Miten haluatte

(Jaques, Siera ja Kaisa menevät)

P. OLIVARIUS. Se ei tee mitään! Ei yksikään kaikista noista haaveellisista veitikoista voi minua houkutella pois ammatistani.

(Menee.)

Neljäs kohtaus.

Sama metsä. Mökin edusta.
(Rosalinda ja Celia tulevat.)

ROSALINDA. Älä puhu enää! Minä tahdon Itkeä.

CELIA. Itke sitte, mutta suvaitse kuitenkin muistaa, että kyyneleet eivät sovi miehelle.

ROSALINDA. Mutta eikö minulla ole syytä itkeä?

CELIA. Niin hyvä syy kuin kukaan suinkin voi toivoa. Siis itke!

ROSALINDA. Jo hänen tukkansa värikin on petollinen.

CELIA. Hiukan ruskeampi kuin Juudaksen; niin, hänen suutelonsakin ovat oikeita Juudaksen lapsia.

ROSALINDA. Mutta hänen tukallaan on sittenkin kaunis väri.

CELIA. Vallan erinomainen väri: kastanjan-ruskea on aina ollut sinun värisi.

ROSALINDA. Ja hänen suutelemisensa on niin pyhää kuin rippileivän koskettaminen.

CELIA. Hän on ostanut parin Dianan vanhoja huulia; talven nunnakunnan sisar ei suutele hengellisemmin; niissä on sitä oikeata siveyden jäätä.

ROSALINDA. Mutta miksi vannoi hän tulevansa tänä aamuna, eikä tule?

CELIA. Ei todellakaan siinä miehessä ole mitään totuutta.

ROSALINDA. Niinkö luulet?

CELIA. Niin; en tosin luule, että hän on mikään taskuvaras tai hevoshuijari; mutta mitä tulee hänen rakkautensa vilpittömyyteen, niin luulen, että se on yhtä ontto kuin kumoon käännetty pikari tai madon syömä pähkinä.

ROSALINDA. Eikö vilpitön rakkaudessa?

CELIA. Kyllä vain, kun hän on rakastunut; mutta luulen että hän ei ole.

ROSALINDA. Kuulithan hänen pyhästi vakuuttavan, että oli.

CELIA. Oli ei ole on: sitä paitsi rakastajan vala ei ole sen taatumpi kuin krouvarin sana: kumpikin ne oikeiksi vakuuttavat vääriä laskuja. Hän seuraa täällä metsässä isääsi, herttuata.

ROSALINDA. Tapasin herttuan eilen, ja hän pani minut vähän kovalle. Hän kysyi, mitä olin sukua; vastasin: yhtä hyvää kuin hän; silloin hän naurahti ja päästi minut menemään. Mut mitä puhumme isistä, kun täällä on semmoinen mies kuin Orlando?

CELIA. Oi, se on uljas mies! Kirjoittaa uljaita runoja, puhuu uljaita sanoja, vannoo uljaita valoja, ja rikkoo ne uljaasti, pitkin ja poikin ja syrjin rakastettunsa sydämmeen, niinkuin taitamaton turnaaja, joka iskee kannuksensa ratsunsa toiseen kylkeen ja taittaa peitsensä perin typerästi. Mutta kaikki on uljasta, kun nuoruus on satulassa ja tyhmyys ohjaksissa. — Kuka tuossa tulee?

(Corinnus tulee.)

CORINUS.
Mult' usein, herrasväki, utelitte
Paimenta tuota, tuota lemmen ruikkaa,
Jok' istui vierelläni nurmella
Ja kehui lemmityistään, ylvää, korskaa
Naispaimenta.

CELIA.
Niin, mitä hänestä?

CORINUS.
Jos mieli nähdä tosi näytelmää,
Miss' uskollisen lemmen kalvas haamu
Ja korskan ivan punahehku toimii,
Niin tulkaa mukaan, teidät sinne vien,
Jos nähdä mieli.

ROSALINDA.
Tule; mennään tästä:
Lemmekkäät elää lemmen näkemästä. —
Vie meidät sinne; jos on onni hyvä,
Näytelmäss' olen minäi esiintyvä.

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää.
(Silvius ja Phebe tulevat.)

SILVIUS.
Mua älä ilku, rakas Phebe, älä!
Sano, ett'et lemmi, vaan sit' älä sano
Noin vihlovasti. Pyövelikään, jonka
On surman tuttu näkö paaduttanut,
Ei nöyrään niskaan iske pilluaan,
Anteeksi pyytämättä. Julmemp' olet
Kuin hän, jok' elää, kuolee verissä.

(Rosalinda, Celia ja Corinnus tulevat etäällä.)

PEBE.
En aio sinun pyövelisi olla;
Sua pakenen, ett'en sua loukkaisi.
Mun silmissäni asuu murha, sanot;
Sep' oivaa! Luultavaakin, että silmät, —
Nuo heikon heikot, hennot kappaleet,
jotk' itse päivän hiuteilt' ovens' sulkee, —
Sais murhaajan ja teurastajan nimen!
Nyt sydämmestäni sua karsastan:
Jos silmäni voi tappaa, niin nyt kuole!
No, ole pyörtyvinäs, kaadu maahan!
Jos sit' et voi, hyi! häpee valehdella
Ja väittää silmiäni murhaajiksi
Miss' on se silmieni lyömä haava?
Jos neula sua raapaisee, niin siitä
Jää toki naarmu; kaislaan jos sa nojaat,
Jää hetkeks siitä jälki kämmeneesi;
Mut silmänipä, jotka sinuun tulta
Nyt iskevät, ei sua vahingoita,
Eik' oisi silmiss' ikänänsä voimaa
Ketäkään vahingoittaa.

SILVIUS.
Rakas Phebe,
Jos koskaan — ja se "koskaan" tulee pian
Sa koet terveen posken lemmen voimaa,
Saat vielä tuta lemmen tuiman nuolen
Salaiset haavat.

PHEBE.
Siihen asti älä
Mua lähesty; ja kun se aika tulee,
Niin ilkkuillen mua kiusaa, älä säästä;
Sua siihen saakka minäkään en säästä.

