IV.
Mihin johtopäätökseen voimme tulla kaikkien näiden estetiikassa lausuttujen kauneuden määrityksien johdosta? Lukuunottamatta epämääräisiä kauneuden määrityksiä, joiden mukaan se riippuu milloin hyödystä, milloin tarkoituksenmukaisuudesta, milloin symetriiasta, milloin järjestyksestä, milloin suhteellisuudesta, milloin sileydestä, milloin osien sopusoinnusta, — lukuunottamatta näitä onnistumattomia koetuksia objektiivisesti määritellä kauneutta, voimme supistaa kaikki esteettiset kauneuden määritykset kahteen perusajatukseen. Toinen näistä on se, että kauneus on itsenäisesti olemassa, että se on yksi absoluuttisesti täydellisen — Aatteen, Hengen, Tahdon, Jumalan tai muun ilmestysmuodoista. — Toinen taas on se, että kauneus on nautintoa, jota me tunnemme ajattelematta omaa hyötyämme.
Edellistä mielipidettä olivat Fichte, Schelling, Hegel, Schopenhauer ja ranskalaiset filosoofit: Cousin, Jouffroy, Ravaisson y.m., mainitsematta keskinkertaisia esteettikoja. Tämän mystillis-objektiivisen käsityksen kauneudesta on omistanut myöskin suurin osa aikamme sivistyneistä. Se on sangen yleinen varsinkin vanhan polven ihmisissä.
Toista mielipidettä taas, että kauneus on nautintoa, jota me tunnemme ajattelematta omaa hyötyämme, kannattavat englantilaiset esteettikot ja erittäinkin nuorempi osa meidän aikamme yleisöstä.
Löytyy oikeastaan siis ainoastaan kaksi kauniin määritystä: objektiivinen, mystillinen, joka yhdistää tämän käsitteen korkeimman täydellisyyden, Jumalan, kanssa, — määritys, joka on kerrassaan fantastinen ja perusteeton; toinen sitä vastoin on hyvin yksinkertainen ja helposti käsitettävä, subjektiivinen, jonka mukaan kaunista on kaikki, joka miellyttää.
Toisten mielestä on siis kauneus jotakin mystillistä ja ylevää, mutta valitettavasti sangen epämääräistä käsittäen sekä filosofiian ja uskonnon, että itse elämän (Schelling ja Hegel); Kant taas ja hänen seuraajansa väittävät kauniin olevan nautintoa, jota me tunnemme ajattelematta omaa hyötyämme. Mutta vaikka tämä viimeksi mainittu määritys tuntuukin sangen selvältä, on se valitettavasti kuitenkin yhtä epämääräinen kuin edellinenkin, mennen vastakkaiseen liiallisuuteen, sillä sen mukaan sekin nautinto, jonka meille tuottaa ruoka ja juoma, on kauneutta, kuten väittävät esim. Guyot, Kralik y.m.
Jos tarkastelemme, miten oppi kauniista on kehittynyt estetiikassa, niin huomaamme, että ensi aikoina estetiikan perustamisen jälkeen, on vallalla metafyysinen käsitys kauneudesta, vaan että, mitä lähemmäksi tulemme nykyaikaa, sitä enemmän kauneuden määritykset tulevat kokeellisiksi, ovatpa ne viime aikoina saaneet fysioloogisenkin luonteen. On ilmestynyt sellaisia esteettikoja kuin Véron ja Sully, jotka koettavat kokonaan tulla toimeen ilman kauneuden käsitettä. Mutta sellaiset esteettikot saavat tuiki vähän kannatusta. Suurin osa niin hyvin yleisöä, kuin taiteilijoita ja oppineita pitää itsepintaisesti kiini kauneuden käsitteestä, sellaisena kuin se määritellään useimmissa estetilkoissa, siis sisältäen jotakin mystillistä tai metafyysillistä tahi erityistä nautintoa.
Mitä on siis oikeastaan kauneuden käsite, jonka meidän aikamme ihmiset pitävät niin välttämättömänä taiteen määrittelemiselle?
Subjektiivisessa suhteessa ymmärrämme kauneudella sitä, joka antaa meille määrättyä nautintoa. Objektiivisessa suhteessa taas me pidämme kauniina jotakin absoluuttisesti täydellistä ainoastaan siksi, että tämän absoluuttisesti täydellisen ilmeneminen tuottaa meille määrättyä nautintoa. Objektiivinen määritys on siis itse asiassa sama kuin subjektiivinen, lausuttuna toisilla sanoilla. Perusajatus molemmissa on se, että me pidämme kauniina kaikkea, joka meitä miellyttää herättämättä meissä itsekkäisiä pyyteitä. Näin ollen näyttäisi luonnolliselta, ettei tieteen pitäisi tyytyä taiteen määritykseen, joka perustuu kauneuteen, s.o. siihen, joka miellyttää, vaan että sen pitäisi etsiä yleistä, kaikkiin taiteen tuotteisiin soveltuvaa määritystä, jonka mukaan voisi heti päättää onko esine taideteos vai ei. Mutta, kuten lukija ylempänä olevista otteista voi huomata, sellaista määritystä ei löydy. Kaikki yritykset määritellä absoluuttisesti kaunista itsessään milloin luonnon mukailemiseksi, milloin tarkoituksenmukaisuudeksi, milloin sopusointuisuudeksi, milloin miksikin ovat joko aivan epämääräisiä tahi määrittelevät ainoastaan muutamien taideteosten muutamia piirteitä, eivätkä lähimainkaan kykene käsittämään kaikkea sitä, jota kaikki ihmiset aina ovat pitäneet ja vielä nytkin pitävät taiteena.
Objektiivista määritystä kauniille ei löydy; ne määritykset, jotka löytyvät, niin hyvin metafyysinen, kuin kokeellinenkin, voi sovittaa yhteen subjektiivisen kanssa, vieläpä senkin mielipiteen kanssa, että taide on kauneuden ilmaisemista; kaunista taas on se, joka miellyttää. Monet esteettikot ovat huomanneet näiden määrityksien riittämättömyyden ja hataruuden. He tekivät itselleen kysymyksen, minkätähden joku esine meitä miellyttää, ja kysymys kauneudesta muuttui kysymykseksi mausta. Näin tekivät esim. Hutchinson, Voltaire, Diderot y.m. Mutta kaikki yritykset antaa selvää vastausta kysymykseen, mitä maku on, kuten lukija itse voi huomata estetiikan historiasta ja omasta kokemuksestaan, ovat aivan turhia. Mahdotointa on selittää, miksi joku esine miellyttää toista, vaan ei toista. Nykyinen estetiikka ei siis vastaa niitä vaatimuksia, joita meillä on tieteen suhteen. Tieteellisen estetiikan tehtävänä olisi määrätä taiteen ominaisuudet ja lait, samoin kuin kauneudenkin, jos se muodostaa taiteen sisällön, tahi maun, jos taide todellakin riippuu mausta, ja sitten näiden lakien perustuksella määrätä, mitkä taideteokset vastaavat taiteen vaatimuksia, mitkä eivät. Ja jos kerran asetutaan sille kannalle, että kaikki ne esineet ovat taiteellisia, jotka meitä miellyttävät, on sen muodostettava sellainen teoriia taiteesta, jonka mukaan kaikki ne taideteokset, jotka miellyttävät määrätyitä henkilöitä, olisivat pidettävät tämän teoriian mukaisina. On olemassa taiteellinen kaanon, jonka mukaan meidän piirissämme taideteokset arvostellaan (Fidias, Sofokles, Homerus, Titianus, Rafael, Bach, Beethoven, Dante, Shakespeare, Göthe y.m.) ja estetiikassa lausuttujen mielipiteiden tulee käsittää kaikki nämät taiteen tuotteet. Taiteen arvosta ja merkityksestä lausutut mielipiteet, jotka eivät perustu määrätyille laeille, joiden mukaan me pidämme jotakin kauniina tai rumana, vaan sille, kuuluuko se meidän muodostamaamme kaanoniin, esiintyvät kaikkialla esteettisessä kirjallisuudessa. Näinä päivinä olen lukenut erään Folkeltin kirjan, joka ei ole huonoimpia alallaan. Puhuessaan siveellisyyden vaatimuksista taideteosten suhteen, sanoo tekijä suoraan, että taideluomia ei saa arvostella siveellisyyden vaatimuksien mukaan, sillä muutenhan Shakespearen Romeo ja Julia, Göthen Wilhelm Meister eivät olisi pidettävät taiteellisina. Mutta koska kumpikin näistä kuuluvat taiteen kaanoniin, niin moinen vaatimus on väärä. Sentähden on löydettävä sellainen taiteen määritys, jonka mukaan taiteen alaan voisi lukea myöskin mainitut teokset ja siveellisyyden vaatimuksen sijaan panee tekijä taiteen perustukseksi merkitseväisyyden (Bedeutungsvolles).
Kaikki estetiikat ovat kirjoitetut tämän luonnoksen mukaan. Niiden pitäisi tarkalleen määritellä todellisen taiteen olemuksen ja sitten, sen mukaan, voiko taideteosta lukea määrityksen alle kuuluvaksi, päättää, mikä on taidetta, mikä taas ei. Mutta sen sijaan tunnustavat he taiteeksi määrätyn lajin taideteoksia, sentähden että ne miellyttävät määrättyyn piiriin kuuluvia henkilöitä, ja taiteelle haetaan sellainen määritys, joka käsittäisi alaansa kaikki nämät taideluomat. Ei kauvan sitten näin tämän ajatuksen selvästi lausuttuna Mutherin "XIX:n vuosisadan taiteen historiassa", joka epäilemättä on suuriarvoinen teos. Kertoessaan prerafaeliitoista, dekadenteista ja symbolisteista, jotka jo ovat päässeet taiteen kaanoniin, hän ei ryhdy ainoastaan arvostelemaan tätä suuntaa, vaan koettaa myöskin todistaa, että se on tärkeänä vastapainona naturalistien liiallisuuksille. Mitä mielettömyyksiä taiteilijat keksinevätkin, jos ne vaan tulevat hyväksytyiksi ylemmissä piireissä, niin muodostetaan kohta teoriia, jonka tarkoituksena on selittää ja tehdä laillisiksi mokomat mielihoureet. Aivan kun ei historiassa milloinkaan olisi ollut sellaisia aikoja, jolloin määrätyissä, yksityisissä piireissä ei ole hyväksytty valheellista, rumaa ja mieletöntä taidetta, joka ei ole jättänyt mitään jälkiä, ja jonka jälkimaailma on kerrassaan unohtanut.
Taiteen teoriia, joka on perustettu kauneudelle, ja joka on esitettynä estetiikoissa, ja jonka suuri yleisö pitää uskontona, ei siis itse asiassa ole mitään muuta kuin sen tunnustamista kauniiksi, joka miellytti ja miellyttää meitä, s.o. määrättyä ihmisluokkaa.
