Morsian

XXI.

Ovi aukeni hiljaa. Alma astui kynnyksen yli. Silmät, jotka olivat luodut lattiaan, todistivat hämminkiä, mutta samalla mitä nöyrintä rukousta lempeyteen.

— Tule esille, lapseni! — sanoi ylijahtimestari, ei lämpimästi, ei kylmästi, mutta mitä suurin alakuloisuus äänessään.

Alma kohotti katseensa. Hänen silmissään oli kirkkaat kyyneleet; ne tipahtivat yksitellen isän kädelle, kun tytär syvään kumartuen painoi sen huuliaan vasten.

— Minulla on sinulle puhumista, tyttäreni; mutta pyydän ettet vastaa lapsen tavoin, joka joka hetki pelkää vitsaa; vaan avoimesti, kuten tyttären tulee hänen puhuessaan ensimäisen ja parhaan ystävänsä kanssa!

— Oi, isä, mikä hyvyys! — änkytti Alma, hämmästyneenä vaipuen polvilleen; — en ole sitä ansainnut — tunnen, etten ole sitä ansainnut!

— Siitä olen minäkin vakuutettu, — vastasi ylijahtimestari kohottaen hänet ylös; — mutta se mikä ei ole tapahtunut, saattaa vielä tapahtua: katuvaiselle, hellälle tyttärelle on isä aina valmis antamaan anteeksi, tottelemattomalle… mutta sinä et kai enää tahdo lukeutua sellaisiin — suo minun uskoa se, Almani!

— Ah, isä, minä…

— Kas niin, kas niin, mitäs äsken sanoin: suo minun päästä näistä huokauksista äläkä enää huutele "ah" ja "mutta", kyynäränpituisin keskeytyksin — puhu selvästi!

— Juuri sitä haluan, isä!

— No, hyvä, no alkakaamme: — Piditkö itseäsi tehdessäsi sitoumuksen majurin kanssa ja tunnustaessasi minulle, isällesi, itsesi hänen morsiameksensa, — piditkö itse itseäsi jonakin muuna?

— Pidin itseäni pakosta häneen vuodeksi sidottuna, sidottuna hänen morsiamekseen nimellisesti. Huomasin myöskin pian, että hän uskoi pakon vuoden kuluessa muuttuvan vapaaksi tahdoksi, mutta niin ei käynyt.

— Nyt vastasit enempään kuin mitä sinulta kysyttiin. Oliko sinulla myöskin mielestäsi majuria kohtaan ne velvollisuudet, jotka hyvinkasvatetulle tytölle sopivat sitä kohtaan, jonka kanssa hän on tehnyt niin tärkeän sitoumuksen?

— Niin, luonnollisesti, majuri oli myöskin ottanut minulta sellaisen lupauksen.

— Ja sinä kuitenkin rikoit sen… — Ylijahtimestari astui kirjoituspöytänsä ääreen, ja otti siitä pienen kiven pitäen sitä Alman silmien edessä.

Näkyi selvästi, että hän oli odottanut tästä menettelystään jotakin onnellista, jotakin suurta tulosta, että hän oli odottanut näkevänsä Alman ahdistuksessa ja tuskassa pyytävän häneltä anteeksi; mutta mitään sellaista ei kuulunut. Alma otti kiven käteensä, katseli lemmittynsä nimen alkukirjaimia ja sanoi sitten hiljaa ja sydämellisesti: — Se tuli minun tietämättäni, isä, se on totta, samoin kuin sekin, että minä pari kertaa hämärässä näin Karl Augustin varjon vilahtavan puitten välitse hänen tehdessään tänne salaperäisen retkensä, luulin sitä hänen haamukseen; mutta koskaan hän ei tullut esille, koskaan hän ei puhutellut minua!

— No, oletko senjälkeen nähnyt Adonistasi, ollut kirjevaihdossa tahi tavannut häntä?

— Olen, mutta ainoastaan yhden kerran, — vastasi Alma, joka nyt oli tehnyt sen lujan päätöksen, ettei salaisi vähintäkään.

Ylijahtimestari virnisti kauheasti. — Niin, kauniisti sinä olet täyttänyt lupauksesi — olethan unohtanut soveliaisuuden vaatimuksetkin!

— En milloinkaan, isä! En saattanut menetellä toisin pelkäämättä jotakin vielä pahempaa! — Ja yksinkertaisesti ja totuudenmukaisesti Alma kertoi Kultakäpälän salaisen lähetyksen ja syyn, joka pakotti hänet, saatuaan kirjelipun, tapaamaan nuorta miestä raunioilla.

— Joskin minä teidät viipymättä keskeytin?

— Niin kävi, isä, vieläpä ennen kuin juuri sanaakaan oli vaihdettu! Mutta olen varma, ettei Karl August tahtonut tavata muusta syystä kuin varottaakseen ja vannottaakseen minua, etten toista kertaa uudistaisi sitä heikkoutta, jota olen ehtinyt niin kauan katua. Ja nyt, hyvä isä, usko minua, kun vakuuttamalla vakuutan, että tämän ainoan kerran olen tavannut, tämän ainoan kirjeen olen saanut, siitä lähtien kun annoin majurille lupaukseni.

— Hyvä, olkoon niin. Mutta toivon, ettet kuitenkaan kuvittele mielessäsi sen muuttavan rahtuakaan asiaa ja sitä suunnitelmaa, jonka olen viitoittanut sinun tulevaisuudellesi?

— Toivon, isä, sitä toivon sydämeni pohjasta, ja vieläkin suuremmalla syyllä, kun majuri tänäpäivänä antaa minulle vapauteni!

— Tahtoi, aikoi antaa sinulle vapautesi! — oikaisi ylijahtimestari. — Hän teki tosiaankin varsin vakavia yrityksiä siihen, mutta et kai suurestikaan ihmettele, kun sanon sinulle, etten minä ole se mies, jolle saa tehdä pilaa kunnia-asioista! Hän on pyytänyt sinua vaimokseen, sinä olet ilmaissut olevasi halukas siksi tulemaan, ja niinmuodoin minä en salli minkään romanttisen kujeen häiritä parasta suunnitelmaa, mille konsanaan olen iloinnut!

— Isä — huudahti Alma syvästi kiusaantuneena — asia ei saata olla niin; itse majurikin peruuttaa kosintansa!

— Sitä en ihmettele, kun hän näkee sen tällä tavalla palkituksi. Mutta jos sinä, Alma, kuten minä äsken, olisit nähnyt tuon kunnollisen, rehellisen ja voimakkaan miehen, surun ja katkeran kaipuun masentamana, tyytymättömänä itseensä ja koko maailmaan, hylkäävän toivonsa ja ilonsa ja kerjäläisen tavoin lähtevän sen taivaan ovelta, jonka hänen liian arka kunniantuntonsa itse sulki; jos olisit nähnyt sen, Alma, jos olisit kuullut miten lämpimästi hän puolusti sinua, miten hellästi hän rukoili puolestasi, niin en saata uskoa, että olisit sellainen kivisydän, ettet olisi tullut liikutetuksi! Jotakin aivan toista on kuitenkin miehen syvä, vakava ja hiljainen suru kuin nuorukaisen myrskyävä ja helposti ohimenevä tuska.

Almaan teki vaikutuksensa isän äänen huomattavan hento sävy. Ylijahtimestarilla oli suuri vaikutusvalta, kun hän äänellään kykeni ilmaisemaan syvimpiä tunteitaan. Hän teki Almaan tällä hetkellä voimakkaamman vaikutuksen kuin koskaan ennen; hän huomasi sen ja lisäsi: — Alma, sinä tuotat minulle suurimman surun mitä minulla on eläissäni ollut — sinä lasket isäsi hautaan, jollet täytä hänen toivomustaan!

— Oi, isä, isä, laske minut ensiksi sinne! — pyysi tyttö ja puhkesi itkuun, niin kiivaaseen, niin rajuun, että ylijahtimestaria kauhistutti se epätoivo, joka oli koko hänen olemuksessaan… — levätkäämme kernaammin siellä molemmat — mutta anna minulle anteeksi, oi, anna minulle anteeksi, muutoin en saata elää enkä kuolla!

— Älä itke, Alma lapseni, rakas, pikku Almani, älä itke — eihän isäsi ole mikään tyranni! — ja sydämellisesti ja kauan syleillen isä sulki vapisevan tyttären rinnoilleen… — Mutta kuule nyt minun menettelytapani vaikuttimia; sillä tällä hetkellä tulee Alman ja hänen isänsä sydämen välillä olla täysi luottamus — kuule rauhassa ja ymmärryksellä!

— Minä kuulen! — kuiskasi Alma; ja istuen isän vieressä hän kuunteli yhä kasvavassa jännityksessä hänen huuliltaan lähteviä sanoja:

— Hento, ruumiiltaan ja sielultaan hento nainen, Alma, tarvitsee elämänsä tärkeimmässä askeleessa vanhemman, vakavan seuralaisen — seuralaisen, joka juuri sen vuoksi, ettei itse enää ole nuori, tuntee itsensä tyytyväiseksi, niin, onnelliseksi, ihastuneeksi, kun vain hyvä, lempeä lapsi, nuori, ystävällinen puoliso hymyilee ja leikkii hänen ympärillään. Sinä, Almani, joskin sinä jonkin kerran, erikoisissa tilaisuuksissa, voit olla hieman ryhdikäs, olet kuitenkin tuollainen hento olento. Sinä, lapseni — olen sanonut, että puhuisimme suoraan tällä hetkellä — joskin olet kaunis, miellyttävä ja rakastettava, et ole suinkaan saanut runsaasti järjenlahjoja. Minulle tekee kipeää sanoa tätä, ja näen poskillasi tapahtuvasta värivaihtelusta, että sinun laitasi on sama sitä kuullessasi; mutta totuus on totuus. Minun vakaumukseni on nyt se, että sinä eläessäsi yhdessä kunniallisen ja kelpo majurimme kanssa et koskaan kaipaisi näitä älyn korkeampia etuja, kun sinä taasen miehen kanssa, jolla on erilainen luonne, terävämpi katse, lyhyesti sanoen syvät, voimakkaat tunteet, mielikuvitusta ja runoutta j.n.e., kaipaisit niitä varsin paljon.

