KUUDES LUKU.
Nyt elettiin syyskuussa ja syksyn tuntua oli ilmassa.
Päivät olivat harmaita, painostavia… Tuuli vinkui viidakoissa ja honteloita heinänkorsia helisti.
Lyijynraskaana lepäsi taivas tienoiden yllä ja vihmoi vesiään kuin kiukuissaan itkevä ihminen kyyneleitä.
Tiet olivat yleensä kuran ja melkein läpipääsemättömän ravan peitossa.
Ei niillä näillä seuduin montakaan kulkijaa viikkokausiin kävellyt.
Alavilla mailla pellot veden vallassa huppelehtivat ja olivat mäkien rinteilläkin niin märkiä, että hyvä, kun huonon perunasadon sai niiltä kunnolla korjatuksi.
Nurmet, niityt ja peltojen pientareet olivat kesäisen vihreytensä menettäneet, ja haalistuneet heinänkorret syksyinen sade kuin uhalla maahan pieksi ja viimeisenkin suven suloisuuden niiltä riisti. Tuuli pudotteli puiden kellastuneet lehdet… Hyinen kylmän henki nurkissa tohisi, hallaa huokui. Koko luonto valmistautui kuin korkeimman käskystä aikaista talvea vastaanottamaan… talvea, joka tänä vuonna kylmästä, sateisesta syksystä huolimatta tavallista myöhempään alkoi puroja kuivailla, järviä jäätää ja valkoista vaippaansa lakeuksien yli levitellä.
Kinnarniemen pitäjän vuokralautakunnat olivat tänä syksynä ahkerassa työssä. Torppien, vuokra- ja mäkitupa-alueiden itsenäistyttäminen oli loppuun suoritettava. Siksi ei sopinut kuhnailla. Vaikka vastenmielisestikin, oli ukkojen kuitenkin torpasta torppaan ja mökistä mökkiin kuljettava, satoi tai tuuli. Harvoissa paikoissa oli isännän ja vuokraajan väli itsestään, ilman vuokralautakunnan väliintuloa selvinnyt. Kura roiskui kunnan luottamusmiesten kantapäistä, kun he sateen koittamia teitä patikoivat…
Monessa paikassa olivat jo poikenneet, useammassa oli vielä poikettava.
Vähäväkiset odottivat jännittyneinä vuokralautakunnan kaikkivoipaa vaikutusta. Isännät, manttaalinomistajat, käsiään hykertelivät puolueettomien punnitsijain päätöksille… jos ne hyviä olivat. Karkeasti kirosivat, jos pahasti panivat.
Risumäen isäntä hyppi ilosta, kun sai tahtonsa toteutetuksi… kälmi. Oli saanut opettajan, joka oli vuokralautakunnan puheenjohtaja, uskomaan, että Syrjälän Teemu on pyytänyt vuokralautakuntaa ratkaisemaan hänen ja Risumäen isännän välistä riitaisuutta. Räätälimestari Neulanen oli pyynnön vielä vahvistanut.
Ja nyt vuokralautakunta on menossa Syrjälään sovinnon henkeä hieromaan. Risumäen isäntä seuraa mukana. Kyyräilee jäljessä kuin hiirtä vaaniva kissa… Silloin tällöin Neulasen kanssa supisee. Pakosta pitää isännän pelissä mukana olla, vaikka vähän ilettääkin, selvää miestä. Laki ja reklementit eivät kuulu muuten mukautuvan.
Syrjälässä on vuokralautakunnan tuloa jo kauan odotettu. Kulkevilta oli kuultu, että tänään tulevat.
Tavallista aikaisemmin on Syrjälässä jalkeilla oltu. Aamiainenkin on alakuloisina syöty, ja jännittyneinä nyt vuokralautakuntaa odotetaan. Äänettöminä liikutaan edestakaisin ja askareet toimitetaan. Tavantakaa kurkistetaan ikkunasta maantielle. Ja kun mitään ei näy, raskaasti huoaten käännytään hetkeksi pois päin, mutta pian taas takaisin palataan.
Teemu on oikein pyhäpukimissa ja Eevakin on, harvinaisia vieraita, ankaria lakien ja oikeuksien noudattajia varten itsensä siistinyt.
Painostava ja alakuloinen on vanhusten mieli. Ei ole lähettyvillä ketään, keltä neuvoa kysyisi… Lapsetkin, aikuisiksi varttuneet, suurin kieltäymyksin ja puutetta kärsien kasvatetut, ovat maailmalle menneet, pois pienestä pesästä pyrähtäneet omaa onneaan etsimään. Kukapa heitä, vanhoja, nyt kuulisi…
Rauhattomina he mökissään liikkuvat, yhä vain maantielle tähyävät.
— Nyt ne tulevat, ilmoittaa viimein Teemu, ja hänen sydämensä pampattaa pahemmin kuin raskaimman ponnistuksen jälkeen.
— Tulkoot, äännähtää Eeva painokkaasti. Eivät ne meitä kumminkaan puremata nielase.
Kello onkin jo kohta kymmenen, kun vuokralautakunnan jäsenet, saapuvat
Syrjälään.
Aholan isäntä, vuokranantajain edustajana, astuu ensinnä tupaan ja kuulumisia kysellen kädestäpitäen tervehtii. Sitten tulee opettaja Viisainen, lautakunnan puheenjohtajana, ja räätäli Neulanen vuokranottajain edustajana, ynnä pari muuta lautakunnan jäsentä. He eivät kättele, muuten vain hyvää päivää toivottavat. Viimeisenä vääntää Risumäen isäntä. Hetken hän ovensuussa seisahtaa kuin ajatuksiinsa vaipuneena ja sitten kuin hiukan häpeissään, epäröiden ojentaa kättä.
Hitaasti tarttuu Teemu ojennettuun käteen, mutta Eeva ei ole sitä huomaavinaan, Juudaksen kättä, selkänsä vain kääntää ja Aholan isännälle puhelee.
— Onpa siinä vieraille istuntakin, sanoo Teemu, kun tulijat eivät heti istuunnu.
Painavat siinä miehet hitaasti puuta, mutta opettaja Viisainen astuu arvokkaasti pöydän ääreen avaa salkkunsa ja ottaa sieltä esille joukon papereita. Räätäli Neulanen muuttaa opettajan rinnalle pöydän päähän. Risumäen isäntä painautuu aivan ovensuuhun.
Ollaan kotvan ääneti. Pidetään juhlallinen lepohetki. Opettaja
Viisainen selailee vain papereitaan nimensä mukainen ilme kasvoillaan.
Ulkona sataa kuin saavista kaataen ja voimakas tuuli pieksää sadepisaroita Syrjälän mökin matalaa ikkunaa vastaan kuin kuolinkelloja soittaen… raskaasti, rauhattomasti.
Tuvassa vallitsee painostava hiljaisuus.
Opettaja Viisaisen paperien rapina antaa kuitenkin hiukan eloa tähän synkkään tunnelmaan. Muurin raossa sirittävä sirkkakin on hetkeksi hellittänyt. Sekin ikäänkuin vierastaa outoja tulijoita. Kuuntelee… pienen pirauksen päästää… ja taas vaikenee. Kun se on kotvan kuunnellut, virittää se pian voimakkaan virtensä, sirittää niin iloisesti, ettei moista ennen kuultu…
Sirkan siritys havahduttaa tuvassa olijatkin.
— Onpas tässä talossa sirkkoja, virkkaa opettaja Viisainen yhä vain papereitaan silmäillen.
— No, kuuluupa olevan, aivan kuin Egyptissä ennen vanhaan, jatkaa opettajan puheeseen räätäli Neulanen.
— Omiksi tarpeiksi, urahtaa Teemu.
Taas istutaan ja tuumitaan.
Keskustelu ei vain tahdo päästä alkuun. On kuin kaikkia painostaisi jokin salaperäinen, sanoin selittämätön…
Teemu luo tutkivan silmäyksen tuvassa istujiin, etenkin Risumäen isäntään, ja Eevaan päin kääntyen sanoo tälle.
— Panehan pannu tulelle. Harvoin meillä tällaiset vieraat poikkeavat.
Eeva noudattaa äänettömänä annettua kehoitusta.
Toiset istuvat yhä totisina paikoillaan, lipevyydestään kuulu
Neulanenkin.
Mutta viimein pääsee opettaja Viisainen tehtäväänsä käsiksi. Aluksi pari kertaa rykäisten, kuin arvokkuuttaan korostaen, hän ottaa suunvuoron:
— Kinnarniemen pitäjän läntisen piirin vuokralautakunta on maanviljelijä Vilppi Risumäen ja mäkitupalaisen Teemu Syrjälän yhteisestä pyynnöstä kokoontunut paikan päälle selvittämään erimielisyyttä, joka mäkitupa-alueen lunastus- ja itsenäistyttämisasiassa on syntynyt maanomistajan ja maanvuokraajan välille. Vuokralautakunnan puheenjohtajana minä julistan kokouksen avatuksi ja kehoitan asiallisia väittelyittä sopimaan riitaisuutensa.
