"Näitä asioita", sanoi hän, "ei oteta sanomalehtiin. Ne pitäisi ottaa."
Hetken kuluttua hän lausui hyvin selvästi; "Wellingtonin herttua.
Minun esi-isäni — todellakin… Asiat julki, vaikka kadotus uhkaisi."
Sitten hän taas makasi hiljaa.
Lääkärit ja hoitajattaret voivat antaa mr Britlingin tiedusteluihin vain sellaisia vastauksia, jotka jättivät kovin vähän sijaa toivolle; he sanoivat olevan suorastaan ihmeellistä, että hän vielä eli.
Seitsemän tienoissa samana iltana hän sitten kuoli.
11.
Katseltuaan kuollutta sukulaistaan viimeisen kerran kuljeskeli mr Britling tunnin ajan tuossa pienessä, hiljaisessa kylpypaikassa, ennenkuin palasi hotelliinsa. Ei ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut keskustella, eikä muuta tekemistä kuin ajatella äskeistä kuolemaa.
Yö oli kylmä ja tuulinen, mutta tähtikirkas. Hän oli jo ehtinyt tutustua paikkaan ja tiesi tarkoin, mihin pudotetut pommit olivat sattuneet. Tuossa kulmassa, missä seinät olivat mustuneet ja hirret hiiltyneet, oli kolme haavoittunutta hevosta palanut elävältä talliinsa, tuossa taas oli rivi taloja, joista toiset olivat murskana, toiset melkein aivan eheät, tuolla oli eräs silpoutunut lapsi huutanut kaksi tuntia, ennenkuin se voitiin pelastaa sortuneitten säpäleitten joukosta ja kuljettaa sairaalaan. Kaikkialla voi himmennettyjen katulyhtyjen hämärässä valossa nähdä mustia kuoppia ja ammottavia, särkyneitä ikkunoita; toisinaan niitä oli tiheässä, toisinaan vain siellä täällä muuten vahingoittumattomissa rakennuksissa. Monta uhriksi joutunutta henkilöä hän oli nähnyt siinä pienessä sairaalassa, jossa täti Wilshire äsken oli kuollut. Hän oli ollut yhdestoista niistä jotka kuolivat. Yhteensä viisikymmentäseitsemän henkilöä oli kuollut tai haavoittunut tämän saksalaisten loistavan sotatoimen johdosta.
Mereltä oli tullut kaksi zeppeliniä, joita oli ammuttu Ipswichistä tuodulla zenit-tykillä. Tämän tykin laukaukset olivat ensimäisinä varoitusmerkkeinä uhatun kaupungin asukkaille. Useat olivat juosseet ulos katsomaan mikä oli kysymyksessä. Epäiltävää on, oliko kukaan todella nähnyt zeppelinejä, vaikka kaikki todistivat kuulleensa niitten koneitten äänen. Niin äkkiä oli pommiryöppy tullut alas. Ainoastaan kuusi oli sattunut ihmisiin tai taloihin; muut olivat hävitystä tuottaen pudonneet paikkakunnan pallokentälle; ainakin toinen puoli niistä oli jäänyt räjähtämättä, ja näytti siltä, kuin ei niitä siinä tarkoituksessa olisi pudotettukaan.
Ainakin kolmas osa vioittuneista ihmisistä oli jo ollut vuoteessa, kun hävitys heitä kohtasi.
Koko asia oli kuin sivu jostakin Jules Vernen fantastisesta romaanista: vanhassa pikkukaupungissa vallitsee rauha, ihmiset menevät levolle, kadut ovat hiljaiset, taivas kaareutuu tyynenä ja tähtikirkkaana, ja sitten kuuluu kymmenen minuutin aikana tykkien ja pommien pauketta ja särkyvien lasien kilinää, syntyy tulipaloja siellä täällä; joku lapsi huutaa kimeästi kivun ja pelon äänellä, kauhistuneet ihmiset kulkevat edestakaisin lyhtyineen, ja sitten on ilma jälleen tyhjä, hyökkääjät ovat poissa…
Viisi minuuttia aikaisemmin täti Wilshire oli istunut täyshoitolan oleskeluhuoneessa yrittäen suurta tähtipasianssia, keisaripasianssia (Napoleonin, ystäväiseni! — eikä tuon potsdamilaisen olennon), jonka suorittamiseen kului tunteja. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli olento, jonka täytti synnynnäinen pelkoja kuolemantuska ja joka verta vuotaen ja musertunein jaloin putosi säpälekasan sekaan. Silloin saksalaisten ilmalaivain miehistö oli jälleen matkalla merelle, ylpeänä itsestään, epäilemättä mielissään — niinkuin poikaset, jotka ovat heittäneet kiven ikkunasta sisään; he kiiruhtivat kotiin ottamaan vastaan kiitoksensa ja palkintonsa, rautaristinsä ja ylpeät syleilyt, joita heille jakoivat ihastuneet Frauen ja Fräulein…
Mr Britlingistä tuntui, että hän ensi kerran näki sodan välittömän kauheuden, asian julman ajatuksettomuuden, selvästi ja läheltä. Tuntui kuin hän ei olisi milloinkaan ennen nähnyt mitään tällaista, kuin hän olisi ollut tekemisissä vain juttujen, kuvien, näytelmäin ja esitysten kanssa, joiden hän tiesi olevan pelkkää leikkiä. Mutta se, että tuo rakas, omituinen olento, jonka hän tunsi lapsuudestaan asti, tuo vanha täti tuttuine oikkuineen ja tuttuine ärtyisyyksineen joutuisi silvotuksi, saisi maata tuskia kärsien kuin yliajettu hiiri, salli hänen nähdä koko asian uudessa valaistuksessa. Kaikkien tässä miljonien kuolonkamppailussa silvotuiksi ja kitumaan joutuneitten joukossa ei ollut yhtään ainoata sielua, jota ei jokin läheinen ystävä olisi rakastanut tai kunnioittanut. Täti Wilshire rukka, jonka onnettomuus oli niin välittömästi koskettanut häntä, oli vain yksi noiden lukemattomien silvottujen joukossa, joiden viheriänvalkeilla huulilla kuohuu tuskan vaahto, joiden murtuneet luut ovat tunkeutuneet läpi punaisen, vertavuotavan lihan… Saksan kruununprinssin inhotut piirteet sukelsivat kuvan etualalle. Tuo nuorimies seisoi hienoon univormuunsa puettuna, naurunvirnistys pitkän nenän alla, välinpitämättömässä asennossa, ylpeillen siitä suunnattomasta merkityksestä, mikä hänellä oli lukemattomien ihmisten elämälle…
Vähään aikaan ei mr Britling voinut muuta kuin raivota.
"Paholaisia ne ovat!" huusi hän tähtiä kohti.
"Paholaisia! Mielettömiä paholaisia. Julmia paksupäitä. Apinoita, joilla on koko tiede käytettävänään! Hyvä Jumala! Mutta vielä me ne opetamme!…"
Tämä oli perussävynä hänen mielialassaan, kun hän kokonaisen tunnin vaelsi ilman mitään päämäärää. Hänen kävelynsä päättyi vasta, kun eräs vartija käännytti hänet takaisin kaupunkiin…
Hän käveli mutisten. Hän tunsi melkoista lievitystä saadessaan suunnitella kostoa ja hävitystä lukemattomille saksalaisille. Hän kuvitteli nopeita, aseistettuja lentokoneita, jotka iskivät lentävään ilmalaivaan, puhkaisivat sen niin että se putosi maata kohti miesten kirkuessa. Hän kuvitteli rikkiammutun zeppelinin, joka pudota kumppelehti pelloille Dower House'in taakse, ja kuvitteli itsensä juoksemassa sinne lapio kädessä iskeäkseen saksalaiset kuoliaaksi. "Vai armoa! Kamerad! Tuosta saat, kurja murhamies!"
Himmeässä valaistuksessa näki vartija mr Britlingin hahmon vetäytyvän takaisin tehden omituisen liikkeen, ja hän ihmetteli, mitä tuo mahtoi tarkoittaa. Merkinantoako? Mitä piti älykkään vartijan tehdä? Ampuako häntä kohti? Pidättääkö hänet?… Olla koko asiasta välittämättä?…
Mr Britling oli sillä hetkellä tappamassa kreivi Zeppeliniä murskaamalla hänen pääkoppansa. Sinä yönä sai kreivi Zeppelin surmansa ja Saksan keisari murhattiin; sitäpaitsi lepytettiin täti Wilshiren maaneja uhraamalla parikymmentä vähäpätöisempää olentoa. Huomattavia julmuuksia sattui, ennenkuin mr Britlingin raivo ja katkeruus olivat laimenneet. Mutta sitten hän yht'äkkiä kyllästyi noihin ajatuksiin; ne heitettiin syrjään ja katosivat hänen mielestään.
12.
Koko sen ajan, jolloin mr Britling oli antautunut noiden kuviteltujen veritöiden suorittamiseen sekä kyyneleitten ja purkautuvan vihan muodossa tapahtuvaan sydämensä keventämiseen, oli hänen järkensä pysytellyt myrskyn ulko- ja yläpuolella niinkuin aurinko, joka odottaa rajuilman takana, tai niinkuin viisas hoitajatar, joka pysyttelee hiljaisena ja vakavana lapsen hurjien kohtausten kestäessä. Ja koko ajan oli hänen järkensä hiljaa ja järkähtämättä, ilman huutoa, ilman pitkiä puheita, pysynyt siinä vakaumuksessa, että ne miehet, jotka olivat syypäät tähän tilanteeseen, eivät olleet mitään paholaisia, enempää kuin mr Britlingkään, vaan samanluontoisia syntisiä ihmisiä kuin hänkin, kovia, tyhmiä, samaan olosuhteiden verkkoon kiedottuja. "Tapa heidät intohimossasi, jos tahdot", sanoi järki, "mutta ymmärrä heitä. Tätä eivät ole aiheuttaneet paholaiset eivätkä mielipuolet, vaan vähämielisten vaikutinten yhteisvaikutus, järkevien ihmisten ponneton myöntyväisyys, rikos, joka ei ollut kenenkään yksityisen, vaan koko ihmiskunnan hervottomuuden, sokeitten vaikuttimien ja sekapäisyyden välttämätön tulos."
Niin puolusti järki väitettään pitäen sitä mr Britlingin yläpuolella kuin valoa, jota hän ei tahtonut nähdä hakatessaan ilmalaivan matruuseja väriseviksi kappaleiksi lapiolla, jonka hän oli itse hionut ja tukehduttaessaan Saksan ruhtinaita heidän omilla myrkkykaasuillaan, josta hän antoi heille niin hitaasti ja tuskaa tuottavasti kuin suinkin osasi. "Entäs ne kaupungit, joita meidän laivamme ovat pommittaneet?" tiedusteli järki itsepintaisesti. "Entäs tasmanialaiset, jotka meidän väkemme lopullisesti hävitti sukupuuttoon?
