Morsian

XI.

Rauhoittaakseen ylijahtimestaria, joka pelkäsi Karl Augustin käyvän hänelle vaaralliseksi, muutti nuori mies mainitun viikon jälkeen päätöksensä siten, että matkustaisi pois vähäksi aikaa.

Hän oli kuitenkin toivonut, että hän näiden kuuden päivän mittaan saisi jonkun tilaisuuden tavata Almaa. Mutta vedenneito ei ollut suinkaan suotta muuttanut linnaansa ja palatsiansa: oli noussut ankara myrsky sateineen ja usvineen, ja sitä kesti kokonaisen viikon. Ja sellaisissa oloissa oli jotenkin luonnollista, ettei mikään sattuma tahtonut ojentaa Karl Augustille auttavaa kättänsä.

Samana aamuna, jona Karl Augustin piti matkustaa, teki hän kävelyretken vuorelle vielä kerran tavatakseen uutta ystäväänsä luotsivanhinta, jota edellisenä päivänä ei ollut näkynyt veneenrakennuspaikalla.

Sade ja myrsky olivat kokonaan lakanneet, mutta taivas oli vielä usvan peitossa, ja kummallisia pilvihahmoja liiteli sinne ja tänne puunlatvojen yläpuolella.

Karl August kulki mietteissään huomaamatta läheneviä askelia ennenkuin luotsivanhuksen kumea ääni lausui hänelle tervehdykseksi: — Jumalan rauha, nuori herra!

— Tulin sanomaan sinulle hyvästi! — virkkoi Karl August. — Miksi et ollut eilen venerakennuksella — olitko sairas?

— En, mutta minulla oli ansiota toisaalla. Ylijahtimestari käski minut luokseen; hänellä oli pikku työ, jonka hän arveli minun kenties tekevän yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin.

— Ja mikä se oli? — kysyi Karl August, jonka mieltä kiinnitti vähäisinkin siltä taholta kuuluva tieto.

— Eipä muuta kuin että Alma neiti tahtoi itselleen tänne pikku majan, jossa hän saattaisi huvikseen istuskella ja katsella järvelle; ja sitten hän itse oli pyytänyt — me näet olemme vähän niinkuin ystävykset — että minä saisin auttaa häntä.

— Vai niin, — sanoi Karl August ja pakottautui näyttämään ainoastaan kohtalaisesti asiaan kiintyneeltä, — olet siis hyvissä kirjoissa ylijahtimestarin tyttären kanssa?

— Niin, kehumatta sanoen, hän pitää minusta: häntä ei pelota olla ukko-rähjän seurana, ja monasti hän on tullut mökkiini ruokalaukku esiliinassaan. Eilen hän istui varmaankin pari tuntia luonani.

— Pari tuntia, ja eilen — eilen! — Ah, miten Karl Augustia kiusasikaan, ettei hän juuri eilen ollut tullut lähteneeksi ukon luokse! Keskustelun kestäessä hän kyllä koetti saada ääneensä suuremman tasaisuuden, mutta ukko oli kyllä ymmärtänyt, mitä syytä sillä, joka jo oli moneen kertaan nähnyt Ombergin puolelta ja toiselta, oli viipyä vielä niin kauan.

— Milloin herra matkustaa takaisin Vetterin yli? — kysyi vanhus.

— Olen aikonut lähteä tänään Visingsöhön, mutta näyttää siltä kuin usva ei alkaisi hälvetä.

Luotsivanhus myhähti. — Usva ei kyllä tee mitään haittaa, — sanoi hän, — se haihtuu pian aamupäivällä. Mutta jollei ukko erehdy suunnasta, niin ei herra ole vielä toimittanut kaikkia asioitansa.

— Asioitani! — virkahti Karl August punastuen. — Minulla ei ole täällä mitään muuta asiaa kuin katsella seutua.

— No, miten herra tahtoo! En voi moittia sitä halua, vaikkakin arvelen, että haluatte nähdä jotain muutakin, mikä kenties ei ole juuri niin helppoa ilman väylälle ohjaavaa hyvää luotsia… Mutta taidan viipyä liian kauan! Jos tahdotte nähdä työni, hyvä herra, niin kääntykää oikealle — ja tultuanne kukkulalle kenties saatte päivän keretessä nähdä kauniin näyn, jollei usva tule nykyistään sankemmaksi.

Hämmästyksissään siitä, että huomasi salaisuutensa jo tulleen toisen tietoon, ei Karl August pidättänyt vanhusta. Mutta vasta sitten, kun paikattu nuttu oli kadonnut pyökkilehtoon, jatkoi hän matkaansa kulkien ukon osoittamaan suuntaan.

Noustuaan mäen puoliväliin Karl August pysähtyi nojautuen tammen runkoon. Hän käytti muutamia hetkiä harkintaan ja koetti selvittää itselleen, mikä halu häntä vei eteenpäin. Oliko se todellakin rakkautta? Saattoiko hän pohjaltaan rakastaa naista, jota hän oli nähnyt vain kaksi kertaa ja puhutellut ainoastaan kerran? Tähän kysymykseen voi ainoastaan hänen oma sydämensä antaa vastauksen; ja vastaus oli sellainen, että hän vieläkin nopeammin kiiruhti eteenpäin. Pian hän saapui sille paikalle, missä puut alkoivat harventua, ja näki jo melkoisen matkan päässä kivistä, oksista ja kaarnoista rakennetun pikku luolan.

Tässä merkillisessä huvimajassa oli pitkin seiniä matala turvepenkki, josta vuoriharjanteen laskeutuneelta kohdalta näki vapaasti Vetterille; pari purjevenettä juuri viilsi sen kelmeätä pintaa.

Karl August istuutui penkille, — samalle penkille, jolla Alma kenties levähtäisi tunnin, parin kuluttua. Hänelle pisti äkkiä päähän kaunistaa Alman koti tuoreilla lehvillä ja kukilla ja päällystää rosoinen lattia pehmeällä sammaleella.

Päätös pantiin toimeen. Mutta vielä ei hän ollut ehtinyt asettaa paikoilleen viimeistä sammaltukkoa, kun heikko huudahdus osui hänen korviinsa. Äkkiä hän nousi ja näki vieressään Alman, iloa säteilevä ilme nuorteilla kasvoillaan. Hän piti nauhasta kiinni Kultakäpälää, joka polki jalkaansa ja pärskytteli hienoilla sieraimillaan; eläin ei tahtonut perehtyä vieraaseen.

— Pyydän anteeksi, — änkytti Karl August, — olin todellakin varsin rohkea. Sain — sain sattumalta nähdä… en tiennyt…

— Miksi olisitte ollut rohkea? — sanoi Alma toipuen siitä hämmästyksestään, että näki jälleen vieraan, jonka luuli aikoja sitten matkustaneen takaisin järven toiselle puolelle.

— Koska tiesin, — vastasi Karl August, nolona silittäen Kultakäpälän selkää, — että pikku luola kuului henkilölle, joka kenties ei pitänyt tällaisesta tuntemattoman ottamasta vapaudesta.

— Miksi sanotte tuntemattoman? — lausui Alma hiljaisemmalla äänellä. — Herra ruukinpatruunaa ei voine pitää vieraana se… mutta ei kai tarvita mitään vakuutuksia siitä, että minä en voi tahi en tahdo unohtaa Alvastran ukkosilmaa!

Itsessään ujon Alman olisi ollut mahdotonta lausua kaikkea tätä, jollei hänen isänsä esiintyminen vierasta kohtaan olisi saanut häntä vakuutetuksi siitä, että hänen velvollisuutensa oli hyvittää se, mitä isä oli rikkonut. Kuitenkaan ei Alma ollut ehtinyt lopettaa puhettaan ennenkuin veri kohosi korkealle hänen poskilleen.

Karl August kuuli ihastuksella jokaisen sanan. — Ja minulle, — sanoi hän, — on noilla raunioilla, joilla olen käynyt sen jälkeen joka päivä, pyhempi merkitys: ne säilyttävät minulle häipymättömän muiston — olen täällä elänyt käännekohdan, joka vaikuttaa koko elämääni.

Alma seisoi sanattomana: hän ei edes tiennyt, että hänen pieni jalkansa sysäsi syrjään kaunista sammalkerrosta, jota toinen juuri oli asetellut. Mutta hän lykkäsi sen nopeasti paikoilleen, kun nuori mies osoittaen sammaleeseen lausui: — Kas vain, sehän revittiin, ennenkuin edes oli ehtinyt juurtua — se ei ole mikään kadehdittava enne!

— Ah, anteeksi! — Ja ennenkuin ajatteli mitä teki, miten suuri tahi pieni merkitys sillä saattoi olla, oli Alma kumartunut maahan ja kädellään asettanut sotketun sammalen paikoilleen.

