät hyvinä vaiko huonoina, määrää ajan uskonnollinen vakaumus.
Jokaisella historiallisella ajanjaksolla ja jokaisella säätyluokalla on oma käsityksensä elämästä, joka käsitys määrää sen korkeimman hyvän, johon aikakauden ihmiset pyrkivät. Tämä käsitys on määrätyn ajanjakson ja yleisön uskonnollinen vakaumus. Muutamat aikakauden etevämmät ihmiset lausuvat aina selvään julki tämän vakaumuksen, jonka kaikkikin enemmän tai vähemmän selvästi tuntevat. Jos meistä näyttää, ettei yleisössä ole mitään uskonnollista vakaumusta, niin tulee se siitä, ettemme tahdo nähdä sitä. Huomata sitä taas emme useasti tahdo sentähden, että se on ristiriidassa meidän elämämme kanssa ja tuomitsee sen vääräksi.
Yleisön uskonnollista vakaumusta voi verrata juoksevan virran suuntaan. Virralla on aina määrätty juoksunsa. Uskonnollinen vakaumus osoittaa sitä suuntaa, jonne enemmän tai vähemmän tajullisesti pyrkivät kaikki tähän yleisöön kuuluvat ihmiset.
Sentähden on jokaisella yleisöllä aina oma uskonnollinen vakaumuksensa. Ja tämän vakaumuksen mukaan on aina arvosteltu taiteen ilmaisemia tunteita. Tämän vakaumuksen perustuksella on monenlaatuisista taiteista aina eroittunut se taide, joka ilmaisee tunteita, jotka elämässä toteuttavat ajan uskonnollisen vakaumuksen. Tällaista taidetta on aina pidetty suuressa arvossa ja kannatettu. Taide taas, joka ilmituo menneitten aikain uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita, on elähtänyttä. Sentähden onkin se aina osakseen saanut ankaraa arvostelua ja halveksimista. Kaikki muu taide taas, joka ilmaisee mitä erilaisimpia tunteita, joiden kautta ihmiset ovat vuorovaikutuksessa keskenään on aina arvossa pidetty, kunhan sen ilmituomat tunteet vaan eivät ole ristiriidassa uskonnollisen vakaumuksen kanssa. Siten esim. kannattivat ja arvossapitivät kreikkalaiset kauneutta, voimaa ja miehuutta esittävää taidetta, jota vastoin he hylkäsivät ja halveksivat raakaa aistillisuutta, alakuloisuutta ja velttoutta ilmaisevaa taidetta. Juutalaiset taas pitivät arvossa sitä taidetta, joka ilmitoi uskollisuuden ja nöyryyden tunteita heidän Jumalaansa kohtaan ja kunnioitusta hänen käskyilleen (ensimäinen Mooseksen kirja, profeetat, psalmit), jota vastoin heidän keskuudessaan halveksittiin epäjumalanpalvelusta ylistelevää taidetta (kultainen vasikka). Kaikkeen muuhun taiteesen — kertomuksiin, lauluihin, tansseihin, talojen, talouskapineiden, pukujen koristamiseen — joka ei sotinut uskonnollista tunnetta vastaan, ei käännetty mitään huomiota. Aina ja kaikkialla on siis taidetta arvosteltu sisällyksensä mukaan ja siltä kannalta sitä tuleekin arvostella, sillä sellainen suhde taiteesen riippuu ihmisluonteen ominaisuuksista, jotka eivät milloinkaan muutu.
Meidän aikanamme on hyvin levinnyt se mielipide, että uskonto on taikauskoa, jonka ihmiskunta jo on hyljännyt, ja sentähden otaksutaan, ettei nykyaikana ole mitään kaikille yhteistä uskonnollista vakaumusta, jonka mukaan voitaisiin taidetta arvostella. Tällainen mielipide on hyvin yleinen nykyajan puolisivistyneissä piireissä. Ihmiset, jotka eivät tunnusta kristinuskoa sen oikeassa merkityksessä sentähden, että se riistää heiltä heidän yhteiskunnalliset etuoikeutensa, ja jotka sentähden keksivät kaikenlaatuisia filosoofisia ja esteettisiä teoriioita, jotka salaavat heiltä heidän elämänsä järjettömyyden ja rikollisuuden, eivät voikkaan toisin ajatella. Nämät ihmiset sekottavat uskonnollisen vakaumuksen ulkonaisen uskontunnustuksen kanssa ja sentähden luulevat, että he kieltämällä uskontunnustuksen samalla myöskin kieltävät uskonnollisen vakaumuksen.
Mutta kaikki nämät uskontoa vastaan tehdyt hyökkäykset ja kokeet muodostaa uskonnolliselle vakaumukselle vastaista maailmankatsantokantaa kaikkein parhaiten osoittavat tällaisen vakaumuksen olemassa olon — vakaumuksen joka tuomitsee ihmisten elämäntavan, joka ei ole sopusoinnussa sen kanssa.
Jos ihmiskunta kehittyy, niin täytyy olla jotakin, joka antaa tälle kehitykselle määrätyn suunnan. Tällaisena suunnan määrääjänä on aina ollut uskonto. Koko historia osoittaa, että ihmiskunnan kehitystä aina on ohjannut uskonto. Koska ihmiskunta varmasti yhä kehittyy ja koska tämä kehittyminen ei ole mahdollinen ilman uskonnon johtoa, niin täytyy myöskin nykyaikana olla olemassa uskonto. Huolimatta siitä, miellyttääkö se n.k. sivistyneitä tahi ei, täytyy heidän kuitenkin myöntää uskonnon olevan olemassa — en tarkoita eri uskontunnustuksia, kreikkalaiskatoolista, roomalaiskatoolista, protestantista y.m. vaan uskonnollista vakaumusta —, joka on välttämätöin ihmiskunnan kehittymiselle. Jos siis meillä on uskonnollinen vakaumus, niin täytyy meidän myöskin arvostella taidetta tämän vakaumuksen perustuksella ja arvossa pitää ja kannattaa taidetta, joka julkilausuu uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita sekä hyljätä ja halveksia tämän vakaumuksen kanssa ristiriidassa olevaa taidetta.
Aikamme uskonnollinen vakaumus, yleisimmässä ja käytännöllisimmässä merkityksessään, on vakaumus siitä, että meidän aineellinen ja henkinen, yksityinen ja yhteinen, ajallinen ja ikuinen onnemme on ihmisten veljellisessä yhteiselämässä ja heidän rakkaudessa toinen toisiinsa. Ei ainoastaan Kristus, vaan myöskin kaikki menneen ajan paraimmat ihmiset ovat julkilausuneet tämän vakaumuksen. Se on myöskin johtavana aatteena kaikissa niissä pyrinnöissä, joiden tarkoituksena on poistaa kaikki esteet ja keksiä keinoja ihmisten yhtymiselle yhdeksi ainoaksi veljeskunnaksi. Tämän vakaumuksen perustuksella tulee meidän arvostella kaikkia elämän ilmiöitä, siis myöskin taidetta, arvossa pitää ja edistää sellaista, joka ilmituo tästä uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita ja hylätä sellaisen, joka on ristiriidassa tämän vakaumuksen kanssa eikä antaa muulle taiteelle sille kuulumatonta merkitystä.
Renesanssiajan ihmiset tekivät tässä suhteessa suuren erehdyksen, joka on vallalla vielä meidänkin päivinä. Erehdys ei ollut siinä, että tämän aikakauden yliluokat eivät arvossa pitäneet uskonnollista taidetta eivätkä myöntäneet sille mitään merkitystä (sen ajan ihmiset eivät voineetkaan olla antamatta sille merkitystä, sentähden että he, samoin kuin meidänkin aikamme yliluokat, eivät voineet uskoa sitä, jota yleensä pidettiin uskontona), vaan erehdys oli siinä, että he todellisen uskonnollisen taiteen sijaan asettivat sen vähäarvoisen taiteen, jonka tarkoituksena on ainoastaan ihmisten nautinto, toisin sanoen rupesivat uskonnollisena taiteena arvossa pitämään ja edistämään sellaista, joka ei ollenkaan olisi ansainnut arvossapitoa ja kannatusta.
Yksi kirkkoisistä sanoo, ettei ihmisten suurin onnettomuus ole siinä, etteivät he tunne Jumalaa, vaan siinä, että he Jumalan sijaan asettavat sen, joka ei ole Jumala. Sama on asian laita taiteen suhteen. Meidän jalkamme yliluokkien suurin puute ei ole siinä, ettei heillä ole uskonnollista taidetta, vaan siinä, että he ylevimmän uskonnollisen taiteen sijaan ovat asettaneet mitä vähäarvoisimman, suurimmaksi osaksi vahingollisen taiteen, jonka tarkoitusperänä on muutamien harvojen nautinto, ja joka jo tämän erikoisasemansa vuoksi on ristiriidassa sen kristillisen kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuden aatteen kanssa, joka muodostaa aikamme uskonnollisen vakaumuksen. Uskonnollisen taiteen sijaan on asetettu tyhjä, usein turmiollinenkin taide, jolla ihmiset koettavat tyydyttää todellisen uskonnollisen taiteen tarvetta, taiteen, joka on välttämätöin elämän jalostuttamiseksi.
Tosin se taide, joka tyydyttää meidän aikamme uskonnollisen vakaumuksen vaatimuksia, ei ole entisen taiteen kaltainen, mutta tästä erilaisuudesta huolimatta on kuitenkin meidän aikamme uskonnollisen taiteen olemus selvä ja täysin ymmärrettävä sille, joka ei tahallaan itseltään salaa totuutta. Entisinä aikoina oli uskonnollinen vakaumus yhdyssiteenä suurempiin eli pienempiin yhdyskuntiin kuuluvien ihmisten välillä, kuten juutalaisten, ateenalaisten tai Rooman kansalaisten välillä. Sen vuoksi saivat sen ajan taiteen ilmaisemat tunteetkin alkunsa halusta hankkia näille yhdyskunnille mahtavuutta, suuruutta, voimaa ja menestystä ja taiteen sankareina voivat sentähden olla ainoastaan ne, jotka voimallaan, kavaluudellaan, tai julmuudellaan edistivät yhteistä hyvää (Odysseus, Jaakoppi, Simson, Herkules y.m. sankarit). Meidän aikanamme taas ei uskonnollinen vakaumus ole minkään erityisen yhdyskunnan eli yleisön yhteisenä omaisuutena. Se päinvastoin vaatii kaikkien ihmisten yhtymistä ilman eroitusta ja korkeampana kaikkia muita hyveitä pitää se veljellisen rakkauden kaikkiin ihmisiin ja sen vuoksi ovatkin meidän aikamme taiteen ilmaisemat tunteet täydellisessä ristiriidassa menneen ajan taiteen ilmaisemien tunteiden kanssa.
Todellista kristillistä taidetta ei vielä tähän asti ole voinut vakaantua, sentähden, ettei kristillis-uskonnollinen vakaumus ollut mikään tavallinen, vaan tavattoman suuri askel ihmiskunnan kehityksessä, joka välttämättä tulee muuttamaan ihmisten koko elämänkäsityksen ja koko heidän elämänlaatunsa. Tosin ihmiskunnan, samoin kuin yksityisen ihmisenkin elämä, kulkee eteenpäin tasaisesti, mutta tässä tasaisessa kulussa on äkkinäisiä käännekohtia, jotka jyrkästi eroittavat entisen elämän sitä seuraavasta. Kristinusko oli juuri tällainen käännekohta ihmiskunnan elämässä, sellaisena tulee sitä pitää ainakin meidän kristittyjen. Kristuksen oppi antoi aivan uuden suunnan ihmisten tunteille ja sentähden se myöskin täydellisesti muutti taiteen sisällyksen ja merkityksen.
