"Te ette ole oikein käsittänyt Amerikan kantaa", sanoi hän. "Me tähtäämme sotaa kauemmaksi."

"Sitähän juuri me olemme yrittäneet tehdä", sanoi Cissie. "Luuletteko meidän yhtyneen sotaan huvin vuoksi?"

"Enkö ole tuhansin tavoin osoittanut myötätuntoani?"

"Mielenkiintoa — pyh!"…

Paljoa paremmin ei mr Direckin käynyt mr Britlingin käsissä. Mr Britling tosin ei sanonut suoraan, mutta viittaili pitkin matkaa liiankin selvästi Amerikkaan. "On olemassa kahdenlaista vapaamielisyyttä", sanoi hän, "joita väärin luullaan samaksi asiaksi: on suurten tarkoitusperäin vapaamielisyyttä ja puuttuvan moraalisen tarmon vapaamielisyyttä…"

18.

Vasta kun Teddy oli ollut kolme viikkoa kadoksissa, Hugh kirjoitti hänestä. Molemmat Flanderin rintamalla olevat essexiläiset pataljoonat sijaitsivat nähtävästi etäällä toisistaan, ja Hugh sai vasta kotoa käsin kuulla mitä oli tapahtunut.

"Ette voi uskoa, kuinka tietopiiri kutistuu, kun joutuu tänne eturintamalle. Ei tiedä edes mitä tapahtuu muutaman mailin päässä täältä, ennenkuin sanomalehdet saapuvat. Lukemalla hiukan rivien välejä ja rohkeasti arvailemalla me sovitamme pikku kokemuksemme isompaan kehykseen. Tietysti minä useinkin olen ajatellut, miten Teddyn laita lienee. Mutta kumma kyllä en ole juuri tullut ajatelleeksi, että hän olisi täällä mukana. Se on kummallista, mutta niin se vain on. En ymmärrä, miksi…

"Minä en tiedä mitään 'kadoksissa-olemisesta'. Täällä ei ole sattunut mitään sellaista, joka olisi voinut aiheuttaa katoamista. Kaikkien miestemme kohtaloista on oltu selvillä. Mutta olosuhteet voivat muuttua jo muutaman mailin päässä toisella kohdalla rintamaa. Hänen osastonsa on ehkä ollut vihollista likempänä ja on kenties sattunut hyökkäys ja kahakkaa jostakin juoksuhaudan osasta jommallakummalla puolen. Toisin paikoin saksalaisten juoksuhaudat ovat tuskin kolmenkymmenen jardin päässä, ja siellä ne kaivavat miinakäytäviä, heittävät pommeja ja kiipeävät ylös alinomaa. Me täällä olemme hieman edenneet. Mutta minä kerron siitä kohta enemmän. Missään tapauksessa minä en ymmärrä mitään 'kadoksissa-olemisesta'. Nykyään otetaan hyvin harvoin vankeja. Mutta älkää puhuko siitä Lettylle! Minä koetan kuvitella kelpo Teddyn siinä…

"Omituinen asia tuo 'kadoksissa'. Se ei ole traagillista — eikä säälittävää. Eikä osittain rauhoittavaa, kuten 'joutunut vangiksi'. Se panee vain miettimään miettimistään. Minä en saa käsiini ketään, joka tietäisi, missä 14:s essexiläinen on. Kaikki siirrot tapahtuvat täällä niin salaperäisesti, että me, mikäli ymmärrän, voimme löytää heidät lähimmästä juoksuhaudasta, kun taas menemme tulilinjalle. Mutta eräs hyvä mahdollisuus on olemassa. On parasta pitää Lettyä niin toivehikkaana kuin vain voitte. Toisaalta on olemassa huonoja mahdollisuuksia. Sellaisena ilmenee asia minulle, katseltuna selvästi ja ilman tunteenomaista suhtautumista. Minä ajattelen etupäässä Lettyä. Olen iloinen, että Cissie on hänen luonansa ja olen iloinen, että hänellä on poika. Pitäkää häntä toimessa! Hän piti pelottavasti Teddystä. Minä olen nähnyt heitä hyvinkin paljon, joten tiedän sen… Minä koetan kirjoittaa hänelle pian ja keksinen jotakin rohkaisevaa.

"Mutta nyt minulla on jotakin kerrottavaa. Olen ollut taistelussa, suuressa taistelussa, enkä ole saanut naarmuakaan. Olen ottanut kaksi vankia, minä, omin käsin. Miehiä ammuttiin ihan viereltäni. Minä en siitä välittänyt vähääkään. Se oli yhtä jännittävää kuin nuo ankarat taistelut, joita meillä tapasi olla hockey-maalin edustalla. Minä en välittänyt mistään ennenkuin jälkeenpäin. Sitten, kun olin juoksuhaudassa iltasella, astuin johonkin liukkaaseen — uh! Ja sitten kun kaikki jo oli ohi, sai eräs tovereistani osansa — se ei tuntunut rehelliseltä peliltä. Minä ajattelen yhä noita kahta asiaa, niin että itse taistelu tuntuu melkein kuin unennäöltä. Se muistuttaa enemmän jotakin kirjasta luettua tai Illustrated London Newsissa nähtyä kuin mitään todella elettyä. Olin niin usein ajatellut: miltä se tuntuu, miten tulen tekemään? — että se koettuna tuntui olemattomalta ja tavalliselta.

"Sanotaan, ettei meillä keväällä ollut riittävästi tykkejä tai ampumavaroja. Se asia on nyt ainakin korjattu. Ne alkoivat pehmittää saksalaista jo illalla ja jatkoivat aina aamunkoittoon asti. En ole koskaan kuullut sellaista meteliä, ja heidän juoksuhautansa — me voimme nousta niitä katselemaan saamatta sieltä yhtäkään laukausta — olivat yhtenä mylläkkänä kuin tulivuorenaukko. Me emme olleet tulilinjallamme. Olimme vetäytyneet muutamiin uusiin juoksuhautoihin selkäpuolelle — nähtävästi vastapommituksen varalta. Mutta tänä aamuna ne eivät toimittaneet paljoa. Kerrankin meidän tykkimme olivat voitolla. Olin odotuksen jännityksessä — jotenkin samassa tilassa kuin tutkinnossa tehtäviä odottaessani. Sitten oli vuoromme. Kun lähtee juoksuhaudasta hyökkäykseen, tuntee omituista tunnetta: ikäänkuin olisi vast'ikään puhkaissut kuorensa. Maailma suurenee yht'äkkiä. En muista, milloin tykkitulemme taukosi. Sitten aloitimme hyökkäyksen. 'Eteenpäin! Eteenpäin!' huutavat upseerimme. Kaikki ulvahtavat jollakin tavoin ja syöksyvät hyökkäämään. Kun näkee miehiä kaatuvan, niin hyökkää sitä hurjemmin. Ainoana esteenä on piikkilanka, jota on kierteinä joka paikassa. Sen yli ei tee mieli astella. Näkyviin joutuminen se on pelottavinta. Kun on viettänyt pitkiä aikoja juoksuhaudassa, niin tuntee itsensä turvattomaksi. Juoksee kuin säikähtynyt lapsi kohti vastassaolevaa saksalaisten juoksuhautaa. En voi käsittää, millainen rautainen rohkeus asuu siinä miehessä, joka tohtii kääntää selkänsä ja paeta. Ja pistimessä tuntuu jonkinlaista janoista tunnetta. Mutta ne eivät odottaneet. Ne heittivät kiväärinsä ja juoksivat pois. Mutta me juoksimme niin nopeasti heidän jäljissään, että saimme pari kiinni toisessa juoksuhaudassa. Minä tulin sinne, kuulin takaani äänen ja löysin suojakomerosta molemmat vankini, jotka olivat taitavasti pysytelleet piilossa. He nostivat kätensä, kun käännyin takaisin. Vaikka he eivät olisi niin tehneet, on luultavaa, etten sittenkään olisi mihinkään ryhtynyt. Minusta ei tuntunut siltä. Tunsin ystävyyttä.

"Eivät kaikki saksalaiset juosseet. Kolme tai neljä jäi konekivääriensä ääreen, kunnes heidät surmattiin pistimillä. Molemmat juoksuhaudat olivat kamalasti ruhjoutuneet, ja ensimäisessä oli kaatuneita pienissä ryhmissä ja kasoissa. Me ryhdyimme heti työhön — heittämään hiekkasäkkejä entiseltä rintavarustukselta selkävarustukselle. Tykkimme eivät olleet koko aikana vaienneet; ne pommittivat nyt kolmatta juoksuhautalinjaa. Ja melkein äkkiarvaamatta alkoi saksalaisia granaatteja sataa joukkoomme. Vihollisemme luonnollisesti tiesi etäisyyden aivan täsmälleen. Ei ollut aikaa tuntea eikä ajatella, oli kohdistettava koko tarmonsa juoksuhaudan kääntämiseen…

"En muista auttaneeni ketään haavoittunutta tai välittäneeni sellaisesta koko aikana enkä myöskään tunteneeni mitään erikoista nähdessäni kaatuneita — paitsi että heidän yli astuessani vältin heidän päälleen astumista. Minua piti hallussaan tuo ajatus, että meidän oli saatava juoksuhauta suojaavaan kuntoon, ennenkuin yrittivät tulla takaisin. Ja pysyteltävä sitten siinä. Tahdoin voittaa — muuta ajatusta ei mielessäni ollutkaan…

"Ne pyrkivät takaisin, mutta ei kovin…

"Kun sitten aloin tuntea, että juoksuhauta oli varmasti hallussamme, aloin vasta huomata, kuinka väsynyt olin ja kuinka korkealle aurinko oli ehtinyt. Aloin katsella ympärilleni ja havaitsin useimpain muiden miesten olevan yhtä ankarassa työssä. 'Se on tehty!' sanoin minä, ja nuo olivatkin ensimäiset sanat, mitä olin lausunut sen jälkeen kun olin komentanut kaksi saksalaistani esiin ja asettanut erään sääreen haavoittuneen miehen heitä vartioimaan. 'Tämähän käy hiukan all right', virkkoi Ortheris, keskeyttäen työnsä hänkin ja sytyttäen puoleksi poltetun sikarin. Hän oli luullakseni kantanut sitä korvansa varassa koko hyökkäyksen ajan. Kaiketi tätä tilaisuutta varten. Kävi ilmi, että hän oli koko ajan pysytellyt läheisyydessäni. Sitten ilmestyi kelpo Park hyvin iloisena ja tyytyväisenä käsivarressaan pistimen haava, jonka hän uskoi minun sidottavakseni. Oli hauskaa nähdä hänetkin pääasiassa hyvin säilyneenä.