Voidaksemme määritellä jotakin inhimillistä toimintaa, täytyy meidän ymmärtää sen merkitys ja arvo. Jos taas mieli ymmärtää se merkitys ja arvo, joka jollakin inhimillisellä toiminnalla on, täytyy välttämättä tarkastella tätä toimintaa itsessään, ottaen huomioon sen syyt ja vaikutukset, eikä ainoastaan sitä huvia, jota se meille tuottaa.
Jos taas myönnämme että jonkun toiminnan tarkoituksena on tuottaa meille nautintoa, ja tämän nautinnon mukaan määräämme sen, niin ei meidän määrityksemme nähtävästi tule olemaan oikea. Näin on juuri menetelty taidetta määriteltäessä. Jos on kysymys ruuasta, niin ei kenenkään päähän juolahda väittää ruu’an merkityksen olevan siinä nautinnossa, jota me tunnemme syödessämme. Jokainen käsittää, ettei meidän makumme tyydyttäminen mitenkään voi olla perustuksena ruu’an ansioita määrätessä, ja ett'emme me sentähden voi edellyttää, että ne päivälliset limburgilaisine juustoineen, viineineen y.m., joihin me olemme tottuneet, ja jotka meitä miellyttävät, ovat kaikkein parasta ruokaa ihmiselle.
Aivan samoin ei kauneuskaan, eli se, mikä meitä miellyttää, mitenkään voi olla taiteen määrittelemisen perustuksena, eikä joukko esineitä, jotka meitä huvittavat, mitenkään voi vastata taiteen vaatimuksia.
Pitää taiteen tarkoituksen ja merkityksen riippuvana sen tarjoamasta nautinnosta on aivan samaa kuin panna ruu'an tarkoituksen ja merkityksen riippuvaksi siitä nautinnosta, jota sen syöminen antaa — kuten tekevät alhaisimmalla siveellisellä asteella olevat ihmiset.
Samoin kuin ihmiset, jotka luulevat ruu'an tarkoituksen ja merkityksen olevan sen antamassa nautinnossa, eivät voi ymmärtää syömisen todellista tarkoitusta, samoin myöskin ihmiset, jotka taiteen tarkoitusperänä pitävät nautintoa, eivät voi ymmärtää sen oikeata merkitystä sentähden, että he antavat toiminnalle, jonka merkitys on yhteydessä muiden elämänilmiöiden kanssa, valheellisen tarkoituksen tyydyttää yksinomaan nautinnonhimoa. Ihmiset ymmärsivät, että syömisen tarkoituksena on ruumiin ravitseminen vasta sitten, kun he olivat lakanneet pitämästä tämän toiminnan tarkoituksena nautintoa. Sama on asianlaita taiteen suhteen. Ihmiset käsittävät taiteen merkityksen ainoastaan silloin, kun he herkeävät pitämästä tämän toiminnan tarkoituksena kauneutta, s.o. nautintoa. Mielipide, jonka mukaan taiteen tarkoituksena on kauneus eli määrätty nautinto, ei suinkaan ole omiaan antamaan selvää käsitystä siitä, mitä taide oikeastaan on. Päinvastoin tekee se mahdottomaksi löytää oikeata määritystä taiteelle sentähden, että sen kautta kysymystä koetetaan ratkaista tavalla, joka on aivan vierasta taiteelle, — metafyysisten, psykoloogisten, fysioloogisten, vieläpä historiallistenkin mietteiden kautta siitä, miksi joku esine miellyttää toisia, vaan ei toisia. Mietteet siitä, miksi toiset pitävät puuperunoista, vaan toiset lihasta, eivät ollenkaan auta ratkaisemaan kysymystä, mitä ravitseminen oikeastaan on. Yhtä vähän on makukysymyksen ratkaiseminen taiteessa (jonka kysymyksen kanssa välttämättä sekoitetaan kaikki taidetta koskevat mietteet) omiaan selvittämään sen inhimillisen toiminnan olemusta, jota kutsutaan taiteeksi. Se tekee päinvastoin tällaisen selvittämisen kerrassaan mahdottomaksi.
Kysymykseen, mitä taide on, jonka alttarille uhrataan miljoonien ihmisten vaiva ja työ, ihmishenkiä jopa siveellisyyttäkin, olemme estetiikoista saaneet erilaisia vastauksia, joille kaikilla kuitenkin on yhteinen se mielipide, että taiteen tarkoituksena on kauneus; kauneus taas on muka nautintoa ja taidenautinto on hyvää ja kaikille tärkeätä. Nautinto on siis hyvää, sentähden että se on nautintoa. Se siis, jota pidetään taiteen määrityksenä, ei lainkaan sitä ole. Se on ainoastaan keino nykyisen taiteen puolustamiseksi. Seurauksena tästä on ollut, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, ettei vielä tähän saakka ole onnistuttu antamaan oikeata, vastaavaa määritystä taiteesta, huolimatta siitä, että tukuttain sitä käsitteleviä kirjoja on kirjoitettu. Syynä on se, että taiteen käsitteen perustukseksi on pantu kauneuden käsite.
V.
Mitä on taide siinä tapauksessa, että hylkäämme kauneuden käsitteen, joka vaan sekottaa asiaa? Viimeisten ja selvempien taiteen määritysten mukaan, jotka ovat riippumattomia kauneudesta, on taide toimintaa, joka on saanut alkunsa jo eläinmaailmassa sukupuolivaistosta ja taipumuksesta leikkiin (Schiller, Darwin, Spenser), johon on yhdistetty hermojen mieluisa vavahteleminen. Tämä on fysioloogis-evolutsiooninen määritys. Toiset taas sanovat, että taide on inhimillisten tunteiden ilmaisemista. Tämä ilmaiseminen tapahtuu viivojen, värien, liikkeiden, äänien, sanojen kautta (Véron). Tämä on kokeellinen määritys. Kaikkein myöhimmän mielipiteen mukaan, jonka on julkilausunut Sully, on taide: the production of some permanent object or passing action, which is fitted not only to supply an active enjoyment to the producer but to convey a pleasurable impression to a number of spectators or listeners quite apart from any personal advantage to be derived from (toimintaa, jonka tuote on pysyväinen eli ajallinen, joka ei ainoastaan tuota huvia itse toimivalle henkilölle, vaan myöskin määrätylle katselija- eli kuulijajoukolle, riippumatta siitä saatavasta persoonallisesta hyödystä).
Vaikka täytyykin myöntää näiden määritysten etevämmyyden metafyysisten rinnalla, jotka perustuvat kauneuden käsitteelle, eivät ne kuitenkaan ole läheskään tyydyttäviä. Fysioloogien-evolutsionistien määritys on epämääräinen sentähden, ettei siinä puhuta itse taiteelle oleellisesta toiminnasta, vaan taiteen tuloksista. Määritys, joka perustuu fysioloogiseen vaikutukseen ihmisen organismiin, on väärä sentähden, että sen alle voi alistaa monta muutakin inhimillisen toiminnan lajia. Niinpä uudenaikaiset esteettikot lukevatkin taiteen alaan kuuluviksi kauniiden vaatteiden, hyvänhajuisten vesien, vieläpä ruu’ankin valmistamisen. Kokeellinen määritys taas on väärä sentähden, että se sanoo ihmisen voivan ilmaista tunteensa viivojen, värien, äänien, sanojen y.m. kautta vaikuttamatta niiden kautta toisiin ihmisiin. Ja tällainen ilmaiseminen ei ole taidetta.
Sullyn määritys taas ei ole tarkka sentähden, että sen toiminnan alaan, jonka tulokset ovat omiaan tuottamaan huvia toimivalle henkilölle ja mieluisesti vaikuttamaan katsojiin tai kuulijoihin, ilman että he ajattelevat niistä saatavissa olevaa hyötyä, voi lukea kuuluvaksi myöskin silmänkääntäjätemput, voimisteluharjoitukset y.m. toiminnat, joita ei voi pitää taiteellisina. Päinvastoin taas useat asiat, jotka vaikuttavat epämieluisasti, kuten esim. hermoja tärisyttävä, synkkä kohtaus runoteoksessa eli teaatterissa, ovat pidettävät taideteoksina.
Kaikkien näiden määrityksien epätarkkuus riippuu siitä, että kaikissa niissä, samoin kuin metafyysilisissäkin määrityksissä taiteen tarkoitukseksi pannaan siitä saatava nautinto, eikä sen merkitystä ihmiselämässä. Jos mieli tarkalleen määritellä taidetta, täytyy ennen kaikkia hylätä se mielipide, että se on nautinnon välikappale, ja pitää sitä yhtenä inhimillisen elämän ehdoista. Silloin me emme voi olla huomaamatta, että taide on yksi ihmisen yhteiselämän välikappaleista. Jokainen taideteos vaikuttaa sen, että sen katselija tai kuuntelija joutuu henkiseen yhteyteen teoksen luojan ja muiden katselijoiden ja kuuntelijoiden kanssa. Kuten sanat, jotka ilmaisevat ajatuksia ja kokemuksia, ovat omiaan yhdistämään ihmisiä toisiinsa, samoin vaikuttaa myöskin taide. Eroitus on ainoastaan siinä, että sanojen avulla ihminen ilmoittaa ajatuksiaan toisille, taiteen avulla hän taas ilmaisee tunteitaan.
Taiteen merkitys on siinä, että ihminen, joka kuulon tai näön avulla havaitsee toisen tunteenilmaukset, voi itse tuntea samoja tunteita, joita tunteiden ilmaisija kokee.
Ottakaamme kaikkein yksinkertaisin esimerkki: Ihminen nähdessään toisen nauravan tulee itsekkin iloiseksi, nähdessään toisen itkevän herää hänessäkin surun tunteita. Jos joku suuttuu, vihastuu, niin myöskin toinen nähdessään hänet joutuu suuttumuksen valtaan. Liikkeillään ja äänellään ilmaisee ihminen reippautta, päättäväisyyttä tahi, päinvastoin, alakuloisuutta, haluttomuutta ja hänen sieluntilansa vaikuttaa toisiin. Ihminen kärsii, osoittaa huokauksillaan kärsimyksiään ja hänen huokauksensa saattavat toisetkin kärsimään. Joku ilmaisee ihastuksensa, onnen tai pelon tunteensa, joita hän tuntee nähdessään jonkun ihmisen, ilmiön ja hänen tunteensa ilmaukset vaikuttavat silloin muissa samoja tunteita.
Juuri tähän ihmisen kykyyn vastaanottaa muiden tunteita perustuu taide.
Jos ihminen voikin vaikuttaa muihin välittömästi muotonsa tai ääniensä kautta, saattaa toisen haukottelemaan itse haukottelemalla, tahi nauramaan tahi itkemään, kun häntä itseään naurattaa tai itkettää, tahi kärsimään, kun itse kärsii, niin se vielä ei ole taidetta.
Taide saa alkunsa vasta silloin, kun ihminen, tahtoen ilmaista muille tunteitaan, uudestaan herättää ne omassa itsessään ja määrätyillä ulkonaisilla merkeillä ilmaisee ne.
