Hän lähti ulos kasvot jäykkinä ja katse onttona, mutta sittenkin hänestä tuntui siltä, kuin olisi ankara paino pudonnut hänen olkapäiltään. Asia oli valmis: ei ollut enää mitään toivottavaa eikä mitään pelättävää. Hän olisi säikähtänyt ja hävennyt, jos olisi huomannut, kuinka paljon keveämpi hänen mielensä nyt oli.
Hän tahtoi olla yksin. Hän tahtoi olla kaikkien silmien näkemättömissä. Hän oli kuin olento, joka kauan painajaisunessa nukuttuaan vihdoinkin herää kuulaaseen, koleaan päivänvaloon. Hänen täytyi tunnustella itseään tajutakseen sen todeksi; hänen täytyi avata mielensä tälle ilottomalle auringonpaisteelle, tälle uudelle maailmalle, jossa ei ollut enää oleva Teddyä, eikä mitään todellista kostoa eikä korvausta menetetystä Teddystä. Teddy oli mennyttä…
Näihin asti hänessä oli ollut vihainen tunto, että Teddy oli häneltä ryöstetty — ikäänkuin Teddyä olisi pidetty häneltä piilossa. Nyt ei enää ollut Teddyä ryöstettävissä…
Hän kulki halki hajanaisen kylän ja poikki kenttien mäenrinteelle, joka viettää kohti Mertonsome'ia ja sen kellotapulia. Siinä missä rinne alkaa hän heittäytyi pensas-aidan varjoon tien viereen, lähelle polun jalkaporrasta, ja makasi liikahtamatta. Hän ei mitään miettinyt, pysytteli pikemmin aivan ajatuksettomana odottaen vaikutelmain tuloa…
Ikäänkuin olisi tuijotellut maailmaa tyhjin katsein…
Hän ei tiennyt oliko kulunut viisi minuuttia vai puoli tuntia, kun hän huomasi, että joku oli häntä katselemassa. Kun hän kääntyi kiivaasti päin rauhanhäiritsijää, oli hänen edessään pastori Dimple, toinen jalka porraspuulla ja pyylevissä kasvoissa hämmingin ja säikähdyksen ilme.
Hän ymmärsi heti. Jo neljässä eri tilaisuudessa Teddyn katoamisen jälkeen oli hän nähnyt tuon kelpo miehen astelevan luokseen, aina ilmeisesti varmoin päätöksin ja aina yhtä epäröiden kuin nytkin. Onnenpäivinään olivat he, hän ja Teddy, usein jutelleet hänestä, tehneet hänestä pilaa ja pitäneet hauskaa hänen kustannuksellaan. Hän oli heidän kummankin mielestä yhtä hyvä kuin Jane Austenin mr Collins. Hän muistutti todella erehdyttävästi mr Collinsia, paitsi että oli lihavampi. Ja nyt hän oli kuin läpinäkyvä Lettyn terävän, tutkivan katseen edessä. Letty tiesi, että pastorin tottumukset, hänen soveliaisuudentuntonsa ja hänen kunnioituksensa omaa virkaansa kohtaan kehoittivat häntä tarjoamaan hengellisiä palveluksiaan ja lohdutuksiaan, lausumaan latteita ystävällisyyksiään ja taputtelemaan pehmoisella kädellään. Hän tiesi senkin, että pappi pelkäsi häntä. Hän tiesi, että tuo vanha kelpo humbugi sydämensä syvyydessä varsin hyvin tajusi olevansa vanha humbugi parka ja tajusi Lettyn olevan hänen salaisuudestaan selvillä. Ja pohjaltaan pastori epäilemättä oli liian rehellinen pakottaakseen latteita lohdutuksiaan kenellekään, joka ei kyennyt olemaan niistä kiitollinen. Jos Letty olisi voinut niistä iloita, ei hän olisi tuntenut mitään tunnonvaivoja. Hän oli olemukseltaan särkynyt mies: kykenemätön täyttämään itselleen asettamiansa vaatimuksia.
Hän oli ollut iltapäiväkävelyllään, kävelemässä "terveydekseen". Hän oli huomannut jalkaportaan takana makaavan Lettyn oikeaan aikaan voidakseen vielä kääntyä takaisin. Mutta sitten oli tullut onneton, typerä epäröinnin hetki. Nyt tuijotti Letty häneen kylmin, ilmeettömin katsein.
Hän tuijotteli vastaan, kunnes hänen pyylevät, punakat kasvonsa olivat pelkkää hämminkiä. Hän oli pahassa pulassa. Aivan kuin he olisivat sanoneet toisilleen tuhansia sanomattomia asioita.
"En aikonut", sanoi hän, "häiritä".
Jos hänellä olisi ollut tehoisa sielunlääke, kuinka mielellään hän olisikaan sen antanut!
Hän mursi lumouksen astelemalla takaisin polulle. Hän teki käsillään eleen ikäänkuin olisi aikonut niitä väännellä. Sitten hän oli paennut polkuja myöten — melkein juosten.
"Tyttö rukka!" huusi hän. "Tyttö rukka", ja jätti hänet sinne tuijottelemaan.
Letty tuijotteli — ja sitten hän puhkesi nauramaan.
Tuopa oivallista. Juuri tuollaista sopi kertoa Teddylle, kun hän vihdoinkin palaisi ja hänelle voisi jotain kertoa. Sitten hän jälleen tajusi, ettei mitään ollut olemassa ja ettei koskaan voisi enää mitkään kertomukset tulla kysymykseen. Äkkiä hän alkoi itkeä.
"Voi Teddy, Teddy", nyyhkytti hän kyynelten virratessa. "Kuinka voit minut jättää? Kuinka jaksan sen kestää?"
Hän ei ollut vuodattanut yhtään kyyneltä sen jälkeen kun ensimäiset tiedot olivat saapuneet, mutta nyt hän voi itkeä, voi itkeä surunsa ilmi. Hän antautui hillittömästi tämän siunatun lievikkeen valtaan.
6.
Itku taukoaa viimein, ja niin makasi Letty hiljaa laskevan auringon punervassa valossa.
Hän makasi niin hiljaa, että eräs ruokaa etsivä punarintasatakieli lehahti alas nurmikolle vain parin sylen päähän hänestä ja pysähtyi siihen häntä katselemaan. Sitten se hypähti vielä hiukan lähemmäksi.
Hän oli maannut jonkinlaisessa hervottoman välinpitämättömyyden tilassa, kyynelten turvottamat silmät avoinna, mitään välittämättä. Mutta linnun vilkkaat liikkeet herättivät hänen tarkkaavaisuutensa jälleen eloon. Hän alkoi sitä tarkastella pannen merkille, kuinka se syrjäsilmällä katseli häntä ja näytti aikovan vieläkin lähemmäksi. Hän liikahti tuskin huomattavasti, ja samassa tuo pieni olento jo istui marjaisen orjantappurapensaan ulkonevalla oksalla hänen päänsä päällä.
Hänen kyynelten-huuhtoma mielensä muuttui epämääräisen ystävälliseksi. Itsetiedotonta tyydytystä tuntien se keskittyi pieneen laulajaan. Hän kääntyi, nousi istumaan ja jäljitteli linnun ystävällistä viserrystä.
7.
Kohta sen jälkeen hän kuuli heinikosta lähestyvien askelten kahinaa.
Hän katsoi olkansa yli ja keksi mr Britlingin, joka lähestyi pitkin kentän poikki johtavaa polkua. Mr Britling näytti kalpealta, väsyneeltä ja haluttomalta, ja hänen pörröinen tukkansa samoinkuin leikatut viiksensäkin ilmaisivat alakuloisuutta. Hänellä oli yllään vanha tweedpuku polvihousuineen ja mukanaan hänellä oli iso kartasto ja joitakin papereita. Hän lähestyi epäröiden. Tuntui siltä kuin hän olisi halunnut puhutella Lettyä, mutta olisi ollut epätietoinen siitä, kuinka hänet otettaisiin vastaan.
Hän aloitti ilman esipuheita. "Direck kai on kertonut teille?" virkkoi hän seisahtuen Lettyn viereen.
Lettyn vastauksena oli nyyhkytys.
"Minä pelkäsin, että niin oli laita, mutta en sitä uskonut", sanoi mr
Britling. "En ennenkuin nyt."
Hän epäröi ikäänkuin olisi aikonut jatkaa, ja sitten hän istuutui ruohikkoon vähän matkan päähän hänestä. Hetkisen olivat molemmat vaiti.
"Aluksi se koskee hirvittävästi", sanoi hän katsellen Mertonsome'in torninhuippua ja puhuen ikäänkuin kenelle hyvänsä. "Ja sitten se koskee yhä. Koskee koskemistaan… Eikä voi sanoa juuri mitään kenellekään…"
Hetkisen hän taas oli puhumatta. Mutta he olivat toistensa lohdutuksena ja tiesivät sen kumpikin. He tunsivat yhteistä onnettomuustoveruuden ja helpotuksen tunnetta. Heitä oli kohdannut sama onnettomuus; toinen tiesi kuinka toisen oli laita. Se ei ollut samaa kuin niiden lohdutteluyritykset, jotka eivät olleet rakastaneet eivätkä peljänneet.
Letty otti pienen murtuneen oksan ja kaivoi sillä maahan pikku koloja.
"Se on kummallista", sanoi hän, "mutta minä olen iloinen, että sain varmuuden".
"Minä voin sen ymmärtää", sanoi mr Britling.
"Painajaisunet loppuvat… Minä en ole niinkään paljoa toivonut kuin pelännyt… Minä en tahtonut myöntää, että hän oli kaatunut tai kitunut. Sillä — minä en voinut ajatella sitä kuvittelematta sitä — kauheaksi. Nyt —"
"Nyt se on lopullisesti tiedossa", sanoi mr Britling.
"Nyt se on varmaa", sanoi Letty oltuaan hetkisen vaiti. "Nyt voi ajatella hänen nukkuvan — ijäti."
Mutta tuo ei häntä tyydyttänyt. Hänellä oli enemmän mielessään. "Ei ole enää puolinaisia epäilyksiä", sanoi hän. "Hän joko on kuollut tai elää…"
Hän katsahti mr Britlingiin ikäänkuin tiedustaakseen ymmärsikö hän.
"Ettehän suinkaan enää epäile?" kysyi mr Britling.