ROSALINDA (astuen esiin).
Ja miksi? Mitä? Ken lie äitinne,
Kun tuota onnetonta voittoriemuin
Noin ilkutte? Jos teiltä kauneus puuttuu —
Eik' enempää sit' olekaan, kuin että
Voi hyvin kynttilättä mennä maata —
Pitääkö sen vuoks olla tyly, häijy?
Mik' aikeenne? Miks noin mua tarkkaatte?
Teiss' en näe enempää, kuin mitä luonnoll'
On aina kaupan. Totta totisesti!
Hän multakin kai aikoo silmät kääntää?
Ei, korska neitiseni, turha toivo!
Nuo mustat kulmat, tumma silkkitukka,
Nuo kermaposket ja nuo hehkusilmät
Mua ei vois saada teitä palvomaan. —
Miks, hupsu paimen, häntä seuraatte,
Kuin märkä kaakko, vettä, tuulta täynnä?
Te tuhat kertaa sievemp' ootte mies
Kuin hän on nainen; teidänlaiset hupsut
Ne mailman täyttää epäluomilta.
Te häntä imarratte, eikä peili;
Teiss' itsensä hän näkee kauniimpana
Kuin mitä omat kasvot näyttävät. —
Mut, neiti, itseänne tutkikaa;
Polville maahan, paastoin kiittäkää
Jumalaa hyvän miehen rakkaudesta;
Sill' ystävänä kuiskaan teille korvaan:
Kun voitte, myykää; markkinoit' ei aina.
Rukoilkaa anteeks; ottakaa, kun pyytää;
Rumuus on rumin, kun se ivaa syytää.
No, paimen, ota hänet! — Hyvästi!

PHEBE.
Oi, armas poika, toru vuosi umpeen:
Sun toras hauskemmat tuon kosintaa.

ROSALINDA. Poika on rakastunut teidän rumuuteenne, ja tyttö rakastuu minun vihaani. Jos niin on laita, niin kyllä minä häntä höystän karvailla sanoilla yhtä sukkelaan kuin hän sinulle vastaa otsan rypistyksillä. — Mitä te niin minuun katsotte?

PHEBE.
En sillä pahaa tarkoita.

ROSALINDA.
Ma pyydän, älkää rakastuko minuun:
En taatump' ole humalaisen valaa.
Pait sitä teist' en pidä. Asuntoni
Jos tietää tahdotte, se tässä lähell'
On öljymetsikössä. — Mennään, sisko! —
Hänt' älä päästä, paimen! — Tule, sisko! —
Hänelle taivu, tyttö! Ylpeys pois!
Jos koko mailma teidät nähdä voisi.
Noin soaistu kuin hän, ei kukaan oisi.
Pois karjalaumojemme luo.

(Rosalinda, Celia ja Corinnus menevät.)

PHEBE.
Käy sanas, runoilija, toteen tässä:
"Ens lempi syttyy ensi näkemässä."[10]

SILVIUS.
Oi, rakas Phebe, —

PHEBE.
Mitä tahdot, Silvius?

SILVIUS.
Oi, rakas Phebe, mua surkutelkaa.

PHEBE.
Sun tähtes, hyvä Silvius, murehdin.

SILVIUS.
Jos missä murhe, siinä apukin.
Jos lemmentuskiani murehditte,
Minulle suokaa lempenne, niin haihtuu
Molemmat, murhe niinkuin tuskakin.

PHEBE.
Saat lempeni: sit' ihmisrakkaus vaatii.

SILVIUS.
Ma teidät tahdon.

PHEBE.
Se on ahnautta.
Ol' aika, jolloin sua vihasin,
Eik' aika nytkään, että sua lemmin.
Mut kun niin hyvin puhut lemmestä,
Niin seuraasi, jot' ennen vihasin,
Nyt siedän. Palvelusta sulta pyydän;
Mut sinulle en muuta palkkaa lupaa
Kuin ilon, että palvella mua saat.

SILVIUS.
Niin pyhä ja niin täys on lempeni,
Ja niin ma olen köyhä suosiosta,
Ett' osani ma katson runsaaksi,
Jos tähkiä saan poimia sen jälkeen,
Jok' elon täyden korjaa. Suokaa joskus
Pikainen hymy, siitä minä elän.

PHEBE.
Tuon äskeisen sa nuorukaisen tunnet?

SILVIUS.
En likemmin, mut usein hänet tapaan.
Hän ostanut on laitumet ja mökin,
Joit' ennen Carlot-vanhus omisti.

PHEBE.
En häntä silti lemmi, vaikka kysyn.
Toraisa poika, — mutta puhuu hyvin; —
Viis sanoista! — mut sanat tekee hyvää,
Kun puhuja on kuulijalle mieleen.
Hän sievä poika on, — ei varsin sievä; —
Mut ylvä on; ja ylvyys sopii hälle:
Hänestä tulee hieno mies. Mut paras
Häness' on muoto; pikemmin, kuin kieli
Puraisee haavan, parantaa sen silmä.
Ei kookas juur', mut kookas ikäisekseen;
On sääret niin ja näin, mut sentään kauniit;
Suloinen puna oli huulilla,
Täydempi hiukan vain ja mehevämpi
Kuin poskilla: juur' sama erotus
Kuin neljän ruusun välill' on ja tumman.
On, Silvius, naisia, jotk', erikohdin
Jos häntä tarkkaisivat niinkuin minä,
Hänehen rakastuisivat; mut minä
En lemmi häntä, enkä vihaa häntä,
Vaikk' enemp' ois, kuin lempeen, syytä vihaan.
Mik' oikeus hällä mua soimata?
On silmät, hiukset mulla mustat, sanoi,
Ja, nyt sen muistan, mua ilkkuikin.
On kummaa, ett'en hälle vastannut.
Vaan toistaiseks jos jäi, ei sikseen jäänyt.
Purevan kirjeen hälle kirjoitan,
Ja sinä saat sen viedä; vietkö, Silvius?

SILVIUS.
Kernaasti, Phebe.

PHEBE.
Kirjoitan sen heti.
Pääss' on ja sydämmessä aine mulla:
Lyhyt ja pistävä se täytyy tulla.
No, tule, Silvius.

(Menevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Ardennien metsä.
(Rosalinda, Celia ja Jaques tulevat.)

JAQUES. Kuules, soma nuorukainen, saanko sinuun lähemmin tutustua?

ROSALINDA. Sanovat, että olette synkkämielinen herra.

JAQUES. Niin olenkin; se on enemmän mieleistäni kuin nauraminen.

ROSALINDA. Ne, jotka toisessa tai toisessa liioittelevat, ovat inhottavia räiviä ja joutuvat kaikenlaisen moitteen alaisiksi pahemmin kuin juomarit.

JAQUES. Mutta hyvä on olla juro ja puhumaton.

ROSALINDA. Siis on hyvä olla pölkky.