Sirkan laulu on taas vaiennut. Laulaja aivan kuin kuuntelee.
Teemun silmät sumenevat. Kuuliko hän oikein… yhteisestä pyynnöstä… selvittämään erimielisyyttä… joka lunastus- ja itsenäistyttämisasiassa on syntynyt. Kenen yhteisestä pyynnöstä? Mitä erimielisyyttä? Eihän hän ole tänne ketään pyytänyt… eikä hänellä ole kenenkään kanssa mitään erimielisyyttä ollut. Veroni olen maksanut ja taksvärkkini tehnyt… Ei, nyt minä en ymmärrä.
Hämmennyksestään tointuen hän katsoo ensin pöydän takana olevaan opettaja Viisaiseen, sitten allapäin istuvaan Risumäen isäntään ja luihukatseiseen räätäli Neulaseen. Mitä nämä miehet ajattelevat? Aholan isäntä ei ainakaan voi olla näiden kanssa samaa mieltä, ei koskaan. Sellainen reilu omantunnon mies ei alennu koiruuksiin.
Sitten hän sanoo verkalleen:
— Minä en oikein ymmärrä, mitä opettaja äsken sanoi, ellen väärin kuullut. En minä ole tänne ketään kutsunut, eikä minulla Risumäen isännän kanssa ole ollut minkäänlaista erimielisyyttä mökkiä koskevissa asioissa. Veroni olen maksanut säntilleen ja taksvärkkini tehnyt aikanaan. Vai enkös ole, isäntä?
Isäntä pyörittelee lakkia käsissään ja on kuin kuumilla kivillä istuisi.
Räätäli Neulanen mulkoilee pilkallisesti, heiluttaa jalkaansa ja sylkeä ruiskauttaa lattialle.
Aholan isäntä istuu vakavana ajatuksiinsa vaipuneena.
— Tuota, tuota, aloittaa Risumäen isäntä yhä lakkiaan heilutellen ja lattiaan katsellen. Onhan se maksanut… Mutta viime ja tämän vuoden verot ovat maksamatta…
— Niin ovat, myöntää Teemu väliin. Isäntä ei ole maksua ottanut vastaan. Olen tarjonnut sitä itse ja vieraidenmiesten välityksellä.
— Sepä kumma, tohahtaa Neulanen leveisiin sieraimiinsa. Kyllä minulta on vero otettu, kun olen sen ajallaan maksanut…
— On tai ei, se ei kuulu nyt tähän, keskeyttää opettaja.
— Miks'ei kuulu, väittää Neulanen. Kuuluupa hyvinkin. Kun lojaalisti veronsa maksaa, komtantisti kuittauttaa, niin silloin ei synny tällaisia turhia symppatiijoja. Neulanen puhuu, kuten jo aikaisemmin olemme huomanneet, mielellään hyvin suurpiirteisesti ja käyttää sanoja, joiden merkityksestä ei itsekään ole selvillä.
— Onko tämä, mitä Syrjälä tässä sanoo, totta? kysyy opettaja Risumäen isännältä.
— Eipä vainkaan, ynähtää taas Neulanen. Minunkin kuulteni on Teemu sanonut, että kutsutaanpa tänne vuokralautakunta asioita justeeraamaan, elleivät ne muuten selviä, hän valehtelee silmää räpäyttämättä.
Opettaja kopauttaa kynällä pöytään:
— Minä kysyin Risumäen isännältä, enkä räätäli Neulaselta.
Isäntä epäröi. On kahden vaiheilla… Selvin päin ei tahdo kehdata oikein valehdella. Niin paatunut ei hän sentään vielä ole. Mutta mikäs, tässä muukaan auttaa, kun tuli alotettua, perhana! Parempi olisi ollut perääntyä aikoinaan… Nyt se on myöhäistä. Kunniakin tästä jo kärsii, suuren Risumäen isännän kunnia. Mitenkäs tästä nyt selvitään. Piru, kun se pirtupullokin unohtui kotiin… Rohkaisuryyppyä tarvittaisiin…
Pian hän kuitenkin tilanteesta selviää. Kolkuttavan omantunnon ääni oli niin monasti ennenkin saanut vaieta. Suuremmitta vastuksitta se nytkin hiljaiseksi heittyi.
— On ja ei, myönsi ja kielsi hän kaksimielisesti. Kuten räätälimestari Neulanenkin tässä jo sanoi, on Teemu tahtonut tänne vuokralautakuntaa, käskenyt minun sitä pyytämään. Aikaa en muista, mutta niin on asia.
Nytpä taas möit sielusi paholaiselle, ilkkui itsekseen räätäli
Neulanen. Pelkäsinkin jo, että minut vain permeen panit.
Isäntä jatkoi:
— Ja vuokraa taas ei ole maksettu sitä määrää, mitä minä olen pyytänyt.
— Paljonko isäntä on vuokraa vaatinut? tiedustaa opettaja.
— Tuhatkuusisataa vuodessa.
— Sellainenko on sopimus?
Syntyy hetken äänettömyys. Risumäen isäntä pyörittelee hermostuneesti lakkiaan. Räätäli Neulanen viheltelee hiljaa, rummuttaa sormillaan pöytää ja altakulmain luihusti luimistaa. Aholan isäntä puhelee hiljaa Eevan kanssa, seuraten kuitenkin toisella korvallaan kokouksen kulkua.
— Sopimus on ollut kaksisataa markkaa vuodessa ja kolme työpäivää taloon elonleikkuuaikana, vastaa Teemu asiastaan varmana.
— Mistäs niin halvalla tällaisen kauniin ja yytsiikaavan lukaalin saa, tokasee taas Neulanen. Eiköhän se ole pötypuhetta. Julkaisematon manifesti…
— Puhu sinä, Neulanen, vasta sitten, kun sinulta kysytään,- sanoo Teemu painokkaasti.
— Minä olen tämän vuokralautakunnan valtuutettu jäsen, ja minulla kansan valitsemana luottamusmiehenä on oikeus puhua ja päätellä juristi sen selväpiirteisesti ja loojaalisti missä hyvänsä, intti Neulanen.
— Puhutaanpa asiasta ja maltillisesti, huomauttaa opettaja.
— Se on oikein, vahvistaa Aholan isäntä. Ja Neulasen puoleen kääntyen jatkaa:
— Ei tässä turha suukopu eikä tuulenpieksentä auta.
— Ei autakaan, myöntää Neulanen. Mutta kun asia on näin riitillis-juristista laatua, täytyy kaikki lainpykälät ja parakraafit ottaa huomioon, että kysymys pysyy oorningissa.
— Minkälainen se sopimus sitten on ollut? kysyy opettaja nyt Risumäen isännältä.
— Ei meillä mitään varmaa sopimusta ole ollut, valehtelee isäntä silmää räpäyttämättä. Hän oli jo voittanut omantunnon syyttävän äänen, vaimentanut sen kokonaan kuulumattomaksi.
— Sepä perhana, kivahtaa Teemu, jota isännän kieräily kismittää. Vai ei ole ollut. Eikös isäntä muista, kun yks'kolmatta vuotta takaperin sopimus tehtiin. Isäntä itse sen vielä kirjoittikin. Ja renki-Jussi ja Heinälän Matti panivat puumerkkinsä alle.
— Tuo paperi tänne, sanoo isäntä, äänessä ilkeä, pirullinen sointu.
— Tännekö? kysyy Teemu ihmetellen. Sehän on mahdotonta! Paperi jäi isännän haltuun… ja todistajat ovat kuolleet. Mitenkäs minä voin sen tänne tuoda.
Opettaja on ymmällä. Eipä taida asia aivan selvä ollakaan. Mutta lakia ja asetuksia on noudatettava.
— Onko ollut kirjallinen vuokrasopimus? hän kysyy.
— On, vastaa Teemu.
— Ei ole, väittää Risumäen isäntä.
— Toinen sanoo on ja toinen ei, jatkaa opettaja neuvotonna. Mahdotonhan tässä on selvyyttä saada, kumpi riitapuolista on oikeassa.
— Tietäähän sen, kumman sanalle tässä on paino pantava, puuttuu puheeseen Neulanen. Ainahan ne lakimiehetkin tällaisissa asioissa juristeeraavat ja funteeraavat ja sitten paukauttavat kuten paktumi edellyttää. Aina siinä arvokkaamman sana on painavampi ja traamallisempi.
— Mahdoton sitä on tietää, virkkaa verkalleen Aholan isäntä. Ja
Risumäen isännän puoleen kääntyen kehoittaa:
— Eiköhän olisi parasta, että sopisitte asian keskenänne. Eihän siitä näinkään mitään tolkkua tule.
— Täällä olisi kahvia, sanoo Eeva väliin. Olkaa hyvät ja ottakaa.