"Mieleni on nyt tyyni — tavallaan. Hän ei sittenkään ollut siellä — ellei hän ollut kuollut. Mutta jos näkisin Teddyn tulevan tuolta pensasaidan takaa minua kohti — olisi se aivan luonnollista… Ei, älkää tuijotelko minuun. Minä tiedän varsin hyvin, että hän on kuollut. Ja se lohduttaa. Se merkitsee rauhaa… Kaikki nuo mielikuvat, joissa hän näkyi kamalasti murskaantuneena tai tuskasta valittaen — tai muut sellaiset — ne ovat menneet. Hän on päässyt hävitetystä ruumiistaan. Hän on jälleen minun eheä Teddyni… Jossakin näkymättömissä… Vahingoittumattomana… Nukkumassa."
Hän alkoi jälleen kaivaa pienellä oksalla, kyyneleiden vieriessä pitkin poskia.
Sitten mr Britling puhui edelleen. "Minua se kohtasi yht'äkkiä — en ehtinyt epäillä enkä toivoa. Aina viimeiseen asti toivoin, ettei Hugh'lle mitään sattuisi. Ja sitten aivankuin olisi pudonnut musta esirippu — äkkiarvaamatta…"
Hän mietti. "Minustakin tuntuu toisinaan kuin olisi Hugh jossakin aivan lähellä. Mutta toisinaan on pelkkää tyhjyyttä…
"Toisinaan", jatkoi mr Britling, "en tunne muuta kuin hämmästystä. Koko asia muuttuu uskomattomaksi. Aivan samoin kuin en viikkokausiin sodan puhjettua voinut uskoa, että suuri, nykyaikainen kansakunta todellakin voi lähteä sotaan — todenteolla — koko sydämestään… Ja ne ovat tappaneet Teddyn ja Hugh'n…"
"Ne ovat tappaneet miljonia. Miljonia — joilla oli isä ja äiti ja vaimo tai morsian…"
8.
"Minun on jollakin tavoin mahdotonta puhua tästä Edithille. Se on naurettavaa, tiedän sen. Mutta niin se vaan on, minä en voi… Se ei ole oikein häntä kohtaan. Jos voisin, puhuisin… Aivan pian naimisiinmenomme jälkeen lakkasin hänelle puhumasta. Tarkoitan: puhumasta oikein ja luonnollisesti — niinkuin puhun teille. Eikä asia ole koskaan korjautunut. En tiedä miksi… Erityisesti on minun mahdotonta puhua hänelle Hugh'sta… Pikku asioita, pientä kriitillisyyden häivää, mutta se riittää tekemään asian mahdottomaksi… Niinpä minä käyskelen ajatellen Hugh'ta ja mitä hänelle on tapahtunut… melkein kuin tukehtumaisillani."
Letty vertaili tuota omiin kokemuksiinsa.
"Minä en halua puhua Teddystä — en sanaakaan."
"Se on omituista… Mutta ehkä — asia on toinen, kun on poika kysymyksessä. Kun nyt muistelen — en koskaan puhunut Marystä… En koskaan kenellekään. En ole tullut tuota milloinkaan ennen ajatelleeksi. Mutta niin se oli. En voinut. En. Kun kadottaa jonkun, jota rakastaa miehenä tai naisena, niin se on asia, jonka tahtoo pitää omanansa. Minä olen senkin kokenut. Mutta poika on enemmän oman itsen ulkopuolella. Ja enemmän omaa luomaa. Se ei ole oman olemuksen menettämistä, se on toivon ja ylpeyden kadottamista… Kerran pikkupoikana valmistin erään piirroksen erittäin huolellisesti. Minulta kului siihen pitkä aika… Eräs iso poika repi sen rikki. Ilman mitään erityistä syytä, pelkästä julmuudesta… Tuo — oli aivan samanlaista kuin Hugh'n menettäminen…"
Letty mietti.
"Ei", tunnusti hän, "minä olen vielä itsekkäämpi".
"Ei ole itsekkyyttä", sanoi mr Britling. "Mutta se on eri asia. Se ei ole niin läheistä, mutta henkilökohtaisesti sitä merkitsevämpää."
"Minä olen vain ajatellut: 'Hän on poissa. Hän on poissa!' Toisinaan, tiedättekö, olen suorastaan vihainen hänelle. Miksi hänen tarvitsi jättää minut — niin pian?"
Mr Britling nyökkäsi ymmärtävästi.
"Minä en ole vihainen enkä murtunut. Minua vain katkerasti kiduttaa se, että on sortunut jotakin, jonka kehitystä olin toivonut saavani seurata - aina — koko elinikäni", sanoi hän. "En tiedä, millainen isäin ja poikien suhde yleensä on, mutta minä ihailin Hugh'ta. Minä huomasin hänessä jotain aivan erikoista. Luultavasti muut eivät sitä hänessä huomanneet. Hän oli hiljainen ja tuntui kömpelöltä. Mutta hänessä oli harvinaista hienoutta. Hän oli olento, joka vastasi äärettömän hienotunteisesti ja nopeasti saamiinsa vaikutelmiin… Tämä ei ole minun typerää luulotteluani. Asia oli todellakin niin… Tiedättekö, kun hän oli vain muutaman päivän ikäinen, niin jokainen outo ääni herätti hänessä voimakkaan vaikutelman. Hän oli kuin tuulikannel alusta pitäen… Ja hänen hiuksensa, kun hän juuri oli syntynyt — hänellä oli hyvät hiukset syntyessään — olivat kuin linnun untuvaa. Minä muistan tuon nyt hyvin elävästi, muistan kuinka mielelläni silittelin niitä. Ne olivat silkkiä, kehrättyä silkkiä. Ennenkuin oli täyttänyt kaksi vuotta, hän jo osasi puhua — kokonaisia lauseita. Hänellä oli mitä hienoin korva. Hän oli mieltynyt pitkiin sanoihin… Ja nyt", sanoi hän itkunsekaisin äänin, "nyt on koko tuo kaunis, hieno rakenne, nuo aivot, tuo raikas elämä, joka väreili kuin veden kalvo ja oli kimmoinen kuin teräsvieteri, nyt se on murskattu…
"En tahdo väittää, ettei hänellä ollut inhimillisiä heikkouksia. Kerran toisensa jälkeen olen ollut hänelle vihainen ja tuntenut pettymystä hänen tähtensä. Hänessä oli kaikenlaisia heikkouksia, me tunsimme ne kyllä emmekä niistä välittäneet. Me rakastimme häntä sitäkin enemmän… Entä hänen omituinen erikoinen näppäryytensä!… Ja syvä viisautensa. Ja koko tuo kaunis, herkkä kudos, kaikki hänen rakastettuihin aivoihinsa syöpyneet kirkkaat muistikuvat, kaikki hänen päähänpistonsa, hänen äkilliset keksintönsä…
"Tiedättekö, sain kirjeen hänen toveriltaan Parkilta. Häntä ammuttiin eräästä ampumaluukusta. Kuula sattui hänen silmäänsä… Ajatelkaahan!
"Yllätys… isku… veri räiskähtää. Repeytyneen nahan kappaleita ja aivoja… Silmänräpäyksessä. Ja siihen oli mennyt kahdeksantoista vuotta — rakkautta ja huolta…"
Hän istui hetkisen miettien ja jatkoi sitten. "Muistelen vain hänen lukemistaan ja kirjoittamistaan! Minä opetin itse hänet lukemaan — hänen ensimäinen opettajattarensa näet ei ollut erikoisen nokkela. Hän oli kyllä metodinen, mutta häneltä puuttui innostusta. Siksi minä suunnittelin kaikenlaisia menetelmiä opettaakseni hänet lukemaan. Mutta niitä ei tosiaankaan tarvittu. Hän näytti keveästi suoriutuvan kaikista vaikeuksista. Hän oli jo perillä, kun parhaillaan olin häntä opettamassa. Se oli nopeata kuin jonkin villin eläimen liikunto…
"Hän syntyi maailmaan yhtä virkkuna ja vikkelänä kuin tuo ruokaansa etsivä punarintasatakieli…
"Nyt hän on murhattu ja heitetty pois… Niinkuin patruunakotelo…"
Hänen äänensä alkoi tukehtua ja hän vaikeni. Hän nojasi kyynäspäitään polviin kätkien kasvot käsiinsä. Häntä värisytti, mutta sitten hän hiljeni. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä. Hänen leikatut viiksensä ja pieni osa poskea näkyivät hänen käsiensä kummaltakin puolelta ja tekivät hänet kaksinverroin surkuteltavan näköiseksi. Iso kartasto, jonka välistä pisti esiin papereita, lepäsi ilmeisesti unohdettuna hänen vieressään. Niin hän istui pitkän aikaa kummankaan liikkumatta tai puhumatta. Mutta he olivat samassa varjossa. He saivat suurta lohdutusta toisistaan. He eivät olleet saaneet sellaista lohdutusta sen jälkeen kun onnettomuus oli heitä kohdannut.
9.
Mr Britling keskeytti vaitiolon. Ja kun hän veti kätensä kasvoiltaan ja alkoi puhua, niin hän lausui hämmästyttävintä ja odottamattominta, mitä hän milloinkaan elämässään oli kuullut.
"Ainoa mahdollinen hallitusmuoto Albaniassa", sanoi hän katsoen värähtämättä suoraan eteensä, "tulee olemaan tasavaltalainen konttorijärjestelmä Sveitsin malliin. Minä en voi keksiä mitään muuta ratkaisua, joka ei olisi jumalalle kauhistus. Ei merkitse rahtuakaan se, mitä olemme velkaa Serbialle tai mitä Italialle. Meidän on perustettava tämä maailma aivan toiselle pohjalle. Meidän on nyt viimeinkin perustettava tämä maailma — oikeuden ja kohtuuden pohjalle."
Vaiettuaan hän jatkoi: "Bukarestin sopimus oli paha sopimus. Se täytyy purkaa. Mitä tuo saksalainen Bulgarian kuningas tehneekin, on se purettava ja bulgarialaiset jälleen yhdistettävä yhdeksi kansaksi. Heidän täytyy saada omansa, minkä rangaistuksen he ansainnevatkin, heidän ei tule saada enempää kuin omansa, mitä voittoja he saavuttanevatkin."
Letty ei voinut uskoa korviaan.
"Jos me kaiken vuodatetun kalliin veren uhalla jätämme hiukankin pahuuden tai julmuuden sanelemia suunnitelmia voimaan —"
Siten hän alkoi luennoida Lettylle, kuinka tärkeä kansainvälinen politiikka on — jokaiselle; kuinka hänen ja jokaisen täytyy ymmärtää, miten vaikeata se lieneekin.