Ylijahtimestari pysähtyi hetkiseksi, jolloin hän kädellään hiveli Alman kumarassa olevaa otsaa. Senjälkeen hän jatkoi:

— Kun kuherruskuukaudet ovat menneet ja niiden keralla ensimäinen rakkaudenhuuma, hakee jälkimäinen mies toisenlaisia aarteita kuin lapsellisen kauneuden ja lapsellisen sopertelemisen pikku viehätyksiä; hän tahtoo puolison, joka saattaa käsittää, ymmärtää ja seurata häntä, itse jutella ja keskustella hänen kanssaan, kun hän väsyneenä päivänsä työstä palaa jälleen kotiin. Mutta kun hän hyvinkin pian surukseen huomaa, ettei toinen sellaiseen kykene, kun vaimo silloin salaisella hämmästyksellä näkee, miten mies vetäytyy syrjään, ja huomaa hänen tehneen havaintoja, jotka vahingoittavat hänen rakkauttansa — miten käy silloin: salainen kärsimys, vaikea masentuminen kalvaa vaimon sielua; hän huomaa, ettei hän enää ole miehelleen kaikki kaikessa, ja mitättömyytensä tunne tekee hänet yhä alakuloisemmaksi ja araksi, saattaa hänet kykenemättömäksi käyttämään niitäkin viehätyskeinoja, joita luonto on hänelle antanut. Vakava suru on mato, joka kalvaa elämän kukkaa. Nainen menettää kauneutensa, sen mukana erään mahtavimpia aseitansa, joita hänellä on ollut; sen tuottama epätoivo vähentää hänen olemuksensa viehätysvoimaa, hyvyyttä ja rakastettavaisuutta, ja kauniista, ujosta, nuoresta, leikillisestä tytöstä on tullut ruma, tyytymätön, luulosairas vaimo, joka ei kykene tekemään omaansa eikä miehen elämää iloiseksi!

— Isä, isä, — huudahti Alma ja kohotti hehkuvat kasvonsa, — sopiiko tämä kuva minuun — olenko minä tyhmä, yksinkertainen, avuton olento?

— Et mikään niistä, lapseni, sinä olet lahjoiltasi vain keskinkertainen; ja jos olisit antanut minun rauhassa lopettaa kuvaukseni, niin olisin sitten näyttänyt sinulle, että juuri ne ominaisuudet, joita sinulla on, olisivat kehittyneet sinussa — jos olisit mennyt naimisiin majurin kanssa, — miehen, joka on tasainen, levollinen ja perin rehellinen ja joka koko elämänsä olisi sinua käsillään kantanut, — puhtaimmaksi ja korkeimmaksi onneksi, onneksi, jonka kestävyys ei olisi häiriintynyt. Itse intohimottomana, tyynenä, lempeämielisenä ei hän olisi koskaan pyytänyt sinulta mitä itse ei olisi tarvinnut, ja sinä olisit lisännyt niiden harvain, mutta onnellisten naisten lukua, jotka täyttäessään hellän puolison ja äidin velvollisuuksia, ympärillään paras mitä elämällä on, kunnioitus ja hyvinvointi, eivät joudu tuntemaan senlaatuista nöyryyttävää köyhyyttä, jonka tietoisuus avaa sen haudan, mihin moni nuori nainen on nähnyt elämänsä onnen vaipuvan… Ja nyt, Almani, olen sanonut kaiken. Ajatteleppa, että isäsi, jonka katse on seurannut sinua varhaisimmasta lapsuudestasi, täytyy tuntea sinut paremmin kuin itse tunnet itsesi — ja huomaa nyt, mitä hän on tahtonut, mitä toivonut: huomaa, ettei hänellä koko maan päällä ole pyhempää ja lämpimämpää toivomusta kuin että näkisi sinut onnellisena!

Muutamia hetkiä isän vaiettua Alma istui hiljaa. Jo aikoja sitten oli hänen poskillaan palanut tumma purppura, hänen silmissään oli loistanut voimakas ja vilkas tuli. Nyt hän kohosi ylös, laski kätensä isän käteen ja sanoi levollisesti, mutta varmasti: — Suo minulle anteeksi, isäni, mutta minä… minä tohdin uskoa, että lausuntosi tahi ainakin osa siitä on johonkin määrin erehdyttävä!

— Mitä sanot, Alma? — kysyi ylijahtimestari ja katsoi hämmästyneenä tyttöä silmiin: — erehdyttävä?

— Niin, isä, en ole koskaan ennen tuntenut sitä mitä tässä hetkessä tunnen, mutta jokin minussa nousee sanojasi vastaan, isä, ja vakuuttaa minulle, etteivät ne sovellu minuun; ja nyt, jos sallit, isä, tahdon minäkin sanoa, miksi liitto majurin kanssa, kaikissa oloissa — vaikka en olisi tuntenutkaan Karl Augustia — olisi tullut minulle ylen vastenmieliseksi… ajatteleppa, isä, vaan nuorta tyttöä, joka ei ole lahjoiltaan niinkään keskinkertainen, mutta joka ensimäisistä lapsuusvuosistaan alkaen on tottunut konemaiseen tottelemiseen, tottelemiseen, joka ei ole koskaan antanut tilaa tahi aavistustakaan oikeaa tahi väärää koskeville ajatuksille eikä edes minkäänlaista ajatuksenvapautta: jos tämä tyttö nyt vähitellen alkaa tuntea, että hänelläkin on jotakin arvoa, että hänenkin pitäisi osata tuntea, ajatella ja menetellä omin neuvoin, niin hänen ensimäinen ja hartain halunsa on se, että hän, jos hänen on erottava isästä, jota hän on niin sydämellisesti rakastanut, silloin saisi seurata miestä, joka antaisi hänelle, ei ainoastaan vaatteita ja ruokaa ja pitäisi ystävällistä huolta hänen pikku huviensa ja oikkujensa tyydyttämisestä, vaan myöskin ennen muuta tulisi hänen rakkaimmaksi seurakseen, mutta yhtäkaikki ei olisi häntä niin paljoa korkeammalla, etteivät he voisi kohdata toisiaan kaikilla niillä aloilla, joilla miehen ja naisen ymmärryksen ja tunteen tulee olla tasapainossa.

— Mistä, Herran nimessä, — huudahti ylijahtimestari keinuen tuolilla edestakaisin, — olet saanut kaiken tämän, tyttö?

— Olen saanut sen yksinomaan omasta tunteestani, isä. Mutta milloin, isäni, olisit huomannut, että Almasi olisi ymmärtänyt muuta kuin totella, leikkiä ja hyväillä: minähän en ole koskaan muulloin paitsi tänään, kun sinä itse avasit tien, uskaltanut avoimesti lausua ajatustani. Mutta, isä-kulta, anna minulle vapaus ja oikeus siihen — ja silloin saat nähdä, etten minä ole se nuori nainen, jota sinä kuvailet, vaan että minä tahdolla, tunteella, käytöksellä ja ymmärryksellä kyllä koetan pitää kiinni siitä miehestä, jonka olen valinnut. Jos minä sen sijaan pakosta tahi houkutuksesta tekisin sen synnin, että antaisin kunnialliselle miehelle käden ilman sydäntä, niin olisin ollutta ja mennyttä, silloin kuihtuisin ja kuolisin kuin köyhä, tallattu kukka, ja niinmuodoin tuottaisin itseeni luottavalle miehelle elinkautisen katumuksen kotoisen ilon asemesta. Olisiko se hyvä, isä?… Ei, hyvä se ei olisi, sillä minun täytyy lopettaa tunnustamalla, etten luule itsessäni olevan luonnetta kestämään pilalle mennyttä elämää.

Ylijahtimestarin kasvoilla oli pitkän aikaa taistellut valtava mielenliikutus; mutta sinä hetkenä, jona Alma lakkasi puhumasta, sanoi hän melkein hennolla äänellä: — Tule syliini, lapsi! Sellaisena sinun olisi pitänyt esiintyä aikoja sitten — olen tyytyväinen sinuun, Alma, hyvin tyytyväinen. Jumala katsoo tahtoon: sinun hyväsi oli kuitenkin joka tapauksessa aina minun päämääränäni.

— Ja nyt… — änkytti Alma, nojaten polttavan poskensa isän poskeen.

— … saamme ajatella asiaa, ennenkuin toimimme, lapseni! En anna tämän jälkeen suorastaan kieltävää vastausta, mutta minunkaan ikäisenäni ei kernaasti luovuta, kaikkein vähimmin väkivaltaisesti, lempiajatuksestaan… Koetan keksiä jonkun keinon, joka saattaisi sovittaa meidän kaikkien tunteet. Mutta nyt, lapseni, jätä minut rauhaan — — olet todellakin saanut minut vakuutetuksi siitä, ettet ole se, miksi olen sinut kuvannut: ja niin iloinen olen siitä, että olen tehnyt yhdeksäntoista vuoden pituisen erehdyksen, että tästä hetkestä alkaen annan sinulle täyden vapauden avoimesti lausua ajatuksesi kaikista asioista.

— En käyttäisi sitä väärin, isä! — sanoi Alma, nöyrästi suudellen isänsä kättä, jolle vierähti muutamia kyyneliä. — Sillä koskaan en ole samassa määrässä kuin nyt tuntenut halua tottelemisella ja sanomattomalla hellyydellä ansaita rakkauttasi, isä.

— Hyvä, hyvä, lapseni — luulin, sieluni kautta, että juuri tänään tapahtuisi jotakin erittäin merkillistä. — Ylijahtimestari ajatteli repeter-kelloa, jonka vetämisen hän ensimäisen kerran niin moniin vuosiin oli unohtanut.

Niin, ja mitkä vallankumoukset hänen valtakunnassaan olivat tapahtuneet parin tunnin kuluessa: majuri hylkää kihlauksen, Alma heittää pois vanhan ihmisen ja tulee uudeksi — ja hän itse saa selville, että hän yhdeksäntoista vuoden ajan on ollut erehdyksessä oman tyttärensä luonteesta!

Saman päivän iltapuolella oli ylijahtimestarilla, kun hän koko ajan oli ollut sulkeutuneena omaan huoneeseensa, majurin kanssa pitkä ja tuttavallinen keskustelu — mitä se kosketteli, siitä ei kukaan tiennyt mitään. Mutta molempain ulos tultua loisti sydämellinen rauha ja sovitus heidän silmissään ja olemuksessaan, ja sen ohella ylijahtimestarin katseessa ja silmänvilkutuksessa oli jotakin, mikä ennusti hyvää tuulta, hyviä ehdotuksia.

— Onko Alma nyt tyytyväinen? — kysyi majuri hellällä, mutta varmalla äänellä heidän erotessaan illalla.