"Entäs ranskalaiset konekiväärit Atlas-vuorilla?" ahdisteli järki edelleen. "Ja Himalayan palavat kylät? Mitä teimme Kiinassa? Niin, varsinkin mitä Kiinassa teimme…"
Mr Britling ei tuosta huolinut. "Saksalaiset olivat Kiinassa meitä katalampia", heitti hän vastaan…
Hän tuli raivoihinsa ajatellessaan, että zeppelini oli lähtenyt, nousten korkealle ja kauas taivaalle, häviten näkymättömiin tähtien sekaan — ajatellessaan, että nuo murhaajat olivat päässeet pakoon. Tavan takaa hän pysähtyi ja pui nyrkkiä Karhunvartialle, joka hiljalleen kohosi näkyviin…
Vihdoin hän istahti pahoinvoipana ja kurjana aution kävelypaikan penkille tähtien alle, lähelle näkymätöntä, kohisevaa merta…
Hänen ajatuksensa palasi vielä kerran noihin vanhoihin gnostilaisiin ja manikealaisiin harhaoppeihin, jotka käsittivät maailman jumalan läpeensä pahaksi ja jotka äärimäistä pidättyväisyyttä noudattaen, pakoillen ja luonnottomuuksiin langeten yrittivät välttää olemassaolon synkkää pahuutta. Hetkiseksi hänen sielunsa vaipui noiden epätoivoisten tunnustusten kaameaan pimeyteen. "Minä, joka olen rakastanut elämää", mutisi hän ja olisi voinut sinä hetkenä uskoa, että olisi parempi olla lapseton…
Onko luonnon koko suunnitelma paha? Onko elämä olemukseltaan julmaa? Lepääkö ihminen alinomaa vavisten ikuisen elävältäleikkaajan pöydällä ilman tarkoitusta — ja saamatta osakseen sääliä?
Nämä ajatukset eivät olleet ennen sotaa milloinkaan johtuneet mr Britlingin mieleen. Kun ne nyt tulivat, torjui ne kohta hänen synnynnäinen luonnonlaatunsa. Viikkokausia oli hänen sielunsa, tajuisesti tai alitajuisesti, yrittänyt ratkaista tätä ongelmaa. Hän oli sitä aprikoinut kuljeskellessaan yksinään ylimääräisen konstaapelin virkatoimissa; se oli hirveinä vertauskuvina heijastunut hänen uniensa tummalle kankaalle. "Onko todellakin olemassa puhtaan julmuuden paholainen? Käsittääkö mikään olento, kaikkein julminkaan, todella sitä tuskaa, jonka aiheuttaa, tekeekö se pahaa vain pahaa tehdäkseen?" Hän kutsui joukon muisteloja, joukon kuvitelmia, sielunsa tuomioistuimen eteen todistamaan. Hän unohti pakkasen ja yksinäisyyden näiltä mietteiltään. Hän istui tutkistellen koko olemistoa tältä näkökannalta, kylmien, välinpitämättömien tähtien alla.
Hän muisteli eräitä poikamaisen julmuuden tapauksia, jotka olivat häntä kauhistuttaneet omalla poikaiällään, ja hänestä oli selvää, ettei se ollut julmuutta, vaan niin karkeata, paksunahkaista uteliaisuutta, ettei se edes tajunnut sokaistun kissan tuskia. Nuo pojat, jotka olivat aiheuttaneet melkein sietämätöntä kärsimystä hänen lapsensielulleen, eivät olleet niinkään kiduttaneet kuin tehneet kidutusta koskevia huomioita, kokeilleet elämällä yhtä kevytmielisesti kuin jäätä poljetaan rikki ensimäisinä talvipäivinä. Varmaankin ei julmuuden todellisena vaikuttimena useinkaan ole pahempaa kuin sellaista tylsää uteliaisuutta; kun ymmärrys vähänkin lisääntyy, hermot ja mieli vähänkin herkistyvät, niin se käy mahdottomaksi. Mutta tuo ei pidä paikkaansa aina, eipä edes useimmissakaan tapauksissa, milloin julmuus on kysymyksessä. Useimmiten piilee julmuudessa jotakin muuta, jotakin muuta kuin poikavintiön kömpelöä kokemukseen kouraisemista; siinä on kostoa tai kaunaa; se ei ole koskaan tyyntä eikä aistimusluontoista; se saa virikkeensä — miten ontuvaa ja luonnotonta sen puolustelu lieneekin — jonkinlaisesta rankaisuvietistä ja edellyttää niinmuodoin jonkinlaista oikeamielisyyden tai koston tuntoa, olipa tämä tunto miten harhasuuntainen hyvänsä. Sama tekijä piilee vihassakin: kun jotakin alhaista ja häpeällistä tehdään kateudesta tai vahingonilosta, niin tuohon kateuteen sisältyy aina — ainako? — niin, aina vihatun olion todellista tuomitsemista epäoikeudellisena oliona, vääränä anastuksena, epäoikeutettuna etuoikeutena, syntisenä röyhkeytenä. Ilmalaivan miehet? — hän palasi niihin. Hän esitti itselleen kysymyksen: oliko mahdollista, että inhimillinen olento tekee julman teon ilman että on olemassa mitään puolustavaa aihetta — tai ainakin jonkinlaista tunnetta, että sellainen aihe on löydettävissä. Mitä tulee näihin saksalaisiin ja heidän tekemiinsä julmuuksiin, älysi hän, että aina on olemassa jonkinlaista, joskaan ei täydellistä puolustetta. Samoinkuin siinäkin tapauksessa, että hän pahoinpitelisi pudonnutta saksalaista lentäjää. Heidän pahuuteensa sisältyi kiukkua. Nuo saksalaiset olivat väkeä, joka ei välitä hienouksista, suoraa ja rehtiä väkeä sanan parhaimmassa ja pahimmassa merkityksessä; he olivat taipuvaisia moraaliseen närkästymiseen, ja moraalinen närkästyminen on kaikkein useimpien julmuuksien aiheena. He olivat huomanneet englantilaisten ja venäläisten hitauden, olivat huomanneet heidän välinpitämättömyytensä tiedettä ja järjestelmää kohtaan, eivät voineet tajuta noiden suurempien rotujen suurempia kykyjä ja otaksuivat Saksan asiana olevan rangaista ja korjata tuota velttoutta. Varmaankaan — päättelivät he — ei Jumala ole niiden puolella, joiden pellot ovat viljelemättä. Niinpä he olivat surmanneet nuo vanhat naiset ja teurastaneet nuo lapset osoittaakseen meille, mitä seuraa, kun
"Kaikkialla likaa vain ja kaikki sekaisin,
Kaikki teki summittain, jos työhön ryhtyikin."
Aivan samanlaisia puolusteita on englantilainen runoilijamme keksinyt tuhansille Idän mailla tekemillemme julkeuksille. "Älkää unohtako järjestystä ja todellisuutta!" kuului se hyvä sanoma, jota meille tuomaan pommit, myrkkykaasut ja sukellusvenheet suunniteltiin. Mitä oikeutta olikaan meillä englantilaisilla olla vailla sellaista tykkiä tai lentokonetta, joka olisi valmistanut tuolle zeppelinille häpeällisen ja auttamattoman lankeemuksen? Emmekö olleet suunnitelleet imperiumia? Emmekö olleet suurten kansojen johtajia? Oliko meillä itse asiassa suurtakaan syytä valituksiin, jos imperialistista asennonottoamme ivattiin? "Siinä", sanoi mr Britlingin järki, "on meillä ainakin eräs niistä ajatuslinjoista, jotka ovat johdattaneet tuon näkymättömän, julman hävittäjän öiseen aikaan Filmington-on-Sea'n kattojen yläpuolelle. Siinä on tavallaan syy näihin murhiin. Julmaa se on ja inhottavaa, onpa kyllä, mutta onko se yksinomaan julmaa? Eikö siinä lopultakin piile jonkinlaista typerää oikeutta? Eikö se ole ainakin yhtä typerän välinpitämättömyyden typerä vastavaikutus?"
Mikä oli se oikeus, joka piileksi julmuuden peitossa? Mitä tarkoitusta oli tässä pahuudessa, tässä kiukussa, jonka toimeton kiltteys ja hyväntahtoisuus olivat aiheuttaneet? Oliko se pelkkää pahaa? Eikö se pikemmin ollut jonkinlainen sysäys, tosin vielä sokea, mutta lopulliselta laadultaan yhtä hyvä kuin sääli, ehkäpä sääliä suurempikin lopullisilta arvoiltaan.
Tuo ajatus oli kypsynyt mr Britlingin mielessä monen viikon kuluessa; se oli kehittynyt ja muovautunut hänen kirjoittaessaan, sepitellessään alkuluonnoksia tutkielmaansa "Vihan anatomiasta". Eikö kaiken vihan pohjalla, kysyi hän nyt itseltään, ole luovaa ja kurittavaa pyrintöä? Eikö tuo viha todellisuudessa ole pelkkä irvikuva sitä seuraavan luovan kauden kurituksesta ja kasvatuksesta?
Sangviinisen mielenlaadun auttamaton toivehikkuus oli nyt jälleen nostanut mr Britlingin pessimistisistä pohjattomuuksista. Jo silloin, kun hän vaelsi kaislaakasvavia niittyjä pitkin Market Saffroniin päin, oli hän ollut löytämisillään ajatuksilleen muodon; nyt tuli hänen optimisminsa jälleen takaisin niinkuin laillinen hallitsija, joka palaa maanpaosta.
"Kun viha kerran muuttuu luovaksi voimaksi…
"Viha, joka vaihtuu luovaksi voimaksi; lempeys, joka on velttoutta ja euthanasian edeltäjä…
"Sääli on vain ohimenevä vaihe, sillä ihmiskunta ei tule aina olemaan sääliväinen."
Mutta sitä ennen, sitä ennen… Kuinka kauan ihmiset sekoittavatkaan oikeutta ja vääryyttä, ovat tarmokkaita olematta sääliväisiä ja rakastettavia olematta tarmokkaita?…
Mr Britling istui vielä hetkisen autiolla kävelykentällä tähtien välkkeessä ja meren kohinassa hautoen mielessään näitä ongelmia.