"Ei yksikään elämä ole turvattu, ei yksikään onni ole varma, ei ole mitään toiveita maailman parantamisesta, ennenkuin olemme lopettaneet kaikki mikä aiheuttaa sotaa…
"Meidän täytyy tehdä loppu kuninkaitten mielettömyydestä ja turhamaisuudesta eikä mikään kansa saa vallita muita, vaan ainoastaan itseänsä. Ei ole mitään etua eikä ole mitenkään oikeata, että mikään kansa vallitsee ketään muuta kuin itseänsä. Tuo seikka, että ihmisiä hallitsevat toiset, jotka eivät kuulu heidän uskoonsa, jotka eivät osaa heidän kieltänsä eivätkä tunne heille ominaista tietämättömyyttä ja ennakkoluuloja — juuri tuo on se perusmielettömyys, joka on surmannut Teddyn ja Hugh'n ja miljonia muita. Meidän velvollisuutenamme ja tehtävänämme on tuon hulluuden lopettaminen yhtä hyvin kuin totuudenpuhuminen tai toimeentulomme ansaitseminen…"
"Mutta kuinka tuo muutos saadaan suoritetuksi?"
Mr Britling ojensi sormensa. "Ihmiset voivat muuttaa mitä hyvänsä, jos heillä on riittävät vaikuttimet ja riittävä usko."
Hän viittasi vieressään lepäävään kartastoon.
"Tässä minä suunnittelen oikeaa maailmankarttaa", sanoi hän. "Jokaisella alueella, jolla on ominainen luonteensa, tulee olla oma hallituksensa, ja Maailman Yhdysvaltojen suuren tasavallan tulee pitää yllä niiden kaikkien välillä vallitsevaa liittorauhaa. Se on elämän ilmeinen tarkoitus: maailman liittotasavalta. Miksi rasittaisimme itseämme olemalla kuuliaisia millekään muulle hallitukselle kuin tuolle? Tarvitaan vain riittävä määrä ihmisiä sitä vaatimaan, niin tuo tasavalta syntyy kohta. Miksi olemme viivytelleet niin kauan — kunnes nämä traagilliset rangaistukset tulivat? Meidän on kartoitettava maailma luonnollisiksi valtioiksi, suunniteltava sen hallitus ja suvaitsevaisuuden muodot."
"Luuletteko tuon toteutuvan?"
"Se toteutuu."
"Ja luuletteko ihmisten viitsivän kuunnella tuollaisia suunnitteluja?" kysyi Letty.
Mr Britlingin katse harhaili kaukana kukkuloilla. Hän näytti mietiskelevän. "Luulen", vastasi hän. "Vaikka ei kenties juuri nyt — eikä lopullisesti. Kuninkaat ja valtakunnat kuolevat pois, mutta suuret aatteet kerran syntyneinä eivät voi koskaan kuolla. Tuo maailman tasavalta, tuo maailman terve hallitseminen on lopultakin yhtä varma kuin auringonlasku. Mutta…"
Hän huokasi ja käänsi jotakin kartastonsa lehteä siihen katsomatta.
"Mutta me tarvitsemme sitä pian. Maailma on väsynyt tähän verenvuodatukseen, väsynyt tähän itkemiseen, tähän voimain hävittämiseen, tähän poikain ja rakastettujen surmaamiseen. Me tarvitsemme sitä pian, ja saadaksemme sen pian meidän on tehtävä työtä sen hyväksi. Meidän tulee uhrata elämämme. Se, mitä elämästämme vielä on jäljellä…
"Se meidän on tehtävä, teidän ja minun, Letty. Mitäpä muuta tekemistä meillä enää olisikaan?… Minä en kirjoita enää mistään muusta, en ajattele enää mitään muuta kuin turvallisuutta ja järjestystä. Niin että kaikki nämä rakkaat vainajat — joka ainoa heistä, vie meitä lähemmäksi rauhan suuria päiviä ja ihmisen kehityksen varsinaista alkamista, ja kaikki tämä julmuus, joka saa miehet valittamaan lasten tavalla, joka murskaa valoisaa elämää synkäksi epätoivoksi ja surmaa nuorukaiset juuri sinä hetkenä, jolloin he ojentavat puhtaita käsiään tarttuakseen elämään — nämä julmuudet, nämä sekaannuksen kauheudet katoavat iäksi maan päältä."
10.
Letty katseli häntä kulmat rypyssä ja leuka nyrkkien varassa…
"Mutta uskotteko tosiaankin", kysyi Letty, "että maailman voi muuttaa paremmaksi kuin mitä se nyt on?"
"Kyllä — tietysti!" vastasi mr Britling.
"Minä en usko", virkkoi Letty. "Maailma on julma. Se on ennen kaikkea julma. Ja julmaksi se jää."
"Sen ei tarvitse olla julma", sanoi mr Britling.
"Se on pelkkä julmuuden näyttämö. Kaikkialla puukkoja. Se on täynnä sairautta ja onnettomuuksia. Mitä taas Jumalaan tulee, niin — joko Jumalaa ei ole olemassakaan tai on hän tylsämielinen. Tylsämielinen kuolasuu. Hän on kuin joku tylsämielinen, joka repii kärpäsiltä siivet."
"Ei!" sanoi mr Britling.
"Ei ole mitään edistystä. Ei mikään muutu paremmaksi. Kuinka voitte te uskoa Jumalaan sen jälkeen, mitä Hugh'lle on tapahtunut. Uskotteko te Jumalaan?"
"Uskon", sanoi mr Britling pitkän vaitiolon jälkeen. "Minä uskon
Jumalaan."
"Joka sallii kaiken tämän tapahtua?" Letty kohottautui käsivartensa varaan ja ikäänkuin kädellään heitti päätelmänsä mr Britlingille. "Joka surmaa minun Teddyni ja teidän Hugh'nne — ja miljonia muita!"
"Ei", sanoi mr Britling.
"Mutta asian täytyy olla niin, että hän sallii tämän kaiken tapahtua. Miksi se muuten tapahtuisi?"
"Ei", sanoi mr Britling. "Siihen saavat teologit vastata. He ovat menneet liiallisuuksiin Jumalasta puhuessaan. Heillä on ollut typeriä absoluuttisia aatteita — että hän on kaikkivaltias. He ovat hänessä keksineet kaikenlaisia ominaisuuksia, joiden eteen asettavat kaikki—. Mutta ihmisten terve järki tietää asian paremmin. Jokainen todella uskonnollinen ajatus kieltää sellaiset väitteet. Loppujen lopuksi onkin kristittyjen todellinen Jumala Kristus eikä Kaikkivaltias, siis pilkattu ja haavoitettu Jumala parka, joka on naulittu aineen ristiin… Kerran on hän viettävä riemuvoittoansa… Mutta ei ole oikein sanoa, että hän aiheuttaa kaikki, mitä nyt tapahtuu. Ei ole oikein ryhtyä häntä syyttämään. Teitä on johdettu harhaan. Se on teologista hullutusta. Jumala ei ole absoluuttinen, vaan rajallinen… Rajallinen Jumala, joka taistelee suurella ja syvällisellä tavallaan kuten me taistelemme heikolla ja typerällä tavallamme — ja joka on meidän kanssamme — siinä on kaiken todellisen uskonnon ydin… Olen samaa mieltä kuin tekin sikäli, että jos uskoisin kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka katselee taisteluja ja kuolemaa ja kaikkia sodan hävityksiä ja kauhuja — ja voisi ne estää — mutta panee niitä toimeen huvikseen — niin minä sylkisin hänen tyhjiin kasvoihinsa…"
"Kuka hyvänsä tekisi samoin…"
"Teidän opettajanne ja katekismuksenne ne ovat saaneet teidät kapinoimaan Jumalaa vastaan. He tahtovat väittää, että hän vallitsee koko luontoa. Ja kaikenlaista muuta typerää. Kuten keskiajalla toitotettiin julki, että Kristus epäilemättä oli suuri ritari, jolla oli oikeus kantaa aseita. Mutta Jumala onkin luonnossa ja välttämättömyydessä. Välttämättömyys on Jumalan tuollapuolen — hyvän ja pahan, ajan ja paikan tuollapuolen, mysterio, joka ei tule koskaan selviämään. Jumala on meitä likempänä. Välttämättömyys on uloin, Jumala on sisin. Hän on sisempänä kuin hengityksemme, likempänä kuin kätemme ja jalkamme. Hän on toista kuin tämä maailma. Suurempi luontoa ja välttämättömyyttä, koska hän on henki ja ne ovat sokeita, mutta hän ei kykene niitä vallitsemaan… Ei vielä…"
"Minulle on aina kerrottu, että hän on taivaan ja maan luoja."
"Se on juutalaisten Jumala, jonka kristityt omaksuivat. Se on puoskarijumala, jonkinlainen yleislääke. Se ei ole minun Jumalani."
Letty harkitsi noita omituisia ajatuksia.
"En ole koskaan ajatellut häntä sellaiseksi", sanoi hän vihdoin. "Se asettaa kaikki uuteen valoon."
"En minäkään aikaisemmin. Vasta nyt… Olen äkkiä sen keksinyt ja kirkkaasti tajunnut. Tajuan sen niin kirkkaasti, että ihmettelen, miksi en ole sitä aina tajunnut… Onhan näet niin helppoa ymmärtää, että on olemassa Jumala, ja kuinka syvä ja ihmeellinen ja veljellinen hän onkaan, kun ajattelee noita rakkaita poikia, jotka tuhansittain, sadoin tuhansin, ovat uhranneet elämänsä… Niin, saksalaiset pojat ovat tehneet samoin… Heillä oli toisenlainen käsitys julmuuksista, vääryydestä, väkivaltaisesta hyökkäyksestä — heillä oli tuosta toinen käsitys. He uhrasivat elämänsä — he uhrasivat elämänsä… Nuo kalliit elämät, joita toivon auringonpaiste valaisi.
"Ettekö huomaa, Letty, että asian täytyy olla niin? Ettekö huomaa?"
"En", sanoi hän, "minä olen käsittänyt asian toisin."