Alma ei uskaltanut vastata, mutta puristi majurin kättä tavalla, joka vakuutti hänelle, että hän todellakin oli sitä… Hän näki kyynelten kimaltavan majurin silmissä.

XXII.

Seuraavana päivänä ylijahtimestarin talossa sattuneen tapauksen jälkeen saapui Karl August, joka yöllä oli purjehtinut Hjo'sta Ombergiin ja oli nyt noin puolisen tuntia vaeltanut kruununpuistossa. Juuri hänen suunnitellessaan, miltä kannalta hän päivän aamuvierailulla ottaisi ylijahtimestarin, hän aivan odottamatta seisoi tämän edessä.

— Ahaa, hitto vie — päivää, herra ruukinpatruuna, onko Ombergilla jälleen kunnia saada vastaanottaa teidän vierailunne?

— Tällä kertaa, — vastasi Karl August syvään ja arvokkaasti kumartaen, — ei vierailun aiheena ole suinkaan vuori: aioin juuri ottaa vapauden tulla luoksenne, herra ylijahtimestari, teidän omasta kutsustanne!

— Mitä hittoa? — huudahti ylijahtimestari keikauttaen kiivaasti päätään taaksepäin ja temmaten piipun suustaan. — Puhutte enemmän kuin tiedänkään. Olisi hauskaa kuulla, milloin tämä kutsu on annettu!

— Samana päivänä, jona minulla vuosi sitten oli onni saada päivälliskutsunne. Portilla erotessamme suvaitsitte te, herra ylijahtimestari, lausua: "tulkaa takaisin ensi vuonna, niin pidämme kaikki paratiisin portit seposeljällään!"

— Niin, niin, niin, hitto vie, minä muistan nyt — ja koska kerran olen sattunut kutsumaan, on kai kohtuullista, että herra ruukinpatruuna saakin pitää kutsun hyvänänne, joskin, jos meidän olisi tehtävä tilit keskenämme, tuo ylimääräinen paratiisiin tunkeutuminen olisi rangaistava ikuisella kartoituksella… Mutta leikki sikseen, tahdon kuitenkin sanoa teille, herra ruukinpatruuna, että tämä edeltäpäin arvaamaton taipuisuus minun puoleltani ei merkitse samaa kuin että ottaisin teidät, hyvä herra, avosylin vastaan ja pyytäisin teitä, hyvä herra, pitämään hyvänänne tyttäreni, vaikkakin minä majurin kautta, joka ei ole säästänyt mitään vaivoja saadakseen selville teidän olosuhteitanne, herra ruukinpatruuna, — varsin hyvin tunnen sen, että olette arvossapidettyä sukua ja rikas mies ja kunniallinen mies. Sanalla sanoen: minä pohdin päässäni ehdotusta, joka saattaa tehdä mahdolliseksi, huomaatte kai mahdolliseksi, että te, herra ruukinpatruuna… kuitenkin minun olemattani siihen erikoisen tyytyväinen… voitte kohtalon sallimasta päästä vävykseni.

— Jo tämä on paljoa enempi kuin olen uskaltanut uneksia, — vastasi Karl August teeskentelemättömällä ilolla. — Ja miten suuresti siunaankin tätä kohtaloa!

— Sitä en suinkaan epäile. Mutta tarvittaneen jotain muutakin kuin paljasta siunaamista. Tyttöä, Alman kaltaista, ei voiteta tyhjällä — tyttöä, hyvä herra, jolla on kauneutta, sydäntä, hyvyyttä ja pää, herra, pää; tehkää hyvin ja huomatkaa, ettei sellaista tyttöä löydetä maantieltä — hänet on ansaittava, täytyy suoraan hänen kilpakosijansa silmien edessä kaikella kunnialla ja yleisen suosion vallitessa taistella hänen omistamisestaan.

Karl August tunsi tosin jonkun verran ällistyvänsä tästä tiedosta; mutta hän kiinnitti huomionsa ainoastaan yhteen asiaan. — Kilpakosija — toisti hän — luulin uskaltavani toivoa, ettei minulla enää eilisestä alkaen ollut sellaista!

— Oliko niin, — vastasi ylijahtimestari, ja sydämellinen, vahingoniloinen vilkkaus kuvastui hänen silmissään, — silloin valitan, että minun täytyy päästää teidät, herra ruukinpatruuna, miellyttävästä erhetyksestänne ja ilmoittaa, ettei asianlaita suinkaan ole se — ah, ei, ei! Kunnianarvoisa majurimme, aina kunnian vaatimusten orja, antoi kai Almalle lupauksensa, mutta se ei ole estänyt häntä tänään minun tukemanani alkamasta kosintaansa uudelleen. Käytte siis nyt, herrat, molemmat kosijoista, ja kohtalo teidän taitavuutenne yhteydessä saa ratkaista, kumpi voittaa itselleen — Ombergin morsiamen.

— Kiitän Jumalaa ja herra ylijahtimestaria suosiosta, — vastasi Karl August, epävarmana siitä, oliko kuulemansa pilaa vai totta, — että taitavuus saa tärkeässä taistelussa yhtä hyvän sijan kuin kohtalo! Viimeksimainittua en enää uskalla kutsua avukseni, kun se jo on ollut minulle siksi suosiollinen; mutta taitavuuden tahdon saavuttaa mitä suurimmassa määrässä… Milloin herra ylijahtimestari suvaitsee antaa lähemmät tiedot?

— Vai niin, eikös tämä uutinen jo ollut kyllin hyvä kerrakseen! Mutta tulkaa tänään luokseni päivälliselle, niin saamme aluksi tehdä hieman lähempää tuttavuutta keskenämme! — Ylijahtimestari nosti samalla hattuaan ja köpitti piippu suussa ja keppi kainalossa puistoon päin.

Uneksien Karl August jäi seisomaan keskelle arvoitusten sokkeloita. Mutta nähdessään, että niistä oli mahdoton löytää tietä puoleen tahi toiseen, päätti hän autuaallista päivällistä odotellessaan mennä tapaamaan vanhaa ystäväänsä luotsivanhinta, antaakseen hänelle tiedon ihmeteltävästä, taivaallisesta muutoksesta, joka hänen osakseen oli tullut.

* * * * *

Alma ei tiennyt mitään. Hän mietti, aavisteli ja mietti jälleen, mitä oli tuleva. Hänen isällään oli samalla kertaa niin hauska, salaperäinen ja veitikkamainen ulkomuoto; ja majuri — majuri ei ollut, kuten hän oli odottanut, matkustanut kotiinsa; hän näytti päinvastoin vielä tahi oikeammin sanoen uudelleen tahtovan pitää voimassa vanhoja toiveita. — En käsitä sitä, — sanoi Alma. — Mutta jotakin tässä piilee!

— Pukeudu nyt hieman, lapseni, — sanoi ylijahtimestari juostessaan toimeliaana edestakaisin — minulla on vielä eräs päivällisvieras!

Nyt välähti Alman silmiin valo, kaikkein kirkkain ja säteilevin.

Kuvastimelta kysyttiin neuvoa, vaatekomero käännettiin ylösalaisin, lipaston laatikot lensivät edestakaisin, ja puolen tunnin kuluttua Alma oli isänsä huoneessa, punastuen, ujona, kasvoissaan kaikkein puhtain autuuden hohde.

— Tyttö, hitto vieköön, — huudahti ylijahtimestari pyöritellen tytärtään puoleen ja toiseen, — hitto vieköön, miten suloinen oletkin tänään. Näkee kyllä, että itse rakkaudenjumalat ovat valvoneet pukeutumistasi, — ja lisäsi suudellen häntä hellästi otsalle ja veitikkamaisesti vilkuillen tulisilla silmillään: — Sinä näytät kuitenkin melkein liian onnelliselta!

— Eikö minulla ole syytä siihen, isä! — vastasi Alma, ja hänen kasvoillaan oli mitä suloisin ja hellin ilme, — minä, joka ennen olen tuntenut ainoastaan kauhua ja hämminkiä ajatellessani… ketä, sen kyllä tiedät — minä uskallan nyt ajatella, tuntea ja olla onnellinen sinun omien silmiesi edessä, isä!

— On kaunista, on oikein, Almani, että sinun korkein onnesi riippuu varmuudesta, että olet saanut isän hyväksymisen; mutta älä kuitenkaan pidä kaikkea niin vaan ratkaistuna! Meidän on koeteltava tuota nuorukaista — älä kuvittelekaan mielessäsi, että hän saa sinut peräti helposti. Et ole vielä kuullut ehtoja!

Alma ei ehtinyt vastata ennenkuin ovi aukeni ja — voi kaiken rakkauden ihmettä — Karl August seisoi kynnyksellä, leimuavan punaisena kuin tyttö itsekin.

— No, kas niin, kas niin, älkäämme nyt olko saamattomia — Herrammehan on antanut sataa mannaakin erämaahan. — Näin sanoen ylijahtimestari otti vastaan vieraansa ja ojensi hänelle kätensä. Karl August lähestyi Almaa. Hän oli liiaksi liikutettu voidakseen virkkaa mitään, mutta hänen katseessaan oli varmaankin kyllin kaunopuheisuutta, sillä Alma näytti täysin tyytyväiseltä tähän tunteiden tulkitsemistapaan, jota kuitenkaan itse asiassa mitkään sanat tällä hetkellä eivät olisi kyenneet ilmaisemaan.

— Sepä vasta hiljaista keskustelua! — sanoi ylijahtimestari. Mutta samalla kun hän juuri pisti ovesta päänsä etusaliin, jossa antoi sen hetkisen viivähtää silmäilläkseen majuria, kuiskasi Karl August painaessaan sydämellisen suudelman Alman kädelle: — Onkohan kaikki tämä totta vai enkö ole oikein tajuissani — sinun isäsi… Alma, ei kai tämä vain ole jotakin kauheaa ivantekoa!

— Älä pelkää! Eilen oli äärettömän tärkeä päivä: isä on voitettu. Tietäisitpä vaan, mitä hänelle on maksanut luopua kaikkein rakkaimmasta toiveestaan; hän tekee sen yhtäkaikki rakkaudesta — mutta miten tahi milloin, sen saamme nähdä… Ss, majuri tulee; ah, ole hänelle sydämellisen kunnioittavainen ja ystävällinen, saat nähdä ettei hän…

Silloin ylijahtimestari veti päänsä takaisin; ja kohta senjälkeen, kun Karl August ja majuri olivat hyvin kohteliaasti, mutta hieman jäykästi tervehtineet toisiaan, näkyi Neta-neidin tulenvärinen myssynnauha häämöittävän ovessa — se oli päivällismerkki.