— Juodaanpa tosiaan kahvit ja sovitaan asiat, innostuu opettaja, nousten kahvia ottamaan.
— Se minustakin on paras, lisää Aholan isäntä kahvia hörppiessään.
— No, Neulanen kanssa, ettei kielen kannat kuiva, kehoittaa Eeva räätäliä, joka ei äskeistä tarjousta ollut huomaavinaan.
Neulanen äkämystyy Eevan piikikkäästä huomautuksesta, tohauttelee leveihin sieraimiinsa, rypistelee otsaansa ja vasta monen kehoituksen jälkeen ottaa kupin käteensä.
Vastahakoisesti, happamin naamoin Risumäen isäntäkin kahvinsa juo, altakulmain luimistelee, kieltään lipoo, ja pitkin seiniä ja väliin ulos ikkunasta katselee.
Toiset tyhjentävät kuppinsa mielihyvin. Opettaja ottaa vielä kolmannenkin kupillisen ja Eevan kahvia hyväksi kiittelee. Juotuaan hän sytyttää savukkeen, palaa entiselle paikalleen ja silmäilee taas papereitaan.
Aholan isäntä täyttää piippunsa kotikasvuisella, Risumäen isäntä pistää hellankulmalle muljauttamansa nuuskamällin uudelleen huuleensa ja räätäli Neulanen pikanellipötkön poskeensa.
Aikansa tupakoituaan opettaja katkaisee äänettömyyden.
— Jahah, jatketaanpas taas, hän sanoo. Minusta tuntuu, jos asianomaiset eivät sovintoa tee, että vuokralautakunnan on vaikea tätä asiata nyt ratkaista. Toinen väittää, että on tehty kirjallinen sopimus ja toinen, että ei ole. Kumpaa tässä on uskottava?
— Tietenkin Risumäen isäntää, sävähtää Neulanen äskeisestä kiukuissaan.
— Yhtä hyvin Teemua, virkkaa Aholan isäntä rauhallisesti.
Vuokralautakunnan toiset jäsenet eivät halua ilmaista mielipidettään.
Ääneti vain istuvat ja valmista odottavat.
— Kun asia on näin hämärä ja kun asianomaiset eivät tällä kertaa voi kumpikaan väitettään todistaa, niin minä ehdotan, että kysymystä ei nyt tässä kokouksessa tämän paremmin vielä ratkaista, vaan pidetään vastedes määrättävänä päivänä uusi kokous, johon asianosaiset tuokoot kaikki näytteet ja todistukset, joiden nojalla tahtovat oikeuttaan valvoa. Onko tämä vuokralautakunnan yhteinen mielipide? Tai minä kysyn ensin:
— Haluavatko asianomaiset sopia asian keskenään ilman vuokralautakunnan välitystä?
— Saahan sitä yrittää, vastaa Teemu levollisesti.
— Ei, jyräyttää Risumäen isäntä.
— No, mitäs vuokralautakunnan jäsenet sanovat?
— Yhytään opettajaan, kuuluu useammasta suusta.
Aholan isäntä ei vastaa opettajan kysymykseen. Mutta Risumäen isännälle hän sanoo:
— Sovi pois sinäkin. Mitäs turhia rettelöit.
— Ei passaa, murahtaa Risumäen isäntä.
Ja räätälimestari Neulanen supattaa lähellä istuvalle Tupalan Kallelle:
— Tällaista suurta replatsuunikysymystä ei passaa mitenkään ilman taktillisia vaktoja ratkaista. Kaikki ropleemit pitää olla akuraatisti selvillä ennenkuin vuokralautakunta voi asian justeerata ja jetsulleen saada.
Eeva kuulee Neulasen puheen ja hellan luota virkkaa tälle niin kovasti, että kaikki kuulevat:
— Eiköhän olisi paras, että räätäli Neulanen justeeraisi ja replakoisi omat asiansa ensin ja vasta sitten toisten asioihin sekaantuisi.
Räätäli Neulanen ei vastaa mitään. Hän on silmittömästi suuttunut. Äkeissään hän työntää oikean käden etusormen poskeensa, pikanellipötkön sieltä lupsauttaen nykäisee, sieraimiinsa tuhauttelee ja puhisee. Nousee äkkiä seisomaan ja harppaa kiivaasti ovelle. Mennessään hän paiskaa pikanellipötkön kynnyksen eteen lattialle, että lätkähtää ja ovea sulkiessaan kivahtaa:
— Voi, perskutavie, tuota akkaa!
Tupaan jääneet naurahtavat Neulasen äkäiselle poistumiselle. Ainoastaan Risumäen isännän ilme on muuttumaton. Hän pelkää, että miten tässä nyt käy, kun puolustaja meni pois.
Opettaja Viisainen istuu äänetönnä ja ajattelee otsa rypyssä. Kysymys on todella pulmallinen. Mutta jonkinlainen päätös tässä on kuitenkin tehtävä. Hän silmäilee lakia ja tutkii asetuksia. Miten tässä toisen tai toisen riitapuolen etuja ja oikeuksia kokkaamatta osaisi toimia?
Ajateltuaan asiaa puolin ja toisin hänen katseensa kirkastuu. Hän ottaa kynän käteensä, kirjoittaa ja kirjoitettuaan lukee:
»Kinnarniemen pitäjän läntinen vuokralautakunta on tämän asian tutkinut ja katsoo tällöin selville tulleen, että vastaaja, mäkitupalainen Teemu Syrjälä ei ole voinut nyt toteennäyttää, että hänellä ja maanviljelijä Vilppi Ristimäellä, jonka tiluksiin n.s. Syrjälän mäkitupa-alue kuuluu, olisi ollut kirjallinen sopimus tai suullinen välipuhe sanotun alueen vuokraamisesta, vuokraajasta ja -maksusta, mutta ei vuokralautakunta voi myöskään sopimusten olemassaoloa kieltää; tähän nähden vuokralautakunta päättää vastedes määrättävänä aikana pitää paikan päällä uuden kokouksen, johon kantaja, mäkitupalainen Teemu Syrjälä, jos aikoo kannettaan jatkaa, tuokoon vuokrasopimuksen tai muuten näyttäköön toteen oikeutensa Syrjälän mäkitupa-alueen omistamiseen ja viljelemiseen, ja johon vastaaja, maanviljelijä Vilppi Ristimäki, saapukoon, jos haluaa oikeuksiaan valvoa. Julistettiin ja annettiin säädetty valitusosoitus.
Aika ja paikka kuin yllä.»
* * * * *
Vaitiollen ja huokaillen vanhukset vuokralautakunnan lähdettyä jäivät mökkiinsä. Huolten harmaat varjot liikkuivat heidän ohimoillaan ja kalpeat kasvot kuin kauhusta värisivät…
Hiljaa ja totisina he vierähtivät vuoteelle.
Uni oli sinä yönä Syrjälän matalassa mökissä tuntematon käsite.
SEITSEMÄS LUKU.
Kylälle levisi pian tieto vuokralautakunnan käynnistä Syrjälässä. Siitä puhuttiin kuin paremmastakin tapahtumasta.
Kuten tavallista, jakautuivat mielipiteet kahtia. Toiset pitivät
Risumäen isännän puolta, toiset Syrjälän Teemun.
Kylän talolliset, paitsi Aholan isäntä, ja harvat säätyläiset, olivat Risumäen isännän kannalla. Ajattelevammat heistäkin olivat puolittain puolueettomia, mitäpähän vain maata omistavaan luokkaan lukeutuvina talollisten tapaan ajattelivat.
Mökkiläiset ja yleensä kaikki pieneläjät pitivät Teemun puolta, vaikkei hän heidän leiriinsä varsinaisesti kuulunut. Teemu ei ollut niitä uuden ajan seura- ja kokousmiehiä eikä maailmanparantajia, jotka punaiseen lippuun itsensä sokeaksi tuijottavat. Työtä tässä maailmassa on tehty ennen ja on tehtävä vastakin, jos elää meinataan, oli Teemu aina vakavasti päätellyt, kun hänen päähänsä uusia aatteita aiottiin istuttaa ja punaista vaatetta hänen silmäinsä edessä heilutettiin. Mutta vaikka Teemu pysyttelikin erillään yleisistä työväenriennoista, eivät tämän liikkeen paikalliset johtomiehet, kiivaimmatkaan heistä, häntä karsain katselleet. Ainut, joka Teemua vainosi, oli räätäli Neulanen. Mutta hän ei ollutkaan paikkakunnan työväenliikkeen varsinaisia johtajia enää sen jälkeen, kun hän eräässä kesäjuhlassa järjestysmiehenä ollessaan oli itsekin joutunut toisten hoidettavaksi. Muutenkin oli yleinen luottamus räätälimestari Neulaseen vähän niin ja näin. Isäntien kanssa ryypätessään hän moitti aina tovereitaan, kun tarvittiin, ja hengenheimolaistensa parissa parjasi isäntiä, manttaalipösöjä ja porvareita sen kuin kerkisi.
