Morsian

VI.

Kymmenen päivää Ombergista paluunsa jälkeen Karl August oli vielä
Hjo'ssa.

Joka päivä hän sanoi itsekseen: "Huomenna pitää ajatella matkaa", mutta huomispäivän tultua hän istui jälleen lempipaikallaan lehtevän rannan turvepenkillä, luoden silmänsä vastakkaisella rannalla olevalle vuorelle.

Herra ties eikö paikkakunnalla yleinen sananlasku: "ken on saanut Hjo'n hietaa kenkäänsä, ei hevin sieltä erkane", vihdoin olisi toteutunut Karl Augustissakin, jollei hän itse eräänä päivänä, aivan omatta syyttään, olisi joutunut erään arvoisan porvarin tuttavuuteen, joka kauan oli kiinnittänyt huomionsa yksinäiseen muukalaiseen ja nyt lähestyi häntä ainoastaan ystävällisestä halusta mahdollisesti tehdä hänelle jonkun palveluksen.

Puhe kääntyi ensiksi Vetteriin, sitten Visingsöhön sekä vihdoin Ombergiin ja sen ihmeellisyyksiin, vaikkakin Karl August salaisesta vastenmielisyydestä koetti sitä karttaa. — No, — sanoi kohtelias kaupunkilainen, — mitä piditte, herraseni, vuorihahmoista; eivätkö ne olleet luonnollisia — etenkin Neitsyt?

— Neitsyt? — toisti Karl August; ja jollei hän olisi muistanut vanhaa herraa, jolla oli salamoivat silmät ja harmahtava pörröinen tukka, olisi hän melkein ollut valmis lukemaan "Yhdentoista pyökin" ilmestyksen niiden utukuvien joukkoon, jotka silloin tällöin liihoittelivat hänen mielikuvituksessaan. — Mikä kumman neitsyt? — kysyihän tyyntyneempänä. — Onko se saari?

— Ei suinkaan, mutta itse vuoressa, meren puolella, n.s. "Läntisten seinäin" kohdalla riippuu tahi kurottautuu järven yli kumman näköisiä kallioita, jotka erilaisten muotojensa mukaan ovat saaneet enemmän tahi vähemmän sattuvia nimiä, kuten Neitsyt, Munkki, Saarnastuoli j.n.e. Niitä kalliohahmoja minä tarkoitan. Mutta Neitsyt ei ole mikään kivikuva, vaan kellertävä piirustus sileällä kallioseinämällä.

— Silloin tahdon matkustaa Ombergiin vielä kerran! — huudahti Karl August hänelle aivan harvinaisella vilkkaudella. Ja ylen tyytyväisenä siihen, että oli keksinyt niin hyvän verukkeen, jonka nojalla saattoi uudistaa käyntinsä, hän kohteliaasti hyvästeli uuden tuttavansa, kiitti tiedoista ja kiiruhti pois, laittaakseen kaikki matkakuntoon auringonnousuksi.

Sinä päivänä oli ilma hiostava sekä mailla että vesillä. Vetter oli niin levollinen ja tummansininen, että vene väkineen kaikkineen selvästi kuvastui sen kalvoon. Purjeiden käyttäminen ei tullut kysymykseen; ja päivä oli jo kulunut melko pitkälle Karl Augustin lähestyessä Hevossaarta.

Mutta ilman syytä ei Vetter ole tullut tunnetuksi oikullisesta vaihtelevaisuudestaan. Tuskin oli pieni tuulenpuuska alkanut pullistaa lerpallaan riippuvia purjeita, kun myrsky äkkiä puhkesi, ja Vetter oli kuin kiehuva pata.

Näemme kuitenkin Karl Augustin vakavan ponnistelun jälkeen nousevan maihin; ja iloisena siitä, että selviytyi onnellisesti vaarasta, sijoittuvan Hevossaaressa vanhaan asuntoonsa.

Kohta päivällisen jälkeen myrsky taukosi. Tuli jälleen täysin tyven, vieläpä mitä suloisin ja viehättävin ilma.

Sydän lämpöisenä ja avoimena luonnon vaikutelmille Karl August kulki lukuisain pyökki- ja lehmusholvien alitse Alvastraan päin, lakkaamatta harkiten keinoa, millä pääsisi ylijahtimestarin virkataloon. Mutta vaivasipa hän aivojaan miten hyvänsä, asia ei sittenkään hänelle selvinnyt. Sillä tuo peräti yksinkertainen keino, että menisi sisälle pyytämään lasillisen vettä, tuntui hänestä jokseenkin narrimaiselta, kun hän kerran tuli kuuluisalta luostarilähteeltä. Mutta kuitenkin, jollei mitään muuta ilmenisi, hän päätti voittaa ujon saamattomuutensa, joksi hän sitä itse nimitti: päätti astua ainakin portista puistikkokäytävään. Kaikki muu sai jäädä sattuman varaan.

Samalla kun sankarimme kuljeksi näissä ajatuksissa ja silloin tällöin koetti tutkiskella niitä käytöstään ja ulkomuotoaan koskevia pikku etuja, joita Herra oli hänelle suonut, oli taivas alkanut tummua, ja ilma tuli jälleen painostavaksi. Siitä hän teki sen johtopäätöksen, että rajuilma ukkosineen, sateineen paremmin kuin mikään muu auttaa häntä hänen pulastaan. Mutta ylijahtimestarin virkatalo oli vielä pitkän matkan päässä, ja yhteenkasaantuvat mustat pilvipatsaat osoittivat kyllin selvästi, ettei tien päähän ehtinyt ennen rajuilman tuloa.

Ukkosenjyrähdys, jota seurasi voimakas pyörretuuli, antoi merkin, ja tuossa tuokiossa taivas oli musta kuin yö. Mutta salamat saivat sen liekehtimään; ne lensivät sihisten halki avaruuden; hieta tuprusi tomupyörteinä maantietä pitkin; ukkonen jylisi ja sade valui virtanaan. Karl August joudutti askeliaan ja oli iloinen saadessaan suojaa Alvastran luostarinraunioista.

Tässä hän hämmästyksellä kuunnellen ukkosen kaikua vuoressa oli viettänyt suunnilleen neljännestunnin ajan. Välähtipä silloin kirkas salama, valaisten kaukaisemman holvin, niin että hän sen loistossa oli tuntevinaan vaalean hameen hulmahduksen. Mutta kun muuri osui eteen, ei hän nähnyt kyllin selvästi, menemättä avoimelle paikalle. Siksi hän kurottautui sen ulkopuolelle mahdollisimman pitkälle, ja — kiivaasti sykkivin sydämin, henkeänsä pidättäen, huomasi kauniin Alman kasvonpiirteet, "Yhdentoista pyökin" luona näkemänsä unohtumattoman ilmestyksen — tuon tytön, johon hänen ajatuksensa aina kohdistuivat.

Olkihatun asemesta, joka oli hänen jalkojensa juuressa, hän oli sitonut nenäliinan päänsä ympäri ja istui näin kivellä nojaten otsaansa käteen.

"Pelkääkö hän vai rukoileeko hän Jumalaa?" kysyi Karl August. Mutta oli miten hyvänsä, esittäytyminen tuntui hänestä yhtä sopimattomalta. Silloin tyttö kuitenkin kohotti päätänsä: kasvoilla oli hento kalpeus, silmät olivat kyynelissä ja kädet ristissä. Hän katseli ihmeisesti pelokkaana ympärilleen, mutta silloin Karl August ei muistanutkaan vetäytyä takaisin — Alma huomasi hänet ja huudahti hiljaa.

Nyt oli aivan mahdotonta jäädä paikoilleen, ja se olisi myöskin ollut sopimatonta ja anteeksiantamatonta. Hänen ensimäinen velvollisuutensa oli rauhoittaa tyttöä. Ja juuri sen vuoksi, että nuori tyttö näytti niin pelokkaalta, niin kauhistuneelta, sai Karl August rohkeutta. Reippaasti hän astui tytön eteen, ja huomatessaan hänen vapisevan sanoi syvään kumartaen ja äänellä, jonka piti herättää ja joka myös herätti luottamusta: — Suokaa anteeksi, että matkustava vieraskin on hakenut turvaa täältä!

Alma vastasi hymyllä, joka ilmaisi avointa, lapsellista hämin sekaista ilahdusta.

— Jos uskaltaisin tarjota palvelustani, — jatkoi Karl August, — niin juoksisin noutamaan hevosen ja ajopelit — ja jos saisin luvan…

— Ei, ei, älkää tehkö niin! — huudahti tyttö hieman kiivaasti. — Asun aivan lähellä; sade kai pian taukoo, ja minä menen kotiin.

— Ylijahtimestarin asuntoon! — lisäsi Karl August ja punastui samalla ajatellessaan, että oli ilmaissut salaisuutensa.

— Niin, isäni asuu siellä.

— En tahdo vaivata! — lausui Karl August hetkisen vaitiolon jälkeen. —
Minun on kenties mentävä takaisin kirkonholviin?

Alma kohotti katseensa: hänen hienoille kasvoilleen, joissa niin selvästi näki veren jokaisen ailahduksen, lehahti lievä puna. — Pelkään kovin! — sanoi hän sekä viehättävällä että kainolla suoruudella.

Tuntien itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen elämässään, onnelliseksi sen johdosta, että oli saanut oman itsensä vuoksi sellaisen katseen niin viehättävältä olennolta, joka ei saattanut aavistaa, ei välittänyt siitä, että hän oli suuren ruukin ja kahdenkymmenen tilan omistaja, kumartui Karl August enemmän kauniiseen naapuriinsa päin.

