YHDESTOISTA LUKU.
Käräjien jälkeiset päivät olivat Syrjälän matalassa mökissä tukahduttavan painostavia… Yöt kammottavia.
Synkkä alakuloisuus lepäsi koko tienoon yllä.
Tuskaisena valitteli tuuli metsissä, aukeilla mailla aivan hyytä henki.
Kohinalla sadekuuro toisensa jälkeen maahan iski, tuulen tuomana mökin matalia ikkunoita armotta pieksi…
Tavallisina vuosina näihin aikoihin oli jo täysi talvi. Nyt tuntui siltä kuin sitä ei tulisikaan.
Hiljaisina, vaiteliaina vanhukset majassaan liikkuivat, sanaa sanomattomina töitään toimittelivat.
Viikon kestäneeltä tautivuoteelta oli Teemukin jo jalkeille jaksanut.
Keuhkokuumeeksi oli kunnan kiertävä sairaanhoitajatar sairautta aluksi sanonut, tarkemmin tutkittuaan sitten sydänkrampiksi arvaillut.
Ja sieltä sydämen kohdalta se kovemmin jäytikin. Ei tuskallisen kovasti kouristanut, vaan hiljalleen painoi, varsinkin silloin, kun kauan toimetonna istui paikoillaan.
Ja nyt täytyi istua. Ei jaksanut vielä töihin tarttua. Kovin oli huonoa tuvassa liikkuminenkin. Työhön tottuneelle vanhukselle kävi pitkäksi vuoteessa oleminen. Liikkua piti, vaikka vaivoinkin.
Hitaasti kuluivat tunnit. Verkalleen päivät, syksyiset synkät päivät iäisyyteen vierivät…
Alakuloinen, arka oli asujanten mieli. Poissa oli entinen toimeliaisuus ja reippaus. Raskailta tuntuivat jalat, kankeilta kädet. Ja rintaa jäyti. Kalvoi kuin nälkäinen lapsi äitinsä tyhjää nisää…
— Mitenkäs kävi? kysyi Eeva Teemulta, kun tämä taudistaan toipui. Oli hän sen jo muilta kuullut, mutta mieheltään varmuutta tahtoi.
— Vaikea oli tähän kysymykseen vastata. Kerrassaan raskaalta tuntui totuus tunnustaa. Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Niin täytyi sanoa kuin asia oli, vaikka se miten kovasti koski ja rintaa kouristi.
— Huonosti, huonosti kävi, huokasi Teemu. Kohta meillä ei ole kattoa päämme päällä. Isäntä voitti… Minä hetkenä hyvänsä hän saattaa ajaa meidät mökistä maantielle…
Valtavaan, tuskaiseen itkuun purskahti Eeva tämän kuultuaan. Suonenvedontapaisesti hänen hartiansa nytkähtelivät ja suuret, kuumat vesihelmet valuivat silmistä esiliinaan, jolla hän kyyneleitään kuivasi…
— Niinkö onnettomasti kävi? Johan minä sitä aavistinkin. Etkä sinä vain kysynyt lakimiehiltä neuvoa, vaikka kehoitin. Voi, meitä poloisia! Mihin me nyt tästä menemme?
— Niin se kävi. Mitäpä siinä olisivat neuvot auttaneet. Hukkaan olisivat ainoat pennit menneet. Isännällä oli ja on rahaa enemmän. Ja Neulanen ja Hanssu puhuivat kuin käskettiin. Vastoin parempaa tietoaan valehtelivat ja väärin vannoivat.
— Niinkö tekivät? Mitä sinä sanoit? Ettäkö ihan väärin vannoivat?
— Niin tekivät. Silmää räpäyttämättä Neulanen vannoi ja valehteli. Hanssu ei ollut vielä niin paatunut. Aluksi hän hämmästyi, sanat ihan kurkkuun tarttuivat. Mutta kun vallesmanni vähän auttoi, niin viimein rohkaisi Hanssukin itsensä ja puhui kuin puhutettiin.
— Ettäkö itse vallesmannikin oli tässä asiassa isännän puolella?
— Oli.. Kuinkas muuten. Näyttää se sillekin raha kelpaavan, raha niinkuin pirtukin…
— Voi, maailmaa pahennusten tähden, ja voi niitä, joittenka kautta pahennukset tulevat, sanotaan kuolemattomassa sanassa! Kyllä se Jumala vielä kostaa tämän työn niin isännälle kuin vallesmannillekin. Antaapa vielä osan Neulaselle ja Hanssullekin. Hiuskarvaakaan ei Hänen tietämättään ihmisen päästä putoa… Ja mitä ihminen kylvää, sen hän saa myös niittää…
— Kunpa kostaisi, kunpa kostaisi! Minä en siihen ainakaan kykene. Eikä minulla ole haluakaan.
— Kosto on Herran kädessä. Hän yksin antaa jokaiselle ansion mukaan. Ei sinun tarvitsekaan kostaa. Kuule, ei tarvitse. Kyllä Herra sen aikanaan tekee. Suuret sotajoukotkin hän kykenee kurittamaan ja maahan lyömään. Ei paina paljon Hänen käsissään isännät, ei vallesmannit. Niin ovat kuin akanat tuulessa…
* * * * *
Nöyrinä ja kuuliaisina vanhukset alistuivat kovaan kohtaloonsa.
Elämää oli edelleenkin ajateltava, niin synkältä ja toivottomalta kuin se näyttikin.
Heti parattuaan Teemu tallusteli Aholaan. Sieltä oli ennenkin hädän hetkellä avun löytänyt, sinne nytkin turvautui.
Aholassa tiedettiin, miten käräjillä oli käynyt. Aholan isäntä oli lautamies, ja nyt hän juurtajaksaen selitti Teemulle asian.
Neulasen ja Hanssun valallisesta todistuksesta tällainen tuomio johtui. Hän oli kyllä tuomarille koettanut selittää, että nyt ei taida mennä niinkuin pitäisi. Todistajat taisivat puhua vastoin parempaa tietoaan. Mutta ei ollut tuomari huomautuksesta mitään välittänyt. Laki on laki, oli sanonut. Hänen täytyy tuomita lain kirjaimen mukaan, vaikka tietäisikin, ettei asia aivan niin ole. Kahden todistajan lausunto on otettava huomioon ja se pitää, varsinkin silloin, kun todistajia ei ole yritettykään jäävätä. Niin oli sanonut. Vanha tuomari ei olisi niin tehnyt. Kyllä se olisi tarkemmin tutkinut ja tuuminut. Kumma, kun tämä nuorimies uskalsi asian heti lukkoon lyödä. Paha, ettei vanha tuomari ollut itse oikeutta jakamassa. Poikaset ovat aina tottumattomia silloin, kun miehisen miehen mieltä kysytään. Toiset lautakunnan jäsenet yhtyivät tuomariin. Mäkelän Mattikin. Minä vain olin eri mieltä, mutta se ei auttanut. Sääsken ääni ei kauaksi kuulunut. Ja nimismiehen sotkeminen ja asiaan sekaantuminen oli kanssa paha juttu. Yhtenään se siinä tuomarin korvaan supisi ja häklätti. Kun olisit ymmärtänyt edes lykkäystä pyytää tai kun olisit älynnyt ilmoittaa tyytymättömyyttä päätökseen, niin asia ei olisi ollut vielä tykkänään menetetty niinkuin se, ikävä kyllä, nyt on. Kyllähän minä olisin sinua neuvonut, jos tiesin, ettei sinulla ollut avustajaa. Mutta en tiennyt ennenkuin vasta oikeuden edessä. Ja silloin en antamani tuomarinvalan perusteella saanut sinua neuvoa enkä ohjata. Päätöstä tehdessä koetin, kuten jo sanoin, puolestasi puhua, mutta se ei auttanut. Loppu oli surullinen, sen myönnän.
Näin Aholan isäntä, vanha lautamies, vakavana Teemulle puheli.
