E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

Note: Project Gutenberg has the other volume of this work. Volume I: see https://www.gutenberg.org/ebooks/56492

MONSOREAUN KREIVITÄR II

Historiallinen romaani

Kirj.

Alexandre Dumas

Suomennos.

Porissa, Otto Andersin'in kustannuksella, 1914.

SISÄLLYS:

1. Keskustelu. 2. Guisen herttua. 3. Castor ja Pollux. 4. Kuuntelemalla kuullaan parhaiten. ö. Liigan allekirjoittaminen. 6. Prinssi ja ystävä. 7. Kohtaus. 8. Chicot onkin itse asiassa Ranskan kuningas. 9. Muuan vierailu. 10. Kuningas nimittää liigan päällikön. 11. Jatkoa. 12. Eteocles ja Polynices. 13. Mitä löytyi tyhjästä kaapista. 14. Ventre-Saint-Gris. 15. Ystävättäret. 16. Rakastavaiset. 17. Bussy luovuttaa hevosensa. 18. Anjoun herttuan valtiotaitoa. 19. Herra Saint-Lucin valtiotaitoa. 20. Jatkoa. 21. Roland. 22. Mitä Monsoreaun kreivillä oli ilmoitettavana. 23. Saint-Lucin kiitollisuus. 24. Saint-Lucin suunnitelma. 25. Saint-Luc opettaa Monsoreaulle sen iskun, jonka hän itse oli oppinut kuninkaalta. 26. Pienet syyt, suuret seuraukset. 27. Monsoreaun kreivi avaa taas silmänsä. 28. Herttuan surunvalitusvierailu. 29. Mitä haittaa voi olla liian leveästä kantotuoleista ja liian ahtaista ovista. 30. Saint-Luc palaa takaisin hoviin. 31. . . . . . 32. Anjoun herttuan lähettiläs. 33. Saint-Luc suorittaa tehtävänsä. 34. Monsoreaun kreivin varovaisuustoimenpiteet. 35. Vierailu. 36. Urkkijat. 37. Herttua allekirjoittaa. 38. Muuan kävelymatka Tournellesin kadulle. 39. Chicot nukkuu. 40. Chicot herää. 41. Kristuksen ruumiin juhla. 42. Jatkoa. 43. Pyhimyskulkue. 44. Chicot ensimäinen. 45. Korko ja pääoma. 46. Bussy ja Remy. 47. Murha. 48. Gorenflot on vähällä tulla hirtetyksi. 49. Chicot arvaa oikein. 50. Valmistuksia. 51. Bussyn ystävät. 52. Taistelu. 53. Loppu.

1.

Keskustelu.

Kun Anjoun herttua otti vastaan Monsoreaun kreivin, oli hän kokonaan Bussyn tuumien puolella. Hänen itserakkautensa oli saanut piston, ja se häpeä, jolla Bussy häntä uhkasi Méridorin paroonin nimessä, yllytti prinssin vihan ylimmilleen.

Herttua siis otti ylihovijahtimestarin vastaan katsein sellaisin, jotka saivat rohkeimmankin hovimiehen vapisemaan, sillä tiedettiinhän, miten pitkälle Frans saattoi kostotuumissaan mennä.

— Teidän korkeutenne on suvainnut kutsua minut tänne, — virkkoi
Monsoreaun tyynesti, kudottuja seinäverhoja katsellen.

— Älkää pelätkö mitään, herrani, — lausui herttua, kreivin ajatukset arvaten. — Noiden verhojen takana ei kukaan kuuntele. Voimme puhua arastelematta, ennen kaikkea avomielisesti.

Monsoreau kumarsi.

— Olettehan uskollinen palvelija, herra ylihovijahtimestari, ja olette kai myöskin hyvin kiintynyt minun persoonaani?

— Rohkenen niin luulla, teidän korkeutenne.

— Ja minä puolestani olen siitä vakuutettu, herrani. Olettehan te useamman kerran ilmaisseet minulle minua vastaan suunniteltuja salajuonia. Tehän olette auttanut minua yrityksissäni, olette unohtanut omat etunne ja panneet henkenne edestäni alttiiksi.

— Teidän kuninkaallinen korkeutenne!

— Sen kaiken tiedän. Äskettäin, esimerkiksi… minun täytyy johtaa se teidän mieleenne, sillä te olette toimissanne niin innostunut, etten koskaan ole kuullut mitään sen vertaista… äskettäin, niinkuin jo sanoin, sen onnettoman tapahtuman yhteydessä.

— Minkä tapahtuman, teidän korkeutenne?

— Ooh, minä tarkoitan vain neiti Méridorin ryöstöä. Voi sitäkin nuorta tyttö parkaa!

— Niin, ikävä kyllä! — mutisi Monsoreau, antamatta mitään selvää vastausta.

— Te valitatte hänen kohtaloaan, vai kuinka? — kysyi prinssi, pannen hänet yhä ahtaammalle.

— Etteköhän valittaisi tekin, teidän korkeutenne?

— Minäkö? Oi, tiedättehän paremmin kuin kukaan muu, että olen katunut tuota onnetonta tapahtumaa. Ainoastaan teidän ystävyytenne ja niiden palvelusten muisto, joita olette minulle tehnyt, on saanut minun unohtamaan sen, että minä teidän neuvostanne olen ryöstättänyt nuoren neitosen.

Monsoreauta nuo sanat viiltelivät.

— Armollinen herra, — vastasi hän, — teidän hyvyytenne panee teidät suurentamaan asiaa. Te olette yhtä vähän kuin minäkin ollut syynä nuoren tytön kuolemaan.

— Mitä te tarkoitatte?

— Tietenkään teillä ei ollut tarkoitus antaa asiain kehittyä huippuunsa.

— Ah, ei tietenkään!

— Silloinhan, armollinen herra, te ette ole syypää. Tapahtui vain onnettomuus, sellainen tavallinen, joita sattuma usein saa aikaan.

— Sitäpaitsi, — lisäsi herttua ja iski läpitunkevan katseen Monsoreauhon, — onhan kuolema kietonut kaiken läpinäkymättömään huntuunsa.

Prinssin ääni niin huomattavasti värähteli, että Monsoreau terästi heti katsettaan.

— Armollinen herra, — sanoi hän, — tahdotteko, että puhun ihan vilpittömästi?

— Miksikä ette sitten niin tekisi? — vastasi prinssi äänellä, josta huokui ylpeyttä ja kummastusta.

— Ah, armollinen herra, kun minulla on edessäni ruhtinas, joka on yhtä ymmärtäväinen kuin jalosydäminenkin, täytyy meidän keskustelumme tästälähin olla ehdottomasti avomielistä.

— Tästälähin?… Mitä se merkitsee?

— Se merkitsee sitä, ettei teidän korkeutenne alussa katsonut tarpeelliseksi osottaa minua kohtaan samaa avomielisyyttä.

— Tosiaankin! — myönnytteli herttua, räjähtäen nauruun, josta kuvastui hurja viha.

— Kuulkaahan, armollinen herra, — virkkoi Monsoreau nöyrästi. —
Minä tiedän, mitä teidän korkeutenne aikoo minulle sanoa.

— Puhukaa sitten!

— Teidän korkeutenne tahtoo saada minun ymmärtämään, ettei neiti Méridor ehkä olekaan kuollut ja ettei siis hänen luulotellun murhaajansa tarvitse kärsiä siitä mitään omantunnontuskia.

— Kylläpä te, hyvä herra, olette kutakuinkin kauvan viivytelleet tuon lohduttavan kuvittelunne esiintuomisessa. Olettepa, kautta, kunniani, varsin uskollinen palvelija! Olette nähnyt minun alakuloisuuteni, minun tuskani. Olette kuullut minun puhuvan kauheista unista, joita tuon tytön kuoleman johdosta olen nähnyt… minä, joka en, jumalan kiitos, ole mikään vetistelijä… ja olette antanut minun elää tuon levottomuuden vallassa, vaikkakin yhdellä ainoalla sanalla olisitte voinut poistaa kaikki kärsimykseni… Miksi pitäisi minun kutsua sellaista menettelyä, herrani?

Herttua lausui nuo sanat äänellä, mikä ennusti pikaista vihanpurkausta.

— Armollinen herra, — vastasi Monsoreau, — voisipa luulla, että teidän korkeutenne aikoo syyttää minua jostakin…

— Petturi! — huusi prinssi äkkiä ja astui muutaman askeleen ylijahtimestaria kohti, — minä syytän teitä, ja sen syytöksen minä myös näytän toteen… Sinä olet minut pettänyt! Sinä olet ryöstänyt minulta sen naisen, jota minä rakastin…

Monsoreau sävähti kamalan kalpeaksi, mutta jaksoi yhäkin pitää rauhallisen, miltei ylpeän ryhtinsä.