"Mutta minulle se on aivan selvää", sanoi mr Britling. "Vaikka koko maailmassa ei olisi muuta kuin toisiimme kohdistuva sääli tai se rakkaus, joka saa teidät itkemään tämän lempeän lokakuunauringon paisteessa, tai se rakkaus, jota minä tunnen Hugh'ta kohtaan — vaikka mitään muuta ei olisi olemassa — vaikka kaikki muu olisi julmuutta, pilkkaa, likaa ja katkeruutta, olisi sittenkin varma, että rakkauden ja oikeuden Jumala on olemassa. Vaikka koko maailmassa ei olisi muuta merkkiä Jumalan olemassaolosta kuin se jumalallisuus, jonka olemme pojissamme nähneet, vaikka meillä ei olisi muuta valoa kuin rakkautemme…
"Ettehän ole pahoillanne, vaikka puhummekin tällaista?" kysyi mr
Britling. "Minä en voi nyt ajatella mitään muuta kuin tätä Jumalaa,
Jumalaa, joka oli Hugh'ssa ja Teddyssä ilmiselvänä, ja kuinka hän on
tuleva maailman valtiaaksi…"
"Tuo taisteleva Jumala", toisti Letty. "Minä en ole milloinkaan ajatellut häntä sellaiseksi."
"Tietysti hänen täytyy olla sellainen", sanoi mr Britling. "Kuinka voisi Jumala olla persoona, kuinka hän voisi mitään merkitä ihmiselle, ellei hän olisi rajoitettu ja — inhimillinen kuten mekin… Ellei olisi mitään olemassa hänen ulkopuolellaan ja häntä vastassa."
11.
Letty kulki hitaasti takaisin yli sänkipeltojen kohti asuntoaan.
Hän oli keskustellut mr Britlingin kanssa tunnin ajan, ja kaikki hänen ajatuksensa kohdistuivat tuohon muuttuneeseen ja yksinkertaistuneeseen mieheen, joka puhui Jumalasta samalla tavalla kuin hän voi puhua näkemistään linnuista tai puusta, jonka suojassa hän oli ollut. Ja mr Britlingiä koskeviin ajatuksiin kutoutui tuo omituinen käsitys Jumalasta rajallisena henkilönä, joka saattoi tulla yhtä läheiseksi kuin Teddy ja kuiskata rakkauden sanoja elämän pimeydessä. Hänellä oli hupainen tunne, että Jumala todellakin taisteli kuten mr Britling ja että mr Britling rakasti niinkuin Jumala, vaikka hänen näköpiirinsä olikin sanomattoman paljon ahtaampi. Letty piti hänestä hänen karttojensa ja unelmiensa ja sen suorasukaisuuden vuoksi, joka ilmeni hänen puheessaan. Oli omituista, kuinka Teddy-vainajaan kohdistuva painostava ajatus nyt oli hävinnyt hänen mielestään. Hänet valtasi kokonaan tunne, että jokin oli loppunut ja että jotakin uutta alkoi, ikäänkuin olisi hänen elämässään lehti kääntynyt ja kaikki ollut uutta. Muutamiin vuosiin hän ei ollut omistanut uskonnolle muuta kuin halveksivia ajatuksia, koska hänen kehittyvä älynsä oli sen kumonnut anteeksiantamattoman pakon ja tyhjäin vaatimusten järjestelmänä, kiistan esineenä asiassa, jossa ei ollut muuta kuin teennäisiä kiistan syitä. Hän oli ollut onnellinen ateisti. Hän oli leikkinyt auringonpaisteessa kuten luonnon olento mitä täydellisimmin luottaen sen maailman pohjimmaiseen hyvyyteen, jossa hän eli. Hän oli kieltäytynyt ajattelemasta mitään kiusallisia tai epämiellyttäviä asioita. Kunnes sodan verinen käpälä oli pyyhkäissyt pois hänen luottamuksensa. Teddy, leikkitoveri, oli poissa, rakkauden leikki oli iäksi lopussa samoinkuin elämän raikas sellaisenaan hyväksyminen. Ja Teddyn sijaan oli tullut elämän suru, elämän surkuttelu ja tämä Jumalan siirtyminen äärettömistä etäisyyksistä hänen oman olemuksensa välittömään kosketukseen.
Mr Britling oli jäänyt kartastonsa seuraan. Hän makasi pitkänään pensasaidan vieressä kirja avoinna edessään. Vain vähän aikaa sitten hänen puuhansa olisi Lettystä tuntunut typerimmältä, mitä ajatella saattaa. Mr Britling piirteli täytekynällään hyvin huolellisesti punaisia rajaviivoja karttoihinsa. Mutta nyt Letty sen ymmärsi.
Hän ymmärsi, että nuo mr Britlingin piirtelemät punaiset viivat voivat lopultakin osoittautua viisaammiksi ja lujemmiksi kuin diplomaattien kaupanteot…
Viimeksi kuluneena tuntina mr Britling oli muuttunut hänelle hyvin läheiseksi. Letty tunsi itsessään aivan uudenlaista kiintymystä häneen. Hän ei ollut milloinkaan ennen aprikoinut suhteitaan muiden kuin Teddyn ja itsensä välillä. Nyt hän äkkiä tuntui avautuvan koko maailman myötätunnolle. Tuo uusi ajatus, että on olemassa lempeä Jumala, joka taistelee omaa taisteluansa ja jonka sukulaiseksi mr Britlingin ja Teddyn voi ajatella — se oli vaikuttanut voimakkaasti hänen mielikuvitukseensa. Hän piili syksyisessä auringonpaisteessa. Hän oli pienessä linnussa, joka oli näyttänyt niin luottavalta ja ystävälliseltä. Kaikessa, mikä oli ystävällistä ja hyvää, kaikessa, mikä oli hellää, oli Jumala. Tuhannet vanhat lauselmat, joita hän oli lukenut tai kuullut, niistä paljoakaan välittämättä, lauselmia, jotka olivat levänneet lahoavina luina hänen muistissaan, tulivat äkkiä lihaksi ja heräsivät eloon. Tämä Jumala — jos tämä oli Jumala, niin ei todellakaan ollut järjetöntä sanoa että Jumala on rakkaus, että hän on ystävä ja seuralainen… Hänen seurassaan saattoi olla mahdollista kestää elämää, jossa Teddy ja hän eivät enää milloinkaan vaeltaisi vierekkäin eivätkä enää suunnittelisi tulevaista onnea. Olihan hän oikeastaan ollut hyvin onnellinen; hänen onnensa oli ollut ihmeellinen. Hän oli kokenut paljon enemmän onnea, paljon enemmän rakkautta yhtenä lyhyenä vuotena kuin useimmat ihmiset koko elämänsä aikana. Ja niin olivat Lettyn tunteet nyt vaihtuneet, että hän lähdettyään ulos pää täynnä murhan ja koston ajatuksia, palasi takaisin auringon laskiessa ajatellen sääliä, ajatellen niitä tuhansia Teddyn hyvyyden ja hellyyden ilmauksia, jotka kenties lopultakin olivat vain viittaus Jumalan rajattomaan hyvyyteen ja hellyyteen… Mitä oikeutta hänellä oli kalpeaan ja katkeraan murheeseen, itsekkääseen ja kostonhimoiseen, kun vanha Britling yhä voi suunnitella laupeuden aikakautta maan päälle ja yli koko maailman lepäsi punerva kultainen auringonpaiste lämpöisenä kuin Teddyn hymy…
Hänen täytyi mennä tupaan, suudella Cissie'ä ja asettaa paketti pois näkyvistä, kunnes voisi keksiä jonkin sotilasparan, jolle sen lähettäisi. Surunsa vallassa hän oli ollut Cissie'lle armoton. Hän oli itsekkäässä surussaan kohdellut Cissie'ä niinkuin olisi voinut kohdella jotakin tuolia tai pöytää, ollenkaan ajattelematta, että Cissie saattoi olla väsynyt, että hän saattoi uneksia tulevaa onnea. Cissie'llä oli rakkauden leikki vielä leikkimättä, ja hänen miehensä oli jo khakipuvussa. Heillä ei tulisi olemaan sellaista vuotta kuin Lettyllä oli ollut ennenkuin sota pimensi maailman. Ennenkuin Cissie voi mennä naimisiin, täytyi rauhan palata, ja rauha oli vielä kaukana. Ja Direck tulisi joutumaan vaaranalaiseksi hänkin…
Letty kulki pienen metsikön läpi ja yli jalkaportaan, josta tupa näkyi. Siellä se lepäsi suurten pähkinäpuitten keskellä, ja ikkunoissa hehkui laskeva aurinko. Tummanpunaiset köynnösruusut, jotka hän ja Teddy olivat istuttaneet, kukkivat yhä oviaukon yläpuolella. Ovi oli auki ja ihmisiä näkyi liikkuvan eteisessä.
Tuosta tuli ulos joku, joku vieras puettuna outoon sotilaspukuun, ja hänen takanaan näkyi khakipukuinen mies — sehän oli mr Direck. Ja hänen takanaan tuli Cissie.
Mutta tuo vieras!
Hän laskeutui alas ovelta ja kulki kohti puutarhan veräjää…
Kuka — kuka oli tuo vieras? Hän oli puettuna kummallisiin ulkomaalaisiin vaatteisiin, jonkinlaisesta sinisestä kankaasta tehtyihin ylhäältä väljiin housuihin ja puseroon, ja hänen vasenta käsivarttaan kannatti valkoinen side. Hänen hattunsa oli työnnetty takaraivolle ja hänellä oli täysiparta…
Hän oli aivan outo, muukalainen. Letty ei tiennyt, oliko hän menettämässä järkensä. Tietysti tuo oli muukalainen!
Sitten vieras astui askeleen, omituisen askeleen sivulle päin, hän ikäänkuin hypähti polkua astellessaan ja samassa silmänräpäyksessä hän lakkasi olemasta outo ja muukalainen. Hän muuttui hämmästyttävän, uskomattoman tutuksi astuessaan tuon askeleen…
Ei!
Lettyn hengitys taukosi. Koko hänen olentonsa tuntui lakkaavan olemasta. Ja kun tuo muukalainen, joka oli hänelle samalla niin uskomattoman tuttu, oli hetkisen tuijottanut hänen liikkumatonta hahmoansa, niin hän heilutti hattuaan — tehden liikkeen, joka lopullisesti kruunasi ja vahvisti tuttuusvaikutelman. Letty ei antanut merkkiäkään vastaukseksi.
Ei, tuo tuttuus oli vain olosuhteiden mieletöntä oikuttelua.
Tuo vieras tuli kenties Belgiasta kertomaan jotakin Teddystä…
Sitten Letty itsekin hämmästyi omaa ääntänsä, järjetöntä, hullunkurista äännähdystä — se oli aivan samanlainen kuin se ääni, jota käytetään jäljiteltäessä lapsille lehmän ammumista. Hän sanoi: "Muu-uu."
