Morsian

XV.

— Olisiko neuvottelu jo loppunut? — kysyi ylijahtimestari naputtaen ovelle.

— Loppunut ja loppunut toivomuksen mukaan! — vastasi majuri, samalla kun hän hymyillen, joskin se lähemmin katsoen näytti kylmältä ja keinotekoiselta, avasi oven ja kutsui malttamattoman miehen sisään.

Alma seisoi keskellä lattiaa, ihmeellisen levollisena, eikä edes silmänluonnillakaan vastustanut majurin väitettä.

— Onko se mahdollista? — huudahti ylijahtimestari ja teki iloissaan erään kaikkein vallattomimpia ilmahyppyjään. — Sanonpa että ottakoot minut kaikki ylienkelit, jollei Kling ole Luojan kaikkein uskotuin mies! Sillä jollei hän olisi sellainen, niin ei hän vajaassa puolessa tunnissa olisi saanut oikullisinta pikku letukkaa, mikä koskaan on astunut päivänvarjon suojassa, tanssimaan oman pillinsä mukaan. Hei, lapset, olkaamme nyt hilpeät ja iloiset ja tietäkäämme, että Ombergiin tulee morsian — tule suutelemaan minua, tyttöni!

Silloin Alma painautui isänsä rinnalle; ja ottaakseen hänet paremmin vastaan ja saadakseen hieman tilaa kelpo majurille, ukko paiskasi molemmat uskolliset seuralaisensa, piipun ja espanjanruo'on, kauas sohvannurkkaan. Sydämellisen ilon ilme, joka kuvastui vilkkailla kasvoilla, kiusasi kuitenkin Alman omaatuntoa: hän tiesi, että asianlaita olisi ollut toisin, jos ukko olisi tuntenut totuuden; ja se puoleksi moittiva katse, jonka tyttö loi majuriin, sanoi hänelle sen, mitä hän halusikin nähdä, nimittäin että tytön hieno ja lapsellinen tunne kärsi siitä, että hän näki olevansa suhteessa, joka — mikäli majuri hiljaisuudessa uskalsi toivoa — kerran mahdollisesti tulisi luonnollisemmaksi.

— Kas niin, kas niin, — huudahti ylijahtimestari puristettuaan hetkiseksi molemmat rintaansa vasten, — älkäämme nyt enää olko narrimaisia! — ja hän pyyhki pois pari ilonkyyneltä, jotka olivat sattuneet harhaantumaan hopeoituneelle poskiparralle. — Mutta mikä kumma hautajaiskatse teillä on? — Ahaa, kyllä ymmärrän, ymmärrän… No, lapset, en tahdo olla suuriääninen enkä aluksi myöskään toivo, että sinäkään esiintyisit paremmin. Kautta sieluni, nouseehan jo yli ymmärrykseni, Almaseni, että olet mukautunut näin arvokkaasti. Nuori mies-parka, hänellä oli kyllä rohkeat ajatukset. Alman tulee kirjoittaa hänelle — vai mitä, veli?

— Niin, se on jo sovittu. Ja meidän täytyy olla hyvin sääliväisiä.

— Luonnollisesti, äläkä luule, vaikka se onkin asia, joka ei siedä paljoa puhumista, ettei isäsi ole sinulle kiitollinen uhrauksestasi, joksi sinä sitä sanot. Mutta kerran olet tunnustava todeksi sanani, että siitä tulee sinun korkeimman onnesi lähde… No, no, tyttöseni, ei enää mitään kyyneliä! Mutta minä tiedän niiden kuuluvan asiaan — meneppä siis yksiksesi hetkiseksi!

Kamarinsa yksinäisyydessä Alma lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, ettei tämä koetusvuosi kävisi hänelle ylen pitkäksi ja että pian tulisi joku sopiva tilaisuus ilmaista isälle majurin varma lupaus.

Hetket kuitenkin riensivät, ja ennen pitkää täytyi kirjeen olla valmis.

Alma otti paperin ja kynän, mutta käsi vapisi, eivätkä ajatukset tahtoneet selviytyä. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut kellekään muulle miehelle kuin isälleen; ja hänelle kirjoittaminen, joka piti häntä omanaan — miten erilaista ja miten paljoa vaikeampaa se olikaan, kun hän nyt julkisuudessa kävi toisen kihlatusta!

Mutta kirjoittaa hänen täytyi; ja saadakseen tietää "rakkauskirjeen kaavan" avasi hän uudelleen sen, minkä äsken itse oli saanut, ja luki otsikon "oma Almani" monta kertaa peräkkäin.

Sana "oma" nimen edessä kuului kuitenkin liian tuttavalliselta, jonka vuoksi hän päätti jättää otsikon kokonaan pois. Itse alkua oli joka tapauksessa vaikea keksiä; ja kun monta alustelua oli revitty rikki ja poltettu, näki seuraava kirje vihdoin päivänvalon:

"Olen kyhännyt kymmenen kirjettä kykenemättä käsittämään, miten minun tulee kirjoittaa. Olen saanut kirjeesi ja painanut jok'ikisen sanan mieleeni, — sekä sydämeeni että ajatuksiini. En saa kuitenkaan lukea sitä kokonaiseen vuoteen, jolla aikaa minua sanotaan majurin morsiameksi; mutta minä osaan sen ulkoa, ja niinpä kertaan sitä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Sitte vuoden kuluttua pääsen jälleen vapaaksi: majuri on luvannut sen kunniasanallaan, jos minä silloin — mistä ei ole ollenkaan epäilemistä — pysyn siinä vakaumuksessani, etten voi löytää onneani hänen kanssaan. Isä ei tiedä tästä mitään, mutta se oli ainoa keino, joka nyt oli käytettävissä hänen mielensä rauhoittamiseksi. — Ja joskin majuri mahdollisesti, huolimatta siitä, että minun suoruuteni oli täydellinen, jonkun verran toivoo koetusvuoden kuluessa, niin minulla on kuitenkin hänen kunniasanansa, että tulen hänen morsiamekseen ainoastaan nimellisesti ja että hän selvittää kaiken isän kanssa. Mutta voi, tällä ajalla me emme saa nähdä toisiamme emmekä olla missään yhteydessä! Oi, se on kauheata! Mutta, jalo ystävä, minä olen kuitenkin aina, aina

sinun Almasi.

J.K. Jollei tämä kirje ole sellainen kuin sen pitäisi olla, niin anna se anteeksi, — minä olen niin äskettäin johtunut rakastamaan, että minun on mahdoton ilmaista ajatuksiani siten kuin sydämeni käskee. Sinun oma Almasi minä kuitenkin olen, ja siksi jään kaikissa vaiheissa… Äläkä sure sitä, mihin olen suostunut järkevyydestä, en heikkoudesta. Sinun tulee uskoa, että se oli meidän ainoa pelastuksemme. Ja että majuri on poikkeus miehistä…"

Kohta kun kirje oli sinetillä lukittu, asettui Alma ikkunan ääreen, levottomana odottaen luotsivanhimman tuloa. Mutta tämä viipyi niin kauan, että Alma pelkäsi tulevansa kutsutuksi pois, ennenkuin hänen "rakkaudenpostiljooninsa" näkyisi, ja meni itse puutarhan takaportille häntä tapaamaan.

Oli puolihämärä, ja suuret pyökit varjostivat niin täydellisesti sitä paikkaa, missä Alma seisoi, että hän tuskin saattoi eroittaa mitään edessään. Mutta hänen kuulonsa oli sitä terävämpi, ja pian hän kuuli lähenevien askelten äänen.

Luotsivanhin saapui, ja hänen sukkelat, pimeään tottuneet silmänsä huomasivat Alman heti aidan takaa. Mutta viittoilipa hän miten hyvänsä, ei mies ollut näkevinään, vaan jatkoi matkaansa kantaen suurta kalavasua niskassaan.

Sekaannuksissaan Alma astui pari askelta portin taakse juostakseen hänen jälkeensä, mutta samassa joku toiselta puolen tarttui nopeasti hänen hameeseensa — ja seuraavassa silmänräpäyksessä voimakkaat käsivarret sulkivat hänet.

— Almani, Jumala kai itse suosii meitä, koska tähän aikaan tulit ulos! — Nuori mies veti hiljaa kirjelipun toisen puoleksisuljetusta kädestä, kuiskaten: — Tämä jää sitten minun lohdutuksekseni — kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut!

— Oi, en uskalla jäädä! — huokasi Alma vavisten auvosta ja levottomuudesta.

— Mitä, Alma, rakastettuni — et uskalla vain muutamia hetkiä lohduttaa sitä, joka monta päivää on kärsinyt sinun tähtesi ja vielä useampia päiviä saa kärsiä! Oletko puhunut majurin kanssa?

— Se on kaikki kirjeessä — pyydän sinua, hyvä, kallis Karl August, anna minun mennä, sillä vuoteen, kokonaiseen vuoteen, en saa kuulua sinulle… lue, lue!

— Vuoteen? — huudahti Karl August ja kavahti kiivaasti taaksepäin. —
Oi, Alma, mitä olet tehnyt?

