"Usein me olemme jutelleet, niin, usein", vakuutteli hän mrs Britlingille. "Ja nyt täytyy kaiken loppua. Hän rakastaa kukkia, hän lempii lintuja. Hän on suloinen ja viaton. Minä olen opettanut hänelle monta saksalaista sanaa ja useita kertoja olen yrittänyt lyijykynällä piirtää hänen kuvaansa ja nyt minun pitää lähteä näkemättä häntä enää milloinkaan."

Hra Heinrichin äänetön vetoaminen koko Saksan romanttiseen kirjallisuuteen riisui aseet siltä mrs Britlingin vastaväitteeltä, ettei hra Heinrichilla ollut mitään syytä lainkaan tuntea tuota nuorta naista.

"Sitäpaitsi", huudahti hra Heinrich, "syventyen erääseen toiseen huoliensa puoleen, kuinka minä saan tavarani kokoon? Täällä ollessani minä olen ostanut paljon tavaraa, paljon kirjoja, kaksi paria valkoisia flanellihousuja, muutamia paitoja ja kodak-filmien kehittelyä varten suunnitellun tinakojeen, jota en osaa käyttää. Kaikki tuo pitää mahtua pieneen matkalaukkuuni. Ja ne eivät mahdu minun pieneen matkalaukkuuni."

"Entä Billy! Kuka nyt jatkaa Billyn kasvattamista?"

Armoton kohtalo ei välittänyt hra Heinrichin vaikeuksista ja huolista. Hän syöksähteli huoneestaan alakertaan ja taas takaisin, kulki salaisissa ja hyödyttömissä asioissa kyläravintolan paikkeille, vaelteli puutarhassa. Hänen päänsä ja kasvonsa punottivat yhä ankarammin; silmät olivat tulehtuneet ja levottomat. Kaikki koettivat puheellaan ja käytöksellään häntä rauhoittaa ja osoittaa hänelle ystävällisyyttä.

"Ach!" sanoi hän Teddylle, "Te olette siviilimies. Te elätte vapaassa maassa. Sota ei koske teitä. Te voitte käyttää sitä huvinanne…"

Teddy saattoikin käyttää huvinansa mitä hyvänsä.

Jokin, jota Matching's Easyssä vain sangen epämääräisesti pelättiin, jokin järjestelmällinen ja armoton Lontoossa sijaitseva voima tuntui haparoivan ja haeskelevan hra Heinrichiä, ja hra Heinrich tuntui vastaavan. Sunnuntain posti toi ratkaisun.

"Minun täytyy lähteä", sanoi hän. "Minun täytyy lähteä suoraan Lontooseen tänään. Siellä, eräässä paikassa Bloomsburyssä minulle ilmoitetaan, miten pääsen Saksaan. Minun täytyy koota tavarat, saada automobiili asemalta ja lähteä. Miksi ei sivuradalla kulje sunnuntaisin junia, niin että voisin mennä sitä tietä?"

Aamiaisella hän puhui politiikasta. "Minä olen ehdoton sodan vastustaja", sanoi hän.

"Minä vastustan sodankäyntiä yleensä."

"Miksi sitten lähdette?" kysyi mrs Britling. "Jääkää tänne meidän luoksemme. Me pidämme teistä kaikin. Jääkää tänne ja jättäkää lähtökäskyt huomioonottamatta."

"Mutta silloinhan menetän isänmaani. Menetän paperini. Joudun hylkiöksi. Minun täytyy lähteä."

"Minun mielestäni on miehen oltava isänmaalleen uskollinen", arveli mr Britling.

"Jos maailmassa olisi yksi ainoa kieli, niin tällaista ei sattuisi", selitti hra Heinrich. "Ei olisi englantilaisia, ei saksalaisia eikä venäläisiä."

"Vaan pelkkiä esperantolaisia", virkkoi Teddy.

"Tai idolaisia", sanoi hra Heinrich. "En ole varma kumpiako. Eräissä suhteissa ido on melkoista parempi."

"Ehkäpä on asia ratkaistava idon ja esperanton välisellä sodalla", arveli Teddy.

"Kenen kanssa me pelaamme skatia, kun te olette poissa?" kysyi mrs
Britling.

"Koko aamupuhteen", sanoi hra Heinrich tuntien sydämensä paisuvan tässä myötätunnon paisteessa, "olen yrittänyt koota tavaroitani, mutta siitä ei ole tullut mitään. Mieleni on liiaksi levoton. Minulle on ilmoitettu, ettei pidä ottaa mukaan paljoa matkatavaraa. Anteeksi, mrs Britling."

Mrs Britling tuli tarkkaavaiseksi.

"Jos saisin jättää hyvän joukon tavaroitani, vaatteitani, ainakin osan, ja etenkin viuluni, niin pääsisin paremmin kulkemaan. En tahtoisi joutua liikekannalle viuluineni. Voi tulla pahojakin tungoksia. Tahtoisin sen vuoksi ottaa vain reppuni…"

"Jos kokoatte tavaranne…"

"Niin, jälkeenpäinhän ne voitaisiin lähettää."

Kokoamisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Automobiili, jota hän oli aamusella käynyt asemalta tilaamassa Teddyn avuliaalla polkupyörällä, tuli kohta häntä noutamaan, ja koko perhe sekä ensimäinen osa tavanmukaisia hockeypelaajia kokoontui katsomaan lähtöä. Vanhempi pikku-Britling asetti täyteenahdetun repun vaunun istuimelle. Hra Heinrich pudisti sitten jokaisen kättä.

"Kirjoittakaa ja kertokaa miten voitte", huusi mrs Britling.

"Mutta jos Englantikin yhtyy sotaan!"

"Kirjoittakaa Reynoldsille — antakaahan, kun merkitsen hänen osoitteensa; hän on minun asiamiehenäni New Yorkissa", sanoi mr Britling ja kirjoitti osoitteen.

"Me tulemme kylään asti teidän mukananne, hra Heinrich", huusivat pojat.

"Ei", sanoi hra Heinrich istuutuen automobiiliin, "minä eroan nyt teistä kaikista kerrassaan. Se on liikaa…"

"Auf Wiedersehen!" huusi mr Britling. "Muistakaa, että mitä tapahtuneekin, rauha tulee lopuksi!"

"Miksei yhtä hyvin aluksi?" kysyi hra Heinrich ymmärrettävän katkeroituneena ja toisti vakiintuneen, Euroopan koko tilannetta koskevan tuomionsa: "Verdammte Bummelei! "

"Lähtekää", sanoi mr Britling ohjaajalle.

"Auf Wiedersehen, hra Heinrich!"

"Auf Wiedersehen!"

"Hyvästi, hra Heinrich!"

"Onnea matkalle, hra Heinrich!"

Automobiili lähti päristen liikkeelle, ja hra Heinrich liukui läpi veräjien ja pitkin samaa ahnasta tietä, joka oli aivan äskettäin niellyt mr Direckin.

"Viimeinen jäähyväistervehdys!" huusi Teddy. "Yks', kaks', kolme! Auf Wiedersehen!"

Äänet, järeät ja kimeät, kaikuivat yhdessä särähdellen. Orjanruusuaita peitti pienen pääni näkyvistä. Mutta sitten punaiset kasvot sukelsivat taas esiin. Hän oli noussut seisomaan ja heilutti panamahattuansa. Auringonpistoa ajattelematta…

Sitten hra Heinrich oli kokonaan poissa.

"Kas niin", sanoi mr Britling kääntyen menemään.

"Toivottavasti hän ei haavoitu", sanoi eräs vieraista.

"Mitä vielä, eiväthän ne tuollaista poikasta taistelulinjalle lähetä", sanoi mr Britling. "Hän ei ole vielä saanut harjoitustakaan. Ja hänen täytyy käyttää silmälaseja. Miten hän ampua osaisi? Hänestä tehdään kirjuri."

"Hän ei ole koonnut tavaroitaan laisinkaan", sanoi mrs Britling miehelleen. "Tulehan katsomaan hänen huonettansa. Se on — liikuttavaa."

Se oli liikuttavaa.

Se oli enemmän kuin liikuttavaa; vähäpätöisellä, oudolla tavallaan se oli vertauskuvallista ja ennustuksellista; siinä näkyi pienoiskoossa vähäpätöisen elämän juuriltaan repeytyminen.

Ovi oli selkoselällään, kuten hän oli sen lähtiessään jättänyt ajattelemattakaan salata pienten puuhiensa ja hankintojensa merkkejä. Ikkunatkin olivat aivan auki, ikäänkuin hän olisi kaivannut enemmän ilmaa, hän, joka Englantiin tultuansa aluksi oli aina pitänyt huoneensa ikkunoita tarkoin suljettuina. Tyhjän tulisijan yli ojentautui hänen Billyä varten hankkimansa iso tammenhaara, mutta nyt olivat sen oksat ja lehdet kuivuneet ja monet niistä olivat murtuneet ja pudonneet lattialle. Billyn tyhjä häkki oli tyhjänä pienellä pöydällä huoneen nurkassa. Sen sijaan, että olisi koonnut tavaroitaan, nuorukainen oli nähtävästi astellut huoneessaan edestakaisin rauhattomien mietteiden vallassa; vuode oli epäjärjestyksessä ikäänkuin hän olisi useita kertoja siihen heittäytynyt, ja kirjat olivat toivottomassa epäjärjestyksessä ympäri huonetta. Hän oli yrittänyt hiukan aloittaa tavarain kokoamista sijoittamalla jotakin lainaamaansa pahvilaatikkoon. Viulu lepäsi kuin kuolinvuoteellaan kaapin päällä, jonka kaikki laatikot olivat puolittain avoinna, ja keskellä lattiaa virui siihen pudonneena surkea, sininen paita, litistyneimpiä ja murheellisimpia vaatekappaleita mitä ajatella saattaa. Takasta löytyi epäonnistunut, halki repäisty, tytön päätä esittävä kynäpiirros…

Aviopuolisot katselivat hetkisen äänettöminä autioksi jäänyttä huonetta, ja kun mr Britling alkoi puhua, niin hän alensi ääntänsä.

"Minä en keksi Billyä", sanoi hän.

"Se on ehkä mennyt ulos ikkunasta", sanoi mrs Britling, hänkin hilliten ääntänsä…

"No niin", sanoi mr Britling äkkiä ja ääneen irroittaen tarkkaavaisuutensa tuosta tulevain onnettomuuksien ensimäisestä enteestä, "mennäänpä hockeyta pelaamaan! Hänenhän oli pakko lähteä. Ja Billy kai tulee takaisin, kun nälkä alkaa sitä vaivata…"

11.