"'Otin kaksi vankia', sanoin minä, ja tapasinpa kenen hyvänsä, kerroin tuosta yhä. Olin siitä hirveän ylpeä.

"Ajattelin, että jos kykenin ottamaan kaksi vankia ensimäisessä hyökkäyksessäni, niin minusta saattoi tulla oikea sotamies.

"Kestin sen ihmeteltävän hyvin. En tuntenut itseäni järkytetyksi. Olin yhtä sitkeä kuin koskaan. Olin nähnyt kuolemaa ja surmaamista, ja se oli kaikki kuin hockey-peliä.

"Ja sitten tuon onnettoman Ortheriksen piti välttämättä antaa surmata itsensä.

"Granaatti heitti minut kumoon, mutta ei tehnyt pienintäkään vahinkoa. Olin hiukan pyörryksissä ja sain koko joukon likaa päälleni, ja kun pääsin polvilleni, näin Jewellin makaavan noin parin sylen päässä jalat aivan murskana. Uh! Ne olivat muuttuneet pehmeäksi tahtaaksi!

"Hän näytti kovin hämmästyneeltä. 'Piru', sanoi hän, 'piru ja helvetti!' Hän suuntasi katseensa minuun ja veti yht'äkkiä suunsa nauruun. Muistat kai, että me olemme tapelleet pari kertaa hänen kiroilunsa vuoksi — olen kai siitä kertonut — ensin ottelu ja sitten uusi haasteottelu. Hän ei osannut nyrkkeillä nimeksikään, mutta hän tappeli niinkuin kelpo brittiläinen ainakin, ja nyt häntä huvitti, kun minä seisoin siinä liian ällistyneenä osatakseni ollenkaan esittää vastalauseita! 'Minä luulin, että sinä sait sitä maistaa', sanoi hän. 'Minä olen koreassa kunnossa — p—leen kunnossa, eikö totta? Niinkuin pistetty sika. Piru vieköön — sanon vieläkin! En minä tiennyt, että minun mitenkään kävi.'

"Hän katsoi minuun ja nauraa virnisti tuntien jonkinlaista kalpeaa tyydytystä sen johdosta, että kesti loppuun asti — kuoli hyvänä Ortheriksena. Seisoin avuttomana hänen edessään, yhä sangen pyörryksissä.

"Hän puhui jotakin hirvittävästä janosta, joka häntä ahdisti.

"En tosiaankaan usko hänen tunteneen tuskia. Varmaan hän olisi saanut niitä kokea, jos olisi elänyt.

"Sill'aikaa kun minä kopeloin vesipulloani, hän äkkiä menetti voimansa. Hän unohti kaiken, mikä kuuluu Ortherikseen. Äkkiä hän sanoi jotakin, mikä leikkasi minua luihin ja ytimiin. Hänen kasvonsa rypistyivät aivankuin äkäisen lapsen, joka ei tahdo mennä makuulle. 'En tahtoisi lähteä', sanoi hän kiukkuisesta. 'Ja nyt olen mennyttä!' Ja sitten — sitten hän näytti vain tyytymättömältä ja onnettomalta ja kuoli — muitta mutkitta. Käänsi hiukan päätänsä. Ikäänkuin kaikki olisi vaivannut häntä. Meni tainnoksiin — ja sammui pois.

"Hetken aikaa yritin yhä saada häntä juomaan…

"En voinut uskoa, että hän oli kuollut…

"Mutta äkkiä kaikki muuttui. Minä aloin itkeä. Kuin lapsi. Pidin vesipulloa hänen huulillaan pitkän aikaa sen jälkeen, kun tiesin hänet kuolleeksi. En tahtonut minäkään, että hän olisi 'lähtenyt'! Jumala tietää, mistä se johtui. Olisin tahtonut saada rakkaan pikku cockney-poikani takaisin. Niin, minä kaipasin häntä suunnattomasti.

"Pudistelin häntä. Olin kuin säikähtynyt lapsi. Nyyhkytin ja ulvoin… Kaikki on toisenlaista hänen kuoltuaan.

"Isä, isä hyvä, minä suren suremistani — ja kaikki on pelkkää mielettömyyttä. Ja mitä vain ajattelenkin, aina palaa mieleeni se tahdas, johon astuin. Asia käy yhä pahemmaksi. En näytä kykenevän tuntemaan mitään, en edes Teddyn asian johdosta.

"Tämä helvetillinen hulluus näyttää minusta nyt kohonneen huippuunsa…

"Jos on olemassa valhe, joka on suurempi kuin mikään muu, on se siinä, että väitetään ihmistä järkiolennoksi…

"Sota on mielipuolisuutta, se on hullua mielipuolisuutta, helvetillistä järjettömyyttä…

"Joka tapauksessa poikasi on terve ja reipas — vaikkakin surullinen ja vihoissaan. Meidän sijaamme tuli toisia miehiä tuona yönä. Huhutaan, että tulemme aivan pian pääsemään lomalle ja että riviaukkomme täytetään. Me menetimme aika paljon. Meitä on kiitetty. Mutta essexiläiset ovat tehneet tehtävänsä pitkin linjaa. En voi toivoa pääseväni vielä takaisin, mutta on olemassa sellaista, jota nimitetään kahdeksanviidettä tunnin loma-ajaksi…

"Olisipa hauskaa pyörähtää siellä katsomassa…

"Olen väsynyt. Ah, kuinka väsynyt…

"Tahtoisin kirjoittaa kaikesta, mikä koskee Jewellia, hänen äidilleen tai morsiamelleen tai jollekin; tahtoisin oikein häntä ylistää, sanoa kaikki, mitä nyt havaitsen hänestä ajatelleeni, mutta en saa sitäkään tyydytystä. Hän oli köyhäinhoidon holhokkeja, oli kasvanut eräässä noista Surreyn Suttonin ja Bansteadin välillä sijaitsevista kammottavista paikoista. Olen jo kertonut hänen lemmenseikkailuistaan. 'Soldiers Three' oli hänen raamattunsa; 'Tipperary' kaikui aina hänen huuliltansa, mutta sävel ei ollut koskaan oikea, eikä hänen onnistunut oppia useampia kuin kolme riviä. Hän siteli aina puhettaan kirosanoilla, ne olivat hänelle esityksen suola ja kaunistus. Mutta hän oli terhakka ja rohkea kuin punarintasatakieli tai orava; en muista hänen olleen milloinkaan peloissaan tai huonolla tuulella. Onnettomuudet ja nöyryytykset tekivät hänet vain puheliaaksi. Ja hän olisi nähnyt nälkää voidakseen antaa jotakin toiselle.

"No niin, tällaista on sota, isä hyvä. Tätä se sota on. Kirottu Kaiser! Kirottuja kaikki hourupäät!… Sano terveiseni äidille, veikoille ja kaikille…"

19.

Oli kulunut suunnilleen kolme viikkoa Hugh'n viimeisen kirjeen saapumisesta, kun mr Direck jälleen vieraili Matching's Easyssä. Hän oli tehnyt retken Hollantiin, — retken, joka oli ollut yhtä paljon Cissie'n moitteilta pakoilemista kuin tiedustelumatka. Hänen tarkoituksensa oli ollut jatkaa matkaa Belgiaan, missä hän jo aikaisemmin oli suorittanut hyödyllistä avustustyötä mr Hooverin johdolla, mutta omien tunteiden sekamelska oli hänet pysähdyttänyt ja saanut matkustamaan takaisin.

Mr Direckin mielessä vallitsi hämminki, joka oli liiankin tavallinen tänä traagillisena ja painostavana vuotena. Hän oli kietounut pahaan pulmaan: kuten kaikkein useimpain amerikkalaisten tuona aikana oli hänenkin myötätuntonsa aivan selvästi liittolaisten puolella ja kuten monet muut oli hänkin varmasti vakuutettu siitä, että Yhdysvaltojen sotaan yhtyminen olisi väärää ja mahdotonta. Hänen myötätuntonsa oli kokonaan Dower House'in ja siihen kuuluvan pikku suvun puolella, ja jalomielinen tunne olisi saanut hänet itkemään, jos hän olisi nähnyt tähtilipun noiden kolmen muun punaista, valkoista ja sinistä väriä kantavien lippujen joukossa, jotka johtivat maailmaa Saksan imperialismia ja militarismia vastaan, mutta sittenkään ei hänen mielensä halunnut astella tuon sävelen tahdissa. Kaikkia noita virikkeitä vastaan taisteli jokin mr Direckin katsantokannan perusominaisuus, eräs Amerikkaa koskeva ennakkokäsitys, joka melkein huomaamatta oli hänessä kehittynyt, nimittäin se ajatus, että Amerikka valtiona oli korkealla vanhan maailman järjestelmän yläpuolella, uusi lähtökohta ihmiskunnalle, jotakin aivan liian hienoa ja kallisarvoista voidakseen joutua jaloimpaankaan eurooppalaiseen kiistaan osalliseksi. Amerikan oli tultava ihmiskunnan yhteensulautumisen alkukohdaksi, jossa ei saksalaisuus, ei brittiläisyys eikä ranskalaisuus saanut mitään erikoista merkitystä. Amerikasta oli tuleva suuri rauhan ja järjellisyyden koe. Sen oli pidettävä sivistystä ja yhteiskunnallista järjestystä tämän taistelun yläpuolella, pakopaikkana, jossa voivat löytää suojan kaikki ne hienommat asiat, jotka häviävät väkivallan ja levottomuuden aikoina; sen tehtävänä oli pitää yllä elämän korkeampia tasoja ja inhimillisyyden vaatimuksia valloitetuissa maakunnissa ja vankileireissä, sen piti olla parantaja ja rauhantuomari, varoittava, mutta ei iskevä käsi. Iskeviä käsiä oli varmaan jo riittämään asti.