Karl August avasi kirjeen, ja viime kajastuksessa, jonka aurinko oli jättänyt taivaalle, hän luki tuomionsa ja sai muutamilla lisäkysymyksillä täydellisen tiedon kaikesta, mitä oli puhuttu ja sovittu.

Näiden lyhyiden hetkien kuluessa oli Karl Augustin kasvoissa tapahtunut voimakas muutos; niissä ei palanut ainoastaan rakkauden, vaan myöskin epätoivon, raivon hehku sen johdosta, että täytyi lähteä ja jättää jumaloimansa olento kokonaiseksi pitkäksi vuodeksi toiselle. — Mutta ei, — huudahti hän lopuksi, — se ei saa käydä niin helposti! Tässä saattaa piillä joku ilkeä suunnitelma. Sinun isäsi, Almani, täytyy saada tietää kaikki — menen tällä hetkellä hänen luokseen, tuli mitä tuli.

— Ei, Herran nimessä, minun tähteni, Karl August, älä tee sitä, älä seuraa kiivauttasi — saamme sitä tuhansin kerroin katua. Isä on jo sanonut, että vaikka majuri kieltäytyisikin minusta, minä en… mutta pyydän sinua kaikesta sydämestäni, luota minuun, äläkä luule, että minä koskaan menen majurin vaimoksi! Etkö itse sanonut: "meidän tulee voittaa aikaa"?

— Mutta silloin en aavistanut, että kysymyksessä olisi vuoden pituinen ero… Kuitenkin, — Karl August koetti hillitä kiihtynyttä mieltään, — sinun tähtesi, sieluni, kaikkeni, tahdon syytöksiä tekemättä jättää hänelle sijan täksi vuodeksi, ja luottaa kaikessa, ymmärrätkö, kaikessa hänen kunniaansa; mutta tämän kauhean vuoden jälkeen — silloin minä tulen takaisin ja vaadin sinut. Ja nyt Alma, minä en tahdo pyytää sinua vannomaan uskollisuuttasi; sillä jos minä tarvitsisin muuta takuuta kuin minkä sinun huulesi minulle antavat, niin olisin rajattoman onneton: suudelmasi on valaa kalliimpi. Yhtä tahdon kuitenkin polvillani pyytää sinulta: älä suo hänelle mitään vapauksia, älä vähintäkään, sillä silloin tulen hulluksi; älä anna hänen koskaan suudella itseäsi, paitsi otsalle ja isäsi läsnäollessa.

— Älä pelkää, — vastasi Alma puolittain hymyillen, puolittain kyynelissä, — minä kyllä osaan pitää varani! Sitäpaitsi hän kyllä pysyy varsin isällisenä, jommoinen hän on ollutkin — siihen olen lapsuudesta alkaen tottunut. Ja nyt jää hyvästi! Luota kaikessa minuun!

— Jää hyvästi, sieluni rakastettu, elämäni, kaikkeni… Oi, älä unohda minua!

Alma kiertäytyi irti hänen käsivarsistaan. Mutta toinen veti hänet vielä kerran takaisin, ja sekunti kenties olisi muuttunut minuuteiksi, jollei ylijantimestarin ääni puutarhasta olisi huutanut Alman nimeä.

Karl August riensi pois, ja Alma oli pienen takaportin turvissa, kun isän käsivarret aivan paraiksi koppasivat hänet kiinni.

— Tiedät kai, — sanoi ylijahtimestari äänensävyllä, joka melkolailla erosi siitä, millä hän viimeksi oli tytärtään puhutellut, — että isä on liian vanha metsämies petettäväksi: kuka kiiruhtaa puiston läpi?

— Karl August, isä — majuri itse oli luvannut, että saisin ilmoittaa asian hänelle — ja sinähän hyväksyit sen myöskin, isä.

— Ahaa, vai niin, — keskeytti ylijahtimestari hieman mustasukkaisena, — tässä puhutaan jo majurista itsestään, Mutta tiedätkös, pikku ruusunnuppuni: on paras katsoa, ettei isä näe itseään velvolliseksi pitämään huolta sinun kunniastasi. Jos minä keksin lemmenkohtauksia, nyt — no niin, minun ei tarvitse sanoa enempää: näen, että me ymmärrämme toisemme! Mutta oli kysymyksessä soveliaan kirjeen laatiminen, jossa aioin auttaa sinua.

— Oli parasta, että kirjoitin sen yksin, isä — ja aivan sattumasta sain sen jättää hänelle omakätisesti.

— Oliko se vain selvä?

— Se oli minun ja majurin sopimuksen mukainen, isä.

— Ja nuori herra piti hyvänään… viheliäisiä nykyajan rakastajat! Vain suuria sanoja. Minun nuoruudessani…

— Ah — hän tulee jälleen vuoden ja päivän kuluttua.

— Hyvä. Vuoden ja päivän kuluttua arvelen että — mutta menkäämme nyt sisälle!

XVI.

Lindaforsissa oli hiljaista ja hiukan synkkää. Syksy oli saapunut tuomatta mitään tietoja rakastetusta pojasta. Hevossaaresta saapuneen pikku kirjelmän oli Agneta-rouva lukenut niin usein sekä hiljaa että ääneensä, että se nyt oli aivan kulunut sekä kyynelten vaalentama. Agneta-rouva koetti kyllä, kuten tavallista, salata "isältä" tuskansa ja levottomuutensa, mutta se ei onnistunut likimainkaan hyvin: ruukinpatruuna näki hänen tuskaannuksensa.

— Tiedätkös, rakas Kemner, — sanoi ruukin rouva eräänä päivänä, kun mies yllätti hänet hänen harjatessaan ja tuulettaessaan linnunkuva-parkoja, jotka hylätyssä yksinäisyydessään näyttivät varsin surullisilta, — tiedätkös, olen nyt melkein varma, että hän on hukuttanut itsensä siihen ihmeen Vetteriin! Voi, mitä huolia hän tuottaa minulle! Mutta jos hän jonakuna päivänä palaa, niin saat uskoa, että minä…

— Annan hänelle anteeksi hyvästä sydämestä! — puuttui puheeseen ääni ovelta — ja siinä nyt Agneta-rouva seisoi poikansa syleilemänä.

Isän ja äidin joka puolelta ahdistaessa Karl Augustin täytyi lopuksi lyhyimmiten kertoa onnistumaton kosintansa; mutta sanallakaan ei hän maininnut toivosta, joka hänellä oli vastaisuuden varalle.

Agneta-rouva ei voinut oikein käsittää kaikkea tätä, ensiksikään, että yksikään isä saattoi antaa Karl Augustille kieltävän vastauksen, ja toisekseen, ettei hän surussaan mullistanut taivasta ja maata ylösalaisin. — En tunne enää sinua, poikani!

— No, muoriseni, et varmaankaan tahdo ärsyttää häntä tulemaan hulluksi, kun hän kerran on viisas! Karl August on aina ollut lujaluontoinen, aivan niinkuin vaari-vainajansakin.

Pudistaen isänsä kättä Karl August sanoi, että hänen tarkoituksensa oli todellakin saada isä siitä vakuutetuksi. — Tästä alkaen kukaan ei tunne minua entisekseni: olen päättänyt tulla paljoa suurenmoisemmaksi maanviljelijäksi kuin sekä isoisä että isoisän isä.

— Salli että syleilen sinua, poikani, — huudahti ihastunut ruukinpatruuna. — Nyt vasta olen ylpeä sinusta. Siunatut olkoot ne rukkaset: ne annettiin onnellisena hetkenä! Ja oikein tyttöjen helmi on varmaankin ollut se, joka teidän yhteisestä rakkaudestanne huolimatta sortui vanhempiin suhteisiin ja kuitenkin jätti sinun sieluusi uuden voiman ja loi uuden luonteen. Sillä minä luotan sinun sanaasi.

Ja Karl August piti sanansa ja niin runsaassa määrässä, että ruukinpatruuna monta kertaa sanoi vaimolleen: — Pelkäänpä, että hän on liiankin kiihkeä, muoriseni; hänellä on liian paljon suunnitelmia, tosin vielä pieniä, mutta yht'äkkiä hän saattaa keksiä sellaisia, jotka vievät perikatoon.

Osittain toimintahalun johdosta, joka hänet nyt oli vallannut, osittain täyttääkseen Ombergista erkanemisen jälkeen syntyneen tyhjyyden, Karl August kohdakkoin teki niin paljon puhutun Englannin-matkansa. Ja hänen sieltä palattuaan kävi kuten tehtaanpatruuna oli ennustanut, nimittäin että pienet suunnitelmat heitettiin syrjään ja suuret — hänen mielestään oikeat jättiläissuunnnitelmat — tulivat sijalle.