— Ne ovat niitä Neulasen tosia, sanottiin aina kaikista epäiltävistä asioista. Mutta niistäkös Neulanen välitti. Joka paikassa hän aina esiintyi päältä päsmärinä.
Nytkin kyliä kierrellessään hän koetti selittää äskeistä vuokralautakunnan kokousta oman mielensä mukaan.
— Kyllä se nyt lähtee Syrjälän Teemu mökistään, että viukaa. Ei ole juristipykälien mukaan tehtyä kontrahtia, ja suullinen supliikki ei pidä mitään lain edessä. Eikä sen tarvitse pitää. Vulmahti vaaditaan… Kieräilee se, Teemu… ja akka rompottaa… peijakas!
— Mutta jospa se kontrahti sattuu olemaan, oli epäilty.
— Eikäpä ole. Valehtelee. Isäntä on sanonut, että ei ole… kuulkaa… on sanonut, ollutkaan mitään sopimusta. Ja tuomarit eivät ilman vaktoja usko… herrassöötingit eivät ensinkään. Kuulkaa. Paktumi siinä olla pitää ennenkuin paukauttavat.
— Mutta eipä vuokralautakuntakaan ole vielä asiasta lopullista päätöstä antanut.
— Vai ei ole, perskutavie! Mutta minäpä sanon, että on antanut. Olinhan minä itse päättämässä ja päätöstä ylöspanemassa… Kuulkaa. Kyllä minä tiedän. Pois vain pöksästä… niin on päätetty… tai paperit kännään kuin konttorin hyllyltä…
Ja räätäli Neulanen valehteli edelleen, että korvat heiluivat. Pani opettajan suuhun sanoja, joita tämä ei koskaan ollut lausunut… teetti vuokralautakunnalla päätöksiä, joissa ei ollut pontta ei perää.
— Mitäpä päättömän puheista, sanoivat ne, jotka eivät uskoneet. Mutta ne, jotka uskoivat, epäilivät:
— Jospa Risumäen isäntä on hyvinkin oikeassa. Ja vaikka asiat eivät rikulleen olisikaan aivan kuin isäntä sanoo, jota emme mitenkään voi epäillä, niin kyllä isäntä rahalla ne kantilleen keikauttaa. On se nähty ennenkin.
Mitenkäs kävi Kulmalan Heikin?
Suurilla lupauksilla Risumäen isäntä houkutteli Heikin muuttamaan mökistään talon saunakamariin, lähemmäksi, muka jalkavaivoja säästääkseen. Otti mökkiin uudet asukkaat joilta sai joitakin markkoja enemmän. Lupasi, että Heikki saa muuttaa mökkiin takaisin, kun tulee vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi. Heikki uskoi lupauksiin ja muutti mökistä, johon hänelläkin oli pieni osuus, Risumäen saunakamariin, siinä hyvässä uskossa, että pitäähän se, isäntä, puheensa.
Kului vuosia.
Raskaasta raadannasta Heikki ennen aikojaan vanheni. Hartiat painuivat alas kuin luhistunut kuopan katto, kasvot rypistyivät, kourat kangistuivat ja hivuttavan taudin vaikutuksesta huulet valkeaan tahnaan peittyivät.
Ei ollut Heikillä varoja lääkärin apuun turvautua, ei rohtoja ostaa. Kymmenien vuosien kuluessa hän ei ollut saanut säästetyksi edes sen vertaa, että olisi voinut vaivoilleen lievitystä hakea. Se vähäinen palkka, minkä Risumäen isäntä hänelle jokapäiväisestä työstä maksoi, oli mennyt aina viimeistä penniä myöten suuren perheen elatukseen.
Kurjuutta kesti kauan.
Vaimo nääntyi. Lapset nälässä ja vilussa värisivät. Ryysyt päältä tippuivat.
Mies kamppaili kuoleman kanssa.
Apua ei tuntunut tulevan mistään.
Viimein saapui pelastava, lohdullinen kuolema katkaisten kovia kärsineen kulkijan raihnaisen elämän.
Itkusilmin mietti sureva vaimo miehensä ruumiin ääressä, miten sen saisi hautaan. Arkun oli lasten säästöillä saanut ostetuksi. Mutta ei siinä kyllin. Ruumis oli saatava kirkkomaahan, siunattuun multaan maatumaan. Kirkolle oli pitkä matka. Hevosta tarvittaisiin. Mistä sen saisi? Uskaltaisiko isännältä pyytää? Jos suuttuu vielä… maantielle ajaa…
Viimein kärsivä, nääntynyt vaimo rohkaisi itsensä ja pyysi.
Ei kehdannut isäntä kieltää. Pelkäsi kait pitäjäläisten puheita… tai olisiko paatunut luonto sillä kertaa muuten hellinnyt. Hän lupasi hevosen. Ja käsiään hykerrellen hän tällä jalomielisellä teollaan vaimensi omantuntonsa tuntemat tuskat.
Suuri ei ollut kulkue, joka Kulmalan Heikin hautaussaattueen muodosti. Pienet olivat pidotkin kuolleen kotona. Ei siellä puheita pidetty, ei vainajan eläessään tekemiä töitä kiitellen ylistetty.
— Muistattekos, mitä silloin pitäjällä puhuttiin?
Kylläpä oli kitsas, Risumäen isäntä, kun ei kunniakkaampaa hautausta toimittanut miehelle, joka neljäkymmentä vuotta oli moitteettomasti samassa talossa palvellut.
Ja mitä tapahtui Kulmalan Heikin kuoleman jälkeen?
Muuttaa sai leski lapsineen Risumäen saunakamarista.
Omaan mökkiinsäkö?
Ei, vaan vaivaistaloon.
Isäntä oli lupauksensa pettäen mökin muille myynyt.
— Vieläkös tämä tarina muistetaan?
Ei ole rikas Risumäki aina ennenkään rehellistä peliä pelannut eikä sanassaan pysynyt.
KAHDEKSAS LUKU.
Eikä aikonut pelata eikä pysyä nytkään.
Heti vuokralautakunnan kokouksen jälkeisinä päivinä hän riensi kirkolle nimismiehen puheille pirtupullo povessa ja katalat aikeet mielessä.
Nimismies oli vasta vähän aikaa paikkakunnalla asunut. Vajaan vuoden Kinnarniemen pitäjässä esivaltaa edustanut, mutta jo monen miehen kanssa ystäväksi ja tutuksi tullut.
Veikeä kuului vertaistensa parissa olevan. Mukava muulloinkin, kun salaa pirtupulloa puistit… Rahalle ahne…
Pitäjällä puhuttiin, että hän oli aikaisemmin paremmassakin virassa ollut, jopa kuvernöörien kanssa keikistellyt. Mutta nöyränä ryssänvallan kannattajana ja santarmien kätyrinä oli uuden ajan alkaessa saanut lääninhallituksesta lähteä. Ensin oli virasta kokonaan pois potkaistu, mutta notkeaselkäisenä kiipijäluonteena oli jonkun toistaiseksi tuntemattoman onnellisen sattuman kautta päässyt aluksi apulaisnimismieheksi jonnekin ja sieltä kiertäen kaartaen nykyiseen virkaansa.
Ja ellei ulkokuori pahasti pettänyt, niin perin kiusottavan kuvan herra nimismies Karl Ado Pihlgrénistä kunniallinen kansalainen sai: Mies keskikokoa, hintelä, jalat suhteettoman pitkät yläruumiiseen verraten, jota luonnon vikaa hän koetti pussihousuilla poistaa ja säärikääreillä lieventää. Hartiat hieman kumarat, kyömy juutalaisnenä, jossa prillien jättämät jäljet, silmät verestävät, katse luihu, maatatähyilevä, posket kalpeahkot, sisään painuneet, huulet suhteettoman paksut, ylähuuli melkein liian pitkä, alahuulen päällä lerpattava löntti. Kädet tavallisen kokoiset, mutta aina kosteat, ilettävän niljakat, ääni käheä, joko liiallisen juonnin tai muun syyn takia hiukan honiseva.
Tällainen on Kinnarniemen piirin suuri ja mahtava vallesherra. Käytökseltään töykeä työväkeä ja alhaista kansaa kohtaan. Kumarteleva ja keikistelevä niin sanotuille paremmille ihmisille. Sydämmellinen toveri ja kunnon kamu niille, jotka juottivat ja pirtupulloilla muistivat.