Mutta tuo ajatus, että Amerikan oli oltava tuomarina ja varoittajana toisten yläpuolella, johti hänet päätelmään, joka harmitti häntä. Ellei Amerikka tahtonut tai ellei sen pitänyt käyttää väkivaltaa oikeuden palvelukseen, mietti hän, niin silloinhan Amerikalla ei ollut oikeutta valmistaa eikä viedä maasta sotatarpeita. Sen ei ollut lupa tehdä kauppaa sillä, mitä se ei hyväksynyt. Hän arvioi Amerikan liittolaisille lähettämän sotatarpeiden määrän aivan liian korkealle, taipui uskomaan, että liittolaiset olivat kokonaan riippuvaisia valtamerentakaisesta tuonnista, ja niin hän johtui siihen vakaumukseen, että liittolaisten voitto ja Amerikan kunnia olivat ristiriitaisia käsitteitä. Ja kumminkin hän — eetillisestä etääntymisestään huolimatta — piti liittolaisista. Hän toivoi niiden voittoa, mutta samalla hän toivoi Amerikan luopuvan siltä tieltä, jonka hän uskoi yksin voivan johtaa liittolaiset voittoon. Siinä oli älyllinen pulma. Hän piilotti tämän omassa mielessään ilmenevän ristiriidan Matching's Easyn ihmisiltä jotenkin samanlaisin tuntein, kuin joku apulaispappi voisi piilottaa myrkytetyn tikarin teeseurueelta…

Oli ehdottomasti hänen henkisiä tottumuksiansa vastaan salata mitään — varsinkaan mitään monimutkaista ongelmaa — mutta hän ymmärsi varsin hyvin, ettei sopinut odottaa Cecilyn eikä mr Britlingin rauhallisesti kuuntelevan hänen vaikeuksiaan, jotka onnellisemmissa oloissa olisivat voineet näyttää mitä mielenkiintoisimmalta moraaliselta pulmalta. Hänen luonnonlaatunsa ei ollut salaamista, vaan selontekoa varten.

Cecily teki asian vielä paljoa vaikeammaksi. Hän ei ollenkaan säälinyt mr Direckiä. Hän piti hänet loitolla. "Kuinka voin sallia, että te armastelette minua, kun kaikki Englannin miehet lähtevät sotaan", sanoi hän, "kun Teddy on vankina ja Hugh juoksuhaudassa. Jos minä olisin mies —!"

Hän ei ollut taivutettavissa hyväksymään mitään Amerikkaa puolustelevaa näkökohtaa. Englanti taisteli vapauden puolesta, ja Amerikan tuli olla sen rinnalla. "Koko maailman pitäisi liittyä yhteen Saksan jumalattomuutta vastaan", arveli hän.

"Minä teen parhaani Belgian auttamiseksi", vakuutti mr Direck. "Enkö ole toimessa? Me olemme ruokkineet neljä miljonaa ihmistä."

Hänessä oli selkärankaa eikä hän aikonut sallia Cecilyn pelottaa itseään omaksumaan väärää käsitystä Amerikasta. Amerikka oli puolueeton. Se teki oikein pysytellessään puolueettomana… Toisaalta tuntuivat Cecilyn moitteet sietämättömiltä. Mr Direck saattoi tuntea ajautuvansa hänestä erilleen…

Eihän hän, mr Direck, voinut saada Amerikkaa yhtymään sotaan.

Rauhallisessa hotellissaan Lontoossa hän ajatteli asiaa perinpohjaisesti. Hän istui kirjoituspöydän ääressä tehden muistiinpanoja, joiden tarkoituksena oli järjellisen, tasapuolisen, vapaamielisen amerikkalaisen käsityskannan täysin selvä esittäminen. Vaistomainen varovaisuus sai hänet valitsemaan Britlingin ensimäiseksi väitteittensä koetinkiveksi.

Mutta mr Britling osoitti tosiksi hänen pahimmat pelkonsa. Hän ei halunnut kuulla puhuttavankaan.

"On kulunut neljättä viikkoa siitä kun viimeksi kuulin pojastani", sanoi mr Britling sen sijaan, että olisi tervehtinyt. "Tänä aamuna oli kaksikymmentäkolme päivää kirjeen saapumisesta."

Mr Direckistä tuntui, että mr Britling oli äkkiä tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hänen kasvojensa rypyt olivat syventyneet ja ihon väri oli muuttunut harmaaksi. Hän liikkui rauhattomasti ja hapuillen. Hänen hermonsa olivat ilmeisesti epäkunnossa.

"On sietämätöntä, kun täytyy kestää tätä kamalaa epätietoisuutta.
Poika ei ole kauempana kuin kolmensadan mailin päässä."

Mr Direck teki itsestäänselviä kysymyksiä.

"Hän on aina ennen kirjoittanut — tavallisesti joka toinen viikko."

He juttelivat Hugh'sta hetkisen, mutta mr Britling oli oikukas ja ärtyinen, vieläpä valmis syyttämään mr Direckiä sotaministeriön saamattomuudesta, Bulgarian petollisuudesta, Romanian horjuvaisuudesta tai mistä muusta hänen herkkätuntoisuuttaan ärsyttävästä asiasta tahansa. He söivät pikimmältään välipalan ja lähtivät sitten työhuoneeseen tupakoimaan.

Siellä mr Direck onnettomuudekseen huomasi vihkon viatonta amerikkalaista aikakauskirjaa The New Republic, jonka vieressä lepäsi pari kolme numeroa saksalaisystävällistä aikakauskirjaa The Fatherland, joka siihen aikaan välttämättä lähetettiin englantilaisille kirjailijoille. Mr Direck huomautti, että The New Republic oli mielenkiintoinen la jeunesse americaine'in suorittama yritys. Mr Britling katseli tuota mielenkiintoista yritystä väsynein, kylmäkiskoisin katsein.

"Te amerikkalaiset", sanoi hän, "olette maailman kummallisinta kansaa."

"Me olemme poikkeuksellisessa asemassa", vastasi mr Direck.

"Te luulette olevanne", sanoi mr Britling. Sitten hän vaikeni ja alkoi hetken kuluttua keventää sydäntänsä pitämällä Amerikkaa koskevan esitelmän, jonka katkeruus lisääntyi pitkin matkaa. Aluksi hän järkeili ja selitteli, mutta menetti esityksensä edetessä mielenmalttinsa ja muuttui dogmaattiseksi, syyttäväksi ja parjaavaksi. Hän piirsi yhä selvemmän yhtäläisyysmerkin mr Direckin ja Amerikan välille ja sinkosi yhä suoranaisemmin epäkohteliaan "te" hänelle vasten kasvoja. Hän antoi sikarinsa sammua ja heitti sen kärsimättömästi tuleen. Aivankuin olisi amerikkalainen ollut syypää sen sammumiseen…

Samoinkuin useissa muissa englantilaisissa oli mr Britlingissäkin Amerikkaa kohtaan sellaista isänmaallisen tunteen vivahdusta, joka pukeutuu kärsimättömän kritiikin muotoon. Englannissa ei kukaan nimitä amerikkalaista muukalaiseksi. Saksan tai Espanjan vikapaikkojen huomaaminen ei ole erikoisen vastenmielistä kenellekään, mutta Amerikan virheet koskevat englantilaiseen mieleen jokseenkin yhtä kipeästi kuin Englannin omat virheet. Mr Britling kykeni tosin varsin reippaasti selittämään Englannin virheet oikeastaan olemattomiksi; hannoverilainen kuningashuoneemme, valtiokirkkomme ja sen lamaava vaikutus kasvatukseen, maailmanvallasta johtuvat velvollisuutemme sekä niiden aiheuttama hallinnollisten kykyjen ankara kysyntä olivat seikkoja, joita siinä suhteessa sopi käyttää selityksinä. Mutta Amerikassa eli vanha rotu ilman kruunua, kirkkoa ja kansainvälisiä selkkauksia, eikä sitä kuitenkaan sopinut erikoisesti ylistää. Mr Britlingin mr Direckille pitämä esitelmä oli sapekas kuin perheriita. Kirjoitan tähän vain muutamia lauseita, jotka tulivat säilymään mr Direckin muistissa.

"Te luulette voivanne jäädä ikuisiksi ajoiksi syrjään. Niin mekin luulimme. Me olimme yhtä tyytyväisiä itseemme kuin te nyt, kun Ranska hävisi v. 71… Te vain olette vieläkin eristyneemmässä asemassa. Te luulette, että tyhjä puolueettomuutenne on jonkinlaista moraalista paremmuutta. Niin mekin luulimme…

"Teidän rauhanne ei kestä kymmentä vuotta, jos me häviämme…

"Luuletteko, että meidän häviömme jättää Atlantin teidän käsiinne? Luulotteletteko, että on olemassa muunlaista merien vapautta kuin se, jota me pidämme yllä, paitsi vapautta hyökätä teidän kimppuunne? Neljäkymmentä vuotta on Englannin laivasto varjellut koko Amerikkaa eurooppalaiselta hyökkäykseltä. Teidän Monroe-oppinne piileskelee nyt sen takana…

"Minua vaivaa tuo teidän ylevä, tyhjänpäiväinen sotaa koskeva jaarittelunne… Te olette kansakunta, joka pikkumaisena katselee — kun me kuristamme tai joudumme kuristetuiksi. Te uskallatte panna vetoa, että me voitamme. Ja me voitammekin; me voitamme. Ja te tulette siitä hyötymään. Kun me sitten olemme saavuttaneet voiton, joka on melkein yhtä hirvittävä kuin tappiokin, niin aiotte te tulla meidän rauhaamme parsimaan. Laskette meistä vielä hiukan verta saksalaisten patrioottienne iloksi…"

Hän esitti viimeisen syytöksensä. "Te puhutte uusista rauhanihanteistanne. Sanotte olevanne liian ylpeitä käydäksenne taisteluun. Mutta new-yorkilaiset liikemiehenne paljastavat teidät. Joka toisessa New-Yorkin liikekonttorissa on nykyään pieni, painettu kortti, joka ilmaisee Amerikan todellista rauhanrakkautta. Heillä on kiire, nähkääs. Kauppa käy tosiaankin hyvin. Ja jotta mitään keskeytystä ei tapahtuisi, naulaavat he seinään tuon kortin: 'Emme yhdy sotaan!' Ajatelkaahan: 'Emme yhdy sotaan!' Tässä on kysymyksessä koko ihmiskunnan kohtalo, ja Amerikka ottaa osaa vain hiukan murisemalla, kun saksalaiset upottavat Lusitania'n ja murisemalla oikein ankarasti, jos me pidätämme laivan tai pari tai jos jokin tuhma satamakapteeni ottaa liikaa maksua. Muuten — 'Emme yhdy sotaan!'…

"No niin, älkää yhtykö! Älkää tulko minulle juttelemaan! Vuosi takaperin te selailitte kirkonkirjoja saadaksenne selkoa essexiläisestä sukujuurestanne. Älkää yhtykö! Selityksiä! Mitä minä selityksistä? Ja —" tässä hän matki vieraansa äänenpainoa ja ajattelutapaa — "erinomaisista vaikeuksistanne".