Hänen ajatuksensa ei päässyt kauemmaksi. Se oli suorittanut työvuoronsa. Hänen raivonsa oli nyt kokonaan laimennut. Hänen epätoivonsa ei ollut enää rajaton. Mutta maailma oli yhä pimeä ja kammottava. Se ei näyttänyt vähemmän synkältä, vaikka kaukaisimmassa kaukaisuudessa olikin valon pilkettä. Tuo valonpilke oli kaukana hänen oman elämänsä tuolla puolen, kaukana hänen poikansa elämän tuolla puolen. Se ei kyennyt lievittämään nykyhetken kärsimystä. Sen ja hänen välillä oli ikäväin vielä syntymättömien sukupolvien sarja, sukupolvien, jotka kinastelevat ja syyttävät, ovat ahnaita ja pikkumaisia, pyytävät vain puolta totuutta ja ovat valmiita iskemään. Ja kaikki nuo vuodet täyttäisi kurjuus, sellaiset kurjat seikat kuin tuon kaupungin murtuneet rauniot, pienet, tuhkanharmaat vainajat, elämä, joka on revitty ja hävitetty, sammuneet toiveet ja lakastunut ilo…
Hän ei enää pitänyt saksalaisia, paholaisen sukuisina. Ne olivat ihmisiä, he palvelivat asiaa. Asia oli mieletön, mutta meidän asiamme oli samoin mieletön. Miten mielettömiä olivatkaan kaikki meidän asiamme! Mitä me kaipasimme? Hänestä tuntui, että se oli jotakin sangen läheistä ja samalla jotakin sangen vaikeasti tavoitettavaa: Jotakin sellaista, mikä ratkaisisi satoja sekavia ristiriitoja…
Tuohon hänen ajatuksensa takertui. Hänen tajuntaansa kasaantuivat jälleen ne kauheudet ja hävitykset, jotka olivat olleet sen jokapäiväistä leipää jo kolme neljännesvuotta. Hän voihki ääneen. Hän taisteli tuota mielensä uudistuvaa sumentumista vastaan. "Voi te verentahrimat vähämieliset!" huusi hän, "voi teitä, te kurjat, kidutetut houkkiot!"
Tuo kurja ilmalaivakin oli vähämielisten hallussa!
"Me olemme vielä kaikki vähämielisiä. Tappelevia apinoita, joita oma tappelu suunnattomasti kiihoittaa ja jotka herkästi ratkeavat kiukkuun."
Jokin piilotajuinen vihje toi aikoja sitten unohtuneen lauseen takaisin mr Britlingin tajuntaan, lauseen, joka voimallisesti välkehtii tuota ihmismielen pimeyden ja jäykkyyden läpi salaperäisesti ja lakkaamatta pyrkivää valoa.
Hän kuiskasi nuo sanat. Oudommat sanat eivät olisi voineet tyynnyttää ja vakuuttaa niinkuin nuo.
Hän kuiskasi ne ajatellen niitä miehiä, joiden hän otaksui vielä tälläkin hetkellä lentävän kohti itää halki kirkkaan, jäätävän, tähtivälkkeisen ilman, noita kylmältä suojeleviin vaatteisiin puettuja lentäjiä ja insinöörejä, jotka olivat tuoneet niin paljon kärsimystä ja kuolemantuskaa tähän pieneen kaupunkiin.
"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."
NELJÄS LUKU.
Voimattomuuden verkossa.
1.
Hugh'n kirjeet alkoivat vaikuttaa hyvin ratkaisevasti mr Britlingin ajatteluun. Hugh oli aina ollut hyvä kirjeenkirjoittaja, ja nyt kävi ilmeiseksi hänen kenties synnynnäinen tarpeensa kirjoittaa asioista ja tapahtumista. Kouluaikana hän oli tavannut koristaa kirjeitään hullunkurisilla pienillä piirroksilla — toisinaan olivat kirjeet olleet pelkkää piirustelua — ja nyt niissä vaihteli kirjoitus ja piirustus tavalla, joka suuresti ilahdutti hänen isäänsä. Mr Britling piti tuosta hauskasta piirustelutaidosta; hänellä ei itsellään sitä ollut ja senvuoksi se hänestä näytti ihmeellisimmältä Hugh'n pienten luonnonlahjain joukossa. Mr Britlingillä oli tapana kantaa näitä kirjeitä taskuissaan, kunnes niiden kulmat likaantuivat ja rypistyivät, hän näytti niitä kaikille, joiden hän luuli kykenevän arvostamaan niiden nuorekasta tuoreutta, ja hän vetosi niihin, kun oli lopullisesti ja varmasti tehtävä päätös jossakin niiden koskettelemassa asiassa. Hän ei aavistanutkaan kuinka monet tuhannet vanhemmat tallettivat samallaisia papereita aarteinaan. Hän uskoi, että toisten pojat olivat Hugh'n rinnalla hidastuumaisia nuorukaisia.
Alkuaikoina puhuttiin kirjeissä hyvin paljon sotilaskurin ja raikkaan ulkoilmaelämän viehätyksistä. "Täällä ei ole enää vaivaa siitä, ettei tiedä mihin ryhtyä", kirjoitti Hugh. "Se asia on kerta kaikkiaan jätetty toisten huoleksi. Se on suuri helpotus. Sen sijaan, että pitäisi aamulla itse kehoittaa itseään nousemaan, tulee torvenpuhaltaja, joka sanoo sen kyllin kuuluvasti… Ja silloinpa siinä asiassa ei ole enää turhaa miettimistä, ei mitään mahdollisuutta jäädä makaamaan ja neuvottelemaan asiasta itsensä kanssa… Minä alan ymmärtää, mitä järkeä on siinä, että ihmiset menevät luostariin ja alistuvat määrättyihin sääntöihin. Silloin saa ajaa jonkinlaisessa moraalisessa automobiilissa, sen sijaan että tallustaisin tietä omin jaloin…"
Hän kertoi myöskin uusista fyysillisistä kokemuksistaan.
"En koskaan ennen", selitti hän, "ole tiennyt mitä väsymys on. Sehän on aivan ihmeellistä. Heittäytyy vaatteet yllä miten kovalle alustalle hyvänsä ja nukkuu…"
Ensimäisissä kirjeissään häntä kovin askarrutti harjoitusten ja temppujen alkeellinen tiede ja näiden asian välttämättömyyden pohtiminen. Hän aloitti otaksumalla, että niiden tärkeyttä liioiteltiin. Vähitellen hän havaitsi, että ne olivat hyvän sotilaskasvatuksen oleellisin osa. "Ratkaisevissa tapauksissa", sanoi hän vihdoin, "ei kukaan tiedä, mikä ihmisessä pääsee voitolle, korkeammatko vaistot vai alhaisemmat. Mies osoittaa ehkä mitä loistavinta urheutta — tai valtaa hänet äkillinen varovaisuus. Tottumus on paljoa luotettavampi kuin vaisto. Senvuoksi kehittää sotilaskuri tottumusta säännölliseen ja rohkeaan käyttäytymiseen. Jos säilyttää harkintakykynsä, on tilaisuutta käyttäytyä loistavasti, jos taas menettää malttinsa, niin on ainakin tottumus auttajana."
Nuori mies esitti myöskin syvällisiä mietteitä aseiden eri harjoitusten psykologisesta vaikutuksesta.
"On hämmästyttävää, miten verenhimoiseksi tuntee itsensä pistinhyökkäyksessä. Meidän täytyy huutaa; meitä käsketään huutamaan. Seurauksena on korkeampain henkisten toimintojen lamaantuminen. Siinä lakkaa kerrassaan mitään harkitsemasta. Mies muuttuu 'pistinniekaksi'. Kun syöksyn eteenpäin, kuvittelen vastassani olevan lihavia, meheviä miehiä, ja minut täyttää halu antaa heille mitä he tarvitsevat. Tällä tavalla —"
Seurasi taistelukohtausta esittävä kuva jossa valtava ja urhoollinen
Hugh jätti jälkeensä kokonaisen rivin kaatuneita.
"Ei niinkuin tässä alempana. Näin oli minulla tapana kuvata tuo asia viattoman lapsuuteni aikana, mutta se ei ole oikein. Jos on useampia kuin yksi saksalainen pistimen nokassa, niin se käy rasittavaksi. Ja se olisi liioittelua — jota me täällä armeijassa vihaamme."
Jälkimäinen piirros esitti samaa, urheata sankana, jolla oli puoli tusinaa vihollisia pistimessään kuin paistinvartaassa.
"Mitä leskiin ja lapsiin tulee, niin minä jätän ne kokonaan huomioonottamatta."
2.
Mutta sangen pian Hugh alkoi ikävystyä.
"Taas pitää lähteä marssimaan!" kirjoitti hän. "Ei ole mitään muuta aihetta kuin se, etteivät voi keksiä meille senkään parempaa toimintaa. Meitä ei harjoiteta ollenkaan kunnollisesti ampumaan, kun ei ole kiväärejä. Puolet ajasta menee meiltä hukkaan. Jos kerrotte puoli viikkoa armeijan miesluvulla, niin huomaatte, että me joka viikko hukkaamme vuosisatoja… Jos suurin osa näitä miehiä olisi vain merkitty luetteloihin ja saanut jatkaa omaa työtänsä sill'aikaa kun me olisimme kouluttaneet upseereja ja harjoitusmestareita ja hankkineet heille varustuksia ja jos he olisivat mahdollisimman nopeasti saaneet välttämättömän harjoituksen, niin se olisi ollut verrattomasti hyödyllisempää maallemme… Toisaalta me olemme kypsymättömiä, toisaalta alamme laimistua… Minua tuo ärsyttää. Minusta tuntuu, ettei meitä käsitellä oikeimmalla ja hyödyllisimmällä tavalla.
"Puolet miehistöämme on sivistynyttä väkeä, suhteellisen sivistynyttä, mutta meitä käsitellään aina ikäänkuin olisimme sanomattoman typeriä…
"Ei liene syytä olla vihoissaan, mutta kun on käynyt 'Statesministerin' ja ollut hiukan näkemässä, kuinka vanha Cardinal menettelee, niin mielessä alkaa tuntua hammaskipu huomatessa että täällä kaikki tehdään kaksin verroin hitaammin ja vain puoleksi niin hyvin kuin pitäisi."
Ilman mitään johdatusta hän sitten siirtyi kuvailemaan plutonansa miehistöä. "Paras mies joukossamme on eräs entinen kauppapalvelua, mutta jotta säästyisimme joutavilta ylistyksiltä, sattuu niin, että huonoin miehemme — olento, jonka kasvot ovat kuin täysikuu ja joka tuskin kykenee solmimaan omia kengännauhojaan ilman apua tai haukkumisia — on myöskin entinen kauppa-apulainen. Joukkomme epämiellyttävin jäsen on eräs pieni tylppänenäinen tuhrus, joka on lukenut Kiplingiä ja kuvittelee, ettei kukaan milloinkaan ole ollut siinä määrin Ortheris-soturin kaltainen kuin hän. Hän haeskelee kahta muuta 'Kolmen soturin' ryhmään kuuluvaa, jäsentä muistuttaen sitä tehdessään poliitikkoa, jota ei kukaan kannata, mutta joka siitä huolimatta yrittää muodostaa ministeristöä. Hän pitää omantunnon asiana olla siivoton puheissaan. Häntä surettaa, jos joskus jää voimasana käyttämättä, niinkuin keikaria surettaa, jos hän sattuu tekemään kielivirheen. Minulla oli ennen tapana hiukan kiroilla, kun en ollut vanhempaini korvain kuultavissa, mutta Ortheris on minut parantanut siitä viasta. Kun hän on läheisyydessä, niin minä käyn melkein korupuheiseksi. Nyt minä käsitän, että kiroileminen on oman likansa pureksimista. Plutonassa ei ole mitään välinpitämättömyyden mahdollisuutta: täytyy joko: rakastaa tai vihata. Minusta tuntuu, että ensimäinen otteluni ei tule tapahtumaan saksalaisten, vaan sotilas Ortheriksen kanssa…"
Eräs kirje sisälsi vain piirroksen, joka ivaten mukaili tunnettua taulua, missä näkyy sotilasleiri; alhaalla ja ylempänä sotilaan uni lemmittynsä tapaamisesta. Mutta master Hugh syleili unessa suunnatonta tislausastiaa soveliaan galvanometrin mitatessa hänen tunteensa voimakkuutta ja pienten kolmijalkain tanssiessa hänen ympärillään.