Sitten hän alkoi juosta eteenpäin, vaikka jalat eivät tuntuneetkaan omilta; hän heilutti käsiään ja juostessaan hän näki yhä varmemmin, että tuo outopukuinen haavoittunut oli Teddy. Hän juoksi yhä nopeammin, kompastuen ja melkein kaatuen. Hänestä tuntui, että maailma menisi pirstoiksi, ellei hän kyllin pian ehtisi hänen luokseen.
Kunpa pääsisi, kunpa pääsisi aivan hänen luokseen!…
"Letty! Letty! Vain toinen käsi…"
Hän tarrautui mieheensä, joka kiersi käsivartensa hänen ympärilleen…
Kaikki oli hyvin. Hän oli aina tiennyt, että kaikki oli hyvin. (Piti pysytellä aivan likellä.) Paitsi eräänä lyhyenä hetkenä. Mutta se oli ollut hulluutta. Olihan hän tiennyt koko ajan, että Teddy oli elossa. Ja tässähän hän nyt oli ilmielävänä. (Piti pysytellä aivan likellä.) Mutta tuntui erittäin hyvältä, kun oli varma — kaiken tuskan jälkeen — sai koskea häneen, painautua häntä vasten, tuntea ilmielävän miehensä, joka itkien suuteli häntä, itkien hänkin, itkien yhdessä hänen kanssaan. "Teddy, rakkaani!"
12.
Letty oli tuvassa yrittäen kuunnella ja ymmärtää asioita, jotka olivat liian monimutkaisia hänen tunteita-tulvivalle mielelleen. Mr Direck siinä koetti selittää jotakin — se koski myöhästynyttä sähkösanomaa, joka oli saapunut kohta Lettyn lähdettyä. Mr Direck koetti selittää paljoa muutakin. Mutta mitä oikeastaan merkitsivät minkäänlaiset selitykset, kun hänellä oli Teddy eikä heidän välillään ollut muuta kuin outo parta ja siteissä oleva käsi? Aluksi hän, mieletöntä kyllä, oli aivan varma, että nuo kaksi vierasta seikkaa nekin kohta katoavat ja Teddy tulee ihan entiselleen.
Teddyä oli ammuttu käsivarteen…
"Käteni on mennyttä, rakas pikku Letty! Onneksi se on vasen käteni.
Minä saan kantaa koukkua niinkuin joku vanha merirosvo…"
Puhuttiin jotakin hänen vangiksijoutumisestaan. "Se toinen upseeri" — nimittäin mr Direckin upseeri — "oli maannut siellä monta vuorokautta". Teddyä oli ammuttu käsivarteen ja putoava palkki oli iskenyt hänet tainnoksiin. Tullessaan jälleen tajuihinsa hän oli aseeton ja eräs saksalainen seisoi hänen edessään…
Sittemmin hän oli päässyt pakenemaan. Aivan pian oli hänen onnistunut paeta. Hän oli ollut eräällä rautatieasemalla jossakin päin Belgiassa suljettuna odotushuoneeseen kolmen neljän ranskalaisen vangin seurassa. Brittiläiset ja ranskalaiset lentokoneet olivat pommittaneet asemaa; heidän vartiansa ja pari vankia oli saanut surmansa. Hälinän aikana olivat muut paenneet kaupungille. Heinävarastot paloivat ja eräs paloöljyvarasto oli vaarassa. "Sen jälkeen oli koetettava päästä pakoon. Jos minut olisi löydetty vapaana kävelemässä, olisin tullut ammutuksi."
Pommi oli singonnut muutamia lasin ja raudan sirpaleita Teddyn ranteeseen. Se näytti ensin vähäpätöiseltä asialta eikä vaivannut häntä viikkokausiin. Mutta sitten tuli haavaan jotakin likaa.
Kapealla mukulakivin lasketulla kadulla rautatieaseman takana hän oli tavannut erään naishenkilön, joka ei osannut englantia, mutta joka vei hänet erään papin luo, ja pappi oli hänet piilottanut.
Letty ei aluksi saanut selkoa kertomuksen kokonaispiirteistä eikä hän niistä kovin paljoa välittänytkään; hän tahtoi kuulla kättä ja käsivartta koskevista seikoista.
Kun tarina kerrottiin kokonaisuudessaan, ilmeni siinä omituisia asioita. Eräs vanha talonpoika oli pakottanut Teddyn työhön pellolleen, ollenkaan välittämättä käsivarren vioittumisesta ja kivusta, olipa hän vielä viitannut ohikulkevaan saksalaiseen, kun Teddy oli esittänyt vastaväitteitä. Sitten esiintyivät kertomuksessa niin sanotut "ne", s.o. henkilöt, jotka olivat ottaneet toimekseen pakolaisten siirtämisen Hollantiin. Oli puhe yövalvonnasta, noista pitkistä, toisiaan seuraavista öistä ennen vapauteen pääsemistä. Mutta Lettyn mieltä kiinnitti ainoastaan käsi. Siteen sisäpuolella oli jotakin mielikuvitusta kiduttavaa, jotakin sidottua, siellä oli tynkä. Hän ei voinut sitä ajatella eikä voinut olla sitä ajattelematta.
"Mutta miksi sinulta käsi meni?"
Se oli ollut vähäpätöinen asia aluksi, mutta sitten se oli tullut kipeäksi…
"Minä en mennyt sairaalaan, koska pelkäsin, että minut pidätettäisiin, joten en pääsisi kotiin. Minä näet ikävöin kuollakseni kotia, sairastin vaikeata koti-ikävää. Ei kukaan liene ollut pahemmin sen taudin vallassa. Muistelin tupaa ja puutarhaa ja miten täällä katsellaan ikkunasta ohikulkijoita — muistin tuhannet kerrat. Ne olivat aina ikäänkuin silmäini edessä. Vanha Dimple hyväntahtoisine hymyineen, mrs Wolker tuolla kylän laidassa ja miten hän tapasi hakea itselleen olutta iskien meille vain silmää, kun huomasi, että häntä katselimme, ja pikku Charlie tuhrus, jonka nenä tuhisi, kun hän kulki sikojensa luo, ja kaikki tyynni. Ja sinä Letty. Varsinkin sinä. Ja se, kuinka me tapasimme nojata ikkunanpieleen, olkapää olkapäätä vasten ja sinun poskesi aivan silmäini edessä… Eikä minulla ollut mitään kipua ruumiissani…
"Kuinka minä tuota ajattelinkaan ja ikävöinkään!…
"Siksi, näetkös, minä en mennyt sairaalaan. Toivoin aina pääseväni
Englantiin sitä ennen. Ja niin se jäi liian kauaksi…"
"Elämä on palannut sinun mukanasi!" sanoi Letty. "Aina tähän päivään asti minä uskoin, että sinä palaisit. Tänään — tänään minä epäilin… Luulin kaiken olevan ohi — koko todellisen elämän, rakkauden ja ilon, luulin, ettei minulla ollut enää mitään tehtävää, ei muuta kuin koettaa kestää — ja säilyttää sinun muistoasi… Käsivarsi parka. Käsivarsi parka. Olla ystävällinen ihmisille. Ja kuvitella sinun elävän jossakin… En minä käsivarresta välitä. Piankin… Olen iloinen, että olet ollut mukana, mutta olen vielä iloisempi, että olet tullut takaisin etkä voi enää milloinkaan lähteä… Minä koetan olla sinun oikeana kätenäsi, rakas, ja vasempana kätenäsi ja molempina käsinäsi. Molemmat käteni sinun rakkaan menetetyn vasemman kätesi sijaan. Saat kolme kättä kahden sijaan…"
13.
Letty seisoi ikkunan ääressä niin lähellä Teddyä kuin voi, maailmassa, joka näytti olevan täynnä yllätyksiä. Hän ei voinut ollenkaan kiinnittää huomiotaan muihin, ainoastaan kun Teddy puhui heille tai he Teddylle, hän yleensä huomasi heidän olemassaolonsa.
Nyt esimerkiksi Teddy puhui mr Direckille.
He olivat puhelleet kanadalaisista, jotka olivat tulleet essexiläisten sijaan sen taistelun jälkeen missä Teddy oli joutunut vangiksi. Silloin kävi ilmi, että mr Direck puhui omasta rykmentistään. "Minä en ole ainoa amerikkalainen, joka on muuttunut kanadalaiseksi — siksi aikaa kuin sotaa kestää."
Vihdoinkin hän oli saanut tilaisuuden asiansa selittämiseen.
"Minä olen valehdellut", sanoi hän riemastuneena. "Olen siirtänyt syntymäpaikkaani kuusisataa mailia.
"Mutta huomatkaa, etten hyväksy ainoatakaan niistä Amerikkaa koskevista väitteistä, joita Cissie on lausunut — en ainoatakaan. Te ette ymmärrä, millaisessa asemassa Amerikka on. Amerikka on uusi maailma, jossa ei enää ole rotuja eikä kansallisuuksia; se on valinkauha, josta me valamme paremman olotilan. Olen aina niin uskonut — ja huolimatta tuhansista pikkuasioista uskon niin nytkin. En ota takaisin yhtään väitettäni. Enkä minä taistele amerikkalaisena. Taistelen vain omana itsenäni… En lähde taistelemaan Englannin puolesta, huomatkaa se! Älkää erehtykö luulemaan sellaista! En ole riittävässä määrin ihastunut moneenkaan englantilaiseen olosuhteeseen, voidakseni sen tehdä. En voi käsittää, kuinka kukaan saattaa olla ihastunut teidän valtakuntaanne valekuolleine saksalaisine hoveineen, kavaline poliitikkoineen, lordeineen ja ladyineen ja keikareineen, siihen tapaan, millä Irlantia ja Intiaa kohdellaan, siihen, että jokainen siirtää vastuunalaisuuden toisen kannettavaksi ja kertoo valheita teidän varsinaisesta kansastanne. Minä en aio taistella Englannin puolesta. Aion taistella Cissie'n puolesta — ja oikeuden ja Belgian ja muun sellaisen puolesta — mutta erikoisesti Cissie'n puolesta. Ja olipa miten hyvänsä, pappa Britlingiä en voi katsella enää silmästä silmään… Haluan nähdä juoksuhaudat — läheltä. Otaksun, että ne ovat sen arvoisia, että tulee olemaan mielenkiintoista jutella niistä joskus… Sen vuoksi minä lähden", sanoi mr Direck. "Mutta varsinkin — Cissie'n tähden. Ymmärrättekö?"
Cissie oli tullut hänen viereensä seisomaan.