Tämä näky, joka Karl Augustille merkitsi heräävän tunteen viatonta tiedottomuutta, sai hänen kasvonsa, samoin kuin hänen sielunsa ja sydämensäkin leimahtamaan. Mutta kaukana siitä, että olisi tahtonut lisätä hämiä, jota tyttö ilmaisi kääntyessään luolan suulle, kiiruhti Karl August äänellä, jolle hän antoi kaiken mahdollisen tyyneyden ja tasaisuuden, kertomaan pikku jutun toisensa jälkeen, kunnes lähes tunti oli kulunut, ja Alma kelloa katsoen lausui, että oli pian isän aamiaisen aika, jolloin hän ei saanut olla poissa.

Karl August nousi jättäen hänelle tien vapaaksi. — Saanko, jos tapaan vanhan luotsin, sanoa hänelle, että luola on saavuttanut valtiattarensa suosion?

— Ah, miten hauskaa — tunteeko ruukinpatruuna mökissään asuvan luotsivanhuksen? Pidän hänestä hyvin paljon, kuulen niin mielelläni hänen kertovan meriseikkailuistaan ja sydämensä valitusta!

— Niin, minäkin olen saanut osani hänen surustaan ja hurskaasta taikauskostaan. Mutta sellainen rakkauden tulee olla: vahva uskossa ja uskollinen kuolemassa!

Hieno puna oli Alman vastaus, kun hän ojensi kätensä tarttuakseen Kultakäpälän talutusnuoraan, joka hetkisen oli ollut Karl Augustin kädessä.

Hän seurasi tyttöä mäkeä alas; sitte molemmat pysähtyivät, ikäänkuin hiljaisesti sopineina, että tässä erottaisiin.

— Saan toivottaa onnellista matkaa, jollemme enää… Tyttö päätti lauseen hieman kumartamalla.

— Se ei ollut minun ajatukseni! — vastasi Karl August ja katsoi häneen merkitsevästi. — Mutta jos näihin sanoihin sisältyisi toivomus, niin silloin lähden Ombergista jo tänään!

Alma ei rohjennut antaa selvästi kehoittavaa vastausta. — Miten, — lausui hän astuessaan pari askelta eteenpäin, — miten olisin tullut sellaista toivoneeksi! Minä… minä en ajatellut mitään.

Karl August kumarsi ääneti. Ja epävarmana, oliko toinen loukkaantunut siitä, mitä hän oli sanonut, niin että hän tosiaankin näki vieraan viimeisen kerran, Alma kääntyi vielä kerran takaisin, nähdäkseen katseliko nuori mies häntä. Hienosti hymyillen hän vastasi Karl Augustin uuteen jäähyväistervehdykseen ja täysin tyytyväisenä näkemäänsä riensi kilpaa Kultakäpälän kanssa pyökkilehdon läpi.

— Mikä viehättävä olento! Millainen viaton lapsenmieli! — ihaili ääni
Karl Augustin sydämessä.

Samana iltana, kun hän koko päivän oli ollut huumaavan autuuden vallassa, siinä taivaallisessa uskossa, että oli muuttanut Edeniin, kirjoitti hän kotiin seuraavat rivit:

"Pyydän teitä, rakkaat vanhemmat, olemaan aivan rauhassa, jollette pitempään aikaan kuule minusta mitään! Olen terveempi ja tyytyväisempi kuin olen koskaan ollut. Mutta koska minun on mahdoton sietää, että niitä vaikutelmia, joiden vallassa olen nyt kokonaan tässä Jumalan ihanassa luonnossa, sekoittaisi aineellinen ajatus: tänään sinun tulee kirjoittaa kirje, ajatus, joka kenties uutena moitteena palaisi joka päivä, niin pyydän Teiltä edeltäkäsin, rakkaat vanhemmat, anteeksi, että minä joksikin aikaa kokonaan jätän kirjoittamisen — josta seikasta isä, jos oikein muistan, joka tapauksessa minua kiittää ja äiti — kaikista äideistä hellin — varmankin antaa anteeksi pojalleen

Karl Augustille.

J.K. Sensijaan lupaan kautta kunniani, että palattuani isä huomaa, etten enää ole mikään toimeton uneksija; aion nyt alkaa elää, elää mukana elämässä ja antaa isälle välttämättömän korvauksen kaikista niistä vuosista, jotka isä on kärsivällisenä odottanut."

Tämän kirjeen Karl August vei samana yönä Hjo'hon, missä hän ei kuitenkaan viipynyt kauemmin kuin tarvittiin kapineiden kokoamiseen ja sälyttämiseen, jotka hän seuraavana päivänä muutti mukanaan Hevossaareen. Sieltä hän nyt vuokrasi itselleen kunnollisen huoneen seuraavaksi kuukaudeksi, aikoen toistaiseksi oleskella paikkakunnalla — kasvien tutkimista varten.

XII.

— Isäsi on jo kolmasti kysynyt sinua! — sanoi Neta-täti, joka jo kappaleen matkan päässä talosta tuli Almaa vastaan hänen palatessaan kukkulalle tekemältään aamukävelyltä.

— Kysynyt minua? — toisti Alma. — Enhän ole laiminlyönyt aamiaistuntia!

— Et, kello on vielä kymmentä vailla kymmenen, mutta mitä sinä näin varhain aamusella juoksentelet?

— Ei tätä voi sanoa varhaiseksi, täti! Tahdoin nähdä pienen luolan, jonka luotsivanhus teki minulle eilen.

— No, senhän näki pian… Mutta tuossa ylijahtimestari itse seisoo portailla — hän heiluttelee ja viittailee ja nyökyttelee päätänsä niinkuin henki olisi kysymyksessä. En voi ymmärtää mitä hän sinusta tahtoo.

— En minäkään, — vastasi Alma, joka nyt pelkäsi, että isä oli saanut tiedon hänen kohtauksestaan ruukinpatruunan kanssa. Kuitenkin hän joudutti askeliaan sellaisella kiivaudella, että melkein hengästyneenä saapui eteisen portaille.

— Kas niin, kas niin, ei meidän silti tarvitse juosta itsellemme pikaista keuhkotautia — hoo, ei, ei se ole niin vaarallista, ei suinkaan, meillähän on vielä viisi minuuttia jäljellä! — Ja ylijahtimestari astui edellä kaikkein pyhimpään työhuoneeseensa, jonne Almakin noiden viiden määräminuutin kuluttua saapui.

— No, tyttöseni, — lausui ylijahtimestari seisoen keskellä lattiaa ja tehden muutamia kierroksia, joiden joustavuus ja sulavuus ilmaisivat, ettei asia suinkaan ollut surullista laatua, — no, tyttöseni, luulen että olemme aivan säikähtyneen pikkulinnun kaltaisia. Mitä pelkäämme — mitä, häh — pikku tutkintoa?

— Pikku tutkintoa? — vastasi Alma kalveten.

— No niin, ei sitä nyt ole pantava niin pahaksi. Jos minä nyt esimerkiksi alotan tekemällä kysymyksen: miksi sinä kalpenit? niin sinä vastaat: "isä" — nyt ylijahtimestari puhui hienoimmalla diskanttiäänellään — "isä-kulta, en tiedä kalvenneeni".

— Ei, isä, niin en olisi vastannut, sillä minä tunsin vereni vaihtelevan jollakin tavoin.

— Ja miksi niin tapahtui?

— Siksi että pelästyin — en tiedä mitä tahdot minulta tutkia, isä!

— Sen saat pian kuulla. Mutta sinähän näytät pikemmin jäniksen kuin ylijahtimestarin tyttäreltä! Mene kamariisi ja rohkaise mieltäsi sillä aikaa kun syön aamiaista — ja tule jälleen luokseni puolen tunnin kuluttua.

— Kyllä, isä, — lupasi Alma ihastuen siitä, että sai hieman hengähtää.

Mutta tultuaan huoneeseensa hän alkoi kiusata itseään monenlaisilla kuvitteluilla, niin että hänen lopuksi täytyi pitää helpotuksena totuuden tietämistä; eikä kellonosoitin näyttänyt vielä täyttä puoltakaan, kun hän jälleen tuli isänsä huoneeseen, katseessa tosin hieman kiusaantunut ilme, mutta yhtäkaikki vähän rohkeampana kuin äsken.

— No, olemmeko nyt toipuneet? — kysyi ylijahtimestari asettuen sohvaan, kun Alma taasen sai luvan istuutua vastapäiselle tuolille.

— Olen, isä hyvä.

— Olemmeko koettaneet arvata jotakin?

— Ei, isä, minä en ole voinut arvata…

— Kiinnitä huomiosi: en kysynyt, oletko osannut arvata mitä aioin sanoa. — Eh, en, vaan kysyin, oletko koettanut arvata?

— Olen, isä, olen kylläkin.

— No, mihin sinun arvaamiskykysi kohdistui?

— Isä!

— Kas niin, älkäämme olko sokkosilla, vaan jos jonkunlainen leikki on kysymyksessä, niin kätkekäämme kernaammin sormusta — etkö pidä sormuksista, pikku heilakka?

— En, isä, — vastasi Alma kovin punastuen, — minä en pidä sormuksista!

— Mitä kummaa, minä luulen, että me valehtelemme? Sellaiseen emme ryhdy! Tytöt ovat tyttöjä: sinä pidät sormuksista!