Joskin molemmille kilpakosijoille aluksi oli jonkin verran vaikea mukaantua toisiinsa tavalla, joka olisi hauskuttanut aterioimista, niin ylijahtimestari, joka nyt jälleen oli oikein juhlatuulella, kuitenkin jo ennenkuin kanaviilokki oli tehnyt kierrostaan, oli virittänyt kaikki kielet sopusointuun, ja kevyesti ja vapaasti tarinoittiin nyt kaikista asioista mitä isäntä esitti, kunnes jälkiruuan kanssa myöskin pullollinen ylijahtimestarin "vanhaa hyvää" sai sijansa pöydällä.

Lasit täytettiin — keskustelun tuuli tyyntyi ja koko pöydässä vallitsi täydellinen hiljaisuus, kun ylijahtimestari hieman yskittyään satutti sanansa seuraavasti:

— Eilen oli tyttäreni syntymäpäivä, ja laskelmani mukaan siitä olisi pitänyt tulla jotakin enempääkin, jollei — mutta hitto vieköön, älkää toki, hyvä herra, katselko minua tuolla tavalla: tässä minä kuitenkin olen enkä häviä! — (nämä sanat suunnattiin Karl Augustille, joka hieman hämillään loi alas silmänsä, samalla kun ylijahtimestari jatkoi) — siitä olisi tullut jotain muutakin, jollei tyttö olisi osoittanut ominaisuuksia, jotka ovat erikoisesti hämmästyttäneet minua… mutta se riittää, minä päätin — ei mitään pakkoa! Mutta koska liitto veli Klingin kanssa on aina ollut minun rakkain ajatukseni, ja hänellä sitäpaitsi on minun lupaukseni, josta hän itsekään edes ei voi minua vapauttaa, — sillä minä, hyvät herrat, en koskaan peruuta annettua lupausta, en, vaikka saisin sen lahjoitetuksikin — niin olen minä nyt, yksin neuvoin jalomielisen ystäväni majurin kanssa sekä hänen suostumuksellaan päättänyt pelastaa kunniani tavalla, jonka joka tapauksessa saattaa sovelluttaa Almalle antamaani lupaukseen: ei mitään pakkoa… Oli olemassa aika, hyvät herrat, kuuluisa ritariaika, jolloin ei pidetty häpeänä, vaan päinvastoin loistavana kunniana turnajaisissa taistella itselleen kauniin naisen käsi. Koska minussa itsessäni on rahtunen ritarillisuuden lahjaa, on tämä tapa ratkaista tuollaisia riitaisuuksia aina miellyttänyt minua; mutta koska me nykyaikaan emme kykene toimeenpanemaan vanhan, hyvän ajan arvoisia otteluita, niin meidän täytyy tyytyä pienemmässä muodossa, kuitenkin samassa hengessä ratkaisemaan pulmallinen taistelu Alma-tyttäreni kädestä.

Ylijahtimestari pysähtyi tässä hetkisen ja hänen kasvojensa ilme osoitti selvää tyydytystä hänen antaessaan katseensa lipua Karl Augustista Almaan. Molemmat istuivat melkein liikkumattomina, kun taas Neta-neiti, jonka piti leikata melooni, nojautui veitseen, haarukkaan ja kyynärpäihinsä, samalla kun hän yhä tuijottaen katseli ylijahtimestaria.

— Tästä päivästä kuuden viikon kuluttua tahi elokuun 15 päivänä, — jatkoi hän, — minä kutsun Ombergiin, ei ainoastaan ystäväni ja naapurini läheltä ja kaukaa, vaan myöskin yhteisen kansan, olemaan läsnä täällä pidettävissä suurissa kilpa-ammuntajuhlissa tahi myöskin ottamaan niihin osaa, jos niin halutaan. Aluksi tulee tavallisia harjoituksia, joista aion määrätä muutamia pienehköjä palkintoja, mutta sitten, hyvät herrat, näytös muuttuu leikistä todeksi: silloin tulee molempien kilpakosijain vuoro. Se teistä, hyvät herrat, joka osaa määräämääni maalin, voittaa korkeimman palkinnon mitä minulla on tarjottavana — tyttäreni käden.

Joskin Karl August koko tämän ylijahtimestarin esitelmän ajan oli ollut sanatonna, niin vilkastui hän nyt sitä enemmän.

— Herran nimessä, paras ylijahtimestari, mikä epäkristillinen ajatus: pelata tyttärensä kuin, kuin… mutta ahaa, se ei ole mahdollista — se on vain pilaa!

— Herra! — huudahti ylijahtimestari, joka jo oli tarttunut lasiin, — olin luullut, että me yleisen suosion vallitessa olisimme saaneet juoda maljan iloiselle yritykselle, jonka kestäessä kukin saa rukoilla omasta puolestaan — mutta se minun täytyy sanoa, etten ollut mihinkään vastaväitöksiin valmistautunut. Ja sanoakseni selvästi, pyydän, että te, herra ruukinpatruuna, suvaitsisitte lausua myötä tai vastaan! En anna mitään miettimisaikaa, kun kysymyksessä on voittaa tyttäreni, sillä se joka kammoo jotakin keinoa sen saavuttamiseksi, ei ole hänen… kas niin, pikku hupakko, älä vedä rikki minun takinhihaani, se ei missään tapauksessa auta, näetkös, sillä minä en pidä katkonaisista lauseista… niinmuodoin: se joka ei tahdo tehdä kaikkea voitavaansa voittaakseen sellaisen morsiamen, ei ole hänen arvoisensa. Se on viimeinen sanani!

— Mutta harkitkaa, herra ylijahtimestari, tässä ei enää ole kysymys voittamisesta, tässä on myöskin tappion mahdollisuus!

— Niin, milloin ei tapahdu toisin, tapahtuu tavallisesti toisin! — hymyili ylijahtimestari ivallisesti. — Mutta mitä sanot, majuri, pysytkö ennen antamassasi lupauksessa?

— Pysyn, — vastasi majuri; — koska veljen arka kunniantunto ei saa asiaa ratkaistuksi muulla tavalla, niin ei päähäni pälkähdä hetkeäkään epäröidä!

— Entä Alma — mitä sinä sanot?

— Minä sanon, että minä mitä suurimmalla luottamuksella onnelliseen ratkaisuun alistun isän suunnitelmaan. Majuri Kling on hyvin reipas pyssymies, sen tiedän — mutta en myöskään epäile, ettei ruukinpatruuna Kemnerillä olisi jonkinmoista taitoa — minä luotan siihen! — lisäsi hän luoden Karl Augustiin katseen, joka sai hänen sydämensä paisumaan ylpeydestä ja ilosta.

— No, olkoon niin! — huudahti Karl August. — Tahdon käyttää koko tämän ajan ampumiseen, ammun aamusta iltaan — ja Jumalan avulla ja nuoren neidon hyvien toiveiden tukemana se varmaankin menestyy.

— Säästäköön jokainen toiveensa itselleen! — sanoi ylijahtimestari. — Ja kunnes niiden toteutuminen selvenee, juokaamme itse yrityksen malja, jommoista, suoraan sanoen, ei jok'ikinen olisi keksinyt.

Maljaan suostuttiin ja se juotiin ilomielin. Senjälkeen esitettiin morsiamen malja, sitten malja kummallekin kilpakosijalle ja vihdoin tulevalle apelle; ja sitten ilo ja riemu nousi niin korkealle, että ylijahtimestari ehdotti yksimielisen suostumuksen vallitessa myöskin "lohikäärmeensä", suloisen, viehättävän Neta-neidin maljan, hänen, jonka hartioita koko pitojen taakka varsinaisesti painoi, ja puolittain pikkusuuttuneena, puolittain hyvillään, Neta-neiti vastasi osakseen tulleeseen kunnianosoitukseen juomalla täyden maljan.

Mutta lopuksi ylijahtimestari lausui: — Vielä sananen, hyvät herrat. Jottei teidän toimianne mikään häiritsisi, ehdotan, että kukin hoitaa tehtävänsä kotonaan, ja ettei Omberg näe kilpakosijoita ennenkuin juhlan edellisenä päivänä, joksi pyydän teitä, herra ruukinpatruuna, kutsumaan tänne myöskin vanhempanne; ja toivonpa heidän tekevän minulle sen kunnian!

— Hyväksytään! — sanoi majuri.

— Hyväksytään, mielihyvällä! — puuttui Karl August puheeseen. — Ja mitä suurimmalla kiitollisuudella minä vanhempieni nimessä otan vastaan tämän kohteliaan kutsun.

— Niinmuodoin istunto on loppunut! — sanoi ylijahtimestari lykäten tuolin pöydästä. — Kahvinjuonnin jälkeen me menemme puistoon, valitaksemme paikan…

Ja heidän kävellessään nuori pari sai jonkun hetkisen, mutta ei enempää, kuiskutella toisilleen keskinäisiä toivomuksiaan.

* * * * *

— Onko mitään tekeillä — onko mitään epäkunnossa? — kysyi Agneta-rouva eräänä aamuna ani varhain ikkunasta nyökäyttäen päätään Blidin eukolle, vanhalle uskolliselle palvelijattarelle, joka samassa saapui ajaen.

Syynä tähän eukon omituiseen kulkemistapaan oli se, että hän ei enää istunut Södertorpissa korteista ennustamassa, vaan ruukinpatruunatar oli uskonut hänelle Rosenlundin hoitamisen ja järjestämisen Karl Augustin poissaoloajaksi.

Eukko laukkasi portaita ylös, Agneta-rouva alas, niin että he tapasivat toisensa eteisessä.

— Rakas Margareta, sinä — no?

— Rakas rouva-kulta, niin, niin! — Ja lausuen "no" ja "niin, niin" ja päätä nyökyttäen ja luoden merkillisiä katseita saapuivat molemmat portaita ylös ja arkihuoneeseen.

Agneta-rouva valmistautui kuulemaan jonkun rakkaus- tahi rosvojutun
Rosenlundista, mutta sai vakavampaa ajattelemista, kun eukko sanoi: —
Rakas rouva-kulta, en tule pikku asioissa!

— Herranen aika, ei kaiketikaan konemestari ole karannut koneineen tahi kirjanpitäjä kassoineen?

— Ei, eipä suinkaan — nuori patruuna tuli itse kotiin yöllä!