Hänen katseensa siirtyi raajarikkoisesta Teddy parasta mr Direckiin ja jälleen takaisin.
"Aina tähän saakka", sanoi hän, "olen halunnut, että te lähtisitte…"
Kyynelet nousivat hänen silmiinsä.
"Minun kai täytyy antaa teidän mennä", sanoi hän. "Minun olisi paha, ellette menisi…"
14.
"Hyvä Jumala, kuinka vanhalta isäntä näyttää!" huudahti Teddy äkkiä.
Hän seisoi ikkunan pielessä ja mr Direckin tullessa kysyvän näköisenä luo hän osoitti mr Britlingiä, joka kulki pitkin tietä Dower House'iin päin.
"Hän näyttää tosiaankin vanhalta. En ole sitä ennen huomannut", sanoi mr Direck.
"Hänhän on harmaantunut!" huudahti Teddy kurkistaen katsomaan. "Hän ei ollut harmaa minun lähtiessäni."
He silmäilivät mr Britlingiä, joka polvihousuissaan kiipesi ylämäkeä kartasto ja paperit käsissään selän takana.
"Minun täytyy mennä häntä tapaamaan", sanoi Teddy irroittaen Lettyn kädet itsestään.
"Ei", virkkoi Letty pysähdyttäen hänet.
"Mutta hän tulee iloiseksi —"
Letty seisoi miehensä tiellä. Hän oli näkevinään, kuinka mr Britling äkkiä heräisi unestaan, jossa hän kuvitteli Jumalan hallitsevan Maailman Yhdysvaltoja — heräisi ottamaan osaa Teddyn onnellisen palaamisen synnyttämään iloon…
"Ei", sanoi hän, "se saisi hänet vain ajattelemaan jälleen Hugh'ta, — ja hänen kuolemaansa. Älä mene nyt Teddy. Mitäpä hän sinusta?… Anna hänen olla rauhassa sellaiselta… Anna hänen uneksia kartastonsa ääressä… Hän ei ole niinkään lohduton — jos tietäisit… Minä kerron sinulle, Teddy — kun voin…
"Mutta juuri nyt — Ei, hän ajattelisi taas Hugh'ta… Anna hänen mennä… Hänellä on Jumalansa ja kartastonsa mukanaan… Ne merkitsevät enemmän kuin luuletkaan."
TOINEN LUKU.
Mr Britling kirjoittaa aamunkoittoon asti.
1.
Muutamia viikkoja oli kulunut. Nyt oltiin marraskuun keskivaiheilla, ja mr Britling istui paksuun, lämpöiseen yönuttuunsa ja laamapyjamaansa kääriytyneenä työpöytänsä ääressä tavantakaa kirjoittaen erästä tutkielmaa, tutkielmaa, joka ilmaisi suunnattoman korkealle tähtääviä tarkoitusperiä, sillä sen nimenä oli "Kuinka maailmaa paremmin hallittaisiin".
Viime aikoina oli onnettomuus häntä kovin rasittanut. Päivisin elämä oli siedettävää, mutta öisin — ellei hän puolustautunut tekemällä työtä — tulivat sodan hävitykset ja julmuudet sietämättömään tapaan hänelle irvistelemään. Milloin häntä ahdistivat pitkät pakolaisjonot, milloin hän ajatteli kaatuneita, jotka makasivat jäykkinä ja vääntyneinä lukemattomissa kauhistuttavissa asennoissa. Toisinaan hän taas vajosi kokonaan pelottavana uhkaavan taloudellisen ja yhteiskunnallisen hajaannuksen aavisteluihin… Toisella kertaa hän ajatteli haavoja sekä sodassa saatujen vammojen ruumiillisesti ja henkisesti runtelevaa vaikutusta. Joskus hän ajatteli pahuuden riemuvoittoa. Typerät ja riemuitsevat henkilöt rehentelivät maailmassa, jonka typeryys oli hävittänyt, kopein elein, lisääntyneen merkityksen tyytyväinen hymy mielessään, kaiken harkinnan, maltillisuuden ja hyväntahtoisuuden viha muuttuneena pilkalliseksi halveksimiseksi. Ja heidän tallaamaansa tantereeseen sekoittuen makasi Hugh'n ruumis, kasvot maata vasten. Pojan takaraivossa oli hyytyneeseen vereen tahraantuneiden hiusten reunustama — hiusten, jotka olivat aikoinaan olleet "pehmeät kuin untuvat linnun rinnassa" — suuri, punainen reikä. Tuon reijän hän aina näki armottoman selvästi. Ne astelivat hänen ylitsensä — ollenkaan välittämättä. Ne polkivat saveen hänen hienojen aivojensa hajalleen singonneita osia…
Kaikista tuollaisista kaameista mielialoista voi mr Britling paeta ainoastaan työlamppunsa valopiiriin. Hänen työnsä voi loihtia esiin näkyjä, kuin opiumi-unia, järjestyksen ja oikeuden maailmasta. Keskellä maailmanvararikon synkkää aikaa hän ryhtyi suunnittelemaan entistäkin rohkeampaa yritystä — välittämättä siitä, oliko toiveita saada kannattajia…
2.
Mutta tänä yönä ei edes lampun valopiiri voinut pitää hänen ajatuksiaan koossa. Epäilys oli hiipinyt tähän viimeiseenkin turvapaikkaan. Hän veti paperit lähemmäksi itseään ja selaili jo suunnittelemaansa osaa.
Kirjassa, jota hän nyt alkoi kirjoittaa, oli hänen aikomuksensa selvitellä niitä hallitusmenetelmiä, jotka voisivat tehdä maailman olojen valvonnan varmemmaksi ja oikeamielisemmäksi. Hän uskoi yhä kansanvaltaan, mutta tajusi yhä selvemmin, ettei kansanvalta ollut löytänyt vielä omaa menetelmäänsä. Sen oli päästävä käsiksi ihmisten omiintuntoihin, sen oli varustauduttava elimillä, joita ei vielä ollut muodostunut. Lukemattomia uutteran kokeilun ja väittelyn vuosia oli ihmiskunnan vielä elettävä, ennenkuin tämä suuri aate voi muuttua todellisuudeksi ja oikeus, toteennäytetty oikeus, voi päästä vallitsemaan maailmaa.
Sitä ennen täytyi maailman yhä olla verisen melodraaman, korviasärkevän metelin, tarttuvan hulluuden ja rajattoman, järjettömän hävityksen näyttämönä. Toinen hieno yksilö toisensa jälkeen temmattiin opinnoistaan, yliopistosta ja laboratoriosta surmattavaksi ja vaiennettavaksi…
Voiko ajatella, että tämä mielettömänä hirviönä riehuva ihmiskunta olisi koskaan ajatuksen hienoon verkkoon vangittavissa ja siinä säilytettävissä?
Eikö ollut pelkkää vaateliaisuutta ja mielettömyyttä, jos yksityinen mies ryhtyi suunnittelemaan maailman parempaa hallitsemista?
Ihminen on pyristellen, kärsimystä tuottaen ja itse kärsien sukeltanut esiin luovan Ajan pimeydestä, joka kohta on hänet jälleen musertava ja nielevä. Eikö olisi parempi pyristellä toisten mukana, eikö olisi parempi syödä, juoda, tapella, kirkua, itkeä ja rukoilla, unohtaa Hugh, lakata häntä muistelemasta, poistaa mielestään kaikki nuo itserakkaat "paremman maailmanhallituksen" ajatukset ja kääntyä sodan valoisampiin puoliin, katselemaan tapahtumia pilalehtien näkökannalta? Eihän ruoka ja juoma lopu, vaikka poikamme ovatkin kuolleet. Ihmiskunta, joka on hoiperrellut liejuun ja vereen, koettakoon parhaansa mukaan hoiperrella takaisin säännöllisiin oloihin…
Säilyttäkäämme joka tapauksessa kallisarvoinen huumorinvaistomme…
Hän veti käsikirjoituksen luokseen. Hetkisen hän istui koristellen sen otsaketta "Kuinka maailmaa paremmin hallittaisiin" pienillä, irvistelevillä paholaisen päillä ja häilyvillä hännillä…
3.
Mr Britlingin kirjoituspöydällä lepäsi kellon vieressä kömpelöllä englanninkielellä kirjoitettu kirje, jonka kuoreen kiinnitetty lappu ilmaisi, että se oli sensuurin avaama.
Norjassa oleva ystävällinen välittäjä oli kirjeellisesti ilmoittanut mr Britlingille, että hra Heinrichkin oli kuollut; hän oli kuollut haavoittuneena vankina Venäjällä muutamia kuukausia sitten. Hän oli haavoittunut ja joutunut vangiksi kärsittyään sitä ennen mitä suurimpia vaivoja Karpat-vuorten soliin suuntautuvan suuren venäläisen hyökkäyksen aikana varhain keväällä, ja hänen haavansa oli kääntynyt kuolettavaksi. Hän oli ajaksi hiukan toipunut, mutta sitten hän oli jälleen saanut vammoja eräässä saksalaisten ja kroatialaisten sotilaitten välisessä tappelussa, oli sairastunut ja kuollut. Ennen kuolemaansa hän oli kirjoittanut vanhemmilleen ja pyytänyt, että se viulu, jonka hän oli jättänyt mr Britlingin haltuun, jos mahdollista hankittaisiin takaisin. Selvää oli, että viulu sekä hänelle että heille nyt oli muuttunut vertauskuvaksi, johon liittyi monia muistoja.