Mutta silloin ilmaantui ensi kerran muutamia pikku riitaisuuksia isän ja pojan välille. Ruukinpatruuna ei ollut yleensä mikään uutuuksien ystävä, jota vastoin Karl August — pää täynnä tieteellisiä uudistuksia — hylkäsi suurimmaksi osaksi isän ja isoisän menettelytavat kokonaan vanhanaikaiseen viljelykseen kuuluvina. Kaikesta tästä oli seurauksena, että ruukinpatruuna karvaalla mielellä ehdotti jonkinmoista jakoa; ja kiitollisena ja ihastuen Karl August otti kauniin Rosenlundin tilan. Ennen, sen ollessa vuokralla, hän ei ollut siitä suuria välittänyt, mutta kun se nyt ihan parahiksi joutui vapaaksi, sai hän oman tahtonsa ja omien mielipiteittensä mukaan hoitaa sitä miten vain taisi.

Mutta kun ruukinpatruuna kaikkien maanviljelystä koskevien merkillisyyksien ohella kuuli puhuttavan kutoma- ja kehruutehtaista ja Englannista hankittavasta mekanikosta, silloin hän ravisteli päätänsä; ja kun hänen tietoonsa tuli lisäksi, että vielä rakennettaisiin uusi päärakennus, jonkunlainen huvilantapainen, johon Karl August mielikuvituksessaan sijoitti oman ja Alman vastaisen kodin, silloin hän kohotti silmänsä ja kätensä taivasta kohti ja lausui rakkaalle Agnetalleen, että olisi paljoa parempi, jos Karl Augustista olisi tullut uneksija, joka koko ikänsä olisi huvitellut ampumalla kuvilta, kuin että hän joutui sellaiseen työraivoon, joka ei ikinä päättyisi hyvin.

Muutamien vuosien kuluttua, kun Karl Augustin laitosten hyöty oli täydellisesti selvinnyt, sanottiin: "Minun poikani, joka kenties kehumatta on paikkakunnan suurin ja tunnetuin tilanhoitaja, tekee sen ja sen, ja on sanonut niin ja niin" j.n.e. j.n.e., mikä todisti, että kyseessäoleva asia oli katsottava ainoastaan siltä kannalta, miltä Karl August sen näki.

Heti jouluajan jälkeen, kun tavattoman ankara pakkanen jonkun verran ehkäisi Karl Augustin työtä Rosenlundissa, päätti hän salaa käydä Ombergissa, kuullakseen miten asiat siellä kehittyivät. Äidille ja isälle hän sanoi syyksi Göteborgiin tehtävän tärkeän liikematkan, ja hän matkusti, Agneta-rouvan tehdessä hänelle tuhansia viittauksia, että hän paremmin katsoisi eteensä kuin viime kerralla. Äiti oli kuullut kerrottavan, että siinä kaupungissa oli tavattoman rikkaita ja oivallisia tyttöjä.

Karl August hymyili; hän tiesi, että koko maailmassa oli vain yksi ainoa, johon hänen mielensä paloi; ja jos hän näkisi hänet vilahdukseltakaan, niin hän tuntisi, että hänessä olisi rohkeutta ja voimaa kaksinkertaisella sitkeydellä ei ainoastaan toimimaan uudessa kutsumuksessaan (ainoa keino millä lyhentää pitkää vuotta), vaan myöskin harrastuksesta ja melkeinpä rakkaudesta toimintaan — jota hän niin kauan oli halveksinut — elää moninkertaista elämää, jossa toisten elämä otettiin myöskin huomioon.

XVII.

Jälleen oli kevätaurinko siroittanut kultiansa Ombergin rikkaihin puistoihin. Vetter oli aikoja sitten irroittanut kahleensa ja keinui jälleen ylpeänä ja itsenäisenä; vedenneito oli linnoineen ja palatseineen palannut pitkältä muuttomatkaltaan; ja ilman, maan ja veden asukkaat tunsivat uuden elämän riemuisaa vaikutusta.

Eräänä tällaisena aurinkoisena, kauniina päivänä majuri pyysi morsiantaan kävelyretkelle viehättävälle Stocklycken niitylle, josta hän tahtoi soutaa tytön vuoren rantoja ympäröiville vesille.

Iloisena Alma haki hattunsa ja päällysnuttunsa: vähinkin vaihtelu oli hänelle mieleen.

— Niin tulee olla, — sanoi ylijahtimestari; — sulhanen ja morsian nauttikoot täydellä luottamuksella, mitä rattoa taivas tarjoaa!

— Mutta eivät he kai saata lähteä kahden kesken? — huomautti Neta-neiti, jolla aina oli mielessä sopivaisuuden vaatimukset ja kansan arvelut.

— Mitä ihmettä? — nauroi ylijahtimestari. — Eivätkö he pian vietä häitänsä?

— Onko kihlaus jo julkaistu? — kysyi Neta-neiti pisteliäästi, samalla luoden voitonriemuisen katseen ylijahtimestariin. — Kuka on velvollinen tietämään, että he menevät naimisiin?

— Kautta sieluni, kyllä he pian saavat tietää kaikkityyni! Kihlajaiskemut tulevat sitä kirpaisevammat… Mutta menkää, menkää, hyvät ystävät! — Ja tyytyväisenä muhoillen ylijahtimestari katseli majuria ja Almaa, vakuutettuna siitä, että majuri tällä kävelyretkellä — ensimäisellä, mitä hän oli koskaan ehdottanut pyytämättä tulevaa appeansa seurakseen — varmasti käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja päättäväisesti pyytäisi hääpäivän määräämistä.

Alma hengitti yhä helpommin joka päivä, joka lähensi merkitsevän koetusvuoden loppua. Aikoja sitten hän oli tekemällä luotsivanhukselle pari "satunnaista" kysymystä, saavuttanut sen varmuuden, jota hänen sydämensä kaipasi, ja sitten hän ei ollut laisinkaan epäillyt, että samana päivänä, kun majuri antamaansa lupausta pyhänä pitäen soisi hänelle vapauden, Karl August ilmestyisi esittämään jälleen hänen isälleen vanhat vaatimuksensa.

Tämä päivä oli juuri viimeisen kuukauden ensimäinen. Ja tuskin kuunnellenkaan viittausta, jonka isä äsken oli tehnyt vastaisista häistä, oli Alma kaikesta sielustaan antautunut toivon valtaan; kuitenkin hän piti omina tietoinaan kaikki iloiset viestit, joita se hänelle kuiski. Hän tahtoi odottaa, kunnes majuri puhuisi…

Alma oli kuvitellut mielessään, että majuri heti ja suoraan alkaisi puhua heidän välisen suhteensa vaikeudesta ja siitä vielä suuremmasta pulasta, jota tuotti asian oikea esittäminen ylijahtimestarille. Mutta majuri oli ääneti ja näytti vaipuneen heidän edessään ja ympärillään leviävän kauniin näköalan katselemiseen. Ja kumpaisenkaan mitään hiiskumatta vene liiti vuoren rantoja ja lähestyi yhä enemmän niitä kohtisuoria seinämiä, joiden sisällä ihmeelliset rotkot olivat. Ilta ei kaikenkaan ollut niin sanomattoman kaunis kuin se, jona Karl August kävi Rödgavelissa, mutta oli joka tapauksessa houkutteleva, ihana iltapäivä, ja suloisena kaikui majurin korviin Alman ehdotus, että soudettaisiin noihin vuorenpoukamiin.

Hänen sydäntänsä riemastutti, että Alma, joka matkan alussa ensiksi näytti leikilliseltä ja sitten aralta, nyt niin suurella luottamuksella antautui hänen seuraansa, vaikkakin he olivat yksin. Mutta, voi, milloinkaan ei kelpo majuri ollut hullaantunut siinä määrin kuin nyt; milloinkaan ei Alma ollut tuntenut itseään vähemmän yksinäiseksi kuin tänä hetkenä hänen kanssaan. Unohtaen, että majurilla täytyi olla jotakin sanottavaa, Alma oli kaikkine ajatuksineen ja tunteineen rakastettunsa luona; jokainen häämöittävä esine loihti näkyviin hänen kuvansa: hänen kanssaan hän teki huviretken Stocklycken tuoksuville niityille, hänen kanssaan hän istui vuoren pienessä huvimajassa, hänen kanssaan hän juuri nyt souti Rödgavelin pimeään holviin — eikö hän ollutkin niin runollisesti kuvannut Almalle ensimäistä sinne tekemäänsä matkaa.

Nauttien täysin siemauksin ja sulkien silmänsä kuunnellakseen, miten Vetterin vellovain vesien kaiku murtautui sisustan runsasta kivikerrostumaa vasten, antoi hän päänsä painua rinnalle. Hän ei edes muistanutkaan majuria. Mutta toinen huomautti pian läsnäolostaan.

— Mitä pikku morsiameni niin syvämietteisenä ajattelee?

Morsian, — kuinka pahasti tuo sana sorahtikaan Alman korvissa! Majuri ei ollut koskaan ennen käyttänyt sitä; ja Alma luuli, ettei sitä nytkään olisi tapahtunut, jollei tarkoituksena olisi ollut käyttää sitä jonkunlaisena keinona keskustelun alottamiseksi kuin itsellään syntyvänä.