3.
Sitten saapui kirje, jossa hän äkkiarvaamatta kääntyi kriitilliseksi.
"Isä hyvä, tämä on kiukkuinen kirje. Minun on pakko purkaa sisuni jollekin. Ja miten onkaan, ei yksikään näistä pojista siihen sovellu. En tiedä, olisiko minut tämän asian vuoksi asetettava seinää vasten ja ammuttava, mutta täten minä julistan, että kaikki tämän pataljonan upseerit kapteenista ylöspäin ovat kokoelma kyvyttömiä — ja monet kapteeneista saa langettaa samaan kadotukseen. Muutamat heistä ovat iloisia, hauskanluontoisia ja keskeneräisillä hengenlahjoilla varustettuja miehiä, toiset taas ovat epämiellyttäviä miehiä, joilta hengenlahjat kokonaan puuttuvat. Ja minä uskon — äskeinen The Times'iin lähettämäsi kirje on minua hiukan valistanut — että he ovat keskiarvonäytteitä koko siitä sotilasluokasta, jonka on määrä voittaa tämä sota. Yleensä he ovat velttoja, mutta kun pääsevät joskus oikein vauhtiin, niin hätiköivät. Sen ajan, joka heidän tulisi käyttää ymmärryksensä kehittämiseen ja sotilaallisen kelpoisuutensa kartuttamiseen, he kuluttavat ruumiinsa hoitelemiseen. Suoraan sanoen he eivät kelpaa mihinkään. He eivät saa meitä kolmenkymmenen peninkulman päähän ilman että toinen puoli miehistä jää jälkeen, ruoka- ja makuutarpeet katoavat ja me saamme paastota kolmekymmentäkuusi tuntia tai jotain sen tapaista, eivätkä osaa laskea sormiansa kauemmaksi, koska eivät ole tottuneet käyttämään nenäänsä aritmeettisiin toimituksiin… Luulen, että tästä sodasta tulee jonkinlainen Inkermanin taistelu suuremmassa mittakaavassa. Me rivimiehet saamme hoitaa asian. Johto on 'poissa'…
"Kaikki tämä, isä hyvä, johtuu siitä, että minun täytyy keventää sisuani. Minua on pidetty tarpeettomasti nälässä, väsytetty melkein kuoliaaksi ja kiusattu äärimmäisyyteen asti. Me olemme kulkeneet viisikolmatta peninkulmaa — viidessäkymmenessäseitsemässä tunnissa. Ja suunnilleen kahdeksantoista tuntia ilman ruokaa. Minä olen ollut kapteenini mukana, joka on majoittanut meidät tänne Cheasingholtiin. Oh, hän on patus! Herra jumala! Herra taivaallinen jumala, millainen patus! Hän pelkää kaikkia painettuja apuneuvoja, mutta hillitsee itseään sankarillisesti. Hän kerskuu siitä, 'ettei hänellä ole minkäänlaista paikallisvaistoa, tuhattulimmaista!' Kerskailee! Hän kulki umpimähkään tässä kylässä, jonka eri osat ovat hiukan hajallaan, eikä tahtonut käyttää karttaa, joka minulla sattui olemaan. Hän arvioi jokaisen huoneen tilavuuden silmämitalla, eikä tahtonut sallia minun mitata, ei edes jumalan antamilla luonnollisilla mittauskojeilla. Ei edes perimilläni jaloilla. 'Pistetään tänne viis' poikaa!' sanoi hän. 'Mitäs te huonetta mittaamaan? Emmehän me ole tulleet mattoja laskemaan.' Kun hän sitten oli coup d'oeil'insä mukaan jakanut miehet niin että niitä oli tungokseen asti toisessa puolessa kylää, huomasi hän toisen puolen olevan vapaana ja sai alkaa alusta. 'Jospa mittaatte ensin lattiain pinta-alan, sir', sanoin minä, 'ja teette luettelon taloista —' 'En minä sellaisiin', sanoo hän tuijottaen minuun ankarasti…
"Eivät he sellaisiin, pappa! Miten asiat täällä 'viheriässä' armeijassa suoritetaan, siten ne tullaan suorittamaan tuolla 'kypsässäkin'. He eivät saavu perille ajoissa, he kadottavat tykkinsä niinkuin me nyt kadotamme keittiömme. Minä olen mykkä sotilas, minun tulee tehdä mitä käsketään; mutta nyt minä joka tapauksessa alan ymmärtää Neuve Chapellen taistelun.
"Väitetään, että uudessa armeijassa miehistön ja upseerien suhteet ovat erinomaiset. Kerran minä ehkä opin rakastamaan upseeriani — mutta en juuri vielä. Ei ennenkuin olen unohtanut ne toimenpiteet, joiden nojalla Cheasingholtiin majoittuminen tapahtui… Hän hutiloi tehtävissään ollenkaan sitä häpeämättä, ja kuitenkin hän mieluummin antaisi ampua itsensä kuin solmisi kengännauhansa huolettomasti. Se, mitä sanon upseereista, koskee todellisuudessa ainoastaan ja yksinomaan häntä… Kuinka oivallisesti nyt ymmärrän, että miehistö ampuu upseerejaan… Mutta vaikka jättääkin väsymyksen ja kiukun huomioonottamatta, on tämä siirtyminen suoritettu hirvittävän kurjasti…"
Nuori mies palasi näihin muistutuksiinsa eräässä myöhemmässä kirjeessä.
"Sinä kai ajattelet minun aina moittivan, mutta minusta näyttää, että täällä tehdään kaikki mahdollisimman tuhlaavalla tavalla. Me tuhlaamme aikaa, tuhlaamme työtä, tuhlaamme tarpeita — Herra Jumala, kuinka tuhlaammekaan maamme varoja! Minä vakuutan sinulle, isä, ettei tämä arvostelu ole omahyväisen nuoren miehen mietteitä. Ei tässä ole mitään omahyväisyyden tilaa… Me olemme kuolettavasti kyllästyneitä tässä kirotussa kyläpahasessa oleilemiseen. Ei ole mitään tekemistä — ellei halua juosta muutamain hulttiomaisten naikkosten jäljessä, joita me halveksimme ja inhoamme. Minä en ole mukana sellaisessa, isä. Enkä minä juo. Miksi en minä ole perinyt mitään paheita. Eilen meillä oli täällä tappelu — perin ikävystyttävää. Ortheriksen on huuli paisuksissa, eräällä toisella sotilaalla sinimarja silmän alla. Tuonnempana toimitetaan uusi ottelu. Minä alan tajuta, että sodan kauhistuttavin puoli on ikävystyminen…
"Ruokakomentomme kuvaa koko järjestelmää. Se on järjestelmä, jota suunniteltaessa ei ole vähääkään tavoiteltu mahdollisimman hyvän tuloksen saavuttamista — tuo ei kuulu sotaministeristön filosofiaan — vaan kaiken säännöstelemistä ja perustelujen välttämistä. Leipää ja lihaa jaetaan melkein liiankin runsaasti miestä kohti, ja käytännössä on sangen ankara punnitsemis- ja tarkastusjärjestelmä, joka kumminkaan ei ole erikoisen tehoisa. Liian runsaat annokset ovat tietysti suoranaisena yllykkeenä varasteluun tai tuhlaamiseen — senhän ymmärtää kuka hyvänsä, noita sotaministeriön vanhoja tuhmia juurakoita lukuunottamatta. Tarkastusjärjestelmä on tehokas annosten määrään, mutta ei niiden laatuun nähden, sen tajuaa yksinkertaisinkin. Armeijan ruoka-aineitten laatua tutkitaan parhaasta päästä hajuaistimen avulla. Elleivät ainekset haise pahalta, ovat ne hyviä…
"Sitten luovutetaan raaka-aineet kokille. Siihen virkaan on muitta mutkitta nimitetty jokin tavallinen sotilas. Hänelle vain sanotaan: 'Sinä olet kokki'. Ja koettaa parhaansa mukaan olla kokkina. Tavallisesti hän aloittaa paistamalla tai käristämällä lihaa koettaen arvata milloin paisti on kypsä. Sen mitä paistista jää jäljelle hän sitten hakkaa rikki ja tekee siitä muhennosta seuraavaksi päiväksi. Muhennos on hakattua lihaa, joka on keitetty isossa padassa. Pinnalla ui aika lailla rasvaa. Kun on syönyt, tekee mieli istuskella aivan rauhassa. Miehiä ruokitaan tavallisesti suuressa teltassa tai ladossa. Meillä on lato. Ei se ole mikään siisti lato, ja jotta ruokailu saisi enemmän yhteiskekkerien luonnetta, on lautasia, veitsiä ja hankosia riittämätön määrä. (Tahdon huomauttaa, ettei armeijassa kukaan osaa laskea kahdeksaakymmentä kauemmaksi.) Lopetettuaan aamupalveluksensa saavat korpraalit ryhtyä leikkaamaan annoksia. He sanovat, että kun siitä hommasta pääsee, tuntuu siltä, kuin olisi saanut päivällistä aivan riittävästi. He istuskelevat kalpeannäköisinä ja lähtevät sitten kylän kapakkaan. (Minusta luultavasti tehdään pian korpraali.) Ennen sodan puhkeamista oli Brittein saarilla naisia suunnilleen miljona enemmän kuin miehiä. (Katso Fabian Society'n julkaisuja, jotka nyt ovat nuorison keskuudessa hyvin suosittuja.) Kenellekään noista naisista ei hallitus ole tahtonut uskoa armeijan ruoanlaiton ja ruoanjakelun vaikeata tehtävää. Kukaan tavallinen sotilas ei ole vähimmässäkään määrässä harrastanut ruoanlaittoa ennen sotilaaksi tuloansa… Kaikki mitä muhennoksesta jää jäljelle ja samoin kaikki muu, mitä kokki muuten tekee mahdottomaksi syödä, heitetään pois. Me heitämme ruokaa pois saavillisittain. Me hautaamme lihoja…
"Me saamme kolme paria sukkia. Me kävelemme sangen paljon. Emme osaa parsia sukkia. Kun kannat ovat puhki, saamme rakkoja. Kelpo rakot tekevät miehen mitättömäksi. Miljonasta ylijäävästä naisesta ei (katso ylemp.) hallitus ole ymmärtänyt panna yhtäkään paikkaamaan meidän sukkiamme. Siksipä melkoinen osa meistä kulkeekin ontuen. Ja niin edespäin. Ja niin edespäin.