Maanantai oli yleinen vapaapäivä, koska se oli elokuun ensimäinen maanantai, ja vanhan tavan mukaan vietettiin silloin Matching's Easyssä Claveringsin puistossa kukkaisjuhlaa. Mr Britlingin mieleen jäi päivästä kirkas muisto, se näkyi sellaisessa heleässä valossa kuin maisema, johon aurinko paistaa ukkospilven lomitse. Siellä oli teltta näytteille asetettuine kukkineen ja toinen kansanhuveja varten, siellä oli korea, kultaa ja keltaa hohtava karuselli automobiileineen ja hevosineen, ja eräs toinen viheriän ja hopean hohtoinen, jonka jalopeurat, kamelikurjet suorittivat ihmeellisiä keinuvia liikkeitä, ja kummassakin oli höyrypositiivi; siellä oli kojuja, joissa heiteltiin kokospähkinöitä ja useita kekseliäästi sommiteltuja ampuma-, keihäänheittoja renkaanheittokojuja, joissa kaikissa oli ihmeteltävä kokoelma saviteoksia, kelloja, metallikoristeita ja muita senkaltaisia houkuttelevia voittoja. Siellä pantiin toimeen ilmapallokilpailu: jokaiseen palloon oli kiinnitetty postikortti, jossa pyydettiin löytäjää ilmoittamaan, mihin se oli pudonnut; shillingillä voi saada pallon ja mahdollisuuden voittaa lukuisia yleviä ja yllättäviä palkintoja, jos pallo lensi riittävän kauas — kalapuukkoja, hopeakahvaisia kävelykeppejä, tammisia grammofonilevylaatikoita ja muuta samanlaista. Erityisestä veräjästä pääsi puolella shillingillä Claveringsin puutarhoihin; lady Homartyn oli luvannut lisätä shillingiin toisen puolen ja käyttää kertyneet varat ensi talvena polttotarpeiden hankkimiseen Matching's Easyn köyhille. Mr Britling katseli poikineen kaikki nähtävyydet, jätti pojat vihdoin antaen kummallekin shillingin ja siunauksensa, maksoi puoli shillingiänsä päästäkseen puutarhoihin ja lähti, kuten oli luvannut, lady Homartynin luo teetä juomaan.

Aamulehdet olivat saapuneet myöhään, hän oli lukenut niitä lukemasta päästyäänkin ja aina välillä painunut mietteisiin, kunnes hänen perheensä oli vaatinut, että hänen piti lähteä juhliin. He sanoivat, että jos hän ei minkään muun vuoksi tahtonut tulla, niin ainakin nähdäkseen täti Wilshiren harvinaista kokospähkinänkeittotaitoa. Hän oli kaikkia muita etevämpi. No niin, eihän sitä sopinut jättää näkemättä. Uutisten otsakkeet julistivat: "Suurvallat sodassa; Saksalaiset hyökänneet Ranskaan; Venäläiset hyökänneet Saksaan; 100,000 saksalaista marssii Luxemburgiin; Voiko Englanti jäädä puolueettomaksi? Viidenkymmenen miljoonan laina otetaan." Ja Saksa ei ollut ainoastaan rikkonut Lontoonsopimusta, vaan oli lisäksi vallannut erään englantilaisen laivan Kielin kanavassa… Karusellit pyöriä hurisivat ja positiivit melusivat, ampumakojuissa paukkui ja kilisi tungeskelevan väen ampuessa rikki pulloja, nuorten, ihmisjoukkoa onnensa koettamiseen yllyttäväin miesten ja naisten äänet kaikuivat kimakkoina ja kuuluvina. Teddy, Letty, Cissie ja Hugh kehittelivät kerrassaan levottomuutta herättävää taitoa keihäänheitossa suunnitellen kokonaisen teekaluston kokoamista Teddyn kotia varten. Juhla-alueeksi erotetun puistonosan edustalla oli parikymmentä automobiilia sekä joukko erilaisia ajopelejä; Britlingin pikkupojat olivat tavanneet yhdenikäisiä Claverings Housesta kotoisin olevia tuttaviansa ja osoittivat parhaillaan taitoaan ja tyyneyttään karusellikamelikurkien seljässä, ja tuskin neljänsadan peninkulman päässä siitä, rintamalla, joka ulottui Nancystä Luttichiin virtasi toista miljoonaa harmaapukuista miestä, suurin ja parhaiten varustettu armeija mitä maailma oli koskaan nähnyt, länteenpäin valloittaakseen Pariisin, iskeäkseen Ranskan rammaksi, vallatakseen Kanaalin varrella olevat satamapaikat, hyökätäkseen Englantiin ja tehdäkseen Saksan keisarikunnan maailman hallitsijavallaksi. Heidän varustuksensa oli ennaltaharkinnan ja tieteellisen järjestelyn luoma ihme alkaen moottorikeittiöistä, jotka rämisten kulkivat heidän vanavedessään, aina tarkk'ampujain kaukotähtäimiin, jalkaväen lukemattomiin kuularuiskuihin, juoksuhautavarusteihin, hyökkäyksen alaisissa maissa ennakolta suoritettuihin valmisteluihin asti…

"Koetetaan saada sokerirasia toisesta kojusta!" sanoi ohi hyökkäävä Teddy. "Älä hanki kahta sokerirasiaa", sanoi hänen jäljessään rientävä hengästynyt Cissie. "Hugh koettaa saada tuolta sokerirasian."

Sitten mr Britling kuuli sotaisan äänen.

"Yritetäänpäs noita pulloja", virkkoi hilpeä, nuori talonpoika.
"Täytyy pitää yllä ampumistaitoansa näinä sotaisina aikoina…"

Mr Britling kohtasi Hicksonin, kyläkrouvin isännän, ja sai tietää hänen olevan huolissaan poikansa vuoksi, joka reserviläisenä oli kutsuttu saapumaan paikalleen. "Juuri kun hän oli aikeissa asettua tänne. Surkeata, etteivät voineet antaa hänelle hetken rauhaa.

"Se on peijakasta", sanoi Hickson, "mutta ensi palkinnon hän kumminkin sai retiiseistään. Hän on kyllä iloinen, kun kuulee, että on saanut ensi palkinnon retiiseistään. Luuletteko, mr Britling, että sodasta hyvinkin tulee tosi? Minusta alku näyttää lupailevalta."

"Lupaavammalta se näyttää kuin milloinkaan ennen", sanoi mr Britling.
"Se on hullua hommaa."

"Jos ne meidän kimppuumme tulevat, niin kai me paukautamme vastaan", sanoi mr Hickson. "Postikin on saanut paperinsa…"

Mr Britling raivasi itselleen tietä halki hyörivän ihmisjoukon kohti puiston veräjää… Kova pamaus sai hänet kääntymään. Se oli pallokilpailun alkamista ilmoittava tykinlaukaus.

Hän seisahtui hetkiseksi katselemaan leikkiä. Pallokilpailu oli koonnut pienen parven ihmisiä, maalaistyttöjä valkoisine käsineineen ja väririkkaine hattuineen, nuoria, koreihin kaulahuiveihin ja valmiina ostettuihin pyhäpukuihin puettuja nuoria miehiä, isiä ja äitejä, boyscouteja, lapsia, olkihattuisia konttoriherroja, pyöräilijöitä ja muita. Heidän päittensä päällitse näkyi mr Cheshunt, tilan kaikki-kaikessa. Hän seisoi pienellä pöydällä lähettäen palloja ilmoille, toisen toisensa jälkeen. Ne irtautuivat hänen kädestään ikäänkuin erinäiset rypäleet; toiset nousivat ja laskivat, toiset leijasivat tasaisesti ja ylöspäin, toiset pyörivät hyrrinä ja ajautuivat vienossa tuulessa itään päin kuvastuen kuplina taivasta ja puiston suuria puita vasten. Etäämpänä oikealla olivat kukkanäyttelyn raitaiset purjekangasteltat, vielä kauempana kirnusivat karusellit säveleitään ilmoille, ampumakojuista kuului pauke ja ilmakeinut heiluivat naristen. Köyden avulla kaikesta tästä eristettynä oli avoin puisto, jossa hirvet kokoontuivat korkeiden puiden alle epäluuloisina tarkastelemaan juhlallisuuksia. Teddy ja Hugh näkyivät erkanevan pallokilpailua katselevasta joukosta ja rientävän takaisin keihästä heittämään. Hiukan syrjemmälle pystytetyn pienen teltan edustalla asetti mies näkyviin lupaavaa ilmoitusta: "Teetä mielin määrin Yhdellä Shillingillä." Teddyn lapsenvaunut oli ankkuroitu kokospähkinäkojun läheisyyteen, ja täti Wilshire osoitti yhä peloittavaa urhoollisuuttaan kokospähkinäin heitossa. Hän oli jo voittanut seitsemänkolmatta. Vieraita lapsia oli antautunut hänen kuormajuhdikseen, ja ne muodostivat hänen seurueensa. Ihmeellinen vanha eukko tuo täti Wilshire…

Sitten näkyi tämän vaatimattoman, auringonpaisteisen juhlahyörinän läpi, ikäänkuin kuvan takaa ilmestyvänä kirjoituksena: "Saksalaiset hyökänneet Ranskaan; Venäläiset hyökänneet Saksaan."

Mr Britling kääntyi jälleen puutarhan veräjää ja sen pielessä istuvaa pääsylipunmyyjää kohti.

12.

Claveringsin puutarhoihin ja varsinkin suuren keinotekoisen kallioryhmän, lummelammikon ja reheväin kukkalavain vaiheille oli kokoontunut harvinaisen paljon harvinaisia vieraita arkoja nuoria pareja. Mr Britlingin piti mennä taloon saamaan lähempiä tietoja ja palvelijan opastamana hän löysi maitohuoneen taakse, hollantilaiseen puutarhaan piiloutuneen lady Homartynin, joka oli juuri saanut jaetuksi kukkanäyttelyn palkinnot ja lepäsi nojatuolissaan, erään naispuolisen sukulaisen toimiessa emäntänä teepöydässä. Mrs Britling oli jo aikaisemmin paennut juhlasta ja istui siinä teensä ääressä. Lady Meade ja pari, kolme muuta vierasta oli saapunut automobiililla Hartleytreestä saadakseen olla mukana, ja Manning oli tullut tuomaan kaamean vahvisteen aamulehtien kaikkiin ennustuksiin.