— Ja sen sinä lausut niin laimeasti! — huudahti Agneta-rouva iloissaan… — mutta hyvä isä, ihminen, sinähän olet kuin onnettomuus itse — ei kai hän ole sairas?

— Hiljaa, hiljaa, rouva-kulta, niin teen kunnolla selkoa asioista.

— Luojan kiitos, hän ei ole siis sairas! — Agneta-rouva veti syvemmälle henkeään istuutuen sohvaan.

— En saata sanoa, onko hän sairas vai terve, mutta jollakin tavoin on hänen laitansa hullusti, jonka vuoksi minusta kylläkin kannatti lähteä tänne varoittamaan hieman ennenkuin hän itse saapuu. Kahdentoista ajoissa yöllä, kun jo nukuimme paraassa unessamme, kuului isku eteisen ovelta, niin että huone kajahti: tulija oli nuori ruukinpatruuna. Mutta hän ei näyttänyt millään tavalla merkilliseltä, päinvastoin varsin hilpeämieliseltä. "Oletko sinä täällä, rakas matami Blid, kunnollinen Margaretani?" sanoi hän. "Äiti on hankkinut minulle niin hyvän avun, enkä sitä myöskään päästä!" — "Kiitän herra ruukinpatruunaa", sanoin minä; "jos saatan olla joksikin hyödyksi, niin…" ja samalla näytin hänelle tulta portaissa, ja hän sanoi minulle, ettei hän tahtonut yhtään ruokaa, koska häntä nukutti, mutta että minun tuli herättää hänet kello kuusi, silloin hän aikoi lähteä Lindaforsiin.

Matami Blidin jatkaessa kertomustaan Agneta-rouva istui kädet ristissä kuin kuvapatsas; mutta jos eukko hetkeksikään pysähtyi, niin hän heti elpyi: — Puhu, puhu suusi puhtaaksi, ihminen!

— Olin aikoja sitten laskeutunut levolle, ja aurinko jo nousi… mutta sanon nyt edeltäkäsin, että rakas rouva ei saa panna pahaksi, sillä mitään onnettomuutta ei sillä kertaa tapahtunut… silloin pamahti laukaus yläkerrasta. Nousin ylös, siinä nuori herra seisoi pyssy kädessä avoimen ikkunan ääressä. Hän oli ampunut — mutta jumalankiitos ainoastaan harakkaa tahi jotakin muuta, luulen ma.

— Hän ampui koelaukauksen nähdäkseen osaisiko ampua toisen varmasti itseensä! — valitti Agneta-rouva. — Ah, häntä on kohdannut joku onnettomuus rakkausasioissa… isä, isä! — huusi hän niin kiihkeästi, että ruukinpatruuna hyökkäsi sisälle ainoastaan toinen käsivarsi yönutun hihassa. — Kiiruhda, kiiruhda heti Rosenlundiin! Karl August aikoo — — voi minua onnetonta äiti-parkaa… Mutta mitä hän sitten sanoi, Margareta, kun yllätit hänet aivan työssä?

— Hän nauroi kauhistukselleni sanoen: "Mitä hullutuksia sinun päähäsi on pistänyt, matami Blid!"

— Ja samaa sanon minäkin! — lisäsi ruukinpatruuna, joka yhtäkaikki näytti hyvin ällistyneeltä ja huolestuneelta, samalla kun hän puhkuen koetti saada käsivartensa takin toiseen hihaan. — Mitä kummaa tämä oikeastaan on — mikä sinua, Herran nimessä, pelästytti, Agneta?

— Siinä sinä seisot levollisena kysellen, — kuohahti Agneta-rouva, — samalla kun sinulla kenties ei ole yhtään poikaa, joka saattaisi ampua luodin päähänsä — etkö koskaan ennen ole kuullut puhuttavan rakkaudesta!

Silloin ruukinpatruunan kasvot tulivat liidunvalkoisiksi. — Käske valjastamaan heti paikalla! — huudahti hän eukolle, mutta vaipui samalla istualleen, koska vapisevat polvet eivät tahtoneet häntä kannattaa.

— Ei tarvitse, isä! — huudahti voimakas ja iloinen ääni alhaalta portaista, jonne ruukinpatruunan määräys samoinkuin muutkin tiedonannot olivat kuuluneet. — Matami Blid on suotta hälyttänyt; mutta koska aavistin hänen tarkoituksensa, olen seurannut hänen kintereillään, ja nyt… rakkaat vanhemmat — ja samalla Karl August kietoi sekä äidin että isän ojennettuihin käsivarsiinsa — saatte minut takaisin niin kaukana kaikista aikeista vapaaehtoisesti erota elämästä, että minä paljoa kernaammin sydämestäni ja sielustani rukoilen teitä nyt ajattelemaan yksinomaan kihlajaisjuhlaan varustautumista.

— Mutta laukaus, laukaus? — huudahti Agneta ilosta huumaantuneena, samalla kun ruukinpatruuna turhaan änkytti saadakseen edes sanan suustaan.

— Se oli koelaukaus, äiti! Minä ammun — niin sekä päivät että yöt; sillä minun määräni on voittaa morsiameni pilkka-ammunnalla.

— Luoja armahda sellaista hullua isää! — huudahti Agneta-rouva, joka tuskin saattoi päästää jälleenlöytämäänsä poikaansa omasta sylistään isänsä syliin, ja isä parin valtavan syleilyn jälkeen vihdoinkin päästi ilmoille hämmästyksensä: — Morsian voitettavissa kilpa-ammunnalla — ah, se ei ole mahdollista, rakas poika! Sinähän voisit saada sata morsianta paljaalla nimelläsi ja…

— … ja ruukillasi ja kahdellakymmenellä tilallasi! — hymähti Agneta-rouva.

— Niin, arvelenpa että kaiken sen nojalla kannattaa kosia!

— Aivan varmasti, isä, jos oltaisiin tavallisissa oloissa. Mutta tuleva appeni ei ole muiden ihmisten kaltainen: hänellä on omat hyvin omituiset mielijohteensa, joista teen täyden selon, kunhan ensin olen saanut kupillisen kahvia — koska taloudenhoitajattareni on lähtenyt luotani, olen aivan tyhjin vatsoin!

Matami Blid, joka aina oli viisain ja neuvokkain, seisoi nyt hieman ymmällään ja nolona hypistellen esiliinaansa. Erehtyminen tuntuu kovalta, kun on tottunut herättämään ihailua terävänäköisyydellään. Mutta eukko pian huomasi arvoaan alentavaksi olla tällaisessa asemassa, ja kun Karl August samassa ei kiinnittänyt sen enempää huomiota paastoa koskevaan muistutukseensa, rohkaisi hän mielensä, teki niiauksen, jossa kuvastui hilpeys ja nöyryys ja sanoi puolustautuen:

— Sille, joka ei ole saanut kaikkeen tähän ohjaavan langan päästä kiinni, oli kuitenkin keskellä yötä ammuttu laukaus riittävän epäilyttävä, rakas herra ruukinpatruuna… Mutta sanokaa nyt joku ystävällinen sana Blidin muorille, ettei hänen tarvitse seisoa tässä iän kaiken häpeissään!

— Sitä sinun ei suinkaan tarvitse tehdä, rakas Margareta, — puolusti häntä Agneta-rouva. — Tarkoituksesi oli niin hyvä, sen tunnen minä ja me kaikkityyni, vaikkakin, jumalankiitos, erehdyit!

— Rangaistuksetta hän ei kuitenkaan pääse! — selitti Karl August. — Isä sanoo täten juhlallisesti irti Södertorpia koskevan kontrahdin iäksi kaikeksi, ja matami Blid karkoitetaan Rosenlundiin, jossa talonemäntä kenties ennenpitkää tarvitsee vanhan, kokeneen apulaisen!

— Ja joka jää uskolliseksi kuin hyvä haltia! — vastasi matami Blid ja kuivasi silmäänsä nenäliinannurkallaan.

* * * * *

Kahvi oli juotu ja Karl August istui vastapäätä sohvaa, jota isä ja äiti vallitsivat. — Puhuppa nyt järkevästi! — sanoi ruukinpatruuna, samalla kun äiti ojensi hänelle tulitikun piippua varten.

Ja laveasti Karl August nyt kertoi kaikista seikkailuista, jotka häntä kohtasivat Ombergissa, kuvaili rakastettunsa oikein luomakunnan taivaalliseksi pikku olennoksi, kertoi kilpakosijastaan, kunnianarvoisasta, itsensäpettäneestä majurista ja hänen vuodenpituisesta koetuksestaan, mutta ensiksi ja viimeiseksi ylijahtimestarista ja kaikista hänen omituisuuksistaan ja vihdoin hänen omituisuuksiensa omituisuudesta, siitä että hän tahtoi ratkaista tyttärensä kohtalon pilkka-ammunnalla. — Se on kunnia-asia, jota oikeus vaatii, väittää vanha omituinen mies.

— En luule koskaan, — tuumi ruukinpatruuna, kuunneltuaan poikaansa hyvin ymmärrettävän hiljaisuuden vallitessa, jota ainoastaan silloin tällöin keskeytti epäluuloinen päänpudistus, — en usko, että sellaista juttua on kuultu isän tahi isoisän aikoina! — Ja silloin hänen äänensävyssään oli jotakin, joka selvästi ilmaisi hänen varmuudella uskovan, ettei sellaista ollut kuultu sitä ennenkään.

— Toden totta, — tuumi Agneta-rouva laskien kätensä ristiin rinnoilleen, — se on tosiaankin aivan kuulumatonta! Mutta se on minun varma uskoni, että jollet sinä, isä, juuri sinä iltana, jona Karl August päätti matkustaa, olisi pistäytynyt Rosenlundiin ja antanut hänelle siunaustasi matkalle, niin ei hän olisi koskaan tullut ehdolle. Sillä ihme jota yksikään viisas ihminen ei voi käsittää oli se, että tuo Topakkavuoren äkäpussi niin nopeasti pisti pillit pussiin.

— Saattaapa niin olla, — lausui vanha aviomies hyvillään; — en kuitenkaan koskaan usko, että ylijahtimestarilla on kaikki ruuvit tallella — mutta jos minä nuoruudessani olisin ollut samassa asemassa kuin Karl August nyt, niin en ainakaan minä olisi enää palannut. Hän olisi kyllä minun puolestani saanut pitää tyttärensä, sen ainakin tiedän!

— Ei ole niinkään sanottu, — puuttui Karl August vilkkaasti puheeseen: — et ole, isä, nähnyt Almaa — siitä riippuu kaikki!