— Se on totta, — myönsi hän.

— Haa! Vai on se totta, ja sinä sen itse sanot! Häpeämätön konna!

— Suvainnette puhua hieman hiljemmin, armollinen herra, — virkkoi Monsoreau täysin tyynenä. — Teidän korkeutenne unohtaa puhuttelevansa aatelismiestä ja uskollista palvelijaa.

Herttua nauroi väristen.

— Kuninkaan uskollista palvelijaa, — jatkoi Monsoreau.

Herttuan kiintymystä herätti sana "kuninkaan".

— Mitä tarkoitatte? — mutisi hän.

— Minä tarkoitan sitä, — jatkoi Monsoreau nöyrällä äänellä, — että jos teidän korkeutenne haluaisi minua kuunnella, niin te tulisitte ymmärtämään, että minä olen vallannut tuon naisen, koska teidän korkeutenne halusi häntä omakseen.

Moinen rohkea puhe teki herttuan mykäksi.

— Ja minun tekoni puolustuksena, — jatkoi Monsoreau edelleenkin nöyrästi, — on se, että minä neiti Méridoria rakastin…

— Myöskin minä, — vastasi Frans kuvaamattoman ylpeästi.

— Totta on, teidän korkeutenne, että te olette minun herrani. Mutta neiti Méridor ei teitä rakastanut.

— Entä rakastiko hän sinua.

— Ehkäpä, — mutisi Monsoreau.

— Sinä valehtelet! Sinä olet pakottanut hänet väkivallalla, niinkuin minäkin tein. Se on vain eroa, että minä, sinun isäntäsi, epäonnistuin, jota vastoin sinä, renki, olet onnistunut. Mutta minullapa olikin apunani ainoastaan valta, sinulla sitävastoin petos.

— Minä häntä rakastin, armollinen herra.

— Ei minun sitä tarvitse tietää.

— Armollinen herra…

— Luulenpa, että sinä, käärme, aiot purra!

— Armollinen herra, olkaa varuillanne, — sanoi Monsoreau ja painoi päätään alas niinkuin tiikeri, joka kyyristyy hyökkäämään saaliinsa kimppuun. — Minä rakastin häntä, sen sanon teille, enkä minä ole mikään teidän renkinne, vaikka minua siksi äsken nimittelitte. Vaimoni kuuluu lain mukaan minulle, ei kukaan voi häntä minulta riistää, ei kuningaskaan. Sanon siis vieläkin kerran: minä halusin saada sen naisen, ja minä olen sen ottanut.

— Vai niin, — virkkoi Frans ja ojensi kätensä pöydällä olevaa soittokelloa kohti. — Sinä olet hänet ottanut. Hyv'on! Sinun on annettava hänet myös takaisin.

— Te erehdytte, armollinen herra, — huudahti Monsoreau ja riensi pöydän luo estääkseen prinssiä soittamasta. — Jättäkää sikseen vaarallinen aikomuksenne saada minua vahingoitetuksi, sillä jos te kerrankin soitatte, jos saatatte minut julkisen häväistyksen alaiseksi…

— Sinun on luovuttava tuosta naisesta, sanon minä sinulle.

— Luovuttava hänestä?… Hän on minun vaimoni. Olen mennyt hänen kanssaan avioliittoon jumalan nimessä.

Monsoreau toivoi näiden sanojensa jotain vaikuttavan. Mutta prinssi ei väistynyt uhkaavasta asemastaan.

— Vaikkapa hän jumalan edessä onkin vaimosi, on sinun kuitenkin luovutettava hänet ihmisille.

— Mitä! Tiedättekö jo kaikki?

— Tiedän kaikki. Avioliitto julistetaan mitättömäksi. Minä sen puran, vaikkapa sinut olisi vihitty kaikkien taivasta hallitsevien jumalien nimessä.

— Ah, armollinen herra, te herjaatte!

— Huomispäivänä tulee neiti Méridor annettavaksi isällensä, huomenna on sinun lähdettävä siihen maanpakoon, jonka minä sinulle määrään. Tunnin kuluessa on sinun myytävä ylihovijahtimestarin virkasi. Siinä ovat ehtoni. Ellet niitä täytä, niin varo itseäsi vasalli. Minä silloin muserran sinut, niinkuin nyt sären tämän lasin.

Näin sanottuaan tarttui prinssi erääseen kallisarvoiseen kristallimaljakkoon ja heitti sen raivoissaan Monsoreauta kohti, niin että lasin sirpaleet lentelivät hänen kasvojensa ympärillä.

— Minä en luovuta sitä naista, minä en eroa virastani, ja minä jään
Ranskaan, — vastasi Monsoreau.

— Mitä minä kuulen… kirottu konna!

— Koska minä pyydän armoa Ranskan kuninkaalta, Pyhän Genovevan luostarissa kruunatulta kuninkaalta, ja koska tämä uusi hallitsija, joka tuota taivaan suosiota ajatellessaan on niin hyvä, niin jalo ja niin onnellinen, ei voi olla kuulematta ensimäisen hänen puoleensa kääntyjän rukousta.

Monsoreau oli korottanut äänensä. Hänen silmäinsä tuli oli nyt siirtynyt hänen sanoihinsa.

Nyt oli Fransin vuoro kalveta. Hän peräytyi askeleen ja riensi suoraapäätä vetämään paksut oviverhot oven eteen. Sitten hän tarttui kreivin käteen ja sammalsi:

— No niin… kreivi… puhukaa vain hiljemmin… tahdon teitä kuunnella.

— Minä puhun nöyrästi, virkkoi Monsoreau rauhoittuneena, — niinkuin teidän korkeutenne alamaisimman palvelijan tulee.

Frans tuijotti oviverhoihin. Hän näytti pelkäävän sitä että
Monsoreaun sanat ehkä olivat kuuluneet niiden toiselle puolelle.

— Mitä te sanoittekaan? — kysyi hän.

— Niin, minä sanoin, armollinen herra, että onneton rakkaus on kaiken tämän syynä. Rakkaus, jalo ruhtinas, on kaikista intohimoista voimakkain… Ajatellessani, että teidän korkeutenne oli luonut katseensa Dianaan, en voinut hillitä itseäni.

— Mutta minä sanon teille, kreivi, että se on petosta.

— Älkää nuhdelko minua, armollinen herra. Katsokaas, mitä minä ajattelin. Minä näin, että te olitte rikas, nuori, onnellinen. Minä näin teissä kristikunnan etevimmän hallitsijan.

Herttua teki liikkeen kädellään.

— Sillä sehän te olette… jatkoi Monsoreau hiljemmin, — koska tuon korkean arvon ja teidän välissänne ei enää muuta ole kuin mitätön varjo, joka on helposti hajoitettavissa… Näin koko teidän loistavan tulevaisuutenne, ja kun tuota valtavata onnea vertasin siihen omaan pieneen onneeni, jota tavottelin, silloin, teidän vastaisen loistonne häikäisemänä, loiston, joka miltei esti minun näkemästä sitä pientä kukkaa, jota itselleni halusin, silloin minä sanoin itselleni: minä jätän ruhtinaalle hänen loistavat unelmansa ja hänen laajakantoiset suunnitelmansa. Siinä on hänen päämääränsä. Minä taas etsin omaani syrjässä… Hän tuskin minun poistumistani huomaakaan, hän tuskin viitsii etsiä sitä vähäpätöistä päärlyä, jonka minä hänen kuninkaallisesta kruunustaan riistän.

— Kreivi, kreivi! — virkkoi herttua, ihastuen vasten tahtoaankin tuosta mielittelystä.

— Te annatte minulle anteeksi, armollinen herra, — eikö niin?

Silloin loi herttua katseensa ylös ja se osui sattuneita Bussyn
muotokuvaan. Kuva näytti katselevan niin ylpeästi, niin arvokkaasti.
Sen käsivarsi näytti niin kehoittavalta, että herttua luuli näkevänsä
Bussyn itsensä, joka ikäänkuin terästi hänen rohkeuttaan.

— En, — vastasi hän, — minä en voi antaa teille anteeksi. — Minä en ole nyt ankara oman itseni takia, sen voi jumalakin todistaa. Olen sitä senvuoksi, kun sureva ja loukattu isä vaatii tytärtään takaisin, kun nainen jonka olette pakottanut kanssanne avioliittoon, huutaa kostoa ylitsenne, ja koska ruhtinaan velvollisuus on jakaa oikeutta.