He olivat jälleen ääneti, ainoastaan silloin tällöin lausuen yksinäisiä sanoja ukkosenilmasta ja sateesta, joka lakkaamatta virtasi maahan. Joskus he yht'aikaa silmäilivät luostariin päin, jolloin tapahtui, että heidän katseensa kääntyessään yhtyivät ja arasti karttoivat toisiaan.

Mutta silloin leimahti salama, niin terävä ja häikäisevä, että rauniot näyttivät kokonaan olevan tulessa ja liekissä, ja salamaa seurasi räjähdys, jonka kauhea jyry kuului kauaksi ympäristöön.

Muutamia minuutteja Karl August oli aivan huumaantunut. Mutta kun äärettömän suuri pilvipatsas kohosi raunioista aivan läheltä sitä paikkaa, missä hän tytön kanssa seisoi, tuli hän sen verran tajuihinsa, että otti hänet syliinsä ja kantoi savun ja tulen läpi tielle. Siihen hän ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan riensi eteenpäin mikäli omat voimansa kestivät.

Sanaakaan sanomatta ja ääntä päästämättä Alma lepäsi hänen sylissään. Silloin Karl Augustin valtasi kauhea pelästys, että salama kenties oli iskenyt tyttöön, ja hän laski taakkansa nurmikolle.

Tyttö oli pyörtynyt. Juuri kun Karl August avasi nauhoja ja siteitä, joita löysi käsiinsä, hän kuuli liiaksikin tutun äänen huutavan:

— Antakaa tytön olla, antakaa tytön olla, hyvä herra! Jos jotakin on tekeillä, niin olenhan minä saapuvilla.

Nopeammin kuin jos olisi saanut kannullisen vettä tahi sangollisen hajuvettä heräsi Alma pelkästään siitä, että kuuli tuon äänen. Ja syrjästäkatsojalle olisi varmaan ollut varsin mielenkiintoista nähdä, miten erinomaisen reippaasti vanha mies keppi kädessä ja piippu suussa köpitti paikalle.

— No, no, mitä nyt? — olivat ensimäiset sanat, jotka hän lausui jonkun verran tyrmistyneelle Karl Augustille. — Mitä herralla on tekemistä minun lapseni kanssa? Ja mitä se merkitsee, että Alma maantiellä pyörtyy kiertävien ritarien huviksi?

— Isä, — vastasi tytär änkyttäen ja katseli hellästi isäänsä, — ukkonen iski raunioihin, minä olisin palanut sisälle, jollei — —

— Loruja, palanut sisälle — joutavia. Mitä tekemistä nuorella miehellä oli raunioissa samalla kertaa kun tyttäreni oli siellä? En pidä tuollaisista romaanimaisista vehkeistä!

— Olisiko herra ylijahtimestari pitänyt enemmän siitä, ettei olisi enää löytänyt tytärtään? — vastasi Karl August ärtyisästi.

Mutta tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun kuumaverinen ukko kimmahti niin korkealle ilmaan, että tuskin yksikään nuori mies olisi voittanut häntä joustavuudessa ja ketteryydessä. — Mitä, herraseni, — huudahti hän ja teki muutamia käsittämättömän hauskoja eleitä, — silläkö tavalla sitä nykyaikana puhutellaan minun ikäistäni miestä! Kiitän Jumalaa, ettei minulla ole poikaa, ja niin olisi teidänkin isänne tehtävä, jos — tuota, tuota — jos häntä ei olisi koskaan kohdannut tuo vähemmän hauska huvi, että häntä sanotaan herran isäksi!

Nyt ei Karl August oikein tiennyt, pitikö hänen nauraa vai suuttua. Mutta hän tahtoi ylen kernaasti saavuttaa ylijahtimestarin suosion ja katsoi sen vuoksi hyväksi kohteliaasti vastata, ettei hänen isänsä tosin olisi menettänyt mitään sellaisessa tapauksessa, mutta että hän itse silloin olisi menettänyt tuttavuuden, joka hänen toivoakseen — silloin Karl August rohkeasti käytti hetkeä hyväkseen — ei päättyisi alkuunsa.

— Ahaa, suur'kiitos, miksi ei? — vastasi ylijahtimestari, joka ei suinkaan näyttänyt olevan halukas mihinkään rauhanhieromisiin. — Kenties kuvittelette mielessänne, että minä esittäisin pikku näytelmän tässä maantiellä, syleilisin ja suutelisin teitä ja pitäisin liikuttavan puheen, kun olette sattunut pelastamaan tyttäreni. Ei, älkää luulko, älkää luulko! En ole vielä niin vanha, etten aivan hyvin muistaisi omaa nuoruusaikaani; ja mitähän luulettekaan, herra, että olisin antanut tällaisesta harvinaisen suloisesta seikkailusta: pelastappa tyttö, kaunis kuin minun Almani, Alvastran raunioista jyrinän, ukkosen ja salaman keskeltä — tuli ja leimaus, olen tuskin kuullut puhuttavan sen veroisesta onnesta! Minä, herra, olisin saadakseni pitää tuollaista kaunotarta käsivarsillani — (tässä vilkkaan miehen silmät säihkyivät vielä tulisemmin) — olisin kernaasti kantanut hänet, jos niin olisi tarvittu, vaikka läpi hornan kuilun!

— Isä, isä! — kuiskasi Alma, nykien ukkoa takinhihasta. — Herran nimessä, isä!

— Kas niin, karitsani, pikku kukkani, ole sinä vaiti ja kiitä Jumalaasi, että sinulla on isä, joka ymmärtää vartioida kahdeksantoista-vuotiasta tyttöä! Mutta, — ja silloin hän jälleen kääntyi Karl Augustiin — minun täytyy nyt viedä hänet kotiin. Vielä kerran saan, hyvä herra, toivottaa teille onnea seikkailunne johdosta. Jääkää hyvästi!

Ja ennenkuin Karl August oli ennättänyt ajatellakaan, oli onnellinen hetki mennyt, ja ylijahtimestari, koko paikkakunnan hyvin tunnettu ja omituinen ilmiö, oli tytär kainalossaan lähtenyt läheistä pikku taloa kohti.

Karl August seisoi hetkisen mietteissään ja poistui vasta kun Alma käänsi päätänsä ja vakavana sanoi hänelle hyvästi.

VII.

Siihen aikaan, jossa tämä pieni kertomus liikkuu, oli Ombergin kruununpuiston ylijahtimestarin virkatalo ainoastaan yksikerroksinen eikä yhtä komea kuin nykyisin. [Nyt tarkoittaa tämän kertomuksen kirjoittamisaikaa eli vuotta 1845, jolloin tulin Ombergissa tuntemaan useimmat kertomuksessa esiintyvät henkilöt ja samalla sain peräti omituisen jahtimestari M——n suostumuksen siihen, että aikomaani kertomusta varten esittäisin hänet itsensä ilmi elävänä ja samalla kuvaisin hänen kotinsa sisustuksen. Kirjan valmistuttua painosta sai hän sen eikä ilmaissut sen johdosta vähintäkään tyytymättömyyttä. Tekijä.] Mutta vanhan jahtimestarin luja tahto, järjestystä rakastava luonne ja nuorekas sielu ilmeni kaikkialla, alkaen sirosti siistitystä pihasta aina hänen omiin huoneisiinsa saakka, jotka kuvastivat kaikkein uskollisimmasti hänen luonnonlaatuaan.

Tilavaan eteiseen tultaessa oli vasemmalla keittiö — jolla tässä talossa oli melkoinen tehtävänsä — oikealla vierashuoneet ja aivan sisäänkäytävää vastapäätä ylijahtimestarin omat huoneet, joihin kuului iso sali ja sen takana oleva suuri huone, hänen kaikkensa.

Salin oikea seinä oli kaunistettu vanhanaikaisilla pyssyillä ja kivääreillä. Niiden alla riippui ruutisarvia, hylkeennahkaisia metsästysreppuja ja linnunsiipiä sekä haulipusseja ja luodinmittareita, jotka kaikki olivat järjestetyt mitä suurimmalla huolella ja aistilla. Ja saman seinän peränurkassa seisoi kaksin jaloin suuri, täytetty karhu todistamassa nuorempien päivien urotöistä. Lukuisat metsästyskompeet ja pari pienehköä kirjahyllyä, joissa oli romaaneja ja vanhoja runoteoksia, täyttivät muut seinät. Huonekaluina, jotka olivat raskaita ja vanhanaikaisia, oli korkeareunaisia nahkapäällyksisiä tuoleja ja ikkunan ääressä iso pöytä täynnä ruukkuja, joissa kaikenlaiset kasvit kukoistivat.