Viinatehtaita vilisi näihin aikoihin pitäjässä siellä täällä. Korpikuusen kyyneleitä keitettiin vähin vielä kaikkialla. Tämä voimakastuoksuinen kotiteollisuudenhaara rehoitti nyt rehevimmillään. Mutta menekki oli niin suuri, ettei kotitekoinen yksinään kyennyt kysyntää tyydyttämään. Eduskunta rustasi kaikenlaisia lakeja, joilla se koetti kuin kiusalla ja kateudesta köyhiltä kurjimuksilta hyvätuloisen ansiomahdollisuuden riistää… Poliisit porhalsivat pitkin ja poikin, hävyttöminä hääräsivät… viinat ja mäskit maahan kaatoivat, keittovehkeet särkivät… käräjiin manasivat miehen, joka omakseen tai perheensä, suuren penskalauman hengen pitimeksi muutti viljan viinaksi korpien kätköissä. Lakiherrat sitten suuret sakot sutkauttivat, pykälien mukaan pynttäsivät, linnaankin pistivät sen, jonka itse työssä ja teossa tapasivat. Ne taas, jotka viljan möivät, kymmenykset ja suurimman saaliin korjasivat, ne kulkivat kunniallisesti kuin ennenkin. Kukapa heitä olisi lainkouran kivitettäväksi kuljettanut. Osasivat ne rikkaat rimpuilla, rahalla reistailla. Ei heitä koskaan tiilenpäitä lukemaan talutettu…
Mutta köyhää kansaa kuritettiin…
Eipä ihme, vaikka tällaisissa oloissa kotimainen korpiteollisuus pian taantui ja tyrehtyi. Suurimpana syynä taka-askeleeseen taisi kuitenkin olla pirtupinnarien ilmestyminen. Ei kannattanut enää yökausia kannon nenässä kököttää eikä huonoilla vehkeillä viinaa keittää, kun tehtaitten tekemää tuimaa ainetta maahan tulvana tuotiin…
Koettivat ne poliisit ja ruununmiehet alussa pirtupinnarienkin perässä pihistää. Mutta se oli tuloksetonta työtä. Pian siihen väsyi. Yhden jos sait kiinni, toisia tuli tusina tilalle. Pakosta siinä parhaimpienkin poliisien into laimeni, kun vielä sakkorahat menivät sivu suun nimismiehille.
Sakkorahojen saannin toivossa, ei asianharrastuksesta, muutamat nimismiehet yhä uudelleen poliiseja ponnistuksiin pakoittivat. Hiki hatussa hyppyyttivät näitä pienipalkkaisia käskyläisiään paikasta toiseen.
Mutta Karl Adolf Pihlgrén ei ollut sellainen. Tältä sai toki poliisi olla rauhassa. Hän ei heitä viinankeittäjien eikä pirtupinnarien perässä juoksuttanut eikä lainrikkojia käräjille käskettänyt. Hänellä oli omat pelinsä, joilla hän pinnareita puristi. Hän maksatti heillä kahdenkesken viinaveron itselleen. Vain äärimmäisessä tapauksessa, kun muu ei enää auttanut, oikeuteen haastatti ja päälle kantoi. Laitonta hommaahan se kyllä oli, sen hän tiesi. Mutta paljon pelataan tässä maailmassa laittomasti muutenkin, oveluudella otetaan, mitä ikinä irti saadaan. Pientähän se on, mitä yksi nimismies voi puijata ja pimittää, hän ajatteli. Sitäpaitsi hän huomasi tällaisen menettelyn tuloksia tuottavammaksi kuin tasajaon ruunun kanssa. Pitemmän tikun hän näin veti.
* * * * *
Nyt oli suuri vallesherra kovassa kohmelossa. Oli edellisen illan ja yön hilpein mielin heilunut, kavereittensa kanssa kallistellut…
Tervetullut vieras oli Risumäen isäntä. Mukavasti siinä juttu luisti heti, kun pirtupullon korkki aukaistiin.
Ryypätessä Risumäen isäntä sitten selitti asiansa. Jalansyten hän oli nyt tullut veli vallesmannilta pyytämään apua. Sellainen ja sellainen on asia. Muuan mökkiläinen oli ruvennut hänen kanssaan reistailemaan. Aikoo väkisin ja vääryydellä hänen omistamassaan mökissä asua, ei veroaan maksaa eikä taksvärkkiä tehdä…
— Että eiköhän veli vallesmanni minua vähän tässä jutussa auttaisi ja neuvoisi, miten saisin oikeuteni turvatuksi?
Vallesmanni mietti hetken, ja silloin se selvisi:
— Haasta käräjiin. Häätötuomio hanki. Siitä se hellittää.
— Todellakin, piruvie! Jopa varmasti tokeneekin. Sen minä teenkin. Mutta kuule, etköhän sinä ottaisi ohjia käsiisi tässä asiassa ja oikein lain mukaan hutkauttaisi? Kyllä minä vaivasi palkitsen. Perhanan reilusti maksankin.
Ja sitten isäntä taas kertoi vääntäen ja vääristellen asian toiseen ja vielä kolmanteenkin kertaan.
— Onko todistajia? kysyy vallesmanni.
— Kyllä niitä saadaan, vastaa isäntä silmää vilkuttaen. Hän on varma siitä, että räätäli Neulanen puhuu kuin puhutetaan ja Raitalan Hanssu mitä käsketään. Ja kahdella todistajalla se asia jo lutviutuukin.
— No, kyllä minä otan asian ajaakseni, virkkaa vallesmanni.
— Ja kyllä minä taas maksan, painostaa isäntä pontevasti.
— Sovitaanhan niistä aina, vastaa vallesmanni.
— No, eipä sillä eikä millään. Mutta hei, veli, huittalatrumssis!
Ja hyvinä ystävinä; kättä kaulalle lyöden kaverit iltamyöhällä erosivat.
* * * * *
Seuraavana päivänä Risumäen isäntä haetti räätälimestari Neulasen luokseen. Selitti hänelle kiertäen kaartaen tarkoituksensa ja pyysi häntä käräjillä puhumaan puolestaan… tietenkin maksua vastaan… niin kuin hyvä on ja asia vaatii.
Ja räätälimestari Opatus Neulanen myöntyi. Tiesihän sen, vanhan väärienvalojen tekijän.
— Kyllä minä tämän ropleemin ratkaisen. Pahempiakin pulmia olen selvitellyt.
— Kyllähän sinä, hykerteli hyvillään isäntä. Minä tarkoitan, että jos sinä oikeudessa todistat niin, että Teemu lähtee mökistä, niin kyllä minä siitä sinulle maksan… Enkä takaa, vaikka sinulle mökin sitten sopuhinnalla vuokraan.
Neulanen naurahti hyvämielisesti ja virkkoi:
— Kyllä minä momentit ymmärrän. Pahempiakin paktumia olen passiiviseksi tehnyt.
— Asia taitaa tulla esille jo näissä syyskäräjissä, jatkoi isäntä.
— Tulkoon vain. Ajallaan se on paise puhkaistava, rotesti pantava.
Ja niin oli asia taas sitä myöten selvä. Helposti Neulasen sai mukaansa. Yhtä höylisti kuin ennenkin. Yksi varma todistaja oli jo tiedossa. Ja Hanssusta tulee toinen… Ja muita ei tarvitakaan, perskutavie! Sen asian päälle kannatti jo ryypyt ottaa, pohjia myöten kallistaa.
Hanssun voittaminen puolelleen oli jo edeltäpäin varma. Ellei sovinnolla suostuisi, voisi uhkauksilla, höperön, pakoittaa.
— Pa… paljonkos i… isäntä tu… tuota pu… pulittaa siitä? oli
Hanssun ensimmäinen kysymys.
— Jauhosäkin saat ja parikin, jos hyvästi puhut, lupasi isäntä.
— No, y… yritetään pu… puhua, vakuutti Hanssu. Mu… mutta sa… saisinko mi… minä vä… vähän vö… vörskottia, y… yhen sä… säkin e… etukäteen? Va… vanhat va… varat ovat lo… loppuneet, eikä ty… tyhjä pa… paukaha mahassakaan.
— Kyllä saat, jos puhut kuin käsketään, etkä ristinsielulle, et kenellekään syrjäiselle sanaakaan tästä hiisku. Tai jos hiiskut, niin piru sinut perii…
Hanssu vannoi ja lupasi.
Tiesihän sen, puolihassun miehen. Sehän puhui kuin puhutettiin. Teki mitä teetettiin…
Siitä saakka oli Hanssu hiukan höperö ollut, kun Koivulassa tekivät hänelle kammoksuttavan kujeen, ruumisarkkuun panivat.
Koivulan vanha, veikeä vaari oli kuollut. Hän oli jo kauan aikaa sairastellut ja sitten keväällä tämän matoisen maailman jätti.
Vaari oli koko ikänsä ollut omapäinen konstikas. Ja nytkin: kuolla kupsautti juuri pahimman hölseen ja kelirikon aikana. Olipa, junkkari, vielä viimeisiä vedellessään emännän mielen pahoittanut sanomalla, kun emäntä päivitteli, että jos vaari nyt kuolee, niin miten ruumis näin huonolla kelillä saadaan kirkolle:
— Lähtö täältä vain tulee, oli keli mikä hyvänsä.
Ja melkein niihin sanoihin oli henkensä heittänyt.