— Armollinen herra!

— Se on, kuten sanoin, ruhtinaan ensimäinen velvollisuus, ja minä aionkin oikeutta jakaa…

— Jos, — väitti Monsoreau, — oikeuden jakaminen on ruhtinaan ensimäinen velvollisuus, niin on kiitollisuus kuninkaan ensi velvollisuus.

— Mitä te sanotte?

— Minä sanon, ettei kuningas saa koskaan unohtaa sitä, jota hänen on kiittäminen kruunustaan. Siispä, armollinen herra…

— No?

— Teidän on kiittäminen minua kruunustanne, sire!

— Monsoreau! — huudahti herttua kauhistuneena. — Monsoreau! — jatkoi hän matalalla ja vapisevalla äänellä, — oletteko siis kuningastakin kohtaan petturi, niinkuin olette ollut prinssiä kohtaan?

— Minä kiinnyn siihen, joka minua suojelee, sire, — jatkoi
Monsoreau yhä matalammalla äänellä.

— Onneton!

Herttua katsahti vielä kerran Bussyn muotokuvaan.

— Minä en voi, — puheli hän. — Te olette oikeamielinen ylimys,
Monsoreau. Huomaattehan, etten minä voi hyväksyä teidän tekoanne.

— Miksikä ette, armollinen herra?

— Koska teko on arvoton sekä teille että minulle… Luopukaa tuosta naisesta. Ah, paras kreivini… Tehkää vain tämä uhraus, ystäväni, ja minä lupaan ettei teille tule tapahtumaan vähintäkään vahinkoa…

— Rakastaako siis teidän korkeutenne vieläkin Méridorin Dianaa? — huudahti Monsoreau, kalpeana mustasukkaisuudesta.

— En en! Minä vakuutan, että en!

— No, kuka sitten voi teidän korkeuttanne pakottaa? Hän on minun vaimoni. Eikö minun syntyperäni ole riittävän hyvä? Vai tahtooko ehkä jokin syrjäinen sekaantua minun asioihini?

— Mutta hän ei teitä rakasta.

— Mitä sillä on väliä?

— Luopukaa hänestä minun tähteni, Monsoreau.

— En voi…

— Siinä tapauksessa… virkkoi herttua mitä kauheimman tuskan valtaamana… siinä tapauksessa…

— Punnitkaa asiaa, sire!

Herttua pyyhki pois otsaltaan kylmän hien, minkä tuo kreivin käyttämä "sire"-arvonimi oli siihen kohottanut.

— Aikoisitteko ehkä ilmaista salaisuuteni?

— Teidän erottamallenne kuninkaalleko? kyllä, teidän majesteettinne. Sillä jos minun uusi hallitsijani tahtoo riistää minulta kunnian ja onnen, käännyn minä vanhan hallitsijani puoleen.

— Se on halpamaista!

— On kyllä, sire. Mutta minä rakastan niin paljo, että voin olla halpamainenkin.

Herttua teki eräänlaisen tarkoitetun liikkeen, mutta kreivi esti hänet siitä katseellaan.

— Te ette voita mitään sillä, että surmaatte minut, armollinen herra. On olemassa salaisuuksia, jotka kuoltuakin voivat tulla ilmi. Olkaa armollinen kuningas ja sallikaa minun jäädä kaikkein alamaisimmaksi teidän alamaisistanne.

Herttua puristeli käsiään, niin että kynnet upposivat lihaan.

— Hyvä on, jalo herrani, tehkää jotakin sen miehen hyväksi, joka parhaiten on teitä kaikissa asioissa palvellut.

Frans kohottausi ylös.

— Mitä te pyydätte? — sanoi hän.

— Että teidän majesteettinne…

— Onneton, onneton! Tahdotko siis, että minun pitäisi rukoilla sinua olemaan vaiti?

— Ah, armollinen herra!

— Puhukaa, sanokaa, mitä tahdotte? — mutisi Frans.

— Antaahan teidän korkeutenne minulle anteeksi?

— Annan.

— Sovittaako teidän korkeutenne minut parooni Méridorin kanssa?

— Sovitan.

— Kaiketi teidän korkeutenne allekirjoittaa minun avioliittosopimukseni neiti Méridorin kanssa?

— Kirjoitan, — sanoi herttua tukahutetulla äänellä.

— Ja suvaitsetteko kunnioittaa vaimoani pienellä hymyilyllä sinä päivänä, jolloin hänet esitellään kuningattarelle?

— Kyllä, — myönsi Frans. — Joko riittää?

— Jo, armollinen herra.

— Hyvä on, minä olen antanut sanani.

— Ja te, teidän korkeutenne, — kuiskasi Monsoreau hiljaa herttuan korvaan, — te saatte pitää sen valtaistuimen, jolle nousemisessa minä teitä autoin. Hyvästi sire!

Nyt hän lausui tuon "sire"-sanan niin hiljaa, että sen sointu näytti prinssin korvaa vain hyväillen hivelevän.

— Nyt, — ajatteli Monsoreau, — on minun vain saatava selville, kuka on tämän kaiken herttualle kertonut.

* * * * *

Samana päivänä, jolloin Monsoreaulla oli tuo merkillinen keskustelunsa Anjoun herttuan kanssa, sai hän todellakin esitellä vaimonsa kuningattarelle.

Herra Morvilliers oli ilmoittanut kuninkaalle, että seuraavana päivänä pidettäisiin konseljin kokous. Tapansa mukaan oli Henrik tuon kokouksen vuoksi harmissaan ja paiskautui maata. Muutamia tunteja nukuttuaan hän heräsi, heitti yönutun hartioilleen ja meni viereiseen huoneeseen, jossa Chicot nukkui.

Gascognelainen makasi mitä sikeimmässä unessa ja kuorsasi kaikin voimin. Kuninkaan oli ylen vaikea saada häntä hereille.

— Mistä nyt on kysymys? kysyi Chicot.

— Ah, hyvä ystävä! — virkkoi Henrik. — Miten saatatkaan nukkua tuolla tavalla silloin kun kuninkaasi valvoo?

— Hoo, hyvä jumala! — huudahti Chicot eikä ollut kuningasta tuntevinansa, — voiko hänen majesteettinsa pahoin?

— Chicot, ystäväni, — puheli Henrik, — minähän se olen.

— Kuka minä?

— Minä, Henrik.

— Sinä voit pahoin lehtokurppien syömisestä, poikani. Minähän kielsin sinua täyttämästä vatsaasi. Söit eilen illalla liiaksi kurppia ja krapupasteijoja.

— Ooh, — huokasi Henrik, — minähän vain hiukan niitä maistelin.

— Sitten kai lienee sinut myrkytetty. Saamari, miten kalpea sinä olet, Henrik!

— Sehän on vain liinainen naamarini, Chicot ystävä.

— Etkö siis olekaan sairas?

— En.

— No, mitä pirua sinä sitten herätät minut ylös?

— Koska minulla on hyvin ikävä.

— Sepä onkin mainiota.

— Mitä sinä puhut?

— Katsohan! Ikävä panee sinut ajattelemaan, ja silloin sinä oivallat, ettei ihmistä voi herättää kello kaksi aamulla muuta varten kuin antaakseen hänelle jonkin lahjan. Mitä sinä annat minulle? Sanoppas!

— En mitään, Chicot. Minä tulin vain tarinoimaan kanssasi.

— Tyydyn minä siihenkin.

— Chicot, Morvilliers kävi eilen hovissa.

— Aina sinä otat vastaan huonoa seuraa, Henrik! No, mitä hän halusi?

— Hän tuli pyytämään konseljin kokousta.

— Niin, siinäpä miehessä onkin älyä. Hän ei sinun tavallasi tulekaan ihmisten luo kahden aikaan aamulla ja lupaa kysymättä.

— Mitä luulet hänellä olevan minulle sanomista, Chicot?

— Mitä, onneton! — huudahti gascognelainen.

— Sitäkö kysyäksesi sinä herätit minut ylös?

— Chicot, ystäväni, sinähän tiedät, että herra. Morvilliers on minun poliisini ylivalvoja.

— En, kautta kunniani, sitä en tiennyt.

— Chicot, minun käsittääkseni Morvilliersilla aina on tarkat tiedot kaikesta, mitä tapahtuu.

— Ja minä ajattelen, — virkkoi gascognelainen, — että minä nyt voisin nukkua kaikessa rauhassa, jos en olisi pakotettu kuulemaan tuota sinun lörpötystäsi!