— Joka tapauksessa, — lausui ruukinpatruunatar kohottaen päätään huomattavalla ylpeydellä, — tullaan Karl Augustista puhumaan sekä idässä että lännessä, pohjassa ja etelässä; ja jos me matkustamme kutsuihin, isä, kuten minun mielestäni on tehtävä, niin näen hengessäni, miten ihmiset meille ammottavat. Kas niin — tullaan sanomaan — kas tuossa on isä, rikas ruukinpatruuna Kemner Sörmlannista… tuo rouvashenkilö on hänen vaimonsa, tuon kauniin miehen äiti, joka aikoo voittaa itselleen morsiamen mestarilaukauksella. Ah, miten romanttista, ukkoseni — tunnen itseni aivan ylentyneeksi, voi minua, totta tosiaankin.

— Ah, niin, kyllähän me, Jumalan kiitos, saatamme esiintyä sellaisina kuin ihmisten tulee, jotka siinä määrässä kuin me tässä merkillisessä tilaisuudessa herättävät huomiota, — puuttui puheeseen ruukinpatruuna, jonka sydämessä juuri nyt oli se maaperä, mistä Agneta-rouvan oikein laskelmoidut sanat voivat kasvattaa hedelmän. — Mutta on joka tapauksessa ikävää, että siinä määrin kuulee kuiskailtavan itsestään kaikkialla.

— Ikävää? — lausui hänen vaimonsa, joka hyvin tiesi jokaisen sanan, mikä nyt tekisi vaikutuksensa jonkin verran kiihtyneen miehen turhamaisuuteen; — niin saattaisi sanoa, jos Karl Augustin vanhemmat olisivat vähäpätöisiä, köyhiä ihmisiä, jotka eivät kykenisi asianomaisella tavalla esiintymään. Mutta ottamalla huomioon sinun esiintymistapasi, sinun arvokkaisuutesi, ja, sen saatan kernaasti sanoa, sinun pienen ylemmyytesi, soveltuu sinulle osa, joka sinulla tässä juhlassa on, varsin hyvin!

— Hm, — sanoi ruukinpatruuna sivellen leukaansa mielissään, — jos Karl August voi kunniasanallaan minulle luvata, ettei hän ammu harhaan, niin lähtekäämme Herran nimessä matkalle, mutta sen sanon edeltäkäsin: en minä tahdo olla nauretun kilpakosijan isä!

— Laskette leikkiä, isä. Saattaakohan kukaan ihminen antaa kunniaansa pantiksi siitä, että osaa oikeaan, ja senlisäksi vielä pilkkaan, jota ei tunne, jollei hän olisi taika-ampujan toinen painos? Kaikki mitä sekä kunniani että rakkauteni nimessä saatan luvata, rajoittuu siihen, että minä, jollei etäisyyttä aseteta kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolelle, olen näyttävä tehneeni kaiken, mitä kunniallinen metsämies saattaa tehdä hankkiakseen taitavuuden, jota — tulkoonpa tulos miksi hyvänsä — kukaan ei ole halveksiva! Sitäpaitsi, rakas isä, minä joka tapauksessa jään siksi, joka tuo mukanaan jalon palkinnon, sillä ei Alma sallisi, että hänet… mutta yhtäkaikki, minä tahdon ja minun täytyy voittaa hänet sääntöjen mukaan.

— Saan tyytyä siihen, — sanoi ruukinpatruuna. Ja kädenlyönnillä oli matka päätetty.

Sen päivän jälkeen Lindaforsissa heräsi uusi toimelias elämä. Karl August kulutti Rosenlundissa päivänsä melkein kokonaan koe-ammuntaan, milloin paikallaan olevaan, milloin lentävään pilkkaan, jolloin useimmiten vanhojen, uskollisten linnunkuvien — joita asetettiin kaikkialle puitten latvoihin — täyteläät rinnat tahi silmät ammuttiin rikki. Isä ja äiti taas varustautuivat matkalle, joka, mikäli heidän varustelunsa ja etenkin valikoidut pukunsa todistivat, piti tulla loistavampi kuin mikään sekä isän että isoisän aikainen.

XXIV.

— Minä vannon, — sanoi Neta-neiti seisoessaan päivää ennen suuria Ombergin juhlia takan ääressä kokonaisen pannu-, pata- ja kattila-armeijan ympäröimänä, — minä vannon, niin totta kuin tahdon olla kunniallinen ihminen, tulevani hulluksi, jollei ylijahtimestari mene keittiöstä muuanne hälyttelemään. Huutakaa metsästäjiä, piikoja, renkiä, koiria, vuohia, lampaita ja nautoja, mikäli haluatte, mutta olkaa hyvä ja olkaa huutamatta minulle — minä tiedän kuitenkin velvollisuuteni.

— Hitto vieköön, — mutisi ylijahtimestari, — millainen äkäpää — mutta odottakaa, tulee kai tilinteon päivä!… Sanokaa ainakin, että minä saan luottaa siihen, että yläkerran neljä vierashuonetta ovat asianomaisessa kunnossa; alhaalla siipirakennuksessa minä komennan.

— Komentakaa ullakkohuoneissakin, jos haluatte! Mutta sekä minä että
Alma olemme jo ne järjestäneet!

Niin paljon "edellisenä päivänä". Emme mainitse sanallakaan siitä erinomaisesta upeudesta, täydellisestä loisteliaisuudesta esiintymistavassa, puheessa ja käytöksessä, millä ylijahtimestari samana iltana ällistytti ruukinpatruuna Kemnerin, joka oli luullut näkevänsä puolittain hullun, puolittain karhun välillä olevan ihmisen. Emme myöskään juttele miten ylijahtimestari hupaisilla ja hauskoilla mielijohteillaan valloitti ja nolasi Agneta-rouvan, joka oli päättänyt olla tavattoman ylpeä, mutta tuli tavattoman sydämelliseksi, emme kerro Karl Augustin ja Alman salavihkaisista, mutta ilmeikkäistä katseista emmekä ruukinparin yksimielisestä ihastuksesta nuoreen morsiameen. Emme mainitse majuristakaan, sillä hän oli hyvin harkiten päättänyt jäädä kotiinsa huomispäivään asti. Huomispäivä… siinä kiertelivätkin koko seurueen ajatukset.

XXV.

Elokuun 15 päivä oli tullut.

Tuskin olivat ensimäiset päivänsäteet luoneet purppuraansa Ombergin huipulle, kun ylijahtimestari oli täydessä puuhassa muutamien reippaiden renkimiesten keralla vapaalla aukeamalla, jonkun matkan päässä vuoren korkeimmalta kohdalta.

Etumaiseksi puoliympyrään oli asetettu naisten penkit ja niiden taakse varattu jonkinmoinen permanto herrojen seisomapaikaksi. Kekseliäs toimeenpanija ei ollut jättänyt käyttämättä ainoatakaan paikkaa, mistä oli jotakin näköalaa: yksinpä puihinkin naulattiin istumalautoja alapuolelle asetettuine tikapuineen niiden käytettäviksi, jotka olivat kyllin rohkeita luottaakseen niin ilmaviin mukavuuksiin.

Puoliympyrää vastapäätä, kauimpana siellä, mistä tie vei Yhdelletoista pyökille, olivat määrätyt pilkat, joiden järjestämiseksi ylijahtimestari erittäin innostuneena työskenteli sekä ajatuksillaan että teoillaan. Ja erään tällaisen pilkan ympärille, juuri sen, jonka piti ratkaista kaikissa maanäärissä niin laajalti puhuttu kosintariita, pystytettiin vihdoin kevyt lautavaja, joka oli valmistettu siten, että ylinnä latvassa olevan rautahakasen irroittuessa kaikki laudat kerrallaan putosivat paljastaen pilkan kaikkien nähtäväksi…

Alhaalla oleva ruokakello soitti jo ensimäisen kerran puolta yhdeksää, ja vihdoinkin kaikki valmistukset olivat suoritetut. Silloin ylijahtimestari kohotti silmänsä ja loi ylen tyytyväisen katseen kaikkiin töihinsä, jotka hän huomasi erinomaisen hyviksi. Erittäin hyvillä mielin hän meni kotiinsa kuiskutellakseen jotakin rakkaan, vanhan "lohikäärmeensä" kanssa ja senjälkeen tervehtääkseen sekä saapuneita että odotettuja vieraita, joiden piti pihalle rakennetussa suurenmoisessa teltassa nauttia aamiainen ennen juhlaa.

Yhdeksän tienoissa nähtiin suurten ihmisjoukkojen virtaavan vuorelle päin kaikilta Itägöötan lakeuksilta, ja ristiin rastiin viillätti Vetter veneitä eri tahoilta. Ennen pitkää vilisi metsä juhlapukuisia renkejä, piikoja ja neitsyitä, akkoja ja ukkoja, joiden joukossa, aivan kuin kukkana kaalimaassa, sieltä täältä pilkisti esiin virkatakki tahi nauhoilla koristettu naistenhattu. Pian kaikki tyhjät paikat, lukuunottamatta niitä, jotka ylijahtimestari oli määrännyt vierailleen, olivat niin täynnä, että puoliympyrään asetettujen vahtien kovakouraisuus usein joutui jokseenkin kovalle koetukselle. Joka puussa kiikkui poikia, jotka kovaäänisin hurraahuudoin liittyivät yleiseen naurunrämäkkään, kun lahonnut oksa taipui odottamattoman taakan painosta ja nuoret viikarit rypäleinä putosivat alempana seisovien päälle.

— Meinaatkos, — lausui syvän harkinnan jälkeen eräs länsigööttalais-talonpoika naapurilleen viitaten kahden puun välissä olevaan naruun, — meinaatkos, että tuo on tehty komelianteil'?

— Taitaavat meinata ampuu niit', jahka ne tulee nuoran kesel'!

— Mut vissiinkii ne saa hyvin hyvän palkan, voishaa sattuu, että joku osuis oikiaa!

— Sellaistha ne kait ei tee! — tuumi edellinen. — Tuollaiset ne oovvatten niin ketterii, että ne livahtaa kuin lohenpoikaset — ja ne viel' osaa kääntää ihmisten silmii.