JAQUES. Minussa ei ole oppineen synkkämielisyyttä, joka on kilvoittelua; eikä soittotaiteilijan, joka on haaveilua; eikä hovimiehen, joka on ylpeyttä; eikä soturin, joka on kunnianhimoa; eikä lakimiehen, joka on oveluutta; eikä naisen, joka on turhamaisuutta; eikä rakastajan, joka on kaikkia näitä yhteensä; vaan minun raskasmielisyyteni on minun omaani, monenmoisista aineksista valmisteltua, monenmoisista sekoituksista kiehitettyä, ja itse asiassa kokonaistutkistelemus matkoistani, joiden tuhkatiheä jauheleminen sotkee minut sangen lystilliseen surunvoittoisuuteen.

ROSALINDA. Vai matkailija! Toden totta, teillä on suuri syy olla surunvoittoinen. Varon että olette myynyt omat maanne, katsellaksenne muiden maita. Ken on paljon nähnyt eikä mitään omista, sillä on silmät rikkaat ja kädet köyhät.

JAQUES. Mutta minä olen saanut kokemusta.

ROSALINDA. Ja kokemuksenne tekee teidät surunvoittoiseksi. Ennemmin minä pitäisin narria, joka tekee minut iloiseksi, kuin kokemusta, joka tekee minut surulliseksi. Ja sitten vielä matkustella mokoman takia!

(Orlando tulee.)

ORLANDO. Iloa, rauhaa, rakas Rosalinda!

JAQUES. Jääkää Jumalan haltuun, jos aiotte puhua runoa.

(Menee.)

ROSALINDA. Hyvästi, herra matkailija! Muistakaa vain sammaltaa ja käydä ulkomaan vaatteissa, halventaa kaikkia oman maan hyviä puolia, olla riidoin syntyperänne kanssa, ja morkata Jumalaa siitä, että on tehnyt teidät semmoiseksi kuin olette; muuten tuskin uskon, että olette gondolissa uinut.[11] — No, Orlando, missä te olette ollut koko tämän ajan? Tekö rakastaja? — Jos vielä kerran teette minulle tällaiset kepposet, niin älkää enää koskaan tulko silmäini eteen.

ORLANDO. Rakas Rosalinda, enhän tule tuntiakaan myöhemmin kuin lupasin.

ROSALINDA. Rakastajako unohtaa lupauksensa kokonaisen tunnin! Joka jakaa minuutin tuhanteen osaan ja laiminlyö vain yhden tuhannesosan osankaan minuutista lemmenseikoissa, hänestä voi sanoa, että Cupido on häntä olalle taputellut, mutta sydän on eheä, siitä vastaan.

ORLANDO. Anteeksi, rakas Rosalinda!

ROSALINDA. Jos olette näin myöhästelevä, niin älkää enää tulko silmieni eteen; yhtä hyvin näkisin, että raakku minua kosisi.

ORLANDO. Raakku?

ROSALINDA. Niin, raakku; sillä vaikka se tulee hitaasti, niin se kantaa päänsä päällä kotansa, joka luullakseni on parempi leskeneläke, kuin minkä te voitte vaimollenne antaa. Sitä paitsi se tuo kohtalonsa mukanaan.

ORLANDO. Mikä se?

ROSALINDA. He, sarvet; joista mokomista te muuten saatte kiittää vaimojanne; mutta sillä on onnenosansa valmiiksi varustettuna, ja se torjuu sillä parjaukset vaimostaan.

ORLANDO. Siveys ei ole mikään sarviseppä, ja minun Rosalindani on siveä.

ROSALINDA. Ja minä olen se teidän Rosalindanne.

ORLANDO. Hän suvaitsee sinua siksi kutsua; mutta hänellä on toinen Rosalinda, joka on paremmannäköinen kuin sinä.

ROSALINDA. Tulkaa, kosikaa minua, kosikaa minua; olen nyt pyhäpäivä tuulella ja voisin ehkä antaa lupauksen. — Mitä sanoisitte minulle nyt, jos minä olisin teidän oikea, oikea Rosalindanne?

ORLANDO. Suutelisin teitä, ennenkuin mitään sanoisin.

ROSALINDA. Ei, parempi olisi ensin puhua; ja kun joudutte neuvottomaksi aineen puutteesta, silloin sopisi suudella. Oikein hyvät puhujat, kun joutuvat hämille, rupeavat rykimään; ja kun rakastajilta puuttuu — josta Jumala varjelkoon! — puheenaihetta, niin on sopivin keino suudella.

ORLANDO. Entä jos suudelma kielletään?

ROSALINDA. Silloin on pakko sitä pyytää, ja näin syntyy uutta puheenainetta.

ORLANDO. Kukapa voisi hämille joutua oman rakastettunsa edessä?

ROSALINDA. Varmaan tekin, jos minä olisin rakastettunne; muuten voisin luulla, että siveyteni on vahvempi kuin älyni. Enkö minä ole teidän Rosalindanne?

ORLANDO. Minua huvittaa kutsua teitä siksi, koska mielelläni tahdon hänestä puhua.

ROSALINDA. Hyvä, hänen persoonassaan minä sanon: en huoli teistä.

ORLANDO. Silloin minä omassa persoonassani kuolen.

ROSALINDA. Älkää millään muotoa; tehkää se asiamiehen kautta. Tämä poloinen maailma on jo lähes kuusituhatta vuotta vanha, ja koko sillä ajalla ei ole vielä kukaan kuollut omassa persoonassaan, videlicet rakkaudesta. Troilukselta murskasi kreikkalainen nuija aivot; kuitenkin hän teki mitä voi, kuollakseen jo edeltäpäin, ja hän on yksi niitä rakkauden esikuvia. Leander, hän olisi elänyt monta herran vuotta, vaikka Hero olikin mennyt luostariin, jos ei olisi tullut kuuma juhannusyö, sillä poika-parka meni vain kylpemään Hellespontiin, sai suonenvedon ja hukkui; ja senaikuiset tyhmät kronikoitsijat päättivät, että syynä oli — Hero Sestolainen. Mutta kaikki tämä on pelkkää valetta; ihmisiä on kuollut vähän päästä, ja madot ovat heidät syöneet, vaan ei rakkaudesta.

ORLANDO. Minä en soisi, että se oikea Rosalindani olisi samaa mieltä, sillä vannon, että hänen otsansa rypistyskin tappaisi minut.