Hän nousi ja jäi seisomaan epäröiden. Hän tiesi olleensa suunnattoman kohtuuton Amerikasta puhuessaan ja häpeällisen loukkaava vierasta kohtaan, joka osoitti hänelle luottamusta, ja hän tiesi, ettei hänellä ollut oikeutta lopettaa puhettaan yhtä väkivaltaiseen tapaan. Mutta erinomaisen lievittävältä se tuntui. Ja mitä asian korjaamiseen tulee —

Ei! hän oli iloinen, että oli tullut tuon sanoneeksi…

Mr Direck kuuli hänen menevän hallin läpi ja tempaisevan pienen oleskeluhuoneen oven kiivaasti kiinni jälkeensä…

Mr Direckiä oli syvästi kuohuttanut tuon purkauksen moraalinen paheksuminen ja mr Britlingin äänen kiusaantunut sävy. Hänkin oli noussut seisomaan, mutta ei seurannut isäntäänsä.

"Syynä on poika", virkkoi mr Direck vihdoin kääntyen luottavasti kirjoituspöydän puoleen. "Mitäpä hänen kanssaan voisi keskustella? Sehän on hänelle täyttä kadotusta…"

20.

Mr Direck sanoi hyvästi mrs Britlingille ja lähti hitaasti kulkemaan pientä tupaa kohti, mutta hän ei mennyt sinne asti. Hän tunsi, että sieltä löytyisi vain toinen kiusattu sielu.

"Mitä hyödyttää kulkea täällä jaaritellen?" virkkoi mr Direck.

Hän pysähtyi polun jalkaportaalle ja istuutui vaipuen syviin mietteisiin. "Ainoastaan yksi asia voi saada hänet vakuutetuksi", sanoi hän.

Hän ojensi sormiaan. "Ensin tuo", kuiskasi hän, "ja sitten tuo. Niin se on."

Hän eteni aina siihen tien käänteeseen, josta näkee tuvan, ja seisoi hetkisen sitä katsellen.

Hän palasi entistä alakuloisempana asemalle, ja joka askeleella, jonka hän otti, tuntui hänestä, että olisi parempi nähdä Cecily vihaisena ja herjaavana kuin jättää hänet kokonaan näkemättä.

Postikonttorin luona hän pysähtyi ja kirjoitti postikortin.

"Cissie hyvä", kirjoitti hän. "Minä matkustin tänne tänään saadakseni nähdä teidät — mutta muutin päätökseni. Minä lähden kohta takaisin, ottaakseni jotakin selkoa Teddystä. Jollakin tavoin minä saan sen asian selväksi. Minä matkustan ympäri ja otan siitä selkoa jollakin tavoin, vaikkapa minun pitäisi lähteä Saksan rintamalle siinä tarkoituksessa. Ja kun tuo asia on selvä, on minulla jotakin muuta mielessä — niin, se tulee poistamaan väliltämme koko tämän pienen, puolueettomuutta koskevan ikävyyden, joka on kasvanut niin suureksi. Minä pidän teistä paljon, Cissie."

Enempää ei korttiin mahtunut.

21.

Ikäänkuin kaikki Dower House'in asukkaat olisivat sitä odottaneet, saapui sitten tieto Hugh'n kaatumisesta.

Sähkösanoman toi esiliinaan puettu tyttö, eikä poika kuten ennen, sillä pojat tekivät nyt nuorukaisten töitä ja nuorukaiset niiden miesten töitä, jotka olivat lähteneet sotaan.

Mr Britling seisoi ulko-ovella, hän oli seisonut katselemassa myöhäisen lokakuun lehviä, joihin lankesi ehtoopäivän lämmin valaistus, kun sanantuoja saapui. Hän avasi sähkösanoman toivoen, kuten aina Hugh'n lähdön jälkeen sähkösanomaa avatessaan, ettei se sisältäisi niitä sanoja, jotka hän nyt luki, että se puhuisi haavoittumisesta tai kaikkein pahimmassa tapauksessa 'katoamisesta', että se kenties voisi tuoda kerrassaan ilahduttavan uutisen, ilmoittaisi lyhyen kotonakäynnin, johon viime kirje oli viitannut. Hän luki lopullisen, lyhytsanaisen tiedonannon ja virallisen surunvalituksen. Hetkisen hän seisoi aivan hiljaa tuijotellen sanoihin…

Sähkösanomakonttorista Dower House'iin oli neljännesmaili, ja hänellä oli aina tapana antaa lantti sähkösanomantuojalle. Nyt hän olisi mielellään tahtonut päästä eroon tytöstä, joka punaisine polkupyörineen seisoi odottaen hänen edessään. Hän tunsi itsensä pahoinvoivaksi ja rasittuneeksi, hän oli varma, että ellei hän voimiaan ponnistaen pysyttelisi kylmänä ja tyynenä, niin hän itkisi ääneen. Hän kopeloi taskuaan: siellä oli joitakin kuparikolikoita ja yksi shilling. Hän otti esiin kaikki ja tuijotteli niitä.

Hänellä oli omituinen, järjetön tunne, että tytön pitäisi saada puoli shillingiä tuollaisesta sähkösanomasta. Asia vaivasi häntä. Hän olisi tahtonut antaa tyttöselle puoli shillingiä, mutta hänellä ei ollut niin paljon kuparia; hän ei tiennyt mitä tekisi, eivätkä hänen aivonsa toimineet. Olisi sopimatonta antaa kokonainen shilling, mutta ei hän toisaalta voinut kuparilanttejakaan antaa niin tärkeästä asiasta kuin Hugh'n kuolemasta. Sitten koko tuo ongelma katosi, ja hän ojensi lapselle shillingin. Tyttö tuijotti häneen kysyvästi ja epäillen. "Tuleeko siihen vastaus, sir?"

"Ei", sanoi hän. "Se on sinulle. Kaikki… Se on erikoinen sähkösanoma… Tärkeitä uutisia…"

Tuota sanoessaan hän kohtasi tytön katseen ja tuli yht'äkkiä siihen vakaumukseen, että tyttö aivan hyvin tiesi, minkä tiedon sähkösanoma oli tuonut, ja että häntä säikähdytti tuon julman uutisen juhlallinen käsittely. Mr Britling epäröi, tuntien että hänen oli sanottava jotakin lisää, ettei se, mitä hän oli sanonut, ollut riittävää, mutta sitten hän päätti hinnasta mistä hyvänsä vapautua tytön katseesta, joka yhä oli tähdätty hänen kasvoihinsa. Tyttö ei tehnyt liikettäkään poistuakseen. Hän tuntui painavan mieleensä mr Britlingiä, tekevän huomioita voidakseen ne sitten kertoa, ahnaasti, olemuksen joka jänne vireessä. Mr Britling kulki hänen ohitsensa puutarhaan ja unohti kohta, että hän oli olemassakaan…

22.

Viimeksi kuluneina viikkoina hän oli melkein lakkaamatta ajatellut tätä mahdollisuutta ja kuitenkin hän huomasi nyt, kun se oli muuttunut todellisuudeksi, ettei hän ollut ajatellut sitä milloinkaan, että hänen täytyi olla yksin tarkastellakseen tuota hirveätä ja kauhistuttavaa tosiasiaa häiriytymättä ja yhteen menoon.

Hän näki vaimonsa tulevan käytävää pitkin ruusujen keskitse.

Hän joutui tunteiden valtaan, jotka olivat yhtä omituisia ja selittämättömiä kuin nuoruusiällä. Hän tunsi nyt aivan samaa kuin poikavuosinaan, kun oli tunnustettava vanhemmille jokin ikävä asia. Hän tunsi olevansa voimaton sitä vielä hänelle ilmaisemaan, tunsi, ettei hän jaksaisi kertoa asiaa huomioita tekevälle kuuntelijalle. Hän kääntyi äkkiä vasemmalle. Hän meni, ikäänkuin ei olisi häntä huomannutkaan, nurmikon poikki kohti pientä huvimajaa, joka sijaitsi maantietä vallitsevalla pienellä kumpareella. Hänen jälkeensä huudettiin, mutta hän ei vastannut…

Hän ei halunnut katsoa taakseen, mutta hetkisen hänen kaikki aistinsa olivat vireissä saadakseen tietää tultiinko jäljessä. Päästyään huvimajan turviin hän tohti katsoa taaksensa.

Kaikki oli hyvin. Mrs Britling oli menossa sisään.

Hän veti jälleen sähkösanoman taskustaan, varovasti, melkein syyllisyyttä tuntien, ja luki sen uudelleen. Hän käänteli sitä ja luki sen vieläkin kerran…

Kaatunut.

Sitten hänen oma äänensä, joka kuului käheältä ja oudolta hänen korviinsa, lausui julki hänen ajatuksensa.

"Hyvä jumala! Kuinka sanomattoman mieletöntä… Miksi annoin hänen lähteä? Miksi annoin hänen lähteä?"

23.

Mrs Britling ei saanut tietää heitä kohdanneesta iskusta ennenkuin päivällisen jälkeen saman päivän iltana. Hän oli niin tottunut olemaan välittämättä miehensä käsittämättömistä mielialanvaihdoksista, ettei hän huomannut hänessä mitään traagillista ennenkuin heidän pöydässä istuessaan. Mr Britling tuntui raskasmieliseltä, jurolta ja välttelevältä, mutta tuontapainen nyrpeys ei ollut mitään harvinaista. Mrs Britling tiesi, että asiat ja seikat, jotka hänestä itsestään tuntuivat perin joutavilta, esimerkiksi poliittiset puheet, joita The Times selosti, pienet elämää koskevat mietelmät, jotka kenties tehtiin aivan sattumalta, jopa pelkät eleetkin voivat saada hänet siten pois raiteiltaan. Mrs Britling oli oppinut jättämään sellaiset synkät puuskat huomiotta. Mutta kun hän päivällispöydässä loi katseensa mieheensä ja näki kalpeat, ränstyneet kasvot ja epätoivoiset silmät, jotka aavistuttelevasti katselivat häntä, niin hän tunsi pistoksen sydämessään.

"Hugh!" huudahti hän ja lisäsi kuin kylmän kysyvästi: "Mitä on tapahtunut?"

He katselivat toisiaan. Mr Britlingin kasvot sulivat ja alkoivat väristä.

"Minun Hugh'ni", kuiskasi hän. Muutamia silmänräpäyksiä olivat molemmat vaiti.

"Kaatunut", sanoi hän, nousi äkkiä nyyhkien ja kopeloi taskuaan.

Tuntui siltä kuin hän ei milloinkaan löytäisi mitä etsi. Vihdoin se tuli esiin, rypistynyt sähkösanoma. Hän heitti sen vaimonsa eteen, työnsi kömpelösti tuolin pöytään ja lähti nopeasti huoneesta. Hän kuului nyyhkyttävän. Mrs Britling ei ollut enää uskaltanut katsoa häntä kasvoihin.