Äänettömänä kuunteli Teemu Aholan isännän sanoja.
Kyynelkarpalot kohosivat hänen silmäkulmiinsa ja leuka liikutuksesta vavahti. Jumalan kiitos, hän itsekseen huokasi, että tässä maailmassa löytyy vielä oikeitakin ihmisiä, kuten tuo Aholan isäntä. Kovasti ovat viimeiset ajat ihmisyyttä ja oikeamielisyyttä alas painaneet, mutta vielä on siemen hyvääkin jälellä.
Pienemmät pensaat on paha muassaan vienyt, mutta suuret, juurevat puut yhä paikoillaan totuutta julistaen seisovat.
Kotvan kuluttua Teemu sitten ääneen isännälle virkkoi, varsinaisen asiansa ilmoitti:
— Kolmattakymmentä ajastaikaa siitä on kulunut, kun tästä talosta lähdin. Omaan mökkiini luulin muuttaneeni, omaa maata kuokkineeni, ja oman katon alla luulin saavani kuolla kupsahtaa sittenkun päivätyöni on päättynyt ja elo leikattavaksi tuleentunut… Mutta se oli erehdys. Katkera pettymys. Petoksella minulta on kaikki mennyt: parinkymmenen vuoden raskas raadanta ja vanhojen päivien varaksi tehty pieni pesä. Tyhjempänä olen tässä nyt kuin täältä lähtiessäni. Silloin minulla oli vielä kuin koko elämä edessä. Nyt se on taakse, saavuttamattomaan etäisyyteen vierinyt…
Taas putosi heleä helmi vanhuksen kurttuiselle poskelle, siitä lattialle valahti.
Hetken häiriintymättömän hiljaisuuden jälkeen Teemu taas isäntään katsoen verkalleen virkkoi:
— Vieläköhän olisi Aholassa kahdelle vanhalle tilaa ja suojaa? Paljon sitä ei tarvittaisi. Olen menettänyt niin uskoni muihin ihmisiin, että toisten puoleen en uskalla enää kääntyä. Pahasti pettivät nuorempanakin miestä, pahemmin vielä, kukaties, vanhaa ja vapisevaa pehmittäisivät.
— Kyllä sitä on ja täytyy olla, vastasi Aholan isäntä. Tule sinä vain meille takaisin. Porstuanperäkamari tyhjennetään taas sinua varten kuten kerran ennenkin. Saat asua siinä niin kauan kuin tahdot, ja vuokra on sama kuin ennenkin: kolmemarkkaa kuukaudessa. Tai jos se on liikaa, niin tingitään.
— Minä tulen niin mielelläni, Teemu hyvillään vastasi. Ei ole liikoja vaadittu. Pilkkahinta nykyaikaan. Hyvästi nyt vain, ja kiitoksia!
Ja isännän estelyistä huolimatta hän lähti kiireesti köppäsemään
Syrjälää kohti. Kertomaan vaimolleen sitä suurta ilosanomaa, jonka hän
Aholassa nyt kuuli. Jalat tuntuivat keveimmiltä, mieli iloisemmalta. Ja
rinnanaltakaan ei tällä hetkellä taas ollenkaan jäytänyt.
— Siunattu olkoon Aholan isäntä, huokasi Eeva Teemun viestin kuultuaan.
Herra hänelle hänen hyvyytensä palkitkoon…
KAHDESTOISTA LUKU.
Nyt ryhtyivät vanhukset muuttoaan, raskasta ja kipeältä tuntuvaa muuttoaan vähitellen ajattelemaan.
Kevätkelien aikana he olivat kevein mielin tulleet Syrjälän matalaan mökkiin, mökkiin, jota luulivat omakseen.
Raskain, alakuloisin ja turtunein mielin he syksyn synkimmillään ollessa tästä mökistä nyt poislähtöä tekivät.
Kauniit unelmat leppoisasta levosta omassa, matalassa majassa pitkän ja uuvuttavan päivätyön jälkeen, olivat nyt auttamattomasti pettäneet.
Saippuakupla oli särkynyt.
— Taivaan linnuilla on pesänsä, metsän pedoilla luolansa, mutta Ihmisen Pojalla ei ollut sijaa, kuhun hän päänsä kallisti, huokaili Eeva. Mihinkähän hekin olisivat tästä joutuneet, ellei Aholan isäntä olisi ottanut heitä takaisin taloonsa. Tie vaivaistaloon olisi ollut heidänkin edessään, kuten niin monen muun vähäpätöisen eläjän täällä ajallisessa ahdistuksessa… Eivät edes lapset auttavaa kättään runsaimmin ojenna. Heilläkin on oma, kova ja iloton elämä edessään, monet vaivat ja vastoinkäymiset voitettavinaan. Milläpäs he enemmän auttavat kuin voivat. Hukkahan tässä olisi jo aikapäiviä tullut eteen, elleivät lapset olisi vähästäänkin murenta murentaneet. Paljon heiltä ei liiennyt. Hyvältä tuntui pienikin apu, kun se ilomielin, vapaasta tahdosta ja lapsenrakkaudella annettiin.
* * * * *
Odotetut syyskylmät saapuivat vihdoinkin.
Parina viimeisenä yönä oli maanpinta jo hiukan routaantunut, pienimmät lätäköt kuivuneet. Läpinäkyvä, ohut jääriite kuin hieno, täplikäs harso, oli äsken vielä niin likaiset lammikot peittänyt. Kuraiset kujat ja ajotiet olivat käyneet roustanteelle. Järvien rantamatkin jo jäähän juuttuivat.
Vielä vähän viileitä päiviä ja pakkasia, ja hyvä talvenpohja oli valmis.
Yhä puhkui pohjoinen kylmää. Kuulakka taivas peittyi pilveen-… Ja sitten eräänä aamuna, kun ihmiset unestaan heräsivät, he huomasivat, että valkoinen vaippa oli kaiken karun ja kolkon ylle viihtyisesti levitetty.
Heti ensimmäisellä rekikelillä Syrjälän vanhukset aikoivat muuttaa
Aholaan.
Vähäiset tavaransa he olivat hiljalleen kokoon keränneet. Hitaasti he poislähtöä valmistelivat.
He toivoivat salaisesti, että Risumäen isäntä vielä viimetingassa muuttaisi mielensä, peruuttaisi päätöksensä, ja antaisi heidän, kaikesta huolimatta, jäädä tähän rakkaaksi käyneeseen mökkiin, jonka hyväksi he, muun työn lomassa, olivat monet pitkät ja vaivalloiset vuodet uurastaneet.
Mutta se oli turha toivo.
Hermostuneena odotti Risumäen isäntä mökin tyhjentymistä. Ja kun se ei hänen mielestään tarpeeksi pian tapahtunut, niin hän ryhtyi häätämään.
Ja helppoahan se olikin.
Oikeuden päätös oli voittanut lainvoiman. Mitäs muuta, kun ulos mökistä ja äkkiä.
Ja niinpä sitten eräänä päivänä tulivat poliisit. Nostelivat vanhusten vähäiset tavarat taivasalle. Mökin oven lukkoon lupsauttivat ja naulasivat laudan oven päälle poikittain.
— Ei tämä meidän syymme ole, poliisit puolustuksekseen puhelivat.
Viranpuolesta täytyy tehdä tällaisiakin.
Sanaakaan sanomatta katselivat vanhukset poliisien puuhia. Eivät he valittaneet, eivät kovaa kohtaloaan surkutelleet. Tyytyväisinä, kirvelevin mielin ahdinkoonsa alistuivat ja syrjässä seisoivat. Muissa mietteissä he näyttivät elävän. Missä lie mieli liikkunut, missä ajatus ajelehtinut?…
Vasta poliisien poistuttua he elämän kovaan todellisuuteen havahtuivat.