Astuessamme nyt kynnyksen yli itse pyhäkköön, saavumme valoisaan ja hauskaan huoneeseen. Uunin vieressä, sen ja telttasängyn välisellä ahtaammalla paikalla, näkyi muutamia valiopyssyjä, ja niiden alla taas ne metsästysreput ja ruutisarvet, jotka olivat onnistuneet saamaan suosion, sekä matkalaukku, näköputki, kaksi hattua, ryhmysauva, jahtitorvi, pari pistoolia ja muutamia piiskoja. Asiaanperehtymättömästä tämä kokoelma kenties tuntuu hieman kokoonhaalitulta, mutta se, joka tunsi omistajan jokapäiväiset tavat, tiesi että jokaisella esineellä oli — hänen makunsa ja tarpeensa mukaan — määrätty paikkansa, sama tänään kuin eilenkin, ja eilen sama kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Vastapäätä, uunin toisella puolella, riippui muutamia harvinaisia keppejä piippuhyllyn vieressä. Toisen ikkunan edessä oleva ylijahtimestarin pöytä sekä tilava hylly, jonka jokaisella paperikimpulla oli oma otsikkonsa, olivat vanhan herran kapineiksi harvinaisen pölyttömät ja puhtaat. Toisen ikkunan kohdalla olevalla avatulla pöydällä oli vierekkäin kaikkein uusimman kirjallisuuden tuotteita, kirjoja ja lentolehtisiä, jotka siinä saivat olla aikansa: määrättyjen ajanjaksojen kuluttua, — kenties tapahtui se myöskin määrätyllä kellonlyönnillä — vietiin ne joko ulompaan huoneeseen "romaaniroskan" joukkoon tahi pistettiin kauniiseen kirjakaappiin, jossa oli kaikenlaisia aineita käsitteleviä tieteellisiä valikoimia; ylijahtimestari oli tietorikas mies, joka seurasi aikaansa ja piti arvonsa mukaisena tuntea etenkin oman maansa kirjailijat, suurimmasta nimestä kaikkein vähäpätöisimpään. Ja erikoisen pöydän taakse asetetulla pehmeällä sohvalla — ukko rakasti mukavuuttaan — sai hän päivällislevollaan sanomalehdistä uneksia päivänuutisista, joita hän kernaasti seurasi.

Sohvan yläpuolella oli maalaus, vanhan herran ihastus. Se kuvasi kaunista naista, joka aamupuvussaan sitoi sukkanauhaansa. Ylijahtimestari, joka nuoruudessaan oli ollut ja oli vieläkin suuri naistenihailija, oli — niin hän itse kertoi — kerran Medevin lähteellä, vuosikausia sitten, nähnyt naisen, jonka ulkomuotoon hän siinä määrin ihastui, että houkutteli erään siellä samalla kertaa oleskelleen taiteilijan salaa valokuvaamaan hänet, mutta 'kainon soveliaassa' asennossa, jonka maalari itse sai valita. "Se riippui tässä juuri samalla paikalla", sanoi ukko, "kun hänen miehensä vuoden kuluttua, tehdessään retken vuorille, pistäytyi luokseni. 'Hitto vie, miten tuo on vaimoni näköinen', huudahti hän luotuaan ensi silmäyksen tauluun. 'Niin, niin, saattaa olla', vastasin minä." —

— En tiedä, tunsiko hän siinä ruudinsavua. Ja silloin ukko siveli välinpitämättömänä leukaansa, mutta veitikkamainen hymy leikki hänen mustissa silmissään.

Ylijahtimestari oli vasta vähän varttuneemmalla iällään mennyt naimisiin, mutta silloin tehnyt niin onnellisen valinnan, ettei hän koskaan lakannut kaipaamasta autuaasti nukkunutta vaimoaan, joka nyt oli kaksi vuotta levännyt haudassa. Ja arvon hän ansaitsikin siitä hellyydestä, siitä erinomaisesta hienoudesta, jolla hän ymmärsi arvioida miehensä omituisuuksia, sekä siitä huolellisuudesta, jolla hän, vastoin luontoaan, koetti muodostaa itseänsä sellaiseksi, että osasi miellyttää miestään, kun tämä ei koskaan olisi kyennyt nauttimaan kotoista onnea vaimonsa kanssa, jollei tämä olisi antanut hänelle tilaisuutta väittelemään ja suuttumaan ainakin viidesti päivässä. "Juuri erilaiset luonteet ovat kodin sopusointu ja höyste!" oli hänen lausepartensa.

Kävi kasku — vieläkin tunnettu — että heidän hääpäivänsä viidennenkolmatta vuosipäivän lähestyessä ja vaimon ilmaistessa halunsa viettää hopeahäitä, ylijahtimestari oli vastannut: "Ei, muoriseni, odottakaamme vielä viisi vuotta, niin saamme viettää kolmikymmenvuotisen sodan muistoa!…" Mutta kelpo emäntä ei saanut viettää hopeahäitänsä ja vielä vähemmin kolmikymmenvuotisen sotansa muistopäivää: hän kuoli vuotta ennen ensinmainittua; ja ukko suri häntä niin syvästi, ettei ensimäiseen puoleen vuoteen ollut edes entisensä varjokaan. Mutta leskivuoden umpeen mentyä hän oli — väkisin voittamalla surunsa — saavuttanut entisen voimansa; ja joskin hän yksin metsissä vaeltaessaan silloin tällöin tunsi kaipaavansa Mariaansa, niin ei hän kuitenkaan puhunut vainajasta useammin kuin surkutellessaan kaikkea sitä, mikä hänen kuoltuaan oli joutunut epäkuntoon.

Vaikka Alma, hänen silmäteränsä, siihen aikaan olisi saattanut ottaa huostaansa kodin sisäisen hoidon, ylijahtimestari ei kuitenkaan millään muotoa siihen tyytynyt. Netta-neiti oli laajalti tunnettu ripeäksi kaikissa naisten tehtävissä, jonka vuoksi hänet valittiin kodin johtajattareksi.

Mutta palatkaamme nyt kertomukseemme ja siihen päivään, jona Karl
Augustilla oli seikkailunsa Alvastrassa.

Tehtyään iltapäivä-kävelynsä eläintarhaan ylijahtimestari oli ukkosilman vuoksi rientänyt kotiin tavallista nopeammin ja saanut tietää Alman pari tuntia sitten lähteneen "raunioille".

— Siunaa ja varjele, — karjaisi ylijahtimestari, kiihdyksissään siitä, että tiesi lemmikkinsä olevan vaarassa, — siunaa ja varjele, mikä onnettomuus sentään miehelle, että on menettänyt vaimonsa! Äiti ei olisi varmaankaan päästänyt ulos tyttö-riepuaan siksi hauteisessa ilmassa, että sen, jolla on tavallinen järki, olisi pitänyt ymmärtää, mitä oli tulossa!

Se tila, missä vanha herra näki Almansa, ynnä miehisen seuralaisen läsnäolo olivat syynä hänen nyrpeyteensä Karl Augustia kohtaan. Ukko ei säästänyt mitään vaivoja estääkseen nuoria herroja saapumasta taloon, sillä hänen lempiajatuksekseen oli muodostunut naittaa tyttö vanhalle, rikkaalle majurille, jonka rehellinen luonne, mikä oli ylijahtimestarille perinpohjin tuttu, takasi hänelle Alman vastaisen onnen varmemmin kuin minkään nuoren miehen valat ja vakuutukset. "Rakkaudenhuuma", sanoi ukko itselleen ja Netta-neidille, joka sai osansa hänen isällisestä huolenpidostaan, "rakkaudenhuuma on maljallinen sokerijuomaa, ainoastaan löyhää vaahtoa. Mutta ystävyys, kunnioitus ja uskollisuus, kas siinä on itse elämänmehu; ja avioliitto, joka siihen perustuu, kukkii ja kukoistaa aina, jollei nimittäin" — tästä edellytyksestä johtui, että ylijahtimestari koetti karkoittaa kaikki nuoret miehet talostaan — "jollei aikaisemmin ole maistellut tuota sokerijuomaa ja mieltynyt siihen!"…

— No, lapseni, miten se juttu oikeastaan oli? — kysyi vanha herra myöhemmin illalla ajaessaan Alman keralla talonpoikaistalosta lainatuilla rattailla — et kai ollut raunioilla yhdessä muukalaisen kanssa?

— Olin hetkisen, isä. Hän oli myöskin hakenut suojaa raunioista; ja nähdessään vilahdukselta minut ja huomatessaan pelkääväni tuli hän varsin kohteliaasti luokseni. Heti senjälkeen salama löi maahan — enempää en tiedä.

— Enempää siinä ei ollutkaan tietämistä! — vastasi ylijahtimestari jonkun verran rauhoittuneena. — Mutta sepä oli nokkaviisas poika!

— Ah, isä, ei hän sellainen ollut! — uskalsi Alma lausua, ensi kerran vastustaen isäänsä.

— Häh? — kivahti ukko singauttaen tyttäreensä pari säkenöivää silmäystä.

Mutta Alma oli samassa menettänyt rohkeutensa kaikkeen puolustukseen. Hänellä oli kuitenkin eräs ase: — Minä voin niin pahoin, — sanoi hän, — minua viluttaa!

— Lapsi-parka. — Ja hellästi hän kietoi toisen käsivartensa Alman vyötäisten ympäri, hoputtaen samalla hevosta oikealla. Mutta nyt, samalla kun sade yhtämittaa valui virtanaan, ilmestyi kaikeksi onneksi lohdutuksen enkeli, itse Netta-neiti, joka pikkuvaunujen ajopukilla istuen tuli vinhaa vauhtia heitä vastaan; ja jo pitkän matkan päästä, heti toisensa huomattuaan, alkoivat hän ja ylijahtimestari päätä nyökyttämällä keskinäisen sähköttämisen, merkiksi että kaikki oli kunnossa.

Alma työnnettiin vaunuihin, ja niin ajettiin kotiin. Jäätyään yksin siksi aikaa, kun isä pukeutui ja Neta-täti keitti juhannuskukkateetä, ajatteli Alma yksinomaan vierasta ja miten tämä ilmestyi raunioille juuri siinä hetkessä, kun hän oli menehtymäisillään levottomuudesta ja hämmästyksestä ja ennen kaikkea toivoi juuri sitä, että joku ihminen olisi hänen seuranaan. Hän koetti kyllä, kuten kainolle neidolle sopiikin, karkoittaa mielestään nuoren miehen kauniin ulkomuodon ja sen kohteliaan hienon tavan, millä toinen häntä puhutteli (hänhän tahtoi muistaa vierasta ainoastaan pelastajanaan), mutta ajatellessaan jälleen, miten isä kohteli henkilöä, joka oli tehnyt hänelle niin suuren palveluksen, vapisi hän tuskasta. Mitä mahtoikaan vieras ajatella moisesta kiittämättömyydestä! Ja hän toivoi sydämensä pohjasta, että kerran — mutta se oli kaiketikin turha toivo — saisi itse tilaisuuden kiittää häntä.