Tämän kirjeen sisällys täytti lampun kellervän valopiirin; siihen oli vastattava, ja erilaiset vastausmahdollisuudet risteilivät mr Britlingin aivoissa karkoittaen kaikki aatteellisten kirjoitelmain suunnittelut. Hän ajatteli tuolla kaukana Pommerissa eläviä vanhoja vanhempia — hän luuli, mutta ei ollut aivan varma, että Heinrich oli ollut heidän ainoa poikansa — ja tuota iloisennäköistä, silmälaseilla varustettua nuorukaista, joka nyt lahosi ja maatui matalassa haudassaan Venäjällä…
Taaskin eräs poika menetetty — koko maailma menetti poikiaan…
Hän huomasi ajattelevansa Heinrichiä aivan samalla tavalla, joskaan ei yhtä kiinteästi, kuin omaa poikaansa, nimittäin järjettömästi särjettyjen toiveiden esineenä. Hänen mielessään ei päässyt ollenkaan vaikuttamaan se tosiasia, että Heinrich oli vihollinen ja että hänen kuolemansa "uuvutussodan" kannalta oli Hugh'n kuoleman vastapaino ja korvaus. Hän johtui suoraa päätä siihen perustavaan tosiasiaan, että molemmat olivat olleet kunnollisia ja hyviä nuorukaisia ja että sama asia oli ollut syynä kummankin kuolemaan…
Minkäänlaisen ajatustempun avulla hän ei voinut nähdä noita kahta nuorukaista toistensa vastustajina. Heidän välilleen ei voinut ajatella minkäänlaista kiistakysymystä. Molemmissa esiintyi jokseenkin samanlainen tieteellinen taipumus: Hugh'ssa kenties enemmän mielikuvituksen rohkeutta ja innostusta, Heinrichissä enemmän oppivaisuutta ja menetelmällisyyttä. Ja nyt oli sota murskannut heidät toisiaan vastaan…
Hän muisti, kuinka oli ensi kerran nähnyt Heinrichin asemalla ja miten nuorukaisen ylenpalttinen saksalaisuus oli häntä huvittanut. Lyhyttukkainen, heleän vaalea pää, jota peitti kellervänvalkoinen ylioppilaslakki, pisti esiin väkijoukosta ja liikuskeli sinne tänne nähtävästi tiedustelutarkoituksissa. Kasvot olivat vieraan kielen aiheuttaman ponnistelun vaikutuksesta tulipunaiset. Nuori mies oli puettu valkoiseen flanellipukuun, jota punaiset reunukset koristivat, hänen kenkänsä olivat valmistetut vihertävänkeltaisesta nahasta, joka ainoastaan saksalaisesta ylioppilaasta voi tuntua olevan chic, hänellä oli reppu selässään ja toisessa kädessään hän kantoi hyvin varovaisesti kallista viuluansa, tätä samaa viuluvainajaa. Toisessa kädessä oli puustaleikatulla kahvalla ja terävällä kenkäimellä varustettu keppi. Hän oli uskomattomassa määrin saksalainen. "Herr Heinrich!" sanoi mr Britling, ja samassa kantapäät jo iskivät yhteen kumarrusta varten, kumarrusta, johon otti osaa koko yläruumis ja jota eräs valtavaa vihanneskantamusta kuljettava eukko suuressa määrin häiritsi. Alusta loppuun asti säilytti hra Heinrich luontevassa englantilaisessa ympäristössään oman kumarruksensa — ja aina hän häiriintyi sitä suorittaessaan.
Saman vaikutuksen hän oli tehnyt aina: hieman jäykkä, hieman hullunkurinen, aina siisti, punakka ja menetelmällinen. Pojat pitivät hänestä ehdottomasti, samoin mrs Britling; kaikkien mielestä hän oli olento, josta sopii pitää. Hän ei moittinut koskaan mitään, luonnonhelmassa vietettyjä yhteiskekkereitä lukuunottamatta. Niitä hän ei hyväksynyt, hän ei ymmärtänyt, miksi koko perhe yht'äkkiä lähti johonkin villiin seutuun nauttiakseen ilman haarukkain ja veisten apua kylmiä ruokia vakavain puolipäivähetkien aikana. Hän esitti vastalauseensa mr Britlingille, kunnioittavasti, mutta hyvin varmasti. Hänen mielestään sisältyi heidän sopimukseensa, että hänen oli saatava ateria keitettyä ruokaa keskipäivällä. Muuten joutui hänen Magen hämmingin ja sekasorron tilaan. Iltaisin hän ei voinut nauttia ruokaa vakavasti ja menestyksellä…
Taipumus liian niukkaan itsensä ravitsemiseen ja jonkinlainen hienon hienon tuntehikkuuden puute olivat ainoat hra Heinrichin englantilaisissa toteamat puutokset. Epäilemättä hän piti englantilaisia tunteettomina. Hänen sydämensä tuli vielä huonommin tyydytetyksi kuin der Magen. Hän oli olento, jonka tunteet pyrkivät ilmautumaan; hän kaipasi suurta ystävyyttä, romanttisia suhteita, rakkautta. Hän teki urheita yrityksiä kunnioittaakseen ja ymmärtääkseen mr Britlingiä ja saadakseen hänet kaikessa hiljaisuudessa ymmärtämään itseänsä. Hän koetti päästä pitkille kävelyille ja syvällisiin keskusteluihin Hugh'n kanssa, hän koki täyttää sydämensä tyhjyyttä Cissie'llä ja vihdoin hän keksi Hicksonin tytössä ihmeellistä viattomuutta ja suloa. Tytön hiukset olivat palmikolla hra Heinrichin ensi kerran hänet nähdessä, ja tuo seikka teki hänestä melkein Margaretan. Tuo nuori mies oli vaatinut rakkautta, lämmintä ja täyttävää, aivan samoin kuin sopimukseen sisältyvää Mittagsessen'iään. Mutta näistä Essexin ihmisistä ei yksikään voinut häntä tyydyttää: he olivat hiljaisia, käsittämättömiä, he liukuivat hänen sydämensä pehmeiden ja ahnaiden sormien lomitse, niin että hänen lopulta täytyi turvautua omaan itseensä, kirjeitä kirjoitteleviin ystäviinsä Saksassa, Maud Hicksonin ihannoimiseen ja Billyn moraaliseen kasvatukseen. Billyn. Mr Britlingin muistiin palautui vihdoin tuo kuva: nuori Heinrich orava olkapäällään, joka niin usein oli häntä estänyt ehdottomasti tuomitsemasta Saksaa. Sellainen oli läheltä nähden eräs noista raakamaisista preussilaisista. Mitä kaunaa meillä ja hänellä oli ollut?…
Muitakin Heinrichiä koskevia muisteloja liihoitteli mr Britlingin haavelmissa. Heinrich hockeypelissä — hän juoksi erinomaisen nopeasti ja verraten taitamattomasti, joutui Lettyn petoksen ja ilkunnan esineeksi, juoksi päätä pahkaa eteenpäin ja taas taaksepäin heittäytyäkseen sitten pitkäkseen maahan, aivan uupuneena… Tai Heinrich vakavana ja tulipunaisena tuijottelemassa silmälasien läpi kortteihinsa "skatia" pelattaessa… Tai Heinrich venheessä isolla lammikolla, tai Heinrich uimassa, tai Heinrich mitä ihmeellisimmissä asennoissa päästäkseen lähelle Claveringsin puiston hirviä. Yhteen aikaan oli hänen kunnianhimonsa suurena päämääränä päästä aivan lähelle jotakin hirveä, niin että voisi koskea siihen… Tai Heinrich tekemässä luetteloita. Hänellä oli intohimoinen halu merkitä luetteloihin kirjoja, nuotteja ja mitä irrallisia esineitä hyvänsä, joita suinkin sopi ryhmitellä. Hänen rakkaampana huvinaan oli sommitella sanakirjojen leikattuihin reunoihin liitettäviä merkkejä, joiden avulla voi heti paikalla löytää hakemansa sanan. Hän oli ostanut kolme sanakirjaa ja leikannut niitten reunat päästen kerta kerralta yhä parempiin tuloksiin; hän toivoi varmaan ansaitsevansa suuren omaisuuden hankkimalla keksinnölleen patentin… Hänen huoneistaan kuului omituisia ääniä hänen etsiessään musiikkia viulustaan. Paikkakunnalle saapuessaan hän oli toivonut pääsevänsä "jonkin jouhikvartetin" jäseneksi. Mutta Matching's Easyssä ei ollut mitään jouhikvartettia. Hänen täytyi turvautua pianolaan, jonka kanssa hän yritti soittaa duettoja. Mutta pianola soittikin koko dueton yksin ja sillä oli nuoren Britlingin käsissä taipumusta kiusalliseen oikullisuuteen: äärimäinen nopeus vaihtui yht'äkkiä äärimäiseksi hitaudeksi…
Sitten muistui mieleen Heinrich vakavasti juttelemassa. Hänen silmälasinsa saivat hänen pyöreät, siniset silmänsä näyttämään suuremmilta kuin olivatkaan. Hän puhui elämänkäsityksestään, mitä uskoi ja mitä ei uskonut, tulevaisuudenunelmistaan ja -mahdollisuuksistaan.
Hän oli asettanut itselleen kaksi päätehtävää. Absoluuttiselta laajuudeltaan ne kenties olivat erilaiset, mutta niillä oli sama merkitys hänen sielunelämälleen. Ensimäinen niistä oli se, että hän kohta kun oli saanut tohtorinarvon kielitieteellisissä aineissa aikoi antautua kansainvälisen kielen kehittelijäksi: tarkoituksena oli yhdistää kaikki esperanton ja idon edut. "Sitten", sanoi hra Heinrich, "en luule enää milloinkaan syntyvän sotia". Toinen tehtävä, joka oli tärkeä ensinnäkin siitä syystä, että hra Heinrich niin mielellään työskenteli sen palveluksessa, mutta myöskin siksi, että hän uskoi sen tuottavan itselleen suuren omaisuuden ja siten mahdollisuutta ajaa täydellisen kielen asiaa, oli järjestelmän suunnitteleminen sanakirjojen reunaleikkauksia ja kaikenlaisia aakkosellisia hakukirjoja varten. Siitä piti tulla niin täydellinen, että tarvitsi vain kuljettaa kättänsä ja katsettansa pitkin sen kirjan reunaa, josta halusi tietoja noutaa, ja avata se "täsmälleen oikeasta kohdasta". Hänen aikomuksenaan oli kehitellä tätä keksintöä täysin saksalaisella perinpohjaisuudella. "Nyt", sanoi hän, "on minun ryhdyttävä tutkimaan niitä koneita, joita kirjanreunojen leikkaamisessa käytetään. Mahdollista on, että minun täytyy keksiä nekin." Siinä oli hra Heinrichin kaksipiippuinen elämänsuunnitelma. Noita suuntaviivoja hän oli noudattava ja siinä ohessa kehittelevä suurta, epämääräistä tunne-elämäänsä, joka näissä oloissa tuli niin huonosti tyydytetyksi…
Sellainen oli hra Heinrichin lyhyt tarina.
Tarina oli lopussa — aivan samoin kuin Hugh'n tarina oli lopussa. Ensimäistä nidosta ei koskaan tulisi seuraamaan toinen ja kolmas. Se päättyi ennenaikaiseen hautaan Venäjänmaalla. Reunaluettelon suuri aate ei tulisi koskaan saamaan patenttia, pianoladuettoja ei koskaan enää soitettaisi.