Hävityksen kauhistus oli käynyt tämän matalan majan yli. Rajumyrsky raastanut pienen pesän, sen rikki repinyt kuin tuulispää heinäsuovan…
Siinä oli valkoisella lumella, talven ensi lumella, hajalle heitettynä vanhusten koko omaisuus kuin markkinatorilla kaupustelijan tavarat. Markkinamelu vain oli ympärillä vaiennut, ja siinä he, kaksi vanhaa, nyt viimeisiä rippeitään kyynelsilmin, pakahtunein mielin kokoilivat.
Ennenkuin he mökiltään viimeisen kerran illan hämärtyessä lähtivät, niin kaikkia rakkaita paikkoja he vielä kauan ja äänettöminä katselivat.
Tupaan ensiksi yrittivät. Vasta ovella kylmään todellisuuteen havahtuivat, kun suurilla rautanauloilla lyödyn laudan siinä poikkipäin huomasivat. Polvilleen olivat lysähtää sillä hetkellä.
Niin se riipaisi rinnasta.
Toinnuttuaan he silmäilivät tovin toisiaan. Nyyhkyttäen käänsivät päänsä ja salaa itkivät.
Vielä kerran Teemu katsoi ovea. Meni lähelle. Käänsi salpaa, joka tuttavallisesti narahti, mutta ovi ei auennut. Sen edessä oli suurilla nauloilla lyöty lauta. Toinen pihtipieli oli halennut. Niin kovasti olivat poliisit sitä hakanneet. Hellävaroen Teemu siveli pihtipieltä, joka oli seissyt siinä paikoillaan kolmattakymmentä vuotta ja nähnyt tyynet ja myrskyt. Ja oli kestänyt. Mutta nyt heti ensi hetkinä särkyi vieraan käsissä. Oikein sitä ajatellessa sydäntä kouristi ja mieltä viilsi. Ennenkuin hän portailta astui alas, niin vielä kerran hän tarttui salpaan kiinni kuin hyvän ystävän käteen, ja puristi sitä kauan ja lämpimästi. Vanhan leuka vavahti kerran pari, ja jalka tuntui niin sanomattoman raskaalta portailta etääntyessä.
Kuin tahtomattaan hän asteli ajatuksiinsa vaipuneena saunan luo. Nokinen seinä sieltä ystävällisesti katsoi vastaan ja ovenripa kuin kättä ojensi. Saunan suomia hyviä löylyjä muistellen ei Teemu huomannut seinän ystävällistä katsetta eikä ojennettuun käteen tarttunut. Puolittain tylsänä hän katsoi nokista saunaansa, joka hänen edestään loittonemistaan loittoni. Jo teki mieli tarttua ovenripaan kiinni, mutta ei enää ylettänyt ja voimat eivät riittäneet.
Sillävälin, kun Teemu saunan luona käveli, sillävälin Eeva aukaisi navetan oven. Seisoi kynnyksellä hetkisen ja tuttuja seiniä äänettömänä katseli. Aikoi siitä jo pois kääntyä, mutta ei malttanutkaan. Vielä piti astua kynnyksen yli ja pilttuun syrjiä käsin koitella. Jos oli ennen navetta rakkaalta tuntunut, niin rakkaammalta se nyt viimeistä kertaa katsellessa tuntui. Yhtenään sai vapiseva käsi nousta ylös ja silmäkulmaa koskettaa…
Aitan portailla vanhukset sattuivat yksiin. Tunteitaan salatakseen kysyivät:
— Mitäs sinä vielä sieltä?
— Enpä niin mitään… Muuten vain katson.
Mutta kumpikin työntyi ovesta sisälle. Teemu kosketti kädellään ortta ja Eeva hinkalon laitoja kolisteli. Se oli vanhusten hyvästijättö rakkaalle aitalle, jonka sisältä menneinä vuosina suvi-illoin oli kuulunut sipinä ja suhina, kun nuoret siellä laskeutuivat levolle…
Pihamaan penkille vanhukset vielä hetkeksi istuutuivat, katselivat rakkaita paikkoja ja koettivat painaa ne ikipäiviksi mieleensä.
Hitaasti he viimein vilun pakottamina lähtivät myttyineen liikkeelle. Portilla vielä hetkeksi pysähtyivät, katsoivat taakseen kauan ja kaihoten…
Sitten he verkalleen ja äänettöminä lähtivät astelemaan ensi lumen peittämää tietä Aholaa kohti.
Sydän oli surusta haleta.
Askel oli sanomattoman lyhyt, jalka raskas… Ei liene ristintie sen vaikeampi kulkea.
KOLMASTOISTA LUKU.
Vielä samana iltana, sangen myöhään, Aholan isäntä haetti Teemun tavarat Syrjälästä taloon.
— Ei niitä nyt taivasalle yöksi jätetä, sanoi, ja käski rengin lähteä tavaroita noutamaan.
Ei ollut Aholan vanha isäntä uskoa korviaan, kun Teemu hänelle kertoi häädöstä.
— Että se kehtaa ja ilkiää, hän sanoi, kun Teemu tarinan lopetti.
Ja kovasti tätä tekoa muuallakin ihmeteltiin.
Pakanalähetyksen ompeluseurassakin siitä pauhattiin.
Hiljaa akat asiasta ensin keskenään kuiskailivat.
— Olettekos kuulleet, miten Syrjälän Teemulle on käynyt? sanoivat. Pois on asunnostaan ajettu ja suuri lauta on lyöty oven päälle.
— Niin on. Ja tuvan muuri on, tiemmä, myöskin särjetty, tiesi toinen.
— Niin on särjetty. Ja saunan kiuas yksin kivin maan tasalle hajoitettu, lisäsi kolmas.
— Ei. Mutta mitä te sanoitte? Ettäkö tuvan muuri on särjetty ja saunan kiuas hajoitettu?
— On. Aivan yksin kivin on revitty, ja ovi saranoiltaan heitetty.
— Voi, tässä maailmassa! siunailivat akat reiteensä lyöden. Vai että muurit revitty ja kiukaat hajoitettu. Voi, herrajutina, sentään!
— Kyllä sillä Eevalla nyt varmaankin on paha olla?
— On.
— No, tietäähän sen.
— Kolmasti oli, kuulemma, pyörtynyt, kun poliisit tuvan tyhjensivät.
Niin oli kovasti koskenut.
— Jaa, jaa. Vähemmästäkin se luonto heltyy.
— Ei ole jaksanut, Eeva, edes ompeluseuraan tulla.
— Kipeä kuuluu olevan.
— Eikä täällä näy Risumäen emäntääkään.
— Mikähän sille on tullut?
— Se häpeää.
— Ihan varmasti se häpeää.
— No, eihän se emännän syy ollut.
— No, eipä silti. Mutta olisi hänen nyt sentään luullut jotakin asiaan vaikuttavan.
— Luuletko, ettei ole koittanut? On. Mutta mitäs hän isännälle mahtaa.
Se vain juo ja pörrää. Kerrankos hän on sitä torunut.
Nyt akat siirtyivät lähemmäksi toisiaan ja henkeään pidätellen hiljaa supisivat:
— Pian sieltä Ristimäestä taas kuuluu kummia.
— Ei. Mutta mitä sinä sanoit? Mitä kummia?
Ja aivan yhtenä korvana nyt akat olivat.
— Piika-Amaljan on tainnut käydä hullusti.
— Sis… sohi
— Häh!?
— En tiedä, mutta niin huhutaan.
— Soo… oh!
— Ilmankos se niin karttoikin ihmisiä toissapyhänä asemalla käydessään.
Sivuttain kulki ja kasvonsa peitti.
— No, tietäähän sen.
— Näkyykö se jo?
— Sanotaan näkyvän. Laihtunut on kasvoiltaan ja iho on käynyt täplikkääksi.
— Niin on. Ja kovasti kuuluu hameen helma edestä lyhenneen. Ei ole
Amalja, omilla jäljillään. Ei ole. Ei.
— Hullusti on tainnut sitten käydä.
— Mutta kellekähän se…?