"Voi!" huudahti hän huomatessaan, että oli saanut mahdottoman tehtävän suoritettavakseen.

"Mitä minä sanonkaan hänelle?" puheli hän sähkösanoma kädessään.

Sisäkkö tuli huoneeseen.

"Viekää päivällinen pois!" sanoi mrs Britling seisten paikallaan pöydän ääressä. "Master Hugh on kaatunut…" Sitten hän lisäsi valittavin äänin: "Mitä minä sanonkaan? Mitä sanonkaan?"

24.

Tuona iltana mrs Britling ponnisteli enemmän kuin koskaan ennen elämässään murtautuakseen pois siitä itsetarkastelun voimattomuudesta, johon hän oli kahlehdittu. Hän ei ollut milloinkaan ennen siinä määrin halunnut olla vapaa ja välitön; hän ei ollut milloinkaan ennen siinä määrin tuntenut, millaisia esteitä olivat arkuus, itsekritiikki ja syvään juurtunut tottumus aina pidättymään. Surun heijastus raateli häntä. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut antaa henkensä ja koko maailman voidakseen lohduttaa miestänsä Mutta hän ei voinut keksiä mitään lohduttavaa. Hän lähti ruokasalista halliin ja kuulosti. Hiljaa kulki hän yläkertaan ja miehensä ovelle. Siihen hän pysähtyi. Hän ei voinut kuulla hiiskahdustakaan huoneesta. Hän ojensi kätensä, vaani hiukan ovenkahvaa, mutta säikähti kalahdusta ja omaa rohkeuttaan. Hän veti kätensä takaisin, teki epätoivoisen liikkeen ja hiipi sitten takaisin omaan huoneeseensa, kasvot tuskan kalventamina.

Hänet oli henkisesti musertanut tuo onnettomuus, jota hän tähän hetkeen asti ei ollut koskaan uskaltanut edes oikein ajatella. Koko hänen tajuntansa täytti nyt yksi ainoa kuva: hän näki miehensä, haavoittuneena ja verissään kuin jokin surkuteltava elukka. Hän tuskin ollenkaan ajatteli Hugh'ta. "Voi, mitä teenkään hänelle?" kyseli hän itseltään istuutuen sytyttämättömän takkatulen ääreen huoneessaan… "Mitä sanonkaan tai mitä teenkään?"

Hän hautoi tuota mielessään, kunnes alkoi väristä vilusta. Sitten hän sytytti tulen…

Vasta myöhään ja lukemattomien päätösten ja epäilysten jälkeen mrs Britling meni miehensä luo. Mr Britling istui tulen ääressä pää käsien varassa ja odotteli häntä; hän tiesi vaimonsa tulevan ja ajatteli sill'aikaa poikaansa ajatuksen tuskin liikkuessa paikaltaan. Hänen liikahduksensa ilmaisi, että hän oli huomannut vaimonsa tulon, mutta hän ei kääntynyt katsomaan. Kun tulija astui lähemmäksi, väistyi hän hieman.

Tulija seisahtui hänen viereensä ja uskalsi koskea häneen aivan hiljaa, silittää hänen päätänsä.

"Rakas", sanoi hän. "Rakas rukkani!"

"Se on sinulle niin kauheaa", sanoi hän sitten, "se on niin kauheaa.
Minä tiedän, kuinka sinä häntä rakastit…"

Mr Britling kätki kasvonsa käsiinsä ja oli aivan hiljaa.

"Rakkaani", sanoi mrs Britling, yhä silittäen hänen hiuksiaan, "rakas rukkani!"

Sitten hän toisti tuon "rakas rukkani" kerran toisensa jälkeen, kun ei keksinyt muuta sanomista. Hänellä oli mitä parhain halu lohduttaa miestään, mutta aivan pian hän huomasi epäonnistuvansa lohduttajan osaa esittäessään. Se lisäsi epäonnistumista, ja samalla kasvoi lamaava avuttomuuden tunne entistä voimakkaammaksi…

Yht'äkkiä hänen hyväilevä kätensä pysähtyi. Yht'äkkiä hän näyttäytyi todellisena naisena.

"Minä en pääse sinua lähelle!" huudahti hän ääneen. "En pääse sinua lähelle. Tekisin mitä hyvänsä… Sinä! Sinä, jonka sydän on melkein murtunut…"

Hän kääntyi ovea kohti epävarmoin askelin, kyynelten sumentaessa silmiä.

Mr Britling otti kädet kasvoiltaan. Hän nousi seisaalleen hämmästyneenä. Hän tunsi sääliä ja sääli sai hänet ymmärtämään — se tuli kuin vihuri keskelle hänen murhettansa. Hän astui askeleen eteenpäin ja sulki vaimonsa syliinsä.

"Rakkahin", sanoi hän, "älä jätä minua yksin…"

Menijä kääntyi itkien hänen puoleensa ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. He itkivät molemmin.

"Rakkaani", sanoi mr Britling, "rakas vaimoni. Ellei sinua olisi — luulen, että voisin surmata itseni tänä yönä. Älä itke, rakkaani, älä itke! Sinä et tiedä, millainen lohdutus olet minulle. Et tiedä, millainen apu olet minulle."

Hän veti hänet luokseen, painoi poskensa hänen poskeensa…

Hänen sydämensä oli niin arka ja haavoittunut, ettei hän voinut sietää toisen ihmisen onnettomuutta. Hän istuutui, veti vaimonsa polvelleen ja sanoi hänelle mitä suinkin keksi rauhoittaakseen ja lohduttaakseen häntä ja saadakseen hänet tuntemaan oman lohduttaja-arvonsa. Hän puhui kaikista heidän elämänsä valoisista puolista, sen kaikista puolista, mutta ei maininnut kertaakaan tuota rakastettua, kalvennutta nuorukaista, joka nyt häntä odotti… Hän sai odottaa vielä hetkisen…

Vihdoinkin mrs Britling poistui miehensä luota.

"Hyvää yötä", sanoi mr Britling saattaen hänet ovelle. "Olit hyvä, kun tulit minua lohduttamaan", lisäsi hän…

25.

Hän sulki hiljaa oven vaimonsa mentyä.

Ja tuskin oli ovi sulkeutunut, kun hän jo unohti vaimonsa. Hän oli heti jälleen yksin, sanomattoman yksin. Hän oli yksin tyhjässä maailmassa…

Yksinäisyys koski häneen kuin isku. Hänellä oli monta, joista oli huolehdittava, hänellä oli velvollisuuksia. Mutta hänellä ei ollut yhtään, jolle olisi voinut itkeä surunsa…

Hetkisen hän seisoi avoimen ikkunansa luona. Hän katsahti sänkyyn, mutta tiesi, ettei nukkumisesta tulisi mitään tänä yönä — vasta uupumus voisi hänet nukuttaa. Hän silmäili kirjoituspöytää, jonka ääressä hän oli niin usein työskennellyt. Mutta kirjoittaminen oli menettänyt kaiken merkityksen…

Huoneessa-olo kävi sietämättömäksi. Hänen täytyi lähteä ulos. Hän kääntyi ikkunaan. Sieltä kuului yökehrääjän meluava laulu, kauempana ääntelivät hirvet, sieltä häämöttivät tummat puut, pimeys, taivas kirkkaana ja kaukaisena ja lukemattomain tähtien peittämänä… Tähdet tuntuivat tekevän huomioita. Ne olivat kuin katselevia silmiä. Hän tahtoi mennä ulos niitten luo…

Hän meni hyvin hiljaa käytävän ovelle, vielä varovaisemmin hän kulki rapputasanteen poikki ja rappuja alas. Pari kertaa hän pysähtyi kuuntelemaan.

Erinomaisen varovasti hän avasi ulko-oven…

Hän meni suoraan pimeään, ja äkkiä oli hänen poikansa kaikkialla hänen läheisyydessään, leikki, kiipeili seetripuihin, teki ihmeellisiä käänteitä polkupyörällään pihamaalla, jutteli vakavasti tulevaisuudestaan, loikoili nurmikolla, hengästyi hockey-pelissä ja piirusteli hullunkurisia pilakuvia. He kävelivät jälleen edestakaisin vierekkäin — juuri tällä paikalla — puhellen vakavasti, mutta hiukan arastellen…

Tässä he olivat seisoneet hiukan hämillään, ennenkuin poika meni sanomaan hyvästi äitipuolelleen lähteäkseen isän seurassa asemalle…

"Huomenna minä ryhdyn jälleen työhön", kuiskasi mr Britling, "mutta tänä yönä — tänä yönä… Tämä yö on sinun… Voitko kuulla minua, voitko kuulla? Isäsi… joka toivoi sinusta…"

26.

Hän meni hockey-kentän äärimäiseen kulmaan, käyskeli siellä hetkisen ja seisoi sitten kauan hiljaa molemmat kädet aidalla ja tuijotellen jäykästi pimeyteen. Vihdoin hän kääntyi takaisin ja kulki hapuillen ja kompastellen ruusupuutarhaan päin. Okainen oksa repi hänen kasvojaan ja ärsytti häntä. Kärsimättömänä hän työnsi oksan syrjään, jolloin se repi hänen kättään. Hän hakeutui lehtimajan sohvalle ja istui siinä itsekseen kuiskaillen. Sitten hän aivan hiljeni, nojasi käsivarttaan sohvan selkäpuuhun ja päätään käsivarteensa.

KOLMAS OSA

MATHING'S EASYN TESTAMENTTI

ENSIMÄINEN LUKU.

Mrs. Teddy lähtee kävelylle.

1.

Englannissa, missä surupuku oli ollut jotenkin harvinainen näky, käveli nyt lokakuisen auringon paisteessa kaikkialla naisia ja lapsia puettuina uusiin mustiin vaatteisiin. Kaikkialla tapasi henkilöitä, joita äsken oli kohdannut suru, äitejä, jotka olivat menettäneet poikansa, vaimoja, jotka olivat menettäneet miehensä, kaikkialla näki ryöstettyä elämää ja murtuneita toiveita. Värjärit ansaitsivat hyvin värjäämällä värillisiä vaatteita mustiksi. Myöskin raajarikkojen ja työhönkykenemättömien miesten luku kasvoi. Niin oli laita Englannissa ja vielä suuremmassa määrin Ranskassa ja Venäjällä. Kaikissa liittolaismaissa ja samoin Saksassa ja Itävallassa. Vähää-Aasiaa ja Egyptiä, Intiaa, Japania ja Italiaa myöten vallitsi suru, maailman täytti häviö, suru, köyhyys ja onnettomuus.