Ottakaamme pieni esimerkki: Poika, joka nähdessään suden pelästyy, kertoo muille asian. Herättääkseen toisissa sen tunteen, jota hän mainitussa tilaisuudessa tunsi, kertoo hän asian tarkalleen, antaen kuvan tilastaan ennen tapaamistaan suden kanssa, maisemasta, metsästä, sitten suden ulkonäöstä, sen liikkeistä, välimatkasta hänen ja suden välillä j.n.e. Jos poika kertoessaan uudestaan tuntee saman tunteen ja herättää kuulijoissaankin sen tunteen, jota itse on kokenut, niin on hänen kertomuksensa taidetta. Vaikkei poika olisi nähnytkään sutta, vaan usein pelännyt sitä ja, tahtoen herättää toisissa tuntemaansa pelon tunnetta, keksisi koko susijutun ja kertoisi sen niin, että kertomuksellaan herättäisi kuulioissaan samallaisen tunteen, kuin itsekin oli kokenut kuvitellessaan itselleen sutta — niin se on myöskin taidetta. Samoin on taidetta myöskin se, kun ihminen, tunnettuaan todellisuudessa tahi mielikuvituksessaan kärsimyksen kauhua tai nautinnon suloa, kuvaa nämät tunteensa kankaalle tai marmoriin niin, että ne tarttuvat toisiin. Taiteena täytyy pitää myöskin sitä, jos joku on tuntenut tai itselleen kuvitellut ilon, surun, epätoivon, reippauden tai haluttomuuden tunteita, tai jonkun näistä tunteista muuttumista toiseksi, ja äänillä ilmaissut ne niin, että ne tarttuvat kuulijoihin, jotka tuntevat ne samalla tavalla kuin hän itsekin.
Taiteen esineenä voivat olla mitä erilaisimmat tunteet, voimakkaat ja heikot, tärkeät ja vähäpätöiset, hyvät ja huonot, jos ne vaan tarttuvat lukijaan, katsojaan tai kuulijaan. Itsekieltäymyksen ja nöyryyden tunne, jotka tuodaan ilmi jossain draamassa, nuorten kiihkeä rakkaus, jota kuvataan romaanissa, hekuman tunne, joka ilmenee taulussa, tahi reippauden, joka uhkuu juhlallisessa marssissa, tahi iloisuuden, jota herättää vilkas tanssi, tahi koomillisuuden, jonka aiheena on joku naurettava kertomus, tahi iltamaiseman herättämä hiljaisuuden tunne — ovat kaikki taidetta.
Jos vaan katsojissa eli kuulijoissa herää sama tunne, jota on kokenut taiteilija itse, niin on se taidetta.
Taiteelliseen toimintaan vaaditaan siis, että ihminen uudestaan henkiin herättää jonkun ennen kokemansa tunteen ja sen tehtyänsä, ilmaisee sen liikkeiden, viivojen, värien tai äänten avulla niin, että toiset tuntevat saman tunteen. Taide on inhimillistä toimintaa. Tämä toiminta on siinä, että ihminen itsetietoisesti, määrättyjen ulkonaisten merkkien avulla ilmaisee toisille tuntemiansa tunteita, ja nämät tunteet tarttuvat toisiin.
Taide ei ole, kuten metafyysikot sanovat, jonkun salaisen ideean, kauneuden, Jumalan ilmaisemista, ei myöskään, kuten fysioloogit-esteettikot väittävät, leikkiä, johon ihminen tuhlaa liiat kerääntyneestä energiiasta, yhtävähän kuin mieluisten esineiden tuotantoa, tai nautintoa, vaan se on välttämätöntä elämälle ja yksityisen ihmisen onnellisuudelle, ihmisten yhdyselämän välikappale, joka yhdistää heidät toisiinsa samojen tunteiden kautta.
Kykynsä avulla ymmärtää sanoilla lausuttuja ajatuksia, voi jokainen ihminen saada tietoa siitä, mitä koko ihmiskunta on ajatusten maailmassa tehnyt hänen hyväkseen, kykynsä avulla ymmärtää vieraita ajatuksia, voi hän tulla osalliseksi muiden ihmisten toiminnasta ja itse ilmaista omia, samoin kuin muilta oppimiaan ajatuksia aikalaisilleen ja jälkimaailmalle. Samoin myöskin sen kautta, että toisten tunteet voivat taiteen välityksellä tarttua toisiin, hän voi tunteen avulla saada selvää siitä, mitä ihmiskunta ennen häntä on kokenut, samoin kuin aikalaistensakin tunteista ja voi ilmaista omat tunteensa toisille.
Jolleivät ihmiset voisi saada tietoa ennen heitä eläneiden ihmisten tunteista ja ilmaista muille omiaan, olisivat he petojen kannalla tai Kaspar Hauserin kaltaisia.
Jolleivat he taas voisi ymmärtää taidetta, olisivat he kenties vielä villimpiä, vieraat ja vihamieliset toisilleen.
Ja sen vuoksi on taiteellinen toiminta yhtä tärkeätä kuin puhekykykin ja yhtä yleistä.
Kuten sana vaikuttaa meihin ei ainoastaan puheiden, saarnojen ja kirjojen, vaan myöskin keskustelun muodossa, jonka kautta me ilmaisemme toisillemme ajatuksiamme ja kokemuksiamme, samoin myöskin taide, sanan laajemmassa merkityksessä, antaa leimansa koko meidän elämällemme, ja ainoastaan muutamia taiteen ilmenemismuotoja me nimitämme taiteeksi ahtaammassa merkityksessä.
Me olemme tottuneet pitämään taiteena ainoastaan sitä, jota me luemme, kuulemme eli näemme teaattereissa, konserteissa ja näyttelyissä, rakennuksia, kuvapatsaita, runoja, romaania… Mutta kaikki tämä on ainoastaan pieni osa siitä taiteesta, joka ilmenee yhteiselämässämme. Koko ihmiselämä on täynnä kaikenlaatuisia taiteen tuotteita, kehtolaulusta, pilapuheesta, puvuista, koristeista — kirkonmenoihin ja juhlakulkueihin asti. Kaikki tämä on taiteellista toimintaa. Taiteella ahtaammassa merkityksessä emme siis ymmärrä kaikkea inhimillistä toimintaa, joka ilmaisee tunteita, vaan ainoastaan sellaista, jonka me tuntemattomasta syystä eroitamme koko tästä toiminnasta, ja jolle annamme erityisen merkityksen.
Tällaisen erityismerkityksen ovat ihmiset aina antaneet sille tämän toiminnan osalle, joka on ollut ihmisten uskonnollisten tunteiden ilmaisijana, ja kutsuneet tämän pienen osan taiteesta taiteeksi, sanan täydessä merkityksessä.
Tällainen oli muinaisajan ihmisten, Sokrateen, Platon ja Aristoteleen käsitys taiteesta, samaa mielipidettä olivat myöskin juutalaisten profeetat ja muinaisajan kristityt; siltä kannalta katselivat ja katsovat vielä nytkin taidetta muhamettilaiset, samoin kuin meidän aikamme uskonnolliset ihmiset ylipäänsä.
Muutamat ihmiskunnan opettajat, kuten esim. Plato "Tasavallassaan", ensimäiset kristityt, ankarat muhamettilaiset ja buddalaiset usein kokonaan kieltävätkin kaiken taiteen.
Vastoin nykyaikaista katsantokantaa, jonka mukaan taide aina pidetään hyvänä, jos se vaan tuottaa nautintoa, on taide niiden ihmisten mielestä, joilla on äsken mainittu käsitys siitä, sangen vaarallinen ihmiselle. Sanoja voi olla kuulematta, eivätkä ne siis muka ole läheskään niin vaarallisia kuin taide, joka tarttuu ihmisiin vastoin heidän tahtoansa. Ihmiskunta kärsii sentähden paljoa vähemmän, jos taide kokonaan hyljätään, kuin jos sitä suvaitaan minkälaisessa muodossa hyvänsä.
Ihmiset, jotka hylkäsivät kaiken taiteen, eivät nähtävästi olleet oikeassa, sen tähden, että he hylkäsivät sellaista, jota itse asiassa on mahdotointa hyljätä. Sillä taidehan on yksi ihmisten yhteiselämän välttämättömistä välikappaleista, jota paitsi ihmiskunta ei voisi toimeen tulla. Mutta yhtä väärässä ovat nykyaikaiseen sivistyneesen europalaiseen yleisöön kuuluvat ihmiset, jotka hyväksyvät kaiken taiteen, kunhan se vaan on kauneuden palveluksessa, toisin sanoen tuottaa meille huvia.
Ennen pelättiin taiteen turmelevan ihmisiä, ja sentähden se kokonaan kiellettiin. Nykyaikana taas pelätään, ettei vaan mitenkään jäätäisi vaille jotakin taiteen tarjoamaa nautintoa, ja suojellaan kaikkia taiteita eroituksetta. Minun mielestäni on jälkimäinen hairahdus paljoa suurempi ja seurauksiltaan paljoa vahingollisempi edellistä.
VI.
Mutta mitenkä on sellaista taidetta, joka muinaisaikana oli ainoastaan suvaittu tai tykkänään kielletty, meidän aikanamme ruvettu pitämään hyvänä ja välttämättömänä, jos se vaan tuottaa huvia?
Se on tapahtunut seuraavista syistä.
Ihmisten mielipide taiteesta, s.o. niistä tunteista, joita se ilmituo, riippuu siitä, millä silmillä he katsovat hyvään ja pahaan elämässä. Uskonto taas määrää, mitä on pidettävä hyvänä tai pahana.
Ihmiskunnan elämänkäsitys on muuttuvainen. Lakkaamatta siirtyy se alemmasta, yksityisemmästä ja hämärämmästä yleisempään, ylevämpään ja selvempään maailmankatsantokantaan. Ja kuten kaikkia liikkeitä, niin tätäkin johtavat etevämmät, jotka selvemmin kuin muut ymmärtävät elämän tarkoituksen, ja kaikkien näiden etevämpien joukosta eroittautuu vielä yksi, joka muita selvemmin, ymmärrettävämmin, voimakkaammin — sanoilla ja teoilla — julkilausuu tämän elämän tarkoituksen. Tämän henkilön lausumaa elämänkäsitystä ja hänen muistoonsa yhdistettyjä tarinoita ja menoja kutsutaan uskonnoksi. Uskonnoissa kuvastuu se korkeampi elämänkäsitys, joka meidän aikana on selvillä ainoastaan paraimmille ja etevämmille henkilöille ja jonka ymmärtämiseen koettavat pyrkiä kaikki muut. Ja ainoastaan sentähden ovat uskonnot aina pidetyt ja yhä vieläkin pidettävät perustuksena ihmisten tunteiden arvostelemiselle. Jos tunteet lähentävät ihmisiä uskonnon osoittamaan ideaaliin, jos ne ovat sopusoinnussa sen kanssa, — niin ovat ne hyviä; jos taas ne vieroittavat siitä, ovat ristiriidassa sen kanssa, — niin ovat ne huonoja.