— En pidä niistä ollenkaan, isä! — vastasi Alma vielä päättäväisempänä ja katsoi samalla isäänsä niin sanomattoman rukoilevin ilmein, että toisen täytyi puhaltaa savu piipustaan ja täyttää se uudelleen, voittaakseen aikaa.

— No, olkoon: sinä et siis pidä sormuksista. Mutta mitä sinulla on niitä vastaan?

— En saata sanoa sitä selvästi, isä: siinä on jotakin, mitä en voi selittää.

— Se on toinen asia. Silloin saatamme lukea tämän asian yliluonnollisiin; mutta siihen asti kunnes se selkenee, emme vaivaa sormiamme noilla inhoittavilla koristuksilla: anna koreasti tänne sormuksesi, jok'ikinen! — Viimeiset sanat lausuttiin päättäväisemmällä äänellä.

Hämmästyneenä Alma kohotti ylös valkoiset pikku kätösensä. Hän koristi itseään kernaasti kauneilla sormuksilla; eikä hän ollut tuntematta kaipausta nähdessään isän aivan levollisena vetävän näppiinsä sormuksen toisensa perästä; sitte kaikki pistettiin rasiaan, jonka ylijahtimestari lukitsi lipastoonsa.

— Kas niin, kas niin, nyt olemme päässeet noista kiusankappaleista ja saatamme puhua jostakin muusta! Mitä pitäisit kauniista, valkoisesta hevosesta, tulisesta, mutta kuitenkin lauhkeasta kuin lammas, selässään pieni englantilaiskuosinen naistensatula, ja sen päällä komea ratsastuspuku, sopiva sinun ikäisellesi ja kokoisellesi tytölle?

— Oi, isä-kulta, hevonen, satula ja ratsastuspuku, — huudahti Alma, ja ilo säteili hänen silmistään — sehän olisi hurmaavaa!

— Niin, niin, mutta, mutta! En suinkaan epäile sitä, mutta tahtoisitko myöskin antaa jotakin siitä lahjasta?

— Mitäpä minä saattaisin antaa isälle?

— Isälle? Mitä kuvitteletkaan — luuletko että minä tahdon haaskata niin paljon rahaa sinun huviksiisi? Jumala varjelkoon, en ollenkaan, en ollenkaan; sellaisen jätän sen tehtäväksi, joka tahtoo hankkia kauniin tytön suosion!

Alma vaikeni. Ilon ruusut pakenivat nopeasti. Hämmentyneenä hän katsoi lattiaan.

— No, älä nyt istu tuolla tavoin allapäin, silloin kun sinulla on syytä pitää pää pystyssä. Sanalla sanoen: täällä on kosija, joka aikoo antaa sinulle hevosen satuloineen ja kaikkineen morsiuslahjaksi.

— Voi, Herran nimessä… isä! Mutta… puoli lausetta tarttui hänen huulilleen siinä hetkessä, jona isän silmä osui häneen.

— Ei mitään "muttaa" — en ole koskaan sellaista kärsinyt. Erinomaisesta hyvyydestä tahdon kuitenkin sallia sinun selittää, mikä sillä "mutta"-sanalla oli tarkoituksena.

— En tahdo vielä mitään morsiuslahjoja, isä! — kuiskasi tyrmistynyt tyttö painaen päänsä isän polvelle.

Ylijahtimestarin kasvot saivat merkillisen ilmeen. Hän ei karjaissut kovasti, kuten hänen kiivastuessaan tavallisesti tapahtui, mutta hänen äänensä olisi kuitenkin kuulunut pitkän matkan päähän, kun hän kysyi: — Mistä ajasta alkaen sinä siis olet saanut tahdon?

Alma vaikeni, mutta uuteen kehoitukseen hän vastasi ujolla avomielisyydellä: — En tiennyt ennenkuin nyt, että minulle oli sellaista!

— En minäkään, — vastasi ylijahtimestari; — mutta koska asia joka tapauksessa on niin uusi, ettei se ole voinut ehtiä vakaantua, niin luulen, että me ilman erikoista vaaraa saatamme vieraantua siitä — vai mitä?

— Voi, isä, puhu hellästi, minä pelkään, kun haastat tuolla tavalla!

— Varsin kernaasti, lapseni: minä aion naittaa sinut! Ensi vuonna pidämme häät, ja toivonpa, että kaikki ihmiset, jotka häissä tanssivat, kertovat kauniista ja iloisesta Ombergin morsiamesta.

— Entä sulhanen? — änkytti Alma.

— Paras mies, jolla on koskaan ollut ruotsalainen nimi, joka on kantanut Ruotsin terästä ja kyntänyt ruotsalaista maata: kuninkaan uskottu majuri ja ritari, jalosukuinen herra Svante Kling, Svanvikin säteritalon ja useiden kiliseväin kultatynnyrien omistaja — ja kuitenkaan ei mikään se ole hänen sydämensä ainoankaan veripisaran arvoinen, kun se sydän on kunniallisin ja uskollisin mitä koskaan on laskettu tytön jalkojen juureen!

— Hän niin vanha, niin kauhean vanha, — nyyhkytti Alma.

— E-eei, e-ei, ei suinkaan hän ole vanha, hänellä on mitä nuorekkain sielu, ja muutoin hän on vikkelä kuin orava. Etkös häpeä: nuori mies, ainoastaan vähän yli neljänkymmenen.

— Pian viisikymmentä, isä, ja minun on mahdoton mennä naimisiin vanhan majurin kanssa. — Alma ummisti silmänsä, jotta hänen ei olisi tarvinnut nähdä rohkeiden sanojensa vaikutusta.

Mutta ylijahtimestarin luonne ei ollut tänään niin kuohahteleva kuin tavallisesti. Hän vastasi ainoastaan: — Saammepa nähdä, — nousi senjälkeen ylös ja huomasi, että hänen oli aika lähteä eläintarhaan kävelemään.

Alma hengähti helpommin. Hän sai vapauttaa ajattelemiseen. Mutta tämä vapaus ei ollut erittäin kadehdittava, koska se jätti hänet alttiiksi niitä erilaisimmille tuskille.

Naimisiin menoa majurin kanssa, johon hän oli oppinut katsomaan yhtä suurella kunnioituksella kuin omaan isäänsäkin, tuntui hänestä yhtä mahdottomalta kuin todellisuudessa asettua isänsä tahtoa vastaan. Tosin oli ensimäinen vastustusyritys käynyt helpommin kuin hän oli luullutkaan, mutta siitä ei seurannut, että toinen onnistuisi yhtä hyvin. Oi, ei, Alma tunsi liian hyvin, ettei isä sallinut itseään ohjata, olipa kysymyksessä niinkin uusi asia kuin "oma tahto" henkilöllä, jolla ei koskaan saanut olla sellaista, ei vähimmässä pikku asiassakaan.

Kuitenkin, niin tärkeä kuin se asia olikin, joka nyt valtasi Alman mielen, jätti se hänelle aikaa väliin palauttamaan mieleensä luolassa tapahtuneen aamuisen näytelmän. Ja joka kerta kun hän muistissaan näki sen hetken, jona hän ensiksi huomasi Alvastran tapahtuman nuoren sankarin hänen peittäessään sammalella permantoa, kohosi purppurapilvi hänen kasvoilleen, ja huulilla oli kaikesta hänen sisäisestä levottomuudestaan huolimatta hymy, joka kertoi, miten neitseellisessä veressä riemu ja tuska liittyivät yhteen.

Sillä aikaa ylijahtimestari käveli huulet tiiviisti yhteen puristettuina puiston käytävää; ja määrätyllä paikalla, johon hän väliin heittäytyi lepäämään, nimittäin milloin kukaan ei nähnyt — ylijahtimestarin heikkous oli se, että hän aina tahtoi näyttää nuorelta, ei koskaan vanhuuden vaivaamalta — otti hän povitaskustaan kirjeen, avasi sen ja silmäili toisen kerran sen rakasta, kylläkin kauan odotettua sisällystä:

"Arvoisa veli!

Veli on varmaankin jo pitkän aikaa nähnyt, miten minun laitani on…"

— Olen kyllä, olen kyllä, — liitti ylijahtimestari — mutta juuri sen vuoksi olisi pitänyt käyttää paremmin aika, joka tuhoaa parhaatkin suunnitelmat, vaikkakaan se, hitto vieköön, ei saa tätä turmella!

"… ja minä toivon, että veli hyväksyy sen tunteen, jota minä yhtäkaikki en itse uskalla hyväksyä, koska pelkään, ettei se ole mieleen tämän tunteen herättäjälle.

Minulla ei ole mitään kykyä ilmaista ajatuksiani suullisesti tahi kirjallisesti siten, että ne saavuttaisivat sen soinnun, joka hivelee nuoren tytön korvaa. Sen vuoksi minä en myöskään rohkene millään tavoin esittää hänelle toivomustani, vaan pyydän veljeä isällisellä rakkaudella, ilman kiivautta — sillä sellainen olisi minulle peräti vastenmielistä — kysymään Almalta, luulisiko hän voivansa tulla onnelliseksi miehen keralla, joka siinä tapauksessa tulisi uudelleen nuorukaiseksi. Kenties hän kuitenkin antaa kieltävän vastauksen; ja silloin minä pyydän, ettei veli millään tavalla rupeaisi houkuttelemaan! Mitä muutamain vuosien onni merkitsee minulle, jos Alman täytyy siitä kärsiä! Ei, ei mitään pakkoa!