"Niinpä minun tehtäväni on alottaa!" ajatteli hän, ja kohottaessaan silmänsä ja nähdessään majurin katseen sanomattoman tuskallista levottomuutta kuvastavana vastassaan, sai hän enemmän rohkeutta. Hänestä tuntui kuin Karl Augustin henki olisi Rödgavelin rotkossa liihoitellut hänen ympärillään, ja hän oli iloissaan siitä, että vaikea selvitys olisi tapahtuva paikalla, missä joku salainen ääni sanoi hänelle, ettei majurilla ollutkaan sitä ylivaltaa, jonka hän niin usein oli tahtonut omaksua.

— Mitäkö ajattelen? — hän vastasi. — Niin, pian joutuvaa ajankohtaa.

— Miten tarkoitat, Alma? — kysyi majuri hämmästyen siitä autuaallisesta mahdollisuudesta, että hän saattoi tarkoittaa heidän liittoaan.

— Voisinko tarkoittaa muuta kuin yhtä: meillähän on vain kuukausi jäljellä vuodesta, joka määrättiin minun koetusajakseni.

— Ja sinä, — sanoi majuri, äänessään epävarma sävy, jota tyttö ei ollut koskaan ennen kuullut, — pidät sitä vielä koetusvuotena — et kihlausaikanasi?

— En ole hetkeäkään lakannut pitämästä sitä muuna kuin saamani kunniasanan mukaisena: 'Jos', niinhän oli sopimus, 'jos vielä vuoden kuluttua…'

Majuri viittasi kädellään Almalle. — Hiljaa, hiljaa, Alma. Sinun ei tarvitse toistaa niitä sanoja, jotka minä varsin hyvin muistan, ja niitä en tänäpäivänäkään peruuta, joskaan sinä et ole täydellisesti pitänyt omaa sanaasi.

— Mitä — mitä olisin rikkonut?

— Olet nähnyt hänet jälleen; hän on vaikuttanut sinuun: se ei kuulunut sopimukseen!

— Se jälleennäkeminen — jos sitä edes siksi saattaa sanoa, ei ollut vapaaehtoinen! — sanoi tyttö hiljaa.

— Yhtäkaikki — sillä on ollut vaikutuksensa, kenties ratkaisevakin.

— Oi, ei, ei!

— Minulle on tehnyt enemmän kipeätä kuin sanat voivat ilmaista, että olen huomannut turhaksi vuosikauden lakkaamattoman auliuden ja huolehtimisen, väsymättömän ponnistelun edes pienen tilan voittamiseksi sydämessäsi; enkä kiellä, että katsomatta menetelleen! itsekkäästi tahi epärehellisesti, olen lämpimästi rukoillut ja toivonut, että Alman mieli — vieraan kanssa syntyneen lyhyen tuttavuutesi jälkeen en saata sanoa: sydän — kääntyisi hänestä.

Majuri oli puhunut niin voimakkaan mielenliikutuksen vallassa, että Almaa oli vapisuttanut pelottava levottomuus. Mutta viime sanat muuttivat hänen tunteensa säälistä pahastukseksi, ja vahvasti punastuen hän vastasi:

— Minä en tunne, mitä eroa rakkaudessa on mielen ja sydämen välillä, mutta yhden seikan tiedän varmasti: etten voi enää rakastaa muuta kuin yhtä ainoata, ja että, jos minulla on jotakin kaduttavaa, niin saan katua sitä lapsellista taipuvaisuutta, johon olen tehnyt itseni syylliseksi, kun minä isän vihastusta välttääkseni suostuin kokonaiseksi vuodeksi kieltämään sen, jolle yksin kuulun.

Majurin kasvot vaalenivat huomattavasti, hänen kuullessaan nämä ratkaisevat sanat. Mutta tottuneena hillitsemään itseään vastasi hän ainoastaan tekemällä sanattoman liikkeen, joka kuitenkin riitti vakuuttamaan Almalle, miten syvästi hän oli loukkaantunut. Silloin tyttökin kalpeni. Mitä hän oli uskaltanut — mihin hänen kiihtynyt tunteensa oli hänet vienyt? Eikö riittänyt, että hänellä oli isänsä vastassaan? Jos hän nyt teki nurjamieliseksi majurinkin, joka sentään oli hänen ainoa varma tukensa — mitä silloin tapahtuisikaan!

Hetkiseksi kaikki keskustelu taukosi, ja ainoastaan veden loiske kivien välissä ja pisarain yksitoikkoinen tipahtelu holvista keskeyttivät Rödgavelin rotkon hiljaisuutta.

Silloin lausui Alma, jonka hento sydän ei kauemmin kyennyt kestämään tietoisuutta, että hän oli loukannut sitä, joka oli aina osoittautunut niin yleväksi häntä kohtaan:

— Suokaa minulle anteeksi — olin kiittämätön, olin ajattelematon … oi, älkää olko minulle pahastuksissanne. — Ja lempeät, hymyilevät sanat hiipivät majurin sydämeen, joka Jumala paratkoon oli liiankin heikko rukoilijatarta kohtaan.

— Et ole ollut oikeamielinen minua kohtaan, Alma, — sanoi hän vakavan säveästi. — Luuletko, että kertaakaan olen asettanut sinun onneasi oman onneni edelle? Mutta minä olen ihminen, enkä saata auttaa, että minua kirveltää, kun minun tuskaani pidellään kuin se ei olisi minkään arvoinen, — kun minun ponnistuksiani autuuteni korkeimman päämäärän saavuttamiseksi pidetään jonakin sellaisena, johon minulla ei edes ole oikeutta… Mutta nyt kylliksi minusta — meidän kohtalomme eivät ole vielä erossa! Älä kuitenkaan pelkää: tämä surullinen leikki, josta uskalsin uneksia kerran totta tulevan, lakkaa kuitenkin pian.

Alma painoi päänsä alas; hänen silmänsä sanoivat enemmän kuin hänen huulensa olisivat voineet. Majuri tarttui airoon, ja pian jäi heidän taakseen Rödgavelin rotko, johon aurinko loi purppurahehkuaan.

Polkien ja kärsimättömänä tempoen nuoraansa Kultakäpälä seisoi odottaen rannalla. Alma astui sen luokse, taputti ja hyväili hemmotellun lemmikin kaulaa, samalla kun majuri irroitti solmun. Mutta miten sattuikaan Alman käsi Kultakäpälän leveän kaulanauhan alle ja oli tunnustelevinaan siellä paperia. Vapisten koetteli hän kahdella sormella tarkemmin — ja keksi pikku kirjelmän.

Nopeasti vaihdellen ajelivat ruusut ja liljat toisiansa hänen poskillaan. Mutta olipa onni, että majurilla oli puuhaa solmun avaamisessa. Sillä aikaa Alma leikki jonkunlaista "sokkosillaoloa" Kultakäpälän kanssa, heittäen huivinnipukkansa sen päähän, ja onnistui tekemällä tämän liikkeen saamaan vaarallisen salakuljetustavaran — (joka varmaankin heidän ollessaan vesillä oli uskottu Kultakäpälälle) — varovasti siirretyksi hansikkaaseensa.

XVIII.

Puolen penikulman päässä Lindaforsista sijaitsi ihana Rosenlund, jota toiselta puolen syleili tuuhea metsä ja toiselta suurehko järvi. Sen lehtevät saaret, joita Karl August lisäksi kaunisti pienillä, viehättävillä luolilla ja huvimajoilla, kehystivät vihreänä vyönä kaunista rantaa.

Mitä parhaalla tuulella oli vanha ruukinpatruuna noussut vaunuihin lähteäkseen katsomaan Karl Augustin "paratiisia", joksi hän itse sitä nimitti; mutta tuskin oli tie kiertänyt rannan ympäri ja jättänyt näköalan vapaaksi, kun jo ilmeni jotakin katsastelemisen aihetta.

— Mitä hittoa, Agneta, — sanoi vanha ruukinpatruuna, viitaten erääseen mainituista pikku saarista, — mikä kumman porraskaappi tuossa on — tuleeko hän nyt niin hulluksi, että rakentaa vielä tähtitorninkin!

— Jo nyt jotakin, ukkoseni, — vastasi Agneta-rouva, joka monta kertaa mitä syvimmällä harrastuksella ja mielenkiinnolla oli katsellut kaikkia poikansa laitteita, — sehän on uusin huvimaja, josta kerroin sinulle! Siinä on näköala, jota kelpaa katsella; kaukoputkella hallitsee sieltä koko Lindaforsia.

— Hitto vieköön, niinkö! — huudahti ruukinpatruuna liikutettuna ajatuksesta, että Karl August oli pystyttänyt "kaapin" lapsellisesta hellyydestä, vain sen vuoksi, että hänellä olisi jokin paikka, mistä saisi nähdä vanhan kodin. — Jos niin on asia, ei minulla ole mitään sanomista!