"Kuuluuko mitään uutta?" kysyi mr Britling.

"Siitä tuli sota", virkkoi mrs Britling.

"Ne ovat Luxemburgissa", sanoi Manning. "Se voi merkitä ainoastaan sitä, että ne tulevat läpi Belgian."

"Minä olin siis väärässä", sanoi mr Britling, "ja maailma on ihan mieletön. Meillä ei ole muuta keinoa kuin voittaa… Miksi ne eivät voineet jättää Belgiaa rauhaan?"

"Se on kuulunut heidän suunnitelmiinsa viimeiset kaksikymmentä vuotta", sanoi Manning.

"Mutta se saa varmasti meidät sekaantumaan leikkiin."

"Sen he luullakseni ovat ottaneet lukuun."

"Vai niin." Mr Britling otti teekuppansa, istuutui ja oli aivan vaiti hetkisen.

"Niitä on kolme kolmea vastaan", sanoi eräs vieraista yrittäen laskea sotaan yhtyneitä valtoja.

"Italia", sanoi Manning, "tulee jokseenkin varmaan kieltäytymään. Italia onkin oikeastaan meidän ystäviämme. Sen täytyy olla. Tämä on alkuansa Itävallan sota. Ja Jaapani tulee meidän puolellemme…"

"Minä luulen", virkkoi vanha lady Meade, "että tämä on Saksan itsemurha. Eiväthän he voi sotia Venäjää, Ranskaa ja meitä vastaan. Miksi he alkoivatkaan?"

"Siitä voi syntyä pitempi ja vaikeampi sota kuin yleensä otaksutaan", sanoi Manning. "Saksalaiset luulevat voittavansa."

"Meidät kaikki?"

"Meidät kaikki. He ovat pelottavasti varustautuneet."

"Saksan voitto on mahdoton", sanoi mr Britling katkaisten äänettömyyden. "Saksaa vastassa on enemmän kuin pelkkiä armeijoja: järki, vaistot — kolme maailman suurinta kansaa."

"Joilla nykyään on hyvin huonot sotavarustukset."

"Se voi asioita pitkittää, se voi vaikeuttaa tehtävää, mutta lopputulosta se ei muuta. Tietysti me voitamme. Muuta ei voi ajatellakaan. En ole koskaan uskonut, että se oli heidän tarkoituksensa. Nyt uskon. Tuon uhkamielisen varustautumisen ja marssimisen, tuon nelikymmenvuotisen kansallisen kerskauksen täytyi keikahtaa teoksi ennemmin tai myöhemmin…"

Hän vaikeni, tunsi toisten kuuntelevan ja johtui juttelemaan lisää.

"Tämänlaatuista sotaa", sanoi hän, "ei ratkaista laskemalla tykkien ja kiväärien lukumäärää. Jokin meitä painostava ja meille sietämättömäksi käynyt on lopetettava. Ja se lopetetaan. En tiedä mitä sotilaat ja politikoitsijat ajattelevat meidän toiveistamme, mutta minä tiedän mitä tavalliset järkevät ihmiset asiasta ajattelevat. Tiedän, että me kaikki, miljoonat sivistyneet katselijat olemme valmiit luopumaan viimeisestä rovostamme ja uhraamaan kaikin henkemme, jotta meidän ei tarvitse nähdä Saksaa voittamattomana. Tiedän Amerikassa vallitsevan samojen tunteiden, ja jos vain sattuisi jotakin sinne päin, jos Amerikkakin saisi kerran kokea tuon tuhman, panssaroidun nyrkiniskun, niin Amerikkakin olisi tässä sodassa meidän puolellamme. Italia tulee mukaan. Sen täytyy tulla. Ranska taistelee yhtenä miehenä. Minä uskon mielelläni saksalaisilla olevan lukemattomia kiväärejä ja tykkejä, täydellisimmät kartat, vakoojat ja suunnitelmat, mitä ajatella saattaa. En ihmettele, jos kuulen heillä olevan tuhansia pelottavia yllätyksiä valmiina. Olen aivan valmistautunut heidän valtavien voittojensa ja meidän kamalain häviöittemme varalta. Tuo on pelkkää aloittelua. Minä tiedän, etteivät saksalaiset ymmärrä ihmisluonnetta, etteivät he lainkaan aavista, millaisen katkeruuden myrskyn tämä sota nostaa. Emmekö me kaikin luottaneet siihen, etteivät he laukaisisi tykkejänsä? Eikö tämä ollut meidän vapaamielisen ja rauhaarakastavan uskomme ytimenä? Ja nyt he ovat kumminkin laukaisseet tykkinsä, laukaisseet ne Euroopan sydämessä."

"Ja sellaisen määrän tykkejä", virkkoi Manning.

"Luuletteko sitten, että sota tulee pitkällinen, mr Britling?" kysyi lady Meade.

"Tulipa siitä pitkä tai lyhyt, Saksan häviöön se loppuu. Mutta minä en usko siitä tulevan pitkäaikaista. En ole samaa mieltä kuin Manning. En usko vieläkään sotahulluuden voivan tarttua kokonaiseen kansaan. Minä uskon sodan olevan Saksan varustuspuolueen ja hovipuolueen työtä. He ovat pakottaneet Saksan tähän sotaan. No niin — heidän täytyy voittaa voittamistaan. Mikäli he voittavat, mikäli heidän armeijoitaan ei ole ehdottomasti lyöty tai heidän laivastoaan hävitetty, sikäli on Saksa pysyvä koossa. Mutta seisahduta heidät ja lyö heidät, niin Saksan henki luullakseni muuttuu, niinkuin se muuttui Jenan taistelun jälkeen…"

"Willie Nixon", kertoi eräs vieraista, "joka palasi Hampurista eilen, sanoo niiden olevan varmoja siitä, että Pariisi ja Pietari ja muutamat muut pienet kaupungit ovat valloitettuina ja asia meihinkin nähden kaikinpuolin päätettynä suunnilleen jo joulun tienoissa."

"Entä Lontoo?"

"En muista, mainitsiko hän Lontoota. Mutta arvelen, ettei Lontoo sinne tai tänne merkitse mitään. He eivät usko meidän tohtivan tulla mukaan, mutta jos siten kävisi, niin he pommittavat laivastoa zeppeliineistään ja marssivat puhki meidän armeijamme — jos sitä armeijaksi sopii nimittää."

Manning nyökkäsi hyväksyvästi.

"He eivät ymmärrä mitään", sanoi mr Britling.

"Sir George Padish kertoi minulle jotakin samansuuntaista. Hän kävi heinäkuulla Berliinissä."

"Tietysti heidän varustuksensa ovat miltei uskomattoman täydelliset", sanoi eräs toinen lady Meaden seuraan kuuluva rouvashenkilö. "He ovat suunnitelleet ja valmistelleet kaikki asiat — kerrassaan kaikki."

13.

Mr Britling oli hiukan hämmästynyt omia sanojansa. Hänelle ei ollut ennen esitystään selvinnyt, kuinka ankarasti hän vihasi saksalaista militarismia, joka kauan hänen maailmaansa uhattuaan vihdoin oli alkanut toimia. Hän oli aina väittänyt, ettei se ryhtyisi sotaan — ja nyt oli sota käynnissä! Hän oli kiukuissaan, kuten petetty puolustaja ainakin. Vasta kuultuaan omat sanansa hän oli tajunnut mielipiteittensä ankaran ja intohimoisen sotaisuuden ja kulkiessaan vaimoineen kylän läpi kotiin oli hän yhä vielä tekemänsä itsehuomion vaikutuksen alaisena; synkkänä ja vaieten hän suunnitteli vihaisia syytöslauselmia Kruppia ja keisaria vastaan. "Krupp ja keisari" — hänen huomionsa kiintyi tuohon ilmeiseen, sopivaan alkusointuun. "Kaikki se, mitä oli huonoa keskiajassa, yhtyneenä siihen, mikä on huonoa nykyajassa", mietti hän itsekseen.

"Maailma", sanoi hän, säikähdyttäen mrs Britlingiä äkillisellä alkamisellaan, "käy sietämättömäksi, kunnollisen inhimillisen olennon on mahdoton siinä elää, ellemme me voita tässä sodassa."

"Meidän täytyy murskata tai joutua murskattaviksi…"

Hänen aivonsa olivat siinä määrin näiden asiain vallassa, että hän tuijotti pitkän aikaa mrs Harrowdeanin myöhästyneeseen sähkösanomaan ymmärtämättä siitä sanaakaan. Vähitellen hänelle selvisi, että hänen piti lähteä mrs Harrowdeanin luo, mutta hän siirsi lähtönsä mielellään tuonnemmaksi pelatakseen hockeyta. Sitäpaitsi kumottaisi myöhemmin täysikuu, ja hänestä tuntui, että kesäinen kuuvalo soveltui paljoa paremmin kuin auringonlasku tai keskipäivä niihin selityksiin, joita häneltä odotettiin. Niinpä hän jatkoi Saksaa koskevien lauselmain sorvailemista, kunnes hockey oli käynnissä.

"Mitä perhanaa me tässä hockeyta pelaamme?" kysyi hän äkkiä Teddyltä, joka erään maalin jälkeen tuli hänen lähettyvilleen. "Meidän pitäisi harjoitella ja oppia ampumaan noita kirottuja saksalaisia."

Teddy katsoi häneen ihmetellen.

"No, tulehan!" sanoi mr Britling kärsimättömästi ja tarttui keppeihin.

14.

Mr Britling lähti kuutamoretkelleen puoli kymmenen tienoissa tuona iltana. Hän selitti, että lepääminen oli hänelle yhtä mahdotonta kuin työskenteleminenkin. Sota oli saanut hänet kuumeiseen kuohuntatilaan; hänen täytyi tehdä automobiiliretki virkistyäkseen. Saattoi käydä niinkin, huomautti hän sivumennen, ettei hän tulisi takaisin ennenkuin päivän, parin kuluttua. Kun hän tuntisi voivansa jälleen tehdä työtä, niin hän palaisi. Hän täytti öljysäiliön sähkölampun valossa, istuutui vaunuun ja tutki seudun karttaa. Hänen aatoksensa vaelsivat Pyecraftsiin, sieltä kohti rannikkoa ja mahdollista vihollisen hyökkäyskohtaa. Jos vihollinen tulisi ennen sodanjulistusta! Tuohon se voisi tulla ja tuohon…

Hän tempautui näistä mietteistä irralleen ja alkoi tehdä lähtöä.