En määrää mitään aikaa vastaukselle. Pysyttäydyn pari viikkoa kotona, jollen sillä aikaa saa mitään tiedonantoa. Mutta ellei silloin ole tapahtunut mitään sellaista, niin tulen aina, ainakin vanhana tuttavana, veljen luokse käväisemään.

Kunnioituksella ja ystävyydellä

veljen palvelija Sv. Kling."

— Voi sinua tomppelia, olisitpa tuon pusertanut itsestäsi puoli vuotta sitten, niin olisi hän nyt sinun vaimonasi! — mutisi ylijahtimestari… — Oma tahto — niin, saadaanpa nähdä: tuollainen pikku heilakka ja oma tahto. Mutta minä tiedän myös mitä minä tahdon ja mikä on parasta ja viisainta. Onkohan vaan raunioiden ritari lähtenyt Hevossaaresta? Minun täytyy lähettää tiedustaja sinne. Jos sala-ampujia on läheisyydessä, niin täytyy pitää silmänsä auki.

Samana iltana ylijahtimestarin päähän pisti soutaa kalastamaan — mikä urheilu ei suinkaan ollut hänen lempihuvejaan. Kulkiessaan Hevossaaren ohi hän poikkesi maihin, noustakseen ylös ja katsoakseen veneenrakentamista, jota luotsivanhin johti. Majatalon isäntä itse oli ulkona ja seisoi hattu kädessä kumartaen.

Ylijahtimestari tervehti. — No, onko paljon matkustavaisia? — kysyi hän.

— Eipä kovinkaan paljoa. Minulla on kuitenkin ollut muuan herra, joka on virunut täällä kokonaisen viikon.

— Ja viruu vieläkin?

— Ei, hän matkusti juuri nyt — vene näkyy kaukana tuolla lännessä. Hän aikoo mennä Hjo'hon, josta tulikin.

Sydän keventyneenä ylijahtimestari palasi kotiinsa. Ja koska hän nyt piti asiansa varmana, päätti hän itse matkustaa Svanvikiin, saadakseen majurin itsensä kirjoittamaan Almalle, ja rohkaistukseksi siihen antaakseen oman suostumuksensa.

XIII.

Muutamia viikkoja oli kulunut.

Ylijahtimestari oli tehnyt matkansa, mutta aivan turhaan, mikäli sen tarkoituksena oli saada majuri itse kirjoittamaan tytölle. — Ei, veli, — oli tuo suoraluontoinen mies vastannut, — hän tietää kyllä, millainen minä olen, minun tarvitsemattani asettaa omia pikku ansioitani hänen silmiensä eteen, — Ja jos hän tahtoo tehdä minut onnelliseksi sekä sydämellä että kädellä, niin hän kyllä tekee sen ilman kirjettäkin.

Suuttuneena ja mutisten jotakin tyhmyydestä ja naistuttavuuksien puutteesta, ylijahtimestari lähti paluumatkalle, pyytäen majuria saapumaan neljäntoista päivän kuluttua.

Koko tällä ajalla Alma ei kuullut sanallakaan puhuttavan majurin kosinnasta, jonka vuoksi hän pian alkoi uskoa, että isä kenties, kun oli kysymys hänen vastaisesta onnestaan, oli luopunut omasta tahdostaan — ja yhä raikkaampina kukoistivat nyt ilon ruusut hänen poskillaan. Sillä Almalla oli vielä toinen autuuden lähde, jonka hän kuitenkin huolellisesti kätki omaan rintaansa; hän oli näet monta kertaa — luonnollisesti aina sattumalta — nähnyt jälleen vieraan, eikä hän enää saattanut epäillä, joskaan siitä ei ollut tullut mitään varmaa sanotuksi, että vieras pysytteli paikkakunnalla yksinomaan hänen tähtensä.

Usein hän kuitenkin koki ennen tuntematonta tuskaa, pieniä tunnonvaivoja sen johdosta, että hänellä oli isältä salattavaa. Oli kyllä totta, ettei hän koskaan ollut sopinut nuoren herra Kemnerin kanssa näistä tapaamisista, mutta yhtä totta oli sekin, ettei hän koskaan niitä karttanut, vaikkei se olisi ollut erittäin vaikeaa, jos hän olisi rajoittanut kävelyretkensä puistoon tai virkatalon lähimpiin seutuihin. Mutta jollei hän pariin päivään ollut kulkenut kauemmaksi, niin kolmantena päivänä hän ei saanut pikku jalkaa enää ollenkaan tottelemaan: se oli saanut vastustamattoman halun käydä katsomassa luolaa, Yhtätoista pyökkiä, Stocklycken niittyä ja muutamia muita kaukaisia paikkoja, jolloin kohtalo aina satutti niin, että hän — tyttö oli jo ajatuksissaan ruvennut vaihtamaan hänen nimeänsä paljonmerkitsevään "hän"-sanaan, sattui tulemaan samaan aikaan.

"Mutta jos isä jonakuna päivänä sattuisi" — Alma häpesi lausua itsekseen: "yllättämään minut": hän muutti — "huomaamaan, että minä noin vaan, sille mitään mahtamatta, tapaan jonkun kävelyilläni! Suuttuisikohan hän kovin?" Ja joka kerta kun hän teki itselleen tämän kysymyksen, ilmaisi hänen kiivaasti sykkivä sydämensä, että niin oli tapahtuva… He puhuivat kuitenkin viattomista asioista. Vieras kertoi kodistaan, äidistään, tähänastisesta onnettomasta haaveilustaan, joka tuotti surua toimeliaalle isälle, ja miten hän vihdoin oli päättänyt matkustaa löytääkseen jonkun parantavan yrtin. Oli onnellista, että hän silloin ajatteli Ombergia. Tyttöhän varmaankin kernaasti auttoi häntä.

* * * * *

— Oletko kuullut, miten harakat tänään katolla nauravat? — kysyi
Neta-täti eräänä aamuna astuessaan Alman luo.

— En, ja mitä se merkitsisi? — vastasi Alma, joka silmättyään kelloon alkoi joutuisasti pukeutua.

— Merkitsisikö, rakas lapsi? — toisti Neta-täti ja otti niin runsaan hyppysellisen nuuskaa rasiastansa, että enemmät puolet ripisi äsken silitetylle esiliinalle. — Mitäpä muuta kuin vieraita tahi uutisia! Jos ne nauravat ainoastaan yhden ainoan aamun, niin tulee vieraita, mutta jos ne nauravat kolmena peräkkäin, niin se merkitsee jotakin tärkeää uutista.

— Rakas täti, mitä se saattaisi olla?

— Ymmärrät kai, etten minä ole kaikkitietävä, mutta arvata saatan kuitenkin hätätilassa, kun saan ensin säikeen päästä hieman kiinni.

— Ja onko tädillä nyt sellainen säie?

— Miltä kannalta asian ottaa — oletko kuullut, että meillä on sunnuntaina suuret kekkerit, oikein suuret kekkerit soittoineen ja tansseineen?

— Soittoineen ja tansseineen? — toisti Alma hämmästyksissään.

— No miksi siitä näytät niin armolliselta? Oletko unohtanut, että muuan pikku neito silloin odottaa kaunista seppelettä?

— Tiedän kyllä, että sunnuntaina on minun syntymäpäiväni; mutta sitä ei ole koskaan ennen sillä tavalla juhlittu.

— Kerta ensimäinen. Sinä täytät kahdeksantoista vuotta — kenties isä tahtoo, että juhla saa kaksinkertaisen merkityksen!

Tähän viittaukseen Alma ei uskaltanut vastata sanaakaan. Hänen päätään huimasi, valtimo löi kuumeisesti. Sunnuntaihin oli ainoastaan kolme päivää: ja juuri niinä päivinä hänellä oli tapana "kävellä puutarhassa". Nämä kävelyretket sattuivat säännöllisesti joka kolmanneksi tai neljänneksi päiväksi, niin että hän, jos olisi muuttanut järjestystä ja tänään mennyt vuorelle, ei olisi tavannut ketään.

Ja miksi Alman mielessä liihoitteli tuo toivo, että hän juuri ennen sunnuntaita saisi tavata nuorta kasvientutkijaa? Niin — koska hän — tämä ei ollut kuitenkaan vielä aivan selvää — sitä ennen mahdollisesti lausuisi jotakin, johon oli annettava vastaus, tahi ainakin puolittaisen ajatuksen siihen suuntaan. Ja se oli suojeleva hänet kaikesta pahasta, mitä sunnuntaina saattoi tapahtua, jotavastoin, jos mitään, yhtään mitään ei tapahtuisi, jos hän ei tapaisi ketään, niin hän kenties ei hirviäisi asettua isän tahtoa vastaan…

Alma tuli alas, suuteli isää kädelle ja kaatoi hänelle kahvia. Mutta viimeksimainittu tehtävä ei onnistunut ollenkaan yhtä vakavasti kuin tavallisesti.