— ???
— Isännälle… Risumäen isännälle kuuluu olevan. Äidilleen on, tiemmä, tunnustanut.
— No, siinä sitä ollaan!
— Mitäs emäntä nyt?
— Mitäs se. On maar iloinen, kun edes hetken on saanut levätä.
— No, on sillä emännälläkin siinä olemista, en minä muuta tule ja sano.
— On sillä.
— Kahdeksan lasta on itse saanut kantaa… Luulisi sen jo isännällekin riittävän.
— Ei siinä ole helpolla oltu.
— Ei ole. Ei.
— No, ei.
— Ja vielä sellainen harmi ja risti hartioilla…
— No, sanos muuta. Ja kun se tämä Amalja olisi sillä edes ensimmäinen yli aisan potkaistu.
— Eikös se ole?
— Vielä mitä! Vai ensimmäinen. Ainakin kolmas sanotaan jo olevan.
— Eihän?
— No, on. Kolmas on. Kyllä ne asiat tiedetään ja tunnetaan.
— Koskahan se tämä Amalja saa? kurottautuu taas joku kysymään.
— En tiedä. En ole ollut varpaita pitelemässä. Mutta eiköhän sieltä keväällä ala itku kuulumaan.
— Mitähän isäntä nyt?
— Mitäs se. Ei se ole ennenkään mitään meinannut. Juo ja mässää kahta kovemmin.
Keskustelu oli nyt kääntynyt alalle, jossa jokainen akka oli asiantuntija, ja josta ei tahtonut loppua tulla.
Huonokuuloinen kiertokoulunopettajatar yritti alussa puheenaihetta kääntää, mutta turhaan ponnisteltuaan viimein itsekin sen pyörteisiin kuumeisena heittäytyi.
Vasta sitten, kun tavanmukainen kahvivirsi oli veisattu, saatiin tappi tämän kaikkien mieltä kiinnostavan asian eteen, ja ruvettiin muista »päivänkysymyksistä» keskustelemaan.
Ensin kuitenkin lausuttiin vielä muutama sana Syrjälän Teemun häätöjutusta ja oikeudenkäynnistä, ja ihmeteltiin, miten kumman tavalla se nyt niin kävi.
— Raha siinä, luulen ma, pelasi, sanoi Kulmalan Tihta.
— Niinkö?
— Niin. Raha ja väärät todistukset.
— Elä nyt! Mistä sinä sen tiedät?
— Sattumalta kuulin majailemassa ollessani.
— Keitä sinä kuulit?
— Neulaselta.
— Ei, mutta mitä sinä sanoit? Neulaseltako?
— Niin. Ihan mestarin omasta suusta.
— Elä nyt!
— Lähtee se, Teemu, siitä mökistään, että viukaa, hihkui mestari maantiellä. Kyllä Risumäen isännällä raha piisaa, ja minä puhun kuin käsketään.
— Sanoko se niin ja uhkaili?
— Sano se.
— Ja sinä kuulit?
— Tottahan minä sen kuulin. Ja sitten se vielä uhkaili ompeluseuraakin.
— Vai ompeluseuraakin?
— Uhkaili se.
— Mitäs se seuraa?
— No, tietäähän sen, Neulasen. Se puhuu ja uhkailee, mitä, kulloinkin päähän mällähtää.
— Sinun olisi pitänyt olla käräjillä todistamassa.
— En minä. Mitäs minä siellä. Pelkään minä sellaisia paikkoja.
— Että totuus olisi tullut ilmi ja väärinvannojat joutuneet syytteeseen.
Juttuihinsa ja kahvinjuontiin kyllästyneinä, akat viimein hajaantuivat kotiinsa.
Mutta pian rupesi kylällä kuulumaan, minkälaisilla keinoilla Teemu oli saatu mökistään lähtemään…
Korvat kuumina kuunteli Risumäen isäntä niitä puheita ja hyppyytti
Neulasta talosta taloon muka valheita oikomassa.
Ja Neulanen oli elementissään.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Vielä äsken niin hohtavan valkoiset hanget ovat kadottaneet kaiken kauneutensa. Likaisenharmaina ja repaleisina ne retkottavat. Vain jokunen kirkas, aurinkoinen päivä, lämmin yö ja leuto sade, niin niistä ei ole jälellä muuta kuin muisto.
Pienet kevätpurotkin jo hiljalleen ja ujoina mäkien kupeilla lirisevät. Talven kahleista vastikään vapautuneina ne aluksi epäröiden pyrkivät sinne tänne, löytämättä itselleen sitä uomaa, jota myöten niiden on määrä mennä. Monet niistä etsintämatkallaan pian heikot voimansa tyyten kuluttavat ja olemattomiin hukkuvat, mutta ne, jotka yhteisvoimin työskennellen ovat reitin itselleen löytäneet, ne mennä vilistävät jo kaukana laulaen, ja pian ilosta hypellen kohiseviksi koskiksi paisuen kovalla kiireellä pyrkivät emonsa, meren, syvään syleilyyn…
* * * * *
Tukala ja tuima on kulunut talvi ollut Aholan porstuanperäkamarissa asuville vanhuksille. Sairaus sairauden jälkeen on heidän luonaan vieraillut ja voimat vähentänyt, että vaivoin vanhukset nyt pääsevät liikkumaan.
Masentunut mieli ei ole kyennyt hiipivää tautia vastustamaan. Alituinen alakuloisuus on sen viihtymiselle vielä vauhtia antanut.
Ensin tauti tarttui Teemuun. Hiljaa ja hivuttaen se vanhusta läheni, kunnes viimein koko voimalla iski. Viikkokausia elämä ja kuolema heikon sairaan ympärillä kamppailivat keskenään. Elämä viimein voitti. Mutta sen voitto ei ollut enää suuren arvoinen. Kuoleman vaaniva käsi oli viikkojen kuluessa ahnaasti raastanut vanhuksen elinvoimat niin tarkkaan, että ainoastaan nahkan peittämä raihnainen ruumis oli jäänyt jälelle…
Sitten kun Teemu tointui vähän jalkeelle, niin sitten tapasi tauti Eevan. Kauan se häntäkin vuoteessa piti ja pihisti, mutta onneksi päästi vähemmällä kuin Teemun.
Hukka olisi ollut hyppysissä, elleivät Aholan armeliaat asukkaat olisi sairaita vanhuksia yön päivän kanssa hoitaneet ja heille auttavaa kättään ojentaneet. Oikein sitä heidän hyvyyttään vieraatkin ihmettelivät ja paljon siitä kylällä puhuttiin. Mutta itse he eivät vaivoistaan kiitosta odottaneet, eivätkä välittäneet siitä edes kuulla, kun joku keplotteleva kylänkulkija talonväkeä muka paremmin miellyttääkseen koetti epätoivon vimmalla puheen uudestaan ja uudestaan tähän asiaan kääntää. Ja kun vieras ei muuten hellittänyt, niin pian hän sai vastauksen:
— Ei siitä kannata puhua! Se on ollut velvollisuutemme.
Paras kiitos ja palkkio heille oli siinä, kun he huomasivat, että sairaat toipuivat. Kaulasta pitäen he vanhuksia nostelivat ja kääntelivät ja tarjosivat heille parasta mitä talosta löytyi.
— Voi, voi sentään! Elkää välittäkö meistä! Kiitos, kiitos! hokivat vanhukset yhteen ääneen ja auttajan poistuttua seinään päin kääntyen salaa toiseltaan silmäkulmaansa pyyhkäisivät.