Mutta kun nyt kelpo vanhemmat olivat päässeet jonkun matkaa eteenpäin, kohtasi heitä toisella saarella uusi näky: kivestä ja sammalesta rakennettu temppeli. Hetkisen ruukinpatruuna katseli ääneti tuollaista "laitosta", jossa ei näyttänyt olevan ei sisään- eikä uloskäytävää. Senjälkeen hän huudahti ponnekkaasti: — Tuolta ei ainakaan, vieköön minut se ja se, kukaan saata uskotella minulle näkyvän Lindaforsista puutakaan. Etkö usko, muoriseni, sen mitään maksaneen, että tänne on laahattu kiviä ja multaa ja sen semmoista — ja eikös nyt tehtaat ja huvilat riitä, pitääkö järveenkin pystyttää huvitemppeleitä, portaita ja kaappeja! Tiedätkö, minä olen ihan huolissani, muoriseni!

— Eikö sinullakin ole ollut pikku mielihalujasi, ukkoseni? Ajatteleppas vain vesilaitteita ja jumaliasi ja jumalattariasi, jotka seisovat suurten kummitusten kaltaisina kotona puutarhassa.

— Siinä on aistia, siinä — se on suurenmoista. Mutta tämä, tämä on vain…

Samassa aukeni koko Rosenlundin näköala, esittäen kaikkea, mitä sillä oli näytettävänä luonnon ja taiteen alalta.

Karl Augustin uutishuvila itse puistossa oli pienehkö kahdeksankulmainen rakennus, jonka ylikerran keskessä oli pieni, samanmuotoinen lasikupukattoinen salonki; tämän joka puolella oli mitä siroimpia pieniä huoneita. Niille Karl August oli antanut kaikenmoisia romanttisia nimiä, jotka viittasivat osittain seudun erilaisiin näköaloihin ja osittain vastaisiin autuudenpäiviin, kun "enkeli" oli muuttava pitämään valtikkaa.

— Kas, tässä meillä on itse lintuhäkki! — huudahti ruukinpatruuna kierrettyään tehdasrakennusten ohi ja pysähdyttyään sanotun rakennuksen eteen. — Se ei ole ollenkaan hullummasti rakennettu. Mutta kumma on, ettei hän kuule meidän saapumistamme ja tule alas!

— Älä ole pahoillasi, Johannes-kulta — hän on kai jossakin hommassa eikä voi aavistaakaan sellaisen ilon häntä odottavan!

Eräs työläinen oli heti valmis juoksemaan ylös; mutta ruukinpatruuna ilmaisi haluavansa ilmoittautua itse. — Meneppä edeltäpäin, muoriseni, — sanoi hän, — sinä joka tunnet tien!

— Hänellä on ainoastaan yksi kamari oikein kunnossa; siellä hän varmaankin on! — Ja Agneta-rouva kiiruhti pitkin askelin ylös portaita.

Mainitusta huoneesta kuului vilkasta melua, ikäänkuin jotakin kiireellistä olisi ollut tekeillä; ja katsoessaan ovesta isä ja äiti huomasivat rakkaan Karl Augustinsa vetävän edestakaisin pöydän- ja lipastonlaatikoita: puoleksi sullottu matkalaukku oli kahden tuolin välissä.

Mutta heti ovelle silmättyään Karl August singautti uuden, mustan hännystakin, joka hänellä juuri oli kädessään, kauaksi luotansa. Ja levittäen molemmat käsivartensa suureksi, sydämelliseksi syleilyksi, huudahti hän iloissaan: — Eläköön, minä läpäisen, — eläköön, minä läpäisen!

— Olen, Herran nimessä, kauan sitä pelännyt! — mutisi ruukinpatruuna vetäytyen takaisin, kasvoillaan sellaisen miehen ilme, joka on luullut tehneensä hyvin surullisen huomion.

— Mitä ihmettä sinä tarkoitat, isä? — kysyi Agneta-rouva yhä hellästi ja sydämellisesti hymyillen.

— Sanon, että olen kauan odottanut tätä! — vastasi ruukinpatruuna luoden merkitsevän silmäyksen poikaansa.

Mutta silloin Agneta-rouva puhkesi nauruun. — Lopeta jo riemuitseva huudahtelusi, rakas lapsi! — sanoi hän. — Sillä totta tosiaankin, näen isän katseista, että hän luulee sinun menettävän järkesi!

— Voi, isä! — huudahti Karl August ojentaen tälle kätensä, — kenties todellakin olen hieman hulluna, mutta se tapahtuu ainoastaan ilosta, pelkästä autuaallisesta ilosta. — Kuuleppa vaan… minussa on jo monta päivää kytenyt halu, joka taaskin tahtoi viedä minut — joskin liian varhain — matkalle. En kuitenkaan saattanut mitenkään hillitä itseäni; ja senvuoksi olen nyt aamupäivällä päättänyt lähteä taipaleelle, ensiksi illalla Lindaforsiin ja sitten aamulla edelleen. Mutta juuri kun epäröin, menettelisinkö kuitenkaan hyvin ja viisaasti ja seisoin tässä kääntäen kaikkityyni ylösalaisin, sälyttääkseni matkalaukkuni, huomaankin taakse kääntyessäni teidät, isä ja äiti! Isä, joka ei ennen koskaan ole käynyt täällä, tuli juuri tänään — oliko ihme, että katsoin sen onnelliseksi enteeksi, pidin päivän oikeana ja käynnin merkitsevän samaa kuin: "ota meidän siunauksemme mukaasi, se turvaa varmimmin onnesi!"

— Hm, hm! — sanoi patruuna puolittain nolona, puolittain liikutettuna. — Tein varsin tyhmän erehdyksen, mutta sen sinä varmaankin suot anteeksi vanhalle miehelle, joka ei ymmärrä uudenaikaista iloa! Mutta sinun aikomuksestasi — jos se on oikea, jota en epäile, sanon täydellä sydämellä: matkusta meidän siunauksemme evästämänä… ja sitä varten, ettei uusi kotisi sitä kaipaisi, tulin tänne!

— Eikä koskaan, — sanoi Karl August sydämellisesti, — ole kiitollisempi poika vastaanottanut hellempiä vanhempia. Vanhassa kodissa, — lisäsi hän, ja voimakas puna leimahti poskille hänen ajatellessaan menneisyyttä, — olin usein uppiniskainen ja itsepäinen; mutta täällä, tässä kodissa, jonka isäni hyvyys minulle antoi, sitten kun järki ja paremmat tunteet opettivat minut tuomitsemaan sekä sen väärän aseman, jossa minä ennen olin, että sen sekä tietojen että kokemuksen vajavuuden, joka minua vielä haittaa, ei minulle mikään saata olla ilahduttavampaa ja rakkaampaa kuin vielä kerran nähdä sinut ohjaamassa minua niissä monissa tapauksissa, joissa uuden kokemuksen täytyy pitää itseään onnellisena, saadessaan vanhasta tukea.

Agneta-rouvan kasvoilla virtasivat ilonkyyneleet, kun taas ruukinpatruuna koettaen tukahduttaa kyyneltä, joka tahtoi hiipiä hänen silmästään, sanoi: — Nyt, Karl August, poikani, ymmärrän sinua. Jumala siunatkoon sinua tästä hetkestä, parhaasta, minkä olen elänyt! Jos jäät pois pitkäksi aikaa, niin minä kernaasti kurkistan tänne ja ohjaan halusi mukaan sinun puolestasi… Ja katselkaamme nyt hieman huvilaa, tahi kuten minä sanon suurta huvimajaa — sillä joka tapauksessa se on nyt sellainen, — lisäsi hän hymyillen.

— Minä käsitän sen myöskin aina sellaiseksi, — vastasi Karl August opastellessaan onnellisia vanhempia puoleen ja toiseen. — Saatuani kaiken kuntoon arvelen, että Lindafors kaikissa olosuhteissa jää lämpimäksi talvikodikseni.

Nämä sanat riittivät tekemään onnen täydelliseksi, etenkin kun Karl pani erikoisen painon tärkeimmille sanoille "kaikissa olosuhteissa".

Tämän perhejuhlan jälkeen — joka sulatti ruukinpatruunan sydämen siinä määrin, ettei hän saanut moitteen sanaa huulilleen, joskin jokunen jäi niiden sisäpuolelle, Karl August läksi matkalle. Hän saapui pian Hevossaareen, asettuen sinne asumaan juuri samana päivänä, jona majuri ja Alma tekivät retkensä Rödgavelin rotkoon.

Eräästä puiston tuuheasta kohdasta, johon hän oli umpimähkään hiipinyt, oli hän nähnyt ja kuullut heidät; ja huomattuaan, että Kultakäpälä jätettiin jälkeen, turvautui hän ohimennen keinoon, joka tosin oli ylen uskalias, mutta ainoa, jolla hän voi saada sanan Almalle; hän kirjoitti muutamia rivejä lyijykynällä ja pisti pienen kokoonkierretyn paperilipun Kultakäpälän kaulanauhan alle.

Toisesta piilopaikasta hän sitten odotti heidän palaamistaan; ja sykkivin sydämin ja hehkuvin poskin hän katseli, miten Alma keksi pikku kirjeen ja otti sen haltuunsa.