Tämän johdannon jälkeen Alma alkoi mietiskellä, missä nuori mies mahtoi paikkakunnalla majailla. Oliko hän tullut maanteitse ja ainoastaan ohimennen käynyt Alvastrassa, vai oliko kenties saapunut vesitse ja oleskeli vielä Hevossaaressa? Miten sanomattoman mielellään Alma olisikaan tahtonut tietää kaiken tämän, mutta hän ei nähnyt mitään uteliaisuuden tyydyttämiskeinoa, jonka vuoksi hän korvasi vahingon mielikuvissaan.

— Rakas Alma-kulta, tiedätkö kuka tänne on tullut sateessa? — kysyi
Neta-täti pitäen saunamoteekuppia lähellä Alman huulia. — Arvaappa!

Mutta Alma ei uskaltanut arvata. Päättäen siitä, mitä oli tapahtunut, ei se voinut olla tuo vieras nuorukainen. Mutta miksi täti yhtäkaikki näytti niin veitikkamaiselta?

— Etpä saata arvata, pikku huitukka, mutta minä näen silmistäsi, että olet kuitenkin arvannut!

— Laskette leikkiä, täti.

— Kas niin, — minä en laske leikkiä — juopa nyt pohjaan asti, niin saat kuulla, että itse majuri on täällä!

— Majuri? — toisti Alma verkalleen eikä suinkaan ihastuneena. — Vai niin, majuriko vain —

— No onko kuultu kummempaa! Sinäkö et ihastuisi majurin tulosta — majurin, joka on niin komea, että ehkä näyttää komeammalta kuin kuningas itse!

— Pidän kyllä hyvin paljon majurista, mutta eihän ole kovinkaan kumma, että hän tuli tänne; olihan hän täällä viime viikollakin!

— Juuri sitä merkillisempää se on. Se, joka käy niin usein samassa paikassa, ei käy asiatta.

— Ette kai, täti, tahdo sanoa, että hän matkustaa minun tähteni?

— Oletko hullu, tyttö; kenenkäs tähden sitten? Saatan sanoa sinulle, — jos sitä asiaa millään tavoin epäilet, että hän kulkee juuri sinun tähtesi, ja sinä kyllä pian, jos muuten ymmärrän ajan merkit, kuulet sen hänen omasta suustansa.

Alma oli vähällä huutaa: "Luoja moisesta varjelkoon!" mutta muisti Neta-neidin juoruamistaipumuksia ja hillitsi itsensä. Sellaisen mielenilmaisun voisi täti lennättää isälle; ja isä, jollei hän ennen ollut ajatellut sinne päin — Alma ei tiennyt, että isä jo aikoja sitten oli ajatellut ja päättänyt — juuri silloin innostuisi asiaan ja katselisi sitä sen kaikkein edullisimmalta puolelta. Ottaen avuksi hieman naisviekkautta hän sen vuoksi vastasi, ettei hän koskaan uskoisi hänenlaisensa vähäpätöisen tytön vetävän puoleensa majurin huomiota.

Tyytyväisenä vastaukseen, joka niin hyvin soveltui ujolle neidolle, läksi Neta-täti keittiöstä.

Mutta Alma ajatteli: "Ei majuria, ei majuria ilmoisna ikänä — — —"

VIII.

Samalla aikaa kun tämä tapahtui ylijahtimestarin virkatalossa vaelsi
Karl August haaveellisempana kuin koskaan ennen takaisin Hevossaareen.
Alman kuva ei nyt ainoastaan liihoitellut hänen ympärillään; se oli
myöskin kirkkaana ja selvänä syöpynyt hänen sisäiseen näkemykseensä.

Isän omituinen ja — mikäli Karl Augustin oli syytä päätellä — karkea käytös saattoi hänet levottomaksi ainoastaan mikäli se vaikeutti tyttären tapaamista, ja tältä näkökannalta hän oli ylen pahoillaan siitä onnettomuudesta, ettei hän ollut vähääkään mieluinen vanhalle herralle. Kuitenkin oli Karl Augustilla kyllin arvostelukykyä voidakseen olla vakuutettu siitä, että sellainen mies, miksi ylijahtimestari oli osoittautunut, ei ollut ilkeä eikä sivistymätön, vaan ainoastaan erilainen kuin muut: omituinen, samalla äreä ja pirteä ukko, joka tahtoi taivuttaa koko maailman oman mielensä mukaan.

Päättäen joka tapauksessa jäädä Hevossaareen pariksi päiväksi Karl August laittoi olonsa mahdollisimman mukavaksi; ja juuri aikoessaan ottaa esille kirjoitusneuvonsa huomasi hän ikkunasta pojan, jolla oli kirje kädessä. Aavistaen parasta Karl August juoksi pihalle, missä sanantuoja kysyi "tämäkö se herra on?"

— Niin, se on minulle, — sanoi Karl August luettuaan päällekirjoituksen: "K.K.H. Raunioilla vaeltavalle ritarille"… — Odotappa hetkinen, poikani! — pyysi hän ja kiiruhti sisälle lukemaan äkkiarvaamatta saamaansa sanomaa, miettien mielessään, olisiko siinä anteeksipyyntö vaiko uusi onnentoivotus. Sinetti singahti auki, ja Karl August silmäsi seuraavat rivit:

"Koska en tiedä, kenelle minulla on kunnia kirjoittaa, saatte, hyvä herra, tyytyä siihen, että sekä päällekirjoitukseen että otsikkoon merkitsen K.K.H. Tämän lipun tarkoituksena on kuitenkin pyyntö, että Te, hyvä herra, jos oleskelunne Ombergissa kestää yli huomispäivän, silloin suvaitsisitte läsnäolollanne kunnioittaa yksinkertaista päivällispöytääni. Syön päivällisen täsmälleen kello 2; ja ilman ollessa suotuisa on minulla iltapäivällä ilo näyttää Teille, hyvä herra, paikkakunnan merkillisyyksiä.

Nils B."

Joskaan tätä ei suinkaan saattanut sanoa onnentoivotukseksi enempää kuin anteeksipyynnöksikään, oli Karl August kuitenkin sydämensä pohjasta tyytyväinen, sillä hän piti sellaista kirjettä, kun se oli tuollaisen miehen lähettämä, oikeana sovinnontarjouksena. Mutta nyt hänen täytyi hillitä ilonsa ajatellessaan vastausta.

Mihin tapaan hän sen kirjoittaisi vai riittäisikö suullinen kiitos? Ei, se ei käynyt päinsä, kirjoittaa hänen täytyi! Ja ensi kerran eläissään Karl August tunsi olevansa pulassa sen johdosta, ettei hänellä ollut mitään arvonimeä. Kuuluihan "Karl August Kemner" kovin tyhjältä, varsinkin kun ylijahtimestarin oli mahdoton tietää, että sille antoi merkityksen ruukki ja kaksikymmentä tilaa. Ja pelko, että hän vielä kerran joutuisi epäedulliseen asemaan, sai hänet ottamaan sen arvonimen, joka hänelle jo kotona kohteliaisuudesta ja hänen kiusakseen oli annettu: ruukinpatruuna Kemner ei kuulunut niinkään hullulta; ja vaikkakin Karl August punastui korviaan myöten siitä, että vasta tänään oli tehnyt sen keksinnön, mukautui hän kuitenkin siihen. Ruukkihan oli joka tapauksessa joutuva hänelle, ja niinpä vastaus oli seuraava:

"Koska olen päättänyt oleskella tällä paikkakunnalla viikon ajan, saan mitä nöyrimmin kiittää Teitä, herra ylijahtimestari, kohteliaasta kutsustanne ja ilmoittaa, että minä suurimmalla ilolla olen saapuva.

Karl August Kemner, ruukinpatruuna."

Kirjelipun ohella sai lähetti, jonka tuli jättää kirje tai oikeammin joka oli tuonut kutsukortin, juomarahaa kaksi pankkoriksiä, jotka sivumennen sanoen pojan palatessa selvästi ilmenivätkin ylijahtimestarille.

Tärkeän postin lähdettyä Karl August koetti kuluttaa aikaansa mietiskelyllä — kirjettä vanhemmille ei nyt kannattanut ajatella — mutta hänellä ei ollut mitään rauhaa sisällä eikä ulkona; koskaan hän ei ollut vielä tuntenut sellaista sielunjännitystä.

Yöllä, saman levottomuuden pitäessä häntä valveilla, tuotti hänelle suuria huolia keksimänsä ruukinpatruunan arvonimi ja ne ikävyydet, joita se saattoi hänelle tuottaa, jos ylijahtimestari, kuten oli varsin luultavaa, tekisi hänelle kaikenlaisia pulmallisia kysymyksiä ruukin oloista, jotka hänen luonnollisesti arveltiin tuntevan — hänen, joka ei tiennyt juuri mitään, ei edes raudan nykyisin käypää hintaa. Mitä Karl August, joka niin usein oli ollut kuuro isänsä perinpohjaisille esityksille, olisikaan tahtonut antaa saadakseen vielä tämän yön keskustella hänen kanssaan! Karl August olisi nyt ollut isänsä tarkkaavaisin kuuntelija. Minkä riemun se olisikaan tuottanut!

Uneton yö auttoi häntä ainakin aamu-unella lyhentämään osan seuraavassa aamupäivästä. Loppuosan hän käytti pukemiseen, ja kello yhdeltä hän läksi matkaan majatalon parhailla rattailla.