ROSALINDA. Kautta tämän käden! Se ei tappaisi kärpästäkään. Mutta kuulkaa, nyt tahdon olla teidän Rosalindanne suopeampi-tuulisena; pyytäkää mitä tahdotte, minä suostun.

ORLANDO. No, rakasta minua, Rosalinda.

ROSALINDA. Rakastan oikein: perjantaina ja lauantaina ja joka päivä.

ORLANDO. Tahdotko minut?

ROSALINDA. Tahdon, ja kaksikymmentä samanlaista lisäksi.

ORLANDO. Mitä sanot?

ROSALINDA. Ettekö te ole hyvä?

ORLANDO. Toivoakseni olen.

ROSALINDA. No niin, voiko ihminen saada liiaksi hyvää? — Kuule, sisko, sinä saat ruveta papiksi ja vihkiä meidät. — Antakaa minulle kätenne, Orlando. — No, mitä sanot, sisko?

ORLANDO. Olkaa hyvä, vihkikää meidät.

CELIA. En osaa sanoja.

ROSALINDA. Ala näin: "Minä kysyn sinulta, Orlando", —

CELIA. Hyvä, hyvä! — Minä kysyn sinulta, Orlando, tahdotkos ottaa tämän Rosalindan aviovaimoksesi?

ORLANDO. Tahdon.

ROSALINDA. Niin, mutta koska?

ORLANDO. He, heti nyt, niin pian kuin hän meidät on vihkinyt.

ROSALINDA. Siis pitää teidän sanoa: "minä otan sinut, Rosalinda, nyt aviovaimokseni".

ORLANDO. Minä otan sinut, Rosalinda, nyt aviovaimokseni.

ROSALINDA. Minun pitäisi kysyä lupakirjaanne, mutta yhtä hyvä, — minä otan sinut, Orlando, nyt aviomiehekseni. Näin ehtii tyttö ennen pappia, ja, todella, naisen ajatukset rientävät aina hänen tekojensa edelle.

ORLANDO. Niin on kaikkien ajatusten laita: niillä on siivet.

ROSALINDA. Mutta sanokaa, kuinka kauan aiotte hänet pitää, kun olette hänet saanut.

ORLANDO. Iankaiken ja päivän.

ROSALINDA. Sanokaa päivän, ja jättäkää pois iankaiken. Ei, ei, Orlando! Miehet ovat huhtikuuta, kun kosivat, mutta joulukuuta, kun ovat aviossa; tytöt ovat toukokuuta, kun ovat tyttöjä, mutta taivas muuttuu heti, kun tulevat vaimoiksi. Minä tulen sinua epäilemään enemmän kuin toukomettinen naarastaan, olen kirkuvampi kuin papukaija ennen sadetta, uutispersompi kuin apina ja halukkaampi kuin marakatti; itken tyhjää niinkuin Diana suihkukaivolla,[12] ja teen sen silloin, kun sinä olet iloisella tuulella; ja nauran kuin hyeena aina, kun sinä olet nukkumapäällä.

ORLANDO. Mutta tekeekö minun Rosalindani noin?

ROSALINDA. Kautta henkeni! Hän tekee niinkuin minä teen.

ORLANDO. Oo, mutta hän on älykäs.

ROSALINDA. Ei hänellä muuten olisikaan älyä tehdä niin. Jota älykkäämpi, sitä oikullisempi. Lukitse ovet naisen älyltä, niin se menee ulos ikkunasta; sulje se, niin se menee avaimen reiästä; tuki se, niin se lentää savun kanssa takantorvesta.

ORLANDO. Mies, jolla olisi noin älymielinen vaimo, voisi sanoa: "Ymmärrys, hoi! Äly, älä jätä!"

ROSALINDA. Tuon huudahduksen voisitte säästää siksi, kuin tapaatte vaimonne menossa naapurinne makuukamariin.

ORLANDO. Ja mikä äly olisi kyllin älykäs moista puolustamaan?

ROSALINDA. Sanoisi esimerkiksi, että meni teitä sieltä etsimään. Te ette ikänä tapaa häntä sanattomana, jos ette tapaa häntä kielettömänä. Oo, se vaimo, joka ei voi ajaa vikojaan miehensä päähän, älköön koskaan itse imettäkö lastaan, sillä hän tekee siitä hölmön.

ORLANDO. Nyt, Rosalinda, jätän sinut kahdeksi tunniksi.

ROSALINDA. Ah, rakas kultaseni! Kahta tuntia en voi olla ilman sinua.

ORLANDO. Minun täytyy palvella herttuata päivällispöydässä; mutta kello kaksi tulen taas luoksesi.

ROSALINDA. Niin, niin, mene, mene! — Tiesinhän ennakolta mitä tekisitte; ystäväni mua varoittivat, ja itsekin ajattelin samaa, — tuo lipoinen kielenne lumosi minut, — olen vain yksi hylätty lisää, ja sitten — tule, kuolema! Kello kaksi, niinkö?

ORLANDO. Niin, rakas Rosalinda.

ROSALINDA. Kautta kunniani, ja toden perästä, ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ja kaikkien sievien valojen kautta, jotka eivät ole vaarallisia: jos rikotte rahdunkaan lupauksestanne tai tulette minuuttiakaan myöhemmin, niin pidän teitä täydellisimpänä valapattona, petollisimpana rakastajana ja häntä, jota Rosalindaksi sanotte, vähimmin ansainneena, mitä voisi uskottomien suuresta joukkiosta etsimälläkään löytää. Siis, varokaa tuomiotani ja pitäkää sananne.

ORLANDO. Yhtä pyhästi, kun jos todellakin olisit Rosalindani. Hyvästi vain!

ROSALINDA. Hyvä, aika on se vanha tuomari, joka tutkii kaikki mokomat rikoksentekijät; ja aika sen siis näyttäköön. Hyvästi!

(Orlando menee.)

CELIA. Sinä olet lemmenloruillasi kohdastaan halventanut meidän sukupuolta. Sinulta pitää riisua takki ja housut pään kautta pois, jotta maailma saa nähdä, mitä lintu on tehnyt omaan pesäänsä.

ROSALINDA. Oi, serkku, serkku, serkku, pikku sievä serkkuseni! Jos tietäisit, kuinka monta syltä syvään minä olen lempeen vajonnut! Sitä syvyyttä ei voi mitata; minun rakkauteni pohja on tutkimaton niinkuin Portugalin lahden.

CELIA. Tai pikemmin pohjaton: jota enemmän siihen rakkautta ajat, sitä enemmän sitä juoksee pois.