— Miksi kätesi vapisee? — kysyi ylijahtimestari ottaen piipun suustansa ja katsellen vakavasti tyttöä.

— En minä vapise, isä! — änkytti Alma, mutta sitten hän tosiaankin vapisi niin rajusti, että pannun sisällyksestä läikähti kupin yli lumivalkoiselle liinalle. — Anteeksi, isä!

Ylijahtimestari yskähti, tarttui jälleen piippuunsa ja puhalteli kiemurtelevia savupilviä ulos ikkunasta.

Alma vaikeni kaataen muutamia pisaroita omaan kuppiinsa, mutta kasteltava korppu sai juoda kaiken kahvin; Alma vei ainoastaan kupin huulilleen.

— Sepä merkillistä kahvinjuontia, — sanoi ylijahtimestari harvinaisen pitkän vaitiolon jälkeen, ja "sepä" lausuttiin terävällä äänenpainolla.

Almalla ei ollut vastausta valmiina: hän katsoi nolona kuppiin ja loi jälleen aran katseen isäänsä.

— Etkö ole nukkunut hyvin yöllä?

— Olen, isä.

— No, olemmeko kuunnelleet jotakuta aamupöllöä — onko neitsyt lohikäärme tänään tehnyt kierroksensa tyttökammioon?

— Neta-täti — niin, isä, hän oli luonani aamulla!

— Sen saattoi uskoa, kyllä väinkin. Ja onko hän hämmentänyt sinulle niin voimakkaan liemen, että sinun on pitänyt saada hermoväristys ensimäisestä annoksesta?

— En luule, isä, hänen arvanneen oikein!

— Ja siksi olet pahoillasi? Kas niin, älä näytä niin hämmästyneeltä: me kenties toteutamme hänen ennustuksensa!

— Mutta juuri se, isä…

— Ilahduttaa sinua, ymmärrän, ymmärrän — se on aivan luonnollista. Hän on kai juorunnut, että me aiomme pitää hieman hauskaa?

— On, mutta minä en siitä niin ihastunut.

— Mitä, sinä itsepäinen, kiittämätön pikku hupakko — et ihastu siitä, että isäsi panee sinulle toimeen tanssiaiset! Etkö häpeä?

— Tahtoisin olla niin iloinen, niin onnellinen, ettei kukaan olisi nähnyt iloisempaa tyttöä, jollet vaan…

— Kas niin, kas niin, jätä nuo tyhmät, ikävät keskeytykset! Emme kai istu täällä kuin teatterissa odottamassa, että kuiskaaja täyttää loput, milloin itse sekoamme. Puhu aina avoimesti ja suoraan. Miten oli: jollet vaan…?

— Pane toimeen mitään muuta, — änkytti Alma.

— Ahaa, — huudahti ylijahtimestari ja kavahti tuolilta tulisen tapansa mukaisesti. — Olemmeko hautoneet sellaisia mielijohteita? Tahdon kaikella luottamuksella sanoa pienelle nirppaliisalleni, ettei nuoren tytön mitenkään sovi omin neuvoin hautoa päässään tuollaisia ajatuksia! Kun minä sanon: täällä tulee kihlajaiset, niin täällä tulee kihlajaiset; ja minä sanon sen kyllä siksi ajoissa, että sinä ehdit tavata tah… don, se on tahdon.

Näin sanoen ylijahtimestari kiiruhti ulos, ja kohta senjälkeen Alma kuuli hänen äänensä ullakolta, missä Neta-neiti paraikaa levitti kuivamaan koiranputkia ja peltominttuja. Mutta joskin Alma astui eteiseen, ei hän tajunnut yhtään selvää sanaa, — siinä määrin kysymykset, vastaukset, päivittelyt seurasivat toisiaan, että kaikkityyni oli kuin virran kohinaa…

Alma teki kävelyretkensä puutarhaan, mutta ei ollut koskaan huomannut sitä niin ahtaaksi; hetkisessä hän kiersi kaikki käytävät. Pienen Alma-paran sydän kenties oli siksi täysi, että hän tarvitsi ulkona suurempaa tilaa. Ja niinpä hän kuljettuaan viistoon puutarhan läpi tuli vihdoin puistoon vievälle pienelle takaportille. Mutta ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain väärää mielessä, astui hän jälleen sisälle sulkien sen — ja se avaaminen ja sulkeminen uudistui vähintäänkin neljännestunnin ajan. Silloin portti ei oikein tahtonut mennä uudelleen kiinni, koska jotakin oli tullut saranain väliin. Alman täytyi senvuoksi astua ulkopuolelle — ja kun hän nyt kerran oli siellä, olivat hänen mielestään niityt ja kukat niin houkuttelevia, että hän ei hennonut olla lähtemättä niitä hieman katselemaan.

Merkillistä kuitenkin oli, että mitä pitemmälle Alma ehti, sitä kauniimmilta ja houkuttavammilta kauempana olevat puut, niityt ja kukat näyttivät. Ja niinpä puut, niityt ja kukat, ryhmä toisensa jälkeen, veivät hänet lopuksi niin loitolle, että sittenkin itse asiassa "olisi hiukan hupsua, jollei samalla menisi uudelle luolalle katselemaan näköalaa järvelle, joka tänään ja tällä ilmalla varmaankin oli sanomattoman ihana". Ja Almahan saattoi mennä sitä levollisempana, kun tiesi että "hän" ei ollut siellä tänään.

Ja Alma läksi.

Mutta oliko se sattuma vai tapahtuiko joka päivä samoin — pieni huvimaja oli kaunistettu lehvillä ja sammaleiselle permannolle siroitetuilla tuoreilla: kukilla. Siellä ei kuitenkaan näkynyt ketään.

Alma istuutui. Hän ei päässyt selville kaikista toivomuksista, kaikista tuhansista peloittavista ja levottomista ajatuksista, jotka hänessä heräsivät.

Puoleksi huoahtaen hän sanoi itsekseen: "Minun täytyy lähteä", mutta jäi kuitenkin paikoilleen. Luola oli kuin lumottu.

Mutta äkkiä hän kavahti pystyyn: hyvin tuttuja askelia kuului ulkoa — hän olisi tahtonut piiloutua, hän tunsi punan polttavan poskista sydämeen asti, hän oli aivan suunniltaan tuskasta. Olihan kovin vaarallista, jos hänet tavattaisiin siellä juuri sellaiseen aikaan, jolloin hänellä ei ollut koskaan tapana siellä käydä, ja puolittain epätoivoisena hän rukoili, ettei nuori mies huomaisi häntä. Hän hyrskähti itkuun.

Mutta Alma ei ehtinyt toivoa, pelätä eikä rukoilla, ennenkuin toinen jo seisoi luolassa, aivan tytön edessä; nenäliina itkettyneillä silmillään ja hehkuvilla poskillaan tämä ei tiennyt, mihin piiloutuisi hädässään ja sydämensä ahdistuksessa.

— Alma! — huudahti Karl August yllätyksensä huumauksessa unohtaen kaiken väkinäisyyden.

Pelkkä ristimänimi, jota tyttö ei ennen ollut kuullut luiskahtavan hänen huuliltaan, täytti hänet sanomattomalla onnella; koskaan ei hänestä nimensä ollut kaikunut niin kauniilta. "Ah", ajatteli hän ujosti, "sanoisipa hän sen vielä kerran!" Ja se toive täyttyikin heti.

— Alma, Alma, — toisti vieras tytön edelleen pitäessä kasvonsa peitossa, — Alma itkemässä!

— Pääni on varmaankin kipeä, — lausui Alma ja katseli hyvin hajamielisen näköisenä järvelle. — En aikonut tulla tänne nyt — mutta täällä ylhäällä on niin raitista ja kaunista.

— Olen varma, — alotti Karl August jälleen rohkeana siinä varmuudessa, ettei häntä nähnyt kukaan muu kuin se, joka oli melkoisesti häntä itseään ujompi, — olen varma, ettei Alma itke päänkivistyksestä: jokin on koskenut sydämeen?

— Ei… mikään, — vastasi tyttö hapuillen ja koetti näyttää levolliselta.

— En uskalla kiusata, — sanoi Karl August ja tarttui miehuullisesti tytön käteen, toisen vetämättä sitä pois hämmennyksessään, — mutta te olette itkenyt, ja yksi ainoa näitä kyyneliä riittää tuottamaan minulle kärsimystä kaksin verroin… On olemassa sympatioja, joita on mahdoton selittää; joku aavistus sanoi minulle, että luolassa käydään tänään, ja sen vuoksi minä olen sen kaunistanut.

Aivan ajattelematta Alma vastasi: — Sen arvasinkin sisään tullessani. — Hän keskeytti ja tempasi kiivaasti kätensä takaisin: hän ei voinut antaa itselleen anteeksi sitä, että oli paljastanut niin suuren heikkouden.