Koivulan tuvassa veistettiin, sahattiin, höylättiin ja naulattiin. Vaarivainajalle siellä ruumisarkkua tehtiin, suurta ja tukevaa kuten vaari itsekin. Päivässä se vaarin arkku valmistui, illalla maalattiin ja huomenna siinä jo vaarin ruumis matkaisi kohti Kinnarniemen pitäjän uutta hautausmaata.
Seuraavana päivänä, vähää ennen kun vaaria alettiin lautojen väliin asetella, istuivat Koivulan tuvassa arkun tekijät Kesti-Jussi ja Velho-Vili sekä talon aikamiespojat. Istuivat ja katselivat vaarin viimeistä maallista majaa. Arkuntekijät olivat pienessä pirinässä. Paikkakunnan tapoihin kuului, että arkuntekijöille annettiin aina vainajaa arkkuun pantaessa ja jo sitä ennenkin hyvät ryypyt, niinsanotut rohkaisuryypyt. Hilpeästi siinä juttu jo luisti.
Tupaan tuli nyt Hanssukin, joka niihin aikoihin oli Koivulassa renkinä. Arkaillen hän lähestyi mustaa arkkua, jota tuvassaolijat tarkastelivat, mittailivat ja nostelivat.
Se oli suuri miehekseen, vaarivainaja, sanoi Kesti-Jussi vaarin pituutta muistellen.
— Olihan sillä kokoa hyvän joukon toista miehen mittaa, myönsi Velho-Vili. Kokoa ja rumaa näköä. Mutta vaikka oli hirmu miehekseen, niin kuolla vain täytyi vaarinkin. Ei auttanut rimpuileminen eikä pullikoiminen. Samassa hän iski silmää Hanssun huomaamatta toisille ja jatkoi:
— Koetetaas, niiltä tavallinen mies tuommoisessa tuvassa näyttää, ja hyppäsi arkkuun.
— Kylläpä on, pahuuksella, kokoa, hän arkusta noustuaan päätteli. Kylmä siinä näin pienen miehen tulisi, raa'asti lisäsi.
Jo innostuivat toisetkin asiaan ja vuoron perään arkussa pistääntyivät, paitsi Hanssu. Hän pelkäsi ja kammoksui arkkua niin, että loittani kauas sen luota.
— No, nyt on Hanssun vuoro, sanoi Kesti-Jussi.
— En minä siihen mene, epäsi Hanssu.
— Kyllä se yksi mies saadaan, vaikka väkisin, sanoi Velho-Vili, hairasi Hanssua niskasta ja painoi hänet arkkuun ja nosti vielä kannen päälle. Istui itse kannelle ja siunasi Hanssun viimeiseen lepoon, kehoittaen häntä nousemaan ylös silloin kuin toisetkin nousevat, tai vaikka vähä ennenkin. Loppujen lopuksi hän laulaa lurautti kamalalla kurkkuäänellään:
»Me kuin eläin maan päällä,
Olemme kuoleman salvoss',
Keitä muulta apua saam'
tässä surkiass' alhoss'.»
Sitten kun Velho-Vili pääsi virtensä loppuun, avattiin arkun kansi ja säikähdettiin kovasti. Hanssu oli kuin kuollut. Aivan mustanpuhuva kasvoiltaan ja henki ei tuntunut kulkevan mistään.
Miehissä siinä Hanssua hetken käännettiin ja viimein hänessä havaittiin elonmerkkejä…
Tämän tapauksen jälkeen Hanssu heti sairastui, eikä parannuttuaan enää entiselleen tullut. Höperönä häntä pidettiin.
Kelpasihan sitä Risumäen rikkaan isännän hassua miestä puhuttaa ja uhkailla. Hänellä viinaa keitättää ja vääriä valoja teettää…
YHDEKSÄS LUKU.
Ja sitten se tuli kova kolaus, putosi kuin meteoori taivaalta, haaste
Syrjälän Teemulle.
Mäkelän vanha ja vakava lautamies sen kävi sanelemassa.
— On käsketty, hän sanoi, minua haastamaan sinut syyskäräjiin toisena istuntopäivänä vastaamaan veronmaksun laiminlyönnistä ja metsänhaaskauksesta. Kantaja on Risumäen isäntä.
Tämän sanottuaan hän harvakseen lisäsi:
— Ei tämä minun syyni ole. Lautamiehenä täytyy ikäviäkin asioita toimitella. Koeta nyt pitää puolesi, rehellinen mies.
Se oli kova isku Teemulle, vanhalle, raihnaiselle raatajalle.
Aivan se sanoma aluksi henkeä salpasi, rintaa jäyti ja painoi mielen alakuloiseksi.
Käräjiin?! Oikeuteen?! Vastaamaan veronmaksun laiminlyönnistä ja metsänhaaskauksesta.
Voi, hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee?
Enkö ole veroani sopimuksen mukaan maksanut? Kontrahti tehtiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja sellaisella sopimuksella, että sitä saadaan jatkaa vielä yhtä pitkäksi ajaksi.
Olihan hän aikanaan uutta sopimusta pyytänyt, mutta isäntä oli siitä verukkeilla kieltäytynyt. »Asu vain, kuten tähänkin asti», oli sanonut. Mutta sitten oli yhtäkkiä mielensä muuttanut ja tahtoi suurempaa veroa.
Ei suinkaan hänen ollut pakko sitä maksaa? Ei olisi jaksanutkaan. Ja olihan mökissä hänenkin omaansa. Olihan hän sen itse kuivan kankaan syrjään rakentanut. Hirret vain oli talosta saanut. Ei kaikkia niitäkään. Omilla varoillaan oli lisää hankkinut… Navetat, saunat, ladot oli itse vähitellen vuosien kuluessa tehnyt. Ei niissä ollut pienintäkään osuutta isännällä… Pellot kuokkinut ja ympäristön somistanut…
Nytkö ne kaikki häneltä väkipakolla riistetään? Vanhojen päivien varaksi rakennettu katto pään päältä revitään… En ymmärrä tätä peliä.
Ja mitäs se metsänhaaskaus merkitsee?
Polttopuut olen maahan kaatuneista pökkelöistä sopimuksen mukaan ottanut. En ole muuten metsää haaskannut. Vai tarkoittaisiko isäntä sitä, kun menneinä sotavuosina suurimman hädänhetkellä petäjiä koloin… pettua pureksin?
Eihän se toki niin julma ole, että siitä syyttää. Hädässä siihen ryhdyin… Luvan sain… Nälän pakottamana puunkuoria kalusin…
Sekavina risteilivät ajatukset Teemun päässä. Vaikka hän miten muisteli, niin mitään asiallista syytä hän ei isännän omituiselle, tunnottomalle menettelylle löytänyt.
Ehkäpä se tahtoo häntä nöyryyttää, hän ajatteli. Auttaisikohan, jos armoille antaantuisi?
Heikkoina hetkinään hän olisi ollut valmis vaikka polvillaan isännältä armoa pyytämään, rukoilemaan, että tämä peruuttaisi päätöksensä. Kohtahan heistä, vanhuksista aika jättää. Pian saisi isäntä kunniallisin keinoinkin mökin haltuunsa…
Mutta asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei voinut armoille alentua. Kenties se olisi ollut hyödytöntäkin. Ei ollut isäntä ennenkään sääliä tuntenut. Kylmästi, sydämettömästi oli saaliinhimosta niin monasti raakuuteen asti mennyt, petosta ja vääryyttä hyväkseen käyttäen köyhiltä leipäpalan käsistä riistänyt…
Saman se epäilemättä tekisi hänellekin, kun muutenkin syyttömästi ahdistaa… Ei. Ellei oikeus ja totuus tässä maailmassa enää mitään merkitse, niin paras on taittua kuin taipua.
Vaikka hän lopuksi näin voimakkaasti kykenikin ajattelemaan, niin sittekään hän ei mielestään pystynyt enää tarpeeksi kovaa otetta tapahtumain kulusta saamaan. Paljon on tämä maailma entisestään muuttunut. Väkipakolla se koettaa tarkoituksensa toteuttaa. Ei siinä vanhan, vapisevan vastaanpitäminen mitään merkitse. Säälittä se heikot tallaa alleen ja eteenpäin rynnistää…
Mutta laki ja oikeus!
Eikö se ole sama, yhtä pyhä ja kallis tänään kuin eilenkin, niin huomenna kuin tulevina tuntemattomina aikoinakin… Eikö se suojaa niin köyhää kuin rikastakin? Eikö se suurempiakin vääryydentekijöitä yhtä kovasti koettele kuin pienempiäkin puristaa?
Niinhän sen pitäisi.
Ja jos se sen tekee, niin kärsitään ja kestetään…
Mutta pienestä toivonkipinästä huolimatta tuntui elämä Syrjälän matalassa mökissä entistä painostavammalta, tulevaisuus kolkolta, kammottavalta.