— Epäiletkö siis kanslerin valppautta?

— Tietysti, piruvieköön, minä epäilen, ja siihen; on minulla hyvät syyni.

— Mitkä syyt?

— Jos minä mainitsen yhden, niin se riittää.

— Kyllä, jos syy on hyvä.

— No niin! Eräänä iltana annoin minä sinulle kelpo selkäsaunan
Froidmentelin kadulla. Quélus ja Schomberg olivat silloin mukanasi.

— Mitä! Annoitko sinä minulle selkään?

— Annoin. Napsauttelin teitä kaikkia kolmea.

— Mistä syystä?

— Siitä, että olitte loukannut minun palvelijaani. Te saitte aimo löylytyksen, mutta herra Morvilliersilla ei ole aavistustakaan mistään.

— Mitä minä kuulen! Vai olit se sinä, lurjus!

— Minä juuri eikä kukaan muu.

— Roisto!

— Sinä siis myönnät, että se on totta?

— Minä annatan sinulle raippoja, Chicot.

— Siitä ei nyt ole kysymys. Sano vain, onko se totta. Jaa tahi ei?
Siinä kaikki, mitä pyydän.

— Sinähän tiedät, että se on totta, onneton!

— Etkö sinä seuraavana päivänä kutsuttanut herra Morvilliersia puheillesi?

— Tottakai sinä sen tiedät, koska kerran itsekin olit saapuvilla.

— Ja sinä kerroit hänelle siitä ikävästä tapahtumasta, joka edellisenä iltana oli sattunut eräälle sinun ystävällesi?

— Kerroin.

— Ja pyysit hänen ottamaan selon rikollisesta?

— Pyysin.

— No, saiko hän sen selville?

— Ei.

— Saat siis mennä nukkumaan, Henrik. Näet nyt, että sinulla on huono poliisi.

Sitten kääntyi Chicot seinään päin tahtomatta vastata sanaakaan ja alkoi kuorsata kovasti, että kuningas ei enää toivonutkaan saavansa häntä hereille.

Seuraavana päivänä kokoontui konselji, jonka jäsenet vaihtuivat aina kuninkaan oikun mukaan. Tällä kertaa olivat jäseninä Quélus, Maugiron, d'Epernon ja Schomberg.

Chicot istui ylinnä pöydän päässä ja leikkeli pieniä paperivenheitä ja asetti ne riviin tehdäkseen, niinkuin itse sanoi, sotalaivaston hänen kaikkein kristillisimmälle majesteetilleen.

Herra Morvilliers saapui hänkin kohta. Tämä valtiomies koetti näyttää varsin vakavalta. Kumartaen syvään, johon kumarrukseen Chicot vastasi, hän lähestyi kuningasta.

— Minä kai olen saapunut teidän majesteettinne neuvoskunnan eteen?

— Olette. Nämä ovat parhaita ystäviäni. Puhukaa!

— Hyvä on, sire. Minun tarkoitukseni on ilmoittaa teidän majesteetillenne eräästä kauheasta salaliitosta.

— Salaliitosta! — huusivat kaikki läsnäolijat.

Chicot terästi korviaan ja keskeytti hetkeksi erään mahtavan paperilaivan leikkelyn, josta piti tulla laivaston amiraalilaiva.

— Niin, salaliitto, teidän majesteettinne, — toisti Morvilliers, alentaen äänensä salaperäiseksi hyminäksi, mikä merkitsi kamalia tiedonantoja olevan tulossa.

— Ai, ai! — virkahti kuningas. — Onko kysymys espanjalaisesta salaliitosta?

Anjoun herttua, joka hänkin oli kutsuttu konseljiin, astui nyt sisälle.

— Kuulethan, veljeni, — virkkoi Henrik, — että herra Morvilliers puhuu salaliitosta, joka uhkaa valtakunnan turvallisuutta.

Herttua heitti läsnäolijoihin terävän ja epäilevän silmäyksen.

— Onko se mahdollista? — mutisi hän.

— On, sen pahempi, armollinen herra, — selitti Morvilliers. —
Uhkaava salaliitto.

— Kertokaa siitä meille, — sanoi Chicot, pistäen valmiiksi saamansa paperilaivan pöydällä olevaan kristallimaljakkoon.

— Niin, — sammalsi Anjoun herttua, — kertokaa siitä, herra kansleri.

— Minä olen pelkkänä korvana, — ilmoitti Henrik.

Kanslerin kasvot kävivät mitä tärkeimmän näköisiksi, ja hän sanoi kumealla äänellä:

— Sire, jo kauvan olen pitänyt silmällä eräitten tyytymättömäin henkilöiden vehkeilyjä, henkilöiden, joilla ei ole mitään merkittävämpää asemaa, kuten kauppa-apulaisten, käsityöläisten ja kirjurien… muutamia ylioppilaitakin on ollut mukana.

— Ah, ne eivät siis olleetkaan suuria prinssejä, — virkkoi Chicot tavalliseen tyyneen tapaansa ja alkoi leikellä uutta laivaa.

Anjoun herttua hymyili väkinäisesti.

— Minä tiedän, — jatkoi kansleri, — että tyytymättömät olennot aina käyttävät hyväkseen joko uskontoa tai sotaa…

— Hyvin ymmärtäväisesti puhuttu, — keskeytti Henrik. — Entä muuta?

Tullen tuosta kiitoksesta itserakkaaksi jatkoi kansleri:

— Armeijan piiristä voin luetella ne upseerit, jotka ovat teidän majesteetillenne uskollisia ja jotka ovat ilmoittaneet minulle kaiken. Papiston suhteen oli asia vaikeampi. Silloin minä panin palvelushenkeni toimimaan.

— Hyvin viisaasti ajateltu, — huomautti Chicot.

— Ja vihdoinkin, — jatkoi Morvilliers, — onnistuin minä asiamiesteni avulla saamaan puolelleni erään kaupunginvirkailijan, joka urkki selville ne papit, jotka kiihottavat rahvasta teidän majesteettianne vastaan.

— Ahaa, — ajatteli Chicot. — Jokohan ehkä minun ystävänikin tunnettaisiin?

— Nämä henkilöt ovat varsin vihamielisellä kannalla hallitusta kohtaan, sire. Minä ne tunnen, minä.

— Varsin älykästä! — lausui Chicot.

— Ja minä tunnen niiden toivomuksetkin, — lisäsi Morvilliers riemuiten.

— Kerrassaan mainiota! — huudahti Chicot. Kuningas antoi gascognelaiselle merkin olla vaiti.

Anjoun herttua ei kääntänyt katsettaan pois puhujasta.

— Yli kahden kuukauden ajan, — jatkoi kansleri, — oli minulla teidän majesteettinne kustannuksella palveluksessani erittäin taitavia henkilöitä. Ne oli kyllä verrattain ahnaita, mutta sen ominaisuuden minä osasin kääntää kuninkaan eduksi, sillä kuta enemmän minä maksoin, sitä enemmän sain myöskin tietää. He ilmoittivat minulle, että uhraamalla suurempi rahasumma saataisiin selville salaliittolaisten ensimäinen kokous.

— Sepä oli ihanaa! — huusi Chicot. — Maksa, kuningas Henrik, maksa pois vaan!

— No, mikä on tuon salaliiton tarkoitus, kansleri? Mitä nuo vehkeilijät tahtovat? — kysyi kuningas.

— Sire, ei ole kysymys mistään vähemmästä kuin uudesta
Bartolomeuksen yöstä.

— Ketä kohtaan?

— Hugenotteja.

Läsnäolijat katselivat kummastuneina toisiinsa.

— Paljoko suunnilleen tuo tieto on teille tullut maksamaan? — kysyi
Chicot.

— Seitsemänkymmentäviisituhatta livreä yhdellä taholla ja satatuhatta toisella.

Chicot kääntyi kuninkaan puoleen.

— Kuulehan, Henrik! Jos haluat, niin minä tuhannesta ecusta ilmaisen sinulle herra Morvilliersin salaisuuden.

Kansleri teki kummastusta osottavan liikkeen. Anjoun herttuan katse oli levollisempi kuin mitä olisi voinut odottaa.

— No sanoppa sitten! — virkkoi kuningas.

— Se on suoraan sanoen liiga, — selitti Chicot. — Tuo kymmenen vuotta takaperin muodostettu liiga. Herra Morvilliers on saanut selville sen saman seikan, jonka jok'ainoa Parisin porvari tuntee yhtä hyvin kuin Isämeitänsä.