Köysi, joka antoi kunnon ukoille nämä huomauttamisen aiheet, oli, kuten mainittu, pingoitettu kahden puun väliin, suunnilleen kymmenen tahi kahdentoista kyynärän korkeudella maasta. Pieni puulintu, joka riippui niin suuressa renkaassa, että se vapaasti saattoi kulkea puoleen ja toiseen, oli kiinnitetty toiseen päähän, ja tarkoitus oli, että ampujan tuli osata lintuun, samalla kun eräs nauhassa oleva paino nyhtäisi sen köyden toiseen päähän, joka tapahtui salamannopeudella, ja siksipä tarvittiinkin sekä sukkelaa silmää että harjaantunutta ja varmaa kättä, jos mieli osata tuolla tavalla lentävään esineeseen.

Mikäli aika riensi, sikäli kasvoi myöskin tungos ja kärsimättömyys; ja kun ylijahtimestari sen "evään" lisäksi, mitä kukin itse oli tuonut mukanaan, avasi kahden oluttynnörin tapit, tuli hilpeys yhä äänekkäämmäksi.

— Ei, katsokaapa vaan Lintulan Eerikkiä! — kuuli huudettavan kaikilta tahoilta, kun muuan vanha talonpoika tulla köykkelehti tahdissa, joka kylliksi todisti, että häntä jo saattoi sanoa autuaaksi. — Totta tosiaankin, eikös vaan hänkin aio ampua, vaikkakin jo parisenkymmentä vuotta on mies ollut niin humalassa, ettei ole nähnyt kärpästä seinällä!

— Eilen kuin tänään, ja tänään kuin huomenna! — lallatti Eerikki kiinnittämättä huomiotaan pistosanoihin, joilla pojat kuusenkäpyjen lisäksi pommittivat häntä. Ainoa toimenpide, mihin hän silloin ryhtyi, oli se, että hän kuuron käydessä varsin kiivaaksi ravisti itseään ja ojensi harkitsevaisesti pyssyn rauhanhäiritsijöitä kohti — keino joka heti sai aikaan aselevon, koska Eerikki-vaari oli tilassa, jolloin ei voinut niin tarkoin harkiten punnita liipaisinta hieman enemmän tai vähemmän. Mutta niin pitkälle asia ei kuitenkaan mennyt, sillä ukko nähdessään poikien kauhistuksen tyytyi siihen, että mielissään irvistäen toisti lempilauseensa: — Eilen kuin tänään, ja tänään kuin huomenna!

Mutta yht'äkkiä jahtitorven iloinen kuoro keskeytti pilkan ja melun, ja ylijahtimestarin virkatalon alapuolella olevalta tieltä vilahteli puitten välitse herrojen ja naisten komea jono, joka vähitellen lähestyi puoliympyrää, minkä etupenkit ja etenkin ensimäinen, joka oli jonkun verran korkeampi, olivat runsaasti verhotut tuoksuvilla lehvillä ja kukilla.

Joukon etunenässä heti soittajien jäljessä saapui ylijahtimestari taluttaen tytärtään kädestä. Alman kauneus oli loistavampi ja viehättävämpi kuin koskaan ennen. Levottomuus sen johdosta, että oli kaikkien katseen esineenä, nosti hänen kasvoilleen leimuavan punan. Katseen ujossa ilmeessä, kun se jonkun kerran luotiin ylös, huomattiin suloista iloa, ja koko hänen olemuksensa todisti sitä kevyttä, kimmoista ilmavuutta, joka antaa nuoruudelle ja kauneudelle niin viehättävän tenhon.

Hänen pukunsa herätti huomiota yksinomaan sillä aistikkuudella, jolla se oli valmistettu. Valkoinen harsohame, jonka ympärillä liihoitteli violetinvärinen silkkinen pitkäsaali, kietoi hienon vartalon; muutoin ei hänen puvussaan, lukuunottamatta kanervista ja hennoista valkoisista ruusunumpuista kiedottua seppelettä, joka kevyenä somisti hänen päätään, ollut minkäänlaisia koristuksia.

Ylijahtimestari, joka koko olemuksellaan ilmaisi silmäänpistävän ylpeää arvokkuutta, osoitti Almalle miellyttävällä kädenliikkeellä, että hänen piti asettautua etumaisen penkin keskelle; ja hänen molemmille puolilleen asetettiin ruukinpatruunatar majurin saattamana ja muutamia muita hänelle sukua olevia naisia sekä Alman seurapiiriin kuuluvia vanhempia ja nuorempia naisystäviä. Kun muu seurue oli asettautunut paikoilleen ja useita herraryhmiä, joiden joukossa huomattiin myöskin molemmat kilpakosijat, oli sovittautunut puoliympyrään kahden puolen, nousi ylijahtimestari pengermälle, jolloin väkijoukon äkkiä valtasi yleinen hiljaisuus.

Oli määrätty, että ennen varsinaista juhlaesitystä oli pantava toimeen kansanleikkejä ja kilpa-ammuntaa tauluun sekä myöskin pieneen puulintuun; ja ensimäisenä palkintona useiden pienempien esineiden, kuten ruutisarvien, haulipussien, jahtilaukkujen y.m.s. rinnalla oli hopeapokaali, joka muistutti suuresti kukkoa ja jonka ylijahtimestari oli tilannut tätä tilaisuutta varten. Mutta koko kutsutussa seurueessa ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi halunnut, että tuo pieni kilpailu pian loppuisi antaakseen sitä pikemmin tilaa suurelle, jonka palkintona oli Itägöötanmaan kaunein käsi ja puhtain neitseellinen sydän.

Naisten keskuudessa kuiskittiin melkein yksimielisesti parhaat onnentoivotukset nuorelle, kauniille vieraalle, joka oli saavuttanut heidän täydellisen suosionsa. Mutta herrat — kaikeksi onneksi kuuli ilosta huumaantunut Agneta ainoastaan edellisiä — lukuunottamatta kuitenkaan niitä, jotka olivat lähimpänä ruukinpatruunaa, jolla oli ylen ylhäinen ja mahtava ulkomuoto, sanoivat keskenään: — Kirottu majuri, jos hän antaa itägööttalaisen ottaa tuollaisen helmen!

Mutta katso — tammen nojassa, Päälaelle vievällä tiellä, seisoi myöskin lämmin osanottaja: hän oli, joskin uudessa puvussa, vanha luotsivanhin, joka "lujana uskossa" toivoi, että Herra kyllä auttaa uskollista rakkautta.

Valtava jahtitorven puhallus sai nyt kaikki hajallaan olevat ajatukset kokoontumaan.

Ylijahtimestari veti silloin esille paperin ja luki kovalla äänellä seuraavat säännöt:

§ 1.

Nyt on kilpa-ammunnan hetki tullut. Olkoon silloin jokaisella vapaasyntyisellä miehellä, joka ruotsalainen on, esteetön oikeus ottaa kilpailuun osaa.

§ 2.

Taikuuden, vapaaluodin ja siunatun kiväärin käyttämisestä säädetään rikoskaaressa.

§ 3.

Jos joku sanoilla tahi käytöksellä lyö rammaksi tahi raajarikoksi sen, joka palkinnon voittanut on, menettäköön oikeutensa ottaa osaa kaikkeen kilpa-ammuntaan. Jos hän tekee sen jollakin muulla aseella, niin ryhtyköön nimismies asiaan.

§ 4.

Nyt liittykööt naiset yhteen, yksi tahi useampia — tällöin ylijahtimestari kääntyi syvästi ja kohteliaasti kumartaen puoliympyrään päin — ja erikoisin katsein, hyvin tahi pahoin, seuratkoot jotakuta kilpailijaa erikseen; ja silloin se, joka rikkonut on, vedetään omantunnon tuomioistuimen eteen ja pesköön siinä kätensä.

Ja samaan tapaan hän luki vielä muutamia n.s. pykäliä.

Heti kun merkki oli annettu ja kilpailut alkaneet, ilmaantui kokonaista kaksitoista hopeakukon tavoittelijaa, joka nyt tuotiin nähtäväksi ja saavutti ylen suuren suosion…

Ensimäinen mies, joka sai taistella puulintua vastaan, sitten kun joukko vähäpätöisempiä kilpa-ampumisia oli tapahtunut — oli nuori sotilas, itägööttalaisia krenatiereja.

Hän esiintyi ylpeästi käyden ja soturiryhdillä, pyssy kirkkaaksi kiilloitettuna, niin että se kimalsi auringonpaisteessa, ja katse niin varmana kuin hänellä jo olisi ollut pokaali kädessään.

Päästyään paikalleen kehän keskelle hän pysähtyi katsellen ympärilleen, ikäänkuin olisi hyvillään kauniiden naisten näystä. Senjälkeen hän kohotti, tehden oikean soturillisen tempun, kiväärin silmälleen ja seisoi siten liikkumatonna odottaen ylijahtimestarin merkinantoa, että lintu oli lähtevä lentoon.

Merkki annettiin, ja laukaus pamahti — mutta lintu oli vapauttanut itsensä ja riippui nuoran toisessa päässä kirjavana ja vahingoittumattomana kuten ennenkin.

Ilmettäkään muuttamatta krenatieri nosti kiväärin olalleen, teki käännöksen oikeaan ja marssi pois yhtä ylpeänä kuin oli tullutkin, osoittamatta millään tavalla tunteneensa ainoatakaan pistosanaa, joita pojat antoivat sataa hänen ympärilleen. Hänen katseessaan oli kuitenkin jotakin, joka esti heitä lähettämästä pilkkansa seuralaiseksi suuresta varastostaan muutamia käpyjä, joita heillä oli sekä kädet että taskut täynnä.

Silloin joukosta astui esille nuori renki sirolla kumarruksella tervehtäen istuvaa yleisöä. Hänelle ei käynyt paremmin kun krenatierillekaan; hänen noloa lähtöään näyttämöltä päinvastoin katkeroitti se vallaton tapa, millä ylhäältä katselijat tällä kertaa antelivat pommiensa paukkua.

On ikävää kertoa, mitä sitten tapahtui, nimittäin että kaikilla muillakin tavoittelijoilla oli sama kova onni, niin että kahdennentoista esiintyessä pokaali vielä oli Alman kädessä, josta tämä viimeinenkään ei sitä valloittanut.

Ylijahtimestari aikoi jo julistaa, että kilpailu saisi alkaa uudelleen, mutta silloin eräs talonpoika verkalleen astui esille sananmukaisesti pyssyynsä nojaten.

— Eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna! — matkivat pojat ivallisesti vanhan Eerikin tunnussanaa. — Eläköön Eerikki!

— Niin, eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna! — toisti hän ja pyysi, että hänenkin sallittaisiin koettaa onneansa, johon ylijahtimestari nauraen suostui.