ROSALINDA. Ei, tuo häijy Venuksen äpärä, joka on haaveista tehty, houreista siinnyt ja hullutuksista syntynyt, tuo sokea poikaveitikka, joka kääntää kaikkien ihmisten silmät, siksi että hänellä itsellään niitä ei ole, hän arvioitkoon, kuinka syvään olen lempeen vajonnut. — Tiedäppäs, Aliena, en enää voi olla Orlandoa näkemättä. Menen varjoa etsimään ja huokailemaan siksi, kunnes hän tulee.

CELIA. Ja minä menen nukkumaan.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää.
(Jaques ja herttuan hovilaisia tulee metsästyspuvussa.)

JAQUES. Kuka se hirven kaatoi?

1 HOVILAINEN. Minä, hyvä herra.

JAQUES. Esittäkäämme hänet herttualle roomalaisena valloittajana; ja hyvin sopivaa olisi panna hirven sarvet hänen päähänsä voittoseppeleen sijaan. — Ettekö osaa, metsästäjä, mitään tilaisuuteen sopivaa laulua?

2 HOVILAINEN. Osaan kyllä.

JAQUES. Laulakaa sitten; sillä ei väliä, kuinka se sointuu, kunhan vain syntyy tarpeeksi melua.

Kolmas kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää.
(Rosalinda ja Celia tulevat.)

ROSALINDA. Mitä sanot nyt? Eikö kello jo ole yli kahden? Ja ketään Orlandoa ei näy!

CELIA. Takaan että hän sulasta lemmestä ja aivojen hämmennyksestä on ottanut jousensa ja nuolensa ja mennyt pois — nukkumaan. — Kas, kuka tuossa tulee?

(Silvius tulee.)

SILVIUS.
Teit' etsin, kaunis nuorukainen.
(Antaa hänelle kirjeen.)
Tään käski hyvä Phebe antaa teille.
En tunne sisällystä, mutta arvaan
Suun väänteistä ja otsan rypyistä,
Joit' ilmaisi hän tuota kirjoittaissaan,
Ett' on se pureva. Mut anteeks suokaa,
Min' olen syytön sanantuoja vain.

ROSALINDA.
Jo tästä kirjeest' itse malttamuskin
Vois raivoon yltyä ja riitaa haastaa.
Ken tämän sietää, sietää kaikki. Sanoo,
Ett' olen ruma, kaltoin kasvatettu,
Ja ylpeä, ja ettei mua lemmi,
Vaikk' oisi miehet yhtä harvinaiset
Kuin Phoenix. Lempo vie! Ei Pheben lempi
Se jänis ole, jota minä ajan.
Miks kirjoittaa näin mulle? — Kuules, paimen,
Tään kirjeen olet itse pannut kokoon.

SILVIUS.
En, vannon sen, en tunne sisällystä;
Sen Phebe kirjoitti.

ROSALINDA.
Sin' olet narri,
Ja lempi sun on vienyt suunniltas.
Näin hänen kätensä: se on kuin nahkaa.
Juur' hiekkakiven karvainen; ma luulin,
Ett' oli hällä hansikkaat, mut käsi
Se oli, oikein kyökkikarhun käsi.
Mut yhtäkaikki! Sanon, ettei hän
Tät' ole keksinyt; se jonkun miehen
On keksintöä sekä käsialaa.

SILVIUS.
Se ihan varmaan hänen on.

ROSALINDA.
Tuo pöyhkeä ja julma kieliasu
Omans' on miekkaajalle; hän mua uhkaa
Kuin Turkki kristittyä. Naisen aivoist'
Ei lähtisi noin kolhomaisen raakaa,
Moist' Aithiopin kieltä, jonk' on sisus
Mustempi kuorta. — Mielitkö sa kuulla?

SILVIUS.
Jos tahdotte; en kirjett' ole kuullut,
Mut Pheben julmuudesta liikaakin.

ROSALINDA.
Mua ilkkuu hän. Näin kirjoittaa se julmus:
"Jumal' ihmishahmossa,
Tytön mielen hurmoit aivan"; —
Voiko nainen noin herjata?

SILVIUS.
Sanotteko tuota herjaukseksi?

ROSALINDA.
"Miks toit lainahaamussa
Naisen poveen lemmenvaivan?"
Oletko milloinkaan kuullut moista ivaa? —
"Mies on minuun katseen luonut,
Mut ei moista tuskaa tuonut."
Niinkuin minä olisin mikään peto!
"Jos sun kirkkaan silmäs iva
Moisen lemmen nostattaa,
Mit' ei katsees maireksiva
Silloin minuss' aikaan saa?
Lemmen nosti soima syvä;
Mit' ei tekis sana hyvä?
Hän, jonk' annan tämän viedä,
Hän ei lemmestäni tiedä.
Vastaa hälle käden lomaan,
Otatko sa vastahan
Minkä sulle tarjoan:
Itseni ja mitä omaan.
Mut jos hän sulta kiellon tuo,
Niin hauta mulle levon suo."

SILVIUS. Tuotako sanotte soimaukseksi?

CELIA. Ah, paimen-parka!

ROSALINDA. Säälitkö sinä häntä? Ei, häntä ei kannata sääliä. — Voitko sinä tuommoista naista rakastaa? Mitä? Pitää sinua vain koneenaan, jolla soittelee vääriä säveliä! Sietämätöntä! — Mene takaisin hänen luokseen, — sillä huomaan, että rakkaus on sinusta tehnyt aljo-hanhen — ja sano hänelle, että jos hän rakastaa minua, niin minä vaadin häntä rakastamaan sinua; jos hän ei siihen suostu, niin minä en aio hänestä vähääkään välittää, paitsi jos sinä rukoilet hänen puolestaan. — Jos vilpittömästi rakastat, niin mene tiehesi, — ja sanaakaan ei enää, sillä tässä tulee muita ihmisiä.

(Silvius menee.)
(Oliver tulee.)

OLIVER.
Huomenta, kauniit lapset! Sanokaa,
Miss' onkaan täällä metsässä se mökki,
Jot' yltä ympäröitsee öljypuut.

CELIA.
Päin länttä tästä, lähilaaksoss' aivan;
Halavakuja pitkin puron vartta,
Jok' oikealle jää, vie teidät sinne.
Mut talo itseään nyt vartioi,
Kotona siell' ei tällä haavaa ketään.