Kreikkalaiset voivat hyväkseen käyttää perssialaisten taidetta, roomalaiset kreikkalaisten ja juutalaiset egyptiläisten, mutta perusideaalit olivat kaikissa samat. Ideaalina oli milloin perssialaisten mahtavuus ja onni, milloin taas roomalaisten tai kreikkalaisten. Sama taide muutti ainoastaan uuteen maaperään ja uudet kansat omistivat sen omakseen. Mutta kristillinen ideaali muutti kaikki niin, että "se mikä ihmisten mielestä oli hyvää, tuli kauhistukseksi Jumalan edessä". Ideaaliksi ei enään kelvannut faraonin tai roomalaisen keisarin mahtavuus, kreikkalaisen kauneus tai Foiniikkian rikkaus, vaan nöyryys, siveys, sääliväisyys ja rakkaus. Sankarina ei enään ylistetty pohattaa, vaan köyhää Lazarusta, ei rikkauden kerääjiä, vaan sen jakajia, ei palatsien asukkaita, vaan niitä, joiden koti oli mökeissä ja katakombeissa, ei vallanpitäjöitä, vaan niitä, jotka eivät tunnustaneet muuta valtaa kuin Jumalan. Ja ylevimpänä taideteoksena ei enään pidetty voitontemppeleitä, koristettuina voittajien kuvapatsailla, vaan ihmisen sielun kuvausta, jonka rakkaus on niin muuttanut, että miltei kuolemaan asti rääkätty ihminen säälii ja rakastaa kiusaajoitaan.
Sentähden on kristityille niin vaikeata luopua pakanallisen taiteen mukailemisesta, taiteen, jonka kanssa koko heidän elämänsä on sopusoinnussa. Kristillisuskonnollisen taiteen sisällys on heille niin uusi, niin erilainen entisen taiteen sisällyksen kanssa, että kristillinen taide on heidän mielestään taiteen kieltämistä, ja epätoivoisesti pitävät he sen vuoksi kiinni entisestä. Mutta siitä huolimatta on vanha taide, jolla meidän aikanamme ei enään ole mitään tukea uskonnollisessa vakaumuksessa, kadottava kaiken merkityksensä ja täytyy meidän tahtomattammekin luopua siitä.
Uskonnollinen vakaumus on siinä, että jokainen ihminen tunnustaa riippuvaisuutensa Jumalasta ja yhdistymisen Jumalaan ja muihin ihmisiin, kuten raamatussakin on sanottu (Joh. ev. XVII, 21) ja sentähden on kristillisen taiteen sisällyksenä sellaiset tunteet, jotka ovat omiaan yhdistämään ihmisiä Jumalaan ja keskenään.
Sanat: — ihmisten yhdistyminen Jumalaan ja toinen toisiinsa, voivat tuntua epäselviltä niille, jotka niin usein ovat kuulleet näitä sanoja väärin käytettävän, mutta kuitenkin on näiden sanojen merkitys hyvin selvä. Ne merkitsevät, että kristillinen yhdistyminen ei ole osittaista, ainoastaan muutamien henkilöiden yhdistymistä toisiinsa, vaan kaikkien ilman eroitusta.
Kaikki taide on omiaan yhdistämään ihmisiä toisiinsa. Taide yleensä vaikuttaa sen, että ihmiset, jotka; vastaanottavat taiteilijan ilmaisemia tunteita, tuntevat henkistä yhteyttä keskenään. Epä-kristillinen taide taas yhdistää tosin muutamia ihmisiä toisiinsa, mutta juuri sen kautta eroittaa heidät muista. Siten tällainen yhdistäminen on omiaan vieroittamaan ihmisiä toisistaan, jopa herättämään vihollisuuttakin heidän välillään. Tällaista epä-kristillistä taidetta on isänmaallinen taide hymneineen, runoineen, muistopatsaineen, samallaista on myöskin eri uskontunnustuksien taide emblemeineen — kuvapatsaineen, kulkueineen ja muine menoineen. Sellainen taide on vanhentunutta — epä-kristillistä. Se yhdistää toisiinsa ainoastaan samaan uskontunnustukseen kuuluvat ihmiset, samalla eroittaen heidät vielä jyrkemmin muihin uskontunnustuksiin kuuluvista, ja tekee heidät vihamielisiksi jälkimäisiä kohtaan. Kristillistä taidetta on ainoastaan se, joka yhdistää toisiinsa kaikki ihmiset ilman eroitusta. Tämä yhdistäminen tapahtuu sen kautta, että taide herättää ihmisissä vakaumuksen kaikkien samallaisesta suhteesta Jumalaan ja lähimmäisiin tahi sen kautta, että se herättää kaikissa saman tunteen, joka voi olla hyvinkin yksinkertainen, mutta joka ei ole ristiriidassa kristillisyyden kanssa ja joka on ominainen kaikille ihmisille eroituksetta.
Nykyajan kristillinen hyvä taide voi olla ihmisille käsittämätöin sentähden, että siltä puuttuu määrättyä muotoa, tai siitä syystä, etteivät ihmiset ota sitä huomatakseen, mutta sen tulee olla joka tapauksessa sellaisen, että kaikki ihmiset voivat kokea sen herättämiä tunteita. Se ei saa olla jonkun pienen, yksityisen yleisön, säädyn, kansallisuuden tai uskonlahon taiteena, toisin sanoen se ei saa ilmaista tunteita, joita voivat ymmärtää ainoastaan määrätyllä tavalla kasvatetut ihmiset, aateliset tahi kauppiaat, venäläiset, jaappanilaiset, katooliset tahi buddalaiset j.n.e., vaan tulee sen ilmituoda jokaiselle ihmiselle käsitettäviä tunteita. Ainoastaan tällainen taide voi meidän aikana olla todellista taidetta, jota kannattaa arvossa pitää ja edistää.
Kristillisen taiteen, s.o. meidän aikamme taiteen tulee olla yleismaailmallisen ja sen vuoksi yhdistää kaikki ihmiset toisiinsa. Mutta kaikkia ihmisiä voi toisiinsa yhdistää ainoastaan kahdenlaatuiset tunteet, nimittäin sellaiset, joiden lähteenä on ihmisten riippuvaisuudentunne Jumalasta ja heidän vakaumuksensa kaikkien ihmisten veljeydestä ja sellaiset, jotka ovat käsitettävät kaikille ihmisille, kuten ilon, hellyyden, reippauden, rauhan y.m. tunteet. Ainoastaan nämät kahdenlaatuiset tunteet voivat meidän aikanamme olla hyvän taiteen sisällyksenä.
Mutta vaikka nämät kaksi taiteenhaaraa näyttävätkin erilaisilta, on niiden tekemä vaikutus kuitenkin sama. Tunteet, joiden alkuna on riippuvaisuus Jumalasta, kaikkien ihmisten veljeys tai oikeudentunto, Jumalan tahdon täyttäminen, itsekieltäymys, kunnioitus ihmisiin ja rakkaus heihin, samoin kuin kaikkein yksinkertaisimmatkin tunteet — laulun, naurettavan ja kaikille käsitettävän pilapuheen, liikuttavan kertomuksen, piirroksen herättämät liikutuksen tai iloisuuden tunteet tekevät kaikki saman vaikutuksen — ne aikaansaavat ihmisten yhdistymisen rakkauden kautta. Voi tapahtua, että kertomus, näytelmä, kuva, vieläpä rakennuskin, mutta kaikkein useammin musiikki sähkökipinän lailla yhdistää ihmiset, jotka mielialansa ja tunteittensa puolesta ovat aivan vieraat, jopa vihamielisetkin toisilleen, niin, että he tuntevat henkistä yhteyttä ja rakkautta toisiinsa. Jokainen iloitsee siitä yhteydestä, joka ei ole olemassa ainoastaan hänen ja kaikkien läsnäolevien välillä, vaan kaikkien nykyään elävien ihmisten välillä, jotka ovat saman vaikutuksen alaisina. Sitä paitsi tuntee jokainen salaista iloa sen yhteyden johdosta, joka haudan tuolla puolen tulee olemaan hänen ja niiden jo ennen häntä kuolleitten ihmisten välillä, joilla on ollut sama tunne, samoin kuin hänen ja saman vaikutuksen alaisina olevien tulevaisuuden ihmisten välillä. Tällaisen vaikutuksen tekee sekä se taide, joka ilmituo rakkauden tunteita Jumalaan ja lähimmäiseen, että myöskin taide, joka ilmaisee mitä yksinkertaisimpia, kaikille ihmisille yhteisiä tunteita.
Nykyajan kristillinen taidearvostelu eroaa juuri siinä menneitten aikain taidearvostelusta, että se sisällykseltään hyvästä taiteesta eroittaa sellaisia tunteita ilmaisevan taiteen, jotka ovat omiaan eroittamaan ihmisiä toinen toisistaan, eikä yhdistämään heitä, pitäen sellaisen taiteen huonona. Hyvän taiteen luokkaan kuuluvaksi lukee se taas yleismaailmallisen taiteen, jota ennen ei arvossa pidetty eikä kunnioitettu, taidetta, joka voi ilmituoda mitä vähäpätöisimpiä ja yksinkertaisimpia tunteita, mutta sellaisia jotka ovat ymmärrettäviä kaikille ihmisille, ja jotka sentähden yhdistävät heidät toisiinsa.
Tällaista taidetta ei meidän aikanamme voi olla tunnustamatta hyväksi sentähden, että se saavuttaa sen tarkoitusperän, jonka aikamme uskonnollinen vakaumus ihmiskunnan päämaaliksi asettaa.
Kristillinen taide herättää ihmisissä joko sellaisia tunteita, jotka rakkauden kautta Jumalaan ja lähimmäiseen saattavat heidät yhä läheisempään yhteyteen keskenään ja tekevät heidät mahdollisiksi sellaiseen yhdistymiseen, tai sellaisia tunteita, jotka osoittavat ihmisille, että yhteiset elämän ilot ja murheet ovat yhdistäneet heidät toinen toisiinsa. Sentähden onkin aikamme kristillinen taide kahdenlaista: 1) uskonnollista taidetta, joka ilmituo uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita, vakaumus, joka määrää ihmisen suhteen Jumalaan ja lähimmäiseen, ja 2) taidetta, joka ilmaisee yksinkertaisimpia, jokapäiväisimpiä tunteita, mutta sellaisia, jotka ovat ymmärrettäviä kaikille ihmisille, — yleismaailmallista taidetta. Ainoastaan nämät kaksi taiteen lajia voidaan pitää meidän aikanamme hyvänä taiteena.
Uskonnollinen taide, joka ilmaisee sekä rakkauden tunteita Jumalaan ja lähimmäiseen, että myöskin vihan ja kauhistuksen tunteita tämän rakkaussuhteen rikkomisen johdosta, ilmenee erittäinkin sanan, osaksi myöskin maalauksen ja kuvanveiston muodossa; yleismaailmallinen taide taas, joka ilmituo kaikille ymmärrettäviä tunteita, esiintyy sekä sanan muodossa, että myöskin maalauksissa, kuvanveistotuotteissa, tansseissa, arkitehtuurissa ja erittäinkin musiikissa.