Mutta samassa hetkessä Karl Augustin käsi oli jo hänen vyötäisillään, ja mitä lämpimin ja pyhin rukous oli hänen silmissään. — Alma, — kuiskasi hän, — elämäni, rauhani riippuu sinusta — — en saata elää, ellet rakasta minua ja tule puolisokseni.

Alman sydän paisui niin että hän ei saanut puhutuksi.

— Sano miten vähän, miten vähän hyvänsä! — pyysi toinen polttavassa tuskassa.

— En saata, — vastasi Alma, mutta antoi kuitenkin purppuraisen poskensa painua toisen olalle. — Minä niin pelkään, pelkään!

— Ainoastaan pelkäät, kallis, rakas tyttö, et muuta? Minä rukoilen sinua, luota siihen, joka ei koskaan omista uskoaan, sydäntään, elämäänsä, kenellekään muulle kuin sinulle! Pelkäätkö ainoastaan?

— Olen onnellinen! — kuiskasi Alma ja tunsi samassa hetkessä liiton vahvistetuksi… — Mutta, hyvä Jumala, mitä isä sanoo!

— Ei mitään pelkoa taivaassa. Menkäämme nyt heti, tuossa tuokiossa, häntä tapaamaan.

— Ei, ei, meidän ei tarvitse lähteä mihinkään sitä onnea nauttiaksemme! — kuului ylijahtimestarin ääni, hänen säkenöivin silmin saapuessaan — taivaaseen. — Hän on täällä, herra! Niin, herra, tuhat tulimmaista, eikö tässä olekin todistaja siihen, että te olette menetellyt lurjuksen tavoin — älkää kalvetko, herra — juuri riivattu lurjus ja pelkuri te olette, — paneppa isän tietämättä toimeen salaisia kohtauksia ja hiivi tytön sydämeen! Hyi, hitto, minua ihmetyttää, etten tee teille muuta kuin sanon, että menkää helv…

Ylijahtimestarin vimmaisen vihanpurkauksen aikana Alma oli piiloutunut luolan perimpään nurkkaan, kuitenkin siten, että hän sillä mielenmaltillaan, mikä hänellä vielä oli jäljellä, saattoi tarkata, miten hänen kosijansa käyttäytyisi hänen isäänsä kohtaan. Hän mietti mielessään, uskaltaisiko Karl August vastata isälle, ja vaikkakin hän piti parhaana, ettei hän sitä tekisi, tunsi hän kuitenkin itsensä enemmän tyydytetyksi nähdessään Karl Augustin kalpeat kasvot ja niissä melkein yhtä tuikean ilmeen kuin itse isällä; hänen silmänsä säkenöivät, hänen huulensa vapisivat ja hän kuuli toisen äänellä, joka oli hämmästyttävän erilainen kuin se, jolla hän äsken oli häntä itseään puhutellut, terävästi lausuvan:

— Hiljaa, hiljaa, herra ylijahtimestari. Olkaa suosiollinen ja muistakaa, ettei yhdelläkään isällä ole oikeutta sanoa lurjukseksi ja pelkuriksi miestä, joka kaikessa kunniassa ilmoittautuu tyttärelle ennenkuin isälle. Ja nyt, joskin minulta mielenliikutuksessa puuttuu sovelias ilmaisumuoto, pyydän saada esittää herra ylijahtimestarille sen anomuksen, joka ilman tätä keskeytystä olisi hienommalla tavalla tullut herra ylijahtimestarin korviin!

— Oo, kautta sieluni, saatatteko vielä valittaa, että teiltä puuttuu rohkeutta ja ilmaisumuotoa, — huudahti ylijahtimestari hilliten itseään ja vihastaan huolimatta hyväksyen nuoren miehen maltillisen ja miehekkään vastauksen, — jos sananne eivät olisikaan niin valikoituja kuin tulisi olla kosijan, josta ei tunne muuta kuin mitä hän itse on suvainnut ilmoittaa! Mutta oli sen asian laita miten hyvänsä, se jää vähemmän tärkeäksi, kun liitto ei tule kysymykseenkään. Olen jo luvannut tyttäreni eräälle kosijalle, joka — viisaammin kuin te, herra, — on tiennyt alottaa oikeasta päästä!

— Mitä, herra ylijahtimestari — luvannut tyttärenne hänen tietämättään!

— E-en herra, en hänen tietämättään… Tule tänne, heilakka, ja vastaa, etkö tiedä, että isäsi on aikonut sinut toiselle kosijalle? No, anna tulla — puhu suusi puhtaaksi, jotta ritarisi ymmärtää sinut. Tämä on oikeastaan minun puoleltani liiallinen hyvyyden osoitus, mutta yhtä kaikki — sallin sen.

— Mutta kehoitus, — lausui Karl August, — tapahtuu niin kaksipäisessä muodossa, että Alma-neiti pelästyy — ja vastatkoon hän silloin mitä hyvänsä, niin uskon ainoastaan hänen edellisiä sanojansa. — Ja sitten hän kääntyen Almaan lausui muuttuneella ja hennolla äänellä: — Sano, rakas, kallis Alma, onko isäsi luvannut kätesi sinun tietäessäsi sen?

— Rakas, kallis Alma! — matki ylijahtimestari hirveästi virnistäen. — Rakastakaa ketä hittoa haluatte, mutta tehkää hyvin ja olkaa rakastamatta minun tytärtäni ja puhutelkaa häntä vähemmän tuttavallisesti, jos herra ruukinpatruuna suvaitsee… No, etkö saa sanaa suustasi, tyttö?

Arasti vilkuen isästä siihen mieheen, jolle oli antanut sydämensä, vastasi Alma: — Olen kyllä tiennyt isän toiveen, mutta olen toistanut, että en tahdo majuria!

— Mikä, — lisäsi ylijahtimestari, — ei merkitse! mitään! Ja tule nyt ja lähde kotiin, sillä me olemme, mikäli ymmärrän, puhuneet kaiken mitä tarvitaan.

— Emme, paras ylijahtimestari, kaukana siitä! — lausui Karl August, joka piti parhaana hillitä itseään. — Älkäämme Herran nimessä näin erotko! Olen vakuutettu siitä, että te, herra ylijahtimestari, olisitte tyytyväinen oloihini, jos saisin niitä lähemmin esittää ja Alma-neiti kulkisi edellä. Sillä kykenemättä täysin huolehtimaan vaimosta en olisi koskaan uskaltanut esittää pyyntöäni.

— Kas niin, kas niin, älkäämme puhuko puuta heinää! Uskon kyllä, että ruukinpatruuna on kunniallinen mies ja olisi kyennyt elättämään hänet, jos olisitte hänet saanut, mutta sehän teidän olisi pitänyt alusta alkaen huomata, ettei se naula vetänyt: minä osoitin olevani jyrkästi vastaan heti ensi hetkestä.

— Juuri se seikka, että isän talo oli minulta suljettu, pakoitti minua tapaamaan Alma-neitiä puistikossa. Mutta sopisikohan minun kysyä, mistä niin voimakas vastenmielisyys aivan tuntematonta kohtaan saattaa johtua? Se ilmeni jo tavatessamme Alvastrassa.

— Se, — sanoi toinen tarttuen tyttärensä käteen, — johtui siitä, että minä heti huomasin kasvoistanne jo olevanne rakastunut tyttöön, ja koska en saattanut ottaa kahta vävyä, niin tyydyin siihen, jonka paraiten tunsin ja johon enin luotin, nimittäin majuri Klingiin, jonka kanssa Alma ensi sunnuntaina menee kihloihin!

— Mutta minulla on hänen sydämensä ja — uskollisuutensa, ja se tuottaa vaatimuksia, joista en aio luopua! Olen tekevä kaikkeni säilyttääkseni ne!

Ja vastausta odottamatta Karl August kohteliaan jäähyväistervehdyksen jälkeen ja luoden Almaan palavaa hellyyttä uhkuvan katseen kääntyi vastakkaiselle käytävälle.

— Vai niin! Siinäpä hitonmoinen mies, — mutta minun asiakseni jää sovittautua ajoissa vastaan,— mutisi ylijahtimestari ja vaelsi alas tyttärensä keralla.

Alma koetti katsahtaa isäänsä kasvoihin. Hän odotti kauheaa vihanpurkausta, mutta ylijahtimestari sanoi tavattoman hiljaisella äänellä: — En ymmärrä, miten sinä, pieni yksinkertainen letukka, olet saanut itseesi niin paljon rohkeutta, että vastoin isäsi tahtoa ryhdyt rakasteluun ihan hänen nenänsä edessä; niin, niin, et sinä sentään olekaan aivan yksinkertainen!

Ja enempää ei sinä iltana asiasta puhuttu. Mutta mistä ei puhuttu, sitä ajateltiin; ja Alma tiesi kyllä, että kullakin päivällä on oma huolensa.

XIV.

Majuri saapui jokseenkin myöhään lauantai-iltana.

Alma oli huoneessaan, josta hän, varsinaista kieltoakaan saamatta, ei ollut lähtenyt isänsä ja Kari Augustin kesken tapahtuneen kohtauksen jälkeen.