Ilta oli valoisa kuin päivä, viileä kuuvalo täytti seudun. Tien hopeajuova punertui mr Britlingin lyhtyjen lähestyessä. Ojanpientareen tumma nurmi ja tietä reunustavat pensaat hohtivat hetkisen kirkkaan viheriäisinä valon niihin sattuessa. Täysikuu kiipesi taivaankantta niin heleänä, että tuskin yhtäkään tähteä näkyi taivaan harmaassa sinessä. Peninkulman päässä olevat talot paistoivat valkeuttaan ja silloin tällöin näkyi lyhtyjen valossa liehuva yöperhonen, joka kohta jälleen hävisi pimeään.

Gladys oli oivallisessa ajokunnossa, ja samoin mr Britling. Hän ei ajanut liian nopeasti eikä liian hitaasti, ja kulku oli tavattoman varmaa. Elämä, joka oli hänestä koko päivän näyttänyt sekasortoiselta, uhkausten synkentämältä joukkiolta, muuttui viileäksi, salaperäisen kepeäksi ja tyynen arvokkuuden täyttämäksi.

Hän ohjasi pitkin kapeata tietä tumman orjanruusuaidan vieritse ja sitten kylään vievälle valtamaantielle. Melkein autiossa kylässä tuikki tulia ikkunoista siellä täällä. Kauempana välkkyi valokimppu ikäänkuin topaasi- ja rubiinikoriste yön hopeisessa kilvessä. Kukkanäyttelyn juhlallisuudet olivat vielä täydessä käynnissä, ja kello seitsemän jälkeen tapahtunut pääsymaksujen alentaminen oli houkutellut sisään kaikki ulkopuolella oleksijat. Karusellit väänsivät yhä ilmoille armottomia säveleitänsä, ja ampumakojuista kuului pauke ja särkyvien pullojen kilinä. Suositut kamelikurjet ja voimavaunut kiertivät kiertämistään tasaisessa tahdissa, vuoroin upoten pimeään, vuoroin sukeltaen valaistuina näkyviin.

Mr Britling pysähtyi tienviereen hetkiseksi katselemaan, miten varjomaiset olennot liikkuivat valaistujen paikkojen poikki pimeästä pimeään.

"Sodan uhatessa — maailmanpalon uhatessa", kuiskasi hän vihdoin.
"Ymmärtävätkö he sitä? Ymmärtääkö kukaan meistä?"

Hän pani koneen käyntiin ja lähti ajamaan moottorin tuskin kuuluvasti hyrrätessä pitkin tasaista Hartleytreen tietä. Hänen takanansa äänet häipyivät häipymistään vihdoin kokonaan hukkuen rajattomaan, häiritsemättömään kuutamohiljaisuuteen. Ei näkynyt muuta liikkuvaa kuin hän itse, ei kuulunut muuta kuin tasainen, hillitty, mekaaninen rytmi hänen jalkojensa alta. Pian oli hän ehtinyt valtatielle ja kääntyi pehmeästi itää ja merta kohti, välittämättä mitään Pyecraftsiin johtavasta tienhaarasta. Hän ei ollut koskaan ennen ollut yöllä ajamassa. Hän oli odottanut epävarmaa ja ikävää matkaa; hän huomasi joutuneensa aavistamattomaan, hopeahohtoiseen liikuntoon. Näytti siltä kuin automobiilikin olisi kulkenut pitkin kuutamoa tuona iltana… Pyecrafts sai odottaa. Niin, tosiaankin, mitä myöhemmin hän Pyecraftsiin tuli, sitä liikuttavammaksi ja romanttisemmaksi muodostui hänen pieni hupainen sovintohetkensä. Hän ei kiirehtinyt tuota huvinäytelmää. Hän tunsi tahtovansa kokea ympärillään lepäävän laajan, kesäisen rauhan, joka yksin näytti jotakin ilmaisevan ihmiskuntaa kohdanneesta suurenmoisesta murhetapahtumasta. Tämän äärettömän ehtoon läpi liukuessaan voi vasta kuvitella marssivat miljoonat, laajat jokilaaksot, vuorenharjanteet, satamat ja meret, jotka kaikki olivat täynnä työn hyörinää.

"Tälläkin hetkellä", mietti hän, "voivat sotalaivat olla taistelussa keskenään."

Hän kuunteli, mutta ääni oli vain koneen sylinterien tavantakaa uusiutuva pärinä hänen ajaessaan laakean kukkulan rinnettä alaspäin.

Hänestä tuntui, että hänen täytyi saada nähdä meri. Hän ajatteli noudattaa tietä Roadwell-kylien toiselle puolelle ja sieltä kääntyä Eastonburyn kukkulan laelle. Sinne hän lähti ja näki matalain kukkulain välitse V:n muotoisen kuun valaiseman tasapinnan, joka välkkyi, mutta siitä huolimatta näytti aivan tyyneltä. Hän pysähdytti vaununsa tien poskeen ja istui pitkän aikaa näkymöä katsellen ja mietiskellen. Ja kerran hänestä näytti kuin olisi kolme pientä, lyhyen mustan neulan tapaista varjoa liikkunut perätyksin poikki hopeankimaltelevan lahdelman.

Mutta se kenties johtui vain silmien rasittumisesta…

Mr Britling oli kuullut jos jonkinlaisia juttuja Englannin, Ranskan ja Saksan laivastoista; asiantuntijat olivat väitelleet asiasta julkisuudessa, ja kaikessa hiljaisuudessa oli paljon kuiskuteltu ja keskusteltu. Meillä oli suuremmat laivat, järeämmät tykit, mutta ei ollut varmaa, olimmeko tekniikassa ja keksinnöissäkin muita edellä. Luottivatko he dreadnoughteihin kuten me, vai oliko heillä salaisuuksia ja yllätyksiä meidän varallemme? Kenties juuri tänä yönä suuret laivat lähtivät taistelemaan…

Tänä yönä varmaankin kautta maailman laivat pakenevat ja laivat ajavat takaa; kymmenessä tuhannessa kaupungissa kiehuu sodan ensi kiihko…

Vain vuosi sitten mr Britling oli ollut vieraana eräässä sotalaivassa ja katsellut sen monimutkaista koneistoa. Hänestä oli tuntunut, ettei maailmassa voinut olla parempaa väkeä kuin ne rauhalliset, päivettyneet, harjoitetut miehet ja upseerit, jotka hän oli kohdannut… Ja meidän pienen armeijamme täytynee senkin olla kokoontumassa tänä yönä, tuon pienen armeijan, joka Etelä-Afrikassa saamansa koulutuksen ja kurin nojalla syntyi uudestaan ja joka hänen mielestään oli yksilöllisesti urhoollisempi, itseensäluottavampi ja kykenevämpi kuin mikään muu armeija koko maailmassa. Hän olisi hymyillyt tai väittänyt vastaan, jos olisi kuullut jonkin toisen englantilaisen niin väittävän, mutta omassa sydämessään hän helli tuota uskoa…

Ja kutka muut maailman lentäjät kykenivät liikkumaan ilmassa yhtä hyvin kuin ne ranskalaiset ja englantilaiset, joita hän kerran tai pari oli nähnyt Eastchurchissä ja Salisburyssä? Nämä ovat asioita, joissa tulee kysymykseen rotu ja kansallinen kunto. Pitäköön saksalainen kaasusäiliönsä. "Me voitamme ne ilmassa", kuiskasi hän. "Me voitamme ne merillä. Me voitamme ne varmasti merillä. Jos saamme riittävästi miehiä ja tykkejä, niin voitamme ne maallakin… Mutta — Vuosikausia ne ovat varustautuneet…"

Mr Britling rakasti Englantia tuona iltana siinä määrin, ettei hänen sydämessään muulle rakkaudelle suurta sijaa ollutkaan. Hän rakasti Englantia miesten kansana. Helposta, voitosta ei voinut olla puhettakaan. Meidän liian helpolle luonteellemme oli hyväksi, ettei voitto voinut olla helppo. Mutta voittaa meidän täytyy nyt — taikka joutua perikatoon…

Hän nousi huokaisten, pani koneen käyntiin ja lähti haeskelemaan paikkaa, jossa pääsisi kääntymään. Hänen mielessään eleli vielä väritön vaikutelma, että matkan päämääränä oli Pyecrafts.

"Meidän täytyy kaikkien tehdä mitä voimme", ajatteli hän, ja hetkeksi aikaa kiinnitti alamäkeä luikertavalla tiellä pysytteleminen siinä määrin hänen tarkkaavaisuuttaan, ettei hän sen pitemmälle päässytkään. Hän kääntyi, ajoi jälleen yli kukkulan ja loivien rinteiden sisämaata kohti, ajoi hyvin kepeästi ja sujuvasti, lyhtyjen valon liukuessa pitkin tietä ja häilähdellessä pientareilla ja pensasaidoissa. Ajaessaan pientä mäkeä alaspäin hän kuuli epäselvää räminää ja ajoneuvojen kolinaa ja näki varoittavan, tienristeyksen merkkinä olevan kolmikulmion. Hän hiljensi vauhtia ja pysähtyi sitten äkkiä.

Rivi ratsumiehiä tuli näkyviin talojen, välistä, sitten harmaat rattaat, sitten valjakko vetäen raskasta esinettä — tykkiä, ja sitten lisää ratsumiehiä ja vihdoin toinen tykki. Kaikki näkyi vain himmeänä, ruskeana kulkueena kuuvalossa. Ratsastava upseeri ajoi hänen luokseen, katsoi häntä ja palasi takaisin tienristeykseen — toistaiseksi ei Englannissa peljätty vakoojia. Vielä neljä tykkiä kuljetettiin ohi; niitä seurasi jono rattaita ja useita ratsumiehiä, jotka istuivat suorina satuloissaan. Kukaan ei laulanut eikä huutanut; kuuli tuskin sanaakaan, ja koko joukko liikkui hätäilemättä, mutta nopeasti eteenpäin. Näin he menivät kolisten ja rämisten ja jättivät mr Britlingin nukkuvaan kylään. Hän pani taas kerran koneen käyntiin ja ajoi mietteissään eteenpäin.