— Hyvä herra!… keskeytti kansleri.

— Minä puhun totta ja tahdon sen todistaa, — jatkoi Chicot asianajajan äänellä.

— No, ilmoitappa sitten minulle se paikka, jossa liigalaiset kokoontuvat.

— Hyvin mielelläni. 1:o) torilla, 2:o) torilla ja 3:o) toreilla.

— Herra Chicot laskee leikkiä, — virkkoi kansleri nauraen. — Ja mitkä ovat heidän tuntomerkkinsä?

— He ovat puetut niinkuin parisilaiset ja liikuttelevat kävellessään jalkojaan, — vastasi Chicot vakavasti.

Yleinen rekkanauru seurasi tätä selitystä. Herra Morvilliers katsoi parhaaksi seurata toisten esimerkkiä ja alkoi hänkin nauraa. Mutta kohta hän taas kävi vakavammaksi ja virkkoi:

— Vielä on minun urkkijani ollut läsnä eräässä heidän kokouksessaan ja sellaisessa paikassa, jota herra Chicot ei tiedä.

Anjoun herttua kalpeni.

— Missä sitten? — kysyi kuningas.

— Pyhän Genovevan luostarissa.

Chicot pudotti tällöin paperista leikkelemänsä variksen, jonka hän aikoi asettaa amiraalilaivan kannelle.

— Se on mahdotonta, — mutisi herttua.

— Ja kuitenkin se on totta, — sanoi Morvilliers, ylpeänä sanojensa aikaansaamasta vaikutuksesta, ja katseli voitonriemuisena ympärilleen.

— No, mitä he sitten tekivät, herra kansleri? Mitä he päättivät? — kysyi kuningas.

— Että liigalaiset valitsisivat keskuudestaan johtajia, että kaikkien pestattujen miesten oli asestauduttava, että jokaisessa maakunnassa piti olla asiamies ja että kaikki hugenotit, joita hänen majesteettinsa suojelee, niin heidän sanansa kuuluivat…

Kuningas hymyili.

— Surmattaisiin samana määrättynä päivänä.

— Ja siinä kaikki? — kysyi kuningas.

— Helkkari! — pisti Chicot väliin. — Jopa kuuluisilta, että olet katolilainen etkä hugenotti, Henrik!

— Eikö mitään muuta päätetty? — kysäsi herttua.

— Ei, armollinen herra.

— Piru vieköön! Siinä ei varmaankaan ollut vielä kaikki, — virkkoi Chicot. — Ellemme ole saanut enempää tietoomme sadallaseitsemälläkymmenelläviidellätuhannella livrellä, niin on kuningasta jymäytetty.

— Jatkakaa kansleri, — sanoi kuningas.

— Nuo päälliköt.

Chicot huomasi herttuan sydämen lyövän niin rajusti, että se näkyi jo takin päältä.

— Ei, kuulkaapas, kuulkaapas vaan! — huudahti hän. — Salaliitto, jolla on johtajia! Onpa sekin muka ollakseen merkillistä. Mutta sittenkin meidän täytyy saada kuulla enemmän sadastaseitsemästäkymmenestäviidestätuhannestamme.

— Johtajien nimet? kysyi kuningas.

— Ensinnäkin on niitä muuan hengellinen, eräs kiihkoilija, jonka nimen olen saanut urkituksi kymmenellätuhannella livrellä.

— Siinä teitte oikein, — sanoi kuningas.

— Genovevalaismunkki Gorenflot.

— Gorenflot, — murahti kuningas ja kirjoitti nimen muistiin. —
Hyvä! Sitten…

— Sitten… virkkoi kansleri epäillen. — Sire, sitten ei ollut enää ketään.

Näin sanoessaan Morvilliers heitti ympärilleen salaperäisen katseen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Jos teidän majesteettinne olisi yksin täällä, niin minä puhuisin enemmän.

— Puhukaa, kansleri, — käski kuningas, — tässä ympärilläni on vain ystäviä… puhukaa!

— Ah, sire! Hänellä, jonka nimeä minä pelkään Mainita, on ystäviä, mahtavia ystäviä…

— Minunko ympärilläni?

— Kaikkialla.

— Ovatko he sitten minua mahtavampia? — huudahti Henrik, vihasta ja levottomuudesta kalpeana.

— Sire, salaisuutta ei milloinkaan ilmaista kuuluvalla äänellä.
Suokaa minulle anteeksi: minä olen valtiomies.

— Se on oikein.

— Ja erittäin viisasta, — lisäsi Chicot. — Mutta mehän, hitto vieköön, olemme kaikki valtiomiehiä!

— Hyvä herra, — lausui nyt Anjoun herttua, — me tahdomme lausua nöyrät jäähyväisemme kuninkaalle, ellette voi puhua suutanne puhtaaksi meidän läsnäollessamme.

Herra Morvilliers epäili. Chicot pani kaikki hänen liikkeensä merkille. Hän pelkäsi, että kansleri, niin typerä kuin olikin, ehkä olisi onnistunut saamaan selville jotain tärkeämpääkin kuin mitä tässä äsken oli ilmoittanut.

Kuningas antoi kanslerille merkin tulla lähemmäksi, viittasi Anjoun herttuata pysymään paikoillaan ja Chicotia olemaan ääneti. Silloin kuului aikamoista melua Louvren linnanpihalta. Kuningas nousi heti ylös. Quélus ja d'Epernon riensivät ikkunan luo, ja Anjoun herttua vei kätensä miekankahvaan, ikäänkuin olisi tuo uhkaava hälinä koskenut häntä.

— Ah, Guisen herttua saapuu Louvreen! — huudahti Chicot.

Kuningas teki hämmästystä merkitsevän liikkeen.

— Tuleepa totta tosiaan, — vahvistivat suosikit.

— Guisen herttuako? — änkytti Anjoun herttua.

— Onpa omituista, että Guisen herttua on Parisissa, virkkoi verkalleen kuningas, luettuaan Morvilliersin hämmästyneestä katseesta sen nimen, jonka tämä oli aikonut hänen korvaansa kuiskata.

— Tarkoittiko se ilmoitus, jonka aiotte minulle tehdä, serkkuani
Guiseä? — kysäsi kuningas hiljaa.

— Tarkoitti, sire. Juuri hän johti puhetta kokouksessa, — vastasi kansleri samassa äänilajissa.

— Keitä muut olivat?

— Muita en tunne.

Henrik loi kysyvän katseen Chicotiin.

— Saamari! — huudahti gascognelainen, asettuen juhlalliseen, kuninkaalliseen asentoon. — Tulkoon serkkuni Guise sisälle!

Sitten hän sanoi puoliääneen kuninkaalle:

— Kas siinä saapuu muuan, jonka tunnen tarpeeksi, niin ettet tarvitse kirjoittaa nimeä muistiin.

Vartija avasi ovet suurella melulla.

— Toinen ovenpuolisko riittää, — huusi Henrik. — Molemmat avataan vain kuninkaalle.

Guisen herttua oli tarpeeksi lähellä kuullakseen nuo sanat. Mutta ne eivät hävittäneet hänen huuliltaan sitä hienoa hymyilyä, jolla hän oli päättänyt tervehtiä kuningasta.

2.

Guisen herttua.

Guisen herttuan takana tuli suuri joukko upseereita, hovimiehiä ja ylimyksiä. Tämän loistavan seurueen takaa tunkeutui kansaa, ei tosin niin loistavana, mutta varmempana ja pelottavampana joukkiona. Rahvaan täytyi kuitenkin pysähtyä linnan ulkopuolelle, ja se päästi jylisevän riemuhuudon, kun herttua astui linnaan.

Nähdessään tuon armeijan, joka muodosti tämän Parisin sankarin kunniavartioston joka kerta kun hän näyttäytyi kaduilla, oli kaarti tarttunut aseisiinsa. Se heitti uhkaavia silmäyksiä väkijoukkoon ja juhlittavaan herttuaan.

Guise huomasi noitten sotilasten eleet. Niiden överstinä oli urhoollinen Crillon. Herttua tervehti häntä kohteliaasti, mutta hän seisoi suorana ja välinpitämättömänä ja liikahtamattoman ylpeänä. Tämä ylenkatse niin mahtavaksi tunnettua miestä kohtaan kummastutti herttuata. Hänen otsansa hetkeksi synkistyi.

— Ah! Tekö se olettekin, serkkuni? — virkkoi kuningas. Tehän tulette aikamoisella melulla ja pauhinalla. Eikö puhallettu myöskin torvilla? Olin kuulevinani sellaista.