Syvästi henkeään vetäen hän vetäytyi syrjään, jottei kukaan häntä yllättäisi; ja niinmuodoin hänen täytyi kieltäytyä ilosta katsella enemmän rakastettuaan.

XIX.

Jo hyvän matkan päässä portin ulkopuolella ylijahtimestari tuli majuria ja tytärtään vastaan. Mutta turhaan vilkas katse etsi iloista ja tyytyväistä ilmettä tulevan vävyn piirteistä: ne olivat tavallista vakavammat — ja keksinnön seurauksen sai Alma hyvittää.

— Näkyy, että olet ollut hilpeässä ja hauskassa seurassa! — sanoi hän iskien säkenöivän katseen tyttöön. — Enpä ihmettele, että majuri ei pyytele hääpäivän määräämistä! Mutta minä sanon: kun asia pitkästyy, niin se sitkistyy — ja niinpä, jos veljeä miellyttää, matkustamme perjantaina ottamaan kuulutuksen. Saatamme silloin pitää häät juuri Alman yhdeksäntenätoista syntymäpäivänä. Tämä äkillinen ehdotus, lausuttuna äänellä, joka selvästi ilmaisi, että majurin epäröimiset pidettäisiin loukkauksena, oli saada Alman sydämen pakahtumaan. Mihin hänen rohkeutensa nyt katosi, mihin tuo iloinen kaipuu, jolla hän oli odottanut tämän kuukauden loppua? Tässä hetkessä hän, isä silmiensä edessä, olisi välttääkseen pelottavaa selontekoa toivonut ainoan kuukauden pitkittyvän kolmeksi.

— Kiitän mitä sydämellisimmästi veljeä ehdotuksesta, joka todistaa, että veljen ajatustapa aina on muuttumaton, — vastasi majuri, — mutta minä…

— Mitä nyt? — keskeytti ylijahtimestari, hämmästyksessään unohtaen kaikki kohteliaisuuden säännöt, — mitä tämä merkitsee? että minun ajatustapani ei ole muuttunut, se ei kai tarkoita sitä, että on olemassa joku toinen, joka on muuttanut omansa — sillä silloin, silloin… en tahdo sanoa enempää! Toivoakseni veljen sanat saivat ainoastaan sattumalta niin kummallisen muodon!

— Olen pahoillani, — lausui majuri kartellen, — että veli otti ne niin pahaksi! Tarkoituksenani oli oikeastaan sanoa, että Alma saisi valittamisen aihetta, jos rikkoisin hänelle antamani varman lupauksen. Veli muistanee: vuoden kuluttua syntymäpäivästään hänen piti…

— Piti olla morsian, niin — ka, niin, siunaa ja varjele, sen muistan aivan hyvin, ja kaikki vanhurskaus on varmaankin täytetty, jos hän tulee morsiameksi juuri sinä päivänä!

— Ei aivan niin, veli, minun täytyy pitää lupaukseni sanasta sanaan! — Majuri näki varsin hyvin, että tässä tarvittiin mitä suurinta varovaisuutta, ja tällä hetkellä hän toivoi sydämensä pohjasta, ettei hän koskaan olisi hullautunut tuohon väärään toivoon, että vuosi poistaisi sen vaikutuksen, minkä vieras oli tehnyt Alman sydämeen — niin, sydämestään hän toivoi, että hänellä samalla olisi ollut tarpeeksi rohkeutta luopua tytön omistamisesta, koska sydän ei saattanut seurata kättä.

Alma uskalsi tuskin hengittää. Mutta pieni kirjelippu tiviisti käteensä puristettuna hän kuunteli isänsä vastausta, päättäen ainoastaan suurimmassa hätätilassa sekaantua taisteluun.

Hetkisen ylijahtimestari tuntui harkitsevan. Senjälkeen hän sanoi, rypistäen kokoon tuuheat kulmakarvansa niin tuimasti, että Alman täytyi luoda katseensa toisaalle: — Toteutukoon tahtosi, majuri, ja vasta kuukauden kuluttua palaamme asiaan! Mutta silloin, jos veli haluaa, odotan veljeä aamulla… Päivä on perjantai — niinmuodoin sovelias sen asian suorittamiselle, jonka olin tahtonut toteuttaa ylihuomenna. Veljellä ei kai ole mitään sitä vastaan?

— Saavun kenties aikaisemmin! — sanoi majuri, joka arveli vähittäin valmistamista jyrkkää iskua paremmaksi.

— Ei, ei, minulla on myöskin tahtoni: me lykkäämme, kuten veli on pyytänyt — eikä nyt hiiskaustakaan asiasta ennen määräämääni päivää! — Näin sanoen ylijahtimestari nosti lakkiaan keveästi kumartaen ja katosi puistoon.

— Ja sinä päivänä, — huokasi Alma, — olisi kaiketikin parempi olla maan alla kuin päällä — sitä syntymäpäivää en varmaankaan ole koskaan unohtava!

— Luota minuun, lapseni! — sanoi majuri, ja hänen äänessään oli vanha isällinen sävy. — Kun olet saanut tämän neuvon minulta, niin pääset ainakin vapaaksi, maksoipa viimeisestä toivosta erkaneminen mitä hyvänsä.

Heidän palattuaan kotiinsa Alma, jonka kättä pieni kirjelippu poltti, kiiruhti kamarinsa rauhassa avaamaan ja lukemaan sen. Ja Karl August kirjoitti:

"Levottomuus, lemmittyni, on vetänyt minut tänne kuukautta liian varhain. Mutta älä pelkää: aion asettua Hjo'hon ja ainoastaan silloin tällöin muutamiksi tunneiksi matkata toiselle puolelle, voidakseni liihoitella sinun lähistössäsi. Oi, suloinen Almani, millä rajattomalla kärsimättömyydellä laskenkaan päivät! Mitä hyvänsä isäsi tehnee ja sanoneekin, niin sinä joka tapauksessa pääset vapaaksi tuosta vihatusta siteestä, joka kokonaisen vuoden on meitä eroittanut! En uskalla sanoa enempää. Sinun pitää suostua erääseen rukoukseeni: tule tänä- tai huomis-iltana Alvastran raunioille — odotan sinua. Jos kieltäydyt, niin en tiedä mitä saattaisin tehdä — en voi elää, jollen saa nähdä sinua!

Sinun K.A."

Alman posket hehkuivat kuin tulessa. Häntä kauhistutti rakastettunsa rohkea ehdotus: salainen tapaaminen — entä jos hänen isänsä saisi sen tietää! Mutta toiselta puolen, mitä Karl August muutoin tekisi? Tulisi tänne kotiin ja kenties sitten aiheuttaisi liian aikaisen ratkaisun, jota isän tekemänä ei kenties koskaan saattaisi peruuttaa! Ujous kielsi häntä menemästä luotsivanhuksen luo ja lähettämästä kirjelippua hänen mukanaan; ukko luuli hänen olevan kihloissa majurin kanssa, ja mitä hän silloin ajattelisikaan, sanoisikaan — luultavasti kieltäytyisi! Niinpä… Tässä Alman ajatukset harhailivat kauheassa sekamelskassa; mutta tuloksena oli kuitenkin, että hän päätti mennä kohtaamaan rakastettuansa hetkiseksi, ainoastaan voidakseen silloin käyttää vaikutusvaltaansa ja saadakseen kärsimättömän miehen heti lähtemään Ombergista.

Palattuaan puolen tunnin kuluttua ylijahtimestari oli jonkun verran paremmalla tuulella kuin lähtiessään. Sentähden Neta-neiti, jolla ei ollut ikinä mitään parempaa huvia kuin puupekka, ehdotti että herrat huvittelisivat sillä itseään. Ehdotukseen suostuttiin sitäkin kernaammin, kun sekä isäntä että vieras juuri tänä iltana tunsivat tarvitsevansa Neta-neidin läsnäoloa, jotteivät joutuisi jonkinmoisen, vastenmielisen alakuloisuuden valtaan.

Hetkisen Alma istui työssään ikkunan ääressä, mutta kun kukaan ei puhutellut häntä tai edes ollut huomaavinaan hänen läsnäoloaan, arveli hän, että häntä tänä iltana ei ollenkaan kaivattaisi. Ikäänkuin ei aikoisikaan lähteä pitemmälle hän meni kamariinsa, missä vielä hetkisen harkitsi itsekseen. Rakkaus kuitenkin voitti ja — kuten Almasta tuntui — järkikin; ilman hänen väliintuloaanhan Karl Augustin päähän voisi pistää ruveta, kuten talvella, kummittelemaan ikkunain takana.

Huivi heitettiin hartioille, olkihattu päähän, ja samassa ylijahtimestarin talo oli hänen takanaan.

Nopeammin kuin itse Kultakäpälä olisi kyennyt hän riensi Alvastraan vievää tietä…

Luostariholvien salaperäisessä suojassa Karl Augustin ja Alman sydämet löivät jälleen toisiaan vasten. Mutta mihin katosivat kaikki ne tärkeät neuvot, joita molemmin puolin oli annettava? Ne häipyivät ennenkuin olivat ehtineet huuliltakaan.