"Sinä varmaan pidät tätä hirmuisena napisemisena, mutta minä tahtoisin saada sanotuksi — teen sen nyt, sydäntäni keventääkseni, puhumalla suuni puhtaaksi — että koko tämä juttu voitaisiin suorittaa paremmin ja huokeammin, ellei sitä olisi jätetty noiden kerrassaan kokemattomien ja äärimäisen yksipuolisesti sotilaallisten herrojen tehtäväksi. He luulevat johtavansa Englantia ja osoittavansa meille kaikille, kuinka tuo on tapahtuva; mutta itse asiassa he vain pidättävät meitä. Tuhat tulimmaista, miksi heidän pitää tehdä kaikki? Yhdelläkään heistä ei ole kotonansa mitään määräämisvaltaa päivälliseen nähden, he eivät saa pistää nokkaansakaan keittiöön eivätkä uskalla mennä tarkastamaan talouskirjaa… Tavallinen brittiläinen eversti on avuton vanha herra; hänellä pitäisi olla hoitajatar… Tämä ei ole vain minun loukkaantuneen vatsani joutavaa napisemista, vaan on tärkeä asia koko maalle. Ennemmin tai myöhemmin voi maa joutua kaipaamaan niitä ruokavaroja, jotka tuhlataan kaikissa näissä hullutuksissa. Kaiken kaikkiaan tuhlataan joka päivä varmaan monta tonnia erilaisia ruoka-aineita. Monta tonnia… Otaksukaamme, että sota kestää kauemmin kuin olemme laskeneet!"
Tuosta kohdasta Hugh poikkesi arvostelemaan sotilaallista henkeä yleensä. "Upseerimme ovat hiton siivoja poikia, melkein jokaikinen. Siinäpä juuri onkin pulma. Kunpa he eivät olisikaan niin hiton siivoja poikia! Kunpa he käyttäytyisivät miehistöään kohtaan niinkuin preussilaiset upseerit, niin me ottaisimme suorittaaksemme vallankumouksen sodan ohella ja tekisimme puhdasta yhdellä kertaa. Mutta he ovat siivoja, suorastaan ihastuttavia… Heidän ajatuskykynsä tosin ei ole melkoinen eivätkä he ymmärrä, että jonkin asian kunnollisella suorittamisella tarkoitetaan sen mahdollisimman pikaista ja käytännöllistä suorittamista. He eivät halua ponnistella yli voimiensa. Jos heidän luonnonlaatunsa olisi kehnompi, niin kukaties heidän työnsä olisi parempaa. He eivät tahdo käyttää karttoja, aikatauluja tai hakukirjoja. Kun me siirrymme toiseen paikkaan, niin he sieppovat tietoja sieltä täältä vain kuuleman mukaan; ei yksikään upseereistamme ole ollut kyllin älykäs hankkiakseen yksityiskohtaisen kartan tai Michelinin käsikirjan. Heidän älynsä toimii vain kuuleman mukaan. He ovat hätiköiviä, tyhjänpäiväisiä ja tuhlaavia — ja kun jotakin on tehtävä, esiintyvät he vaativaisina. Omien kunniakäsitteittensä mukaan he ovat täydellisiä. Rohkeutta on kaikilla riittävästi, jopa runsaastikin, rehellisyyttä, totuudenrakkautta ja niin edespäin — kiitettävässä määrin. Heillä on jonkinlainen jockeymainen mittakaava, reippautta ja rohkeutta varten, eikä se olekaan aivan huono, ja he pitävät kovin pahana poskipartaa ja nappien aukioloa. Mutta he erehtyvät lukiessaan ajattelun samaan luokkaan kuin poskiparran, siis pitäessään sitä jonkinlaisena joutavanaikaisena lisäkasvannaisena. Sen sijaan että lukisivat sen kuuluvaksi samaan luokkaan kuin nappien kiinniolon. He vihaavat säästäväisyyttä. Ja varustautumista…
"He eivät tahdo tunnustaa, että epäpätevyys on eräänlaista epärehellisyyttä. Kunhan ei varasta puolta shillingiä, on heidän mielestään yhdentekevää, jos tuhlaa puoli kruunua. Nyt tulee jotakin viisasta! Sotaakäyvän kansakunnan näkökannalta on puoli shillingiä tasan viidesosa puolta kruunua…
"Kun aloitin tämän kirjeen, olin aivan vimmoissani, luultavasti lähinnä aamuisen muhennoksen vuoksi; kun olen ehtinyt näin pitkälle, tuntuu minusta siltä kuin olisin halpamainen riitapukari… On merkillistä, isä hyvä, että minä kirjoitan sinulle tällaista. Minua miellyttää sinulle kirjoittaminen. Minä en mitenkään voisi sanoa sitä minkä kirjoitan. Heinrichilla oli Breslaussa uskottu ystävä, jolle hän tapasi kirjoittaa Sielustaan. Minä en ole kokenut sellaista teutonista ystävyyssuhdetta. Eikä minulla ole Sieluakaan. Mutta minun täytyy kirjoittaa. Täytyy kirjoittaa jollekin — täällä ei ole mitään muutakaan tekemistä. Mutta nyt sammuttaa vanha rouva alakerrassa kaasun; hän tekee sen aina puoli yhdentoista aikaan. Hänen ei pitäisi sitä tehdä. Hän saa shillingin kultakin meiltä. Anna anteeksi lyijykynäni…"
Tuo kirje loppui keskelle lausetta. Kaksi seuraavaa olivat lyhyitä ja leikillisiä. Sitten tuli äkkiä uusi ääni kelloon.
"Olemme saaneet kiväärit! Meistä on vihdoinkin tullut oikeita aseistettuja sotilaita. Joka pojalla on kivääri: Ne ovat japanilaisia. Niihin on käytetty jotakin keveätä puulajia, joka muistuttaa tuoretta tammea ja hienoja huonekaluja ja herättää omistajassa Puutarhakaartin tunnelmaa; mutta liinaöljyn avulla on asia luullakseni koko lailla korjattavissa. Ne ovat joka tapauksessa oikeita kiväärejä, ne paukahtavat. Olemme hiukan hupsuja ne saatuamme. Ainoastaan koulutuksemme ja sotilaskurimme estää meitä laukomasta kohti mitään pahaa aavistamattomia katselijoita, joita liikkuu näköpiirin rajalla. Eilen näin miehen noin puolen peninkulman päässä. Minut valtasi ajatus, että voisin osua häneen — aivan keskelle… Ortheris, tuo vintiö, on saanut moottoripyörän, jota hän nimittää 'auto-piruksensa' — ei kukaan tiedä mistä syystä — ja mikäli ymmärrän, voi ainoastaan kuolema tai häpeällinen käytös pelastaa minut ylenemästä korpraaliksi ensi kuun kuluessa…"
4.
Eräs seuraavista kirjeistä loi uutta valoa nuoren 'auto'-miehen historiaan. Jo ennen kivääri- ja autokautta ja huolimatta niistä tappeluista, joihin hän oli joutunut erään tai eräiden nimeltä mainitsemattomien henkilöiden kanssa, Ortheris koki ikävyyksiä. Hugh'n kertomusta luonnehti nuoruusiälle ominainen suorasukainen savoir-faire.
"Muistaessani mainitsen, että Ortheris, noudattaen luojansa viittauksia ja kärsien sitä sanomatonta ikävystymistä, joka täällä vallitsi ennen kiväärien saapumista, unohti lordi Kitchenerin neuvon ja yritti valloitusta naismaailmassa. Tulos oli kiusallinen, ja nyt hän tahtoo itsepintaisesti saattaa sen koko plutonan tietoon. Hänen valitsemansa uhri on kelpo tavalla mukiloinut ja raapinut häntä, ja hänen vanhempansa — kumpikin pelottavia henkilöitä — ovat kieltäneet häneltä pääsyn huoneistoon (anniskeluhuoneistoon). Eivätkä he vain kieltäneet häntä tulemasta huoneistoonsa. He eivät osoittaneet asianomaista kauhistusta Don Juania kohtaan, eivätkä näyttäneet ollenkaan kunnioittavan valtion univormua. Mikäli voimme ymmärtää, oli mamma saanut hänet käsiinsä ja antanut aika tavalla korville. 'Mitä helvettiä pitää miehen tehdä?' huusi Ortheris. 'Eihän sitä sovi ruveta akkaa rusikoimaan.' Pappa oli usuttanut koiran hänen kimppuunsa. Vähemmän avomielinen sielu olisi vaieten sivuuttanut tuollaiset yksityiskohdat — minä olisin sekä liian omahyväinen että liiaksi nöyryytetty — mutta hänen luonteensa ei ole sellainen. Hän puhuu asiasta vilpittömän ihmettelyn äänellä. Hän juttelee siitä juttelemasta päästyäänkin: 'Akasta minä viisi', sanoo hän, 'viisi hänestä. Mutta se minua kismityttää, että erehdyin tytön suhteen niin riivatusti. Nähkääs, minä huomaan loukanneeni häntä. Ja sitä minä tosiaankaan en aikonut. Paha minut periköön, jos aioin. Minä en olisi tahtonut, että niin kävi, jumal'auta en olisi. Ja nyt ei pääse edes hänen puheilleen, jotta saisi selittää… Naurakaa vain, pojat, mutta te ette ymmärrä tämän asian laatua, pojat… Minua se kiusaa riivatusti. Te luulette, että minä poika olisin omia aikojani ruvennut ryöstöhommiin (Vihainen huudahdus, johon armoton hyväksymisulina hukkuu). Miten helvetissä sitä tietää, milloin pitää?… Vieköön minut, ellei tyttö minusta pitänyt.'
"Tuohon tapaan hän jatkaa tuntikaupalla — pimeässä.
"'Minä olin rehellisesti pihkassa häneen.'
"Ihmeellisintä on, että minä tuon johdosta alan pitää Ortheriksesta.
"Luullakseni se johtuu siitä, että tapaus on häntä ällistyttänyt siinä määrin, ettei hän muista ollenkaan näytellä Ortherista eikä Tommy Atkinsia, vaan on jälleen oma itsensä. Hän muistuttaa pelottavasti rakkia, jossa on koko joukko karheakarvaista terrieriä ja hieman airedalelaista. Hän on rakki, josta pitää, huolimatta siitä, että hän kuljettaa mukanaan kaikkien nuuskimainsa asiain inhottavaa hajua."
5.
Mr Britling, joka Hugh'n kirjeitten avulla oli päässyt melkoista paremmin asioihin perehtymään, ajeli automobiilillaan ympäri Essexiä, pistäytyipä pari kertaa Berkshiressä ja Buckinghamshiressäkin, ja huomasi vanhan, rauhallisen maaseudun yhä enemmän muuttuvan varustetuksi leiriksi. Hän taipui väheksymään Hugh'n arvostelujen merkitystä. Hän keksi niissä jonkinlaista nuoruuden karmeutta, joka on liian kärkevää suvaitakseen puolinaisia, toimenpiteitä ja meidän surkeita inhimillisiä pakoilujamme, joiden tarkoituksena on välttää liiallista ponnistusta kysyvää täydellisyyteen pyrkimistä. "Surkeita inhimillisiä pakoilujamme, joiden tarkoituksena on välttää liiallista ponnistusta kysyvää täydellisyyteen pyrkimistä", — tuo lausuma oli mr Britlingin. Mr Britlingille, joka katseli asioita kauempaa, mutta tunsi niitä laajemmin, oli uusi armeija ylpeyden ja ihastelun esine.