— Sire, vastasi herttua, — Parisissa soivat torvet ainoastaan kuninkaalle, leirissä ainoastaan ylipäällikölle. Täällä torvet jollekin alamaiselle rämisivät liian voimakkaasti. Leirissä ne sitävastoin eivät jaksaisi riittävän voimakkaasti kajahtaa ruhtinaalle.

Henrik puri huultaan.

— Kylläpä te näytätte iloiselta, hyvä serkku! — sanoi hän hetken perästä, tarkasteltuaan terävästi edessään olevaa Lothringin prinssiä. — Oletteko tänään tullut la Charitén piirityksestä?

— Olen, sire.

— Teidän vierailunne, hyvä serkku, on meille, kautta kunniani, suureksi kunniaksi, ylen suureksi kunniaksi.

Henrik III:n tapana oli toistaa samaa sanaa useamman kerran silloin kun hän tahtoi oikeat ajatuksensa salata.

— Sire, — virkkoi herttua, — teidän majesteettinne ihan varmaan laskee leikkiä. Kuinka olisikaan! mahdollista, että minun vierailuni voisi tuottaa kunniaa sille, jolta kaikki kunnia tulee?

— Minä tarkoitan, Guisen herttua, — jatkoi Henrik, — sitä että jokaisen hyvän katolilaisen tapana on sotaretkeltä palatessaan ensin käydä jumalan luona jossain hänen temppelissään. Vasta sitten tulee kuninkaan vuoro. Pelkää jumalaa ja kunnioita kuningasta. Tiedättehän, serkkuni, että se on puolittain uskonnollinen, puolittain valtiollinen sääntö.

Guisen herttua punastui. Kuningas sen huomasi. Hänen katseensa siirtyi vaistomaisesti Guisen herttuasta Anjoun herttuaan ja hän hämmästyksekseen huomasi, että veljensä oli samassa määrässä kalpea kuin serkkunsa oli punainen. Hän siirsi heti katseensa syrjään ja alkoi näyttää ystävälliseltä. Sen petollisen naamarin alle ei kukaan kyennyt paremmin kuin Henrik III kuninkaallisia kynsiään kätkemään.

— Joka tapauksessa, herttua, — sanoi hän, — on iloni verraton nähdessäni teidän onnellisesti välttäneen sodan vaarat, vaikka te, mikäli kerrotaan, varsin innokkaasti vaaroja haette. Mutta vaara tuntee teidät, hyvä serkku, ja teitä pakenee.

Herttua kumarsi tälle kohteliaisuudelle.

— Sallikaa minun kuitenkin sanoa teille, hyvä serkku, jatkoi kuningas, — älkää niin kovin innokkaasti etsikö hengenvaaroja, sillä onhan se nöyryyttävää sellaisille vetelyksille kuin meille, jotka vain makaamme, syömme ja metsästämme emmekä kykene kerskailemaan muista valloituksista kuin uusien kuosien ja uusien rukouksien keksimisestä.

— Niin, sire, — vastasi herttua, viimeistä sanaa korostaen, — me tiedämme, että te olette valistunut ja hurskas ruhtinas ja ettei mikään saa teitä unohtamaan jumalan kunniaa eikä kirkon parasta. Ja siitäpä syystä me nyt niin suurella luottamuksella olemme astuneet teidän majesteettinne kasvojen eteen.

— Joko nyt näet serkkusi suuren luottamuksen, Henrik? — pisti Chicot, osottaen kädellään ylimyksiä, jotka kunnioituksesta olivat jääneet etumaiseen huoneeseen. — Hän on jättänyt kolmannen osan luottamustaan sinun virkahuoneesi oven ulkopuolelle ja kaksi kolmattaosaa kokonaan Louvren porttien taakse.

— Luottamuksellako? — toisti Henrik. — Ettekö aina käänny puoleeni luottamuksella, serkku?

— Tietysti, sire. Mutta se luottamus, josta nyt puhun, tarkoittaa erästä ehdotusta, jonka aion teille tehdä.

— Ahaa! Teillä on siis minulle jotain ehdotettavaa, hyvä serkku. Puhukaa sitten luottamuksella, omien sanojenne mukaan, täydellä luottamuksella. Antakaa kuulua: mikä ehdotus teillä on meille tehtävänä?

— Mitä kauneimman ajatuksen täytäntöönpaneminen, ajatuksen, joka ristiretkien ajoilta asti on kytenyt kristityssä maailmassa. Sire! — jatkoi herttua ja korotti ääntään, niin että se voi kuulua etuhuoneeseen asti, — sire, nimitys kaikkein kristillisin kuningas ei ole vain tyhjä arvonimi… Se velvoittaa lämpimään innostukseen uskonnon puolustamiseksi. Kirkon vanhimman pojan — mikä myöskin on teidän arvonimenne, sire, — tulee aina olla valmiina puolustamaan äitiänsä.

— Uhkaavatko saraseenit kirkkoa, paras herttua? — kysyi Henrik.
Taikka haluaisitteko ehkä arvonimeä… Jerusalemin… kuningas?

— Sire, — jatkoi herttua, — se suuri väkijoukko, joka on seurannut minua tänne, ei minua sillä tavoin kunnioittaisi, ellei olisi kysymys minun lämpimästä harrastuksestani pyhän uskomme puolustamiseksi. Jo ennen teidän majesteettinne nousemista valtaistuimelle oli minulla kunnia puhua teidän majesteetillenne kaikkien hyvien katolilaisten kesken perustettavasta liitosta.

— Niin, niin, — puuttui Chicot puheeseen, — minä muistan: liiga, hitto vieköön, Henrik, Pyhän Bartholomeuksen liiga! Tosiaankin, poikani, etkö olekin huonomuistinen, koskapa unohdat noin valoisan aatteen!

Herttua käännähti, nuo sanat kuultuaan, sivulle ja loi halveksivan katseen Chicotiin aavistamatta, minkä vaikutuksen nuo sanat olivat tehneet kuninkaaseen, jolla oli pää täynnään Morvilliersin äskettäin ilmoittamia asioita. Anjoun herttua sensijaan oli ihan hämmennyksissään. Hän pani sormensa huulilleen, tuijotti Guisen herttuaan ja seisoi siinä kalpeana ja liikkumattomana kuin marmoripatsas.

Tällä kertaa ei kuningas huomannut tuota ruhtinasten keskeistä salaista ymmärtämyksen merkkiä. Mutta Chicot kuiskasi hänelle:

— Katsoppa veljeäsi, Henrik!

Henrik katsahti heti sinnepäin ja herttua tempasi yhtä äkisti sormensa pois suultaan. Mutta se oli jo liian myöhäistä: Henrik oli sen huomannut ja aavistanut sen merkityksen.

— Sire, — jatkoi Guisen herttua, joka ihan selvästi oli huomannut Chicotin kuiskauksen, vaikkei ollut kuullutkaan hänen sanojaan, — katolilaiset ovat tosiaankin nimittäneet tätä yhdistystä pyhäksi liigaksi ja sen päätarkoitus on tukea valtaistuinta hugenotteja vastaan.

— Mutta, — jatkoi herttua, — yhdistyksen perustaminen ei sinänsä riitä. Sille on annettava myös jokin suunta. Maassa sellaisessa kuin Ranskassa eivät monet miljoonat ihmiset liittoudu ilman kuninkaan suostumusta.

— Monet miljoonat! — huudahti Henrik koettamattakaan salata hämmästystään, jota hyvällä syyllä saatettiin pitää kaunistumisen merkkinä.

— Monet miljoonat ihmiset! — toisti Chicot. — Hm! Sepä on tyytymättömien sievonen siemen, joka, jos sen, niinkuin on otaksuttavaa, taitavat kädet istuttavat, tulee kantamaan kauniin hedelmän.

Tällä kertaa näytti herttuan kärsivällisyys olevan lopussa. Polkien jalkaansa lattiaan sanoi hän:

— Minua kummastuttaa, sire, se että teidän majesteettinne suvaitsee niin usein takerruttavan kiinni minun puheeseeni, kun minulla on kunnia teidän majesteettinne kanssa keskustella näin tärkeistä asioista.

— Monet miljoonat ihmiset! — huudahti kuningas, jonka näytti olevan vaikeata niellä sellainen lauma yhdellä kertaa, — hm! Sepä on katoliselle uskonnolle hyvin imartelevaa. Mutta kuinkahan paljo minun valtakunnassani löytyy sitten protestantteja, jotka tuo mahtava joukko tulee tuhoamaan.