Jos uskonto pitää elämän tarkoituksena yhden ainoan Jumalan palvelemista ja Hänen tahtonsa täyttämistä, niin taide, joka ilmituo tunteet, joiden alkuna on rakkaus tähän Jumalaan ja Hänen lakiinsa, — profeettain, psalmien pyhä runous, — on hyvää, ylevää taidetta. Mutta taide, jonka esineenä on vieraiden jumalien kunnioittaminen ja tunteiden ilmaiseminen, jotka ovat ristiriidassa Jumalan lain kanssa, ovat pidettävät huonoina. Jos uskonto pitää elämän tarkoituksena maallisen onnen, kauneuden ja voiman, niin elämäniloa ilmaiseva taide on pidettävä hyvänä taiteena; taide taas, joka ilmituo velttouden ja alakuloisuuden tunteita, on huonoa. Tällainen oli kreikkalainen käsitys asiasta. Jos taas elämän tarkoituksena on isänmaan paras, esi-isien kunnioittaminen ja vanhojen traditsioonien noudattaminen, niin se taide, joka ilmilausuu vaatimuksen yksityisen alistumisesta yleisen alle, rakkaudentunteita isänmaahan, esi-isiin ja kunnioitusta heiltä perittyihin tapoihin, on pidettävä hyvänä taiteena; taide taas, joka ilmituo vastakkaisia tunteita, on huonoa. Tällainen katsantokanta oli roomalaisilla ja kiinalaisilla. Mutta jos elämän tarkoitus on vapautuminen eläimellisyydestä, niin sellainen taide, joka ilmaisee sieluaylentäviä tunteita, on hyvää, jota vastoin kaikkea sitä, joka ilmituo fyysillisiä himoja yllyttäviä tunteita, täytyy pitää huonona taiteena.
Uskonnollinen vakaumus hyvästä ja pahasta on aina yhteinen samaan luokkaan kuuluville ihmisille, ja tämä vakaumus juuri määrää niiden tunteiden arvon, jotka taide esiintuo. Ja sentähden ovat kaikki kansat kaikkina aikoina suosineet ja arvossapitäneet taidetta, joka ilmituo yhteisestä uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita, jota vastoin aina on halveksittu ja vastustettu sitä taidetta, jonka esineenä ei ole ollut tällaisten tunteiden ilmaiseminen. Muita taiteenaloja taas, joiden kautta ihmiset olivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, ei pidetty missään arvossa, mutta niitä vastustettiin ainoastaan siinä tapauksessa, että ne olivat ristiriidassa ajan uskonnollisen vakaumuksen kanssa. Tällainen oli asian laita kaikilla kansoilla: kreikkalaisilla, intialaisilla, egyptiläisillä, kiinalaisilla, samoin kuin kristillisen ajanluvun alussa.
Arvokkaiksi taidetuotteiksi tunnusti ensi alussa kristinoppi ainoastaan legendat, pyhäin elämäkerrat, saarnat, rukoukset, hengellisten laulujen laulamisen, joka herätti ihmisissä rakkautta Kristukseen. Hänen elämänsä herättämät säälintunteet, pyrkimyksen seurata hänen esimerkkiään, maallisen elämän hylkäämisen, lähimmäisen rakkauden. Kaikki taidetuotteet taas, jotka ilmaisivat yksityisiä nautinnontunteita, piti se huonoina, ja hylkäsi sentähden kaiken pakanallisen plastillisen taiteen, hyväksyen ainoastaan symbooliset plastilliset, taideteokset.
Tällainen oli ensimäisten vuosisatain kristittyjen käsitys taiteesta. Tosin se kristinoppi, jonka he olivat omistaneet, ei ollut aivan puhdasta, mutta se oli ainakin vielä turmeltumatonta ja pakanallisuudesta vapaata.
Mutta kristinoppi muuttui aikain kuluessa. Erittäinkin kun hallitsijat, kuten esim. Konstantinus, Kaarle-Suuri ja Vladimir, alkoivat väkivallalla kääntää kansoja, ilmestyi todellisen kristinopin sijaan kirkollinen, joka oli lähempänä pakanuutta kuin Kristuksen oppia. Tämä kiitollinen kristinoppi rupesi aivan toisilla silmillä katselemaan ihmisten tunteita ja niitä ilmaisevia taideteoksia.
Kirkollinen kristinoppi ei enään hyväksynyt todellisen kristinopin pääoppeja, nimittäin jokaisen ihmisen välitöntä suhdetta Isään, ja siitä johtuvaa veljeyttä, kaikkien yhdenvertaisuutta ja kaiken väkivallan poistamista. Se muodosti päinvastoin oman, pakanallisen kaltaisen, mytologiian ja taivaallisen hierarkiian, käski uskomaan Kristukseen, Jumalan äitiin, enkeleihin, apostoleihin, pyhimyksiin ja marttyyreihin, eikä ainoastaan heihin, vaan vieläpä heidän kuviinsakin. Kristinopin sisällykseksi pantiin siis sokea usko kirkkoon ja sen sääntöihin.
Kirkon oppi, niin vähäarvoinen kuin se olikin todelliseen kristinoppiin verraten, vieläpä sellaisten roomalaistenkin mielestä kuin Julianus, oli se kuitenkin ylevämpi barbaarien entistä epäjumalain, sankarien hyvien ja pahojen henkien palvelemista. Sentähden tuli tämä oppi niiden barbaarien uskonnoksi, jotka sen itselleen omistivat. Tämän uskonnon kannalta katseltiin myöskin taidetta siihen aikaan. Taidetta, joka ilmitoi kunnioituksen tunteita Jumalan äitiin, Jesukseen, pyhimyksiin, enkeleihin, sokeaa uskoa kirkkoon, pelkoa helvetin vaivan johdosta ja toivoa autuudesta kuoleman jälkeen — tällaista taidetta pidettiin hyvänä, muunlaista taas huonona.
Oppi, jonka perustuksella tämä taide syntyi, oli turmeltunutta kristinoppia, mutta siitä huolimatta oli tämä taide todellista, sillä se vastasi sen kansan uskonnollista vakaumusta, jonka keskuudessa se ilmestyi.
Keskiaikaisilla taiteilijoilla oli samat uskonnolliset vakaumukset kuin kansallakin ja juuri sentähden he esittäessään kokemiansa tunteita ja mielialoja rakennus-, kuvanveisto- ja maalaustaiteen, musiikin, runouden ja draaman alalla, olivat todellisia taiteilijoita ja heidän toimintansa oli todellista ja koko kansalle yhteistä taidetta, vaikka se meistä näyttääkin vähäarvoiselta.
Tällaisena pysyi taide niin kauvan, kun oltiin yhtämieltä kirkon opista, jolloin ylemmissä, rikkaimmissa ja sivistyneimmissä säädyissä ei vielä ollut herännyt epäilystä kirkon opin totuudesta. Ristiretkien jälkeen tapahtui tässä suhteessa muutos. Paavit rupesivat väärinkäyttämään saavuttamaansa suurta valtaa. Rikkaisiin luokkiin kuuluvat ihmiset oppivat tuntemaan muinaisten oppineiden teoksia, niiden järkevyyttä ja selvyyttä, ja huomasivat vallitsevan kirkon opin ristiriitaiseksi todellisen kristinopin kanssa. Siitä oli seurauksena se, että he kadottivat entisen sokean uskonsa kirkon oppiin.
Muodollisesti he tosin seurasivat kirkonoppia, mutta uskoa siihen he eivät enään voineet. He pysyivät kirkon yhteydessä ainoastaan kansan tähden, joka yhä vieläkin sokeasti uskoi kirkon oppiin, ja jonka uskoa yliluokat omien etujensa vuoksi kaikin tavoin koettivat ylläpitää. Siten kirkollinen kristinoppi tähän aikaan lakkasi olemasta koko kansan yhteisenä uskontona. Yliluokat, joiden hallussa oli valta ja rikkaus, ja joilla sentähden oli aikaa ja varoja uhrata taiteen harrastamiseen, — herkesivät uskomasta kirkkonsa oppiin, kansa taas pysyi sokeasti vanhassa uskossaan.
Keskiajan yliluokkien suhde uskontoon oli aivan sama kuin sivistyneiden roomalaisten vähää ennen kristinuskon ilmestymistä. He eivät enään uskoneet sitä, jota uskoi kansa, samalla kun heillä ei ollut mitään uskontoa, jonka olisivat voineet asettaa elähtäneen kirkollisen uskonopin sijaan, joka heidän suhteensa oli kadottanut kaiken merkityksensä.
Eroitus oli ainoastaan siinä, että roomalaiset, kadotettuaan uskonsa entisiin jumaliin - keisareihin ja kotoisiin jumaliin, eivät enään voineet löytää mitään tyydyttävää siitä monimutkaisesta mytologiiasta, jonka he olivat omistaneet kukistamiltaan kansoilta, jonka vuoksi heidän täytyi omistaa itselleen aivan uusi maailmankatsanto. Keskiajan ihmisten taas, alettuaan epäilemään kirkon opin totuutta, ei tarvinnut hakea uutta oppia itselleen. Heidän olisi ainoastaan tarvinnut hylätä tunnustamastaan kirkon opista sen, mikä siinä oli väärennettyä ja omistaa itselleen Kristuksen todellisen opin sen alkuperäisessä muodossa, jollei kokonaan niin ainakin osaksi (mutta kuitenkin suuremmassa määrässä kuin kirkko oli omistanut). Näin tekivät ainakin osaksi Wiclif, Huss, Luther ja Kalvin, samoin kuin kaikkien niiden uskonnollisten liikkeiden edustajat, jotka tähän aikaan erosivat kirkon opista. Mutta ainoastaan harvat rikkaiden ja vallassa olevien säätyjen ihmisistä omistivat itselleen elävän kristinopin, huolimatta siitä, että se tuomitsi vääräksi heidän edullisen asemansa. Suurin osa yliluokkien ihmisistä oli tosin itse asiassa kadottanut uskonsa kirkon oppiin, mutta ei voinut tahi ei tahtonut itselleen omistaa todellista Kristuksen oppia, sillä se opetti, päin vastoin kuin kirkon oppi, kaikkien ihmisten veljeyttä ja yhdenvertaisuutta ja vastusti siis sitä etuoikeutettua asemaa, jossa he elivät, olivat syntyneet ja kasvaneet. Vaikka he siis syvimmässä sielussaan pitivätkin kirkon oppia elähtäneenä eivätkä siihen uskoneet, puuttui heiltä kuitenkin voimaa omistamaan todellista kristinoppia. Siten rikkaiden ja vallassa olevien luokkien ihmiset, paavit, kuninkaat, herttuat ja muut ylimykset jäivät vaille kaikkea uskontoa. Ainoastaan ulkonaisesti pysyivät he kirkon opissa, jota he pitivät itselleen edullisena, jopa välttämättömänäkin, sillä se hyväksyi ne etuoikeudet, joita he nauttivat. Itse asiassa eivät nämät ihmiset uskoneet kerrassaan mitään, aivan samoin kuin ensimäisten vuosisatain roomalaiset. Mutta heidän käsissään oli valta ja rikkaus ja olivat sentähden tilaisuudessa suosimaan taidetta ja johtamaan sen kehitystä.