Uudenaikaisesta kirjallisuudesta pidän minä puolestani uskonnolliseen taiteesen, jonka lähteenä on rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen, kuuluvina Schillerin "Ryövärit", V. Hugon "Les pauvres gens" ja "Misérables", Dickens'in kertomukset ja romaanit "Tale of two cities", "Chimes" y.m., "Setä Tuomaan tuvan", Dostojevskyn teokset, erittäinkin hänen "Kuollut talo" nimisen kertomuksensa ja Georges Elliotin "Adam Bid'in."
Uuden ajan maalaustaiteessa, niin kummalta kuin se kuuluukin, ei ole juuri ollenkaan teoksia, jotka ilmaisisivat kristillistä rakkautta Jumalaan ja lähimmäiseen. Tätä voi sanoa varsinkin kuuluisien maalarien teoksista. On tosin olemassa sangen paljon Uuden Testamentin tapauksia kuvaavia tauluja, mutta niistä puuttuu uskonnollinen tunne, jota ne eivät voikkaan ilmaista sentähden, ettei taiteilijalla itsellään sitä ole. On olemassa paljon tauluja, jotka kuvaavat eri ihmisten persoonallisia tunteita, mutta sellaisia tauluja, jotka kuvaisivat itsekieltäymyksen ja kristillisen rakkauden urotöitä, on sangen vähän ja niiden tekijät ovat enimmäkseen vähemmän kuuluisia, samoin kuin itse taulut useimmiten keskeneräisiä, enimmäkseen vaan piirroksia. Tällainen on esim. Kramskojn piirros, joka voittaa monet hänen tauluistaan, ja joka kuvaa salia parvekkeineen, jonka ohi juhlallisesti marssivat palaavat sotajoukot. Parvekkeella istuu imettäjä lapsen kanssa. He katselevat sotajoukkojen marssia. Mutta äiti on peittänyt kasvonsa nenäliinalla ja nojautuu itkien sohvan selkänojaa vasten. Samallainen on myöskin jo mainitsemani Langley'n taulu, samallainen myöskin ranskalaisen maalarin Morlon'in taulu, joka kuvaa pelastusvenettä, joka kovan myrskyn aikana kiiruhtaa uppoavan höyrylaivan avuksi. On olemassa vielä tauluja, joita ainakin jossain määrin voi lukea tämän laatuisten taulujen joukkoon kuuluviksi, ja joiden tekijät rakkaudella ja kunnioituksella ovat kuvanneet työn orjia. Sellaisia ovat Millet'n taulut, erittäinkin hänen lepäävää kaivajaa esittävä piirroksensa. Samanlaatuisia ovat myöskin Jules Bretonin taulut. Sellaisia tauluja taas, jotka herättävät katsojassa vihaa ja kauhua Jumalan ja lähimmäisen rakkauden halveksimisen johdosta, ovat Gé'n "Tuomioistuin", Liezen Mayerin "Kuolemantuomion allekirjoittaminen". Tämänlaatuisiakin tauluja on sangen vähän. Huolenpito ulkonaisesta tekniikasta ja kauneudesta suurimmaksi osaksi himmentävät tunteen. Niinpä Geromin taulu "Pollice verso" ei ilmaise niin paljon kauhun tunteita siinä esitetyn näytelmän johdosta kuin ihastusta sen kauneuteen.
Vielä vaikeampaa on yliluokkien uuden ajan taiteessa, varsinkin kaunokirjallisuudessa ja soittotaiteessa, löytää tuotteita, joita voisi lukea kuuluviksi hyvään yleismaailmalliseen taiteesen. Jos onkin teoksia, joita voisi lukea tämän taiteen alaan kuuluviksi, kuten Molière'n komediiat, Dickensin "Kopperfield", Gogolin ja Puschkinin kertomukset ja muutamat Mopassant'in teoksista, kuitenkin ovat niissä ilmenevät tunteet niin yksinomaisia ja itse teokset niin seikkaperäisiä ja sisällykseltään niin köyhiä verrattuina muinaisen yleismaailmallisen taiteen tuotteisiin, jommoinen oli esim. kertomus Josefista, että niitä voivat suurimmaksi osaksi ymmärtää ainoastaan tekijäin omat kansalaiset ja säätyläiset. Kertomus siitä, miten Joosefin veljet kadehtien häntä isältä möivät hänet kauppiaille, miten Potifaarin emäntä tahtoi vietellä nuorukaisen, miten sama nuorukainen pääsi korkeesen asemaan ja siitä huolimatta sääli veljiään, on käsitettävä kaikille, venäläiselle talonpojalle ja kiinalaiselle, nuorelle ja vanhalle, sivistyneelle ja sivistymättömälle. Koko kertomus on kirjoitettu niin hillitysti, ilman turhia seikkaperäisyyksiä, että se pysyy samana luettakoon sitä missä piireissä tahansa, kaikille on se yhtä ymmärrettävä, kaikkiin tekee se saman liikuttavan vaikutuksen. Mutta yhtä ymmärrettäviä eivät ole Molière'n näytelmät (vaikka Molière onkin melkein yleismaailmallisin kaikista kirjailijoista ja sen vuoksi uuden taiteen etevimpiä edustajia). Näissä teoksissa ilmituodut tunteet ovat yksinomaisia, ja tehdäkseen ne kaikille ymmärrettäviksi ovat tekijät koristaneet niitä kaikemmoisilla seikkaperäisyyksillä. Tämä seikkaperäisyyksien paljous tekee nämät kertomukset vielä enemmän yksinomaisiksi ja vielä vähemmän ymmärrettäviksi ihmisille, jotka eivät kuulu tekijän kuvaamaan piiriin.
Joosefin romaanin kirjoittajan ei tarvinnut kuvata seikkaperäisesti, kuten nykyään tehdään, Joosefin veristä hametta, Jaakopin asuntoa ja pukua eikä Potifaarin emännän asentoa ja koristeita silloin, kun hän korjaten rannerengasta vasemmassa kädessään sanoi: "Tule minun luokseni" y.m., sillä romaanissa ilmaistut tunteet ovat niin voimakkaat, että kaikki seikkaperäisyydet, lukuunottamatta aivan välttämättömiä, kuten esim. se, että Joosef meni toiseen huoneesen itkeäkseen — ovat turhia ja ainoastaan häiritsisivät tunteiden ilmaisemista. Sen vuoksi onkin tämä romaani kaikille ymmärrettävä, liikuttaa kaikkiin kansallisuuksiin, ikäluokkiin ja säätyihin kuuluvia ihmisiä. Tämän vaikutuksensa on se säilyttänyt meidän päiviimme asti ja säilyttää vielä tuhansia vuosia meidän jälkeemme. Mutta jos paraimmista aikamme romaaneista otetaan pois seikkaperäisyydet, niin mitä oikeastaan jää jälelle.
Uudessa kaunokirjallisuudessa ei siis voi löytää teosta, joka vastaisi täydellisesti yleismaailmallisuuden vaatimuksia. Nekin, joita löytyy, ovat pilatut n.k. realismilla, jota paremmin voisi kutsua taiteen provinsialismiksi.
Musiikin laita on sama kuin kaunokirjallisuudenkin ja samoista syistä. Uusien säveltäjien melodiiat ovat sangen köyhiä sisällykseltään sentähden, että niistä puuttuu rikassisältöisiä tunteita. Tehdäkseen voimakkaammaksi melodiiojensa vaikutusta, yhdistävät uudenaikaiset säveltäjät vähäpätöisimpäänkin säveleesen mutkikkaita modulatsiooneja, jotka eivät ole ainoastaan taiteilijain oman kansallisen mallin mukaisia, vaan usein myöskin erityiselle musikaaliselle koululle omituisia. Jokainen melodiia on vapaa ja kaikille käsitettävä, mutta jos siihen on yhdistetty määrätty harmoniia, niin käsittävät sen ainoastaan ne, joille tämä harmoniia on tuttu, mutta jää vieraaksi sekä muille kansallisuuksille että myöskin niille, jotka eivät kuulu siihen piiriin, jossa ihmiset ovat tottuneet määrättyyn harmoniiaan. Jotta vähäpätöiset, yksinomaiset melodiiat voitaisiin tehdä miellyttävämmiksi, koristellaan niitä monimutkaisilla soinnuilla, rytmeillä ja orkesteriefekteillä. Siitä tulevat ne vielä yksinomaisemmiksi ja käsitettäviksi ainoastaan muutamille ihmisille.
Marsseja ja tansseja lukuunottamatta, jotka jossain määrin voivat tyydyttää yleismaailmallisen taiteen vaatimuksia, voi musiikin alalla tähän taiteen lajiin kuuluviksi lukea ainoastaan eri kansojen kansanlaulut, venäläisistä kiinalaisiin asti. Taiteellisesta musiikista taas voi yleismaailmallisena taiteena pitää ainoastaan harvoja sävellyksiä, kuten Bachin kuuluisaa viuluaariaa, Chopinin Esdur-nokturnia sekä osia muutamista Mozartin, Schubertin, Beethovenin ja Chopinin sävellyksistä.
[Määrätessäni, mitkä taideteokset ovat pidettävät paraimpina, en pane suurta arvoa omalle valinnalleni, sillä paitsi sitä, ettei minulla ole kylliksi tietoja eri taiteen haaroissa, kuulun minä säätyyn, jonka maku valheellisen kasvatuksen kautta on pilaantunut. Ja sen vuoksi voin vanhan tottumuksen mukaan erehtyä, pitää ehdottomasti arvokkaana sitä vaikutusta, jonka minuun teki joku tuote minun nuoruudessani. Mainitsen esimerkkiä eri taidelajeihin kuuluvista tuotteista ainoastaan paremmin selvittääkseni ajatuksiani, osoittaakseni, miten nykyään käsitän taiteen arvon sen sisällykseen nähden.]
[Sitä paitsi katson vielä tarpeelliseksi huomauttaa, että omat taiteelliset teokseni pidän huonona taiteena, lukuunottamatta kertomuksia "Jumala näkee totuuden" ja "Kaukaasialainen vanki". Edellisen tahtoisin lukea uskonnolliseen, jälkimäisen taas yleismaailmalliseen taiteesen kuuluvaksi.]
Maalaustaiteessa tehdään samoin kuin runouden ja musiikinkin alalla. Jotta aiheeltaan heikot maalaukset tehtäisiin jännittävämmiksi, koristellaan niitä kaikenlaatuisilla ajallisilla ja paikallisilla pikkuseikoilla, jotka antavat niille ainoastaan ajallisen ja paikallisen intressin ja tekevät ne vielä vähemmän yleismaailmallisiksi. Mutta siitä huolimatta voi maalaustaiteen alalta helpommin kuin muista taiteen haaroista löytää teoksia, jotka vastaavat yleismaailmallisen taiteen vaatimuksia, — teoksia, jotka ilmaisevat kaikille tuttuja tunteita.