Samassa kun hevonen rattaineen oli kääntynyt takaisin ylijahtimestarin virkatalon portilta ja paraikaa hölkytti kotiin, avasi Karl August varsin hiljaa kaipaamansa Edenin pääsytien.

Hän sekä toivoi että pelkäsi, että Alma olisi hänen ensimäinen vastaantulijansa. Mutta siinä hänen sekä toivonsa että pelkonsa oli turha, sillä ylijahtimestari itse seisoi kuistilla, hienona, muhoilevana ja kumarrellen.

— Päivää, herra ruukinpatruuna, tervetuloa arkiaterialle! En tiedä mitä hyvää Neta-neiti — hän on kotihirviöni… kodinhoitajattareni piti minun sanoa — aikoo meille antaa; mutta sen verran voin jo edeltäkäsin kavaltaa, että hän ei koskaan tee itseänsä syypääksi ylellisyyteen.

— Yksinkertaisinkin ateria, — vakuutti Karl August sillaikaa kun hänellä oli kunnia pudistaa ylijahtimestarin kättä, — on ylellisyyttä minulle: en suurestikaan harrasta pöytänautintoja.

— Vai niin, vai ette — herra ruukinpatruuna on sitten kenties sitä suurempi muitten huvien harrastaja, mitä, häh? Niin, niin, tunnen kyllä nykyaikaiset nuoret herrat… Mutta astukaa sisälle, astukaa sisälle, minulla on täällä eräs, joka tahtoo sanoa herralle jonkun ystävällisen sanan eilispäivän tapauksen johdosta.

Karl August tunsi veren kiivaasti kuohahtavan suonissaan. Oi, miltä hän näyttäisikään, tuo viehättävä Alma, — tulisiko hän ujona ja arkana vaiko kohotetuin katsein häntä vastaan?

Itse uskalsi Karl August tuskin silmiänsä nostaa seuratessaan isäntää vierashuoneeseen. Hän ei kyennyt eroittamaan yhtään esinettä. — Ruukinpatruuna Kemner! — esitteli ylijahtimestari. Vasta silloin Karl August rohkaisi mielensä ja avasi silmänsä, mutta punastui ja nolostui sanomattomasti, kun tytön sijasta kookas, vanhahko soturi reippaasti ojensi kätensä ja esittelyn jälkiosa suhisi hänen korvissaan: — Majuri Kling, naapurini ja paras ystäväni!

— Minua ilahduttaa, — sanoi majuri äänellä, jossa oli mitä hyväntahtoisin sävy, — että saan lausua herra ruukinpatruunalle ottavani osaa mitä lämpimimmin siihen kiitollisuuteen, jonka tämä hyvä ystäväni arvatakseni jo aikaa sitten on lausunut.

— Kas niin, kas niin, — keskeytti ylijahtimestari, — emme puhu enää viimevuotisesta lumesta: älköön koskaan vatvottako samaa asiaa niin kauan, että se käy väsyttäväksi! Pakisin eilen pari sanaa kahden kesken ylä-ilmojen isälle — (ylijahtimestari viittasi taivaalle) — ja pöydässä juomme maljan: olen sanonut Neta-neidille, että hän saattaa kustantaa meille pullollisen oikeata vanhaa madeiraa!

— Kelpo isännällämme on omat pikku omituisuutensa, mutta jospa, herra ruukinpatruuna, tuntisitte hänet niin hyvin kuin minä ja…

— Ohoh, ei, ei, — puuttui ylijahtimestari innokkaasti päätään nyökytellen puheeseen, — älkäämme huoliko tehdä anteeksipyyntöjä isännän puolesta — mitä, häh, majuri, enkö osaa itse puhua puolestani? No, herra ruukinpatruuna, rautaako vai paperia vai mitä hyvää teidän ruukissanne valmistetaan?

— Rautaa, herra ylijahtimestari.

— No, sehän on käypää tavaraa — ja missä on ruukki?

— Södermanlannissa. Vanhempani asuvat siellä. Maatila on kauan kulkenut sukuperintönämme, ja korkein toivomukseni on, että olisi vielä kaukana se aika, jolloin se siirtyy minulle. Olen iloinen siitä, että isäni hallitsee kaikkea — olen pikemmin oppilas kuin hänen täydellinen auttajansa, ja pidän sen vuoksi arvonimeä enemmän turhanpäiväisenä koristeena, jonka kernaammin unohdan, milloin en käytä sitä ilmoituksena.

— Se on miehekäs ja avoin huomautus meidän aikamme nuorison lausumaksi.
Oletteko ainoa lapsi, herra Kemner?

— Olen ainoana elossa neljästä sisaruksesta.

— Aivan samoin kuin minun tyttäreni. Vaimo-vainajani — oivallisin nainen, mitä maa on koskaan kantanut — lahjoitti minulle neljä tytärtä. Juuri siinä kohden hän teki enimmin minun mieltäni vastaan. Minä sanoin joka kerta, etten hyväksynyt mitään tytön tynkiä, vaan tahdoin pojan; mutta hän niskuroitsi, ja niin sain pitää hyvänäni pelkkiä hameita — no, enpä olisi pahoillani, jos ne olisivat minulla nyt kaikkityyni. Mutta hinkuyskä, tulirokko ja mitä hittoja ne kaikki ovatkaan, poimi pois toisen toisensa perään, kunnes minulla vihdoin oli ainoastaan Alma jäljellä. Ja minä pelkäsin kuin jänis, että hänenkin kävisi samoin; mutta Herra näki, miten kaduin entistä nurinaani, ja antoi minun pitää tyttölapsen, joka puhuakseni suuni puhtaaksi on minun silmäteräni… — Näin sanoen ylijahtimestari veti kellon taskustaan, — Kello on nyt kolme minuuttia vailla kaksi, on aika katsoa, totellaanko minua talossani!

Herrat astuivat saliin, missä Neta-neiti niiaillen seisoi toisessa päässä pöytää, tulenvärisillä nauhoilla somistetussa myssyssä ja musta bomaseehame yllänsä. Mutta ketään muuta ei näkynyt, ja luodessaan pöytään nopean silmäyksen Karl August huomasi ihmeekseen, että se oli katettukin ainoastaan neljälle hengelle.

— Puuttuuko mitään? — kysyi ylijahtimestari, ja mustat silmät loivat veitikkamaisen katseen nuoreen vieraaseen. Perin nolona tämä tarttui vesikarahviin, ja ylijahtimestari kuvasi kaunopuheisesti viinapöydän ääressä Ombergin veden oivallisuutta;! siitä hän sai taas aihetta kertoa jutun metsänneidoista, joiden sanottiin joka aamu hautelevan pienoisia jalkojaan herttaisessa lähteessä, mistä vesi noudettiin.

— No, veli on kai käynyt heitä tervehtämässä pukeutumishetkellä? — kysyi majuri pöytään istuttaessa.

— Olen kyllä lähtenyt ulos epälukuisina aamuina, mutta noilla viehkeillä neitosilla on omat tähystäjänsä, jotka ovat huomanneet seitsemänkymmentä ikävuottani, ja näin vanhalle eivät metsän-, veden- tahi maanneidot enää juuri välitä keimailla. En ole silti menettänyt ryhtiäni, vaan lohdutan sensijaan itseäni viehättävällä ystävälläni, kotoisella Neta-neidollani, joka myöskin puolestaan osoittaa minulle kaikkea sitä myötätuntoisuutta, mitä olen ansainnut.

— Ylijahtimestari on aina leikkisä sekä sopivaan että sopimattomaan aikaan, — vastasi Neta-neiti säilyttäen kaiken mahdollisen mielenmalttinsa, mutta käsi vapisi kuitenkin, niin että lihaliemi, jota hän oli ammentamassa lautasille, oli vähällä läikkyä pöytäliinalle.

— Luulen totisesti lihaliemen joutuneen lainehtimaan, — sanoi ylijahtimestari tekeytyneen ystävällisellä äänellä. — Onkohan ruuvi irtautunut liemikauhan varresta?

Neta-neiti ei vastannut sanaakaan, varoessaan vastaamasta liian paljoa.

Ylijahtimestari siirtyi toiseen aineeseen: hän alkoi jutella metsästyksestä ja kertoi, miten hän kerran itse oli tehnyt matkan Tukholmaan, mukanaan pari ammuttua hirveä, joilla hänen entisaikaisen sukkeluutensa mukaan oli aivan yhtä komeat sarvet kuin…

Kaikeksi onneksi Neta-neidillä oli se hyvä ymmärrys, että hän joudutti paistia, jota ukko aina itse leikkasi, ja siten tarina keskeytyi alkuunsa, Karl Augustin mielihyväksi, hän kun ei pitänyt eräänlaatuisista väljähtyneistä kaskuista.

Paistin mukana tuli luvattu madeira, jonka näkeminen elähdytti isännän pitämään hilpeän puheen; sen loppuna oli kuitenkin muutamia vakavia, sydämestä lähteneitä sanoja vieraalle.

Mutta Alman poissaolosta ei puhuttu; ja turhaan Karl August odotti saavansa iltapäivällä jotakin valaistusta asiaan. Hän ei enää ollenkaan pelännyt tytön tapaamista. Ylijahtimestari kävi sillävälin yhä kohteliaammaksi ja kohteliaammaksi. Herrat kutsuttiin hänen yksityishuoneeseensa juomaan kahvia ja tupakoimaan. Kaikki harvinaisuudet katseltiin, jokaisella esineellä oli vaiheensa, jotka omistaja muisti kertoa. Kun oli tehty retki vuorelle, päättyi viimein ilta, — eikä Almaa vieläkään näkynyt.