Häntä miellytti saapua johonkin rauhalliseen kylään ja nähdä voimakkaita, khakipukuisia nuorukaisia toimissaan, nähdä lieassa olevat hevoset, tuntea pidätetyn voiman vaikutelma, havaita silloin tällöin vilahdukselta tykkejä ja ampumavarakuormia. Minne tulikin, kaikkialla oli sotilaita ja yhä vain sotilaita. Niitä virtasi alinomaa Flanderiin ja pian myöskin Gallipoliin, mutta se ei näyttänyt mitenkään vähentävän kotona harjoituksissa olevien lukua. Rautateitse kuljetettujen sotatarpeiden ilmeisesti lisääntyvä paljous sai hänet miellyttävästi lämpenemään. Liverpool Street asemalle ajaessaan hän ilokseen näki pitkän junan avoimia tavaravaunuja, jotka tervakankaalla peitettyine vaunuilleen, rattaineen ja tykkeineen tuntuivat salaperäisen lupaavilta. Yön pimeydessä hän saattoi pelätä häviötä, mutta kun näki miehet, kun kierteli maaseudulla, niin oli mahdotonta uskoa muuhun kuin voittoon…
Mutta kevään ja kesän kuluessa ei mitään voittoa saatu. Toukokuun "suuri offensiivi" pysähdytettiin ja lopetettiin, kun oli suoritettu joukko tuloksettomia ja erittäin kalliiksi käyneitä hyökkäyksiä Ypresin ja Soissonin välillä. Saksalaiset olivat kehitelleet erinomaisen tieteellisen puolustustavan, jossa kuularuiskut korvasivat kiväärejä ja hyökkäävä puoli kärsi mahdollisimman suurta häviötä puolustajain menettäessä mahdollisimman pienen määrän miehiä. Sotaministeriömme ei ollut aikaisemmin pannut suurtakaan painoa konekivääreihin, mutta nyt asianlaita muuttui. Muuten kääntyi Englannin tarmo nyt yhä enemmän Dardanelleihin päin.
Dardanelleihin suuntautuvan hyökkäyksen ajatus oli jo aikaisemmin viehättänyt brittiläistä mieltä. Ukot olivat aina lapsuudestaan saakka tottuneet lauseparteen "tunkeutua Dardanellein läpi", joten siihen ei liittynyt mitään fantastista ja hämmästyttävää uutuudentuntoa, joka sai "ilmahyökkäyksen" tuntumaan niin takeettomalta toimenpiteeltä. Dardanellein läpi tunkeutuminen oli Englannin historiaan kuuluva aate. Se ei mitenkään tehnyt poikkeusta perintätapaan. Pian senjälkeen, kun turkkilaiset olivat sotaan yhtyneet, ilmaantui Marmaramereen englantilaisia sukellusvenheitä, ja helmikuussa alkoi Dardanellien järjestelmällinen pommittaminen. Sitä jatkettiin keskeytyksin kuukauden aika, jonka puolustajat käyttivät linnoituslaitostensa lujittamiseen saaden hankkimansa kokemuksen ohessa apua ajoittaisesta huonosta säästä. Tämä ensimäinen hyökkäysvaihe kohosi huippukohtaansa, kun hyökkäävä laivasto maaliskuun 17:ntenä tunkeutui salmiin ja Irresistible, Ocean ja Bouvet menetettiin. Kuusiviikkoisen väliajan jälkeen, joka tarjosi puolustajille tilaisuutta lisävarustusten suorittamiseen ja sai heidät täysin tietoisiksi siitä, mitä tuleman piti, kokoontuivat näyttämölle liittovaltain armeijat, jolloin suoritettiin vaikea ja kallis maihinnousu kahdessa kohden Gallipolin nientä. Siten alkoi Dardanellien puolustuslaitosten hidas ja verinen piiritys. Lisäksi tuli elokuussa suoritettu uuden englantilaisen armeijan yllättävä maihinlaskeminen Suvlan lahdessa ja sen Anafartan taistelussa kärsimä tappio, joka aiheutui päällystön epäpätevyydestä ja johdon yleisestä velttoudesta. Tuloksena oli, että Maidos jäi saartamatta ja salmensuun varustukset valloittamatta… Sill'aikaa oli Venäjän joukot, joiden eteneminen saavutti äärimäisen kohtansa Przemyslin valloituksessa, pakotettu peräytymään, ensin etelässä, sitten pohjoisessa. Saksalaiset valloittivat takaisin Lembergin, marssivat Varsovaan ja tunkeutuivat kohti Brest-Litovskia. Venäläisten linjain taaksepäin vyöryminen vaikutti häviöltä, saksalaiset hyökkäsivät Riikaa ja Pietaria kohti saapuen Vilnaan syyskuun keskivaiheilla… Päivä päivältä mr Britling seurasi taistelun vaiheita kärsimättömänä, hämmästyen, mutta kadottamatta uskoaan Britannian lopulliseen voittoon. Maassa parveili yhä joukkoja ja lämmin kesäaurinko paistoi. Toinen heinäsato korvasi ensimäisen niukkuuden, vehnä oli erinomaista, ja suuri viikunapuu Dower House'in kulmassa antoi niin runsaan sadon ja niin mehukkaita hedelmiä, ettei sellaista oltu vielä milloinkaan nähty…
Eräänä päivänä kesäkuun alussa, kun nuo viikunat vielä olivat pelkkää toivetta, ilmestyi Dower House'iin Teddy Lettynsä keralla. Hän tuli sanomaan hyvästi ennenkuin lähti rintamalle. Hänen oli seurattava erästä osastoa, jonka piti täyttää riveihin ilmaantuneita aukkoja — hän ei tiennyt missä. Essexiläiset tekivät hyvin tehtävänsä, mutta kärsivät suuria tappioita. Mrs Britling antoi tuoda teen ulos nurmikolle sinisen seetripuun alle, mr Britling oli epätietoinen siitä, mitä hänen sopivimmin olisi pitänyt sanoa, ja hän jutteli hämmennyksissään melkein kuin Teddyn lähtö ei olisi merkinnyt mitään. Häntä kiusasi yhä tuo omituinen tunne, että hän oli vastuunalainen Teddylle. Teddy ei ollut lainkaan niin eloisa kuin ennen sotilaspuvun saantia, hänen käytöksessään oli pikemmin tyyntä innostusta kuin vilkasta kiihtymystä. Hän tiesi nyt, mikä oli kysymyksessä. Hän tiesi nyt, ettei sota ollut mitään leikintekoa, vaan että se muodostuisi vakavimmaksi kokemukseksi, mitä hänellä oli ollut ja luultavasti koskaan tulisi olemaan. Ei tehty enää leikkiä Lettyn eläkkeestä, ja aivan yleisesti vältettiin järeästä tykistöstä ja tukehduttavista kaasuista puhumista…
Mr ja mrs Britling seurasivat nuoria veräjälle.
"Onnea matkalle!" huusi mr Britling erottaessa.
Teddy vastasi kättään huiskuttamalla.
Mr Britling seisoi hetken aikaa katsellen heidän kulkuaan kohti pientä tupaa, jossa heidän oli määrä toisistaan erota.
"Minä en pidä siitä että hän lähtee", sanoi hän. "Toivon että hän siitä hyvin suoriutuu… Teddy on nykyään niin vakava. Siinä on jotakin keskinkertaista, siitä puuttuu roomalaista vivahdusta, mutta minä olen iloinen, ettei Hugh'n voi niin käydä —" Hän teki laskelmia. "Ei ainakaan vuoteen ja kolmeen kuukauteen, vaikkapa lähettäisivät hänet tuleen syntymäpäivänänsä…
"Silloin voi kaikki jo olla ohi…"
6.
Laskelmia tehtäessä ei Hugh itse ollut mukana.
Kuukauden kuluessa tuli hänkin sanomaan jäähyväisiä.
"Mutta mitä tämä merkitsee?" väitti mr Britling vastaan arvaten ennakolta, minkä vastauksen tulisi saamaan. "Ethän sinä ole yhdeksäntoistavuotias."
"Minä olen riittävän vanha siihen hommaan", sanoi Hugh. "Totta puhuen minut merkittiin luetteloihin yhdeksäntoistavuotiaana."
Mr Britling oli vaiti vähän aikaa. Sitten hän puhui katkonaisesti.
"En minä sinua moiti", sanoi hän. "Se oli tehty — oikeassa mielessä."
Harjoitus ja alipäällystölle kuuluva vastuu oli painanut uuden, miehekkään leiman korpraali Britlingin käytökseen. "Minä olin Statesministerissäkin aina korkeammassa luokassa kuin ikäiseni", sanoi hän ikäänkuin tuo olisi selittänyt kaikki.
Hän katseli erästä ruusunnuppua aivan kuin se olisi kiinnittänyt hänen mieltänsä. Sitten hän huomautti kuin ohimennen:
"Minä ajattelin, että jos minun sotaan piti, niin oli parempi suorittaa asia kunnollisesti. Minusta tuntui, että se oli jotenkin puolinaista, ellei pääsisi juoksuhautoihin… Minun olisi pitänyt puhua siitä sinulle…"
"Niin", vahvisti mr Britling.
"Aluksi minä sitä arastelin… Ajattelin, että sota kenties olisi sitä ennen lopussa, joten ei tarvitsisi ryhtyä asiasta keskustelemaan… En tahtonut kajota siihen."
"Aivan niin", sanoi mr Britling, ikäänkuin tuo olisi täydellisesti asian selittänyt.
"Teidän ruusunne ovat menestyneet hyvin tänä vuonna", virkkoi Hugh.
7.
Hugh jäi yöksi. Hän vietti kotonaan sekä omasta että muitten mielestä pitkän, painostavan, tyhjänpäiväisen illan. Ainoastaan pikku pojat olivat todella luonnollisia ja vilkkaita. Vanhemman veljen lähtö teki heihin valtavan ja virkistävän vaikutuksen, ja he halusivat tehdä lukemattomia juoksuhautaelämää koskevia kysymyksiä. Useihin niistä Hugh'n täytyi luvata vastata sitten kun hän itse oli tullut niin pitkälle. Sitten hän saisi nähdä miten asiat oikein olivat. Mrs Britling oli äidillinen ja ymmärtäväinen, kun oli kysymyksessä hänen varustuksensa. "Tarvitsetko talvivaatteita?" tiedusteli hän.
Vasta kun Hugh jäi yksin isänsä kanssa, kaikkien muiden mentyä levolle, tunsi hän voivansa puhua.