Mutta silloin rupesi satamaan siinä määrin soimauksia ja ivaa, että Eerikki, jollei hänen luonteessaan sitä ennen olisi ollut stooalaista levollisuutta, olisi varmaankin ylen ällistynyt.

Ylijahtimestari antoi merkin, Eerikki laukaisi melkeinpä tähtäämättä — ja pirstaleiksi musertuneena lintu putosi köydeltä.

Hämmästys ja ihmettely seurasi naurua ja ivantekoa. Mutta Eerikki itse seisoi aivan tyytyväisenä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin hän itse ei olisi kyennyt käsittämään miksi tuollaisesta pikku asiasta nostettiin moinen melu. Ja sitten hän olisi vieläkin pitemmäksi aikaa jäänyt paikoilleen savua puhaltamaan, suu ruosteisen pyssynpiipun kohdalla, jollei ylijahtimestari olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja ohjannut häntä Alman luo, jonka kädestä ukko mitä syvimpiä kumarruksia tehden otti pokaalin.

— Mutta miten olikaan mahdollista? — sanoi ylijahtimestari, — että sinä vanha veitikka kykenit saamaan niin pienen linnun?

— Linnun? — vastasi Eerikki katsellen hämmästyneenä ylijahtimestariin.
— Näinhän niitä ainakin puolen tusinaa: ja ammuin keskelle parvea!

— Vai niin, vai niin, — nauroi ylijahtimestari luoden katseensa ympärillään hymyileviin katsojiin, — se selittää asian, hyvä herrasväki!

Sillävälin Eerikki astui pois kadehdittu hopeakukko kädessään, hyräillen vanhaa veisuaan: — Eilen kuin tänäänkin ja tänään kuin huomenna!

Mutta ylijahtimestari kääntyi nyt kasvot muuttuneina juhlallisen vakaasti jälleen seuran puoleen sanoen: — Leikki on lopussa — nyt varsinaiseen kilpailuun, hyvät herrat! — ja hänen silmänsä lensivät siihen paikkaan, missä majuri ja nuori Kemner olivat.

Oli kuin sähkövirta olisi käynyt koko katselijakunnan läpi. Olipa muutamia sellaisiakin, joissa se oli niin valtava, että tarvittiin hajuvettä, vieläpä "Hoffmanin tippojakin". Näistä harvoista Agneta-rouva ei ollut vähimmin tarvitsevia, ja herra ties miten ruukinpatruunankaan laita oli — hän tyytyi kuitenkin siihen, että puhki ja hikosi suuren silkkinenäliinansa suojassa ja silloin tällöin loi katseen Karl Augustiin, ikäänkuin tahtoen sanoa: minä ja minun arvoni ovat mennyttä, jos nyt annat minun seisoa tässä ja hävetä silmät päästäni, kun taas toinen puoli riemuitsee ja ottaa morsiamen aivan nenämme edestä.

Karl Augustista saattaa ainoastaan sanoa, että hän näytti levolliselta. Tämän ulkonäön luotettavaisuutta saattoi kuitenkin epäilemään hänen kasvoillaan liikkuva värivaihtelu ja myöskin se vuorottain surullinen ja luottavainen katse, minkä hän silloin tällöin lähetti Almalle, jonka kasvoilla ruusut, aina sitä mukaa kuin hetket kuluivat, muuttuivat liljoiksi.

Hetkeäkään ei Almaa ollut kiusannut epäily isänsä päätöksestä; hän oli vakuutettu, että Karl August jäisi hänen sulhasekseen, mutta hän tunsi myöskin, miten nöyryytetyksi hänen täytyisi tulla, jollei hän osaisi pilkkaan, ja saisi sen vuoksi ottaa morsiamensa ikäänkuin jonkinlaisena majurin antamana lahjana. Sentähden Alma pelkäsi ja vapisi. Sillä juhlan ilo, päättyipä kilpailu miten hyvänsä, häiriytyisi joka tapauksessa, jollei Karl August saavuttaisi täydellistä voittoa.

Majuri seisoi käsivarret ristissä ja näytti pikemmin päivän näytelmän katsojalta kuin esittäjältä.

Ylijahtimestarin kasvoille oli levinnyt niin hämmästyttävä jäykkyys, ettei kukaan kyennyt tulkitsemaan hänen ainoatakaan liikettään. Koko hänen huomionsa näytti kiintyneen kauimpana olevaan, peitettyyn pilkkaan.

Väli mitattiin. Ja heti jahtitorveen valtavasti puhallettaessa lautavaja romahti kerrallaan — ja katso, siinä nyt seisoi korkealla jalustalla hyvin täytetty rakkaudenjumala liehuvin paperisiivin, niin, kaikkein eriskummallisin rakkaudenjumala, mikä milloinkaan on lukeutunut itse Amor-jumalan sukulaiseksi, Ja ylt'ympäriinsä kuului ylijahtimestarin mahtava ilmoitus, että se kahdesta kosijasta, joka seitsemänkymmenen askeleen päästä saa osumaan jumalan vasempaan silmään, työnsä palkaksi voittaa hänen Alma-tyttärensä käden.

Tuli hetken hiljaisuus sekä istuvissa, seisovissa että riippuvissa piireissä, niin ettei kuulunut ääntä, ei liikahdustakaan.

Isältään Alma vastaanotti kaksi arpaa, ja siinä määrin hänen pikku kätensä vapisi hänen ojentaessaan ne molemmille, nyt lähestyville kilpakosijoille, että hän tuskin kykeni pitämään paikoillaan pieniä paperikaistaleita. Majuri ja Karl August ottivat kumpikin omansa — ja majuri sai oikeuden ampua ensiksi.

— Kaikki reilassa! — sanoi ylijahtimestari.

Varmoin, vakavin askelin tuli majuri esille, tutki tarkoin pyssyn sankkiruudin, ojensi hitaasti ja tähtäsi kauan. Kenties se juuri oli vähemmän edullista, sillä hänen näennäisestä kylmyydestään huolimatta tarkka katse olisi huomannut, että käsi vähitellen rupesi vapisemaan. Pyssy laukesi, ja luoti osui Amoriin — silmään… mutta oikeaan.

Jäätävän kylmiltä, ilman mielenliikutuksen merkkiäkään, näyttivät siinä hetkessä majurin kasvot. Hän puhalsi piipun suuhun, sulki pannun, laski hanan alas ja palasi vaieten paikoilleen kasvoissaan ilme, joka ei vastaanottanut lohdutusta enemmän kuin osanottoakaan.

Ylijahtimestarin poskiparta nytkähti pari kertaa. Tätä liikettä lukuunottamatta ei hänessä huomannut mitään muutosta.

Ja silloin Karl August vaihtoi Alman kanssa katseen, niin pitkän, niin sydämellisen syvän kuin se olisi ollut viimeinen. Tytön kasvot olivat kalpeat, Karl Augustin hehkuvan punaiset; nopein askelin hän riensi määrätylle paikalle.

Jälleen syvä hiljaisuus… Alma kuuli oman sydämensä lyönnit.

Pitkälti tähtäämättä Karl August ojensi pyssyn, asetti sen jonkun verran pilkkaa korkeammalle, laski sitten hiljaa alemmaksi ja laukaisi juuri kun piippu oli määrätyn pisteen korkeudella.

Samassa kuului hiljainen huudahdus — se oli ilonhuudahdus, jota Alma ei saattanut tukahduttaa; vasen silmä oli kadonnut… Nyt rakkaudenjumala oli kokonaan sokea.

Kaikuva hurraahuuto, kolmasti toistettuna, soi halki Ombergin metsäisten laaksojen. Voittajana Karl August polvistui morsiamen jalkojen juureen.

Samassa hetkessä ruukinpatruuna antoi vilvoittavan nenäliinan vaipua kasvoiltaan ja vastaanotti alentuvaisella kohteliaisuudella ympärillä seisovien onnentoivotukset, samalla kun hänen kätensä hapuillen toista taskua veti esiin hyvin täytetyn rahakukkaron, josta rikas mies, ylpeänä kuin isänsä ja isoisänsä isä, kuninkaallisella tuhlaavaisuudella siroitti hopearahoja kansan joukkoon…

Mutta katselkaammepa ylijahtimestaria, kun hän nyt koko kokoontuneen yleisön läsnäollessa laskee Alman käden Karl Augustin käteen — kuulkaamme miten hän murtuneella, mutta kirkkaalla äänellä huudahtaa: — Tämä nuori mies on rehellisesti taistellut itselleen minun tyttäreni käden tavalla, jonka olen itse määrännyt voidakseni ratkaista hankalan vaalini näiden kahden oivallisen ja kunnioitettavan herran välillä. Lahjoitan hänelle niinmuodoin hyvästä ja lämpimästä sydämestä parhaan, kallisarvoisimman mitä minulla on. Eläkööt kihlatut!

Ja jälleen kajahti kolminkertainen eläköönhuuto, johon torvien mahtava kaiku ja samppanjapullojen paukkuvat korkit hauskasti yhtyivät.

Jottei vaikutelma häiriintyisi, ylijahtimestari ei kertonut ollenkaan siitä seikasta, että Karl August — aivan kuin Alma oli arvannutkin — joka tapauksessa oli tuleva hänen sulhasekseen. Ylijahtimestari ja majuri olivat keskenään sopineet ja päättäneet, että majuri, siinä tapauksessa että voittaisi, jalomielisesti luopuisi oikeudestaan; ja juuri sen tapauksen varalle ylijahtimestarilla — joka oli pitänyt asian ratkaistuna — oli valmis luovutuspuhe saatavissa. Nyt, — kun Karl August oli osoittautunut voittajaksi — lausui hän täydestä sydämestään sen vähän mitä puhui, samalla kun hän oli varsin tyytyväinen siihen, että kansa — kun Karl Augustista kuitenkin joka tapauksessa piti tulla hänen vävynsä — näki että hän oli miestä puolestaan, kyllin hyvä voittamaan itselleen taistelussa morsiamen.

— Me — kuiskasi ylijahtimestari majurin korvaan — jäämme kuitenkin vanhoiksi ystävyksiksi, — johon majuri vastasi: — Ikuisiksi ajoiksi, veli! Sokea rakkaudenjumala etunenässä — joka oli, kuten Agneta-rouva sanoi, "onneatuottavin kaikista ampumakuvista" — läksi seurue nyt liikkeelle ja alkoi marssia ylijahtimestarin virkataloa kohti.