Karl Augustin oli mahdoton kysyä. Hänen täytyi vihdoin sanoa hyvästi ja ilman paluun toivoa, sillä joskin hän pari kertaa oli maininnut oleskelevansa vielä viikon paikkakunnalla, ei ylijahtimestari ollut sitä kuulevinansakaan, vaan portilla erottaessa muitta mutkitta toivotti vieraalleen onnellista matkaa, ilmaisten ilonsa tämän lyhyen tuttavuuden johdosta ja pyytäen, että herra ruukinpatruuna palauttaessaan mieleensä Ombergin matkan myöskin muistelisi vanhaa ylijahtimestaria.

— En koskaan, — sanoi Karl August jonkun verran kiihkeästi, — en koskaan saata unohtaa Ombergissa käyntiäni enkä… enkä tapausta Alvastrassa. — — Toivoakseni ei mikään pahoinvointi…

— Ei, ei, ei, ainoastaan vähän säikähdyksen jälkivaikutusta, joka ei merkitse sen enempää… Mutta harvoinpa näkee taivasta tuollaisena! Tiedättekö, herra ruukinpatruuna, minä olen aina väittänyt: missään muualla ei saa nähdä niin ihanaa iltaruskoa ja niin kirkasta vettä kuin täällä. Omberg on paratiisi.

— Ja herra ylijahtimestari vartioi itse sen porttia, — uskalsi Karl
August lausua.

Ylijahtimestari nauroi ja näytti olevan huomautuksesta hyvillään: hän siveli leukaansa ja veti kokoon suupielensä, kuten aina hyvällä päällä ollessaan, ja sanoi leikillisesti: — Portinvartijan tehtävä ei olekaan ihan helppo. Mutta tulkaa vuoden kuluttua, niin kaikki paratiisin portit ovat selkoselällään.

— Mitä se merkitsee? — kysyi Karl August huonosti salaten kiivauttaan.

— Oh, ei mitään muuta, — sanoi ylijahtimestari, — kuin että paratiisilintu lienee silloin muuttanut majaa… Mutta minä viivytän herra ruukinpatruunaa — kiitos vielä kerran hauskasta seurasta!

Ja paiskaten voimakkaasti kättä ukko kääntyi takaisin, jättäen Karl Augustin portille, mihin hän hetkiseksi jäi seisomaan haluttomana lähtemään paikasta, johon hän jo oli niin suuresti kiintynyt. Mutta pelko, että hänet huomattaisiin, voitti lopullisesti viipymishalun; portti sulkeutui hiljaa — ja Karl August seisoi karkoitettuna Edenistä.

IX.

— Miten pikku tyttöseni tänä iltana jaksaa, — onko hän niin reipas, että saatamme tehdä pienen kävelyretken? — kysyi ylijahtimestari astuessaan Alman huoneeseen.

— Minähän voin erinomaisesti, isä, — vastasi Alma. — Ja olenhan makuulla ainoastaan sen vuoksi, että sinä käskit minun levätä!

— Eikä isä käske mitään muuta kuin minkä hänen viisautensa hyväksyy. Vuoteesta ei nousta äkkiä aamulla, kun illalla on juonut pari kuppia juhannuskukka-teetä, — sellaista on kartettava, jos tahtoo säilyttää terveytensä ja poskiensa ruusut.

— No, nyt saan siis nousta ylös, isä-kulta? Minun on ihan ikävä Kultakäpälää — (tämä oli Alman pikku vuohen nimi) — ja olenpa varma, että sekin on ikävissään, kun ei ole nähnyt minua eilisestä saakka.

— On toinenkin, joka sinua kaipaa, nimittäin kunnon majurimme täällä. Niin, ja tosiaankin, olin vähällä unohtaa sanoa, että vieras, joka auttoi sinut raunioista, on myöskin ollut päivällisellä.

— Eihän — lasket leikkiä, isä?

— Miksi niin? Lähetin hänelle eilis-iltana kirjelipun ja kutsuin hänet yksinkertaiselle päivälliselle.

— Onko hän vielä täällä?

— Ei, hän läksi äsken. Hän on ruukinpatruunan poika Södermanlannista.

— Ja miksi minä en saanut tietää, että hän oli täällä, — miksi en saanut pukeutua mennäkseni sisälle häntä kiittämään?

Eikä Alma saattanut pidättää mielipahansa ilmettä: se ilmeni hänen äänensä harvinaisesta noususta ja poskiensa väristä.

— Mitä nyt? — huudahti ylijahtimestari ällistyneenä. — Tahtooko neiti pitää kotikuulustelua isänsä kanssa, jos tämä uskaltaa kutsua luokseen vieraan, kysymättä neuvoa tyttäreltään, tahi unohtaa kutsua häntä mukaan milloin se ei ole tarpeellista!

— Mutta miksi, isä, se tänään oli vähemmän tarpeellista kuin muulloin?
Olethan, isä, usein sanonut, että pöydästä puuttuu jotakin, milloin
Almasi ei ole läsnä!

— Niinpä kyllä, niinpä kyllä; mutta ei liene liian aikaista totuttautua siihen kaipuuseen. Eiväthän tytöt ole luodut iän kaiken olemaan kotona isiensä huvitukseksi: he ovat muuttuvaista tavaraa, joka kulkee kädestä käteen — luonnollisesti isän kädestä aviomiehelle… Mutta nouse ylös, lapseni — me odotamme sinua!

Ylijahtimestari jätti tyttärensä, ja neljännestunnin kuluttua oli Alma isänsä huoneessa, jossa majuri Kling istui sohvalla sanomalehtien ympäröimänä.

Majuri oli viisikymmen-vuotias mies. Nuoruudessa oli kolme ominaisuutta tehnyt hänet kuuluisaksi: hän pelasi korttia, vaihtoi hevosia eikä koskaan viihtynyt kotona. Mutta miehuudeniässään hän kammosi näitä nuoruudenhuvituksiaan: nyt hän ei koskaan pelannut korttia, ei koskaan vaihtanut hevosia ja rakasti intohimoisesti kotiaan, josta vaimoa lukuunottamatta ei puuttunut mitään.

Majurilla ei ollut ylijahtimestarin halua seurata aikaansa kaikessa, paitsi pakinoimisessa ja juttujen kertomisessa. Sanomalehdille hän antoi kolmannen tahi neljännen sijan, ja muita kirjoja hän ei lukenut kuin maataloutta koskevia. Mutta joskaan majuri ei halunnut lukea kirjoista ihmisten suruja ja kärsimyksiä, niin hän sitä useammin etsi niitä tosielämästä, antaakseen apua hyväntahtoisesta sydämestä. Ja siinä ylijahtimestari ja hän usein kohtasivat toisensa, niin että he vihdoin olivat tulleet aivan välttämättömiksi toisilleen.

Ylijahtimestarin ja majurin kesken ei tähän asti ollut tapahtunut mitään lähempää selvittelyä Almasta. Mutta ylijahtimestari tunsi, että majurin kaikkein korkein toivomus oli saada sanoa tyttöä vaimokseen, samaten kuin majuri tiesi, että ylijahtimestari — juuri nähdäkseen tämän avioliiton toteutuvan — pidätteli kaikkia nuoria miehiä talostaan.

Ja tässä molemminpuolisessa levollisessa vakaumuksessa he antoivat asian mennä tavallista menoaan. Almahan oli lapsellinen, vaikkakin Neta-neidin huomautuksen mukaan jo täysi kahdeksantoista-vuotias ihminen; ja sen vuoksi hänen piti vielä saada nauttia riemuaan rauhassa: maailma oli hänet kyllä ajoissa löytävä! "Kun ei vaan". puheli joskus ylijahtimestari itsekseen, — "joku onnenonkija tulisi ennen sitä ja nipistäisi sydämeen."

Kohta kun Alma oli astunut kynnyksen yli, nousi majuri kiiruhtamaan häntä vastaan. Vanhan tavan mukaan, joka oli juurtunut tytön lapsuudesta saakka, suuteli majuri nuorta tyttöä otsalle, samalla kun tämä kumartui tavallista syvemmälle ja nyt omaksi levottomuudekseen tunsi punastuvansa.

Miksi hän punastui? Vuoden toisensa jälkeen majuri oli tervehtänyt häntä samalla tavalla, hänen edes sitä ajattelemattaan; niin, olipa hän usein ojentanutkin otsansa, kun majuri myöhempinä aikoina jonkinmoisella kömpelyydellä oli tahtonut suudella hänen kättään. Mutta nyt Alma tiesi sen, mitä hän ennen ei ollut aavistanut, nimittäin että majurin matkoilla oli "tarkoitus". Se säikytti ja punastutti häntä, vieläpä sai hänet vapisemaankin, kun kunnon majuri tavallista hellemmin ilmein katsoi häntä silmiin.

— Jumalan kiitos, — sanoi hän lämpimästi, — että Alma pelastui uhkaavasta vaarasta. Oli onni, että nuori matkustavainen oli siellä.

— Hm, hm, hm, — mutisi ylijahtimestari, ja tämähän merkitsi suunnilleen samaa kuin: "Hitto ties, oliko suurikaan onni, että mies oli nuori!"

— Niin, niinpä kylläkin, — vastasi Alma. — Mutta juuri senvuoksi olen kovin pahoillani, etten saanut virkkaa hänelle yhtään sanaa.

— Isäsi on lausunut hänelle sitä useampia, — kiiruhti ylijahtimestari lisäämään. — Hän oli erittäin tyytyväinen, vai mitä, majuri, — velihän näki itse?

Majuri myhäili eikä sanonut olevansa siitä niin perinpohjin vakuutettu.
Hän oli Alman puolella; tytön itsensä olisi pitänyt saada kiittää.