Mutta kaikista ruumiillisista kärsimyksistä huolimatta olivat Teemun hengenvoimat pysyneet murtumattomina. Sydäntalvella, tammikuun alkupuolella, jolloin lähenevä sairaus näytti ensi oireita, oli Teemun mieli lamassa. Vaikka hän väliin ponnistelikin päästäkseen eroon piinaavista, raskaista ajatuksista, niin sittenkin yhä uudelleen ja uudelleen palautuivat mieleen viimesyksyiset, nopeasti, vanhuksen mielestä liian nopeasti kehittyneet tapaukset, joiden huippukohdan muodosti käräjienkäynti kaameine seurauksineen. Vaikka tästä oli jo kulunut kuukausia, tuntui se aina vain yhtä tuoreelta kuin eilinen päivä. Aina se mielessä pyöri.
Uudelleen ja taas uudelleen Teemu kertasi ajatuksissaan sen ajan, joka oli kulunut siitä hetkestä lähtien, jolloin hän sai käräjähaasteen, siihen hetkeen, jolloin hänet ajettiin poliisivoimalla omaksi luullusta mökistä maantielle. Viimeiseen asti hän oli uskonut ja toivonut, että asia vielä yhdennellätoista hetkellä saa jonkun odottamattoman käänteen ja hän pääsee oikeuksiinsa. Vasta silloin tämä elähdyttävä toivo peti, kun poliisit tulivat ja nostelivat tavarat ulos ja hänen silmäinsä edessä naulasivat kiinni sen oven, jonka avaamiseen ja sulkemiseen hän oli jo kolmattakymmentä ajastaikaa luullut vain itsellään olevan etuoikeuden.
Sitä tapausta hän ei koskaan täydellisesti käsittänyt. Se oli kuin ilkeä unikuva, joka aina vain mielessä väikkyi, mutta josta ei saanut selvää, mikä se oli. Mistä se tuli se sellainen mahtikäsky, jonka edessä hänen täytyi taipua? Laki ja oikeus! Niinpä niin. Mutta lainhan pitäisi heikkoja ja voimattomia suojata ja turvata eikä sortaa. Mutta tässä kävi päinvastoin. Olisi edes isäntä itse tullut ja selittänyt, että asia on nyt kertakaikkiaan niin. Minä, joka olin viisaampi ja voimakkaampi, minä voitin. Sinä heikompana hävisit, ja nyt sinun on tästä lähdettävä.
Mutta ei. Ei tullut isäntä näin puhumaan. Näkymättömänä hän vain asioita johti ja vallesmannin avulla poliiseja juoksutti. Ei edes siellä päin kylää viikkokausiin liikkunut. Tai jos liikkuikin, niin salaa kulki, ettei häntä vain mitenkään olisi Syrjälässä huomattu? Mitäs sitten, jos isäntä olisi mökkiin poikennut? Olisiko se hänen tekoaan lieventänyt? Olisi toki paljonkin. Hän olisi silloin osoittanut, että hänellä on puhdas omatunto ja rauhallinen mieli. Kerrankos sitä tässä maailmassa on riidelty ja riidellään. Isäntä olisi voinut selittää, että asia ei ole, eikä ole ollut niin kuin sinä sanot ja luulit olevan. Mökki onkin talon, ja nyt se annetaan sellaiselle, joka kykenee maksamaan siitä paremman vuokran kuin sinä. Se olisi ollut miehen puhetta, suoraa ja kaunistelematonta. Olisihan isäntä hyvinkin saattanut muistaa kontrahdin ja suulliset sopimukset toisin kuin hän, ja uskoen olevansa oikeassa, olisi vain totuuden selville saantia varten turvautunut vallesmannin, tuomarin ja poliisien apuun. Tuomariin turvautumisen jaksoi vielä hyvin käsittää, kun kovasti ajatustaan ponnisti. Mutta vallesmannin ja poliisit… Se meni kuin menikin jo yli ymmärryksen.
Muisto poliisien tulosta ja tuvan tyhjentämisestä oli kaikista karvain. Siihen tapaukseen ajatus aina pysähtyi ja siinä kauemmin, liiankin kauan, viipyi. Se muisto se aina riutunutta rintaa jäyti ja mieltä kirveli. Nostipa herkimpinä hetkinä kyynelhelmenkin karkealle, syvien vakojen uurtamalle poskelle…
* * * * *
Mutta sitä mukaan, kun päivät pitenivät ja kirkastuivat, sitä mukaan Teemun mielikin keveni ja piristyi. Kun ensimmäiset leivoset näyttäytyivät, oli Teemu jo jalkeilla. Ja peipposten piipitellessä hän jo liikkui mielestään kuin ennenkin. Jalka tuntuu tosin entistä raskaammalta, käsi kankealta ja voimattomalta, mutta kun tässä vielä viikon pari verryttelen, niin enköpä tuota taas jo kyenne omin voimin elämään, hän ajatteli.
Ja kun ensimmäiset pääskyset saapuivat ja räystään alle pesäänsä laittoivat tai vanhaa korjailivat, niin silloin Teemu jo hääri joukon jatkona talon töissä.
— Pysy sinä vain pois siksi kunnes paranet, kielteli isäntä.
— Ei sitä kehtaa, aikamies, jouten maata, vastasi Teemu ja meni toisten mukana, että tuppi heilui.
— Teemu parka, huokasi Aholan isäntä hänen jälkeensä. Vanhoillapäivilläsi et saa etkä malta edes rauhassa sairastaa. Kummaksi se on maailma tämän miespolven eläessä muuttunut. Ja tovin kuluttua hän puoliääneen lisäsi:
— Onkohan niiden olo keveämpää, jotka ovat heittäneet toisen omasta mökistään ulos kuin koiran pellolle?
VIIDESTOISTA LUKU.
Pimeiden iltojen aika on käsissä.
Vilja valmistuu pelloilla. Ruiskuhilas on jo ehtinyt riiheenkin ja suvitouot odottavat sirppiä.
Maamies myhäilee tyytyväisenä omaa, hiljaista myhäilyään, jonka sävyn outokin huomaa hänen silmiensä kirkkaasta hohteesta.
Tänä vuonna tulee tavallista parempi sato. Ruis näyttää antavan yli odotusten. Suvivilja on rehevää ja suurijyväistä, ja peruna pudistaa niin, ettei tahdo mahtua penkkeihinsä.
Tyytyväisinä istutaan Aholassa pimenevinä syysiltoina avotakan hiipuvan hiilloksen ääressä. Näperrellään mitähän näperrellään, ja sana silloin toinen tällöin naapurille heitetään. Muualla tässäkin pitäjässä on jo aikoja sitten avotakka rautahellaan vaihdettu, mutta Aholan isäntä ei ole vielä tätä esi-isien rakasta uunilaitetta nykyaikaiseksi muuttanut. Ja on siellä Aholassa vielä toinenkin isiltä peritty tapa käytännössä, puhdetöiden teko. Nyt ei tosin ole vielä puhdetöiden aika käsissä, eikä takkaan ole tehty tulta myöskään lämmittämistä varten. Illalliskeittotulien jätteet siinä nyt hiljalleen hiipuvat. Tuli olisi jo sammunutkin, ellei isäntä olisi siihen aterian aikana paria tervaskannonpuolikasta lisäksi heittänyt paremmin niinkuin näkemistä silmälläpitäen. Lamputkin kun ovat vielä kesäkunnossa, ja nykyaikaisia sähkövaloja ei Aholaan ole vielä laitettu.
— Ehtiihän ne sitten hankkia, jos lamppupeli pettää, on isäntä sanonut. Ja kun lamppupeli ei ole pettänyt, niin sähkövalot on jäänyt hankkimatta.
Vankka ja maittava illallisateria on nyt syöty ja tyytyväisin, kylläisin mielin miehet istuvat hiipuvan takkatulen ääressä. Laiskasti kulkee tarina. Hämärä peittää jo avaran tuvan, ja vain vaivoin näkee naisväki korjata ruuanjätteet pöydältä ja pestä astiat. Miesten liikahdellessa heijastuu raukea valo väliin pöydällekin ja varjot seinillä liikkuvat. Silloin naiset kiihdyttävät hetkeksi työtään, mutta pian taas pimeys palaa entiselleen pahoittaen astianpesijät varovaisuuteen. Naisväki supattaa keskenään omia pieniä asioitaan. He eivät tahdo häiritä tuvan torkkuvaa hiljaisuutta eikä miesten rauhaa, kun nämä siinä käsiinsä nojaten, silloin tällöin kylläisinä röyhähdellen, melkein äänettöminä päiväntapahtumia mietiskellen, istuvat.