Tällaisia sisällykseltään yleismaailmallisia taideteoksia ovat kaikki n.k. laatumaalaukset ja veistokuvat samaa lajia, eläimiä kuvaavat -taulut, maisemakuvat, karikatyyrit, joiden sisällys on kaikille ymmärrettävä, samoin kuin kaikenlaatuiset ornamentit. Tällaisia maalaus- ja kuvanveistotaiteen tuotteita (porsliininuket) on sangen paljon, mutta suurinta osaa tällaisista teoksista, kuten esim. kaikkia ornamentteja, ei pidetä taiteena tai luetaan ne alimpaan taiteen luokkaan kuuluviksi. Mutta itse asiassa ovat kaikki tällaiset tuotteet, jos ne vaan ilmaisevat taiteilijan vilpittömän tunteen (olkoon tämä tunne sitten miten vähäpätöinen hyvänsä) ja ovat ymmärrettäviä kaikille ihmisille, hyvän kristillisen taiteen tuotteita.
Pelkään minulle tässä tehtävän sen huomautuksen, että itse tunnustan kauneuden taiteen perustukseksi, huolimatta siitä, että ennen olen kieltänyt sen. Mutta tällainen moite ei ole oikeutettu, sillä kaikellaisten koristeiden taiteellisuus ei ole kauneudessa, ihastuksen tunteissa, siinä viivojen ja värien sopusoinnussa, joka innostutti taiteilijaa ja jolla hän tahtoo vaikuttaa muihin. Taide ei ole eikä voi olla muuta kuin taiteilijan omien tunteiden herättämistä muissa: Näiden tunteiden joukossa on tietysti myöskin ihastuksentunne siihen, mikä miellyttää silmää. Silmää miellyttävät esineet voivat taas miellyttää suurempaa eli pienempää ihmisjoukkoa tahi kaikkia ihmisiä. Tällaisia esineitä ovat erittäinkin kaikki ornamentit. Omituista maisemaa kuvaava taulu tai erikoiskohtainen laatumaalaus ei tarvitse miellyttää kaikkia, mutta kaikki ornamentit, jakutskilaisista kreikkalaisiin asti, ovat kaikille ymmärrettävät ja vaikuttavat kaikissa samallaista ihastuksentunnetta. Sentähden täytyykin kristillisen yleisön pitää tätä halveksitun taiteen lajia paljoa suuremmassa arvossa kuin yksinomaisia, vaateliaita tauluja ja kuvanveistotuotteita.
On siis olemassa ainoastaan kaksi lajia hyvää kristillistä taidetta. Kaikki muunlainen taide on huonoa, jota ei tule kannattaa, vaan vastustaa, hylkiä ja halveksia, sillä se on omiaan eroittamaan ihmisiä eikä yhdistämään heitä toinen toisiinsa.
Tällaista taidetta ovat kaunokirjallisuudessa kaikki draamat, romaanit ja runoelmat, jotka ilmaisevat valekristillisiä, patrioottisia tai yksinomaisia tunteita, jotka ovat ominaisia ainoastaan rikkaalle, joutilaalle säädylle, — aristokraatisia kunniantunteita tai kyllästymisen, kaipuun, pessimismin tai hienostuneita, turmeltuneita tunteita, jotka lähtevät sukupuolirakkaudesta ja ovat kerrassaan käsittämättömiä suurimmalle osalle ihmisiä.
Samoin täytyy maalaustaiteen alalla huonona taiteena pitää kaikki vale-kristilliset ja patrioottiset, s.o. yksinomaiset taulut, jotka kuvaavat rikkaan ja joutilaan elämän huvituksia ja iloja, kaikki n.k. symbolistiset taulut, joiden merkityksen voivat käsittää ainoastaan määrättyyn piiriin kuuluvat ihmiset ja — etupäässä — kaikki sisällykseltään hekumalliset taulut, kaikki ne ilettävät, alastomia naisia kuvaavat taulut, jotka täyttävät kaikki näyttelyt ja taulukokoelmat. Samallaista taidetta on myöskin aikamme kamari- ja oopperamusiikki, erittäinkin Beethovenista alkain. Sellaisia ovat Schumannin, Berliozin, Lisztin, Wagnerin sävellykset, sillä ne ilmaisevat sellaisia tunteita, jotka ovat ymmärrettäviä ainoastaan niille, joiden hermot jo ovat pilaantuneet tästä yksinomaisesta, teennäisestä ja mutkikkaasta musiikista.
"Mitä, onko yhdeksäs sinfoniia pidettävä huonona taiteena?" — kuulen hämmyneiden ihmisten kysyvän.
"Epäilemättä" — vastaan minä. Olen kirjoittanut taiteesta ainoastaan löytääkseni selvän ja ymmärrettävän kriteerion, jonka mukaan voisi arvostella taidetta. Ja tämä kriteerio, joka on yhtä selvän, terveen järjen kanssa, osoittaa minulle, ettei Beethovenin sinfoniia ole hyvää taidetta. Ihmisistä, jotka ovat tottuneet jumaloimaan muutamia taideteoksia ja niiden tekijöitä ja joiden maku tämän kautta on turmeltunut, on tietysti hyvin kummallista, että tämä heidän jumaloimansa taideteos julistetaan huonoksi. Mutta selvä, puhdas järki puhuu epäilemätöntä kieltä.
Beethovenin yhdeksättä sinfoniiaa pidetään suurena taideteoksena. Oikaistakseni tätä väärää käsitystä, kysyn ensiksikin: ilmaiseeko tämä taideteos ylevintä uskonnollista tunnetta? Tähän kysymykseen vastaan kieltävästi, sillä musiikki itsessään ei voi ilmaista tällaisia tunteita. Jos tätä tuotetta siis ei voi lukea kuuluvaksi uskonnolliseen taiteesen, niin voiko sitä laatunsa puolesta pitää kuuluvana toiseen aikamme taiteen lajeista, onko se omiaan ilmaisemiensa tunteiden kautta yhdistämään henkisesti toisiinsa kaikki ihmiset, toisin sanoen, kuuluuko se yleismaailmallisen taiteen alaan.
En voi olla vastaamatta kieltävästi, sillä minun nähdäkseni eivät tämän teoksen ilmaisemat tunteet voi yhdistää ihmisiä toisiinsa, jolleivät ne kasvatuksen kautta ole kadottaneet kykyään vastustamaan tällaisen hypnotismin vaikutusta. En voi ymmärtää, miten normaalit ihmiset voisivat ymmärtää tästä pitkästä, mutkikkaasta ja teennäisestä tuotteesta muuta kuin pieniä pätkiä, jotka miltei häviävät teoksen yleiseen käsittämättömään sekamelskaan. Sen vuoksi täytyy minun tahtomattanikin pitää tätä tuotetta huonona taiteena. Huomattava on, että tämän sinfoniian loppuun on liitetty Schillerin runoelma, joka, vaikka epäselvästikin, julkilausuu sen ajatuksen, että tunne (Schiller puhuu ilon tunteesta) lähentää ihmisiä ja herättää heissä rakkautta toisiinsa. Siitä huolimatta, että tämä runoelma lauletaan sinfoniian lopussa, ei musiikki kuitenkaan vastaa runoelman ajatusta, sillä se on yksinomaista eikä yhdistä toisiinsa kaikkia, vaan ainoastaan muutamia ihmisiä siten eroittaen heidät muista.
Yhtä ankarasti täytyy arvostella sangen monia taideteoksia, joita pidetään ylevänä taiteena yliluokkiemme keskuudessa. Ylempänä lausutun kriteerion mukaan täytyy arvostella sekä Danten Divina Commedia'a ja Vapautettua Jerusalemia, että suurinta osaa Shakespearen ja Göthen teoksista, sekä Rafaelin maalauksia. Olkoon teos minkälainen tahansa, olkoon se kuinkakin kehuttu ja ylistetty, täytyy meidän aina, saadaksemme selvää sen arvosta, ottaa selvää siitä, kuuluuko se todellisen tai väärennetyn taiteen alaan. Jos me sillä perustuksella, että teoksen ilmaisemat tunteet ovat omiaan tarttumaan muihin, vaikkapa pieneenkin joukkoon ihmisiä, pidämme sen taiteellisena, tulee meidän sitten ottaa selvää siitä, kuuluuko se huonoon, yksinomaiseen taiteesen, joka on ristiriidassa aikamme uskonnollisen vakaumuksen kanssa, vai kristilliseen taiteesen, joka yhdistää ihmiset toisiinsa. Jos meidän tulee myöntää teoksen kuuluvan todelliseen kristilliseen taiteesen, tulee meidän katsoen siihen, ilmaiseeko se rakkauden tunteita Jumalaan ja lähimmäiseen tahi muita tunteita, jotka ovat omiaan olemaan yhdyssiteenä ihmisten välillä, lukea se joko uskonnolliseen tai yleismaailmalliseen taiteesen kuuluvaksi.
Ainoastaan tämän menettelyn kautta voimme kaikesta siitä, mitä meidän yleisömme pitää taiteena, eroittaa ne teokset, jotka antavat todellista ja tarpeellista henkistä ravintoa, joten me hyödyllisen taiteen alasta voimme poissulkea vahingollisen, hyödyttömän taiteen ja sen jäljennökset. Ainoastaan täten voimme me vapautua vahingollisen taiteen palloista seurauksista ja käyttää hyväksemme todellisen hyvän taiteen hedelmiä, jotka vaikutukseltaan ovat niin terveelliset ja välttämättömät ihmisen ja koko ihmiskunnan henkiselle elämälle.
XVII.
Taide on yksi kahdesta ihmiskunnan kehityksen orgaanista. Sanan kautta vaihdamme ajatuksiamme, taiteen avulla taas tunteitamme muiden ihmisten kanssa, ei ainoastaan nykyään elävien, vaan myöskin entisten ja tulevien sukupolvien kanssa. Ihmiskunnan täytyy hyväkseen käyttää näitä kahta yhdyselämän orgaania ja sen vuoksi tuo niiden turmeltuminen välttämättä mukanaan vahingollisia seurauksia sille yleisölle, jonka keskuudessa turmeltuminen on tapahtunut. Meidän aikamme taide on turmeltunutta ja senvuoksi ei se kykenekkään täyttämään tehtäväänsä. Joka päivä ilmestyy toiselta puolen väärennettyjä taideteoksia, jotka tarjoovat ihmisille jonkimmoista huvia, mutta samalla tuovat mukanaan turmelusta, toiselta puolen taas vähäarvoisia, yksinomaisia taideteoksia, jotka ovat suurimmassa osassa yleisöä turmelleet maun ja hävittäneet kyvyn vastaanottaa todellista taidevaikutusta ja tuntea niitä tunteita, joita koko ihmiskunnan sydämissä liikkuu ja joiden tulkkina ainoastaan taide voi olla.
Mitä ihmiskunta on parasta aikaan saanut taiteen alalla jää vieraaksi niille ihmisille, joihin taide ei enään voi mitään vaikuttaa ja sen sijaan tulee valheellinen tai vähäarvoinen taide. Aikamme yleisö ihailee silmittömästi kuuluisuuden saavuttaneita kirjailijoita, maalareja ja säveltäjiä y.m. kykenemättä enään arvostelemaan kaikkein ylevintä tai yksinkertaisinta taidetta.
Kadotettuaan kykynsä vastaanottaa taiteen vaikutusta, elävät ja kasvavat yliluokkain ihmiset ilman taiteen jalostuttavaa vaikutusta. Sentähden vaikka he ulkonaisesti kehittyvätkin, ei heissä voi huomata mitään sisällistä kehitystä hyvyyteen, päinvastoin tulee heidän sielunsa yhä raaemmaksi.