OLIVER.
Jos kieli silmän opas on, niin pitäis
Sen neuvosta mun teidät tuntea.
Niin, puku, ikä: "poika vaaleahko,
Naismainen näkö, käytös niinkuin oisi
Täyskasvuinen hän sisar; tyttö lyhyt
Ja tummempi kuin veli." Tehän olette
Sen mökin omistajat, jota etsin?

CELIA.
Ei korskaa lie, jos vastaan, ett' ollaan.

OLIVER.
Orlando teitä tervehtii, ja sille,
Jota kutsuu Rosalindaksi, hän tämän
Verisen nenäliinan lähettää.
Tekö se?

ROSALINDA.
Minä. Mitä tietää tää?

OLIVER.
Mun häpeääni vain, kun kuulla saatte.
Mik' olen mies, ja kuinka, miksi, missä
Tää liina tuli veriin.

CELIA.
Kertokaa!

OLIVER.
Kun nuor' Orlando teistä eros äsken,
Lupasi kahden tunnin kuluessa
Palata. Metsää astui, märehtien
Makean-katkerata lempeään.
Mutta mitä tapahtui? Hän katsoi syrjään;
Kas, mikä näky! Vanhan tammen alla,
Jonk' oksat ikä oli sammaloinut
Ja lakkalatvan vanhuus kuivannut,
Mies ryysyinen ja aivan karvoittunut
Selällään nukkui; kaulan ympärille
Viherä kultakäärme kiertäytyi,
Ja pää jo uhitellen lähenteli
Makaajan avosuuta; mutta äkist',
Orlandon nähdessään, se päästi irti
Ja hiipi luikerrellen pensaikkoon.
Sen varjossapa naaras-leijona,
Utaret kuiviks imettyinä, makas.
Pää maassa, vaaniskellen niinkuin kissa,
Siks että liikahtaisi nukkuja:
Tuon pedon kuninkaallinen on luonne,
Näet, jättää rauhaan, miss' ei eloa.
Nyt miest' Orlando lähestyi ja näki,
Ett' oli veli se, niin, vanhin veli.

CELIA.
Oo, puhunut hän tuost' on veljestään,
Kuvaten häntä luonnottomimmaksi
Maan päällä elävistä.

OLIVER.
Syystäkin;
Hän oli luonnoton, sen hyvin tiedän.

ROSALINDA.
Mut Orlando? Hän veljen jättikö
Saaliiksi nälittyneen jalopeuran?

OLIVER.
Pois kääntyi kahdesti ja jättää aikoi;
Mut laupeus, ylevämpi kostoa,
Ja luonto, väkevämpi kiusausta,
Hänt' ajoi ahdistamaan leijonaa,
Jok' urhon eteen heti kaatui. Meluun
Heräsin onnettomast' unestani.

CELIA.
Te veljensäkö?

ROSALINDA.
Pelastiko teidät?

CELIA.
Te hänen henkensäkö vainooja?

OLIVER.
Se olin, vaan en ole; häpeän
Sanoa mikä olin, nyt kun tuntuu
Niin suloiselta, muuttunut kun olen.

ROSALINDA.
Mut verinen tuo liina?

OLIVER.
Heti, heti.
Kun kahden puolen sulokyynelissä
On koko ajan uineet kertomukset,
Etenkin miten tähän korpeen jouduin,
Hän minut saattoi jalon herttuan luo,
Jok' antoi mulle vaatetta ja ruokaa
Ja uskoi minut veljen hellyyteen.
Tää heti vei mun luolaansa; ja siellä
Kun riisuutui, niin, nähkääs, jalopeura
Käsivarrest' oli purrut vähän lihaa,
Jost' yhä vuosi verta. Nyt hän pyörtyi
Ja huusi pyörtyessään Rosalindaa.
Ma häntä virvoitin ja sidoin haavan;
Ja hetken päästä, tointunut kun oli,
Hän laittoi tänne mun, vaikk' olen outo,
Asiaa kertomaan, jott' anteeks saisi
Sanansa rikon, ja tään liinan tuomaan,
Verellään tahrattuna, paimenelle,
Jot' ilonpäin hän Rosalindaks sanoi.

(Rosalinda pyörtyy.)

CELIA.
Voi, Ganymedes! Rakas Ganymedes!

OLIVER.
Niin, moni pyörtyy verta nähdessään.

CELIA.
Tää pahempaa on. — Serkku! — Ganymedes!

OLIVER.
Kah, hän jo virkoo!

ROSALINDA.
Kotona jos oisin!

CELIA.
Me viemme sinut sinne. — Olkaa hyvä
Ja häntä käsivarrest' auttakaa.

OLIVER.
Rohkeutta, nuorukainen! — Oletteko te mies?
Teillä ei ole miehen mieltä.

ROSALINDA. Ei ole, sen myönnän. Ah, herraseni, joku voisi luulla, että tämä on taito-teeskelyä. Olkaa hyvä, kertokaa veljellenne, kuinka taiten minä teeskelen. Ho hei!

OLIVER. Tuo ei ollut teeskelyä; kalpeutenne on liian hyvä todistus siitä, että mielenliikutuksenne oli täyttä totta.

ROSALINDA. Teeskelyä, uskokaa pois!

OLIVER. No, hyvä, rohkaiskaa siis mielenne ja teeskelkää olevanne mies.

ROSALINDA. Niin teenkin; mutta, toden totta, oikeastaan minun pitäisi olla nainen.

CELIA. Tule pois! Sinä kalpenet kalpenemistasi. Tule, mennään kotiin. — Hyvä herra, tulkaa mukaan.

OLIVER.
Sen teen; näet, veljeni on saapa tiedon,
Kuink' anteeks hälle antaa Rosalinda.

ROSALINDA. Tahdon keksiä jotakin. Mutta, olkaa hyvä, kehukaa hänelle minun teeskelytaitoani. — Tulkaa!

(Menevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Ardennien metsä.
(Siera ja Kaisa tulevat.)

SIERA. Ei hätää, Kaisu, kyllä vielä on aikaa; malta vain mielesi, hyvä Kaisuseni.

KAISA. Kyllä maar pappi oli tarpeeksi hyvä, sanokoon tuo vanha herra mitä sanoo.

SIERA. Se hirveä pastori Olivarius, se pahanpäiväinen Vääräläinen! Mutta, Kaisu, täällä on eräs nuorukainen täällä metsässä, joka vaatii sinua omakseen.

KAISA. Tiedän kyllä, kuka se on; hänellä ei ole mitään tekemistä minun kanssani. Mut tuossa se tuleekin se mies.

(William tulee.)