Takan hehku sammuu vähitellen. Naisväki on lopettanut työnsä ja istujista yksi toisensa jälkeen siirtyy päivän ponnistuksista lepäämään.
Isäntä ja Teemu jäävät viimeisiksi.
Teemun mieltä riipaisee niin omituisesti. Sitä aivan hytkäyttää kuin ensi kertaa ripillä käydessä ja sydän takoo, että melkein kuulee sen äänen, ja veret kohoavat kalpealle poskelle. Kohotkoot, ajattelee Teemu. Eipä sitä tässä hämärässä kukaan näe.
— Nyt minä kysyn, hän päättävästi ajattelee. Tehköön isäntä sitten mitä haluaa.
Mutta vaikka ajatus olikin kypsynyt jo päätökseksi, niin mitenkään sitä ei tahtonut saada sanotuksi.
Se asia oli jo koko kesän pitänyt Teemun mieltä pienessä jännityksessä. Ensin se oli kuin sivumennen iskenyt, eräänä lauantai-iltana, jolloin hän palasi kytöojalta Terva-ahon poikki. Illalla hän ei sitä sen enempää ajatellut. Saunassa se tosin kuin salaa hiipi uudelleen mieleen, mutta maatapannessa hän ei sitä muistanut enää ollenkaan. Eikä se aamulla herätessäkään vaivannut mieltä. Mutta maanantaina siinä kytömaalle vievän tien haarassa se taas yhtäkkiä töksähti mieleen. Se tuli kuin pilvistä pudonneena, ja veti kuin vetikin astelemaan Terva-ahon kautta, vaikka toista tietä olisi ollut lyhyempi matka.
— Hullutustahan se kaikki on, hän ajatteli. Milläpäs minä, ikäloppu mies sellaiseen…
Mutta vaikka hän miten koetti sitä ajatusta mielestään eksyttää, niin aina se vain sieltä piilosta sukelsi esille ja vaati huomiota itselleen. Toisinaan se piti päiväkausia pienessä jännityksessä eikä tahtonut antaa iltasin unta. Väliin se hiukan hellitti, mutta pian taas entistä voimakkaampana tuli esille.
Se oli merkillinen ajatus! Se oli yhtä hullu haave kuin opettajan sanojen mukaan sekin, että maat otetaan rikkailta pois ja annetaan köyhille. Niinpä niin. Hullu haave. Se on viisas mies, opettaja, kun se osaa sanoa niin mukavasti, että hullu haave. Mutta mitäpäs ne lukeneet eivät osaisi. Hullu haave se on se hänenkin ajatuksensa, ei siitä koskaan tule mitään. Kumma vain, että se istuu niin lujassa tuolla päänupissa.
Tästä merkillisestä ajatuksesta erille päästäkseen Teemu iski työhön kaikkine vanhan miehen voimineen. Ja oli aikoja, kun hän selkä märkänä oikein kaivoi ja väänsi, ettei hän väsyneenä muistanut sitä hullua haavettaan, ei sittenkään, vaikka hän aivan vaistomaisesti joka aamu ja ilta kulki Terva-ahon kautta työmaalle ja työmaalta kotiin.
Mutta nyt syyspuolella, kun päivät lyhenivät ja illat pitenivät, se ajatus ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan.
— Jos voisi edes Eevalle siitä puhua, hän ajatteli, niin ehkäpä se hellittäisi. Mutta ei se Eeva sellaista ymmärrä. Pilkaksi löisi koko ajatuksen ja nauraisi. Voisi vielä sanoa hulluksi. Parasta on pitää kaikki vain omana salaisuutenaan.
Mutta kyllä siinä oli pitämistä. Toisenkin kerran se pyrki huulilta Eevan korvaan ja vain kovasti pidellen pysyi sisällä. Olihan hän sentään vielä mies, vaikka vanhakin, että tiesi mitä teki ja puhui. Ja tätä asiata ei sanota kellekään, ei edes isännälle, joka sen paraiten ymmärtäisi, ja jolle sanottuna siitä saisi joko luopua tai ryhtyä sitä toteuttamaan. Toteuttamaanko? Ei, ei! Se olisi liian suuri onni ja ilo hänelle, omasta mökistä ulos ajetulle…
Koko kesän aina tähän iltaan asti Teemu oli voinut salaisuutensa säilyttää. Mutta nyt sen pidättäminen tuntui ylivoimaiselta tehtävältä. Aivan siinä hiki nousi otsalle.
Kun autio tupa hämärtymistään hämärtyi ja raukea hiljaisuus vallitsi, ympärillä, rohkaisi hän viimein itsensä ja suuren salaisuutensa paljastaakseen jo kerran rykäsi. Mutta sanat juuttuivat kurkkuun ja tupa tuli yhtäkkiä säkkipimeäksi. Sydän jyskytti haljetakseen ja koko ruumis vapisi jännityksestä.
Isäntä liikahti noustakseen.
Nyt tuli Teemulle hätä käteen.
— Tuota… tuota… hän tapaili yskien… Muistaahan isäntä… hm… sen Terva-ahon?
Mitäs se Teemu nyt? ajatteli isäntä. Tottahan hän sen pienen ahopahasen muisti. Menneinä vuosina siinä oli ollut halme, mutta nyt se jo oli suurimmaksi osaksi metsittynyt. Lamminpuoleinen syrjä oli enää autiona.
— Kyllähän minä sen muistan. Kuinka niin? hän kysyi.
— Muuten vain.
Seurasi pitkä äänettömyys, ennen kuin Teemu jatkoi:
— Minä tässä vähän olen itsekseni… hm… tuota… ajatellut, mutta taitaa olla mieletöntä, että eiköhän isäntä… tuota… tuota… antaisi siitä minulle pientä mökin paikkaa…
Tämän sanottuaan Teemu tunsi painuvansa kuin maan alle. Pitkään aikaan hän ei kuullut ei nähnyt mitään. Mitähän hän oli isännälle sanonut? Ei suinkaan hän ollut vain päättömiä puhunut?
— Vieläkö uskaltaisit yrittää? kysyi isäntä. Samalla hän ajatteli, että paras olisi, kun luopuisit siitä puuhasta. Helpompi sinun olisi tässä viimeiset vuotesi elellä.
— Kyllä, vastasi Teemu aivan kuin asia olisi jo ratkaistu, ja lisäsi:
— Oikeitten ihmisten kanssa.
Isännän teki mieli aluksi vastustaa, mutta nähdessään Teemun innon hän sanoi:
— Kyllä se minun puolestani passaa. Koska sinä aiot aloittaa? Oletko jo sitä ajatellut?
— Nyt heti vähitellen olen meinannut.
— No, kyllä se passaa, passaa varsin ihmeesti. Mutta tehdään ensin kirjallinen kauppa ja eroitetaan maa niinkuin lait ja asetukset vaativat. Minun eläessäni voisit kyllä muutenkin rakentaa ja asua, mutta jos minusta aika jättää, niin sinun on turvallisempi olla, kun lailliset paperit ovat taskussasi.
— Paljon kiitoksia! Kyllä minä isäntään uskon muutenkin, mutta tehdään vain niin kuin isäntä tahtoo ja hyvä on.
— Mennään sitten huomenna heti aamustapäivin sitä paikkaa katsomaan, että voit aloittaa työt milloin haluat.
— Miten vain isännälle paraiten passaa!
Teemu nukkui sinä yönä hyvin rauhattomasti. Heti päivän valjettua hän toisten vielä makeimmillaan maatessa nousi ylös ja lähti kiireesti astua köppäsemään Terva-ahoa kohti.