Tämä kaikki on seurauksena siitä, että meidän yleisöltämme puuttuu taidetta, joka on välttämätön kehityksen orgaani. Mutta turmeltuneen taiteen seuraukset ovat vielä moninaisemmat ja vahingollisemmat.
Kaikkein silmäänpistävimpänä seurauksena on se, että tämän hyödyttömän ja suurimmaksi osaksi vahingollisen taiteen hyväksi uhrataan tavattoman paljon työvoimaa, jopa ihmishenkiäkin. Todellakin hirveätä on ajatella, millä jännityksellä ja kuinka suurilla uhrauksilla tekevät työtä tällä alalla miljoonat ihmiset, joilla ei ole aikaa eikä mahdollisuutta tehdä kaikkein välttämättömintä itseänsä ja perhettänsä varten. 10, 12, 14 tuntia yössä latovat he vale-taiteellisia kirjoja, jotka levittävät ainoastaan tapainturmelusta ihmisissä tahi raatavat teaattereissa, näyttelyissä, taulukokoelmissa, jotka samaten suuremmaksi osaksi ainoastaan turmelevat ihmisiä. Mutta vielä kauheampaa on se, että vilkkaita, kaikkeen hyvään taipuvaisia lapsia, pakoitetaan 10, 15 vuoden kuluessa 6, 8 jopa 10 tuntia päivässä joko soittamaan ilomusiikkia tai vääntelemään jäseniään, kävelemään varpaillaan ja nostelemaan jalkojaan päätä korkeammalle tai lausumaan runoja tai piirustamaan mallien tai luonnon mukaan tai kirjoittamaan aineita vissien sääntöjen mukaan. Näissä ihmiselle sopimattomissa harjoituksissa, jotka usein kestävät kauvan vielä heidän täysikasvuisiksikin tultuaan kadottavat he ruumiin ja sielun voimansa ja oikean elämänkäsityksen. Kauheata ja säälittävää sanotaan olevan nähdä pieniä akrobaatteja, jotka panevat jalkansa niskansa taakse, mutta yhtä säälittävää on nähdä 10-vuotisia lapsia antamassa konserttia tai samanikäisiä koulupoikia lukemassa ulkoa latinan kieliopin poikkeuksia… Mutta ei siinä kyllin, että tällaiset lapset pilaantuvat ruumiillisesti ja henkisesti, he turmeltuvat myöskin siveellisesti, tulevat kelvottomiksi kaikkeen, mikä todellakin olisi ihmiselle tarpeellista. Eläen rikkaiden ihmisten huviksi kadottavat he tunteen ihmisarvostaan, heissä kehittyy siihen määrään yleisön kiitoksen himo, että he kärsivät, jolleivät saa tyydytetyksi turhamaisuuttaan; kaikki henkiset voimansa uhraavat he tämän himon tyydyttämiseksi. Mutta kaikkein traagillisinta on se, etteivät tällaiset ihmiset, joiden elämä on uhrattu taiteen hyväksi, tuo taiteelle mitään hyötyä, vaan päinvastoin suurta vahinkoa. Akatemioissa, gymnaaseissa, konservatoorioissa opetetaan väärentämään taidetta ja tätä oppiessaan turmeltuvat oppilaat niin täydellisesti, että heille tulee mahdottomaksi luoda todellista taidetta ja siten tulevat he käsityöläisiksi, joiden velvollisuutena on valmistaa niitä väärennetyn, vähäarvoisen ja turmeltuneen taiteen tuotteita, joita kaikkialla voimme nähdä.
Toisena seurauksena on se, että taideteokset, joita niin kauheassa määrässä valmistavat lukemattomat ammattitaiteilijat ja jotka ovat aikamme rikkaiden huvituksena, antavat näille tilaisuuden elää ei ainoastaan epäluonnollista, vaan myöskin heidän itsensä hyväksymiä, humaanisuusprinsiippiä vastaan sotivaa elämää. Mahdotointa olisi elää rikkaiden, joutilasten ihmisten ja varsinkin naisten tavoin, kaukana luonnosta ja eläinmaailmasta, teennäisissä olosuhteissa, veltostunein tai voimistelusta rumasti muodostunein jäsenin ja heikontuneella elämäntarmolla, jollei olisi olemassa n.k. taidetta, sitä ajanviettoa ja huvitusta, joka johtaisi heidän silmänsä näkemästä oman elämänsä järjettömyyttä ja pelastaisi heitä jäytävästä ikävän tunteesta. Ottakaa näiltä ihmisiltä pois teaatterit, konsertit, näyttelyt, pianonsoitot, romansit, romaanit, joilla he viettävät aikansa varmasti vakuutettuina siitä, että mokoma ajanvietto on hienostunutta, esteettistä ja hyvää, jos otetaan taide pois mesenaateilta, jotka ostavat tauluja, suojelevat soittoniekkoja, seurustelevat kirjailijain kanssa, niin tulee elämä heille sietämättömäksi, he menehtyvät ikävästä huomatessaan oman elämänsä järjettömyyden ja laittomuuden. Ainoastaan se, jota heidän keskuudessaan nimitetään taiteeksi, tekee heille mahdolliseksi kestämään omaa tyhjää elämäänsä, se kääntää pois heidän huomionsa heidän elämänsä järjettömyydestä.
Kolmantena seurauksena taiteen turmeltumisesta on se hämmennys, jonka se aikaan saa lasten ja kansan käsitteissä. Ihmisillä, joita yleisömme valheelliset teoriiat eivät vielä ole pilanneet, työkansalla ja lapsilla on sangen määrätty käsitys siitä, mistä kannattaa ihmisiä ylistää ja kunnioittaa. Syynä ihmisten ylistämiseen voi lasten ja rahvaan mielestä olla joko ruumiillinen voima: Herkules, vanhat sankarit, valloittajat, tai henkinen, siveellinen voima: Kristus, joka vapaaehtoisesti kuoli ristillä lausumansa totuuden puolesta. Tällaiset ihmiset ovat rahvaalle ja lapsille käsitettäviä. He ymmärtävät, että ruumiillista voimaa täytyy kunnioittaa, sillä se pakoittaa kunnioittamaan itseään; siveellistä voimaa ei turmelematoin ihminen myöskään voi olla kunnioittamatta, sillä siihen pakoittaa häntä koko hänen henkinen olemuksensa. Mutta kansa ja lapset tulevatkin huomaamaan, että paitsi näitä heidän ylistämiään ja kunnioittamiaan voiman ja hyveen sankareita on olemassa ihmisiä, joita arvossa pidetään ja ylistellään vielä enemmän kuin heidän sankariaan ainoastaan sentähden, että ne osaavat hyvin laulaa, kirjoittaa runoja tai tanssia. He näkevät, miten laulajat, kirjailijat maalarit, tanssijattaret kokoovat taskuihinsa miljoonia ja saavat osalleen suurempia kunnianosotuksia kuin pyhimykset. Tämä kaikki saattaa lasten ja rahvaan mielen hämmennyksiin.
Kun 50 vuotta oli kulunut Puschkinin kuolemasta, annettiin painosta helppohintainen painos hänen teoksistaan, jotka siten levisivät kansan keskuuteen ja Moskovassa pystytettiin hänelle muistopatsas. Siihen aikaan sain minä kirjeitä monelta talonpojalta, jotka tahtoivat tietää, miksi Puschkinia niin kunnioitettiin? Vielä näinä päivinä tuli luokseni eräs Saratovin pikkuporvari, jonka tämä kysymys nähtävästi oli vienyt järjiltä. Hän oli tullut Moskovaan syyttämään papistoa siitä, että se oli ollut mukana "monumentin" pystyttämisessä herra Puschkinille.
Mutta itse asiassa voi sangen hyvin mielessään kuvitella tällaisen kansanmiehen hämmästystä, kun hän joko sanomalehdistä saa lukea tai muilta kuulla, että papisto, korkein virkamiehistö ja muut Venäjän etevimmät suurilla juhlallisuuksilla paljastavat muistopatsaan suurelle miehelle, Venäjän hyväntekijälle ja ylpeydelle — Puschkinille, josta hän sitä ennen ei ollut kuullut mitään. Kaikkialta kuulee ja lukee hän tästä tapauksesta ja hän otaksuu, että se, joka saa osakseen niin suuria kunnianosotuksia, varmaankin on ollut suuri ihminen joko voiman tai hyveen puolesta. Hän koettaa saada selville, mikä mies Puschkin oikeastaan oli. Kuultuaan, ettei Puschkin ollut sankari eikä sotapäällikkö, vaan yksityinen ihminen ja kirjailija, otaksuu hän, että Puschkin on ollut pyhimys, joka on johtanut ihmisiä hyvään, ja hän kiiruhtaa lukemaan tai kuulemaan jotakin hänen elämästään ja teoksistaan. Mutta kuinka suuri onkaan hänen hämmästyksensä saadessaan tietää, että Puschkin oli enemmän kuin kevytmielinen mies, että hän kuoli kaksintaistelussa, koettaessaan murhata toista, että koko hänen ansionsa on siinä, että hän kirjoitteli välistä hyvinkin sopimattomia rakkausrunoja.
Hyvin ymmärtää hän, että vanhat bogatirit, Aleksanteri Suuri tai Napoleon olivat suuria miehiä, sillä jokainen heistä olisi voinut musertaa hänet ja tuhannen hänen vertaistaan; samoin ymmärtää hän, että Budda, Sokrates ja Kristus olivat suuria, sillä hän tietää ja tuntee, että hänen ja kaikkien ihmisten pitäisi olla samallaisia, mutta mitenkä ihminen on suuri sentähden, että hän on kirjoittanut runoja naisrakkaudesta, sitä hän ei voi käsittää.
Samaa liikkuu varmaankin normandilaisen tai bretanjelaisen talonpojan mielessä, kun hän kuultuaan että Bodelère'lle pystytetään muistopatsas, "une statue", samallainen kuin Jumalan äidin kunniaksi on pystytetty, lukee tai kuulee muilta "Fleurs du malain" sisällyksen tahi kuultuaan muistopatsaasta Verlaine'ille saa tietää tämän miehen kurjista, turmeltuneista elintavoista ja lukea hänen runojaan. Minkälaista hämmennystä vaikuttaakaan rahvaan ihmisessä tieto siitä, että jollekin Patti'lle maksetaan 100 000 yhdestä konserttikaudesta, tai jollekin maalarille saman verran yhdestä ainoasta taulusta tai jollekin rakkausromaanin kirjoittajalle vielä enemmän.
Sama on asianlaita lasten suhteen. Muistan, miten itse tunsin samaa kummastusta ja hämmästystä. Ainoastaan tukehuttamalla itsessäni siveellisen arvon tunteen ja antamalla taideteoksille valheellisen, luonnottoman merkityksen voin asettaa taiteilijat bogatirien ja siveellisten sankarien rinnalle. Ja samaa tuntee jokainen lapsi ja kansan ihminen saadessaan tietää niistä kummallisista palkinnoista ja kunnianosoituksista, jotka tulevat taiteilijain osaksi.