Ja ne salaperäiset voimat, jotka ihmiskunnalta vaativat kaikkea tätä, olivat vieläkin tyytymättömiä, ja jokainen päivä toi oman osansa noita tietoja, jotka mursivat sydämiä ja aiheuttivat uutta surua, jokainen päivä lähetti kotimaahan uusia joukkoja murtuneita ja kiusattuja miehiä.

Muutamat turvautuivat toiveisiin, jotka lopulta muuttuivat melkein kiduttavammiksi kuin synkkä varmuus…

Mrs Teddy kulki kylässä, puettuna kuten tavallisesti ja ilmaisten luottavaa toivehikkuutta. Teddy oli mainittu häviöluettelossa "kadoksissa olevana ja kuolleeksi ilmoitettuna", ja Letty oli saanut kaksi kirjettä hänen tovereiltaan. Niissä kerrottiin, että Teddy oli jäänyt erään talon raunioihin parin muun haavoittuneen kanssa ja että kaikki nämä haavoittuneet oli löydetty surmattuina, kun kanadalaiset valloittivat paikan takaisin. Ketään ei ollut löydetty hengissä. Myöhemmin oli kanadalaisten taas täytynyt vetäytyä takaisin. Mr Direck oli nähnyt suurta vaivaa yrittäessään saada käsiinsä Teddyn haavoittuneita tovereita sekä kysymyksessä olevia kanadalaisia. Hän oli hakenut heitä Ranskassa ja Lontoossa olevista sairaaloista saadakseen heiltä jotakin tietoa. Hän teki sen palvellakseen Cissie'ä. Ainoastaan yksi hänen puhuttelemistaan sotilaista tiesi Teddystä jotakin varmaa, mutta hänpä tiesikin pelottavan varmoja asioita. Niitten miesten joukossa, jotka olivat taloon jääneet, kertoi hän, oli ollut ainoastaan yksi luutnantti ja se oli varmaankin ollut Teddy. "Häntä oli pistetty ainakin kuuteen kohtaan. Hänen päänsä oli melkein irrallaan ruumiista."

Direck matkusti kertomaan asian Cissie'lle. "Kerronko sen hänelle?" tiedusteli hän.

Cissie harkitsi asiaa. "Ei vielä", sanoi hän.

Lettyn kasvot muuttuivat noina murheellisina viikkoina, joiden aikana hän kielsi kuoleman. Hän kadotti raikkaan värinsä muuttuen aivan kalpeaksi; hänen suunsa sai kovan ilmeen ja silmissäkin oli kylmä loiste. Hän ei itkenyt milloinkaan, ei ilmaissut millään tavalla suruaan ja puhui itsepintaisesti Teddystä kuivalla rauhallisella äänellä alinomaa viittaillen hänen palaamiseensa. "Tämä", voi hän sanoa, "tulee hämmästyttämään Teddyä", tai "Teddy joutuu suunniltaan, kun näkee, kuinka minä olen tuon muuttanut".

"Me saamme piankin nähdä hänen nimensä jossakin vankiluettelossa", sanoi hän. "Hän on haavoittunut ja vankina Saksassa."

Hän kiintyi tuohon ajatukseen. Ei mikään puhunut sen puolesta, mutta hän ei halunnut kuulla kenenkään sitä epäilevän. Hän alkoi jo suunnitella pakettien lähettämistä. "He ovat melkein kaiken puutteessa", sanoi hän. "Heitä kohdellaan inhottavan huonosti. Hän ei ole vielä saanut tilaisuutta kirjoittaa minulle, mutta minä en pidä oikeutenani odottaa, kunnes hän pyytää minua lähettämään."

Cissie ei uskaltanut sanoa vastaan.

Jonkin ajan kuluttua Letty kyllästyi odottamaan osoitetta ja vei ensimäisen pakettinsa postikonttoriin.

"Jos ette tiedä missä vankileirissä hän on…" aloitti postineiti.

"Ikävä kyllä", sanoi Letty. "Minä en tiedä sitä. Pitääkö minun ruveta sitä odottamaan? Minä otaksuin saksalaisten olevan niin järjestelmällisiä, ettei se haittaisi."

Postineiti ryhtyi laajoihin selittelyihin, joita Letty ei näyttänyt kuuntelevan. Hän tuijotteli suoraan eteensä kiinnittämättä katsettaan mihinkään. Keskustelussa syntyneenä väliaikana hän tarttui pakettiinsa.

"Ikäväksi hänen käy odottaa", sanoi hän. "Mutta pian minä siitä säänkin selvän."

Hän vei paketin takaisin kotiin.

"Sitä parempi", sanoi hän, "kun saamme aika hankkia hänelle parempia yskäkaramelleja — sellaisia, joita ei osuuskaupassa ole".

Hän asetti paketin keittiöön näkyvälle paikalle, missä se aina oli tiellä, ja ryhtyi kutomaan Teddylle nuttua lähestyvän pakkasen varalta.

Mutta eräänä iltana putosi kalpea naamio hetkeksi hänen kasvoiltaan.

Cissie ja hän olivat istuneet ääneti tulen ääressä. Hän oli kutonut — hän kutoi hyvin huonosti — ja Cissie oli ollut lukevinaan, mutta oli kaikessa hiljaisuudessa pitänyt häntä silmällä. Cissie katseli hetken harvan kutomuksen vaivalloista syntymistä ja niitä kiukkuisia ponnistuksia, joita jokainen puikkojen liike vaati. Silloin hän ei voinut olla tekemättä vastaväitteitä.

"Letty parka!" sanoi hän hyvin hiljaa. "Ajattelehan, jos hän sittenkin on kuollut."

Letty vastasi hänelle kylmästi tuijottavin katsein.

"Hän on vankina", sanoi hän. "Eikö se riitä? Miksi te minulle jaarittelette tuolla tavalla? Hän on haavoittunut ja vankina. Eikö Jumala ole menetellyt jo kyllin surkeasti tehdessään Teddylle sellaiset kepposet — meidän Teddyllemme. Viime hetkeen saakka on hän oleva elossa minulle. Aina siihen asti, kun sota on lopussa. Vielä kuusi kuukautta sodan jälkeenkin…

"Minä sanon sinulle, Cissie, miksi niin on…"

Hän kumartui pöydän yli ja antoi kutomapuikkonsa liikkeillä pontta väitteillensä. Hänen puheessaan oli järkevästi moittiva sävy. "Näetkös", sanoi hän, "jos Teddyn laisten ihmisten pitää saada surmansa, niin silloin ovat kaikki meidän ajatuksemme elämän tarkoituksesta, kunniasta, onnesta ja ilosta vääriä, ja tämä maailma on paholaisten asuinsija, likainen, julma helvetti. Syntyminen merkitsisi silloin kadotukseen joutumista. Siksi ei saa taipua siihen ajatukseen, miten todennäköiseltä tuntuneekin, että hän on kuollut…

"Näetkös, jos hän on kuollut, niin julmuus on laki, ja silloin täytyy jonkun minulle maksaa hänen kuolemansa… Jonkun täytyy maksaa minulle… Minä odotan kuusi kuukautta sodan jälkeen, mutta sitten lähden Saksaan ja opin maan olot. Ja sitten minä murhaan jonkun saksalaisen. En ketä saksalaista hyvänsä, vaan jonkun, joka kuuluu syypäiden luokkaan. Minä vaadin uhria. Luulisi olevan suhteellisen helppoa surmata esimerkiksi joku kruununprinssin lapsista tai joku Baierin prinssi. Minä tulen etupäässä ajattelemaan saksalaisia lapsia. Minä uhraan niitä Teddylle. Ei luulisi olevan vaikeata löytää henkilöitä, joiden voi katsoa olevan suoranaisesti syyllisiä, esimerkiksi myrkkykaasujen keksijöitä, ja tappaa heitä tai henkilöitä, jotka ovat heille rakkaita. Tai heille välttämättömiä… Naiset voivat tehdä sellaista paljoa helpommin kuin miehet…

"Kenties se onkin ainoa keino, jonka avulla milloinkaan voidaan lopettaa tämäntapaisia sotia. Naisten pitää itsepintaisesti pyrkiä tappamaan ne henkilöt, jotka tällaisia sotia aiheuttavat. Ne pitää tappaa sukupuuttoon. Vainoamalla ja surmaamalla heitä monena vuonna vielä senjälkeen kun itse sota on loppunut… Murha on kovin lievä rangaistus niin suuresta rikoksesta kuin sodan aiheuttaminen… Se olisi tuskin muuta kuin tapahtuneita asioita koskeva moite. Se olisi kuin lumisadetta. Kuolema toisensa jälkeen. Hiutale hiutaleen perään. Tämä ruhtinas. Tuo valtiomies. Se kreivi, joka niin karskisti kirjoittaa sodan puolesta… Siitä minä saan tehtävän. Jos Teddy todellakin on kuollut… Noin vuosi sitten me naiset olimme aivan valmiita näkemään nälkää ja kuolemaan äänioikeutemme vuoksi, ja se oli kuitenkin vain pikku asia tähän verrattuna… Etkö käsitä mitä tarkoitan? Sehän on niin selvää ja luonnollista, Cissie. Milloin hyvänsä joku mies sitten istuu miettien, onko hänen aiheutettava sota vai ei, tulee hän samalla ajatelleeksi naisia, naisia, joilla on tikarit, pommit, hän tulee ajatelleeksi kostoa, joka ei koskaan väsy, ei koskaan lepää, hän tulee ajatelleeksi vannoutuneita, kärsivällisiä naisia, jotka ovat valmiit lähtemään pyhiinvaellusmatkalle varmasti onnistuvana tehtävänään hänen surmaaminen… Minä en kiduttaisi noita sodan aiheuttajia. Ei, sitä en tekisi, huolimatta heidän myrkkykaasuistaan. Huolimatta juoksuhaudoissa paleltuneista jaloista, huolimatta miehistä, jotka ovat menettäneet näkönsä ja haavoittuneina maanneet päiväkausia hitaasti kuollen veden täyttämissä kuopissa. Naisten ei pidä ketään kiduttaa. Mutta minä surmaisin. Niinkuin surmataan vaarallisia matelijoita. Se jatkuisi vuodesta toiseen. Balkanin kuninkaat, Saksan ruhtinaat ja kanslerit tulevat tekemään suuria suunnitelmia, mutta kaiken loppuna on kurkusta lähtevä pieni korina… Ja jos sitten toiset kuninkaat ja keisarit alkavat röyhistellä rintaansa ja koota armeijojaan paraateihin, niin hekin menevät samaa tietä…

"Kunnes koko maailma ymmärtää, etteivät naiset enää milloinkaan salli sotaa…

"Tietysti minä tulen tekemään jotakin tuollaista. Mitäpä muuta tekemistä minulla nyt on?"