Nyt hän kuuli isänsä askeleet, mutta avatessaan oven hän säpsähti: sellaista käskevän vakavuuden ilmettä ei tyttö ollut koskaan nähnyt hänen kasvoillaan.

— Olen sanonut sinulle, lapseni, — lausui isä tarttuen tyttärensä käteen, — olen sanonut sinulle antavani sinulle riittävästi aikaa myöntävän vastauksesi oppimiseen, ja nyt jätän sinulle vielä puoli tuntia siihen. Minun päätökseni olet jo kauan tiennyt, ja vielä kauemmin olet tuntenut, etten koskaan muuta päätöstäni.

— Mutta, isä, — sanoi Alma koettaen rohkaista mieltään, — en saata antaa uskollisuuttani kahdelle!

— Et ole antanut mitään tuolle nokkaviisaalle pojalle! Sillä sen mitä olet lorunnut hänen kanssaan, tekee tyhjäksi isäsi tahto, aivan kuin et koskaan olisi mitään lorunnutkaan. Tänä iltana sinä annat majurille myöntymyksesi: huomenna juomme kihlajaisesi — ja sillä hyvä!

—: Kuolen surusta, isä, jos pakoitat minua!

— Älä ärsytä minua enempää, tyttö! — Näin sanoen ylijahtimestari kohotti kättään ja näytti niin kauhistavalta, että Alma tuskissaan käänsi pois kasvonsa.

— Helkkarin rakkaudenloruja! — mutisi hän astuessaan takaisin kaikkein pyhimpäänsä…

— Pelkään, ettei veli ole antanut minulle oikeata selvyyttä? — sanoi majuri tutkivaisena. — Almassa on varmaan joku vastahakoisuuden tunne, jota veli koettaa lannistaa ja salata minulta.

— Vastahakoisuuden tunne, vastahakoisuuden tunne, — toisti ylijahtimestari kasvot tulipunaisina, toivon ettei hänellä sitä ole, silloin kun minä olen myöntyväinen.

— Mutta, — huomautti majuri Kling, — minä en ole tyytyväinen veljen myötätuntoon: tässä on kysymys Alman vapaasta valinnasta!

— Hitto vieköön, — huudahti ylijahtimestari, jonka oli mahdoton enää pysyä levollisena, — luulenpa aivan, että veli peruuttaa kosimisensa! Jollei veli tahdo tytärtäni muutoin kuin että hänen pitää seistä ja niiata ja huutaa niin että Jumala ja koko maailma sen kuulee: "minä tahdon tulla arvoisan ja oivallisen majuri Klingin vaimoksi", niin antaa koko asian olla. Sillä sen kai veli tiennee, ettei se kana itsestään tule sanomaan: "ota minut!"

— Aina niin kiivaana, veli hyvä! — vastasi majuri. — Suo kuitenkin anteeksi, etten voi tyytyä muuhun kuin Alman omilta huulilta tulevaan ratkaisuun, ja jos ne antavat kieltävän vastauksen, niin ei kihlauksesta tule mitään.

— Silloin annan palttua sinulle ja tyhmyyksillesi! Saattaako nyt siivo tyttö antaa myöntävän vastauksen heti ensi hengenvedossa? Minun vaimoni, Maria-vainaja, kieltäysi kymmeneen kertaan. Olisinko silti menettänyt rohkeuteni — hitto vieköön: se vain ärsytti minua suurempiin ponnistuksiin; ja uskoopa veli minua tahi on uskomatta, niin minä kuukaudessa syrjäytin neljä kilpakosijaa — ja veli ei katso pätevänsä voittamaan yhtä kieltävää vastausta ja yhtä kilpakosijaa!

— Mitä tuo merkitsee? — kysyi majuri ilmaisten jonkunlaista mielenliikutusta. — Onko minulla kilpakosija?

— Mitä veli ajattelee? — lausui ylijahtimestari ja suoristausi ylpeänä; — eikö minun tyttärelläni olisi enempää kuin yksi kosija! Alma on kaunis, ja vaikka itse sen sanon, kyllin rikas saadakseen yhtä monta kuin äiti-vainajansakin — ja sen verran hänellä varmasti olisi ollutkin, ja kenties kaksin verroin lisää, jollen minä olisi sulkenut porttejani kaikilta nuorilta herroilta!

— Ja mistä hän sitten on tullut?

— Luulen itse paholaisen lähettäneen hänet salaman keralla, joka oli osua Almaan Alvastrassa. Nuori tehtaanpatruuna, kiitokseksi siitä kepposesta, jonka tein hänelle päivälliskutsuillani, teki vielä pahemman kolttosen minulle salaa tapaamalla ja kosimalla tyttöä.

— Entä tytön vastaus?

— Ei minkään arvoinen! Veljen kai täytyy ymmärtää, että hän ei ilmoisna ikänä saisi tulla veljen vaimoksi, jollen olisi vakuutettu siitä, että hänen korkein onnensa perustuu siihen. Alma on pieni, ylen hento lapsonen, joka tarvitsee sydämellisen ja voimakkaan miehen hoivaa. Veli on sellainen mies, veli on oleva hänelle hyvä ilman heikkoutta, ei koskaan kova. Hänen onnettomuutensa olisi, jos hän saisi jonkun noita nuoria veitikoita, jotka ensimäisinä kuukausina jumaloivat vaimoaan antaakseen hänen koko lopun elämänsä asteettain alentua, kunnes hän viimein on ainoastaan vähäpätöisyys, jonka arvo riippuu pelkästään siitä halusta, millä hän hoitaa taloutensa ja lapsensa. Sellaiseksi en tahdo Alman tulevaisuutta. Tyttö on jalokivi: sen, joka saa hänet, tulee myöskin osata antaa hänelle arvonsa.

Tämän keskustelun tapahtuessa ylijahtimestarin huoneessa, jolloin hän innoissaankaan ei unohtanut katsoa kellonosoitinta, istui Alma myöskin kelloon tuijottaen ja laskien minuutit, jotka hän vielä saattoi sanoa omikseen. Koko hänen olemuksensa nousi sitä kuvittelua vastaan, että hänen pitäisi majurille siirtää Karl Augustille antamansa lupaus. Mutta mistä ottaa rohkeus isänsä läsnäollessa selittää se majurille?

Juuri hänen istuessaan ja miettiessään naputettiin hiljaa ikkunaruutuun, ja iso, musta pää kohottausi näkyviin. Luotsivanhus siinä seisoi nyökytellen ja kysyen, pitikö neiti luolasta.

Alma tuli esille; ja tuskin oli hän avannut ikkunasäpin ja virkkanut vanhukselle ystävällisen sanan, kun jo pieni kirjelippu oli hänen kädessään, jonka jälkeen ukko levollisena katosi.

Tyttö telkesi oven, mursi sinetin ja luki ensimäiset rakastetun käden kirjoittamat rivit:

"Oma Almani!

Uskon sinuun kuin Jumalan sanaan. Taistele rakkautemme puolesta, vetoa majurin kunniaan! Mutta jos vastarinta nousee sinun voimiasi suuremmaksi ja sinä tavan voimasta alistut isäsi tahtoon, niin luota kuitenkin minun sanoihini, että sinä et tule kenenkään muun vaimoksi kuin minun, vaikkakin minun täytyisi vedota majuriin itseensä.

Hän ei kenties tiedä mitään ja ehkä loukkaantuu paljoa vähemmän, jos kuulee avoimen totuuden sinulta kuin jos minä sen lausuisin. Luoja sinua suojelkoon, sieluni rakastettu, minun kihlattuni. Mitä vahvemmaksi sinä nyt jäät, mitä innokkaammin taistelet tulevaisuutemme puolesta, sitä korkeammin ja pyhemmin sinua jumaloi sinun

K.A.

J.K. Myöhemmin illalla luotsivanhus jälleen käy ikkunasi ohi. Pidä silloin pikku kirje valmiina! Taivas, miten kaipaan!"

Alma pisti kirjeen ompelulaatikkonsa salalokeroon, kun se ensin sinne mennessään oli saanut ne ujot ja hellät hyväilyt, jotka hän kaiketikin uskalsi suoda paperille. Mutta nyt luodessaan katseensa kelloon, näki hän kauhistuksekseen, että onneton minuutinosoitin oli määräkohdassa. Hän tiesi, että viipyminen vieläkin enemmän ärsyttäisi hänen isäänsä; kykenemättä tekemään ainoatakaan selvää päätöstä, paitsi sitä, että antaisi Jumalan ja asianhaarain ohjata, sekä (saamansa neuvon mukaan) ilmaisisi ahdinkonsa majurille, astui hän isänsä huoneeseen.

— Kas tässä morsian, — sanoi ylijahtimestari tarttuen tytön käteen. — No, anna majurille toinen, lapseni. Et löytäisi parempaa miestä, vaikka valittavanasi olisi ollut koko Ruotsin miehinen väestö.

— Isä! — Alma kohotti katseensa, mutta sai silmäyksen, joka heti sulki hänen huulensa.

— Saanko puhua kahden kesken Alman kanssa? — lausui majuri äänellä, joka ilmaisi päättäväistä toivomusta.