Mutta onpa tällä meidän yleisömme valheellisella suhteella taiteesen vielä neljäskin seuraus. Se on siinä, että yliluokkien ihmiset totuttuaan ristiriitaisuuteen kauniin ja hyvän välillä asettavat korkeimmaksi ideaalikseen kauneuden siten unohtaen siveellisyyden vaatimukset. Sen sijaan että he tunnustaisivat taiteen vanhentuneeksi, pitävät he siveellisyyttä vanhanaikaisena, jolla ei muka ole merkitystä niin korkealla kehityskannalla olevien ihmisten suhteen kuin he ovat.
Tämä katsantokanta on jo kauvan ollut vallalla yleisössä, mutta viime aikoina on se saanut vielä suurempaa jalansijaa Nietzschen ja hänen seuraajiensa sekä heidän kanssaan yhtä mieltä olevien dekadenttien ja englantilaisten esteetikkojen kannattamana. Dekadentit ja muutamat esteetikot kieltävät teoksissaan kaiken siveellisyyden ja ylistävät siveettömyyttä.
Tämän taideteoriian ohella ja osaksi sen synnyttämä on samallainen filosoofinen teoriia. Äskettäin sain Amerikasta kirjan nimeltä "The survival of the fittest. Philosophy of Power" 1897 - by Ragnar Redbeard, Chicago 1896. Kirjan pääsisältönä on, kuten esipuheesta käy selville, se että on aivan järjetöntä arvostella hyvää juutalaisten profeettain ja mesiasten valheellisen filosofiian mukaan. Oikeus ei perustu oppiin, vaan valtaan. Kaikki lait, käskyt ja opit, joiden mukaan meidän ei pidä tehdä muille mitään, mitä emme toivoisi muiden meille tekevän, ovat itsessään aivan tehottomia, merkitystä antavat niille vasta ruoska, vankila ja miekka. Todellisesti vapaa ihminen ei ole velvollinen tottelemaan mitään määräyksiä, enempää jumalallisia kuin inhimillisiäkään. Totteleminen on heikkouden, tottelemattomuus taas miehuuden merkki. Ihmisiä ei saa sitoa traditsioonit, jotka heidän vihollisensa ovat keksineet. Koko maailma on liukas taistelukenttä. Ideaalinen oikeus on siinä, että voitetulta kiusataan ja halveksitaan. Vapaa ja urhoollinen voi valloittaa koko maailman. Sentähden tulee aina olemaan ikuinen sota elämästä, maasta, rakkaudesta, naisista, vallasta ja kullasta, (Vähän samaan tapaan kirjoitti muutama vuosi sitten kuuluisa, hienosti sivistynyt akadeemikko Vogué). Maa aarteineen on "rohkean saalis".
Tekijä on nähtävästi Nietzschestä riippumatta tajuttomasti tullut samaan oppiin, jota saarnaavat uudenaikaiset taiteilijat.
Nämät väitteet, opin muodossa esitettyinä, hämmästyttävät meitä. Itse asiassa sisältyvät ne kauneudelle perustuvan taiteen ideaaliin. Yliluokkiemme taide on antanut ihmisille tämän ideaalin, joka itse asiassa ei ole muuta kuin Neron, Stenko Eazinin, Napoleonin ja heidän puoluelaistensa, ihailijoittensa ja imartelijoittensa vanha ideaali, ja yhä syvemmälle juurruttaa taide sen ihmisten mieliin.
Siveellisyyden ideaalin väistyminen kauneuden, nautinnon ideaalin tieltä on neljäntenä ja kauneimpana seurauksena yleisömme taiteen turmeltumisesta. Kauheata on ajatella ihmiskunnan kohtaloa, jos tällainen taide pääsee leviämään kansan syviin riveihin, ja alku siihen on jo huomattavissa.
Viides seuraus on tärkein ja se on siinä, että Euroopan yliluokkain keskuudessa rehottava taide suorastaan turmelee ihmisiä tartuttamalla heihin huonoa ja ihmiskunnalle vahingollista taikauskoa, valheellista patriotismia ja erittäinkin hekumallisuutta.
Jos käännämme huomiomme kansan tietämättömyyteen, niin huomaamme, että tärkeimpänä syynä siihen ei suinkaan ole koulujen ja kirjastojen puute, kuten me olemme tottuneet luulemaan, vaan se taikausko, joka kansaan on piintynyt ja jota yhä vielä taide kaikin tavoin levittää. Tämä taikausko on kahdenlaista — vale-uskonnollista ja patrioottista.
Aikamme taide turmelee myöskin ihmisten käsityksen elämän tärkeimmästä kysymyksestä — sukupuoliyhteydestä. Kaikki tiedämme me itsestämme ja isät ja äidit sitäpaitsi lapsistaan, miten kauheat ruumiin ja sielun tuskat ja miten suuri voiman hukka on seurauksena sukupuolivietin hillitsemättömästä tyydyttämisestä. Aina maailman alusta asti, aina Troijan sodasta, jonka syynä oli irstaisuus, rakastuneiden itsemurhiin asti, joista saa lukea miltei jokaisesta sanomalehdestä, on suurin osa ihmiskunnan kärsimyksistä saanut alkunsa juuri irstaisuudesta.
Mutta siitä huolimatta on hyvin harvoilla poikkeuksilla taiteen, sekä oikean että valheellisen, tarkoituksena ainoastaan kuvata ja kiihottaa sukupuoliviettiä kaikissa sen eri muodoissa. Ei tarvitse muuta kuin muistaa kaikkia niitä romaania sukupuoliviettiä kiihoittavine, raakoine rakkauskohtauksineen, joista nykyinen kirjallisuus on niin rikas, — kaikkia niitä tauluja ja kuvanveistoksia, jotka kuvaavat paljaita naisruumiita tai muita hävyttömyyksiä, ja jotka painetaan kuvalehtiin ja reklaami-ilmoituksiin, ei tarvitse muuta kuin kääntää huomionsa kaikkiin niihin roskamaisiin oopperoihin ja operetteihin, lauluihin ja romanseihin, joita kaikkialla on nähtävänä ja kuultavana, tullakseen siihen johtopäätökseen, että nykyisen taiteen tarkoituksena on ainoastaan tapainturmeluksen levittäminen.
Nämät ovat tärkeimmät seuraukset meidän yleisömme turmeltumisesta. Siten se, jota yleisömme keskuudessa pidetään taiteena ei suinkaan ole omiaan auttamaan ihmiskuntaa eteenpäin kehityksessä, vaan miltei enemmän kuin mikään muu estää hyvän toteutumista meidän elämässämme.
Epäilemättä tulee jokainen, jolla ei ole tekemistä taidetuotannon kanssa ja joka siis ei ole sidottu taiteen intresseihin, tehneeksi itselleen saman kysymyksen, jonka minä tein tämän kirjan alussa, nimittäin, onko oikeudenmukaista, että sille, jota me kutsumme taiteeksi, ja jota ainoastaan pieni osa yleisöä saa nauttia, uhrataan niin paljon työtä, ihmishenkiä ja siveellisyyttä. Tähän kysymykseen täytyy minun nyt vastata kieltävästi, sellaiset uhraukset ovat oikeudettomia. Näin vastaa terve järki ja turmeltumatoin siveellinen tunne. Sille, jota meidän keskuudessamme pidetään taiteena, ei ainoastaan pidä uhrata mitään, vaan tulee päinvastoin kaikkien ihmisten, jotka haluavat elää onnellisina, koettaa kaikin tavoin hävittää tätä taidetta, sillä se on yksi suurimmista paheista, jotka ihmiskuntaa raskauttavat. Jos nostettaisiin kysymys siitä, onko kristikunnalle parasta että se hylkää kaiken sen, jota nykyään pidetään taiteena, sekä hyvän että valheellisen taiteen, niin luulen jokaisen ymmärtäväisen ja siveellisen ihmisen vastaavan tähän kysymykseen samaten kuin Plato "Tasavallassaan" tai kaikki kristityt ja muhamettilaiset ihmiskunnan opettajat; hän sanoisi: "Parempi on olla vailla kaikkea taidetta kuin omata nykyinen turmeltunut taide ja nykyiset taidemukaelmat". Onneksi ei tämä kysymys ole kenenkään ratkaistavissa. Ihminen yleensä ainoastaan voi, mutta meidän sivistyneitten, jotka aseinamme tähden kykenemme käsittämään elämämme ilmiöiden merkityksen, täytyy ymmärtää erehdyksemme, jossa meidän ei tule itsepintaisesti pysyä, vaan koettaa vapautua siitä.
XVIII.
Syynä meidän taiteemme valheellisuuteen on ollut se, että yliluokat kadotettuaan uskonsa kirkon opin totuuksiin eivät kyenneet itselleen omistamaan todellista kristinoppia ja siten jäivät kaikkea uskoa vaille. Tätä puutetta koettivat toiset korvata ulkokultaisuudella teeskennellen yhä vielä uskovansa kirkon opinkappaleisiin, toiset taas rohkeasti julistamalla uskottomuuttaan, kolmannet hienostuneella skeptisismillä, neljännet taas palaamalla kreikkalaisten kauneuden ihailemiseen, tunnustamalla egoismin laillisuuden ja kohottaen sen uskonopikseen.
Syynä kaikkeen oli, kuten sanottu, se etteivät ihmiset kyenneet omistamaan omakseen Kristuksen oppia sen oikeassa, täydessä merkityksessä. Tästä taudista voivat he parantua ainoastaan tunnustamalla tämän opin koko sen laajuudessa. Meidän aikanamme ei tämä ainoastaan ole mahdollista, vaan myöskin välttämätöntä. Nykyään ei enään kukaan — olkoon hän oikeauskoinen, katoolinen tai protestantti — voi sanoa uskovansa ainoastaan kirkon dogmeihin, yhtä vähän voi häntä tyydyttää uskottomuus, skeptisismi, kauneuden tai egoismin jumaloitseminen ja ennen kaikkia ei hän voi sanoa, ettei hän tuntisi Kristuksen opin todellista merkitystä. Tämän opin merkitys ei ole ainoastaan ymmärrettävä kaikille aikamme ihmisille, vaan on se myöskin painanut leimansa koko aikamme elämään, joka tajullisesti tai tajuttomasti noudattaa sen johtoa.
Määrätkööt ihmiset inhimillisen elämän tarkoituksen muodollisesti miten erilailla tahansa, niin täytyy kaikkien meidän aikanamme myöntää, että ihmisen tarkoitusperänä on onni. Korkein elämän onni voidaan taas saavuttaa kaikkien ihmisten veljeyden kautta.
Yliluokkien ihmiset luulevat, että heidän merkityksensä on heidän, rikkaiden ja oppineiden, eroittumisessa köyhistä ja oppimattomista. Mutta mitä uusia maailmankatsantokantoja he koettanevatkin keksiä, kohottaen siksi milloin palaamisen muinaisuuteen, milloin mystisismin, milloin ellinismin, milloin kaiken yläpuolelle asettumisen, täytyy heidän tahtomattaankin tunnustaa oikeaksi sen elämässä vakaantuneen totuuden, että meidän onnellisuutemme voi olla ainoastaan kaikkien ihmisten veljeydessä.