Lettyn silmät hehkuivat, mutta hänen äänensä oli pehmeä ja hillitty. Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi samassa kevyessä äänilajissa: "Nyt sinä ymmärrät, Cissie, miksi minä tarraudun siihen ajatukseen, että Teddy on elossa. Jos Teddy on elossa, vaikkapa haavoittuneenakin, niin hänellä on vielä jäljellä jotakin onnea — silloin ei tuosta kaikesta tule mitään — pelkkää järjettömyyttä. Mutta jos hän on kuollut, on kaikki niin toivottoman järjetöntä ja julmaa alusta loppuun —"

Hän päätti keskeytyneen lauseensa heikosti hymyilemällä.

"Mutta Letty!" huudahti Cissie, "sinullahan on poika!"

"Pojan minä jätän sinun haltuusi. Teddyn rinnalla ei poika merkitse minulle mitään. Ei ole koskaan merkinnyt. Mitäpä siinä teeskentelisin? Muutamat naiset ovat sellaisia."

Hän tarkasteli kudintaan. "Silmä parkoja", virkkoi hän…

"Minä olen kovaa ainetta, Cissie. Minä tulen äitiin enemmän kuin isään. Teddyä minä rakastan. Hänelle kuuluu elämän koko hellyys. Jos hän katoaa, katoaa tuokin… Minä en aio ryömiä maailmassa niinkuin kaikki nuo muut ynisevät lesket. Jos ne ovat tappaneet mieheni, niin minäkin tapan. Silmä silmästä ja hammas hampaasta. Minä pyrin niin lähelle niitä yksityisiä saksalaisia, jotka ovat tähän sotaan syypäitä, kuin suinkin voin, ja minä tapan heidät ja heidän omaisensa…

"Naisliitto kaikkien sodan aiheuttajien sukupuuttoon hävittämistä varten", sinkosi hän. "Jos sattuisin kiduttamaan — mitä se haittaa?"

Hän katseli sisarensa säikähtyneitä kasvoja ja hymyili jälleen.

"Te luulette minun kulkevan tylsänä ja tyhmänä", huomautti hän… "Kaukana siitä! Minä olen suunnitellut kaikenlaista… Olen ajatellut, kuinka pääsen Saksaan… Tai kenties niitä voisi saada käsiinsä Sveitsissä… Minulla on kaikenlaisia suunnitelmia. Eiväthän ne aina voi kulkea vartiain saattamina…

"Oh, minä halveksin ihmiskuntaa nähdessäni kuinka paljon sotilaita ja kuinka vähän suurten murhaajia maailmassa on… Sen jälkeen, mitä on saatu kokea. Jos ihmiset täyttäisivät velvollisuutensa tikarilla, niin maailmassa ei olisi sodan synnyttäjää. Ei ainoatakaan… Kaiser, hänen poikansa ja pojanpoikansa eläisivät koko jäljelläolevan ikänsä alinomaisessa kuolemanpelossa. Pelko lakkaisi häntä vainoamasta vasta silloin, kun hänen arkkunsa laskettaisiin hautaan. Pelkoa merellä, pelkoa maalla, pelkoa laivassa ja junassa, joissa hän matkustaa, pelkoa unessa, koska unessa voi kuolla, pelkoa valveilla, koska kuolema vaanii jokaisessa varjossa, pelkoa jokaisessa kansanjoukossa, pelkoa aina, kun hän on yksinään. Häntä ahdistaisi pelko siitä, mitä puunrunkojen taakse kätkeytyy, pelkoa siitä, mitä portaiden kulmauksessa voi piillä. Kaikessa ruoassaan hän tuntisi oudon maun, niin että hänen tekisi mieli sylkeä se suustaan…"

Hän istui hetkisen hiljaa, hautoen tuota ajatusta ja nousi sitten seisaalleen…

"Mitä tyhmyyksiä juttelenkaan", huudahti hän haukotellen. "Kummallista, ettei kelpo Teddy lähetä osoitettaan postikortilla tai muuten. Minäpä sanon sinulle, Cissie, mitä minä todella toisinaan pelkään häntä ajatellessani."

"Mitä?" kysyi Cissie.

"Muistin menettämistä. Ajattelehan, että jokin hävytön granaatinsirpale tai muu sellainen on iskenyt häntä päähän… Minä näin tässä eräänä yönä unta, että hänen katseensa oli niin kummallinen ja ettei hän tuntenut minua. Näetkös, niin voi tosiaankin olla laita… Tietysti se olisi hirvittävää…"

Cissie'n katseessa oli vastaväitettä, mutta hän ei löytänyt sopivia sanoja.

Vähän aikaa oltiin vaiti.

"Oh, nyt mennään levolle", virkkoi Letty. "Vaikka minä tietysti valvon ja suunnittelen."

2.

Cissie valvoi tuona yönä ajatellen sisartaan enemmän kuin koskaan ennen.

Hän alkoi punnita tuhansien muistelmien yhteisvaikutelmia. Hän ja hänen sisarensa olivat melkein yhdenikäisiä, he tunsivat toisensa erinomaisen hyvin, mutta sittenkin tuntui Cissie'stä tuona yönä kuin hän ei olisi ollenkaan tuntenut Lettyä. Vuosi sitten hän olisi ollut täysin varma siitä, että tunsi hänet perinpohjin. Mutta vanha, tuttu Letty, Letty, jolla oli kukoistavat kasvot ja veitikkamaiset silmät, Letty, joka oli kapinallisesti ihastunut koreihin, nuoriin poikiin ja rakasti Teddyänsä uskollisesti ja hehkuvasti, tuo Letty, joka oli niin paljon pitänyt leikillisistä yllätyksistä, ulkoilmaleikeistä ja elämän päivänpaisteesta ja naurusta, tuo Letty sisko, joka oli ollut niin kaikin puolin tyydyttävä ja täydellinen, oli nyt heitetty syrjään kuin naamio. Cissie ei enää tuntenut sisarensa silmiä. Lettyn kädet olivat muuttuneet laihoiksi, oudoiksi ja hiukan ryppyisiksi, hänen piirteensä olivat tulleet teräviksi ja huulensa ohuiksi, hänen toimintansa, jonka ennen olisi voinut varmasti ennakolta arvata, oli nyt käsittämätöntä, joten Cissie'n täytyi turvautua arvailuihin. Heidän kouluaikanaan oli Lettyllä ilmennyt voimakas tunteellisuuden piirre: hän oli helposti kyynelöinyt. Mutta nyt hän ei ollut itkenyt kertaakaan eikä osoittanut minkäänlaista itkun jälkeäkään, vaikka Teddyn nimi oli ollut häviöluettelossa… Mikä antoi hänelle voimaa tähän traagilliseen jännitykseen? Kuinka kauan se kykenisi pitämään häntä yllä? Voiko Lettystä todellakin tulla toinen Charlotte Corday? Kykenikö hän suorittamaan laajan kostosuunnitelman, siirtymään monen kuukauden ja vuoden aikana yhä lähemmäksi kostoa?

Oliko sellainen kosto mahdollinen?

Ryhdyttäisiinkö nyt murhaamaan tämän suuren sodan aiheuttajia? Mikä ihmeellinen historiallinen ilmiö se olisikaan, jos kuninkaiden hulluus siten tulisi rangaistuksi ja lopetetuksi!

Hiukan aikaisemmin tuollainen romanttinen unelma olisi voinut tenhota Cissie'n mielikuvituksen. Noin vuosi sitten hän vasta oli siirtynyt pois melodraama-iästään. Mutta hän oli nyt siitä poissa. Hän oli parhaillaan kasvamassa syvällisempään käsitykseen. Hän alkoi tajuta, etteivät ihmiset toimi noin yksinkertaisesti. He tekevät antautumisen lupauksia, jotka eivät ole todellisia antautumisen lupauksia, he rakastavat — aivan rehellisesti — mutta heidän rakkaudellaankin on rajansa. Ei ole mitään suurta kostoa, vaan ainoastaan pientä, olematonta; ei ole mitään elinkautista korvauksen etsintää, paitsi lain lakkaamaton kosto. Ei ole olemassa sellaista inhimillisen elämän keskittymistä, jota romantiikka edellyttää. On muutosta, on unhotusta. Kaikkialla on hajaannusta. Teddynkin traagillinen tarina muuntuisi ajan mukana. Saksan ruhtinaiden pahuuttakin voitaisiin pian katsella joltakin aivan erilaiselta näkökannalta. Voisiko Letty pitää kaikkea vuosikausia elävänä mielessään, kovana ja kauheana niinkuin nyt! Ei, se tulee varmaan lieventymään. Toiset vaikutelmat luovat sen yli kerrostumiansa…

Cissie'n mieleen tuli tulvimalla muisteloja, joissa Letty näkyi koulutyttöseikkailuissaan, milloin onnistuen, milloin epäonnistuen: Letty säikähtyneenä, Letty kiukuissaan, Letty aloittelemassa suuria yrityksiä, ponnistelemassa tarmokkaasti hetken aikaa ja sitten lannistuen. Hän oli nähnyt Lettyn nuhan vallassa ja vaatteet likaisina. Hän oli nähnyt hänet häpeissään ja nöyryytettynä. Hän tunsi Lettynsä sielun viimeistä loukkoa myöten. Letty rukka! Rakas Letty rukka! Äkillisenä kirkkaana näkemyksenä Cissie'lle selvisi, mitä sisaren mielessä oli tapahtumassa. Koko tuo innokas koston suunnittelu oli kuvitteluleikkiä, jonka avulla Letty torjui toivonsa synkkää vastakohtaa. Se ei ollut voimaa, se oli heikkoutta. Se oli eräänlaista väistämistä. Hänellä ei ollut voimaa ottaa vastaan sitä yksinkertaista tosiasiaa, että Teddy oli kuollut. Se oli hänelle liikaa. Sen vuoksi hän sommitteli tuota kostotehtävän unelmaa sen päivän varalle, jona hän ei enää kykenisi kieltämään tosiasioita. Hän oli jo varma, mutta hän ei tahtonut tulla varmuuteen, ennenkuin hänen unelmansa oli valmis. Jos tätä epävarmuuden aikaa jatkui, niin hän voi kehitellä unelmansa niin väkeväksi, että se saattoi lopulta ottaa hänen mielensä kokonaan valtoihinsa. Ja silloin hän tulisi järjestelemään elämänsä Matching's Easyssä unelmansa yksityiskohtaista kehittelemistä varten.