Hän ajoi niin mietteissään, että joutui kokonaan pois Pyecraftsin tieltä — jos hän lainkaan oli sillä tiellä ollut. Hän huomasi kulkevansa maantietä, joka vei halki matalan tasankomaan, ja pian hän näki himmeästä, mutta korkeuden sinestä sentään erottuvasta Otavasta, että suunta oli suoraan pohjoiseen. Mitäpä siitä, kohta hän kääntyy lounaista kohti; aikaa oli kyllä; nyt hän tahtoi antaa sananvuoron tunteilleen, nyt hän tahtoi mietiskellä. Kuinka voi hän parhaiten auttaa Englantia siinä suuressa taistelussa, jota yön tyhjä hiljaisuus ja kauneus tuntui odottavan? Mutta oikeastaan hän ei mietiskellyt mitään, tunsi vain, tunsi ihmeellisellä tavalla, jota hän ei ollut kokenut sen jälkeen, kun nuoruus oli häneltä häipynyt. Tämä sota voi tehdä lopun melkeinpä koko maailmasta, sellaisena kuin hän oli oppinut maailman tuntemaan. Tuo ajatus virtasi hitaasti läpi kuutamon hänen tajuntaansa, kunnes hän joutui kokonaan sen valtoihin.

Tien laatu muuttui: pensasaidat loppuivat, männyt ja männiköt alkoivat korvata tammia, omenapuita ja orjanruusupensaiden tummia, kuuristuneita varjokuvia. Taloja oli harvemmassa ja maailma kävi yhä tyhjemmäksi, kunnes olisi voinut luulla olevansa ainoa valvova ja ulkosalla liikkuva ihminen koko nukkuvassa maassa…

Lyhyeksi hetkeksi kiintyi hänen uneksiva mielensä erääseen pikkuseikkaan. Sitä mukaa kuin hän ajoi eteenpäin, lehahti tummia, äänettömiä lintuja lentoon pölyiseltä tieltä hänen edestään räpytellen hiiskahtamatta pois hänen molempain lyhtyjensä valojuovasta. Mitä lintuja ne mahtoivat olla? Yökehrääjiäkö? Vai olivatko ne erilaisia lintuja, jotka yön hiljaisuutta hyväkseen käyttäen kylpivät tien hiekassa? Tämä pieni, erillinen ajatussäie kutoutui hänen mielensä loimiin kohta hävitäkseen…

Eräässä kohden syöksyi iso joukko kaniineja poikki tien, melkein automobiilin pyörien alitse…

Ne sanat, jotka hän oli lausunut Claveringsissa iltapuolella, palasivat nyt hänen mieleensä. Hän tunsi varmaan, että ne olivat asiallisia sanoja tällä hetkellä: Tätä sotaa sopi pitää sodista jaloimpana, ihmiskunnan lopullisena taisteluna kansallista vallitsemisasemaa ja kansallista anastushimoa vastaan; muussa tapauksessa se oli vain kansakuntien välistä kamppailua, pelkkää hävitystä ja kurjuutta. Sen suunnatonta merkitystä ei hänen mielestään saanut hävittää, pikkumaisesti loruamalla toisarvoisista riitakysymyksistä. Mutta oliko tuo suunnaton merkitys tullut riittävän selvästi määritellyksi? Oliko puolueettomain ja rauhaarakastavien ajattelijain joukko sen tajunnut? Hän ajoi sitä hitaammin, mitä enemmän hänen tarkkaavaisuutensa kiintyi näihin kysymyksiin, ja vihdoin hän pysähtyi… "Eräät asiat on lausuttava selvästi julki", puheli hän itsekseen. "Eräät asiat — Englannin ajatus… Syvä ja kauan ilmaisematta jäänyt ystävällisyyden ja rehellisyyden halu… Nyt on aika se ilmaista. Se on lausuttava julki niin suoraan kuin luoti lentää sen tykkien suusta, niin rehellisesti kuin sen laivoja ohjataan."

Mielessä alkoi hahmoittua lauseita hänen siinä istuessaan toinen käsi ohjauspyörään nojaten.

Äkkiä hän suoristihe, selaili karttoja vieressään olevassa kotelossa ja koetti päästä selville, missä oli…

Mikäli hän voi käsittää, oli hän joutunut suoraan Suffolkiin…

Kello yhden tienoissa yöllä hän oli Newmarketissa. Newmarketkin lepäsi autiona kuuvalossa, mutta epäröidessään eräässä tienristeyksessä hän huomasi poliisimiehen, joka jäykkänä ja liikkumatta seisoi kulmauksessa kirkon luona.

"Matching's Easy?" huusi hän.

"Tätä tietä, kunnes tulette Market Saffroniin, ja siitä vasemmalle…"

Mr Britlingillä oli nyt päässään selvä suunnitelma ja hän ajoi nopeammin, mutta yhä vielä erittäin varovasti ja varmasti. Hän ei ollut enää peninkulmankaan päässä Market Saffronista, kun hän muisti tavallaan luvanneensa itselleen Pyecraftsin kohtauksen. Hän harkitsi molempia, keskenään ristiriitaisia päätöksiä. Hän punnitsi eräitä mahdollisuuksia.

Market Saffronin tienristeyksessä hän hiljensi vauhtia ja oli hetkisen kahden vaiheella.

"Oliverin", sanoi hän samalla kääntäen ohjauspyörää kotiin vievälle tielle päin… Hän täydensi lauseen sivuutettuaan onnellisesti tienkäänteen: "Oliverin pitää saada hänet…"

Sitten, ehkä viisikymmentä kyynärää kauemmaksi ehdittyään hän lisäsi vielä — tällä kertaa melkein kiukkuisesti: "Hänen olisi pitänyt mennä Oliverille jo aikoja sitten…"

Hän vei automobiilin vajaan ja kulki sitten setripuittensa tummassa varjossa pääovelle. Hänellä ei ollut avainta eikä hän pitkään aikaan saanut vaimoansa hereille, vaikka heittelikin hiekkaa ja pieniä kiviä hänen puoliavoimeen akkunaansa. Vihdoin hän kuuli liikettä ja huusi hänelle.

Hän selitti palanneensa kirjoittamaan. Hänen teki tosiaankin mielensä ryhtyä kohta kirjoittamaan. Hän meni suoraa päätä työhuoneeseensa, sytytti lamppunsa, keitti hiukan teetä ja vaihtoi vaatteita. Aamunsarasteessa hän yhä istui ahkerasti kirjoittamassa lentokirjastaan. Otsakkeeksi hän oli valinnut: "Ja nyt sodat loppuvat."

15.

Niin alkoi suuri Euroopan sota ja saavutti erään Matching's Easyn miehen, kuten saavutti lukemattomien miellyttävien kotien lukemattomia älykkäitä isäntiä, jotka tuskin olivat sen tuloa huomanneet monien alinomaiseen varustautumiseen uhrattujen vuosien aikana. Elämän tuttu näkymö siirtyi syrjään, ja Sota ilmestyi peittämättömänä. "Minä olen todellisuus", virkkoi sota, "ja minä astelen poikki elämän polun. Minä olen kuoleman ja hävityksen uhka, joka on aina vaeltanut elämän vierellä niin kauan kuin elämää on ollut. Ihmiselämässä ei voi olla mitään muuta eikä mitään enempää ennenkuin olet minusta selviytynyt."

TOINEN OSA.

MATCHING'S EASY SODAN AIKANA.

ENSIMÄINEN LUKU.

Katselijoita.

1.

Tuona kohtalokkaana yönä, jona ensimäiset laukaukset ammuttiin ja ensimäiset surmatyöt suoritettiin, ei mr Britling mennyt levolle ennen päivänkoittoa. Hän istui kirjoittamassa lentokirjastaan, jossa tervehdittiin viimeistä laukausta ja sotien loppumista. Pari tuntia hän kirjoitti tarmokkaasti, mutta sitten hänen tarmonsa höltyi. Tuli tavantakaa hetkiä, jolloin hän istui hiljaa, kirjoittamatta. Hän haukotteli haukottelemistaan ja hieroskeli silmiänsä. Päivä oli tullut ja linnut pitivät kovaäänistä iloa, kun hän hitaasti riisuutui pudotellen vaatteensa lattialle miten hyvänsä ja meni makuulle…

Herätessään hän huomasi aamuteen vierellään ja palvelijattaren menossa pois huoneesta. Hän tiesi, että maailmassa oli tapahtunut jotakin kuulumatonta, mutta muutamaan hetkeen hän ei voinut muistaa, mistä oli kysymys. Sitten hän muisti, että saksalaiset olivat hyökänneet Ranskaan ja venäläiset Saksaan ja että Englannin oli melkein välttämätöntä joutua sotaan. Aamuvalaistuksessa tuo tuntui ankaralta, kauhistuttavalta tosiasialta, se vaati lujuutta, se merkitsi hävitystä, se näkyi nyt yön tummaa ja arvokasta kauneutta vailla. Hän muisti kokeneensa samanlaista epämieluista, pelokasta odotuksen tunnetta viisitoista vuotta sitten, buurisodan alkaessa, ennen ensimäisten uutisten saapumista. Ensimäinen buurisodasta saat uutinen oli kertonut panssaroidun englantilaisen junan hävittämisestä Kimberleyn lähistöllä. Minkä samanlaisen kertomuksen toisivatkaan myöhästyneet lehdet nyt mukanansa?

Oliko ehkä jokin tärkeä osa laivastoamme yllätetty ja voitettu?…

Olivatko ehkä saksalaiset jo pusertamassa Ranskan armeijoja Verdunin ja Belfortin väliin, nopeasti ja pelottavasti?…

Entä miten kävisi, jos hallitus epäröisi eikä sota puhkeisi vielä muutamaan viikkoon, vaan tyydyttäisiin riitelemään Belgian puolueettomuudesta Sill'aikaa kun saksalaiset murskaavat Ranskan…

Tai saattoihan toisaalta käydä niinkin, että meikäläiset saavuttaisivat hämmästyttävää, äkillistä menestystä. Meidän maa- ja meriväellämme oli niukka päällystö, mutta hän uskoi sen oleva niukkaan tapaansa erinomaisen hyvän…

Mitä oli Irlanti tekevä?…

Hänen ajatuksensa muodostivat yhden ainoa okaisen tiheikön, jonka läpi hän pyrki toivottomissa ympyröissä liikkuen.