SIERA. Voisin päivän syömättä katsella mokomaa tolvanaa. Meidän, joilla on hyvä äly, meidän on, totta totisesti, paljosta vastattava; meidän täytyy ilkastella, siitä emme pääse.

WILLIAM. Hyvää iltaa, Kaisa.

KAISA. Iltaa, iltaa, William.

WILLIAM. Hyvää iltaa teillekin, herra.

SIERA. Hyvää iltaa, ystävä. Lakki päähän! Lakki päähän! Kas niin, lakki päähän! Kuinka vanha olette, ystävä?

WILLIAM. Viidenkolmatta, hyvä herra.

SIERA. Vakaa ikä. Williamko nimenne?

WILLIAM. William, hyvä herra.

SIERA. Kaunis nimi. Ja täällä metsässäkö syntynyt?

WILLIAM. Täällä, herra, Jumalan kiitos.

SIERA. "Jumalan kiitos" — hyvä vastaus. Oletko rikas?

WILLIAM. No niin, hyvä herra, niin ja näin.

SIERA. "Niin ja näin" on hyvä, oikein hyvä, oikein verrattoman hyvä, eikä kuitenkaan: onhan vain niin ja näin. Oletko älykäs?

WILLIAM. No, onhan sitä älyä sievänlaisesti.

SIERA. No, sen sanot oikein. Muistan nyt erään sananlaskun: "tyhmä luulee olevansa viisas, mutta viisas tietää olevansa tyhmä". Pakanallinen filosohvi, kun sai halun syödä viinirypäleen, avasi huulensa samassa kuin pisti sen suuhunsa, sillä osoittaen, että viinirypäleet on luotu syötäviksi ja huulet avattaviksi. Rakastatko tuota tyttöä?

WILLIAM. Rakastan, hyvä herra.

SIERA. Anna tänne kätesi. Oletko oppinut?

WILLIAM. En, hyvä herra.

SIERA. Siis ota minulta oppia. Jolla on, sillä on; sillä retoriikassa on lausemuoto, joka sanoo, että kun kaadat juotavaa kupista lasiin, niin toinen tyhjentyy ja toinen täyttyy; sillä kaikki meidän kirjailijat ovat yhtä mieltä siinä, että ipse on hän; mutta sinä et ole ipse, sillä minä olen hän.

WILLIAM. Mikä hän, hyvä herra?

SIERA. Se hän, hyvä herra, joka nai tämän tytön. Siis, sinä tolvana, herkeä — joka on arkikielellä samaa kuin: lakkaa — seurustelusta — joka moukkain kielellä on: yhteydestä — tämän neitsyen — tai tavallisella kielellä: tytön — kanssa; tai kaikki yhteen laskettuna: herkeä seurustelusta tämän neitsyen kanssa, muuten sinä, tolvana, olet mennyttä kalua, tai, paremmin ymmärtääksesi, kuolet; nimittäin, minä tapan sinut, toimitan sinut pois maailmasta, muutan elämäsi kuolemaksi, vapautesi orjuudeksi; kauppaan sinulle myrkkyä tai selkäsaunaa tai puukkoa; nujerran sinut politiikalla; tapan sinut sadalla viidelläkymmenellä tavalla; siis vapise ja mene!

KAISA. Tee se, hyvä William.

WILLIAM. Jumala teidän älyänne varjelkoon, herra!

(Menet.)
(Corinnus tulee.)

CORINUS. Herra ja neiti hakevat teitä. Tulkaa joutuin, joutuin!

SIERA. Juokse, Kaisu, juokse, Kaisu! — Minä tulen perässä, minä tulen perässä.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää.
(Orlando ja Oliver tulevat.)

ORLANDO. Onko mahdollista että näin lyhytaikaisesta tuttavuudesta voi syntyä. mieltymys? Tuskin näitte hänet, niin jo rakastitte häntä; tuskin rakastitte, niin jo kositte; tuskin olitte kosinut, niin jo saitte lupauksen. Ja aiotteko pysyä päätöksessänne?

OLIVER. Älköön teitä arveluttako tämä kiireisyys eikä hänen köyhyytensä, eikä lyhyt tuttavuus, eikä pikainen kosiminen, eikä hänen pikainen suostumuksensa, vaan sanokaa minun kanssani, että minä rakastan Alienaa; sanokaa hänen kanssaan, että hän rakastaa minua; olkaa molempain kanssa yksimieliset siitä, että meidän täytyy saada toisemme. Siitä on teille vain hyötyä, sillä isäni talon ja kaikki vanhan sir Rolandin tulot luovutan teille, itse täällä elääkseni ja kuollakseni paimenena.

ORLANDO. Suostumukseni saatte. Pitäkää huomenna häänne; kutsun niihin herttuan ja koko hänen iloisen seurueensa. Menkää ja valmistelkaa Alienaa, sillä, nähkääs, tuossa tulee minun Rosalindani.

(Rosalinda tulee.)

ROSALINDA. Jumalan rauha, veliseni!

OLIVER. Samaa, kaunis siskoseni!

ROSALINDA. Oi, rakas Orlando, kovin on haikeata nähdä, että sydämmesi on siteissä.

ORLANDO. Ei, vain käsivarteni.

ROSALINDA. Minä kun luulin, että sydämmesi oli saanut haavan jalopeuran kynsistä.

ORLANDO. Haavan se on saanut, mutta naisen silmistä.

ROSALINDA. Onko veljenne teille kertonut, kuinka olin pyörtyvinäni, kun hän näytti minulle teidän nenäliinaanne?

ORLANDO. On, vieläpä suurempiakin ihmeitä.

ROSALINDA. Oh, kyllä tiedän, mitä tarkoitatte. — Niin, se on totta: se kävi yhtä sukkelaan kuin kahden jäärän tappelu ja Caesarin thrasonilainen kerska: "tulin, näin ja voitin"; sillä veljenne ja sisareni heti kun kohtasivat toisensa, näkivät; heti kun näkivät, rakastuivat; heti kun rakastuivat, huokailivat; heti kun huokailivat, kysyivät toinen toiseltaan syytä; heti kun saivat syyn tietää, etsivät apukeinoa; ja näin askelittain rakensivat itselleen portaat avioliittoon, joita nyt äkkipikaa nousevat, jott'eivät sitä ennen joutuisi äkkipikaiseen tekoon. He ovat oikein lemmenraivossa ja pyrkivät yhteen; heitä ei voisi kurikoillakaan erottaa.