Herttua näytti ajattelevan.

— Neljä kappaletta, — vastasi Chicot.

Tämä uusi sukkeluus sai kuninkaan ystävät ääneensä nauramaan, samalla kun Guisen herttua rypisti kulmiaan ja etuhuoneessa olevat ylimykset kuuluvasti murahtelivat gascognelaisen rohkeudelle. Kuningas käännähti hitaasti oveen päin, josta sorina kuului, ja kun Henrikillä, silloin kun hän sitä tahtoi, oli hyvin helposti käsitettävä katse, taukosi mutina. Sitten hän sanoi Guiselle:

— No, herttua, mitä te haluatte?… käykää asiaan!

— Minä toivon, sire… sillä kuninkaan kansansuosio on minulle ehkä omaanikin rakkaampi… minä toivon teidän majesteettinne selvästi osottavan, että teidän majesteettinne voittaa meidät kaikki muut katolisen uskonnon harrastuksessaan niinkuin muissakin avuissaan ja että teidän majesteettinne siten riistää tyytymättömiltä kaiken aiheen uuden sodan alottamiseen.

— Ooh, jos on kysymys ainoastaan sodasta, serkkuni, — virkkoi Henrik, — niin onhan minulla sotaväkeä, ja vieläpä teidän komentonne alaista. Onhan minulla siinä leirissä, josta te olette lähtenyt antamaan minulle näitä oivallisia neuvoja, lähes kaksikymmentäviisituhatta miestä.

— Sire, kun minä puhun sodasta, täytynee minun selittää ajatukseni tarkemmin.

— Selittäkää serkku. Te olette suuri sotapäällikkö ja voitte olla vakuutettu siitä että minä varsin mielelläni kuulen mielipidettänne sellaisissa kysymyksissä.

— Minä tahdoin sanoa, sire, että kuninkaiden nykyisin on käytävä kahdenlaista sotaa: moraalista sotaa, jos niin on lupa sanoa, ja poliittista: sotaa aatteita vastaan, ja sotaa ihmisiä vastaan.

— Helkkarin hyvin selitetty! — tokasi Chicot.

— Vaiti, narri! — kielsi kuningas.

— Ihmiset, — jatkoi herttua, — ovat näkyväisiä, käsin kosketeltavia, kuolevaisia. Niiden kimppuun hyökätään ja ne voitetaan. Ja kun ne on saatu voitetuksi, jätetään ne oikeuden tuomittaviksi ja hirtetään, tai, mikä on vieläkin parempi…

— … hirtetään ilman oikeuden tutkintoa ja tuomiota, se on sekä sukkelampaa että kuninkaallisempaa, — keskeytti Chicot.

— Mutta aatteet, sire — jatkoi herttua, — ne ovat vaikeammin vangittavissa. Ne hiiviskelevät näkymättöminä ja esteittä. Varsinkin piiloutuvat ne niiden silmiltä, jotka tahtoisivat ne perinjuurin hävittää. Aatetta, sire, täytyy yöt päivät vartioida. Sillä se sama aate, jota te eilen tuskin huomasittekaan, saattaa jo huomenna olla teitä voimakkaampi. Aate, sire, on kuin kipinä, joka putoo olkikasaan. Se vaatii mitä valppainta silmälläpitoa, ja senvuoksi, sire, ovat miljoonat vartijat välttämättömiä.

— Kas vaan! Nyt ovat Ranskan neljän hugenotin asiat päin helvettiä! — huudahti Chicot. — Minä surkuttelen niitä!

— Nyt minä, — jatkoi herttua, — tahtoisin ehdottaa, että teidän majesteettinne nimittäisi johtajan tälle pyhälle liitolle.

— Oletteko jo puhunut loppuun, serkku? — kysyi Henrik.

— Olen, sire, ja kiertelemättä, niinkuin teidän majesteettinne on voinut huomata.

— No, — virkkoi kuningas, — mitäpä tästä ajattelette, hyvät herrat?

Mitään vastaamatta otti Chicot muuatta leijonantaljaa hännästä, retuutti taljan huoneen nurkkaan ja rupesi sen päälle pitkäkseen.

— Mitä sinä teet, Chicot? — kysyi kuningas.

— Sire, — vastasi Chicot, — sanotaan, että uni on hyvä neuvonantaja. Senvuoksi tahdon minä nukkua, sire. Ja aamulla, kun pääni on levännyt, tahdon minä antaa vastauksen serkulleni Guiselle.

Sen sanottuaan hän ojensi suoraksi siinä leijonantaljalla. Herttua loi vihanvimmaisen katseen gascognelaiseen. Tämä taas siihen vastasi kuorsaamalla.

— No niin, — lausui herttua, — mitä teidän majesteettinne ajattelee asiasta?

— Minä ajattelen, että te nyt niinkuin ainakin, olette oikeassa, serkkuni. Kutsukaa siis koolle liigalaisistanne etevimmät, saapukaa huomenna heidän etunenässään minun eteeni, niin minä valitsen sen miehen, joka parhaiten sopii uskonnon puolustajaksi.

Anjoun herttua aikoi poistua muun hoviväen mukana. Sen huomattuaan kuningas hänelle virkkoi:

— Jää tänne, veljeni. Minulla on sinulle jotain sanomista.

Guisen herttua poistui seurueineen. Kohta sen jälkeen kuului väkijoukkojen huutoa. Ne tervehtivät häntä Louvresta lähtiessään, niinkuin olivat häntä tervehtineet hänen sinne saapuessaankin. Chicot kuorsasi yhä, mutta me emme uskalla mennä vastuuseen siitä, nukkuiko hän.

3.

Castor ja Pollux.

Anjoun herttua, joka edellisen keskustelun aikana kaikista muista, paitsi Chicotista ja Guisen herttuasta, oli näyttänyt välinpitämättömältä, täytti ilman mitään epäilystä Henrikin toivomuksen.

— Veljeni, — sanoi kuningas, tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei muita syrjäisiä kuin Chicot ollut hänen virkahuoneessaan. — Tiedätkös mitä! Minä olen hyvin onnellinen ruhtinas.

— Sire, — vastasi herttua, — teidän majesteettinne onni, jos teidän majesteettinne todellakin tuntee olevansa onnellinen, on vain palkintoa siitä, mitä taivas on teille ansioistanne velkaa.

Henrik katseli veljeänsä.

— Niin, hyvin onnellinen, — jatkoi hän. — Sillä kun itse en kykene luomaan mitään suuria aatteita, niin syntyvät ne ystävien aivoissa. Niinpä on esim. tosiaankin suuri aate sekin, jonka Guise serkkuni juuri äsken tässä meille esitti.

Herttua kumarsi myöntäen.

Chicot tuijotti toisella silmällään, ikäänkuin ei olisi kuullut hyvin, jos molemmat silmänsä olisivat olleet kiinni, ja ikäänkuin hänen olisi tarvinnut nähdä kuninkaan kasvot ymmärtääkseen hyvin hänen sanansa.

— Yhdistää saman lipun, — jatkoi Henrik, — kaikki katolilaiset ja sillä tavoin huomaamatta asestaa koko Ranskanmaa, niin että minulla aina on armeija valmiina marssimaan englantilaisia, alankomaalaisia tai espanjalaisia vastaan, ilman että niillä on siitä aavistustakaan, se, Frans, on todellakin mainio ajatus.

— Niin, eiköpäs olekin? — puuttui Anjoun herttua puheeseen, ihastuneena siitä, että hänen veljensä niin kokonaan oli omaksunut Guisen herttuan mielipiteet.

— On. Ja minä myönnän olevani halukas runsaasti palkitsemaan niin ihanan ehdotuksen tekijää.

Chicot katsahti kummallakin silmällään, mutta ummisti ne taas heti. Hän oli kuninkaan kasvoilta erottanut erään miltei huomaamattoman hymyilyn, jonka vain hän saattoi älytä, hän, joka paremmin kuin kukaan muu tunsi Henrikin, ja tämä hymyily selitti hänelle kaikki.

— Niin, — jatkoi kuningas, — minä toistan vieläkin kerran, että sellainen ehdotus on palkinnon arvoinen, ja minä tulen tekemään kaikkeni sen hyväksi, joka ehdotuksen on keksinyt. Frans! Onko Guisen herttua todellakin tuon kauniin aatteen, tai oikeammin sanoen, tuon kauniin teon luoja? Sillä onhan teko jo alettu, veljeni, vai kuinka?

Anjoun herttua teki myöntävän liikkeen.