Hän nousi ja alkoi pukeutua hitaaseen, hajamieliseen tapaan. Päästyään housunkannattimiin asti hän hetkeksi keskeytti pukeutumisensa, haki esiin Pohjois-Ranskan kartan ja mietiskeli Belgian rajaa koskevia seikkoja. Sitten hänen oli otettava esille Whitaker's Almanack saadakseen mielin määrin tutkia suurten eurooppalaisten armeijojen tilastoa. Aamiaisrummun ääni keskeytti nämä puuhat.

Aamiaisella ei puhuttu mistään muusta kuin sodasta. Hugh oli kiihdyksissään kuin kissa ukkossäällä, ja pikkupojat tahtoivat saada lippuja koskevia tietoja. Venäjän ja Serbian liput olivat kiistanalaisina, ja oli turvauduttava Webster's Dictionaryn lippuja esittävään sivuun. Sanomalehdet ja kirjeet saapuivat luonnottoman myöhään, ja mr Britling, jota väsytti joutavain tietojen jakaminen jälkeläisilleen, vetäytyi savukkeineen puutarhaan. Hän ajatteli hiukan lähteä postinkuljettajaa vastaan. Hänen silmänsä ja korvansa ilmoittivat mrs Faberin automobiilin olevan tulossa. Se oli vanha, punaiseksi maalattu, pontevannäköinen kone, jota ajoi luotettava puutarhuri; erehtyminen ei voinut tulla kysymykseenkään.

Mrs Faber istui vaunussaan, pysähdytti sen veräjälle ja antoi merkkejä. Mrs Britling, joka kuuli mrs Faberin ajopeleistä lähtevät pahaenteiset äänet, tuli ulos pääovesta, ja hän ja mr Britling suuntautuivat kumpikin taholtaan kutsujaa kohti.

2.

"En minä sisään tule", kirkui mrs Faber, "minä vain ajattelin sanoa teille. Minä olen hankkinut ruokavaroja."

"Ruokavaroja?"

"Varastoja. Kohta hyökkäävät kaikki ruokavaroja hankkimaan.
Katsokaahan tätä kinkkua!"

"Mutta — —"

"Faber sanoo, että meidän pitää kerätä, minkä kerkiämme. Tämä sota — se lopettaa kaikki. Me emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Minulla on lapset murheenani, niin että… Minä olin Hicksonilla ennen yhdeksää…"

Pikku eukko oli kovin palavissaan, ja silmät säteilivät. Hänen vaaleat hiuksensa olivat epäjärjestyksessä, hattu hieman vinossa. Hän tuntui nauttivan näistä kiihoittavista asioista, joidenlaisia hän sitä ennen ei ollut kokenut. "Kaikki kulta on myöskin pantava säilöön", sanoi hän, äänessä mielihyvän hyrinä. "Faber sanoo, että meidän setelimme kenties eivät ole sen arvoisia muutaman päivän kuluttua. Hän on kiirehtinyt Lontooseen hankkimaan kultaa klubeistaan — niin kauan kuin sitä saa. Minä sain pakottaa Hicksonia ottamaan vastaan seteliä. 'En koskaan', sanoin minä, 'en koskaan tule enää teille kauppoja tekemään, ellette ota…' Sittenkin hän katsoi minuun ikäänkuin olisi aikonut olla suostumatta.

"Nälänhätä siitä tulee!" sanoi hän mr Britlingin puoleen kääntyen. "Minä olen koonnut, minkä suinkin olen voinut. Minunhan täytyy ajatella lapsiani."

"Miksi siitä nälänhätä syntyisi?" kysyi mr Britling.

"Kyllä, siitä tulee se!" sanoi mrs Faber.

"Mutta miksi?"

"Kyllä Faber sen tietää", vastasi eukko. "Tietysti siitä tulee nälänhätä…

"Ja uskoisitteko", jatkoi hän, puhuen jälleen mrs Britlingille, "että tuo Hickson seisoi tiskinsä takana — minähän olen tehnyt siellä ostokseni vuosikausia — ja kieltäytyi kerrassaan antamasta minulle enempää kuin tusinan sardiinilaatikoita. Kieltäytyi! Ilman muuta!

"Minä menin sinne ennen yhdeksää, ja jo silloin oli Hicksonin puoti täpötäynnä — täpötäynnä, ystäväiseni!"

"Mitä te sitten saitte?" virkkoi mr Britling tehden kysyvän liikkeen kohti automobiilia.

Hän oli saanut aika lailla. Kaksi liikkiötä, laatikon sokeria, riisiryynejä, munia ja hyvän määrän jauhoja.

"Mitä on kaikissa noissa pikku kääröissä?" kysyi mr Britling.

Mrs Faber näytti hiukan nolostuvan.

"Cerebos-suolaa", sanoi hän. "Tuleehan sitä ostaneeksi ehkä vähän liikaakin. Mutta minä nyt ostin tuota ja otin mukaani; ajattelin, että myöhemmin ehkä on ryhdyttävä suolaamaan ruokavaroja."

"Nuoko ovat pikkelsitölkkejä?" kysyi mr Britling.

"Niin. Mutta katsokaahan, miten paljon jauhoja minulla on! Ne ne ensiksi loppuvat…"

Eukkoa hieman ärsytti mr Britlingin liian yksityiskohtainen tutustuminen hänen saaliiseensa. "Mitä te tuolla kenkävoiteella?" tiedusteli viimeksimainittu. Eukko ei halunnut enää kuunnella. Hän tunsi mr Britlingin yrittävän tärvellä hänen aamupäivätunnelmaansa. Hän selitti, että nyt oli lähdettävä takaisin kotiin. "Älkää sitten sanoko, etten minä ole teitä varoittanut", virkkoi hän. "Minulla on tekemistä loputtomiin. Herneistäkin on huoli pidettävä! Minun pitää näyttää keittäjättärelle, kuinka herneet pannaan pulloihin. Tänä vuonna me onneksi saimme herneitä aivan tavattomasti. Minä tulin tänne vain ohimennen kertomaan, miten asiat ovat." Sitten hän heti lähti, ilmeisesti loukkaantuneena mrs Britlingin välinpitämättömyyden ja mr Britlingin epäilyjen vuoksi.

Mr Britling katseli hänen menoaan ja närkästyi vähitellen yhä enemmän.

"Vai niin", sanoi hän, "tuolla tavallako Englanti ottaa sodan vastaan! Ruokavaroista riidellen — kohta alussa."

"Hän kai on huolissaan lasten vuoksi", huomautti mrs Britling.

"Entä saapasrasva!"

"Mutta joka tapauksessa", sanoi mrs Britling, "jos toiset tekevät noin — —"

"Siitähän ne aiheutuvat, kaikki paniikit. Meidän asiamme on olla niin tekemättä… Eihän maa ole vielä sotaa julistanutkaan! Hei! Siellähän tuo tulee! Parempi myöhään kun ei milloinkaan."

Sanomalehtiä ja kirjeitä tuovan postinkuljettajan pää, hänen ajaessaan polkupyörällä, Dower Housen kulmausta kohti, näytti lipuvan pitkin pensasaidan harjaa.

3.

Englanti ei ollut vielä sodassa, mutta kaikki merkit viittasivat sinnepäin. Näytti siltä kuin asia suuruutensa vuoksi olisi välttämättä tarvinnut valmisteluaikaa. Mr Britlingin mielessä ei ollut enää yhtään epäilystä, ei sittenkään, vaikka Daily News'issa valtavin kirjakkein painettu, hämäräperäinen kokosivun ilmoitus vannotti Isoa-Britanniaa olemaan avustamatta Venäjää, kauheata Venäjää, kaikkien hentomielisten yltiöpäiden peikkoa. Uutiset olivat laajakantoisia ja yllättäviä, mutta sangen epäluotettavia. Saksan joukkoja sanottiin olevan Belgiassa ja Hollannissa, ja Kielin kanavassa oli siepattu englantilainen alus. Oli julistettu moratorio, ja leipäpaniikkia koskevat tiedonannot osoittivat mrs Faberin edustavan laajaa vauhkojen ihmisten luokkaa.

Mr Britling piti leipäpaniikkia surkuteltavana ilmiönä. Se ei soveltunut hänen johtoaiheeseensa, jona oli maailman vapaiden ihmisten nousu militarismin sietämätöntä iestä hävittämään. Se pilasi koko kuvan…

Mrs ja mr Britling lukivat lehteä yhdessä seisten begonialavain luona, lähellä setripuita, ja ilman täytti hilpeällä hälinällään ruohonleikkuukone, jota veti pitkin hockeykenttää suojustallukoilla varustettu hepo.

Kohta tuli Hughkin juosten huoneestaan kuulemaan mitä oli tapahtunut. "Tuntuu siltä kuin työnteko kävisi mahdottomaksi näiden suurten tapausten sattuessa", puolustelihe hän. Hän otti Daily News'in haltuunsa, isän ja äidin lukiessa The Times'iä. Pikkupoikien äänet kaikuivat puiden varjosta; he olivat tuoneet pihalle kaikki tinasotamiehensä ja rakensivat parhaillaan puutarhaan varustettuja asemia.

"Raha-asiat ovat omituisella kannalla", sanoi mr Britling tarkkaavaisuuttaan terästäen… "Kaikenlaisia mullistuksia saattaa tapahtua. Yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa järjestelmässä, joka on kehittynyt miten kuten… Ilman mitään suunnitteluja… Maailmassa, joka on täynnä mrs Fabereita…"

"Moratorio?" kysäisi Hugh Daily News'insa takaa. "Velkasuhteissa ja niin edespäin? Realinjalle sinä panit minut, pappa. Etymologia on minulle liian kovaa purtavaa. Mars ja krematorio — pitääkö polttaa laskunsa sen sijaan että ne maksaisi?"

"Moratorio", mietiskeli mr Britling. "Moratorio. Mitä hullutuksia sinä jutteletkaan! Se on jotakin viivytyksen tapaista, tietysti. Ei sillä ole kuoleman kanssa mitään tekemistä. Se on vain tilapäinen maksuviivytys… Tietysti tässä syntyy suunnaton arvojen vaihtuminen…"

4.

"Tässä täytyy syntyä suunnaton arvojen vaihtuminen."