Hänelle oli alkanut uusi elämä.
KUUDESTOISTA LUKU.
Talven ensi lumi on peittänyt maan.
Tuulet ja syysmyrskyt ovat tauonneet ja ilma on seestynyt pakkasta antavaksi.
Terva-ahon koilliskulmalla, lammen rannalla, on kaivettu maata, puita kaadettu ja veistetty, kiviä ja kantoja väännelty ja rotkopaikkoja tasoiteltu. Pieni ala peltoakin on jo valmiiksi kuokittu.
Mutta nyt ovat työt keskeytyneet, eikä viikkokauteen siellä ole rakentajaa näkynyt. Valkoinen lumi, talven ensi lumi, on kattanut tasaisesti Syrjälän Teemun työmaan ja kuokoksella olevan pienen peltotilkun peittänyt. Rakentaja ja kuokkija itse makaa kuolemansairaana Aholan talon porstuan peräkamarissa, ja epätietoista on, tuleeko hänestä enää kesken jääneen työnsä jatkajaa.
Kuume on noussut peloittavan korkealle, ja raskaasti, läähättäen kohoaa heikko rinta. Tällaista menoa on jo jatkunut pian viikon päivät. Tiheästi toistuvat pistokset rinnan vasemmalla puolella ovat lisänneet sairaalle kipua. Väliin on sairas ollut vähän parempi, mutta viime yönä, kuudentena vuorokautena sairauden alusta lukien, oli ottanut niin kovasti, että koko Aholan talon väki oli noussut Teemun loppua katsomaan. Kuolema hellitti kuitenkin vielä otteensa, mutta tiedottomassa tilassa sairas nyt hourailee. Isäntä on panettanut hevosen valjaisiin ja käskenyt renkipojan lähteä kiireesti hakemaan kirkolta lääkäriä. Saa nähdä, ehtiikö lääkäri ajoissa, vai jättääkö elämä vanhan Teemun ennen lääkärin tuloa. Sairaan tila on kovin huolestuttava ja panee pahinta pelkäämään.
Eeva on yön päivän kanssa istunut sairaan miehensä vieressä. Lukemattomat kerrat on kyynel vanhan vaimon silmäkulman kostuttanut, mutta silloin, milloin vesi ei ole silmistä valunut, silloin Eeva on vapisevalla, katkonaisella äänellä lukenut ikuista sanaa sairaalle miehelleen, joka kuumehoureissaan ei siitä kuitenkaan mitään tiedä. Väliin hän on lasimaisen elottomat silmänsä avannut ja silloin lukija on tarttunut aina sairaan käteen ja kysynyt:
— Kuuletko sinä, mitä Jumala sanoo?
Sairas on vaistomaisesti räpäyttänyt silmäänsä kerran pari. Sen Eeva on tulkinnut merkitsevän sitä, että kyllä se kuulee ja ääntään korottaen hän on taas jatkanut keskeytynyttä lukuaan siksi kunnes poostamet ovat ruvenneet silmissä hyppimään, jolloin hänen on täytynyt hellittää.
Elleivät aholaiset olisi parhaansa mukaan sairasta hoitaneet, niin kyllä hän olisi jo tämän maailman jättänyt. Eihän vanha vaimo olisi mitenkään jaksanut yksinään viikkokautta valvoa, eikä kaikistellen ymmärtänyt, miten sairaan tuskia olisi pitänyt lieventää. Mutta aholaiset auttoivat. Vuoroin isäntä, emäntä, tytär ja palvelijat kävivät sairasta katsomassa ja toivat tullessaan lääkkeitä ja käydessään kääreitä muuttivat, että tauti olisi helpottanut. Mutta mikään ei näyttänyt auttavan. Toisinaan tuntui siltä, kun tauti saisi paremman käänteen, mutta tovin kuluttua se taas kouristi entistä kovemmin ja kuume nousi.
Houraillessaan sairas puhui Risumäen isännästä, vallesmannista, poliiseista, Syrjälästä ja Terva-ahosta sekaisin. Kukaan ei hänen puheestaan saanut selvää. Eikäpä siinä mitään järkeä ollut, sairaan hourailussa.
— Terva-aholta ei ajeta pois, hän houraili. Siellä on suuri tupa… kaunis muuri… vallesmanni… ja valkoinen lattia… Risumäen isäntä… Neulanen nauraa… Ei se satu minuun… poliisit tulevat… kirkonkellot soivat… voi, voi miten ne soivat… Nyt mennään Terva-aholle… vaunuilla ajetaan… kellot… poliisit… kieltäkää.» Ne särkevät oven… Terva-ahon oven…
— Mitä se puhuu? kysyi Aholan isäntä, joka sairaan viimeisten sanojen aikana tuli sisälle.
— Terva-ahosta se jotakin höpisee, mitä höpissee, ja poliiseista ja kirkonkelloista.
— Taitaa olla se Terva-aho rakas paikka Teemulle, sanoi Aholan isäntä tovin kuluttua ääni väristen.
Kyllä se oli. Oikein isäntä, tarkkasilmäinen mies, sen arvasi. Terva-ahosta Teemu oli viime, aikoina vaimolleen yhtenään puhunut ja kuvitellut, että sellaiseen ja sellaiseen kuntoon se laitetaan, kun sinne päästään. Siellä eletään ja ollaan kuin karhut pesässään. Siitä tuleekin muhkeampi paikka kuin Syrjälästä, eikä tartte pelätä, että tullaan poisajamaan.
Kovasti Teemu olikin jo Terva-ahon kupeella uurastanut. Neljä päivää viikossa hän oli tehnyt talon töitä, että leivissä pysyi, ja kahtena päivänä vääntänyt, kaivanut ja kuokkinut Terva-aholla kuin aikoinaan Syrjälää rakentaessaan. Kukaan ei häntä voinut estää mielityöhön menemästä. Rankkojen syyssateiden aikoinakin hän siellä — aamusta iltaan läpimärkänä työskenteli, ja niiltä ajoilta ankara tautikin lienee peräisin. Kuumeisella kiireellä hän koetti uutta pesäänsä rakentaa ja saada se valmiiksi niin, että siihen voisi jo ensi kesänä muuttaa.
Kyllähän hänellä ja Eevalla oli kovin hyvä olla ja asua Aholan porstuanperäkamarissa. Vuokra oli varsin mitätön, sama kuin ei mitään. Kolme markkaa ei ennenkään mikään suuri summa ollut, ja nyt se ei ollut kahdenkymmenenviiden penninkään arvoinen. Oli Teemu tarjonnut isännälle heti alussa viittäkymmentä markkaa kuukaudelta, mutta isäntä oli sanonut, että hassuko sinä olet. Puheitten ja sopimusten mukaan tässä talossa on eletty ennen ja aiotaan elää vastakin. Pane sinä vain pennisi parempiin tarpeisiin.
Mukavaa oli Aholan muu väkikin, etenkin emäntä. Maidosta, voista, jauhoista, ryyneistä ja muista elintarpeista, mitä talossa oli, hän ei koskaan ottanut viimeistä hintaa. Ja aina sai mitä halusi. Pyytäjän ei tarvinnut milloinkaan Aholasta tyhjin käsin lähteä eikä kulkijan ovelta yönselkään kääntyä. Ihmeellinen siunaus oli aholaisilla. Jos heidän hyvyytensä ja anteliaisuutensa näytti ehtymättömältä, niin ei heillä myöskään leivästä eikä leivänsärpimestä näyttänyt olevan puutetta. Kaikkea riitti yllin kyllin.
Monet monituiset kerrat Aholan emäntä pisti Eevan käteen milloin lämpimäisleivän, milloin maito- tai piimälitran, milloin lihakimpaleen, ryynikilon ja milloin mitäkin. Eikä hän koskaan antimillaan rehennellyt. Ikäänkuin sivumennen, huomaamatta, ja muita asioita puhellen hän antavan kätensä ojensi. Hän tunsi sisimmässään antamisen ilon. Ja se oli hänelle kyllin suuri kiitos ja palkkio.