Äänettöminä vanhukset mökissään iltaisin istuivat, syviin ajatuksiin vaipuneina tylsinä eteensä tuijottivat.
Ei ollut elämä leikkiä tähänkään asti ollut, mutta entistä synkempänä se nyt eteen tuli. Ei edes kaikki pelastava kuolema saapunut tästä piinaavasta painostuksesta loppua tekemään. Missä sekin viivytteli? Tahtoiko sekin kiusalla ilkkua?
Pitkiltä tuntuivat hämärät, sateiset syksyiset päivät. Yöt vielä pitemmiltä, pelottavilta…
Tunnit vierivät verkalleen iäisyyteen.
Pieni, pimeä, matala, rakas tupa vain yksin kuuli vanhusten raskaat, syvät huokaukset, jotka päivien tummaan hämärään ja yön hiipivään hiljaisuuteen hitaasti haihtuivat…
KYMMENES LUKU.
Käräjäpäivä oli nyt käsissä.
Pyhävaatteisiin pukeutuneena vapiseva vanhus lähti käräjille. Yksin meni. Ei todistajia tavoitellut eikä niitä puolestaan puhumaan pyydellyt. Niin luotti asiansa oikeuteen, ettei edes asiamiestä ottanut itselleen.
— Oikea asia puhuu itse puolestaan, sanoi Teemu vaimolleen, kun tämä kehoitti todistajia hankkimaan ja lakimiehiltä kysymään neuvoa.
— Kyllä ne sinut siellä pussiin panevat. Osaavat ne selvänkin asian hyväkseen sotkea ja sekoittaa. Ota vain asiamies ja kysy viisaimmilta neuvoa.
— Enkä ota. Minä luotan lakiin ja oikeuteen. Ei sitä leipää köyhänkään suusta niin vain riistetä eikä kattoa pään päältä revitä. Näytteet ja todistukset vaaditaan isännältäkin. Ja mistäs hän ne ottaa. Ei mistään. Ja yksinäni menen minäkin.
Ja niin hän lähti.
* * * * *
Oikeuden istunto alkoi vasta kello 10 aamulla, mutta jo paljoa aikaisemmin oli lainturvan ja oikeudenetsijöitä käräjäpaikalle kokoontunut.
Juurevien maalaismiesten keskellä hääri hoikkakinttuisia salkkuherroja hienot sikaarit hampaissa. Mitä lienevät olleet asianajajia ja herrassöötinkejä. Kovin olivat kohteliaita, kun talonpoikaista miestä puhuttelivat. Höylisti apuaan tarjosivat. Oikein kilvan kyselivät, eikö kukaan lainopillista neuvojaa tarvitse. Tarkkaan tiedustelivat, minkälainen asia kullakin oli, ja sen kuultuaan kantapäillään keikistelivät ja sanoivat:
— Tjaah… Jos antaisitte asian ajettavakseni, niin voisitte voittaa. Muuten siitä ei tule mitään, tai jos tulee, niin korkeintaan nahkaksi menee.
Teemultakin eräs tiedusti, mitä varten on tultu käräjille.
— Mitäpä se vieraalle kuuluu… Tulimpahan vain… vastasi hän vältellen.
Olkapäitään kohauttaen poistui salkkuherra ja teki seuraavalle saman kysymyksen. Siitä täisikin saada asiakkaan, koskapa menivät kamariin, kovasti papereita kallistelivat ja keskenään supattivat…
Mutta kas.
Tuolta astuu tomerana käräjäpaikalle jo itse vallesmannikin, kuuluisa
Karl Adolf Pihlgrén. Salkku on hänelläkin kainalossa. Mitähän se sillä?
Ja vallesmannin jäljessä tulevat Risumäen isäntä ja Raitalan Hanssu.
— Mitähän se tuo Hanssukin käräjillä? ajattelee Teemu. Jokohan ovat viimeinkin viinankeitosta tavanneet ja käräjille käskeneet? Eipä se olisi liian aikaista. Mutta mitäs ne tuolta vallesmannin asunnolta päin tulevat? Olisikohan isäntä Hanssun puolesta vallesmannille puhunut ja asian sotkenut? Ei suinkaan se sentään ole sellaiseen ruvennut… Kaikkia ma kans ajattelenkin.
Teemu ei tiedä, että isäntä on käyttänyt Hanssua vallesmannin luona sitä varten, että vallesmanni panisi tälle sanat suuhun. Neuvoisi ja selittäisi, miten Hanssun on oikeuden edessä puhuttava.
Mistä Teemu, yksinkertainen, rehellinen mies sen arvaisi ja aavistaisi.
Pönäkkänä astuu suuri vallesherra. Nöyränä köyhä kansa hänelle tietä antaa. Jotkut julkeimmat sivumennen silmää iskevät, aivan kuin tahtoisivat sanoa:
— Siinä menee tämän paikkakunnan laki ja oikeus… Pirtupinnarien ystävä ja vääryydellä ratsastaja.
Mutta mahtimiehet hänelle tuttavallisesti naurahtaen nyökkäävät:
— Terve, terve!
Ja Karl Adolf Pihlgrén hymyilee heille vastaan ja huultaan lupsauttaa, että verestävät ikenet ja madonsyömät hampaat näkyvät:
— Ka, terve, terve!
Risumäen isäntä vilkuilee hätäisenä väkijoukkoon. Mitä hän tähyilee?
Hän etsii räätälimestari Neulasta, jonka puheitten mukaan piti jo varhain aamulla saapua vallesmannin luo viimeistä voitelua saamaan.
Missäs mestari viipyy?
Kyllä hän tulee jahka joutuu. Laillisen esteen takia on vain vähän myöhästynyt.
Eilen oli sisuksista niin pirusti purrut ja vääntänyt, että siihen paikkaan luuli kitkahtavansa. Rohtojakin oli ryypännyt, mutta mikään ei tuntunut auttavan.
Akalle tuli hätä käteen. Sängyn vieressä itki ja ulisi:
— Voi, voi, voi!… Jos sinä nyt kuolet, niin minkäs minä sitten jään?
— Jää tänne! oli mestari mahaansa pidellen kiukussaan kivahtanut.
— Voi, hyvä isä sentään, ulisi akka kahta kauheammin. Voi, voi, miten on vielä jumalaton, vaikka viimeiset hetket ovat käsissä. Sano toki joku hyvä, imelä sana, ennenkuin tästä elämästä erkanet.
— Siirappi! sihisi mestari hammasta purren.
Mutta siitäkös se akka yhä yltyi. Pappia hakemaan ihan väkisin yritti. Hameen helmasta mestari hänet viime tingassa ovella kiinni sai, lattialle selälleen nykäsi:
— Perkele! Vai vielä pappia! Tullaan tässä lojaalisti toimeen ilmankin.
Yötä myöten oli tauti sitten vähitellen helpottanut. Aamulla ylösnousun aikaan vielä vähän nipisti, mutta mojevan ryypyn saatuaan maha asettui alalleen, kuuntelemaan, perskutavie, akuraatisti rupesi.
Nyt räätälimestari Neulanen on pienessä pöhnässä. Hyvä vatsalääke on tämän saanut aikaan. Siksi hän taudin tapaamista tutuilleen näin reippaasti kertoi.
* * * * *
Korkea oikeus asettuu arvokkaasti pöydän ääreen
Lainmiekkaa heiluttaa tällä kertaa joku nuori hovioikeudenauskultantti. Hitaasti ja epäröiden päätökset tekee ja sanelee nuori, kokematon tuomari.
Jo huudetaan oikeuden eteen maanviljelijä Vilppi Risumäki ja mäkitupalainen Teemu Syrjälä.
Vallesmanni Karl Adolf Pihlgrén ilmoittautuu isännän avustajaksi.
Oikeuden puheenjohtaja lukee yks'toikkoisella äänellä kanteen ja kysyy:
— Onko kantajalla vielä mitään lisättävää?
Vallesmanni pyytää kohteliaasti kumartaen puheenvuoron.
Mitään erikoista lisättävää ei hänellä ole. Sitä seikkaa hän tahtoo kuitenkin erikoisesti painostaa, että koska vastaaja ilmeisesti vastoin parempaa tietoa ja aikoinaan tehtyä sopimusta tahtoo asiassa kierräillä, että oikeus, koska minkäänlaista kirjallista sopimusta ei ole olemassa, ottaisi huomioon etupäässä juuri todistajien lausunnot, todistajien, joiksi kantaja pyytää ilmoittaa räätälimestari Optatus Neulasen ja työmies Hannes Raitalan.
Teemua aivan päästä pyörryttää. Mitä? Kuuliko hän oikein? Todistajiksi
Neulasen ja Raitalan Hanssun… Ei. Onko hän aivan sekaisin?…
Eiväthän nämä tiedä asiaan tuon taivaallista.
Mutta nuoren tuomarin ääni kuuluu pöydän takaa:
— Myöntääkö vastaaja kanteen oikeaksi?