— Sen parempi, — jatkoi kuningas. — Minä sanoin olevani onnellinen ruhtinas, mutta minun olisi pitänyt sanoa olevani liian onnellinen, Frans, koskapa minun ystäväni eivät tuollaisia asioita ainoastaan ajattele, vaan myöskin, tahtoessaan olla kuninkaalleen hyödyksi, niitä itse panevat toimeen. Mutta vieläkin kerran kysyn minä sinulta, rakas Frans, onko minun tosiaankin kiittäminen serkkuani Guiseä tuosta verrattomasta aatteesta?

— Ei, sire. Lothringin kardinaali ajatteli sitä samaa jo kaksikymmentä vuotta takaperin, ja ainoastaan Bartholomeuksen yö on estänyt sen toimeenpanemista, s.o. tehnyt sen toistaiseksi tarpeettomaksi.

— Ah, mikä vahinko, että Lothringin kardinaali on kuollut! Olisin muuten nimittänyt hänet paaviksi Gregorius XIII:nen jälkeen, sittenkun tämä kuolee. Mutta, — jatkoi Henrik tuolla merkillisellä hilpeydellä, mikä teki hänestä valtakuntansa etevimmän näyttelijän, — hänen veljenpoikansahan sen sijaan on perinyt tuon aatteen ja tehnyt sen hedelmöittäväksi. Kaikeksi onnettomuudeksi en voi tehdä hänestä paavia, mutta minäpä teen hänestä… Vaan miksipä sellaiseksi minä enää voisinkaan hänet tehdä, jota hän ei jo entuudestaan ole? Sanoppa minulle, Frans!

— Sire, — vastasi Frans, veljensä sanoista kokonaan hämmentyneenä, — te tosiaankin liioittelette serkkunne ansioita. Tuo aate on, niinkuin jo sanoin, ainoastaan perintöä. On sitäpaitsi olemassa vielä toinenkin henkilö, joka on auttanut häntä tuon perinnön hyödyllisessä käyttämisessä.

— Onko se hänen veljensä kardinaali, vai kuinka?

— On kyllä hänelläkin siinä jotain osaa, mutta häntä en kuitenkaan tarkoittanut.

— Mayenne kaiketi?

— Ah, sire, — virkkoi herttua, — osotattepa hänelle tuolla otaksumisellanne ansaitsemattoman suurta kunniaa.

— No, se on totta. Sillä miten olisikaan mahdollista luulla, että
jokin valtiollinen aate voisi syntyä moisen teurastajan aivoissa?
Mutta ketä minun sitten on kiittäminen siitä avusta, jota serkkuni
Guise on saanut?

— Minua, sire, — vastasi herttua.

— Sinua! — virkkoi Henrik, mitä suurinta kummastusta teeskennellen.

Chicot katsahti taas toisella silmällään. Herttua kumarsi.

— Kuinka! — sanoi Henrik. — Kun minä näin koko maailman haarniskoittuneen minua vastaan, kun papit saarnasivat minun synneistäni, runoilijat ja satiirikot ivasivat minun hullunkurisuuttani, oppineet ja valtiomiehet arvostelivat minun virheitäni; kun ystäväni nauroivat minun voimattomuudelleni ja asemani oli niin tukala, että minä laihduin ja hiukseni harmaantuivat, niin sinussako, Frans, sillävälin kypseni semmoinen aate? Sinussa, jota… minä sen myönnän, mutta ajattele, ihminen on heikko ja kuninkaat sokeita… sinussa, jota en aina pitänyt ystävänäni! Ah, Frans, kuinka minä olen rikkonut sinua vastaan!

Ja valtavan mielenliikutuksen sytyttämänä, — siltä ainakin näytti, — ojensi Henrik kätensä veljelleen.

Chicot raotti toisen silmänsä luomia.

— Niin, jatkoi Henrik, — se on mainio aate. Kun minä en enää yleistä tyytymättömyyttä herättämättä voi säätää veroja enkä kutsua uutta miehistöä aseisiin; kun minä en voi kävellä enkä seista, en nukkua enkä valvoa naurua herättämättä, niin tuleepa silloin Guisen herttua, tai oikeammin sinä, veljeni, esittämään keinon, joka yhdellä kertaa hankkii minulle armeijan, rahat, ystävät ja levon. Mutta että tuo lepo tulisi olemaan pysyväistä, Frans, siihen tarvitaan vain yksi ainoa asia.

— Mikäpä sitten?

— Serkkuni puhui juuri siitä, että minun olisi asetettava johtaja tämän suuren yrityksen etunenään.

— Niin hän puhui.

— Niinkuin helposti huomaat, Frans, ei tuollaiseksi johtajaksi sovi ainoakaan minun suosikeistani. Ei ainoallakaan heistä ole sellaista päätä eikä sellaista rohkeutta, jota siihen tarvitaan. Queles on urhoollinen, mutta hänellä on liiaksi omissa rakkausseikkailuissaan tekemistä. Maugiron on myös urhoollinen, mutta turhamainen eikä ajattele mitään muuta kuin pukuansa. Schombergkin on urhoollinen, mutta hänellä ei ole tarpeeksi järkeä, sen myöntävät hänen parhaat ystävänsäkin. Urhoollinen on myöskin d'Epernon, mutta on suuri kerskailija, johon en hetkeksikään voi luottaa. Niinkuin tiedät, Frans, — jatkoi Henrik yhä lisääntyvällä luottamuksella, — on kuninkaiden raskaimpia taakkoja alituinen teeskentelemisen pakko. Niinpä onkin minulle lievennykseksi, kun minä, niinkuin nytkin, saan puhua vilpittömän avomielisesti. Chicot raotti kumpaakin silmäänsä.

— Hyvä on, — jatkoi Henrik, — koska nyt kerran serkkuni Guise on kypsyttänyt tuon ajatuksen, jonka kehittämisessä sinulla on ollut niin suuri osasi, niin kaiketi hänen täytyy saada järjestää ajatus käytäntöön.

— Mitä te sanotte, sire? — huudahti Frans, levottomana huohottaen.

— Minä sanon, että sellaisen liikkeen etunenässä, jotta liike tulisi oikein johdetuksi, täytyy olla jonkin suuren ruhtinaan.

— Mutta, sire, olkaa varovainen.

— Ruhtinaan, joka on samalla kertaa taitava sotapäällikkö ja taitava neuvottelija.

— Varsinkin taitava neuvottelija, — toisti herttua.

— No niin, Frans, eikö Guise kaikissa noissa suhteissa olisi tähän luottamustoimeen sopiva?

— Veljeni, — vastasi Frans, — Guisen herttua on jo tarpeeksi mahtava.

— On kyllä, mutta hänen mahtavuutensahan juuri muodostaakin minun voimani.

— Guisen herttua johtaa armeijaa ja porvaristoa, Lothringin kardinaali kirkkoa, Mayenne toimii molempain kätyrinä. Sire, te kokootte liiaksi valtaa yhden ainoan suvun käsiin.

— Se on totta, Frans, — myönsi Henrik. — Sitäkin olen ajatellut.

— Jos Guiset edes olisivat ranskalaisia prinssejä, niin välipä sillä. Olisihan edullista kartuttaa Ranskan kuningashuoneen arvoa.

— Kyllä. Mutta hepä ovatkin Lothringin prinssejä.

— Niin, — huomautti Frans, — ja he kuuluvat sukuun, joka aina on kilpaillut meidän sukumme kanssa.

— Frans! — huudahti Henrik. — Enpä tosiaankaan luullut sinua niin hyväksi valtiomieheksi! Niin, se mikä minua laihduttaa ja mikä saa hiukseni harmaiksi, se on Lothringin suvun lakkaamaton kohoaminen arvossa rinnan meidän sukumme kanssa. Katsos, Frans! Ei kulu päivääkään, etteivät nämä Guiset, joilla, niinkuin juuri äsken ihan oikein huomautit, on käsissään kaikki valtakunnan valta… päivääkään ei kulu, etteivät joko herttua, kardinaali taikka Mayenne rohkeudellaan tai oveluudellaan, väkivallalla eli viekkaudella, riistäisi minulta jotakin osaa vallastani, jotain osaa etuoikeuksistani, ilman että minä mahtaisin niille mitään. Ah, Frans, jos me aikaisemmin olisimme saaneet tämän selityksen, jos olisin tuntenut sydämesi ajatukset niinkuin tunnen ne nyt, olisi minulla sinussa ollut tuki, olisin minä tähänastista paremmin kyennyt niitä vastustamaan. Mutta nyt on liian myöhäistä.