Silloin kuului kolme kertaa kahden vahvan käden paukahdus, jonka täytyi tulla raunioista. Karl August kohottautui nopeasti, Alma vetäytyi kauas taaksepäin; samassa näkyi musta pää kohoavan muurin takaa. — Tyrskyjä edessäpäin, herra patruuna! — kuului luotsivanhuksen ääni.

— Kelpo ukko, oletko omin neuvoin pitänyt tähystystä? Kiitos, kiitos varoituksestasi! — vastasi Karl August varmalla äänellä. Ja painaen vielä kerran Alman rintaansa vasten kuiskasi hän:

— Jätän sinut, rakkaani, niin ajoissa, ettei kukaan aavista sinulla olleen seuraa. Joku on varmaan kohta täällä: luotsivanhus on meitä varoittanut.

— Kiiruhda, kiiruhda Herran nimessä, — pyysi Alma hädissään, — ja minä rukoilemalla rukoilen sinua: älä tule takaisin ennen kuukauden loppua — ennen sitä ei tapahdu mitään, minkä vuoksi sinun täytyisi olla saapuvilla.

— Pitää kääntää, patruuna! — kuului jonkun verran kärsimätön ääni ylhäältä. — Jollei se käy sivaan, niin ajamme karille!

— Rohkeutta, rakkaani! Vaarojen jälkeen tulee tyven!

Karl Augustin notkea vartalo katosi ajatuksen nopeudella raunioiden lomaan. Hetkisen kuluttua luotsivanhus jälleen pisti päänsä esille viitaten Almalle, joka vielä seisoi samalla paikalla, ja sanoi tytön lähestyessä:

— Nyt on ukko tehnyt velvollisuutensa luotsina ja jatkaa matkaansa suoraan eteenpäin. Ylijahtimestarin takki vilahtelee tuolla puiden välissä: hän on pian täällä. Mutta, pikku Alma-neiti, ajatelkaa majuria älkääkä tehkö toistamiseen tätä: aina ei väylällä satu olemaan hyvää ystävää!

Alma ei ehtinyt vastata ennenkuin ukon vanha nuttu oli jo alhaalla, ja pian hän näki hänen jatkavan kulkuaan niin levollisena kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Joka hetki Alman kauhistus kasvoi. Hänen isänsä silmät olivat aina olleet terävät. Jo se seikka, että hän oli seurannut tytärtään, osoitti hänen epäluuloaan — entä jos hän todellakin olisi nähnyt Karl Augustin!

Hän istuutui puun juurelle etäisimpään holviin eikä ollut huomaavinaan keveiden askelten asteettaista lähenemistä. Mutta äkkiä askeleet tulivat nopeammiksi, ja isä seisoi hänen edessään ilmeisesti hämmästyneen näköisenä.

— Mitä sinä täällä teet, tyttö? — kysyi hän karskisti, luoden samalla raunioihin pitkän, viipyvän katseen, joka näytti tunkevan jokaiseen sopukkaan.

— Istun mietiskelemässä, isä-kulta, — sai Alma sanotuksi.

— Hiiteen moiset mietiskelyt! Minä mietiskelin myöskin hieman tullessani sattumalta eteiseen ja nähdessäni sinun livistävän rakkaille raunioillesi. Mutta katso, ettet mieti sellaista, joka saattaa sinulle käydä liian kalliiksi — ja kavahda, ettet vastedes tee niin pitkiä kävelyretkiä paitsi isäsi ja sulhasesi seurassa!

— Et ole kieltänyt minulta sellaista ennen!

— Teen sen siis nyt — mene!

Onnellisena päästessään näin vähällä Alma kiiruhti edeltäpäin; ja huulet yhteenpuristettuina, rypistäen kulmakarvojaan, keppi kainalossa ja piippu hyvää vauhtia heiluen edestakaisin ylijahtimestari tuli reippain askelin perässä, katsoen silloin tällöin taakseen ja pari kertaa mutisten: — Hitto tuota poikaa — juuri hän se oli, jonka minä iltapäivällä näin vilahtavan puistossa. Mutta odotahan, odotahan, kyllä olet turhaan heittänyt koukkusi!

Siitä hetkestä alkaen vakoilevat silmät vartioivat Almaa niin ankarasti, että hän pelosta tavata Karl Augustia ei uskaltanut mennä ovesta ulos. Mutta Karl August oli aikoja sitten kiinnittänyt itsensä Hjo'hon, missä hän joka ilta istui Vetterin rannalla, katsellen milloin valtavaa Ombergia, jonka helmaan hänen vastainen onnensa oli kätketty, ja milloin loistavaa juovaa, jonka pyhän Birgitan jalanjälki oli jättänyt sekä venäläisten kasakkain varjoja, jotka mustilla hevosillaan kiitivät yli Vetterin sinisen kalvon.

Siten vähitellen lähestyi ratkaiseva päivä…

XX.

Pilvinen taivas sateineen ja myrskyineen oli ensimäinen tervehdys, jonka Alma vastaanotti yhdeksäntenätoista syntymäpäivänään.

Ketään vierasta ei ollut nyt kutsuttu, mitään hyörinän kalistelua ei kuulunut keittiöstä, ei edes Neta-tädin äänikään kajahdellut eteisessä tahi portaissa: kaikki oli hiljaista, ikäänkuin päivällä ei olisi ollut mitään merkitystä.

Alma oli kauhuissaan, itki ja rukoili mitä palavimmin, samalla huokaillen: — Jospa jo olisi ilta!

— Hyvää huomenta, lapsi-riepu! — kuului vihdoin ovesta, ja Neta-neiti, kädessään pieni, mitätön kukkaseppele, astui makuusijan ääreen. — Katsoppa, — sanoi hän laskien seppeleen peitolle, — ota nyt se, koska et tahdo parempaa. Sinulle olisi muutoin soveltunut paremmin tänään kantaa seppelettä ja kruunua — silloin täälläkin olisi ollut toinen ääni kellossa.

— Onko täti nähnyt isää tänään?

— Olen niinkin, luulen kyllä nähneeni — vastikään kutsui minut soittokellolla niin kiivaasti, että luulin nauhan katkeavan! Nyt et saa puhua majurin etkä kenenkään toisenkaan kanssa, ennenkuin sinut kutsutaan sisälle, eikä se tapahdu aamiaiseksi, jonka ylijahtimestari tänään syö yksinään. Senjälkeen hän odottaa majuria — ja sitten lopuksi sinuakin, arvelen.

— Ja sillä aikaa, — valitti Alma, — minä menehdyn levottomuuteen! Ei ketään, jonka kanssa puhella, — jonka kanssa neuvotella — voi, miten kaipaankaan äitiä: hyvää, hellää äitiäni, — hän ei olisi kovuudella lykännyt luotaan tytärtään, hän.

— Ja teenkö minä niin? — kysyi Neta-neiti hiukan lempeämmällä äänellä. — Enkö tee enemmänkin kuin mistä kohtuudella saattaisin vastata, kun en puhu erästä asiaa, jonka sinä kai itse tiedät, joskaan et luule kenenkään muun tietävän.

— En ymmärrä, — sanoi Alma hiljaa.

— Vai niin, sinä et ymmärrä, että tuolla vanhalla luostarinröttelöllä on useampia korvia kuin luuletkaan… no, no, no, älähän keikahda kumoon! Koska olen voinut pysyä vaiti kokonaisen kuukauden, voin kai tänäänkin.

— Täti… täti! — Alma vapisi niin rajusti, ettei saanut suustaan sanaakaan.

— No, no, rauhoitu nyt — siellä ei ollut muita kuin sisäkkö-Sohvi, joka toisella puolella oli tapaamassa omaa hempukkaansa. Mutta minä annoin hänelle jokseenkin hyvät kengät, jotta hän pitäisi suunsa kiinni.

Silloin Alman kasvot hehkuivat häpeän voimakasta punaa. — Vakuutan teille, täti, — sanoi hän, ja leimahtavaa ylpeyden tunne antoi voimaa ja elämää hänen sanoilleen, — minä vakuutan, että minä itse tänä päivänä sanon sen isälle! Ja silloin sekä hän että täti ja kaikki, jotka saavat sen tietää, huomaavat, ettei kellään ole oikeutta loukkaantua siitä tapaamisesta!

— Siunaa ja varjele, — huudahti Neta-neiti, ja löi hämmästyksissään kätensä yhteen, — miten topakaksi olet tänään tullutkin, lapseni — älä vaan tule hämillesi, kun joudut silmätysten isäsi kanssa!

* * * * *

Omassa huoneessaan ylijahtimestari istui aamiaispöytänsä ääressä. Kolme kertaa hän oli kiinnittänyt lautasliinan napinreikään ja jälleen irroittanut sen siitä; ja Neta-neiti, jonka itsensä piti häntä palvella, oli niinikään kolme kertaa nostanut kyljysvadin kannen ja laskenut sen jälleen paikoilleen, koska huomasi, ettei aika ollut vielä tullut.