Hän tulisi elelemään siellä edelleen kuvitellen valmistautuvansa ennenkuulumattomaan tehtävään, jota hän todellisuudessa ei milloinkaan suorittaisi. Hän tulisi tutkimaan Saksan karttoja. Hän tulisi lukemaan, mitä Saksan valtiomiehistä ja hallitsijoista on kirjoitettu. Kenties hän tulisi tekemään heikkoja yrityksiä hankkiakseen itselleen paikan Saksassa tai Sveitsissä. Ehkäpä hän ostaisi itselleen puukon tai revolverinkin. Sitten hän kenties oleskelisi Windsorin tai Sandringhamin lähistöllä rauhan palattua ja saksalaisten serkkujen tultua jälleen vieraihin…

Cissie näki mielessään kuvan, joka saattoi esittää tulevaa todellisuutta: Lettyn hoidottomana, kurjana, raikkaan somuutensa menettäneenä salamurhan uneksijana, yhä riippuvana mr Britlingistä, suoritellen hänen töitään sangen huonosti, hajamieliseen ja epätäsmälliseen tapaan.

Hänelle täytyi puhua, saada hänet pian vakuutetuksi, sillä muuten hänestä tulisi eriskummallinen, outo ilmiö, Matching's Easyn miss Flite…

3.

Cissie oli paremmin selvillä Lettyn sielunelämästä kuin omastaan.

Hän oli itse vaikeassa asemassa. Hän oli oppinut pitämään mr Direckistä erittäin paljon ja luottamaan häneen, mutta hänen kiintymyksensä ei tuntunut keksivän itselleen muuta ilmausta kuin alituisen moitiskelun, jonka esineenä oli mr Direckin ja Amerikan haluttomuus yhtyä sotaan. Hän oli rakastunut mr Direckiin tämän ollessa puettuna naamiaispukuun; hän oli nuori nainen, joka piti kauniista ruumiinrakenteesta ja koreista väreistä enemmän kuin itse arvasikaan. Tietämättään hän moitti mr Direckissä juuri sitä, ettei tämä näyttänyt ollenkaan taipuvaiselta siirtämään naamiopuvun henkeä arkielämään. Alussa oli vieras koskettanut sekä hänen mielikuvitukseensa että aisteihinsa ja hän halusi samanlaista jatkoa. Mutta sen sijaan näyttikin mr Direck yhä enemmän eksyvän alinomaisiin kiintymyksensä vakuutteluihin ja ihmisystävällisten palvelusten omantunnontarkkaan suorittamiseen. Mr Direck koki nyt lakkaamatta vakuuttaa hänelle, että vain se mitä hän teki oli hänen asemassaan oikeata ja kunniallista. Hän ei käsittänyt — eikä sitä käsittänyt Cissie'kään — että hänen vilpittömyytensä ja järkevyytensä olivat omiansa Cissie'ä ärsyttämään. Nähdessään Cissie'n ärtyneenä koetti mr Direck olla entistäkin vilpittömämpi ja järkevämpi ja teki sen mahdollisimman selvällä ja huomattavalla tavalla.

Kaikesta huolimatta Cissie tunsi ja huomasi, että kysymyksessä oli hyvä nuori mies, oikein oivallinen nuori mies, hellä, luotettava, tavallaan hitaan voimakas, ehdottomasti rehti, kuin suuri kiltti lapsi, lahjomattoman rehellinen. Ja niin avuton hänen käsissään. Cissie voi häntä loukata ja saattaa hänet surumieliseksi, mutta ei voinut järkyttää hänen hitaasti muodostuneita vakaumuksiansa.

Kun Cissie menneinä romanttisina päivinään oli nähnyt unta kohtalon häntä varten varaamasta sulhasesta, oli hän ajatellut, että tuon tulevan piti olla aina täydellinen, heidän molempain piti aina olla oikeassa (ja, jos niin vaadittiin, koko muun maailman väärässä). Hän ei ollut milloinkaan ajatellut voivansa kiintyä tunteillaan mieheen, jonka mielipiteitä hän ei hyväksynyt ja joka toiminnassaan rikkoi hänen asettamiansa sääntöjä ikäänkuin kelpo norsu, joka piikkisauvan piston tuntiessaan vavahtelee, mutta ei tottele…

Niinpä Cissie jankutti hänelle ja kiusasi häntä, tahtomatta milloinkaan kuunnella hänen selityksiänsä. Mr Direckillä taas oli aivan hirmuinen halu selittää omaa asemaansa. Sotatarpeita koskevan omantunnonasian hän tunsi erikoisen arkaluontoiseksi ja vaikeaksi seikaksi. Hän olisi halunnut saada Cissie'n kuuntelemaan ja paremmin syventymään asian vaikeuksiin. Mutta Cissie käytti nopeata englantilaista ajatusvälähtelyä, joka ei ole niinkään paljon ajattelua kuin tunnetta. Mr Direck rakasti tuota välähtelyä, vaikka olikin varma siitä, että se saattoi tehdä vääryyttä.

Cissie'n mielipide, jonka mukaan hänen oli lähdettävä sotaan, sai hänet tuntemaan itsensä luopioksi; Cissie'n väite, että hän oli tavallaan englantilainen, vaikutti häneen, vaikka järki olikin sitä kumoamassa. Kaikkien näiden hämmennysten vallitessa mr Direck oli iloinen, kun keksi puolueettoman tehtävän, jota suorittaessaan hän voi koko sydämellään olla Cissie'n puolella ja toimia hänen hyväksensä.

Hän haeskeli Teddyn kohtalon todistajia uhrautuvan itsepintaisesti.

Sill'aikaa toinen pulma ratkesi ihan itsestään. Hänellä oli joitakin aikoja ollut mielessään eräs aatos. Eräänä kauniina päivänä hän huomasi, että se olikin oiva mielijohde. Hän voi olla rikkomatta amerikkalaisuutensa asettamia omantunnonesteitä ja samalla kuitenkin tehdä Cissie'n mieliksi. Hän teki niin.

Saapuessaan Cissie'n kehoituksesta esittämään Teddyn kohtaloa koskevia sitovia todistuksia hän ei saapunut tavallisessa puvussaan. Hänen mielestään oli puku niin ihmeellinen, että se tuntui huutavan, kajahtelevan kuin torventörähtely hänen kulkiessaan läpi Lontoon Liverpool Streetin asemalle. Uusi puku tuntui hänestä tapahtumalta, jolla oli kansainvälinen merkitys; sen vaikutus saattoi hänen mielestään ilmetä aina Berliinissä asti. Ja kumminkin oli puku perin tavallinen, niin yleisesti käytetty näinä aikoina, että Cissie, joka tuli häntä vastaan asemalle, mieli Lettyn surun täyttämänä, ei sitä huomannut, vaan pikemmin tunsi kuin havaitsi hänet voimakkaammaksi ja komeammaksi kuin milloinkaan — lukuunottamatta hänen ensimäistä, mielikuvitukseen koskettavaa esiintymistään naamiopuvussa, jonka Teddy oli hänelle valinnut tuona huolettomana aikana, jolloin kuolemaa ei vielä maailmassa ollut. Ei Lettykään, vaikutelmille vastahakoinen ja oikullinen kun oli, huomannut mitään ihmeellistä hänen ihmeellisessä puvussaan.

Hän esitti kertomuksensa. Se oli omituinen, epätasainen, monesta tiedonannosta koottu kertomus…

"Arvaan kyllä", virkkoi Letty, "että jos nyt sanon teille, etten usko tuon upseerin olleen Teddyn, niin te luulette minun olevan päästäni vialla… Mutta minä en sitä usko."

Tuon sanottuaan hän istui hetkisen hiljaa tuijottaen suoraan eteensä. Sitten hän äkkiä nousi ja alkoi ottaa hattuansa ja viittaansa keittiönoven takana olevasta naulakosta. Viitan raksi oli kiertynyt, hän yritti hermostuneesti saada sitä auki ja kiskaisi sen vihdoin poikki.

"Minne sinä menet?" huudahti Cissie.

Letty tiuskasi yli olkansa kuin riitelevä akka:

"Minä menen ulos — minne tahansa." Hän kääntyi päin, viitta kädessään. "Enkö saa mennä ulos, jos haluan?" tiedusti hän. "Siellä on kaunis ilma… Enkö saisi mennä?… Te kai arvelette, että minun pitäisi heti paikalla hyväksyä mitä te juttelette. Hymyillä vain ja sanoa: Todellakin!… Vai jäi hän taloon miesten perääntyessä! Sepä sukkelaa! Ja sitten olla sitä asiaa sen enempää ajattelematta… Muuten minun täytyykin lähteä ulos. Te haluatte jäädä kahden kesken. Haluatte kuherrella. Tehkää hyvin, niin kauan kuin voitte!"

Sitten hän puki ylleen hatun ja viitan, painoi hatun lujasti päähän ja sanoi jotakin, mitä Cissie ei heti ymmärtänyt.

"Hänen vuoronsa tulee pian jossakin juoksuhaudassa. Kun hän nyt on tehnyt päätöksensä… Hän olisi voinut tehdä sen pikemmin…"

Hän käänsi selkänsä, ikäänkuin olisi unohtanut heidät. Hetkisen hän seisoi, kuin olisivat hänen jalkansa olleet puuta, jalat aivan toisenlaisessa asennossa kuin tavallisesti. Hän asteli hitain, pitkin, epävarmoin askelin. Hän lähti ulos — ikäänkuin olento, joka on kuolettavasti haavoittunut, mutta vielä kävelee — ulos syksyiseen auringonpaisteeseen. Hän jätti oven jälkeensä selkoselälleen.

4.

Cissie, jonka silmissä näkyi huoli sisaresta, ei ollut vieläkään tajunnut sitä tosiasiaa, että mr Direckin yllä oli kanadalaisten univormu…

Mr Direck seisoi hänen takanaan häveten sitä, että hänen mielessään saattoi tällaisena hetkenä olla niin eloisana tuo tosiasia ja sen huomaamatta jääminen.

5.

Cissie oli osannut arvioida sisarensa sielullisen tilan aivan oikein. Kostonunelma ei ollut vielä vallannut Lettyn mieltä niin lujasti, että hän olisi kyennyt kestämään Teddyn kuolemaa koskevain sitovain todisteiden antamaa iskua. Letty lähti auringonpaisteeseen maailmaan, nyt melkein täysin varmana siitä, että Teddy oli kuollut, ja hyvin tietäen, että hänen draamalliset ja kauhistuttavat kostosuunnitelmansa olivat kadonneet. Hän tiesi todellisuudessa olevansa kykenemätön mitään sellaista suorittamaan…