Sentähden alkoi taide näiden luokkien keskuudessa saada uuden luonteen. Sitä ei enään pidetty arvossa sentähden, että se ilmaisi uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita, vaan siinä määrässä kun se oli kaunista, toisin sanoen tuotti nautintoa.
Kun nämät rikkaat ja vallassa olevat luokat eivät enään voineet uskoa kirkon oppiin, eivätkä kyenneet itselleen omistamaan todellista kristinoppia, joka tuomitsi heidän koko elämäntapansa, niin he oikeastaan jäivät vaille kaikkea uskontoa. Sentähden he tahtomattaan alkoivat ihailla sitä pakanallista maailmankatsantokantaa, jonka mukaan elämän tarkoituksena oli persoonallinen nautinto. Täten näissä yliluokissa tapahtui "tieteiden ja taiteiden jälleen virkoaminen", joka itse asiassa on kaiken uskonnon kieltämistä ja sen tarpeettomaksi julistamista.
Kirkollinen ja varsinkin katoolinen oppi muodostaa niin monimutkaisen systeemin, että sitä on mahdotoin muutella tai parantaa kokonaan sitä purkamatta. Niin pian kuin ruvettiin epäilemään paavien erehtymättömyyttä, — ja epäilys siitä heräsi kaikissa sivistyneissä ihmisissä siihen aikaan —, niin samalla myöskin hävisi usko katooliseen oppiin. Mutta tämä epäilys ei järkähyttänyt ainoastaan paaviutta ja katoolisuutta, vaan hävitti myöskin koko kirkollisen uskon kaikkine dogmineen Kristuksen jumaluudesta, ylösnousemisesta, kolminaisuudesta ja raamatun auktoriteetin, sillä raamattua oli pidetty pyhänä ainoastaan sentähden, että kirkko niin opetti.
Siten suurin osa yliluokkien ihmisistä siihen aikaan, vieläpä paavit ja hengellisetkin, itse asiassa eivät uskoneet mitään. Kirkon oppia eivät he voineet uskoa sentähden, että huomasivat sen valheellisuuden. Kristuksen siveellistä, yhteiskunnallista oppia taas he eivät voineet hyväksyä sentähden, että se oli jyrkässä ristiriidassa heidän yhteiskunnallisen asemansa kanssa. Siten jäivät he vaille kaikkea uskonnollista maailmankatsantokantaa. Mutta kun heiltä kerran puuttui uskonnollinen vakaumus, niin heillä ei myöskään voinut olla mitään muuta johtoa arvostellessaan taiteen arvoa, kuin persoonallinen nautinnon tunne. Mutta tunnustettuaan nautinnon eli, toisin sanoen, kauneuden hyvän taiteen kriteerioksi, he omistivat itselleen alkuperäisten kreikkalaisten raa’an käsityksen taiteesta, jonka aikoinaan jo hylkäsi Plato. Tämän käsityksen mukaan muodostui heidän keskuudessaan taiteen teoriia.
VII.
Siitä asti kun rikkaiden luokkien ihmiset kadottivat uskonsa kirkon oppiin, rupesivat he pitämään hyvän taiteen tunnusmerkkinä kauneutta, toisin sanoen taiteen tarjoamaa nautintoa ja tämän katsantotavan mukaiseksi muodostui yliluokkien keskuudessa myöskin esteettinen teoriia, — teoriia, jonka mukaan taiteen tarkoituksena on kauneuden ilmituominen. Tämän teoriian kannattajat tuovat sen puolustukseksi esiin, ettei se ole heidän keksimänsä, vaan että sillä on perustuksensa kappalten olemuksessa, ja että sen tunnustivat oikeaksi jo muinaiset kreikkalaiset. Mutta tämä väite on aivan tuulesta temmattu eikä sillä ole muuta perustusta kuin se, että muinaisten kreikkalaisten hyvyyden käsite ei vielä ollut kokonaan eroitettu kauneuden käsitteestä, joka seikka taas riippui siitä, että heidän siveellinen ideaalinsa oli paljoa alempi kuin kristittyjen.
Korkein hyvyys ei ole ainoastaan kauneudesta eroava, vaan suurimmaksi osaksi ristiriidassa sen kanssa. Sen tunsivat jo juutalaiset Iisakin aikoina ja kristinusko on sen kokonaisuudessaan ilmilausunut, mutta kreikkalaisille oli se yleensä tuntematoin. He luulivat, että kauniin täytyy ehdottomasti olla myöskin hyvän. Tosin suuret ajattelijat, Sokrates, Plato ja Aristoteles aavistivat, että hyvyys voi olla kauneudesta eroava. Sokrates suorastaan alisti kauneuden käsitteen hyvyyden käsitteen alle; Plato taas, voidakseen yhdistää molemmat käsitteet, puhuu henkisestä kauneudesta; Aristoteles vaati, että taiteen tulee vaikuttaa siveellisesti ihmisiin. Mutta itse asiassa eivät edes nämät ajattelijat voineet täydellisesti vapautua siitä mielipiteestä, että kauneus ja hyvyys ovat pidettävät samoina käsitteinä.
Sentähden myöskin sen ajan kielessä tuli käytäntöön yhdistetty sana καλoκαγαϑία (kauneus-hyvyys) tämän yhdistetyn käsitteen ilmaisemiseksi.
Kreikkalaiset ajattelijat nähtävästi jo alkoivat lähestyä sitä käsitystä hyvyydestä, jonka kristinusko on julkilausunut, mutta eivät voineet määrätä hyvän suhdetta kauneuteen. Platon mielipiteet kauniista ja hyvästä ovat ristiriitaisia. Näitä hämäriä käsitteitä koettivat keskiajan oppineet, kadotettuaan kaiken uskon, järjestää laeiksi ja todistaa, että kauneus ja hyvyys itse asiassa ovat toisiinsa yhdistettävät, että sana ja käsite καλoκαγαϑία jolla oli merkityksensä kreikkalaisten, vaan ei kristittyjen kannalta katsoen, on pidettävä ihmiskunnan korkeimpana ideaalina. Tälle väärinkäsitykselle perustuu estetiikka. Mutta jotta voitiin jollain tavalla puolustaa tätä uutta tiedettä, selitettiin muinaisten kreikkalaisten käsitys taiteesta siihen suuntaan, että tämä keksitty tiede — estetiikka — muka jo oli olemassa kreikkalaisilla.
Mutta itse asiassa vanhojen mielipiteet taiteesta suuresti eroavat meidän mielipiteistämme siitä. Bénard kirjassaan Aristoteleen estetiikasta sanookin sentähden aivan oikeen: "Pour qui vent y regarder de près, la théorie du beau et celle de l'art sont tout-à-fait séparés dans Aristote, comme elles le sont dans Platon et chez leurs successeurs" [Bénard, L'esthétique d'Aristote et de ses successeurs, Paris, 1889, p 28].
Ja todellakaan eivät muinaisten kansain mielipiteet taiteesta ainoastaan ole poikkeavia meidän estetiikoissamme esiintuoduista, vaan pikemmin ristiriidassa niiden kanssa. Mutta siitä huolimatta kaikki esteettikot, Schasslerista aina Knight'iin asti väittävät, että tiede kauniista — estetiikka on jo Sokrateen, Platon ja Aristoteleen perustama, ja että sitä osaksi ovat kehittäneet epikurealaiset ja stooalaiset, Seneca, Plutarcus ja Plotinus, mutta että tämä tiede sitten jostain merkillisestä syystä yht'äkkiä katosi IV:llä vuosisadalla ja oltuaan unohduksissa 1500 vuotta, ilmestyi Saksassa v. 1750 Baumgartenin opin muodossa.
"Die Lücke von fünf Jahrhunderten, welche zwischen die kunstphilosophischen Betrachtungen des Plato und Aristoteles und die des Plotins fällt, kann zwar auffällig erscheinen; dennoch kann man eigentlich nicht sagen, dass in dieser Zwischenzeit überhaupt von ästhetischen Dingen nicht die Rede gewesen, oder dass gar ein völliger Mangel an Zusammenhang zwischen den Kunstanschauungen des letztgenannten Philosophen und denen des ersteren existire. Freilich wurde die von Aristoteles begründete Wissenschaft in Nichts dadurch gefördert; immerhin aber zeigt sich in jener Zwischenzeit noch ein gewisses Interesse für ästhetische Fragen. Nach Plotin aber (die wenigen, ihm in der Zeit nahestehenden Philosophen, wie Longin, Augustin u.s.w. kommen, wie wir gesehen, kaum in Betracht, und schliessen sich übrigens in ihrer Anschauungsweise an ihn an), vergehen nicht fünf, sondern fünfzehn Jahrhunderte, in denen von irgend einem wissenschaftlichen Interesse für die Welt des Schönen und der Kunst nichts zu spüren ist.
"Diese anderthalbtausent Jahre, innerhalb deren der Weltgeist durch die mannigfachsten Kämpfe hindurch zu einer völlig neuen Gestaltung des Lebens sich durcharbeitete, sind für die Ästhetik, hinsichtlich des weiteren Ausbaus dieser Wissenschaft verloren."
Kritische Geschichte der Aesthetik von Max Schassler. Berlin, p. 253. § 25.
Plotinuksen jälkeen, sanoo Schassler, kuluu 15 vuosisataa, joiden kuluessa ei ole huomattavana vähintäkään tieteellistä intressiä kauniisen ja taiteesen. Nämät puolitoista tuhatta vuotta ovat muka menneet aivan hukkaan estetiikalta ja sen tieteelliseltä viljelemiseltä.
Mutta itse asiassa on mokoma väite aivan perusteeton. Estetiikka, tiede kauniista, ei milloinkaan ole voinut hävitä ja joutua unhotuksiin sentähden, ettei sitä koskaan ole olemassakaan ollut. Kreikkalaiset, kuten kaikki kansat, pitivät taidetta, kuten muitakin asioita, hyvänä ainoastaan siinä tapauksessa, että se oli sopusoinnussa hyvän kanssa semmoisena kuin he hyvän käsittivät; huonona taas pitivät he sellaista taidetta, joka oli ristiriidassa heidän hyvän käsitteensä kanssa. Mutta kreikkalaiset olivat vielä niin alhaisella siveellisellä kehityskannalla, että hyvä ja kaunis olivat heidän mielestään samoja käsitteitä. Tälle kreikkalaisten vanhentuneelle mailmankatsannolle perustuu estetiikka, jonka keksivät XVIII vuosisadan oppineet, erittäinkin Baumgarten. Kreikkalaiset eivät tunteneet mitään esteettistä tiedettä. (Siitä voi tulla vakuutetuksi jokainen lukemalla Bénard'in mainion kirjan Aristoteleesta ja hänen seuraajistaan tai Walterin teoksen Platosta).
Ensimäiset esteettiset teoriiat, vieläpä tämän tieteen nimikin, ilmestyivät maailmaan noin 150 vuotta sitten, kristillisen europalaisen maailman rikkaiden luokkien keskuudessa. Tämä tapahtui samaan aikaan Itaaliassa, Hollannissa, Ranskassa, ja Englannissa. Sen perustaja taas oli Baumgarten, joka antoi sille tieteellisen, teoreettisen muodon.