— Vai niin, vai niin, tässä on kysymys kapinasta, kyllä ymmärrän! — lausui ylijahtimestari ja vilkui niin vikkelästi mustilla silmillään, että Alma tuskin tiesi, puhuiko hän piloillaan vai tosissaan. — Veli yllyttää tyttöä: hän tulee uppiniskaiseksi kuin… kuin…

— Kuin kyyhkynen, joka vähimmästä tuulenpuuskasta pistää päänsä siipien suojaan, — täydensi majuri.

— Siunaa ja varjele, — huudahti ylijahtimestari, — onkohan todellakaan pahempaa kuin kyyhkysmäinen haikailu, olkoonpa se untuvissa tai hameessa! No, nosta silmäsi, Alma, näytä että olet sellaisen miehen tyttö, joka saattaa katsoa ihmisiä ja itse paholaistakin silmiin. Sano suoraan, ettet ole mikään kyyhkynen, sillä silloin, vieköön minut se ja se, saattaisit yhtä hyvin olla harakka, varis tahi… tahi… Mutta sanalla sanoen, minä en tahdo tietää mistään kyyhkysistä talossani!

Mutta silloin Alma nauroi ja kapsahti isänsä kaulaan. — Minä en ole mikään kyyhkynen, en ollenkaan, isä-kulta — kun vain olisin rahtusen rohkeampi! Mutta vanhemmaksi tultuani kai asia muuttuu, ja silloin saattaa tapahtua, että minulla on oikea oma tahto.

Alma tuli lausuneeksi nämä sanat lapsellisen ilon puuskauksena. Vasta myöhemmin hän huomasi, mitä ne saattoivat merkitä, ja hämmästyi ajatellessaan, että hänen tahtonsa todellakin kerran voisi joutua ristiriitaan isän tahdon kanssa.

Mutta neitonen ei ehtinyt ajatella enempää. Ylijahtimestari sanoi: — Veli huomaa, että tyttö alkaa luontua… Mutta ota nyt hattu, ja menkäämme puutarhaan katsomaan, ovatko kukat kasvaneet paljon sateen jälkeen! — — —

Ylijahtimestari teki kävelyretken toisaanne, ja majuri ja Alma jäivät kahden kesken.

— Meidän ei olisi sopinut lähteä näin pitkälle — sanoi majuri; — pelkään Alman vilustuvan.

— En suinkaan. Tänä iltana on niin suloista. En luule koko maan pinnalla olevan paikkaa, jota saattaisin rakastaa yhtä paljon kuin tätä!

— Kenties kuitenkin, — virkkoi toinen erityisellä äänenpainolla, — jos Almaa kerran kiinnittävät toiseen paikkaan yhtä hellät siteet kuin tähän!

Alma katseli poispäin pyökkilehtoihin ja vastasi hiljaa: — Silloin täytyy monen asian muuttua!

X.

Eräällä Hevossaaren rannan viereisellä kalliolla seisoi Karl August samana iltana, luoden miettivän katseen Vetterin yli.

Hän ajatteli menneen päivän pettyneitä toiveita, haluttomuutta jatkaa alottamaansa kirjettä vanhemmille, mahdollisuutta nähdä jälleen Alma, mahdollisuutta keksiä onnellista keinoa siihen, lyhyesti sanoen: hän pohti kaikkea tuollaista vähäpätöistä, joka vihdoin muodostuu varmaksi taipumukseksi. Mutta silloin hänen huomionsa kiintyi mitä merkillisimpään ilmestykseen. Hän alkoi tuijottaa vesille ja luuli näkevänsä unta.

Autereessa näkyi kokonainen voimallisen jättiläisen kuva, ainakin kahdenkymmenen kyynärän korkuinen, ja jotakin sanomattoman kamalaa oli tuon harmaankalpean ilmaolennon edestakaisessa liitelyssä. Se oli ollut näkyvissä noin viisi minuuttia ja kolme tahi neljä kertaa muuttanut asentoaan, milloin kohottaen käsivarsiaan ja milloin, kuten näytti, nyökäyttäen päätänsä; ja sitten hirviön takaa vähitellen kohosi punertava muuri päätyineen ja torneineen, jotka kuitenkin pian muuttuivat korkeiksi puiksi ja tuuheiksi lehdoiksi. Koko tätä näytelmää kesti noin neljännestunnin, jonka jälkeen se katosi. Jättiläinen jäi paikoilleen viimeiseksi, mutta hävisi äkkiä, kun kova vihuri kiiti pitkin vedenpintaa ja lakaisi pois koko haavekuvan.

Sanattomassa hämmästyksessään Karl August seisoi kauan paikoillaan; mutta käännyttyään vihdoin lähtemään vetäytyi hän äkkiä taaksepäin: jättiläinen seisoi aivan hänen edessään! Mutta pian hän huomasi tällä kertaa olevansa tekemisissä veren ja lihan kanssa, joskin olento oli laatuaan harvinainen.

Aivan Karl Augustin edessä seisoi tavattoman kookas mies suureen ryhmysauvaansa nojaten. Hänen pikimusta tukkansa riippui tuuheana, leveänä ja tasaiseksi leikattuna tupsuna aina kulmille asti. Syvällä kuopissaan olevat silmät tuskin näkyivät harjamaisten kulmakarvojen alta. Hänen ihonsa väri vivahti oliivinkeltaiseen ja kuparinruskeaan, ja tuuhea parta alkoi poskipäiltä ja ulottui hyvän matkaa leuan ja merimies-kaulaliinan alapuolelle, joka viimeksimainittu sekä hurstinuttu osoittivat, että hän oli merimies tai oli ollut siinä ammatissa.

— Hyvää iltaa, — sanoi Karl August nyökäyttäen päätänsä miehelle, jonka kasvoilla oli hiljaisen raskasmielisyyden ilme.

— Iltaa, — oli miehen lyhyt vastaus; ja ääni, jolla tämä yksinkertainen sana lausuttiin, kuului kumealta kuin haljenneen kellon.

— Huomasitko kangastusta, kummitusta tuolla? — kysyi Karl August viitaten Vetteriin päin.

— Huomasin kyllä, — vastasi vanhus, — senlaisia olen täällä nähnyt usein. Hän varoitta myrskyn tullen.

— Kuka? — kysyi Karl August.

— Vedenneito tietysti! Hän kohottaa sille ylös muureja ja valleja ja torneja ja mitä kaikk hänen valtaansa kuuluu.

Hämmästyksissään siitä, että kuuli tämän jättiläisolennon puhuvan aivan lapsen tavoin kysyi Karl August: — Oletko tältä paikkakunnalta kotoisin?

— Olen kyllä, olen syntynyt täällä Vetterin rannalla; mutta suureksi tultuani läksin kirvesmieheksi merille, ja sitten olen ollut sekä tuulessa että tuiskussa ja ohjannut päivinäni monta alusta. Mutta tultuani vanhaksi heräsi minussa halu päästä jälleen kotiini, sillä Vetterin kaltaisella järvellä ei ole vertojaan!

— Mikä on nimesi? — kysyi Karl August, yhä enemmän kiintyen uuteen tuttavaansa.

— Johannekseksi minut ristittiin, mutta sitten, — lisäsi hän ylpeyden ja ujouden sekaisella äänellä, — minua on sanottu luotsivanhimmaksi. Olen nyt täällä veneenrakennustöissä; muuten asun yksikseni pienessä mökissä vuorella tästä pohjoiseen.

— Käykäämme istumaan, — sanoi Karl August istuutuen itse kivelle. —
Kerro minulle jotakin seikkailuistasi.

— Minun seikkailuni ovat liian vähäisiä, voidakseen huvittaa hienoja herroja! vastasi luotsivanhin jäykästi.

— Mutta sanoppa edes ensiksi, uskotko tosiaankin vedenneitoon ja hänen mahtiinsa?

— Ah, älkää kysykökään sellaista! — vastasi ukko varsin vakavana. — Kangastus ja vedenneito — pitääkö ihmisen nyt olla niin uppiniskainen, ettei voi pitää hyvänään, mitä Luoja itse tahtoo hänelle ilmaista, vaan etsii itse sille nimiä ja tekee sen niin luonnolliseksi, että siihen aivan saattaisi käsin koskea! Ei, ei nuori herra, tuo joka näkyy ilmassa ei ole mikään kangastus enempää kuin sekään mikä vesillä kuvastelee on mitään utukuvia, jommoisiksi epäusko tahtoo sen tehdä. Ja vedenneidon olemassaolon ja sen, että papit ja profeetat ovat sitä kunnioittaneet, osoittaa paraiten suojeluskirja, minkä se pappi, joka ensiksi tahtoi mitata Vetterin, antoi laatia niille, joiden piti lähteä samalle asialle, jottei mikään paha saisi heitä valtoihinsa. Se mies tiesi mitä teki!

— Niin, ellei se vaan ollut viekas keksintö heidän pelkonsa voittamiseksi, — huomautti Karl August hymyillen.

Mutta silloin luotsivanhin kavahti pystyyn, pudisti paksun mustan hiustupsun otsaltaan ja huudahti syvällä äänellä: — Mikä villitys! Tiedän kyllä, että kirjoihin on siten painettu, mutta ne valehtelevat sen kuten paljon muutakin! Hyvää yötä, herra! Sen, joka tulee Vetterille, pitää tulla uskossa eikä esittää kaikenlaisia rikkiviisaita hairahduksia, muutoin hän aivan hyvin saattaa olla tulematta, sillä usko, kuten Kristus on itse meille opettanut, tuottaa maailmaan kaiken ilon.