"Tällaiset asiat koskevat meihin syvemmin kuin esimerkiksi johonkin ranskalaiseen perheeseen", huomautti Hugh tulisijan luota.
"Niinpä kyllä", myönsi mr Britling. "He olisivat tällaiseen paremmin valmistuneita… He osaisivat sanoa, mitä on sanottavaa. Tottumus asevelvollisuuteen ja 70 ovat heitä kasvattaneet."
Sitten hän sanoi melkein harmistuneesti:
"Vanhempain miesten pitäisi lähteä ennen teitä poikasia. Kuka jatkaa, jos teitä paljon kaatuu?" Hugh mietti.
"Kiivaammassakin taistelussa on suurempi mahdollisuus jäädä elämään kuin kaatua" sanoi hän.
"Taitaapa olla."
"Yksi kolmesta tai neljästä kaikkein kuumimmissa kohdissa."
Mr Britling ei ilmaissut mitään tyydytystä. "Jokaisen on kestettävä jotakin tämäntapaista."
"Ainakin kaikkien kunnon ihmisten", sanoi mr Britling…
"Siellä tulee saamaan aivan erikoisia kokemuksia. Tuntuu siltä kuin ei sitä voisi verrata —"
"Mihin?"
"Elämään yleensä. Sellaisena kuin on oppinut sen tuntemaan."
"Eihän niitä tosiaankaan käy toisiinsa vertaaminen", myönsi mr
Britling.
"Erimitallisia", virkkoi Hugh.
Hän tuntui punnitsevan sanojaan. "Ei tunnu siltä", sanoi hän, "kuin lähtisi johonkin toiseen osaan samaa maailmaa tai keksisi jonkin uuden puolen siinä maailmassa jonka tuntee. Tuntuu siltä kuin olisi viettänyt elämänsä suljetussa huoneessa ja nyt käskettäisiin astumaan ulos… Tuo johtaa mieleeni erään omituisen pikku seikan, joka tapahtui viime talvena minun Lontoossa ollessani. Minä jouduin omituiseen seuraan. Luulen etten ole sitä sinulle kertonut. Jouduin syömään illallista muutamain ylioppilaiden kanssa Chelseassä. En ollut käynyt siellä ennen, mutta ne näyttivät kunnon ihmisiltä — minunlaisiltani — ja kenenlaisilta hyvänsä. Illallisen jälkeen he veivät minut mukanaan eräiden henkilöiden seuraan, joita he eivät sen paremmin tunteneet — ne olivat henkilöitä, jotka olivat jossakin tekemisissä jonkin dramaattisen koulun kanssa. Siellä oli pari kolme nuorta näyttelijätärtä, eräs laulaja ja muuta sellaista väkeä. Me istuimme savukkeita polttaen ja aloimme jutella teatterista, kirjoista, taidenäyttelyistä ja sen sellaisesta. Mutta äkkiä koputettiin oveen, eräs meistä meni ulos ja tapasi poliisin, jolla oli pidättämiskäsky mukanaan. He veivät isäntämme pojan mukanaan… Kysymyksessä oli murha…".
Hugh oli hetken vaiti. "Se oli Bedford Mansionin salaperäinen tapahtuma. En usko, että muistat sitä; luultavasti et tullut siitä silloin lukeneeksikaan. Hän oli murhannut erään henkilön… Yksityiskohdathan ovat tässä samantekeviä, mutta minä ajattelen saamaani vaikutelmaa. Ensin hauska, hyvinvalaistu huone ja siinä muka kelpo ihmisiä — ja sitten aukenee ovi, sisään astuu poliisi ja kylmä viima käy kautta huoneen. Murha! Eräs nuori tyttö, joka näytti hyvin tuntevan nuo ihmiset, selitti minulle kuiskaten mitä oli tapahtumassa. Tuntui siltä kuin olisi avautunut lattialuukku johonkin syvyyteen, jonka oli aina tiennyt siellä olevan, mutta johon ei milloinkaan ollut oikein uskonut."
"Niin kyllä", virkkoi mr Britling. "Niin kyllä."
"Aivan samalta tuntuu minusta, kun on tämä sotajuttu kysymyksessä. Täällä meillä ei ole mitään oikeata kuolemaa. Se pannaan näytteille ja suljetaan laatikkoihin. Ja onnettomuustapauksien varalta kääriydytään suojeleviin verhoihin. Jos hevonen sattuu täällä potkaisemaan, niin joudut vuoteeseen ja kohta on kaikki hyvin… Mutta siellä, siellä oi kuin toisessa kiertotähdessä. Siellä on kaiken ulkopuolella… Sinne minä nyt lähden… Sen sijaan että täällä ei ole kuolemaa missään, on siellä kuolema kaikkialla, siellä ulkopuolella. Meidän tulee tehdä kaikki voitavamme tappaaksemme toisiamme. Tämän maailman selvä vastakohta."
Mr Britling nyökkäsi.
"Minä en ole vielä koskaan nähnyt ruumista Dower House'in tienoilla ei ole ruumiita."
"Me emme ole tahtoneet niitä sinulle näyttää — sellaisia kaameita asioita."
"En minä valita", sanoi Hugh… "Mutta — master Hugh — master Hugh, jolle ette ole tahtoneet sellaista näyttää — ei tule koskaan takaisin."
Hän jatkoi nopeasti isän luodessa häneen epätoivoisia silmäyksiä: "Minä tarkoitan, että olipa miten hyvänsä, tämä Hugh ei milloinkaan palaa. Joku toinen ehkä. Mutta minä tulen olleeksi ulkopuolella, ja kaikki on oleva toisenlaista…" Hän vaikeni. Milloinkaan ei mr Britling ollut tuntenut itseään niin kykenemättömäksi jatkamaan keskustelua.
"Asia on sama", sanoi hän hakien kuvaa ja pakostakin vain jäljitellen poikaansa, "asia on sama kuin jos jokin lähtisi kirkkaasti valaistusta huoneesta ulos lumimyrskyyn korjaamaan kattoa…"
Muutamia hetkiä olivat isä ja poika kumpikin vaiti. Heissä oli omituinen tunne, että oli mahdotonta saada sanotuksi mitä halusivat. Ei kumpikaan sanonut, mitä oli tahtonut sanoa toiselleen, eikä kumpikaan silloin selvästi tajunnut, mitä heillä oli toisilleen sanottavaa…
"Se on ihmeellistä", sanoi mr Britling.
Hugh sai sanotuksi vain: "Maailma on ylösalaisin…"
"Tehtävä on suoritettava", sanoi mr Britling.
"Tehtävä on suoritettava", sanoi Hugh.
Vaitiolo venyi pitemmäksi.
"Sinun pitää nousta aikaisin aamulla", sanoi mr Britling…
8.
Kun mr Britling oli yksin huoneessaan, alkoivat kaikki ne ajatukset ja tunteet, jotka äsken olivat estyneet, tulvia yhä nopeammin ja runsaammin hänen mieleensä.
Hänestä tuntui — tavan takaa oli hän viime vuosina tuntenut samaa — että hän nyt juuri oli pääsemässä Hugh'n perille. Tuollainen alinomainen omain lapsiensa "jälleen löytäminen" kuuluu kaikkien valppaitten vanhempien kokemuksiin. Hän oli aina pitänyt Hugh'ta poikasena ja nyt seisoi hänen edessään mies, joka puhui niinkuin mies toiselle miehelle. Ja tuo mies, tuo ihka uusi mies, joka oli puhdas ja kirkas kuin äskenlyöty raha, täytti mr Britlingin mielen hämmästyksellä ja ihailulla.
Tuntui siltä kuin hän olisi ensi kerran havainnut nuoruuden kauneuden katsellessaan Hugh'n hoikkaa, sopusuhtaista, khakipukuista vartaloa. Hänen avoimissa kasvoissaan, kirkkaissa silmissään, hienoviivaisissa kulmakarvoissaan, jotka olivat täsmälleen samanlaiset kuin äidin, ilmeni sanomatonta hentoutta. Ja tuo kirkas, kelpo poika puhui yhtä vakavasti yhtä viisaasti kuin mikä ahavanpurema, monissa vesissä lionnut vanha junkkari hyvänsä…
Poika oli viisas.
Hän ajatteli omin päin; hän ajatteli oman asemansa kauttaaltaan, ei omahyväisesti, vaan täynnä vastuunalaisuuden tuntoa. Hän ei palvellut sankareita eikä yrittänyt niitä jäljitellä, hän ei sepitellyt mitään romanttista tarinaa oman minänsä ympärille. Jos hän oli sukupolven oikea edustaja, niin tämä sukupolvi oli parempi kuin mr Britlingin oli ollut…
Siitä mr Britlingin ajatukset siirtyivät siihen huoleen, mitä hänellä itsellään oli ollut, kun häntä ei huolittu vapaaehtoiseksi. Hän tunsi pistävää häpeää ajatellessaan, että nuo kelpo pojat kulkivat kohti kuolemaa ja haavoja neljänkymmenen ikäisten ja heitä vanhempien miesten maatessa mukavasti kotonaan. Kuinka typerää oli tehdä tuollaisia päätöksiä! Siinä nyt olivat isät, jotka olivat suorittaneet päivätyönsä, ampuneet nuolensa, korvanneet jollakin arvokkaalla työllä kasvatuskustannuksiaan, ja he eivät saaneet harjoitusta, heitä ei katsottu kelvollisiksi mihinkään palvelukseen, he olivat hävettävän hyvässä turvassa ja suorittivat joutavaa aprillityötä ylimääräisinä konstaapeleina. Sill'aikaa heidän nuoret, viattomat poikansa, joita ei vielä oltu koeteltu, joiden kasvavat mahdollisuudet olivat vielä ilmenemättä, joutuivat kuoleman kitaan, juoksuhautoihin… Sota jättäisi maailmaan vain raajarikkoja, vanhuksia ja lapsia…
Hän tunsi itsensä kurjaksi pelkuriksi, joka lihavana, ahdashenkisenä ja harjoittamattomana piiloutui Maryn elämästä kohonneen rakkaan vesan taakse.
Hän kärsi voimattoman nöyryytyksen tuskia.
Kuinka typerästi maailmaa johdettiinkaan?