Saksalaisille omituisella, ulkonaisesti pedanttimaisella tarkkuudella hän muodosti ja esitti merkillisen teoriiansa. Tuskinpa mikään muu teoriia on osaksensa saanut sellaista mieltymystä sivistyneen yleisön puolelta ja vastaanotettu sellaisella alttiudella ja kritiikin puutteella kuin tämä, huolimatta sen silmiinpistävästä perusteettomuudesta. Se ei tullut ainoastaan silloisten yliluokkien rajattoman ihailun esineeksi. Vieläpä meidänkin päivinämme oppineet ja oppimattomat pitävät sitä epäiltämättömänä ja selvänä totuutena, huolimatta siitä, että koko teoriia perustuu aivan mielivaltaisille, todistamattomille väitteille.
Olkoon teoriia miten perusteeton ja valheellinen tahansa, kunhan se vaan kannattaa sitä valheellista käsitystä, joka on vallalla jossakin osassa yleisöä, omistetaan se ihastuksella ja tulee tämän yleisön uskonnoksi. Sellainen on esim. Malthuksen kuuluisa, mutta aivan perusteeton teoriia, jossa väitetään maapallon väestön lisääntyvän geomeetrisessa, vaan elantovarain aritmeettisessa sarjassa, josta muka on seurauksena se, että maapallo ennen pitkää tulee riittämättömäksi ihmisille. Samallainen on myöskin Malthuksen oppiin perustuva teoriia, jonka mukaan taistelu olemisesta on pidettävä ihmiskunnan edistymisen ehtona.
Samaa laatua on myöskin Marx'in teoriia, joka on niin lavealle levinnyt, ja jonka mukaan kapitalismi ennen pitkää tulee nielemään ja hävittämään kaiken yksityisen yritteleväisyyden. Nämät, samoin kuin muutkin samanlaatuiset teoriiat ovat useimmiten aivan perusteettomia ja aivan ristiriidassa sen kanssa, joka ihmiskunnalle jo on tunnettua, vieläpä siveettömiäkin. Mutta siitä huolimatta tunnustetaan ne tosiksi ilman vähintäkään arvostelua ja saarnataan intohimoisesti useinkin vuosisatojen kuluessa, kunnes niissä puolustetut olosuhteet kadottavat merkityksensä tai niiden järjettömyys tulee liian silmiinpistäväksi. Aivan samaa laatua on Baumgartenin ihmeteltävä hyvän, kauneuden ja totuuden teoriia. Se vaatii, että 1800 vuotta kristinuskon valoa nauttineet kansat omistaisivat sen elämän ideaalin, jonka jo 200 vuotta ennemmin omisti puolivilli, orjia käyttävä, kansa, joka tosin hyvin osasi kuvata paljaan ihmisruumiin ja rakentaa näennäisesti kauniita rakennuksia. Mutta kaikkia näitä järjettömyyksiä ei kukaan ole huomaavinaan. Oppineet kirjoittavat pitkiä, hämäriä tutkimuksia kauneudesta, toisin sanoen, yhdestä esteettisen kolmikon osasta. Das Schöne, das Wahre, das Gute — Le Beau, Le Vrai, Le Bon — näitä sanoja toistavat filosoofit, esteettikot, taiteilijat y.m., vieläpä romaanienkin kirjoittajat. Kaikkien mielestä nämät pyhät sanat ilmaisevat täydellisesti määrätyitä käsitteitä — sellaisia, joille epäilyksettä voi perustaa väitteensä. Mutta itse asiassa ilmaisevat ne hyvin häilyviä käsitteitä. Ne päinvastoin estävät meitä saamasta todellista käsitystä taiteesta ja ovat omiaan kannattamaan valheellista käsitystämme, jonka mukaan taiteen tulee ilmaista huvia tuottavia tunteita.
Tätä kolmikkoa olemme tottuneet pitämään yhtä pyhänä kuin uskonnollista kolminaisuutta. Mutta jos edes hetkeksi vapaudumme tästä ennakkoluulosta ja tarkemmin ajattelemme, mitä me näillä kolmella sanalla oikeastaan ymmärrämme, niin huomaamme, miten mieletöntä on yhteenyhdistää näitä kolmea sanaa ja käsitettä, jotka merkitykseltään ovat aivan erilaiset.
Hyvyys, kauneus ja totuus asetetaan samalle asteelle. Mutta todellisuudessa ei asian laita ole sellainen.
Hyvyys on meidän elämämme ikuinen ja korkein päämäärä. Ymmärtäkäämme hyvyys millä tavalla tahansa, niin ei meidän elämämme missään tapauksessa ole muuta kuin hyvyyteen, Jumalaan pyrkimistä.
Hyvyys on todellakin peruskäsite. Sitä on mahdotoin järjen avulla määritellä, sen ymmärrämme ainoastaan tunteen avulla.
Hyvyyttä ei kukaan voi määrätä, mutta se määrää kaiken muun.
Kaunista taas, jos me todellakin otamme selvää siitä, mitä me tällä sanalla ymmärrämme, on ainoastaan se, joka meitä miellyttää.
Kauneuden käsite ei ole ainoastaan hyvyyden käsitteestä eroavainen, vaan pikemmin sille vastakkainen, sillä hyvyys on suurimmaksi osaksi himojen voittamisessa, kauneus taas on omiaan niitä herättämään.
Mitä enemmän me ihailemme kauneutta, sitä enemmän me vieraannumme hyvästä. Tähän väitteesen vastataan tavallisesti, että kauneus voi olla siveellistä, henkistä laatua, mutta se on ainoastaan sanaleikkiä, sillä henkisellä, siveellisellä kauneudella ymmärretään juuri hyvyyttä. Henkinen kauneus eli hyvyys ei ainoastaan ole eroava kauneuden tavallisesta käsitteestä, vaan täydellisesti ristiriidassa sen kanssa.
Vielä vähemmän voimme sanoa totuuden olevan samaa kuin hyvyys ja kauneus. Sen emme edes voi sanoa olevan itsenäisesti olemassa.
Totuudeksi me kutsumme sanan tai määrityksen vastaavaisuutta sen asian kanssa, jota se ilmaisee, sen käsityksen kanssa, joka asiasta on yleinen. Mutta mitä yhteyttä on käsitteillä kauneus, totuus yhdeltä puolen ja hyvyydellä toiselta puolen.
Kauneuden ja totuuden käsitteet ovat hyvyyden käsitteestä kerrassaan eroavia.
Totuus on sanan vastaavaisuus sen ilmaiseman asian olemuksen kanssa ja sentähden on se yksi hyvyyden saavuttamiskeinoista, mutta itsessään ei totuus ole hyvyyttä, eikä kauneutta, vaan niistä eroava.
Siten esim. Sokrates, Pascal ynnä monet muut pitivät totuuden tuntemista tarpeettomien asioiden suhteen hyvyydestä eroavana. Kauneuden kanssa taas ei totuudella ole mitään yhteistä, se on päinvastoin suurimmaksi osaksi ristiriidassa sen kanssa, sillä totuus paljastaen valheen hävittää illusioonin, joka on kauneuden pääehtona.
Mielivaltaisesti ovat nämät kolme, aivan erilaista ja toisilleen vierasta käsitettä toisiinsa sekoitetut. Tähän mielivaltaiseen sekoitukseen perustuu se ihmeteltävä teoriia, jonka mukaan ei löydy mitään eroitusta hyviä tunteita ilmaisevan hyvän ja huonoja tunteita ilmituovan huonon eli taiteen välillä. Ja taiteen alimpaa ilmestysmuotoa, — taidetta, jonka tarkoituksena on nautinto, on ruvettu pitämään korkeimpana taiteena. Taide ei ole sitä, jota sen pitäisi olla, vaan joutilasten ihmisten tyhjää huvia.
VIII.
Jos taide on sellaista inhimillistä toimintaa, jonka tarkoituksena on olla ihmiskunnan kokemien ylevimpien ja parhaimpien tunteiden ilmaisijana, niin mitenkä on ihmiskunta pitkän ajan voinut elää ilman tällaista toimintaa. Siitä asti kun ihmiset lakkasivat uskomasta kirkonoppiin aina meidän päiviimme asti, ovat he taiteen tarkoituksena pitäneet ainoastaan nautintoa.
Ennenkuin ryhdymme vastaamaan tähän kysymykseen, täytyy meidän näyttää vääräksi se tavallinen luulo, että meikäläinen taide on todellista, yleisinhimillistä taidetta.
Samoin kuin yleensä on totuttu pitämään kaukaasialaista rotua paraimpana, samoin kuin englantilaisten ja amerikalaisten mielestä anglosaksinen rotu voittaa kaikki muut, saksalaisten mielestä taas germaaninen on kaikkein parasta, ranskalaisten mielestä gallilais-latinalainen ja venäläisten slaavilainen, samoin olemme me varmasti vakuutetut siitä, että meidän taiteemme ei ainoastaan ole todellinen, vaan vieläpä paras ja ainoa taide. Mutta eihän meidän taiteemme ole ainoa. Se ei ole yhteistä edes koko kristikunnalle, vaan ainoastaan pienelle osalle siitä. Voi puhua ainoastaan kansallisesta taiteesta, sellaisesta, joka on yhteistä koko kansalle — juutalaisten, kreikkalaisten, egyptiläisten, vieläpä nykyään kiinalaisten, jaappanilaisten ja intialaistenkin taiteesta. Sellainen koko kansalle yhteinen taide oli venäläisillä ennen Pietarin aikoja ja europalaisilla kansoilla XIII:teen ja XIV:teen vuosisataan asti. Mutta siitä asti, kun Europan maiden yliluokat kadottivat uskonsa kirkonoppiin eivätkä sen sijaan omistaneet totista kristinuskoa, vaan jäivät vaille kaikkea uskoa — siitä asti ei enään voi puhua kristikunnan yliluokkien taiteesta, ymmärtäen sillä taidetta yleensä. Siitä asti näiden yliluokkain taide erosi koko kansan taiteesta; muodostui kaksi taidetta: kansantaide ja herrastaide. Koko ihmiskunta ei siis koskaan ole ollut todellista taidetta vailla, se ei kokonaisuudessaan koskaan ole vaihtanut tosi taidetta sellaiseen, jonka tarkoituksena on nautinto. Sen tekivät ainoastaan europalaisten kansain yliluokat.