Kelpasi sitä vanhusten tällaisessa talossa asua. Mutta vaikka heillä oli miten hyvä olla, niin yhtä heiltä kuitenkin puuttui, varsinkin Teemulta. Hän kaipasi jotakin. Ja tämä kaipaus oli niin voimakas, että sitä oli mahdoton vastustaa. Painajaisen tavoin se vaivasi yökaudet ja yhtenään päivilläkin pihisti. Eikä se antanut ennemmin rauhaa, ennenkuin hän pääsi Tervalammen rannalle mielitekoaan toteuttamaan.
Siellä rauhaisan ahon laidassa, mustavetisen sydänmaan lammen rannalla, kaukana muun maailman melskeestä hän tunsi olevansa kuin kuningas omassa valtakunnassaan. Sinne ei maailman maantiemelu kantautunut, eikä siellä pahojen ihmisten pistopuheet mieltä pahoittaneet. Siellä sai vapaasti hengittää ja tehdä mitä halusi. Siellä tuntui olo ja elämä niin ihmeellisen rauhalliselta ja viihtyiseltä. Kun sinne vain pääsi, niin heti oli vapaampi hengittää. Väliin teki mieli koko maailmaa syleillä ja antaa kaikille anteeksi pahat puheet ja väärinteot, ja monta kertaa Teemu syliään levittelikin, kangistuneita vanhan miehen syliään, ja innostuksensa huomatessaan kuin häveten, laski hymähtäen kätensä alas.
Unohtaa ja antaa anteeksi. Niin, kyllä hän tällaisina herkkinä hetkinään olisi ollut valmis unohtamaan kaikki kärsimänsä vääryydet, jos vain vastapuolelta olisi annettu pieninkin sysäys sovinnolliseen suuntaan. Ja ilman tätä sysäystäkin hän oli valmis unohtamaan. Ei hän oikeastaan enää kenellekään kantanut kaunaa. Hän oli itsekseen ajatellen ja mietiskellen tullut siihen tulokseen, että ehkäpä se kaikki on ollut näin menevä. Ehkäpä hän on ollut juuri sellaisen kurituksen tarpeessa, että elämän paremmin ymmärtäisi.
Tämä kohtaloonsa alistumisen ja syvä sovinnon henki oli hänessä vain vahvistunut ja ikäänkuin lujittunut sen jälkeen, kun hän oli kuullut, etteivät Risumäen isännänkään asiat ole enää oikealla tolalla. Kai sillä isännälläkin on jotakin tunnolla, kun se niin armottomasti on sitä juontiaan jatkanut. Näkyjäkin, juopon näkyjä, kuuluu jo nähneen ja pyssyjen kanssa räiskäneen, että koko talo on ollut sekaisin. Ei sitä järkevä ihminen sellaiseen peliin rupea, elleivät asiat ole ihan hullusti.
Ja aina voimakkaammaksi tämä sovittava ääni Teemun povessa paisui, kun huhu tiesi kertoa kummia asioita kirkoltakin. Vallesmannin luona on pidetty tutkintoja ja suurista kavalluksista puhutaan. Opettaja on sanonut, sen Teemu on omin korvin kuullut, että vallesmannilta tulee pian lähtö tiilenpäitä lukemaan. Eivät kuulu olevan asiat sellaisessa oorningissa, kun suuret herrat tahtovat. Ja tilikirjojen numerotkaan eivät kuulu tyydyttävän tarkastajia. Ihmeelliseltä se vähän tuntuu, mutta kyllä kai opettaja, oppinut ja lukenut mies, ne asiat tietää. Mitenkähän se vallesmanni on sotkenut ne kirjansa sillä tavalla? Onhan se sellainen liukas ja ovela mies, että kyllä sen luulisi herrojen kanssa pärjäävän. Niinhän se siellä käräjilläkin silloin syksyllä puhui ja huhtoi, että oikein sitä tuomarikin taisi ihmetellä. Ja niin kävi minulle kuin vallesmanni sanoi. Ei sitä moni kohelo olisi osannut niin paikalleen arvata. Mutta vaikka minut alas paukautettiinkin, niin minulla on jalkojeni alla vielä pohja, miltä ponnistan. Mutta mistähän vallesmanniparka ponnistaa, jos nyt virka joutuu naulaan?
Tähän tapaan ne Teemun ajatukset risteilivät siellä yksinäisyydessä, ja kappale kappaleen jälkeen kuivaa ahon syrjää antautui hänen iskuilleen. Eihän se vanhan miehen työnteko mitään riuskaa ollut, mutta ahkeruus ja päivän pituus korvasivat kaiken sen, mitä ruumiillisesta kunnosta puuttui.
Ei Teemu Neulastakaan siellä yksinäisinä hetkinään pahoin mielin muistellut. Neulasella on sellainen kierä luonto, hän ajatteli. Minkäpä sitä ihminen tekee luonnolleen. Eikä siitä näytä Neulasen olo ja elämä paljoa paisuneen, vaikka hän kieli vyön alla kyliä hyppää ja sotkee ihmisten asioita. Olisi sitä Neulasella muutakin työtä, mutta ei vain jouda tekemään. Hänen pitää alituisesti kyliä kierrellä ja lojaalisti asioita justeerailla.
Mikäpäs hätä tässä minulla, hän toisinaan taas ajatteli. Jos Jumala suo ikää ja terveyttä, niin ensi syksynä viimeistään Terva-ahon saunassa kylvetään ja kirkas savu nousee tuvan uunista kohti korkeutta. Ja näin ajatellen Teemu taas entistä voimakkaammin iski kuokkansa maan kamaraan tai veisti hirttä, että kangas kumisi…
Mutta nyt ei rakentajaa ole näkynyt viikkokauteen rakkailla työmaillaan. Valkoinen lumi, talven ensi lumi on työmaan puhtaaksi peittänyt, aivan kuin paariliina olisi sen päälle levitetty, ja rakentaja itse makaa kuolemansairaana Aholan talon porstuanperäkamarissa.
Renkipoika on hakenut kirkolta sairaalle lääkärin.
— Ankara keuhkokuume, on lääkäri päätään pudistaen sanonut. Ellei suorastaan ihmettä tapahdu, niin sairas ei enää aamua näe.
Hiljaa ja kuiskaillen liikkuvat ihmiset Teemun vuoteen lähellä. Eeva istuu aivan sairaan sängyn vieressä ja lukee lakkaamatta raamattua. Sairas ei kuule ei näe mitään. Lakkaamatta hän hourailee, höpisee tuskin kuuluvasti.
Sairaan höpinöitä ei kukaan käsitä. Vaikka hän miten ponnistelisi ja tahtoisi sanoa, että hän on unohtanut kaikki, antanut kaikki anteeksi, ja että hänen on hyvä olla, niin kukaan ei hänen puhettaan ymmärrä. Eeva kiihdyttää yhä lukuaan ja korottaa kyyneleistä ääntään. Toiset huoneessaolijat katselevat totisin, vettynein silmin tovin toisiinsa, tovin sairaaseen ja syvään huokaisten kääntävät katseensa ulos ikkunasta.
Jokunen tumma tähti on jo syttynyt taivaalla, ja katsojista tuntuu, että ne vilkuttavat niin ystävällisesti, ikäänkuin luokseen kutsuen…
Sairaan rinta nousee ja laskee, epäsäännöllisesti, nytkähdellen. Henki salpautuu. Kuuluu korahdus. Vielä kerran kohoaa polttava rinta, painuu kuin huokaisten alas, eikä enää sen jälkeen elonmerkkiä anna.
Hiljaa ja rauhallisesti päättyi Teemun vaellus.
Kuulumattomasti putosi viimeinenkin hiekkajyvänen hänen elämänsä tiimalasista, kuin santaan valahtaen…