Tämä hiljaisuus oli aivan kuulumatonta liukaskielisen ylijahtimestarin tapaiselle miehelle; tekipä se Neta-neidinkin voimakkaihin hermoihin sellaisen vaikutuksen, että hän — ensi kerran ylijahtimestarin taloon tultuaan — olisi toivonut saavansa muutamiksi tunneiksi jättää tehtävänsä.

— Tuokaa tänne pullollinen reininviiniä ynnä lasit ja toimittakaa sitten sana majurille, että pyydän hänen tekemään minulle sen kunnian, että joisi täällä kerallani lasillisen aamiaiseksi!

Neta-neiti leijaili ovelle.

— Odottakaa hetkinen — oletteko ollut tänään Alman luona?

— Olen tietysti!

— No?

Kykenemättä käsittämään, mikä vastaus ylijahtimestaria tämäntuulisena miellyttäisi, Neta-neiti rajoittui lyhyeen "mitä"-kysymykseen.

— Samantekevä — tehkää mitä olen pyytänyt!

Jäätyään yksin omien ajatustensa seuraan ylijahtimestari asteli piippu kädessä kiivaana edestakaisin. Näki hänen olevan voimakkaiden mielenliikutusten vallassa, jotka vuorotellen pyrkivät voitolle hänen sielussaan. Silloin tällöin hän huiskautti piippuaan ilmaan ikäänkuin karkoittaakseen jotakin; hän ei tahtonut suoda sijaa lempeämmille tunteille.

Hetkisen kuluttua Neta-neiti palasi kantaen uutta tarjotinta, ja vähän jälkeenpäin saapui majuri, levollisena, mutta hieman tavallista kalpeampana.

— Jättäkää meidät, — sanoi ylijahtimestari luoden katseen taloudenhoitajattareensa.

Herrat istuutuivat pöytään…

Järjestelmällisellä pitkäveteisyydellä ylijahtimestari oli avannut pullon, pyyhkäissyt pois lakan, täyttänyt lasit ja asettanut pullon paikoilleen.

— No, veliseni, meillä on tänään juhlapäivä, joka ei varmaankaan ole veljelle samantekevä. — Näin puhuessaan ylijahtimestari sinkahutti majuriin silmiensä salamat.

— Ei, ei suinkaan — nythän on Alman syntymäpäivä.

— Oikein, ja samalla sinun ja hänen kihlauksensa vuosipäivä… Saamme kai juoda morsiamesi maljan!

— Alman maljan! — änkytti majuri.

— Miksi eroittaa hänen nimeään siitä arvonimestä, joka on hänelle tuleva — mitä, häh, majuri, mitä sellainen merkitsee? Juon sinun morsiamesi maljan, ja toivon, ettet kieltäydy vastaamasta siihen!

— Veli… kuule minua!

— Kuulen, — sanoi ylijahtimestari, samalla kun antoi käden, jonka oli ojentanut tarttuakseen lasiin, verkalleen laskeutua, — minä kuulen, mutta veli ajatelkoon, mitä aikoo puhua.

— Olen jo ajatellut! Asianlaita ei voi, ei saa olla toinen: minun kunniani, minun sanani ovat panttina… minun täytyy lunastaa ne — tästä päivästä alkaen ovat Alman siteet katkaistut!

— Ahaa, suurkiitos, varsin mielenkiintoisia keksintöjä! — vastasi ylijahtimestari kylmänivallisesti samalla kun polttava verivirta syöksähti hänen kasvoilleen. — Veli on niinmuodoin ollut sitä mielipidettä, että minä olen mies, jonka kanssa saattaa leikkiä mielin määrin? Mutta sitä ei tehdä! Minun tyttäreni kättä ei pyydetä sitä varten, että se jälleen muitta mutkitta hyljätään — ei, hyvä herra, ja sen minä sanon, että silloin ei ole tunnettu, mikä on se mies, jota on niin karkeasti loukattu!

— Veli, veli, — sanoi majuri äänensävyllä, jonka syvä sydämellisyys jonkun verran hillitsi ylijahtimestarin rinnassa riehuvaa myrskyä, — tämä on liikaa! Älä tee minulle uhria vaikeammaksi kuin se on, vaan kuule minua kärsivällisyydellä — tee se meidän monivuotisen ystävyytemme tähden!

— Juuri sen vuoksi ei tämän hetken olisi pitänyt koskaan tulla.

— Sitä ei saattanut estää. Se on kuitenkin minun oma syyni, ainoastaan minun… veli muistaa varmaankin vuosi sitten vallinneet suhteemme? En saata antaa itselleni anteeksi, etten silloin heti päättävästi vetäytynyt takaisin. Mutta heikkous, heikkous — enkö silloin koettanut uskotella itselleni, että Alma uusissa olosuhteissa pian unohtaisi mieltymyksen, jota pidin ohimenevänä kuumeena. No, niin, veli: sillä hetkellä, jolloin pyysin saada olla kahdenkesken Alman keralla, houkuttelin hänet vuodeksi… koevuodeksi… tekemään sitoumuksen kerallani, ja jätin hänelle kunniasanallani oikeuden saada jälleen vapautensa siinä tapauksessa, että hänellä vielä tämän ajan jälkeen olisi silloin tuntemansa taipumus. Ehdotukseni näytti minusta silloin viisaimmalta — koska… koska, — lisäsi hän verkalleen, — olin hullu saattaessani uskoa, että vanhemman miehen rehelliset ja hellät huolehtimiset saattaisivat hävittää sen vaikutuksen, minkä nuoruus, kauneus ja rakkaus kerran ovat tehneet.

— Leikkiä niinmuodoin, ainoastaan leikkiä, — sanoi ylijahtimestari verkalleen, katkerasti, — leikkiä minun kerallani! Ja onko minun tyttäreni, jonka pidin lunta valkoisempana, onko hän vuoden, kokonaisen vuoden saattanut valehdella isälleen, joka kuitenkin niin lämpimästi, yli kaiken mitä kieli voi kertoa, on häntä rakastanut! — Hänen näin lausuessaan herahti kyynel hänen silmäänsä ja tuiman tuskan piirre kuvastui hänen ryppyiselle otsalleen.

— Herran nimessä, veli, — pyysi majuri hellyttävällä äänellä. — Älköön veljen viha, veljen suru kohdistuko häneen! Minä olen ohjannut hänet harhaan; minä olen nähnyt hänen suuren tuskansa, hänen vastahakoisuutensa, hänen ahdistuksensa ja — sanonko sen, veli… anna anteeksi, veli, että tuotan vielä enemmän kipua… sanonko sen suoraan, pelko, tuo kauhistava tunne, joka on niin arvoton olemaan lapsen ja isän sydämen välillä, se antoi Almalle rohkeutta mihin hintaan hyvänsä ostamaan itsensä vapaaksi isänsä vihasta.

— Heikkoutta se oli, viheliäistä, halveksittavaa heikkoutta! — huudahti ylijahtimestari; mutta hänen äänessään ei ollut tuota kiivasta kuohuntaa, joka tavallisesti ennusti myrskyä: siinä oli kumeasti suhisevan tuulen ääni, joka katkee kesken kaikkein raivokkainta rynnistystään.

— Veli, minä houkuttelin, syy oli minun!

— Niin oli, — lisäsi ylijahtimestari, verkalleen saavuttaen tavallisen määrätyn mielenmalttinsa, — ja veljen velvollisuus on korjata paha.

— Juuri sitä minä sydämestäni ja sielustani toivon!

— Toivo siten, kuin miehelle sopii! Teemme leikistä toden; hänen täytyy vielä, niin, hänen täytyy tulla veljen puolisoksi!

— Heitä tämä mieliharha! — pyysi majuri lämpimästi ja hartaasti. —
Se on mahdotonta: hänen sydämensä on peruuttamattomasti luovutettu.
Veli ei saata tahtoa hänen onnettomuuttaan. Ja ajatteleppa
vastuunalaisuutta… ajatteleppa sitä niin kauan kun on aika!

— Minä teen sen! Minä tiedän mikä on hänen onnensa ja onnettomuutensa, paremmin kuin hän itsekään… Jätä minut, majuri, jätä minut! Tahdon selvittää ajatukseni; tahdon puhua tytön keralla; tahdon nähdä saattaako hän katsoa minua silmiin!

— Veli, veli!

— Veli, veli — hiton pitäisi olla veljen veli eikä minun, kun veli panee toimeen tuollaisia hulluinhuoneseikkailuja! Mutta jollen minä tule veljen apeksi kaikella asianmukaisella kunnialla, niin — on mennyttä sekä vanha ystävyys, että myöskin se kunnioitus, jonka olen lahjoittanut veljelle… mene nyt, mene ja salli minun koota ajatuksiani!

Ylijahtimestari kulautti pari viinilasillista, hieroi otsaansa, heittäytyi sohvalle, mutta nousi jälleen ylös ja asettui keskelle lattiaa odottaen tytärtään.