Tästä todellisen taiteen puutteesta oli tietysti seurauksena sen luokan turmelus, joka hyväkseenkäytti tämän taiteen hedelmiä. Kaikki hämärät, käsittämättömät taiteen teoriiat, kaikki ristiriitaiset ja valheelliset mielipiteet siitä, itsepintainen pysyminen siinä valheellisessa suunnassa, joka meidän taiteellemme oli annettu, — kaikki tämä on seurauksena siitä sangen yleisestä, mutta silminnähtävästi väärästä mielipiteestä, että meidän yliluokkiemme taide muka on ainoaa todellista taidetta koko maailmassa. Mokoma väite on yhtä mielivaltainen ja väärä kuin sekin, jonka tavallisesti lausuvat eri uskontunnustuksiin kuuluvat uskonnolliset ihmiset, että heidän uskontonsa muka on ainoa oikea. Mutta siitä huolimatta hokevat sitä kaikki meidän piiriimme kuuluvat ihmiset varmasti vakuutettuina sen oikeudesta. Taide, josta me nautimme, on muka ainoa todellinen taide koko maailmassa siitä huolimatta, että kaksi kolmatta osaa ihmiskunnasta, kaikki Aasian ja Afrikan kansat, elävät ja kuolevat ilman vähintäkään aavistusta siitä. Mutta eipä siinä kyllä, tuskin sadas osakaan kristillisestä yleisöstä käyttää hyväkseen taidetta, jonka me pidämme ainoana oikeana. Muut 99 % europalaisista kansoista elävät ja kuolevat ankarassa työssä ollenkaan nauttimatta tästä taiteesta, jota he sitä paitsi eivät voisi ymmärtääkään. Tunnustamamme teoriian mukaan luulemme me taiteen olevan joko yhden Aatteen, Jumalan tai Kauneuden korkeimmista ilmestysmuodoista tai ainakin korkeinta henkistä nautintoa. Mutta sitä paitsi me tunnustamme ihmisten yhdenvertaisuuden, jollei aineellisessa, niin ainakin henkisessä suhteessa. Siitä huolimatta 99 % meidän aikamme europalaisista viettää elämänsä raskaassa työssä taiteen hyväksi, saamatta siitä nauttia, ja kuitenkin väitämme me, että meidän viljelemämme taide on ainoaa todellista taidetta.
Mutta jos meidän taiteemme kerran on todellista, niin pitäisi kai koko kansan päästä siitä osalliseksi. Tähän vastataan tavallisesti, ettei se ole taiteen, vaan valheellisten olosuhteiden vika, etteivät kaikki saa taiteesta nauttia. Tulevaisuudessa asiat muka kyllä parantuvat. Koneet tulevat osaksi ruumiillisen työn sijaan, joka muutenkin oikean jakamisen kautta tulee helpommaksi. Samoin myöskin työ taiteen hyväksi muka tulee paljoa pienemmäksi. Yhden ei enään silloin tarvitse alituisesti muutella dekoratsiooneja, hoitaa koneita, valmistaa pianoja ja muita soittokoneita, latoa ja painaa kirjoja. Työmiehet tulevat tekemään työtään ainoastaan muutaman tunnin päivässä, muun ajan voivat he käyttää taidenautintoon.
Täten puhuvat meidän erityistaiteemme puolustajat. Mutta minä olen vakuutettu siitä, etteivät he itsekkään usko, mitä puhuvat. He eivät voi olla tietämättömiä siitä, että meidän hienostunut taiteemme sai alkunsa kansan ollessa orjuudessa, ja että se voi menestyä ainoastaan niin kauan kun kansan suuren enemmistön orjuudentila kestää. Ainoastaan sillä ehdolla, että suurin osa kansasta tekee ankaraa työtä, voivat taiteilijat, kirjailijat, soittoniekat, tanssijat, näyttelijät y.m., saavuttaa täydellisyyden taiteessaan, ja ainoastaan sillä ehdolla voi olla olemassa hienostunut yleisö; joka heidän taidettaan arvossa pitää. Jos vapautamme kapitaalin orjat, niin ei tällaisesta hienostuneesta taidetuotannosta voi olla puhettakaan.
Mutta jos myönnämmekin mahdollisiksi sellaiset olosuhteet, joiden vallitessa taide nykyisessä muodossaan voi olla koko kansalle alttiina, niin ei se kuitenkaan voi olla kaikkien taiteena sentähden, että se on kansalle kerrassaan käsittämätöin. Ennen kirjoitettiin runoja latinankielellä, mutta nykyiset taiteen tuotteet ovat yhtä käsittämättömiä kansalle kuin jos ne olisivat kirjoitetut sanskriitinkielellä. Tähän tavallisesti vastataan, että siihen on syynä ainoastaan kansan kehittymättömyys. Jokaista uutta taiteen edistysaskelta ei muka alussa ymmärretty, mutta sittemmin siihen vähitellen totuttiin.
"Sama on asian laita nykyisenkin taiteen suhteen. Kun koko kansa tulee yhtä sivistyneeksi kuin me ylempien luokkien ihmiset, niin taide kyllä tulee käsitettäväksi." Näin puhuvat meidän taiteemme puolustajat Mutta tämä väite on nähtävästi vielä mielettömämpi kuin edellinen. Sillä tiettyähän on, että suurin osa taidetuotteista, oodeista, runoelmista, draamoista, kantaateista, tauluista y.m., ovat huvittaneet ainoastaan sen ajan yliluokkia, suurelle joukolle sitä vastoin ovat ne aina pysyneet käsittämättöminä. Ne olivat ja pysyivät ainoastaan sen ajan rikkaiden huvituksena, ainoastaan niille olivat ne jostain merkityksestä. Sama tulee olemaan meidän taiteemme laita, Sanotaan, että kansa kyllä aikaa voittain oppii ymmärtämään nykyistä taidetta. Todistukseksi tälle väitteelle huomautetaan sitä seikkaa, että muutamat niin kutsutun klassillisen runouden, musiikin ja maalaustaiteen tuotteet, jotka ennen olivat kansalle aivan käsittämättömät, sittemmin, senjälkeen kun niitä kaikilta tahoilta on sille tyrkytetty, ovat sitä miellyttäneet. Mutta tämä on ainoastaan todistuksena siitä, että alempi kansa, erittäinkin kaupungeissa asuva, on puoleksi turmeltunut; että sitä on helppo johtaa ja totuttaa sitä mihin tahansa. Sitä paitsi ei tällainen taide ole kansan keskuudesta lähtenyttä eikä sen valitsemaa, vaan sille tyrkytetty sellaisissa julkisissa paikoissa, joissa taide on sille alttiina. Suurin osa työkansasta on suljettu taiteen nauttimisesta pois sen kalleuden tähden. Sitä paitsi on taide sille vierasta sisältönsäkin puolesta, sillä se tulkitsee niiden tunteita, joille kansan vaikeat elämänehdot ovat tykkänään vieraat. Se, josta rikkaiden säätyjen ihmiset voivat nauttia, ei tuota mitään huvia työihmiselle, se ei herätä hänessä mitään tunteita, tahi ovat sen vaikuttamat tunteet aivan vastakkaiset niille, joita se aikaansaa joutilaissa ihmisissä. Niinpä esim. kunnian, isänmaanrakkauden ja rakkauden tunteet, jotka ovat nykyisen taiteen pääsisältönä, herättävän työihmisessä ainoastaan hämmennystä, halveksimista, jopa vihaakin. Jos suurin osa työkansasta olisi tilaisuudessa joutohetkinään käymään taulunäyttelyissä, kansankonserteissa, lukemaan kirjoja y.m., toisin sanoen nauttimaan kaikista nykyisen taiteen hedelmistä, kuten muutamissa kaupungeissa onkin tavallista, niin todellinen työkansa, joka ei vielä ole laiskuudesta turmeltunut, ei ymmärtäisi hituistakaan meidän hienostuneesta taiteestamme, ja jos ymmärtäisikin, niin suurin osa sen kuulemasta ja näkemästä ei olisi omiaan kohottamaan sen sielua, vaan päinvastoin turmelemaan sitä. Ajattelevien ja rehellisten ihmisten täytyy olla vakuutetut siitä, ettei korkeimpien luokkien taide milloinkaan voi tulla koko kansan omaisuudeksi. Jos se taas ei voi tulla koko kansan taiteeksi, niin täytyy tulla siihen johtopäätökseen, ettei taide yleensä ole ollenkaan niin tärkeätä ja välttämätöntä kuin tavallisesti hoetaan, tahi ettei ainakaan se, jota me kutsumme taiteeksi, sitä ole.
Mahdotointa on valita näiden kahden mahdollisuuden välillä, ja sentähden viisaat ja siveettömät ihmiset julkeasti kieltävät toisen niistä, väittäen ettei kansalla ole mitään oikeutta taidenautintoon. Oikeastaan menevätkin tällaiset ihmiset suoraan asian ytimeen, nimittäin että osallisiksi ylevästä ja kauniista (heidän käsityksensä mukaan), s.o. korkeimmasta taidenautinnosta voivat päästä ainoastaan "schöne Geister", valitut, kuten heitä kutsuivat romantikot tahi "yli-ihmiset", kuten Nietzschen seuraajat heitä kutsuvat. Jälellä oleva raaka joukko taas ei kykene tuntemaan näitä nautintoja, sen tulee elää tämän ylevämmän ihmisrodun nautintoja varten. Ihmiset, jotka lausuvat tällaisen mielipiteen, eivät ainakaan teeskentele, vaan ottavat asian sen oikeassa valossa ja tunnustavat, että meidän taiteemme on ainoastaan yliluokkien taidetta. Itse asiassa ovat kaikki, jotka meidän keskuudessamme omistautuvat taiteen palvelukseen, katsoneet taidetta tältä kannalta.
IX.
Yliluokkain epäusko on ollut syynä siihen, että taide on muuttanut alkuperäisen luonteensa. Sen tarkoituksena oli ennen niiden ylevien tunteiden ilmaiseminen, joiden lähteenä oli ihmisten uskonnollinen vakaumus. Nykyään taas on sen tarkoitukseksi tullut tuottaa mitä suurinta huvia ja nautintoa määrätylle yleisölle. Taiteeksi on ruvettu kutsumaan ainoastaan sitä, joka saattaa nautintoa pienelle ihmisjoukolle.
Taiteen arvoon kohotettiin se, joka sitä nimeä ei ansaitse. Puhumattakaan niistä siveellisistä seurauksista, joita tämä taiteen turmeleminen mukanaan toi eurooppalaiselle yleisölle, se samalla myöskin heikonsi, melkeinpä hävitti kaiken taiteen. Ensimäisenä seurauksena oli, että taide kadotti sille omituisen erilaisen uskonnollisen sisällyksen. Toisena seurauksena taas oli, että taide, tarkoittaen ainoastaan pientä osaa yleisöstä, kadotti muodon kauneuden, tuli rumaksi ja epäselväksi. Mutta tärkein kaikista seurauksista oli se, että taide kadotti todellisen luonteensa, tuli valheelliseksi.
Taide tuli köyhäksi sisältönsä puolesta sentähden, että todellinen taideluoma on ainoastaan se, joka ilmaisee uusia, eikä jo koetuita tunteita. Kuten ajattelemisen tuote on todellinen ainoastaan siinä tapauksessa, että se julkilausuu uusia ajatuksia ja mietteitä eikä ainoastaan toista vanhoja, kaikille jo tunnettuja, samoin taideteoskin ainoastaan silloin kannattaa todellisen taideluoman nimen, kun se ilmaisee uusia (vaikka kuinkakin vähäpätöisiä) tunteita. Ainoastaan sentähden taideteokset niin voimakkaasti vaikuttavat lapsiin ja nuorukaisiin, että ne ilmaisevat heille vielä tuntemattomia tunteita.