Tuota tekstiä mr Britlingin mieli alkoi nopeasti kutoa laajemmaksi. Siitä kehittyi ihmeellinen mahdollisuuksien sato ennenkuin hän ehti takaisin työhuoneeseensa. Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, mutta ei ruvennut kohta jatkamaan työtänsä. Hän oli keksinyt omissa persoonallisissa asioissaan jotakin niin kumouksellista, että sodankin tulos sai sen tieltä hetkeksi väistyä.

Mr Britlingin tajunnan takimaisella laidalla oli jotakin, jota ei siellä ollut aina ollut, jotakin lämmintä ja lohduttavaa, joka teki elämän ja hänen yleiset elämää koskevat mietteensä paljoa kepeämmiksi ja hauskemmiksi kuin mitä ne muuten olisivat olleet, nimittäin tietoisuus, että hän omisti hyvin järjestellyn sarjan pääomasijoituksia, taitavasti suunnitellun ja maantieteellisesti jaetun järjestelmän valtionobligatioja, kunnallisia sijoituksia ja rautatieosakkeita, jotka edustivat pikemmin yli kuin alle kahdenkymmenenviidentuhannen punnan omaisuutta, hänen ja mrs Britlingin yhdistettyjä varoja. Siinä oli hänen taloudellinen sisäelimistönsä. Se piti hänet ja teki elämän turvalliseksi ja miellyttäväksi. Kun kaikki oli hyvin, ei hän sen olemassaoloa huomannutkaan; hän tunsi vain yleistä hyvinvointia. Kun silloin tällöin sattui hiukan häiriötä jossakin sijoitusten osassa, hän tunsi vain lievää mielipahaa. Nyt hän havaitsi vakavia mullistuksia. Aivan kuin hän olisi huomannut sattumalta syöneensä sieniä eikä tiennyt ollenkaan, olivatko ne ehkä hyvinkin myrkyllistä lajia. Mutta vastaus voidaan kehittää liian pitkälle…

Joka tapauksessa oli mr Britling kirjoituspöytänsä ääreen palatessaan siinä määrin rauhaton, ettei kyennyt jatkamaan esitystään "Ja nyt sodat loppuvat".

"Tässä täytyy syntyä suunnaton arvojen vaihtuminen!"

Hän ei ollut koskaan luottanut nykyaikaiseen raha-asiain järjestelmään niin varmasti kuin ihmiset yleensä. Hän huomasi olevansa tietämätön siitä, miten tuo moratorio vaikutti ja mitä pankin kiinnioloajan pitentäminen oikeastaan auttoi. Hän luuli sen merkitsevän yleistä maksujen keskeyttämistä ja puhtaan rahan saannin lakkaamista. Hickson, sekatavarakauppias, katseli mrs Faberin kertoman mukaan nyt jo karsaasti seteleitä.

Vaikka pankki jälleen avattaisiinkin, tiesi mr Britling, ettei hänen juoksevalla tilillään ollut sanottavia summia, korkeintaan kaksi tai kolmekymmentä puntaa. Hän oli odotellut englantilaisten ja amerikkalaisten kustantajiensa shekkejä sekä Times'in tavanmukaista lähetystä. Jos nuo maksut nyt keskeytyisivät!

Kaikki nuo voivat, mikäli hän ymmärsi, keskeyttää maksunsa tämän moratorion ollessa voimassa! Sitä hän ei tullut aluksi ajatelleeksi. Mutta tietysti he hyvinkin saattoivat kieltäytyä maksamasta määräpäivänä.

Jos vielä otaksui The Times'in huomaavan hänen omalaatuisen mietteliäisyytensä tarpeettomaksi näinä levottomina aikoina!

Jos sitten pankki todellakin pidätti hänen rahansa ja arvopapereita ei käynyt myyminen?

Mr Britling tunsi olevansa osteri, jota kehoitetaan poistumaan kuorestaan…

Hän nojautui taaksepäin ja mietiskeli näitä asioita. Hän teki heikon yrityksen kuvitella maailmaa, josta luotto on kadonnut ja jossa rahan arvo on kysymyksenalainen. Hän otaksui, että tottumuksen voima saisi suuren joukon ihmisiä ostamaan ja myymään edelleenkin samaan tai suunnilleen samaan hintaan kuin ennen.

Hänen tajuntansa ja omatuntonsa tekivät urhean yrityksen sotien loppumista käsittelevän lentokirjasen jatkamiseksi, mutta ei kulunut viittä minuuttia, kun hänen ajatuksiansa jälleen askarruttivat leipäpaniikki ja vararikot…

5.

Mr Britlingin kirjoituspöydän ääressä vallitseva mielenkiintojen ristiriita kävi sietämättömäksi. Hänestä tuntui, että henkilökohtainen pulma oli ensinnä selvitettävä. Hän lähti nurmikolle tupakoimaan.

Hänen ensimäisen ajatuksensa, jonka mukaan kansakunnat yhtyisivät tekemään maailmanrauhan ja kukistamaan sotaisan Saksan, oli himmentänyt tämä toinen, siihen kerrassaan sopimaton, epäjärjestyksessä ja hajaantumistilassa olevan maailman mielikuva. Lukemattomia mrs Fabereita joukoittain kasaamassa varastoja, hillittömiä joukkoja hyökkäämässä kauppapuoteihin, moratorio, pankit kiinni ja odottavia jonoja. Oliko mahdollista, että koko järjestelmä luhistui kun luottamus siihen horjahti yhdeltä kohdalta? Huomaamatta mitään epäjohdonmukaisuutta hän oli siirtynyt maanpiirin rauhoittamista koskevista yleisistä aatoksistaan näihin yksityisluontoisempiin mahdollisuuksiin. Hän kuuli kahinaa takaansa, kääntyi ja oli vastapäätä vaimoansa.

"Luuletko", kysyi mrs Britling, "että elintarvepulaa tarvitsee peljätä?"

"Jos kaiken maailman mrs Faberit käyvät ja kähmivät — —"

"Silloin täytyy jokaisen pitää puoliansa. Minulla ei ole kotona suuriakaan varastoja."

"Hm", virkkoi mr Britling miettien… "Mielestäni ei ole syytä ostaa varastoja nyt."

"Entä jos jäämme ilman."

"Sodassa on vaaroja", sanoi mr Britling.

Hän mietti. "Ne, jotka ottavat paniikkiin osaa, aiheuttavat paniikkia. Maailmassa on sittenkin yhtä paljon elintarpeita kuin viime kuussa. Ja ellei sitä polteta, niin se katoaa vain syömällä. Ja sato on hyvä. Mitä auttaa koota varastoja kukkuraisen pöydän ääreen?"

"Mutta ihmiset kokoavat! Kurjaa olisi, jos me — lapsinemme päivinemme — jäisimme puille paljaille."

"Emme me jää. Ja miten hyvänsä, älä ala kasata, vaikka saisimme kovaakin kokea."

"No niin. Mitta ei sinun ole mielesi hyvä, jos jonakin kauniina päivänä et saa sokeria teehesi."

Mr Britling jätti tämän henkilökohtaisen sovellutuksen huomioonottamatta.

Paljon vakavampi kuin ruokavarojen puute on rahapaniikin mahdollisuus.

He kulkivat nurmikkoa edestakaisin ja mr Britling jutteli. Hän sanoi, että erittäin harvat ihmiset vielä nytkään älysivät nykyistä yhteiskuntaa kannattavan luottojärjestelmän löyhyyttä. Luottamus oli kasautunut suunnattomiin, varsinkin sen laiskan välinpitämättömyyden vuoksi, jota osoittivat — kaikki. Se oli tervettä niin kauan kuin ihmiskunta yleensä uskoi siihen; mutta annahan uskon riittävässä määrin rappeutua, niin seurauksena saattaa olla millainen luhistuminen hyvänsä. Se voi kerrassaan hävitä — kuten luottojärjestelmä hävisi Italiasta goottien sinne tunkeutuessa — ja jättää meille vain käteenotettavat esineet, todellisen omaisuuden ja muun sellaisen. Muistiko hän Gissingin uusinta romaania? — "Veronilda" sen nimi oli. Siinä kuvailtiin maailma, jossa ei ollut muuta omaisuutta kuin minkä voi mukanaan kuljettaa. Rooman valtakunnassa tuo asiaintila kehittyi hitaasti, sukupolvien kuluessa, mutta me elämme nyt nopeammin muuttuvassa maailmassa — maailmassa, jossa järjestys on hatarampi. Kukaan ei tunne luoton voimaa eikä sen heikkoutta; kukaan ei tiedä, luhistuuko se jo tämänkertaisesta iskusta… Jos niin käy, niin koko se pieni elämä, jota olemme näihin asti eläneet, häviää pois…

Hän huomasi mrs Britlingin tavantakaa silmäilevän auringon valaisemaa taloansa — siinä oli uudet ulkokaihtimet, ja hän oli onnistunut värin valinnassa — ja kuuntelevan epäilevin ilmein hänen tutkistelujansa.

"Muutamia päiviä sitten", sanoi mr Britling yrittäen tehdä asiaa havainnollisemmaksi, "olimme me yhteensä viidenkolmattatuhannen punnan arvoiset. Nyt emme tiedä, mitä meillä on, olemmeko menettäneet tuhannen vai kymmenentuhatta…"

Hän tarkasti kukkaronsa ja havaitsi omistavansa kuusi puntaa.
"Paljonko sinulla on?"

Hänellä oli sisällä kassassaan suunnilleen kahdeksantoista puntaa.

"Meidän on ehkä tultava sillä toimeen epämääräinen aika eteenpäin."

"Mutta pankkihan avataan piakkoin", sanoi mrs Britling. "Ja ihmiset näillä seuduin myöntävät meille kyllä luottoa."

"Entä jos he eivät myönnä?"

Otaksuma ei tehnyt häntä levottomaksi. "Meidän arvopaperimme kohoavat jälleen. Ainahan ne kohoavat jälleen."

"Kaikki voi tulla entiselleen", myönsi mr Britling. "Mutta voi käydä niinkin, ettei mikään tule entiselleen. Koko tämä elämämme, joka on tuntunut niin selvältä ja varmalta — on epävarmaa. Minä uskoin, että olemme kiintyneet ja juurtuneet tänne — koko elämänajaksi. Entä jos asiain kehitys nyt viskaa meidät täältä pois? Siinä on mahdollisuus, joka ehkä muuttuu meille todellisuudeksi. Tänä aamuna minusta tuntuu kuin olisi elämäämme avautunut kaksi suunnatonta porttia, kuin kaksi porttia, jotka johtavat areenalle tai pimeyteen ja joista saattaa syöksyä sisään mitä hyvänsä. Kuolemakin. Otaksukaamme, että äkkiä näemme ilmassa jonkin suuren zeppeliinin tai kuulemme tykin jyskettä rannikolta käsin. Tai saapuu polkupyörällä lähetti, joka käskee meitä jättämään kaikki ja muuttamaan sisämaahan…"

"En ymmärrä, mitä syytä on tuollaisia asioita ennustella."