— Tee tahtosi, mutta älä latele mitään joutavanpäiväisiä juttuja. Sillä ota heti huomioon, että jos veljen päähän pistää näytellä mitään romaanimoraalia luopumisineen j.n.e., niin minä jo edeltäkäsin tahdon sanoa, ettei sellainen mitään pyhitä, mikäli sen pitäisi auttaa Alman toiveitten toteuttamista muulla tavalla. Niin kauan kuin minun pääni on pystyssä, ei hän kuitenkaan saa sitä, joka on turmellut parhaat suunnitelmani. Veli tekee nyt mitä haluaa! — lisäsi hän lähtien huoneesta.

— Hyvä kuin kulta, mutta syttyväinen kuin ruuti, — virkkoi majuri ohjaten Alman tuolille, jonka viereen hän veti omansa.

— Ah, niin, — vastasi Alma suuresti rauhoittuneena lempeästä, sydämellisestä sävystä. — Isä on tosiaankin hyvä, mutta suuttuessaan hän saa minut pelästymään.

— Mutta minua ei Alma pelkää? Olen varma, ettet voi pelätä, sillä olethan vakuutettu, etten voi koskaan tahtoa mitään muuta kuin sinun onneasi?

— Sen uskon — — mutta jollei se nyt tee minua onnelliseksi…

— Vaimokseni tuleminen, tarkoitat?

— Niin, — sanoi Alma hiljemmin, — jos minä uskallan vakuuttaa, etten voi sitä, etten tahdo, niin eikö herra majuri silloin tulisi pahoilleen ja suuttuisi minulle?

— Tosin tulisin pahoilleni, Alma, pahoilleni, hyvin pahoilleni, sillä et voi uskoa, miten usein yksinäisyydessäni sinun kuvasi on ollut edessäni ja luvannut minulle enemmän kuin sinä tahdot täyttää — mutta ole varma, Alma, että minä en koskaan voi suuttua sinulle: sinä tuotat minulle tuskaa, jolle et itse mahda mitään.

— Niin kyllä on, — jatkoi Alma yhä miehuullisempana, — ei voi auttaa, että tuntee vetovoimaa yhteen, ja vastahakoisuutta, kun on kysymys toisesta, joskaan ei silti välinpitämättömyyttä.

— Viime sana olisikin liian kova: sinä olet ollut toisenlainen!

— Varemmin olin varma, että pidin majurista niin paljon kuin saattaa pitää henkilöstä, josta ei oikein pidä… jota ei rakasta, tarkoitan! — lisäsi tytöt ujosti punastuen.

— No, ja sitten? — tiedusti majuri.

— Niin, sitten, saatuani tietää majurin tahtovan minua vaimokseen, tuli tuo vastahakoisuus.

— No, ajattele vähän, Alma; eikö sinulla ollut mitään muuta tunnetta minua kohtaan?

— Tunsin vielä jotain muutakin… mutta se oli niin ilkeä tunne, etten uskalla siitä puhua.

— Ah, koeta, anna kuulua — mitä tunsit?

— Syvää pelkoa: minusta tuntui kuin kernaammin tahtoisin kuolla.

— Ymmärrän, — lausui kidutettu mies. — Mutta mitä ajattelet juuri tällä hetkellä?

— Tällä hetkellä, — jatkoi Alma, — on herra majuri minulle niin hyvä, etten saata olla kyllin kiitollinen, kyllin vakuutettu majurin todellisesta arvosta. Ja kuitenkin minun täytyy olla rehellisen suora: on toinen, jolle yksin tahdon kuulua.

— Kiitos tästä luottamuksesta, hyvä Alma — tiedän ketä tarkoitat. Mutta annappa nyt minun puhua hieman omasta puolestani. Saat tulla tuntemaan, että minä rakastan sinua liian suuresti, voidakseni nähdä sinua onnettomana. Mutta kysymys on siitä, tulisitko sellaiseksi minun kerallani vai etkö. Olen aikoja sitten lakannut olemasta itserakas, mutta jotakin itsetuntoa minulla on kuitenkin jäljellä, ja minulla on epäilyni, tokko kilpakosijani luonee sinun tulevaisuuttasi onnellisemmaksi kuin minä saattaisin.

— Voi, — huudahti Alma avomielisesti, — me sovellumme toisillemme, hän on nuori — ja herra majuri…

— Ei niin vanhakaan, Alma, ettei nuoren miehen talvi voisi joutua yhtä pian kuin minunkin. Hän on nuoruuden, minä miehuuden iässä: mutta vuodet eivät vaikuta paljoa tunteiden elämään: niin kauan kuin ne ovat terveet, saattavat vuodet vieriä — me emme silti vanhene.

— Mutta minä itse olen niin nuori! — lisäsi Alma.

— Naisen nuoruus ja kukoistus — se on usein nähty — kuihtuu niin pian, että tuskin muutamaa vuotta tarvitaan ennenkuin hänen kauneutensa häviää. Silloin nuori, vilkas mies kylmenee; sellaisia esimerkkejä on nähty paljon. Jos tyttö sensijaan on joutunut naimisiin vanhemman, vakiintuneen miehen kanssa, ei kauneuden menettäminen merkitse paljoa: miehelle hän on kuitenkin aina nuori, sillä hänet kiinnittää sielun ja sydämen parempi kukoistus. Kaiketi hänkin kernaasti näkisi miten runsaina ruusut kukkivat, mutta lehtien pudottua hän sulkee hänet hellemmin sydämelleen ja suojelee häntä rakkaudella jokaiselta kylmältä tuulelta, joka tahtoo häntä vastaan puhaltaa.

Silloin Alma istui sanatonna. Mistä majuri, levollinen, vakava majuri, oli saanut kaiken tämän? Se helähti, se teki vaikutuksensa, mutta ei suinkaan viehättävää. — Miten kauheata olisikaan tulla rumaksi, vanhaksi ennen aikojaan ja rakastettunsa hylkimäksi! Silloin, oi silloin, — mutta miksi täytyisi juuri niin käydä!…

— Mitä minulle vastaat, hyvä Alma? — kysyi majuri vetäen hänen käsivartensa lähemmäksi itseään.

— Olen liikutettu, — kuiskasi tyttö, — mutta en voitettu. Olen sitäpaitsi jo lahjoittanut sydämeni ja uskollisuuteni sen arvoiselle miehelle… Voi, paras majuri Kling, pelastakaa minut isästä. Jos minut pakotetaan antamaan myöntävä vastaus, niin vakuutan, etten koskaan lausu sitä muutoin kuin huulillani.

— No, hyvä, olet kenties oikeassa! Mutta sinä et pääse ilman koetusta. Sadat tytöt ovat harhaluulossaan syrjäyttäneet miehen, jonka kanssa, jollei ohimenevä intohimo olisi ollut järkeä voimakkaampi, he olisivat tulleet onnellisiksi. Alma, sinun täytyy olla nimellisesti minun morsiameni, ei niin paljoa minun kuin oman itsesi tähden. Jos sinä nyt kieltäydyt tänä hetkenä tahi jos minä luovun kädestäsi sinun tunnustuksesi vuoksi, niin tiedät itse, mitä saat odottaa isältäsi, jonka hartain toivomus — — liittyy minun toivomukseeni.

Jos sinä sensijaan et asettaudu hänen tahtoaan vastaan ja pyhästi lupaat minulle vilpitöntä luottamusta, niin minä lupaan sinulle juhlallisesti, että saat varmasti olla vapaa, jos vielä tunnet samaa vastahakoisuutta minua kohtaan.

— Ah, — sanoi Alma, puoleksi huoaten, puoleksi ihastuksissaan, — se on vaikea, hyvin vaikea ehto — mutta siihen liittyy myöskin varma toivo! Ja jos minä nöyrästi suostun siihen, niin tehän lupaatte minulle, että minua ainoastaan sanotaan morsiameksi ja että minä saan ilmoittaa sekä ehdot että palkinnon… hänelle…

— Hänelle, joka tästä päivästä alkaen lakkaa omistamasta vähintäkään oikeutta sinuun! Niin, kernaasti! Vaadin kuitenkin, että hän kunniallisena miehenä ei koeta läsnäolollaan, kirjeillään eikä salaisilla viesteillä muistuttaa itsestään. Mutta tämän vuoden jälkeen on hänellä oikeus kuulustaa asiaa, ja jos sinä silloin olet vakuutettu voivasi tulla ainoastaan hänen kanssaan onnelliseksi, niin saat silloin mennä hänelle!

— Entä isä? — virkkoi Alma hiljaa.

— Hän saa tietää olevasi kihlattu sillä ehdolla, että se ei tapahdu julkisesti ja että häistä ei puhuta vuoteen. Muu jää minun asiakseni. Luota minun rehellisyyteeni ja hienotunteisuuteeni.

— Kokonaan, — vastasi Alma. — Jos minä yhtään epäilisin, niin pitäisin sellaista sitoumusta syntinä ja se rikkuisi ennen aikojaan, mutta tapahtukoon nyt koetus. Tämän vuoden olen sydämessäni kihloissa kahden kanssa — tahi kenties oikeammin en yhdenkään.