Hän joutui raivoon. Hän ei voinut jäädä makaamaan vuoteeseensa, hän nousi ja alkoi kävellä huoneessaan törmäten pimeässä tuoleihin ja pöytiin… Me olimme liian typeriä suorittaaksemme yksinkertaisimpia tehtäviä: lähetimme poikamme rasituksiin ja armottomaan vaaraan, lähetimme heidät huonosti varustettuina, vailla riittävää tukea, lähetimme lapsemme Molokin tuleen, koska me englantilaiset olimme olemukseltamme tylsää, pyylevää, teeskennellyn hyvänluontoista, vanhaa ja keski-ikäistä väkeä. (Niin hän koetti jakaa itsesyytöksen sietämätöntä taakkaa toistenkin osalle.) Miksi hän ei tehnyt mitään asioiden muuttamiseksi, niiden korjaamiseksi? Mitä hyödytti omaksuttu vaatimattomuus, suvaitsevaisuuden ja luottamuksen yritykset noita vanhoja juristirenttuja, noita loruavia puhujia, noita paksupäisiä upseereja ja ahdasmielisiä virkamiehiä kohtaan. Ne sallivat Englannin nuorison joutuvan teurastettavaksi… Vanhat miehet istuivat vaaran ulkopuolella valmistellen nuorukaisille kuolemaa juoksuhautoihin. Sellainen oli todellisuus. "Poikani!" huusi hän kiivaasti pimeässä. Hänessä elävä kansallisen epäpätevyytemme tunto kävi tuskalliseksi, fantastisen pistäväksi. Tuntui siltä kuin kaikki hänen hellimänsä harhaluulot olisivat hävinneet… Mitä auttoi, jos sai ihmiset uskomaan, että tuolla ylemmissä piireissä suunniteltiin jonkinlaista suurta vastasiirtoa, jonka oli määrä johtaa voittoon Oli päivänselvää, ettei niillä ollut mielikuvituksen voimaa eikä älyä yhteensä edes niin paljoa, että olisivat voineet vastasiirron keksiä. Mikä tylsä joukko hyvänsä voi tehdä vastarintaa, mutta vain mielikuvitus voi antaa iskun. Mielikuvitus! Meidän kai olisi parasta olla iskemättä. Me voisimme iskeä ilmassa. Me voisimme iskeä merellä. Me voisimme iskeä lujasti Gallipolissa sen sijaan, että tiputtelisimme sinne riittämättömiä armeijoja niinkuin isämme tiputtelivat miehiä Sedanin luo… Mutta ukot, istuvat yhä vain pöytiensä ääressä kylläisinä ja unisina pudistellen vanhoja viekkaita päitänsä. Sanomalehdistö lörpöttelee saaden aikaan omituisia kaksimielisiä ääniä kuten myrskyn käsiin joutunut laivanlasti apinoita. Vanhat poliittiset naikkoset hankkivat edelleenkin paikkoja kelvottomille miehille ja hyökkäävät jokaisen johtajaksi kelpaavan miehen kimppuun, käyttäen häväistysjuttuja, solvausta ja valhetta…
Sota oli kadottanut kaiken ylevyytensä, kunnianhohteensa ja draamallisuutensa.
Ainoa toivomme oli nyt uuvuttaminen. Ainoa strategiamme oli korvata veri verellä — siinä uskossa, että meidän säiliömme osoittautuisi syvemmäksi…
Nyt tuohon säiliöön asteli Hugh, nuorena ja hymyillen…
Sota muuttui painajaisuneksi…
9.
Aamulla mr Britlingin kasvot olivat kalpeat yöllisen aatosmyrskyn jäljeltä, Hugh'n sitävastoin raikkaat, kuten terveellisen unen jälkeen ainakin. He käyskelivät nurmikolla, ja mr Britling puheli toivehikkaasti yleisestä tilanteesta, kunnes tuli aika lähteä asemalle…
Pieni vanha asemapäällikkö ymmärsi heti asian ja oli läsnä, kun he viimeisen kerran puristivat toistensa kättä.
"Onnea matkalle, Hugh!" huusi mr Britling.
"Onnea matkalle!" huusi pieni vanha asemapäällikkö.
"Ei se ero ole helppoa", sanoi hän mr Britlingille junan liukuessa pois. "Täällä on monet jäähyväiset senjälkeen kun tämä pitkä sota alkoi. Monet. Ja osa ei tule enää koskaan takaisin."
10.
Muutamaan päivään mr Britling ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin poikaansa ja sydämessä tuntui aina kumea kipu. Hänestä tuntui samalta kuin kerran aikoja sitten, kun hän odotti alakerrassa ja Hugh oli yläkerrassa kirurgin veitsen alla. Mutta tällä kertaa leikkaus jatkui jatkumistaan. Pahimmassa tapauksessa hänen pojallaan oli vain yksi mahdollisuus neljästä tai viidestä tulla surmatuksi tai pahasti haavoitetuksi, mutta hän ei voinut ajatella muuta kuin tuota yhtä mahdollisuutta. Hän tunsi kuinka se painoi mieltä, kuinka se lamasi…
Mutta sen sijaan, että olisi murtunut tuon painoi alla, hän sangviinisen mielenlaatunsa avulla siitä vapautui. Hänen ajatuksensa suuntautuivat äkkiä noihin neljään muuhun mahdollisuuteen. Aivan kuin tiloiltaan suistunut nivel olisi luiskahtanut oikeaan asentoonsa. Se tapahtui yhtä nopeasti. Hän huomasi sopeutuneensa siihen ajatukseen, että Hugh oli hengenvaarassa. Siitä oli tullut tosiasia, tottumus. Hän saattoi sietää sen ja hoitaa asiansa…
Hän matkusti Lontooseen ja tapasi klubissa toisia, jotka olivat samassa kadotuksessa. Hän käsitti nyt, ettei ole erikoisen ihmeteltävää, eikä harvinaisen traagillista, jos on poika rintamalla.
"Minun poikani on Gallipolissa", sanoi eräs "Siellä on kovat paikat."
"Minun poikani on Flanderissa", sanoi mr Britling. "Hänen täytyi välttämättä päästä rintamalle. Hän on kolmea kuukautta vaille kahdeksantoista. Hän ilmoitti väärän iän."
He jatkoivat keskustelua siirtymällä sanomalehtien tietoihin, ikäänkuin maailma olisi aivan ennallaan.
Mutta ennen Hugh'n postikortin saapumista mr Britling vartioi postinkantajaa kuin lemmensairas tyttönen.
Hugh kirjoitti useammin kuin hänen isänsä oli tohtinut toivoa, useimmiten lyijykynällä. Näytti siltä kuin hän olisi alkanut tuntea synnynnäistä puheluhalua ja hiukan kaivannut myötätuntoista kuulijaa. Park, hänen koulutoverinsa, joka oli ilmoittautunut yht'aikaa hänen kanssaan, ei tuntunut olevan mikään teoreetikko. "Park muuttuu kovaksi käskijäksi", kirjoitti Hugh. "Hän onkin nyt kersantti, ja siitä syntyy välillemme jonkinlainen juopa." Mr Britlingin oli erinomaisen vaikea sepittää vastauskirjeitä. Oli paljon vakavia, syvällisiä asioita, jotka hän tahtoi ottaa puheeksi koskaan kuitenkaan sitä tekemättä. Sen sijaan hän kertoi huolellisen yksityiskohtaisesti Dower House'in pikku tapahtumista. Pari kertaa hän antautui ampumaan teologisia ja filosofisia jäniksiä, jotka Hugh oli ajanut esiin, ja jäljitteli siten puolittain itsetiedottomasti poikansa tyyliä. Mutta niitä Isän ihannekirjeitä sodassa olevalle pojalle, joita hän öisin sommitteli, ei koskaan kirjoitettu. Saattoi olla yhdentekevää, sillä on paljon sellaisia asioita, joita on helppo ajatella, mutta paha sanoa…
Hugh ei antanut mitään erikoisen tarkkoja tietoja itsestään eikä jokapäiväisistä tehtävistään. Sen, mitä hän nyt kirjoitti, täytyi kulkea sensuuritse, ja kaikenlaiset varmat tiedonannot voivat aiheuttaa kirjeen pidättämisen. Mr Britling arveli, että hän enimmäkseen makaili majoitettuna jonnekin rintaman taakse, mutta tasaiseen, hävitettyyn paikkakuntaan, jonne kuului järeiden tykkien jymy. Hän otti kuvalehdet mielikuvituksensa avuksi. Toisinaan hän ajatteli hänen olevan kauempana rintaman takana Beauvais'n tapaisissa miellyttävissä vanhoissa kaupungeissa ja kuvitteli sotilasryhmiä kuljeksimassa kahviloiden edustalla; toisinaan hän täytti helposti antautuvilla mielikuvilla väitteen, jonka mukaan koko Pas de Calais nyt oli pelkkää laajaa englantilaista leiriä. Hän täytti taulun lieassa olevilla hevosilla, teltoilla ja harmaiksimaalatuilla vaunuilla ja asetti etualalle Hugh'n — käsivarret paljaina ja sanko kädessä…
Hugh'n kirjeet käsittelivät vuoron perään kahta eri asiaa: toinen oli sotataidon herättämä mielenkiinto, toinen sodankäynnin aiheuttama vastavaikutus. "Kun on vapautunut mielenliikutuksistaan" kirjoitti hän, "ja kun on lakannut kapinoimasta (kuten ajan oloon lakkaakin) kaikkia kauhuja ja hävityksiä vastaan, niin alkaa tajuta, että sota on ehdottomasti maailman parasta peliä. Eiköhän siinä olekin sodan varsinainen voima. Eikä kunnianhimossa, julmuudessa ja muussa sentapaisessa, kuten isä aikoinaan kirjoitti lentokirjasessaan. Nuo seikat ovat ikäänkuin sodan puolusteena, ne heittävät sotaan pelokkaita ja vajaamittaisia henkilöitä, mutta pääasia on siinä, että itse asia ottaa valtoihinsa toimeliaan mielikuvituksen. Se on valtavaa peliä. Sen sijaan että rajoituttaisiin määrättyyn kenttään ja muutamiin harvoihin välineisiin, kuten useimmissa muissa peleissä on laita, on koko maailma kenttänä ja saa käyttää hyväkseen mitä mieli tekee. Saa käyttää jokaista mielikuvituksen ja keksintäkyvyn hiukkasta, mikä sattuu miehestä löytymään. Se onkin ihmeellistä… Mutta oikeat sotilaat eivät ole julmia. Eikä sota ole julmaa olemukseltaan. Ainoastaan seurauksiltaan. Täällä saa kuulla keskustelun sirpaleita, jotka valaisevat asioita. Useimpiin raakuuksiin ovat ihan ilmeisesti syypäitä kiihtyneet sotamiehet, joissa on vielä siviili-ihmistä jäljellä, miehet, jotka ovat jonkunlaisessa tulehdustilassa, Suurin osa Saksan armeijaa oli sodan alkuaikoina oikeastaan hullaantuneita siviilihenkilöihin. Siviilihenkilöitä, jotka tietysti olivat harjoitelleet, mutta sittenkin olivat siviilimiehiä sielultaan. Ne olivat kunnollista, järjestyksenhaluista, siistiä ja lainkuuliaista väkeä, joka äkkiä temmattiin juuriltaan ja singottiin mitä kaameimpiin olosuhteisiin. He tunsivat syöksyvänsä kohti kuolemaa ja pitivät säädyllisyyttä olleena ja menneenä. He otaksuivat, että jokaisella belgialaisella oli tykki aidan takana ja puukko saapasvarressa. He näkivät palavia kyliä, ruumiita ja palasiksi ruhjoutuneita ihmisiä. He elivät jonkinlaisessa painajaisunessa. He eivät tienneet mitä tekivät. He tekivät ilkitöitä aivan samoin kuin joskus teemme ilkitöitä unissamme…"