Yhtä voimakkaasti vaikuttavat aivan uudet tunteet myöskin aikuisiin. Ylempien luokkien taide on kadottanut tällaisten tunteiden lähteen, sillä se ilmaisee uskonnollisen vakaumuksen kanssa ristiriidassa olevia tunteita, joiden tarkoituksena on ainoastaan nautinto. Ei mikään ole vanhempaa ja kuluneempaa kuin nautinto, eikä mikään uudempaa kuin tunne, joka on lähtenyt jonkun aikakauden uskonnollisesta vakaumuksesta. Se onkin aivan luonnollista. Nautinnolla on luonnon määräämät rajansa, mutta ihmiskunnan kehittymisellä joka ilmenee uskonnollisessa vakaumuksessa, ei ole mitään rajoja. Ihmiskunnan kehittyminen on seurauksena yhä selvemmästä ja selvemmästä uskonnollisesta vakaumuksesta. Jokaisella kehitysasteella saavat ihmiset kokea uusia tunteita. Ja sentähden voivat uudet, ennen kokemattomat tunteet saada alkunsa ainoastaan uskonnollisesta vakaumuksesta, joka osoittaa, missä määrässä määrätyn ajanjakson ihmiset ymmärtävät elämää, Homerus ja kreikkalaiset murhenäytelmienkirjoittajat ilmaisivat teoksissaan todellakin uusia tunteita, mutta niillä olikin perustuksena silloisten kreikkalaisten uskonnollinen vakaumus. Sama oli juutalaisten laita, jotka jo olivat päässeet uskonnolliseen vakaumukseen yhden jumalan olemassa olosta. Tästä vakaumuksesta lähtivät kaikki ne uudet ja tärkeät tunteet, joita profeetat ilmilausuivat. Tällaiset uskonnollisesta vakaumuksesta lähtevät tunteet olivat mahdollisia myöskin keskiajan ihmisille, jotka uskoivat kirkon täydellisyyteen ja hierarkiiaan; samoin myöskin niille meidän aikamme ihmisille, jotka ovat itselleen omistaneet todellisen kristinopin — opin kaikkien ihmisten veljeydestä. Ne tunteet, jotka saavat alkunsa uskonnollisesta vakaumuksesta ovat sangen moninaisia ja uusia, sillä uskonnollinen vakaumus juuri on todistuksena ihmisen uudesta suhteesta maailmaan. Nautinnonhimosta lähteneet tunteet taas eivät ole ainoastaan rajoitettuja, vaan aikoja sitten koetuita ja ilmituotuja. Ja sentähden on Euroopan yläluokkien epäusko tehnyt heidän taiteensa köyhäksi sisällöltään.
Tämä sisällön köyhyys tuli vielä suuremmaksi sen kautta, että taide, samalla kun se kadotti uskonnollisen luonteensa, tuli epäkansalliseksi. Tämän kautta vielä enemmän väheni sen ilmaisemien tunteiden piiri, sillä ylhäisten, rikkaiden ja työstä tietämättömien ihmisten tunteet ovat paljo köyhemmät, kuin todellisen työkansan.
Esteettikot tavallisesti ajattelevat toista kuin puhuvat. Muistan, miten kirjailija Gontscharoff, viisas ja sivistynyt, mutta täydellinen kaupunki-ihminen, sanoi minulle, ettei Turgenjewin "Metsästäjän muistelmien" ilmestymisen jälkeen kansan elämästä enään kannata kirjoittaa. Aine on jo muka niin tyhjiin ammennettu. Työkansan elämä näytti hänestä niin köyhältä, ettei siinä enään voinut löytää mitään uutta senjälkeen, kun Turgenjew oli kirjoittanut kansan elämää kuvaavat kertomuksensa. Mutta rikkaiden elämä, jonka pääsisältönä on rakastuminen ja tyytymättömyys omaan itseensä, oli hänen mielestään loppumattoman sisältörikas. Toinen hänen kertomuksiensa sankareista suutelee naista kädelle, toinen olkapäälle, tai johonkin muuhun paikkaan; toinen kärsii siitä, että on laiska, toinen taas siitä, ettei häntä rakasteta. Ja hän kuitenkin luuli, ettei tällä alalla vaihtelevaisuudella ole loppuakaan. Useimmat meidän piiriimme kuuluvat ihmiset ovat aivan samaa mieltä. He ovat vakuutetut siitä, että työkansan elämä on sisältököyhää, vaan meidän, joutilasten sitävastoin täynnä sisältöä. Mutta täytyyhän työmiehen tehdä mitä erilaisimpia töitä, jotka erittäinkin merellä ja kaivoksissa ovat sangen vaaranalaisia, hänen tulee matkustaa paikasta paikkaan, tulla yhteyteen mitä erilaatuisimpien ihmisten kanssa, isäntiensä, päällikköjensä, toverien, eri uskontoihin ja kansallisuuksiin kuuluvien henkilöiden kanssa, hän on pakoitettu taistelemaan luonnon, villieläinten kanssa, tekemään työtä metsässä, aroilla, pellolla, puutarhassa ja ryytimaassa, hänen suhteensa vaimoonsa ja lapsiinsa ei ole ainoastaan läheisten, toisiaan rakastavien ihmisten suhdetta toisiinsa, vaan työtoverien, jotka auttavat toisiaan työssä; hän seuraa taloudellisia kysymyksiä sentähden, että ne ovat hänelle ja hänen perheelleen elinkysymyksiä, vaan ei järkeistelemisen halusta sai turhamaisuudesta; hän ylpeilee siitä, että saa palvella ihmiskuntaa; hän nauttii levostaan ja uskonnosta hakee hän itselleen neuvoa ja apua kaikissa elämän kohtaloissa. Näin vaihteleva on työmiehen elämä. Mutta meistä, joilla ei ole sellaisia pyrinnöitä, joilta puuttuu uskonnollinen vakaumus, — meistä hänen elämänsä näyttää yksitoikkoiselta, verrattuna oman elämämme vähäpätöisiin nautinnoihin ja huoliin. Meidän elämämme ei ole työtä eikä luomista, vaan sen nauttimista ja hävittämistä, jota muut meidän hyväksemme ovat tehneet. Me luulemme, että meidän aikamme ja piirimme ihmisten tunteet ovat hyvin monipuolisia, mutta itse asiassa ovat kaikki heidän tunteensa ainoastaan kolmea lajia: ylpeyden-, hekumallisuuden- ja ikäväntunteita. Nämä kolme tunnetta ja niistä lähtevät sivutunteet ovat rikkaitten luokkien taiteen miltei ainoana sisältönä.
Ennen, jolloin yläluokkien taide vasta alkoi erota kansan taiteesta, oli sen pääsisältönä ylpeyden tunne. Näin oli asianlaita varsinkin renesansin ja sen jälkeisinä aikoina, jolloin taideteosten pääaineena oli paavien, kuninkaiden, herttuoiden, y.m. ylhäisten ylisteleminen. Heidän kunniakseen kirjoitettiin oodeja, kantaatteja ja hymnejä; kaikenmoisissa korskeissa asennoissa maalattiin heitä kankaalle tai muovailtiin marmoriin. Senjälkeen alkoi hekumallisuus ja sukupuolivietti saada yhä suurempaa jalansijaa taiteessa. Nykyään ovat ne jo tulleet aivan välttämättömiksi kaikissa rikkaiden luokkien taideluomissa, ainakin romaaneissa ja draamoissa.
Sittemmin tuli näiden lisäksi vielä kolmas, nimittäin elämänkaipuun tunne. Tämän vuosisadan alussa olivat tämän tunteen tulkkeina ainoastaan miehet sellaiset kuin Beiron, Leonardi, sittemmin Heine, mutta viime aikoina on tämä tunne tullut muotiasiaksi ja sen ilmilausujiksi aivan tavalliset ihmiset. Aivan oikein sanoo ranskalainen kritiikko Doumic, että uusien kirjallisuustuotteiden pääominaisuutena on: "la lassitude de vivre, le mépris de l'époque présente, le regret d'un autre temps apercu à travers l'illusion de l'art, le gotût du paradoxe, le besoin de se singulariser, une aspiration de raffinés vers la simplicité, l'adoration enfantine du merveilleux, la séduction maladive de la rêverie, l'ébranlement des nerfs, surtout l'appel exaspéré de la sensualité" (Les jeunes, René Doumic). [Väsymys elämään, nykyajan halveksiminen, menneiden aikain jumaloitseminen, semmoisina kuin ne ovat esitetyt taiteessa, mieltymys paradokseihin, hienostuneiden ihmisten pyrkimys yksinkertaisuuteen, lapsellinen kummallisen ihaileminen, kivulloinen kuvitteleminen, heikkohermoisuus ja erittäinkin hirveä taipumus aistillisuuteen.]
Todellakin on aistillisuus, joka on kaikkein alin ja eläimellisin näistä kolmesta tunteesta, uudenaikaisten taidetuotteiden pääaineena.
Boccacciosta Marcel Prévost'hon asti kaikki romaanit, runoelmat ja muut kirjallisuuden tuotteet esittävät välttämättömästi sukupuolirakkautta sen eri muodoissa. Huoruus on kaikkien romaanien pää- ja ainoana sisältönä. Näytelmä kadottaa koko merkityksensä, jollei siinä jonkin tekosyyn nojassa esiinny nainen, niin alastomana kuin mahdollista.
Suurin osa ranskalaisten taiteilijain tauluista esittää alastomia naisia erilaisissa asennoissa. Uudessa ranskalaisessa kirjallisuudessa on tuskin ainoatakaan sivua, jolla ei kuvattaisi alastomuutta, ja jolla ei ainakin pari kertaa käytettäisi kirjailijoille niin mieluista sanaa "nu". Sellaista kirjailijaa kuin René de Gourmond luetaan, pidetäänpä vielä lahjakkaanakin. Muodostaakseni itselleni käsityksen uusista kirjailijoista, luin hänen romaaninsa Les chevaux de Dioméde. Tarkasti kuvataan siinä niitä lihallisia suhteita, joissa eräs herrasmies oli eri naisiin. Jokainen sivu on täynnä hekumallisuutta. Samaa voi sanoa Pierre Louis'n kirjasta Aphrodite, jolla siitä huolimatta oli menestystä. Samaa mallia on myöskin Huysmans'in kirja "Certains" ja pienillä poikkeuksilla kaikki ranskalaiset romaanit. Kaikkien niiden tekijät sairastavat eroottista maniiaa. Nämä ihmiset ovat nähtävästi vakuutetut siitä, että koko ihmiskunnan elämän pääsisältönä on lihallisten intohimojen tyydyttäminen, sentähden että se on heille itselleen elinehtona. Näitä eroottista maniiaa sairastavia ihmisiä sitten jäljittelee koko Europan ja Amerikan taiteellinen maailma.
Rikkaiden luokkien epäuskon ja erityisen elämän seurauksena on siis ollut, että heidän taiteensa on sisällykseltään köyhtynyt ja että sen päätarkoitukseksi on tullut turhamaisuuden, elämänkaipuun ja erittäinkin lihallisten tunteiden ilmituominen.