"Mutta eihän ole syytä jättää niitä mahdollisuuksia tarkastelematta…

"Omituista on", sanoi mr Britling jatkaen asian tutkistelua, "että kun katselee asioita, kuten nyt katselee, sangen todennäköisinä, niin ne eivät esiinny läheskään yhtä kauhistavina ja tuhoisina kuin ne olisivat näyttäneet — viime viikolla. Uskonpa, että sijoittaisin teidät kaikki Gladysiin ja lähtisin ajamaan länttä kohti jonkinlaista hilpeyttä tuntien…"

Mrs Britling katsoi miestään ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan mitään. Hän epäili viimeksimainitun vierovan kotiansa ja teeskentelevän huolenpitoa pelkästi kohteliaisuudesta…

"Ehkäpä ihmiskunta pyrkii liiaksi rauhaantumaan. Ehkäpä näitä levottomuuksia sattuu sen vuoksi, että pelastuisimme ummehtuneesta mukavuudestamme. Kuuluu jälleen tuntemattomien kokemusten, vaarojen ja vastuksien salaperäisesti houkutteleva kutsu. Tekee mieli lähteä. Mutta ellei tule sysäystä, jäämme paikoillemme. On kuin taika sitomassa omaan pesään ja vanhoihin tuttuihin polkuihin. Nyt minä pelkään, mutta tunnen samalla taian taittuneen. Lumottu linna puhkee yht'äkkiä täyteen ovia, joista pääsen ulos. Voit nimittää niitä hävitykseksi, vararikoksi, hyökkäykseksi, paoksi — ne ovat vain ovia, jotka johtavat pois tottumuksesta ja tylsästä kaavamaisuudesta… Minä en ole kelvannut pitkiin aikoihin muuhun kuin joutavaan, hajanaiseen haparoimiseen."

"Minä luulin sinun täällä viihtyvän. Sinä olet tehnyt aika paljon työtä."

"Kirjoittaminen on muistiin merkitsemistä eikä elämää. Mutta nyt minä tunnen yht'äkkiä, että elämämme saa pontta ja sisältöä. Tuntuu siltä kuin elämän koko laatu muuttuisi. Sellaisia aikoja on. On aikoja, jolloin ajanhenki kerrassaan muuttuu. Vanhoina aikoina tämä tajuttiin paremmin kuin nykyään. Silloin erotettiin toisistaan arki- ja pyhäpäivät, juhlat, paastot ja hartauspäivät. Samoin on nyt käynyt. Arkisäännöt on heitettävä syrjään. Ennen — vielä kolme päivää sitten — oli kilpailu oikeutettu, oli oikein ja kohtuullista koettaa hankkia parhaita elintarpeita ja etsiä omaa etuansa. Mutta se ei ole oikein nyt. Sota luo sunnuntain, ja me suljemme puodit. Pankit ovat kiinni ja ihmisistä tuntuu kuin sunnuntai yhä jatkuisi…"

Hänen oma tiensä oli selvä.

"Asteikko on vaihtunut. Nyt ei merkitse yhtään mitään, vaikka kärsimmekin taloudellisen häviön. Ei merkitse mitään, vaikka meidän täytyykin elää perunoilla ja tehdä velkaa saadaksemme vuokran maksetuksi. Nämä ovat nyt pienimpiä sivuseikkoja. Viikko sitten ne olisivat olleet mitä tärkeimpiä. Tässä me olemme, historian suurimpain mullistusten ja historian suurimpain mahdollisuuksien välittömässä läheisyydessä. Meidän on mentävä mullistusten läpi päästäksemme käsiksi mahdollisuuksiin. Maailmassa ei ole nyt muuta tehtävää kuin koettaa kääntää parhaaksi tämä elämän kaikkein vakiintuneitten sisältöjen pelottava luhistuminen."

Hän oli löytänyt etsimänsä. Hän jätti vaimonsa nurmikolle ja kiiruhti takaisin kirjoituspöytänsä ääreen…

6.

Kun mr Britling aamupuhteen uutterasti askarreltuaan korkeitten ihanteittensa parissa tuli huoneestaan välipalaa syömään, tapasi hän mr Lawrence Carminen, joka oli saapunut vierailemaan. Mr Carmine seisoi hallissa hajasäärin lukemassa The Times'iä neljänteen kertaan. "Minä en voi tehdä mitään", sanoi hän kääntyen. "En voi keskittyä. Luultavasti me joudumme sotaan. Minä olin niin tottunut ajattelemaan sotaa Saksaa vastaan, etten uskonut siitä milloinkaan tulevan totta. Herra jumala, millainen surkea juttu siitä syntyykään… Ja Maxse ja kaikki nuo voitonriemuiset pelottelijat, jotka huutavat: 'Enkö minä sitä sanonut!' Hitto vieköön saksalaiset!"

Hän näytti alakuloiselta ja masentuneelta. Hän seurasi mr Britlingiä ruokasaliin päin kädet syvällä taskuissa.

"Siitä syntyy pelottava juttu", sanoi hän tervehdittyään mrs
Britlingiä, Hughia, täti Wilshireä ja Teddyä ja istuuduttuaan mr
Britlingin vieraanvaraiseen pöytään. "Se panee kaikki ylösalaisin. Me
emme vielä aavistakaan, kuinka paljon pahaa se tulee aiheuttamaan."

Mr Britling oli täynnä itsepintaista ja ennakkoluulotonta optimismiansa, jota hän oli äsken mielessään hautonut. "Minä en sure, että olen elänyt tähän sotaan asti", sanoi hän. "Se voi olla tavallansa kamala onnettomuus, mutta toisaalta se on valtava edistysaskel ihmiskunnan elämässä. Siihen loppuu nelikymmenvuotinen ilkeä epätietoisuuden aika. Se on käänne ja ratkaisu."

"Mielelläni minäkin katselisin asiaa tuolta kannalta", sanoi mr
Carmine.

"Se on kuin suojasää — kaikki on ollut jäätyneenä sekasortona juutalaissaksalaisesta Berliinin sopimuksesta asti. Ja vuodesta 1871."

"Miksi ei aina Schlesvig-Holsteinin ajoilta?" kysyi mr Carmine.

"Niin, miksipä ei? Tai Wienin sopimuksesta?"

"Tai — — Voihan mennä taaksepäin —"

"Rooman keisariaikaan asti", lisäsi Hugh.

"Kaikkein ensimäiseen valloitukseen", virkkoi Teddy…

"Minä en voinut tehdä työtä aamusella", sanoi Hugh. "Olen tutkinut tietosanakirjasta Balkanin rotuja ja uskontoja… Sekalaista seurakuntaa."

"Niin, mikäli niitä käsitellään vain yksitellen", sanoi mr Britling. "Mutta tässäpä juuri ilmenevät sodan suunnattomat mahdollisuudet. Nyt kaikki ikäänkuin liukenee. Maailmankartta saadaan piirtää uudelleen. Viikko sitten me kaikki riitelimme kiivaasti asioista, jotka ovat liian mitättömiä mielenliikutuksen aiheita. Nyt olemme yht'äkkiä siirtymässä uuteen aikakauteen. Tämä on uutta aikakautta. Maailma on taipuisana ihmisten käsissä he voivat tehdä siitä mitä tahtovat. Toinen kausi on loppumassa, toinen alkamassa. Tämä on paljo suurempaa kuin Ranskan vallankumous tai uskon puhdistus… Ja me elämme siinä…"

Seurasi vaikuttava vaitiolo.

"Miten käynee Albanin?" virkkoi Hugh, mutta hänen huomautuksensa jäi kokonaan huomioon ottamatta.

"Sota tekee ihmiset katkeriksi ja ahdasmielisiksi", sanoi mr Carmine.

"Sota ahdasmielisesti käsitettynä", sanoi mr Britling. "Mutta tämä sota ilmaiseekin närkästystä ja ylevämielisyyttä."

He mietiskelivät, ryhtyisivätkö Yhdysvallat kenties välittämään. Mr Britlingin mielestä hyökkäys Belgiaan vaati jokaisen sivistyneen vallan asiaan puuttumista ja hän arveli Amerikan parhaiden vaistojen olevan väliintulon puolella. "Mitä enemmän meitä on", hän sanoi, "sitä nopeammin asiasta selviydytään".

"Olisi omituista, jos viimeiseksi välittäjämaaksi jäisi Kiina", sanoi mr Carmine. "Maailman ainoa kansa, joka todella uskoo rauhaan… Mielelläni katselisin asioita yhtä luottavasta kuin te, Britling."

Hetken aikaa he kuvailivat mielessään jonkinlaista Saksan ja militarismin suurta tuomitsemista, jossa idän viisaus istuisi tuomaripöydän takana. Militarismi oli haudattava kuten itsemurhan tekijä neljän tien risteykseen ja paalu lyötävä läpi sen ruumiin, ettei se pääsisi sopimattomalla hetkellä heräjämään.

7.

Mr Britling eli sellaista sielullista vaihetta, jossa mielikuvat liikkuvat vapain valloin. Tämä oli ensimäisiä vaikutuksia, mitä sota sai aikaan monissa sivistyneissä mielissä. Se mikä oli näyttänyt iäti säilyvältä alkoi nyt ilmeisesti horjahdella, se mikä oli näyttänyt kiveltä, alkoi elää. Kaikki rajat, kaikki hallitukset näkyivät nyt todellisessa muodossaan, tilapäisinä laitteina. Hän puhui vuosittain kokoontuvasta Maailmankongressistaan, kunnes se lakkasi tuntumasta haaveelta ja muuttui älylliseksi ennakoimiseksi; hän puhui koko maailmaa hallitsevan ylimmän tuomioistuimen "ilmeisestä välttämättömyydestä". Hän ajatteli sen paikaksi Haagia, mutta mr Carmine piti Delhiä, Samarkandia, Aleksandriaa tai Nankinia sopivampana. "Vapautukaamme joka tapauksessa Euroopan harhasta", sanoi mr Carmine…