— Ei.
— Onko vastaajalla mitään muistuttamista sitä vastaan?
— On paljonkin, vastaa Teemu.
— No, mitä?
— Kanne on aivan aiheeton.
Ja Teemu selitti juurta jaksaen, miten hän oli mökin rakentanut, minkälainen heillä oli isännän kanssa sopimus, ja miten hän, koska sopimus ei ole sitä edellyttänyt, ei ole suostunut maksamaan sitä vuokraa, mitä isäntä nyt vaatii.
— Ja mitä metsänhaaskaukseen tulee, niin siihen minä en ole syyllinen. Polttopuiksi olen lahoja pökkelöitä kerännyt, ja siihen minulla sopimuksen mukaan on ollut oikeus.
— Pyytäisin, että vastaajalta kysyttäisiin: Kuka petäjiä on kaatanut ja kolonut? Kieltääkö vastaaja senkin, keskeyttää nimismies. Onko siihenkin lupa ja sopimus ollut?
Ja tuomari kysyy.
— Ei ole ollut sopimusta, ainoastaan suullinen lupa, myöntää Teemu. Nälissäni olen niitä kalunnut. Mutta siitä on jo niin kauan… Eikä isäntä niistä jälkeenpäin maksua ottanut, vaikka sitä tarjosin. Maksan mielelläni vieläkin, jos kelpaa. Sen teen ja täytän aina, mitä oikeudella ja kohtuudella vaaditaan.
Nimismies supisee jotakin tuomarin korvaan.
— Jaahah… jaahah… vastaa tämä. Vai hiukan höperö ja hermostunut. Ja jatkaa.
— Kutsutaanpa todistajat sisään. Ja kun todistajat saapuvat:
– Onko vastaajalla mitään muistuttamista todistajia vastaan?
— Ei. Mitäpäs minulla. Ihmettelen vain, että mitä ne tähän asiaan tietävät.
Todistajat tekevät valan ja sitten heitä kuulustellaan. Neulasta ensin.
— Mitä todistaja tietää tähän asiaan, kysyy tuomari.
— Paljonkin, vastaa Neulanen.
— Tietääkö todistaja, onko Syrjälän ja Risumäen välillä ollut kirjallinen vuokrasopimus, ja jos on ollut, niin minkälainen se on ollut?
— Ei ole ollut kirjallista, valehtelee Neulanen silmää räpäyttämättä. Suullinen supliikki vain Ei mitään vaktoja eikä vulmakteja. Hyvän hyvyyttään se isäntä on tämän Syrjäläisen antanut mökissä näinkin kauan asua. Ei sitä kaikki tekisi… Akuraatisti veron vaatisivat, ihan komtantisti tahtoisivat.
— Mitäs vastaaja tähän?
— Summassa se tämä Neulanen puhuu. Ei hän ole ollut sopimusta tekemässä eikä siitä mitään tiedä.
— Vai en ole ollut! Sepä pirhana! Paninhan minä siihen nimeni alle, aivan lojaalisti vulmaktin oikeaksi todistin.
— Sinäkö?
— Juu, juu. Aivan seekeristi.
— Mutta sehän nyt on kumma! Eihän sinua näkynyt mailla ei halmeilla siihen aikaan. Renki-Jussi ja Heinälän Matti siinä todistajina olivat etkä sinä. Mutta he ovat kuolleet.
Tuomari koputtaa ja sanoo:
— Pysytään asiassa.
— Asiaa tämä onkin, vastaa Teemu ääni väristen.
Nimismies supattaa taas tuomarille.
— Jaahah… jaahah… myöntää tämä.
— Todistaja siis tietää, että sopimus on ollut sellainen, kun kanteessa sanotaan.
— Aivan rikasta rikkuun.
— Mutta äsken sinä sanoit, ettei mitään sopimusta ole ollutkaan, huomauttaa Teemu Neulaselle.
Neulanen hätkähtää, mutta pian hän siitä selviää:
— Niin. Minä tarkoitin, että nyt ei ole enää uutta sopimusta ollut.
Sitä minä aanasin. Älä sinä sotke ja sekoita.
Tuomari kirjoittaa hetkisen ja kysyy sitten:
— Mitä todistaja tietää metsänhaaskauksesta?
— Voi, veikkonen, paljonkin!
— No, mitä? Kertokaa!
— Vuotta en enää akuraatisti muista, mutta sen muistan, että pirusti oli petäjiä Petkelkorvessa kaadettu… Aivan senttimenttaalisesti hakattu ja kolottu.
— Kuka niitä oli kaatanut?
— Heh, no, tämä Syrjäläinen.
— Myöntääkö vastaaja?
— Olen sen aina myöntänyt.
— Todistaja saa poistua, käskee tuomari ja kirjoittaa.
Teemu tuijottaa paikoillaan. Kummat ajatukset hänen aivoissaan askaroivat. Mitenkähän tässä käy? Väkevämmän oikeudella tässä nyt väännetään… En pysty nyt väitteitäni todistamaan… Raha on tehnyt taas tehtävänsä…
Tuomari kehoittaa:
— Käskekää toinen todistaja sisään.
Silmät selällään tollottaa Hanssu ensin tuomaria, sitten vallesmannia ja Risumäen isäntää, viimeksi Teemuakin vilkaisee.
— Mitä todistaja tietää tähän asiaan?
— Jaa, mi… minäkö?
— Niin, niin. Mitä tiedätte?
— Em… mi… mi… mi…
Nimismies rykäisee varsin kuuluvasti.
Hanssu säpsähtää. Hän huomaa, että hänelle se tuo vallesherra yskii… yskiipä hyvinkin. Niinhän se sanoi, että rykäsee, jos vikaan menee…
Jokohan se nyt jo sitten meni vituraan… Mites se taas käskikään sanomaan? Kas, kun en muista, vaikka äskön vielä ulkoa osasin… Ja kun vallesmanni katsoo häntä tiukasti silmiin ja rykii, niin aivan ymmälle siinä Hanssu menee:
— Em… mi… mi… hän yrittää, tu… tu… tuota. Ky… kyllä… mi… minä… tu… tuota…
Tuomari raapaisee kärsimättömänä korvallistaan.
Mutta nimismies virkkaa:
— Herra puheenjohtaja. Pyytäisin, että todistajalle luettaisiin edellisen todistajan lausunto ja kysyttäisiin, yhtyykö hän siihen.
— Ni… niin, änkyttää Hanssu ja huokaisee helpoituksesta.
Ja nuori, kokematon tuomari tekee työtä käskettyä. Ja kun hän sitten kysyy:
— Yhtyykö todistaja tähän lausuntoon? vastaa Hanssu silmät pyöreinä:
— Ti… tietysti y… yhytään.
Ja pari pientä kysymystä Hanssulle tehtyään, tuomari viittaa hänelle kädellään:
— Saatte mennä!
— E… entäs ne ja… jalkavaivat? mutisee Hanssu mennessään.
Tuomari kirjoittaa taas, ja kirjoitettuaan hän kysyy Teemulta:
— Onko vastaajalla vielä jotain sanottavaa? Teemu havahtuu kuin unesta.
Hän on masentunut, murtunut mies. Nyt hän jo huomaa, miten hänelle tulee käymään… Maantielle… Pois vanhain päiväin varaksi tehdystä mökistä… Kylläpä ovat katalia… Ja hiljaisella äänellä, melkein kuulumattomasti hän vastaa:
— Ei mitään.
Ja kun asianosaiset hetken kuluttua kutsutaan uudelleen sisään, päätöstä kuulemaan, ei Teemu tahdo jaksaa pystyssä pysyä. Jännitys on lauennut, vanhan voimat ovat pettäneet ja hän on täydellisesti uupunut, murtunut mies.
Oikeuden päätös on lyhyt ja selvä. Mutta lyhyydestään huolimatta paljon puhuva.
Teemu tuomitaan luovuttamaan Syrjälän mäkitupa-alue rakennuksineen, kaikkineen, sen omistajan, maanviljelijä Vilppi Risumäen vapaasti hallittavaksi, muuttamaan mökistä pois, maksamaan rästiin jääneen vuokran korkoineen ja korvaamaan Risumäen isännän oikeudenkäyntikulut niin ja niin suurella summalla.
— Voih…! huokaisee Teemu tuomion kuultuaan ja vaipuu voimattomana lattialle.
Hänet talutetaan siitä pois.
Hetken kuluttua hän toipui sen verran, että muutamien hyvien ihmisten avustamana pääsi asemalle, junaan ja viimein kotiinsa… siihen pieneen, matalaan, rakkaaseen mökkiin, josta hänet vääryydellä ja väkipakolla pois ajetaan…
Mutta vallesmanni, Risumäen isäntä ja räätälimestari Neulanen istuivat sinä iltana sangen myöhään nimismiehen kamarissa. He nauttivat elämästä ja Risumäen isännän pirtupullon tuttavallisesta pulinasta…