Mielikuvitus havaitsi vilahdukselta pienen hahmon, joka miehekkäästi ponnisteli Karpatien liejussa ja lumessa, näki sen horjahtelevan joutuessaan ensi kerran kokemaan granaattitulta, sijoitti sen keskelle hyökkäystä, pakoa, väsymystä ja nälkää ja kenties öistä väkirynnäkköä ja oli arvaavinaan milloin haavoittava luoti lensi. Sitten seurasi surkea vaellus vankeuteen, hävitettyyn, köyhtyneeseen ja katkeroituneeseen maahan. Likaisiin riepuihin käärittyjä haavoja, kipuja, toiminnan puutetta ja pieni, köyrtynyt ja murtunut Heinrich istumassa itsekseen hälisevässä joukossa, kuolettava haava ruumiissaan…
Hänellä oli tapana istua omituisessa asennossaan käsivarret ristissä päällekkäin olevain polvien varassa ja silmälasiensa lomitse syrjäsilmällä katsahdellen…
Niin hän varmaan oli istunut, ja pian sen jälkeen hän lepäsi kovalla vuoteella kärsien, hoidon puutteessa, ilman pienintäkään mukavuutta, makasi liikkumatta, kenties toisinaan ajatellen Matching's Easyä ja aprikoiden mitä Hugh ja Teddy mahtoivat toimia. Sitten hän joutui kuumeeseen, ja hänen maailmansa muuttui räikeäväriseksi, fantastiseksi ja rumaksi. Kunnes eräänä päivänä häneen valautui sanomaton uupumus, kivut vähenivät ja kaikki ajatukset ja muistot himmenivät himmenemistään…
Viulu oli tänään iltapäivällä tuotu mr Britlingin työhuoneeseen ja lepäsi nyt tuolilla ulomman ikkunan luona. Pieni, murtunut siru parka, ryöstetyn elämän pienoinen, surkea jäännös! Se lepäsi laatikossaan kuin pieni lapsi arkussaan.
"Minun täytyy kirjoittaa kirje hänen vanhalle isälleen ja äidilleen", mietti mr Britling. "Enhän voi ilman muuta lähettää tuota pientä viulu parkaa — sanaa sanomatta. Tässä surkuteltavassa mielettömän vihan myrskyssä sopinee lähettää ainakin ystävällinen tervehdys — ilman vihamielisyyttä.
"Minun synkeydestäni teidän synkeyteenne", sanoi mr Britling.
Hänen täytyi kirjoittaa kirje englanninkielellä. Mutta vaikka he eivät osaisikaan englantia, löytyisi varmaan sellainen henkilö, joka sen heille kääntäisi. Hänen täytyi kirjoittaa niin selvästi kuin suinkin mahdollista.
4.
Hän työnsi syrjään käsikirjoituksensa "Kuinka maailmaa paremmin hallittaisiin" ja alkoi kirjoittaa jokseenkin hitaasti pyörein ja selvin kirjaimin:
Hyvä herra,
Kirjoitan teille tämän kirjeen ilmoittaakseni, että lähetän takaisin ne muutamat pikku esineet, joita poikanne pyynnöstä olen säilyttänyt sodan puhkeamisesta saakka. Lähetän ne —
Mr Britling jätti tähän kohtaan toistaiseksi aukon täyttääkseen sen sitten, kun saisi selville, miten lähetys tulisi tapahtumaan norjalaisen välittäjän avulla.
Erityisesti on kysymyksessä hänen viulunsa, jota hän on kolmeen kertaan pyytänyt teille lähettämään. Se lienee joko teiltä saatu lahja tai käsitti hän sen monien kotiin ja teihin liittyvien seikkain symboliksi. Minä pidän silmällä, että se tulee erikoisen huolellisesti päällystetyksi, ja teen kaikkeni saadakseni sen saapumaan vahingoittumattomana perille.
Tahdon lausua teille, ettei tämän sodan paino ja kiihtymys ole saanut meitä täällä Matching's Easyssä unohtamaan ystäväämme, teidän poikaanne. Hän oli yksi meistä, me pidimme hänestä, hänellä oli täällä ystäviä, jotka yhä edelleenkin ovat hänen ystäviänsä. Me pidimme häntä kelpo toverina, ja teidän menetyksenne merkitsee meillekin tappiota. Olen koonnut teitä varten muutamia pikavalokuvia, joita minulla sattui olemaan ja joissa voitte nähdä hänet auringonpaisteessa; ne kenties tekevät teille helpommaksi kuvailla mieleenne hiukan elävämmin kuin muuten olisi mahdollista, millaisissa oloissa hän täällä eli. Erääseen näistä kuvista haluan erikoisesti viitata. Siinä näkyy perheemme aterioimassa ulkona, ja kuten näette, istuu lähinnä poikaanne eräs nuorukainen, vuotta tai paria nuorempi kuin hän, kilistellen lasia hänen kanssaan. Olen piirtänyt ristin hänen päänsä yläpuolelle. Hän oli vanhin poikani, hän oli minulle hyvin rakas ja hänkin on kaatunut tässä sodassa. Kuten näette, hymyilevät he toisilleen hyvin hilpeästi.
Tuota kirjoittaessaan oli mr Britling tullut lähemmin ajatelleeksi valokuvia ja oli ottanut ne esiin pienestä laatikosta, jonne hän tapasi ne pistää. Hän haki esiin ne kortit, joissa nuori saksalainen oli mukana, mutta huomasi joukossa olevan toisiakin auringonpaisteisia kuvia, joilla oli hänelle nyt aivan toinen merkitys kuin ennen. Siellä oli kaksi, joissa nähtiin pikkupojat, Teddy, Hugh, Cissie ja Letty hanhenmarssissa, eräs kortti, joka esitti mr Van der Pantia hymyillen seisomassa valtaovella hra Heinrichin jättämät tohvelit jalassa. Siellä oli lukemattomia Teddynkin kuvia. Kodakilla on onnellinen vaisto kieltäytyä toimimasta pilvisinä päivinä, joten valokuvien säilyttämät elämän muistot muodostavat sarjan valoisimpia hetkiä. Näiden pikavalokuvien yläpuolella olevassa laatikossa lepäsivät Hugh'n kirjeet ja sekalainen kokoelma hänen elämäänsä koskevia asiapapereita.
Mr Britling taukosi kirjoittamasta, selaili noita papereita ja mietiskeli. Heinrichin kirjeet ja postikortit olivat joutuneet niiden joukkoon, samoin eräs Teddyn kirje…
Kirjeet vahvistivat valokuvien tekemää vaikutelmaa, joka muistutti mieleen, kuinka ystävällisiä ja miellyttäviä ihmiset voivat toisilleen olla. Ja nyt olivat kansalliskiihkon villiaasit tulleet potkimaan ja surmaamaan, epäluuloisuus, häikäilemätön ahneus ja pahuus olivat myrkyttäneet heidän mielensä, räjähdysaineita käyttelevät mielipuolet olivat muuttaneet tämän alkuperäisen hyvyyden vihan huudoiksi ja veren pärskeeksi. Kuinka hyviä ihmiset ovatkaan — kunnes rupeavat julmiksi! Hänen ajatuksissaan vilisi äkkiä pieniä juttuja ja kertomuksia ihmisten hyväntahtoisuudesta, joka oli murtautunut sodan pahantahtoisuuden läpi, molemminpuolisesta avusta, jota pahoin haavoittuneet saksalaiset ja englantilaiset olivat antaneet toisilleen maatessaan vierekkäin loassa ja pimeässä juoksuhautojen välillä, vankien ja heidän voittajainsa välisestä toveruudesta, saksalaisista ja englantilaisista, jotka veljeilivät joulun aikaan… Tuosta hän oli nähnyt valokuvia eräässä jokapäiväisessä sanomalehdessä…
Näiltä vaelluksiltaan hänen ajatuksensa palasi edessä olevaan tehtävään.
Hän koetti kuvata mieleensä Heinrichin vanhemmat. Hän otaksui heidät sivistyneiksi, kelpo ihmisiksi. Oli ilmeistä, että nuorukainen oli tullut hyvästä kodista, jossa ystävällinen henki vallitsi. Mutta hän kuvitteli heidät — itsekään tietämättä miksi — paljoa vanhemmiksi kuin itsensä. Kenties oli nuori Heinrich jossakin tilaisuudessa maininnut, että he olivat vanhoja — hän ei voinut muistaa. Hänellä oli omituinen halu kirjoittaa heille lohduttavaan sävyyn, ikäänkuin heidän menetyksensä olisi ollut surkuteltavampi kuin hänen omansa. Hän epäili, oliko heillä hänen valoisan mielenlaatunsa suomaa lohdutusta, voivatko he yhtä helposti kuin hän turvautua hänen omaksumaansa uskoon, oliko Pommerissa samaa lohduttavaa mahdollisuutta kirjoittaa tutkielmaa siitä, miten maailmaa paremmin hallittaisiin. Hän ei ajatellut tuota aivan selvästi, mutta se oli hänen tajuntansa pohjalla. Hän kirjoitti edelleen:
Jos ajattelette, ettei kumpikaan näistä pojista ole kaatunut yhteisen, jalon asian puolesta, vaan taistelussa toisiansa vastaan hallitsijahuoneiden, rajojen, kauppateiden ja sortavan ylivallan puolesta, niin minusta näyttää, että teidän täytyy tuntea tämä sota traagillisimmaksi ja kauheimmaksi tapaukseksi, mikä milloinkaan on ihmiskuntaa kohdannut.
Hän istui tuon kirjoitettuaan muutamia minuutteja miettien, ja kun hän jälleen ryhtyi kirjoittamaan, tuli jo ensimäisessä lauseessa näkyviin uusi ajatusura.
Jos lasketaan kuolleet ja haavoittuneet, niin tämä on historian kauhein sota; teille kuten minullekin on se ollut melkein äärimäistä henkilökohtaista tragiikkaa… Mustaa murhetta…
Mutta onko se kauhein sota?
En usko sitä. Voin kirjoittaa teille ja sanoa, etten todellakaan usko poikaimme kuolleen aivan suotta. Tuskamme ja ahdistuksemme eivät liene menneet hukkaan — kenties ne ovat välttämättömät. Ne voivat todellakin olla välttämättömät. Tässä minä nyt olen, ryöstettynä ja kurjana — mutta minussa elää toivo. Ei milloinkaan ennen ole sodan kude ollut niin tumma, minä myönnän sen. Mutta sodan tumma kude ei ole myöskään ollut koskaan niin hiukikulunut. Tuhansista kohdista paistaa valo sen läpi.