Hän nyökkäsi lyhyeen, pisti päähänsä lakin, joka kaiken aikaa oli ollut maassa, ja poistui.

Mutta Karl August kiiruhti jälkeen ja lyöden ukkoa olkapäälle sanoi: — Odotappa, ystäväni — ei kiirettä! Sano minulle ennen eroamme, oletko varma siitä, että usko vaikuttaa niin paljon onnen saavuttamiseen tässä maailmassa?

— Tietysti, senhän herra tuntee kristinopistaan! josta äsken mainitsin, — vastasi ukko ja katsoi Karl Augustiin, kasvoissaan lempeämpi ilme. — Usko, ajatelkaapa sitä, on Luojan paras lahja: se mitä minä kaikesta sielustani uskon ja tahdon, toteutuu myöskin, sillä tahto yhtyy uskoon, jollei molemmilla ole syntinen tarkoitus.

— Oletko itse kokenut, mitä kaikkea usko vaikuttaa, kun sillä on hyvä tarkoitus?

— Olen montakin kertaa, mutta kerran aivan varmasti! Minä uskoin, että eräs herttainen nainen, jonka puolesta — no, se on kai samantekevää, rakkaus lienee sama ylhäisessä kuin alhaisessakin — jonka puolesta olisin tahtonut antaa sydänvereni… Uskoin, sanoin minä, että ainoastaan katsomalla häneen voittaisin vastalahjaksi hänen sydämensä. Mutta koskaan ei olisi saattanut ajatella suurempaa ylimielisyyttä: hän oli rikas ja kaunis, ja minä olin köyhä ja ruma. No, joka ilta hänen saapuessaan rantaan kohdistin katseeni häneen, kunnes hän kiinnitti huomionsa minuun. Kun olin päässyt siihen asti, kävi kaikki kuin itsestään, minä katselin häntä, ja lopuksi hän antoi myöntävän vastauksen. Sitten en nähnyt paljoa pitkään aikaan, sillä onnellisten ei tarvitse nähdä. Mutta minä matkustin maailmalle hakeakseni kultaa meriltä, ja palasin taskut täynnä. Vierailla mailla minulla ei ollut varoja tuhlata penniäkään, ainoastaan sen vuoksi, että saisin säästää rahat kotiin ja laskea ne hänen eteensä, jotta hän näkisi, mitä saatoin tehdä sen hyväksi, jota rakastin!

Tässä ukko pysähtyi ja keskeytti hieman kertomustaan.

— Tultuani kotiin ei sydämeni valittua enää ollut olemassa. Isä oli koettanut pakottaa häntä antamaan toiselle sen uskollisuuden, jonka hän oli luvannut minulle… mutta tyttöpä pelasti sen. Eräänä sunnuntaiaamuna hän katosi, senjälkeen kun he viimeksi olivat nähneet hänet Storlycken niityn rannalla. Vetterin vesi virtaa kirkkaana ja houkuttelevana suruiselle mielelle. Hän uskoi, että me tapaamme jälleen ja että minä en koskaan rakasta toista; ja niin hän läksi asumaan vedenneidon palatseihin, kunnes minä ylösnousemuksessa olen valmis hänen seuralaisekseen. No, näettekös, herra, kun minä sitten olin kuljeksinut ja tuuminut, menisinkö hänen perässään, sai usko minussa vallan jälleen. "Jos sen teet", sanoi se, "niin ette tapaa toisianne taivaanvaltakunnassa!…" Läksinpä sitten jälleen merille, missä antauduin luotsinammattiin. Monta alusta saatan sanoa pelastaneeni, ja monesti olen pannut henkeni alttiiksi. Mutta uurrettuani ja puurrettuani, kunnes minulla ei enää ollut yhtään voimia jälellä, vaan itsekseni saatoin ajatella: loppu kyllä rupeaa lähenemään, muutin jälleen tänne ja rakensin pienen tuvan, jonka nyt omistan, ja asun siinä iloisena uskoen, että me pian jälleen tapaamme.

— Kiitos kertomuksestasi! — sanoi Karl August osaaottavaisena. — Se on tehnyt oikein hyvää sydämelleni.

— Niin, juuri sen vuoksi, että huomasin teillä olevan sydäntä, hyvä herra, puhuin siitä mitä en suinkaan lorua kenelle hyvänsä… Mutta nyt olemme luotsivanhuksen tuvan ovella. Astukaa sisään, herra, jollette halveksi!

Karl August ei suinkaan halveksinut. Mutta jos majan ulkopuoli jo oli köyhyyden ja kieltäymyksen esikuva, niin sisäpuoli todisti sitä vieläkin selvemmin: ainoastaan olkikupo lavalla, karkeatekoinen pöytä ja rahi ynnä muutamia seinällä riippuvia työkaluja — siinä koko sisustus.

— Ja tämä riittää sinulle? — kysyi Karl August istuutuen rahille.

— Aivan hyvin, herra. Vetter antaa minulle kalaa ja juotavaa. Päivärahat, ryhdyttyäni rakentamaan veneitä, tuottavat minulle myöskin talvileivän.

— Entä vaatteet?

— Vaatteet, — sanoi luotsivanhin, viitaten paikattuun takkiinsa, — tässä on kesäpukuni. Ja tässä — hän viittasi vielä kuluneempaan karvanuttuunsa, — tässä on minun talviystäväni! Se kestää kyllä minun aikani, sillä ihmiset täällä eivät ole ilkeitä, naiset antavat minulle paikkatilkkuja ja lankaa, ja niin kauan kuin minulla on paikka paikan päällä, ei takki koskaan mene hajalle.

— Mutta, — lisäsi Karl August, — mainitsit nuorena koonneesi matkoilla kultaa; mihin olet kaiken sen hukannut?

— Jokaisella, hyvä herra, — sanoi ukko rypistäen tuuheita kulmakarvojaan, — on salaisuutensa, ja minullakin on omani — älkäämme puhuko kullasta.

— Herätät ihmettelyäni! Ja hyvin mielelläni kuulisin, mitä olet sillä tehnyt — äänesi sanoo minulle, ettet ole sitä käyttänyt tavalliseen tapaan.

— Kenties en, ja kenties minä juuri sen vuoksi ikäänkuin hieman häpeisin kertoa, miten asianlaita on. Monet asiat, joita toinen ei käsitä, ovat toiselle selviä. Älkäämme enää puhuko siitä!

Mutta Karl August ei päässyt irti tästä aiheesta, ja vihdoin ukko sanoi:

— No, olkoon menneeksi… Olin saanut äidiltäni uskon, joka varmaankin on synnillinen, koska se on tuottanut minulle suurta piinaa, ja se oli usko, ettei päiviensä päättäjä koskaan tuli autuaaksi. No, herra, kun minä sitten aikani olin mietiskellyt, miten kauheaa kerran tulisi minulle ja sydämeni valitulle, jos me ikuisesti erkanisimme toisistamme, niin mieleeni muistui, että katolisissa maissa olin kuullut ja nähnyt luettavan sielumessuja, joiden piti auttaa vainajia autuuteen. En juuri uskonut lukemisen sitä vaikuttavan, mutta ajattelin: Luoja kyllä tietää, miksi sen teet, ja Hän katsoo tarkoitukseen, tapahtukoon se katolisessa tahi kristityssä maassa. Läksinpä, kuten sanottu, jälleen merille, ja ensimäisessä katolisessa kirkossa, johon saavuin, puhuin papille, että hän lukisi ja rukoilisi niin paljon edestä kuin aarteestani riitti. Hän lupasi tehdä sen ja sanoi minulle, että siinä oli kylliksi, olipa se, jonka puolesta annoin kullan, tehnyt miten suuren synnin hyvänsä. Sydän keventyneenä jatkoin matkaani: tunsin näet, että oli olemassa Yksi, joka näki, miten olin tehnyt itseni köyhäksi, pelastaakseni hänen sielunsa.

Sanaakaan virkkamatta, mutta silmissään katse, joka sanoja paremmin ilmaisi, että hän täydellisesti oli käsittänyt vanhuksen tunteen, puristi Karl August hänen kättänsä.

Hiljaa he jälleen molemmin menivät pienen tuvan edessä kohoavalle mäelle.

Siinä oli vanha tammi, ja luotsivanhus sanoi latvaan viitaten: — Tässä asuu minun ainoa seurani, joka minulla on ollut monet vuodet!

Karl August kohotti kysyväisenä katseensa. Latvassa oli tavattoman suuri linnunpesä.

— Merikotkapari, — kertoi vanhus, — on rakentanut sinne pesänsä. Linnut ovat toisten kauhu, minun iloni. Milloin minulla on joku liika ruuanmuru, annan siitä niillekin.

Poistuessaan Karl August koetti pistää muutamia riksejä ukon taskuun; mutta hän otti ne käteensä ja sanoi vakuuttavasti, antaessaan rahat takaisin: — Mitä niillä tekisin? En tahdo parempaa; olen näet vieläkin siinä uskossa, että mitä enemmän täällä kieltäydyn, sitä varmempi saatan olla siitä, että tapaan rakkaani siellä, missä meillä kaikilla on hyvä olla… Mutta hyvää yötä nyt, nuori herra… Kiitos seurasta — vanhuksella ei ole pitkään aikaan ollut sellaista rauhaa!

Ihastunein mielin Karl August palasi kotiinsa Hevossaaresta. Hänestä tuntui kuin keskustelu vanhan luotsin keralla olisi vahvistanut hänen omia voimiaan ja uskoaan. Ja se teki, että hän vakaasti päätti oleskella Ombergin seuduilla, kunnes näkisi Alman ja saisi puhua hänen kanssaan — täytyipä hänen olla siellä vaikka vuosi ja vuorokausi.