Tajuttomasti ilmenee tämä totuus kulkuneuvojen täydellisyydessä, telegraafeissa, telefooneissa ja painotuotteissa sekä siinä, että elämän mukavuudet tulevat yhä enemmän ja enemmän kaikkien käytettäviksi; tajullisesti taas taikauskon häviämisessä, joka oli omiaan eroittamaan ihmiset toisistaan, tietojen leviämisessä ja ihmisten veljeysideaalin ilmaisemisessa paraimmissa aikamme taideteoksissa.
Taide on ihmiskunnan elämän henkinen orgaani ja sitä on mahdotoin hävittää; sentähden saakin ihmiskunnan uskonnollinen ideaali huolimatta kaikista yliluokkain ihmisten kokeista saattaa se huomaamattomiin yhä enemmän ja enemmän tunnustusta ihmisissä ja ilmenee yhä useammin meidän turmeltuneen yleisömme keskuudessa, osaksi myöskin taiteessa ja tieteessä. Tämän vuosisadan alusta alkaa yhä useammin kirjallisuuden ja maalaustaiteen alalla ilmaantua ylevimmän uskonnollisen samoin kuin kansallisen, kaikille ymmärrettävän taiteen tuotteita. Itse taide siis tuntee aikamme todellisen ideaalin ja pyrkii siihen. Toiselta puolen ilmituovat aikamme paraimmat taideteokset tunteita, jotka ovat omiaan yhdistämään ihmisiä veljellisyyden siteillä (sellaisia ovat kirjallisuuden alalla Dickensin, Hugon, Dostojevskyn teokset, maalaustaiteen alalla taas Millet'n, Bastien, Lepage'in, Jules Bretton'in y.m. tuotteet); toiselta puolen taas pyritään ilmituomaan sellaisia tunteita, jotka eivät ole tuttuja ainoastaan ylempien säätyjen ihmisille, vaan jotka voivat yhdistää kaikki ihmiset eroituksetta. Sellaisia taideteoksia on vielä vähän, mutta niiden tarpeellisuus ymmärretään jo. Sitä paitsi on viime aikoina yhä useammin ruvettu valmistamaan kansanpainoksia tauluista, pitämään helppohintaisia konsertteja ja avaamaan kansanteaattereita. Vaikka vielä ollaankin kaukana päämaalista, niin on jo kuitenkin nähtävänä se suunta, johon taide pyrkii päästäkseen oikealle tielle.
Aikamme uskonnollinen vakaumus, joka on siinä, että niin hyvin yleisen kuin yksityisenkin elämän päämääräksi tunnustetaan ihmisten veljeys, on jo tarpeeksi selvinnyt ihmisille. Heidän tulee ainoastaan hylätä valheellinen kauneuden teoriia, jonka mukaan nautintoa pidetään taiteen tarkoitusperänä. Jos he sen tekevät, tulee uskonnollinen vakaumus itsestään aikamme taidetta ohjaamaan.
Kun uskonnollinen vakaumus, joka jo tajuttomasti on painanut leimansa aikamme ihmisten elämään, tulee tajullisestikin tunnustetuksi, niin häviää itsestään eroitus alempien ja ylempien luokkien taiteen välillä. Taide tulee yleiseksi, veljelliseksi; itsestään hylätään taide, jonka ilmaisemat tunteet ovat ristiriidassa aikamme uskonnollisen vakaumuksen kanssa ja jotka eivät yhdistä, vaan eroittavat ihmiset toisistaan, samoin hylätään silloin myöskin vähäarvoinen, yksinomainen taide, jolle nykyään annetaan aivan liian suuri merkitys.
Silloin lakkaa taide myöskin olemasta ihmisten raaistumisen ja turmeltumisen syynä, jona se on ollut viime aikoina ja tulee siksi, jona se aina on ollut ja jona sen tulee olla, nimittäin keinona ihmiskunnan yhdistymiselle ja onnellisuudelle.
Niin kauheata kuin se onkin, on meidän yleisömme ja aikamme taiteen käynyt samoin kuin naisen, joka on myynyt naiselliset viehättävät ominaisuutensa, jotka hänelle on annettu voidaksensa tulla äidiksi, niiden huviksi, jotka tällaisia huvituksia himoitsevat.
Yleisömme ja aikamme taidetta voi verrata langenneesen naiseen ja tämä vertaus on oikea pienimpiin yksityiskohtiin asti. Se on yhtä koristeltu, yhtä helppo ostaa, yhtä houkutteleva ja turmiota tuottava.
Todellinen taideteos voi ainoastaan harvoin syntyä taiteilijan sielussa, sillä sen tulee olla eletyn elämän hedelmän, aivan samoin kuin lapsen siittäminen äidin kohdussa. Väärennetyn taiteen tuotteita taas valmistavat käsityöläiset kuinka paljon tahansa, sen mukaan kuin tarve vaatii.
Todellinen taide ei kaipaa koristelua, yhtä vähän kuin rakastavan miehen vaimokaan. Väärennetyn taiteen taas, täytyy "puolimaailman naisen" lailla aina olla koristeltua.
Todellisen taiteen ilmaantumisen syynä on jonkun sisällinen tarve julkilausua tunteensa, samoin kuin lapsen siittämisen syynä on rakkaus. Syynä väärennetyn taiteen syntymiseen taas on voitonpyynti, aivan samoin kuin prostitutsiooninkin.
Todellinen taide tuo maailmaan uuden tunteen, samoin kuin naisen rakkaus uuden ihmisen. Väärennetyn taiteen seurauksena taas on ihmisten turmeltuminen, tyydyttämätön huvitteluhimo ja hänen henkisten voimiensa heikontuminen.
Aikamme ja yleisömme ihmisten tulee ymmärtää tämä, jotta he voisivat vapautua turmeltuneesta taiteesta, joka likapuron tavoin syytää saastaisuutta päällemme.
XIX.
Puhutaan tulevaisuuden taiteesta ja ymmärretään sillä erityisesti hienostunutta uutta taidetta, jonka muka tulee kehittyä nykyään ylimpänä pidetyn säätyluokan taiteesta. Mutta tällaista uutta, tulevaisuuden taidetta ei milloinkaan tule olemaan. Kristikunnan yläluokkain yksinomainen taide on jo saavuttanut polttopisteensä. Sitä tietä, jota se on kulkenut, ei se enään voi kauvemmaksi mennä. Tämä taide ei ole täyttänyt taiteen päävaatimusta (nimittäin sitä, että taiteen perustuksena tulee olla uskonnollisen vakaumuksen), se on käynyt yhä enemmän yksinomaiseksi ja samalla yhä turmeltuneemmaksi, ja sentähden onkin se kadottanut kaiken merkityksen. Tulevaisuuden taide ei tule olemaan nykyisen jatkoa, vaan syntyy aivan toisilla, uusilla perusteilla, joilla ei ole mitään yhteyttä nykyisen yliluokkain taiteen kanssa.
Tulevaisuuden taide ei tule ilmaisemaan tunteita, joita voivat ymmärtää ainoastaan muutamat rikkaiden luokkien ihmisistä, kuten nykyinen taide, vaan tulee olemaan taidetta, joka toteuttaa aikamme korkeimman uskonnollisen vakaumuksen. Taiteena tullaan pitämään ainoastaan niitä tuotteita, jotka ilmaisevat tunteita, jotka ovat omiaan yhdistämään ihmisiä yhdeksi veljeskunnaksi, toisin sanoen tunteita, jotka voivat toisiinsa yhdistää kaikki ihmiset. Ainoastaan sellaista taidetta tullaan suvaitsemaan, edistämään ja levittämään. Taidetta, joka ilmaisee vanhentuneita, ihmisten jo hylkäämästä kirkonopista lähteviä tunteita — kirkollista, isänmaallista ja hekumallista taidetta, joka ilmaisee taikauskoisen pelon ja turhamaisuuden tunteita tai ihastusta sankareihin — taidetta, joka herättää yksinomaista rakkautta kansaan tai lihallisuuteen, tullaan pitämään huonona, vahingollisena taiteena, se tulee yleisen mielipiteen tuomitsemaksi ja halveksimaksi. Kaikkea senlaista taidetta taas, joka ilmaisee ainoastaan muutamille ymmärrettäviä tunteita, ei tulla pitämään tärkeänä, sitä ei tulla hyväksymään eikä hylkäämään. Taiteen arvostelijoina ei tule olemaan, kuten nykyään, erityinen luokka rikkaita ihmisiä, vaan koko kansa. Jotta taideteos voidaan tunnustaa hyväksi, jotta se voidaan hyväksyä ja sitä levittää, ei sen tule tyydyttää ainoastaan muutamien, samallaisessa ja usein luonnottomassa asemassa olevien ihmisten vaatimuksia, vaan koko kansan, koko suuren joukon.
Taidetta luovina taiteilijoina ei myöskään tule olemaan, kuten nykyään, määrättyyn säätyyn kuuluvat ihmiset, vaan kaikki ne lahjakkaat ihmiset, jotka näyttäytyvät kykeneviksi taiteelliseen toimintaan.
Taiteellinen toiminta on silloin kaikille ymmärrettävä, sillä tulevaisuuden taiteessa ei tulla vaatimaan sitä monimutkaista tekniikkaa, joka rumentaa meidän aikamme taideteoksia ja vaatii suurempaa ponnistusta ja aikaa, vaan tullaan sen sijaan vaatimaan selvyyttä, yksinkertaisuutta ja lyhyyttä, — ominaisuuksia, joita ei saavuteta mekaanisilla harjoituksilla, vaan maun kasvattamisella. Taide tulee koko kansan omaisuudeksi vielä senkin tähden, että nykyisten ammattikoulujen sijaan, joihin voivat päästä ainoastaan muutamat harvat, kaikki tulevat jo kansakouluissa opettelemaan musiikkia ja maalaustaidetta (laulua ja piirustusta), niin että jokainen saatuaan ensimäiset alkeet tällä alalla, jos hänellä on kykyä ja kutsumusta johonkin taiteen lajiin, voi kehittää itseään siinä. Sitä paitsi tullaan kaikki ne voimat, jotka nykyään uhrataan valheelliseen taiteesen, käyttämään todellisen taiteen levittämiseen koko kansan keskuuteen.
Luullaan, että taiteen tekniikki heikkonee, jollei ole olemassa erityisiä taidekouluja. Se onkin luonnollista, jos tekniikkinä pidetään monimutkaisuutta taiteessa, jota nykyään luetaan sen ansioksi; mutta jos tekniikillä ymmärretään taideteosten selvyyttä, kauneutta ja yksinkertaisuutta, niin se ei suinkaan heikkone, kuten koko kansan taide osoittaa, vaan päinvastoin tulee vielä täydellisemmäksi, vaikkei tulekkaan olemaan mitään ammattikouluja ja vaikkei kansakouluissa opetettaisikaan piirustuksen ja musiikin alkeita. Tekniikki tulee täydellisemmäksi sentähden, että kaikki ne lahjakkaat taiteilijat rahvaan joukossa, jotka nykyään jäävät huomaamattomiksi, tulevat osallisiksi taiteesta, luovat uusia todellisia taideteoksia tarvitsematta siihen, kuten nykyään, monimutkaista teknillistä opetusta, — taideteoksia, jotka tulevat olemaan taiteilijoille paraimpana kouluna tekniikissä. Eikä nykyäänkään kukaan todellinen taiteilija harjoita opinnoita koulussa, vaan elämässä, suurten mestarien teoksia tutkimalla. Kun taiteilijoina tulee olemaan koko kansan kaikkein lahjakkaimmat henkilöt, ja mallikelpoisia taideteoksia sen vuoksi tulee olemaan enemmän, niin sen kouluopetuksen, jota taiteilijalta tulee puuttumaan, korvaa monin kerroin se oppi, jonka taiteilija saa monista yleisön keskuuteen levinneistä hyvistä taideteoksista.