ORLANDO. He menevät huomenna naimisiin; ja minä aion pyytää herttuaa häihin. Mutta, voi, kuinka haikeata on katsella onnellisuutta toisen silmillä! Sitä lähempänä minä huomenna olen alakuloisuuden huippua, jota onnellisemmaksi katson veljeäni, kun on saanut mitä on toivonut.

ROSALINDA. Mutta mitä? Enkö minä huomenna kelpaisi teille Rosalindan asemesta?

ORLANDO. En voi kauemmin elää turhista luuloista.

ROSALINDA. En minäkään siis kauemmin tahdo teitä vaivata turhilla puheilla. Tietäkää siis — sillä puhun nyt vakaassa tarkoituksessa — että tiedän teidät ylimykseksi, jossa on paljon hyvää. En sano tätä siksi, että luulisitte suuria minun tiedoistani, kun sanon että tiedän teidät sellaiseksi; enkä tavoittele sen suurempaa arvoa, kuin että sillä voisin, vaikka vähäisenkään, saada teitä uskomaan, että tarkoitan teidän parastanne enkä omaa kiitostani. Uskokaa, jos tahdotte, että minä voin saada aikaan kummia. Olen kolmivuotiaasta seurustellut velhomiehen kanssa, jolla oli syvälliset tiedot ammatissaan, silti olematta kadotuksen oma. Jos Rosalindaa rakastatte niin sydämmenne pohjasta, kuin käytöksenne julki huutaa, niin saatte naida hänet samalla kuin veljenne nai Alienan. Tiedän, missä tukalassa tilassa hän on; eikä minulle ole mahdotonta, jos se ei teille ole vastenmielistä, loihtia hänet silmienne eteen ilmielävänä ihmisenä ja mitään vaarallisia keinoja käyttämättä.

ORLANDO. Onko se vakaata täyttä totta?

ROSALINDA. On, kautta henkeni, joka on rakas minulle, vaikka sanonkin, että olen taikuri. Siis pukekaa parasta päällenne ja kutsukaa ystävänne, sillä, jos haluatte, saatte pitää huomenna häitä Rosalindan kanssa, jos haluatte. Kas, tuossa tyttö, joka rakastaa minua, ja poika, joka rakastaa häntä.

(Silvius ja Phebe tulevat.)

PHEBE.
Tylysti teitte, nuori mies, kuin muille
Näytitte kirjeen, jonka teille laitoin.

ROSALINDA.
En sitä sure: onkin aikeeni
Tylyyttä teille osoittaa ja vihaa.
Tuoss' uskollinen paimen teitä seuraa;
Hänt' armahtakaa, häneen katse luokaa,
Hän teitä jumaloitsee.

PHEBE.
Rakas paimen,
Hänelle sano, mit' on rakkaus.

SILVIUS.
Se sulaa kyynelt' on ja huokausta,
Kuin minun rakkauteni Phebeen.

PHEBE.
Ja minun Ganymedeeseen.

ORLANDO.
Ja minun Rosalindaan.

ROSALINDA.
Ja minun kehenkään ei naiseen.

SILVIUS.
Se sulaa hellyytt' on ja hartautta,
Kuin minun rakkauteni Phebeen.

PHEBE.
Ja minun Ganymedeeseen.

ORLANDO.
Ja minun Rosalindaan.

ROSALINDA.
Ja minun kehenkään ei naiseen.

SILVIUS.
Se sulaa, sulaa haaveilua on
Ja sulaa hehkaa, sulaa toivomusta,
Ja sulaa palvelua, alttiutta,
Nöyryyttä, maltitonta malttamusta,
Puhtautta, hartautt', ihka alttiutta,
Kuin minun rakkauteni Phebeen.

PHEBE.
Ja minun Ganymedeeseen.

ORLANDO.
Ja minun Rosalindaan.

ROSALINDA.
Ja minun kehenkään ei naiseen.

PHEBE (Rosalindalle).
Jos niin on, miksi rakkauttani piikkaat?

SILVIUS (Phebelle).
Jos niin on, miksi rakkauttani pilkkaat?

ORLANDO.
Jos niin on, miksi rakkauttani pilkkaat?

ROSALINDA.
Kenelle tuo: "miks rakkauttani pilkkaat?"

ORLANDO.
Hän tääll' ei ole eikä sitä kuule.

ROSALINDA. Mutta, hyvät ihmiset, ei enempää tätä lajia: se on niinkuin sudet ulvoisivat kuuta. — (Silviukselle.) Teitä autan, jos vain voin. — (Phebelle.) Teitä rakastaisin, jos vain voisin. — Huomenna yhdytään kaikki. — (Phebelle.) Teidät nain, jos koskaan tytön nain, ja huomenna pidämme häät. — (Orlandolle.) Teidät tyydytän, jos koskaan olen ketään tyydyttänyt, ja huomenna saatte pitää häänne. — (Silviukselle.) Teidän mielenne hyvitän, jos se, mitä haluatte, voi mieltänne hyvittää, ja huomenna saatte pitää häänne. — (Orlandolle.) Niin totta kuin Rosalindaa rakastatte, niin saapukaa. — (Silviukselle.) Niin totta kuin Phebeä rakastatte, niin saapukaa; — ja niin totta kuin minä en ketäkään naista rakasta, niin totta saavun minäkin. — Hyvästi vain! Olen antanut teille määräykset.

SILVIUS. Minä en jää tulematta, jos vain elän.

PHEBE. Enkä minä.

ORLANDO. Enkä minä.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Toinen kohta samaa metsää.
(Siera Ja Kaisa tulevat.)

SIERA. Huomenna on se ilon päivä, Kaisu; huomenna pidämme häät.

KAISA. Sitä halaan koko sydämmestäni; ja toivon, että se ei ole mikään häpeällinen halu halata naimisiin niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Tuossa tulee kaksi karkoitetun herttuan hovipoikaa.

(Kaksi hovipoikaa tulee.)

1 HOVIPOIKA. Hauska tavata, hyvä herra.

SIERA. Niin maarin, hauska tavata. Tulkaa, istukaa; istukaa ja pankaa lauluksi.

2 HOVIPOIKA. Niinkuin tahdotte; istukaa te tähän keskellemme.

1 HOVIPOIKA. Annammeko tulla suoraa päätä, rykimättä, sylkemättä ja valittamatta käheyttä, joka on huonon äänen tavallinen esipuhe?

2 HOVIPOIKA. Tietysti, tietysti; ja molemmat samaa ääntä, niinkuin kaksi mustalais-akkaa samassa hevosessa.