Mutta tulevaisuuden taide tulee vielä muussakin suhteessa eroamaan nykyisestä. Se ei enään tule olemaan ammattitaiteilijain käsissä, jotka ovat tehneet taiteen ammatikseen ja saavat palkkiota teoksistaan. Tulevaisuudessa tulee taidetta harjoittamaan jokainen silloin, kun hän tuntee tarvetta sellaiseen toimintaan.
Nykyinen yleisö luulee, että taiteilija tekee enemmän ja parempaa työtä, jos hänen elämänsä on aineellisesti taattu. Tämä mielipide olisi vielä mitä parhaimpana todistuksena, — jos nimittäin sitä enään tarvitsisi todistaa — siitä, että se, jota meidän keskuudessamme pidetään taiteena, ei ole mitään taidetta, vaan ainoastaan sen jäljittelemistä, On kyllä aivan totta, että suutarin tai leipurin ammateissa työn jaolla on suuri merkitys, että leipuri tai suutari, jonka ei tarvitse itse valmistaa päivällistään, tekee enemmän saappaita ja leipoo enemmän leipiä, kuin jos hänen tarvitsisi tuhlata aikaansa päivällisensä valmistamiseen. Mutta taide ei ole ammattia, vaan todellisen taiteilijan tunteiden ilmaisemista. Tunne taas voi syntyä ihmisessä ainoastaan silloin, kun hän saa kaikilta puolilta kokea luonnollista, ihmisille oleellista elämää. Ja sentähden vaikuttaa taiteilijan aineellisesti taattu asema sangen vahingollisesti hänen taiteelliseen tuotteliaisuuteensa, sillä se vapauttaa hänet siitä taistelusta luonnon kanssa, jota jokaisen ihmisen tulee taistella ylläpitääkseen itseänsä ja muita ja siten ryöstää taiteilijalta tilaisuuden kokea mitä tärkeimpiä ja ihmisille oleellisia tunteita. Mikään ei niin vahingollisesti vaikuta taiteilijan tuotteliaisuuteen kuin yltäkylläisyys ja loisto, jossa meidän aikamme taiteilijat tavallisesti elävät.
Tulevaisuuden taiteilija tulee elämään ihmisten tavallista elämää, ansaitsemaan työllä toimeentulonsa. Hänessä olevan ylevämmän henkisen voiman tuotteet koettaa hän taas levittää mitä laajempiin piireihin, sillä hänessä heränneiden tunteiden ilmaiseminen mitä useimmille ihmisille, tuottaa hänelle iloa, joka on oleva hänen ainoana palkintonaan. Tulevaisuuden taiteilija ei voi edes ymmärtää, miten taiteilija, jonka suurin ilo on hänen teoksiensa leviämisessä mitä laveimpiin piireihin, voi myydä teoksiansa määrätystä hinnasta.
Kunnes kauppiaita ei ajeta pois taiteen temppelistä, ei se ole todellinen temppeli; vasta tulevaisuuden taide puhdistaa sen.
Sen vuoksi ei tulevaisuuden taide, sellaisena kuin minä sen itselleni kuvittelen, tule laisinkaan olemaan nykyisen taiteen kaltainen. Sen sisältönä ei tule olemaan turhamaisuuden, ikävän, kyllästymisen ja hekumallisuuden tunteiden ilmaiseminen kaikissa niiden eri muodoissa, joita voivat käsittää ainoastaan ne, jotka väkisin ovat vieroittaneet itsensä ihmiselle välttämättömästä työstä, vaan tulee se ilmaisemaan sellaisen ihmisen tunteita, joka elää kaikille ihmisille luonnollista elämää, tunteita, jotka lähtevät uskonnollisesta vakaumuksesta tahi joita voivat ymmärtää kaikki ihmiset eroituksetta.
Ihmisistä, jotka eivät voi tahi eivät tahdo tietää mitään niistä tunteista, joiden tulee olla tulevaisuuden taiteen sisältönä, näyttää siltä, että sellainen taide verrattuna nykyiseen yksinomaiseen taiteesen, tulee olemaan sisältönsä puolesta hyvin köyhää. "Mitä uutta voi lausua kristillisestä rakkauden tunteesta lähimmäiseen? Tunteet taas, joita kaikki ihmiset voivat ymmärtää, ovat sangen vähäpätöisiä ja yksitoikkoisia", ajattelevat he. Mutta siitä huolimatta voivat todellakin uusia tunteita meidän aikanamme olla ainoastaan uskonnolliset, kristilliset ja kaikille käsitettävät tunteet. Tunteet, joiden lähteenä on aikamme uskonnollinen vakaumus, kristilliset tunteet ovat todellakin uusia ja moninaisia, ei kuitenkaan siinä merkityksessä, että niiden tulisi kuvata Kristusta ja evankeljumin kertomuksia tai uudessa muodossa toistaa kristillisiä totuuksia veljeydestä, yhdenvertaisuudesta ja rakkaudesta, vaan siinä, että kaikki vanhimmat, tavallisimmat ja tunnetuimmat elämän ilmiöt herättävät uusia, odottamattomia ja liikuttavia tunteita, kun ihminen kristilliseltä kannalta katselee näitä ilmiöitä.
Voiko mikään olla vanhempaa kuin puolisoiden suhde toisiinsa, vanhempien suhde lapsiinsa ja lasten vanhempiinsa, ihmisten suhde toisiin ihmisiin, päällekarkaukseen, puolustukseen, omaisuuteen, maahan ja eläimiin. Mutta kun ihminen katselee näitä ilmiöitä kristilliseltä näkökannalta, niin herää hänessä kohta loppumattoman moninaisia, uusia ja liikuttavia tunteita. Entisessä taiteessamme pidettiin ilmaisemista ansaitsevina ainoastaan määrätyssä erikoisasemassa olevien ihmisten tunteita ja ne ilmilausuttiin hienostuneella tavalla, joka oli käsittämätön suurimmalle osalle ihmisiä. Kansan ja lapsien taidetta taas: pilapuheita, sananlaskuja, arvoituksia, lauluja, tansseja, lasten leikkejä, matkimisia — ei pidetty taiteen nimeä ansaitsevina.
Tulevaisuuden taiteilija ymmärtää, että on paljoa tärkeämpää ja hyödyllisempää kirjoittaa liikuttavan sadun tai laulun, huvittavan sananlaskun tai arvoituksen, keksiä naurettavan pilapuheen, — maalata taulu, joka tulee huvittamaan kymmeniä sukupolvia tahi miljoonia lapsia ja aikuisia, kuin kirjoittaa romaani tai sinfoniia tai maalata taulu, joka jonkun aikaa huvittaa rikkaitten luokkain ihmisiä ja sitten iäksi joutuu unhotuksiin. Tämä yksinkertaisen kaikille ymmärrettävän taiteen ala on tavattoman lavea ja vielä melkein koskematoin.
Tulevaisuuden taide ei siis suinkaan tule sisällöltään köyhemmäksi, vaan päinvastoin rikkaammaksi nykyistä. Samoin ei myöskään sen muoto tule huonommaksi nykyisen taiteen muotoa, vaan päinvastoin paremmaksi sitä, ei kuitenkaan siinä merkityksessä, että sen tekniikki tulisi hienostuneemmaksi ja monimutkaisemmaksi, vaan siinä, että se kykenee lyhyesti, yksinkertaisesti ja selvästi ilmituomaan sen tunteen, jota taiteilija on kokenut ja jonka hän tahtoo ilmaista.
Sanoin kerran eräälle kuuluisalle astronoomille, joka oli pitänyt julkisen esitelmän tähtien spektraalianalyysista, että olisi ollut paljoa hyödyllisempää, jos hän olisi pitänyt esitelmänsä maan kaikkein tunnetuimmista liikkeistä, sillä kuuntelijoista ei varmaankaan moni, varsinkaan naisista, ollenkaan tiennyt, miksi päivä ja yö, kesä ja tahi vaihtelevat keskenään. Viisas astronoomi vastasi hymyillen: "Se olisi epäilemättä ollut hyödyllisempää, mutta se on sangen vaikeata. Paljoa helpompi on pitää esitelmä tähtien spektraalianalyysistä". Sama on asianlaita taiteen alalla. Paljoa helpompaa on kirjoittaa runomittainen romaani Kleopatran ajoilta tai maalata taulu, joka esittää Neroa Roomaa polttamassa tai säveltää Brahmsin ja Richard Straussin tapaisen sinfoniian tai Wagnerimaisen oopperan kuin kertoa jonkun yksinkertaisen kertomuksen ilman turhia lisäyksiä ja siten, että se ilmaisisi kertojan tunteen, tahi piirustaa lyijykynällä kuva, joka liikuttaisi tai huvittaisi katsojaa tai kirjoittaa neljä tahtia yksinkertaista, selvää melodiiaa ilman minkäänmoista säestystä, joka juurtuisi kuulijan muistiin ja herättäisi hänessä jotakin tunnelmaa.
"Mahdotontahan on mennä takaisin kehityksessä, sanovat meidän aikamme taiteilijat. Mahdotonta on enään kirjoittaa sellaisia loruja, kuin kertomus Joosefista tai Odysseia ovat tai säestää kansan laulujen kaltaista musiikkia".
Todellakin on se nykyaikaisille taiteilijoille mahdotonta, vaan ei tulevaisuuden taiteilijalle, joka ei tiedä mitään nykyaikaisesta täydellisestä mutta turmeltuneesta tekniikasta, joka jossain määrin korvaa sisällön köyhyyden. Tulevaisuuden taiteilija ei tule olemaan mikään ammattitaiteilija eikä saamaan mitään palkkiota teoksistaan ja sentähden tuleekin hän ryhtymään taiteelliseen toimintaan ainoastaan silloin kun hän tuntee vastustamatonta sisällistä tarvetta siihen.
Siten tulevaisuuden taide tulee sekä sisällykseltään että muodoltaan aivan toisenlaiseksi sitä, jota nykyään kutsutaan taiteeksi. Sen sisältönä tulee olemaan ainoastaan sellaiset tunteet, jotka ovat omiaan yhdistämään ihmisiä toisiinsa, sen muoto taas tulee sellaiseksi, että sen voivat ymmärtää kaikki ihmiset. Tulevaisuuden taiteessa tulee täydellisyyden ideaalina olemaan kaikille käsitettävät eikä, kuten nykyään, yksinomaiset, ainoastaan muutamille ymmärrettävät tunteet. Muodon epäselvyyden ja monimutkaisuuden sijaan tulee esityksen selvyys, lyhyys ja yksinkertaisuus. Tällainen taide ei tule huvittamaan ja turmelemaan ihmisiä, kuten nykyinen, joka vaatii ihmisten uhraamaan sille paraimmat voimansa, vaan tulee se siksi, jota sen tuleekin olla, -keinoksi, joka tekee uskonnollisen, kristillisen vakaumuksen tunteen eikä järjen asiaksi siten kehittäen ihmisiä uskonnollisen vakaumuksen osoittamaan yhteyteen ja täydellisyyteen.