Jeremias pysähtyy portaille ja katselee ihmisiä, joita yhä virtaa ulos. Hänessä herää luottamuksen tunne. Kyllä siitä hyvä tulee, kyllä se selviää, ajattelee hän. Mutta minkä pitäisi selvitä? Niin, sitä ei Jeremias tiedä, mutta hän tuntee, että kaikki on kerran vielä niin yksinkertaista ja selvää, kuten kaikki arvoitukset ovat, kun ne on osattu hyvin ratkaista.
Raitiovaunuja kulkee ohi eri suuntiin. Miten nuo punaiset, keltaiset ja siniset lyhdyt ovat kauniita talvihämärässä. Ja ihmiset nousevat vaunuun huolettomasti, valitsevat keltaisen tai punaisen tai sinisen linjan matkallaan tietymätöntä tulevaisuutta kohti, — jota he eivät milloinkaan tapaa, valitsemansa suunnan päätepisteessä, mutta joka tulee heitä vastaan siellä, missä he vähiten sitä odottavat…
Palatessaan kotiin moisilta retkiltä oli Jeremiaksen vaikea perehtyä siihen maailmaan, joka oli oleva hänen omansa. Hän katseli ihmeissään sitä Jeremiasta, joka istuutui kirjoituspöydän ääreen ja painautui tutkimaan loputtomia luetteloita ja bibliofiilien aikakauslehtiä, joka huolellisesti teki muistiinpanoja kekseliäästi järjestetyille paperilappusille ja suunnitteli liikkeelle uusia reklaamimenetelmiä.
Minäkö se olen?
JEREMIAS NÄKEE KUVASTIMESSA VIERAAT KASVOT.
Eräänä päivänä, juuri kun Jeremias aikoi sulkea liikkeen oven, astui sisälle eräs nainen ja kysyi Swedenborgin teoksia. Niin, alkuperäisiä painoksia ei meillä ole, sanoi Jeremias. Ei se ole ollenkaan tarpeellista, virkkoi nainen ja hymyili omituisesti. Se oli kummallinen hymy, mitä hittoa hän sillä tarkoitti?
Jeremias katsoi häneen kysyvästi, mutta ei tavannut hänen katseessaan ironiaa. Hän näki ilmeen, jota hän ei tässä yhteydessä osannut selittää: se tuntui hänestä vastaukselta kysymykseen, jota hän ei vielä ollut lausunut, mutta jonka hän äkkiä tunsi häilyvän huulillaan. Nainen katsoi Jeremiasta suoraan silmiin, mutta samalla katsoi hän ohi, ikäänkuin siellä olisi ollut joku toinen. Jeremias käännähti vaistomaisesti ympäri, mutta ei siellä hänen takanaan ollut ketään, niin, ei hän siellä ketään nähnyt. Hän joutui äärimmäisen hämilleen, mutta silti onnistui hänen löytää Taivaalliset salaisuudet, Herman Langin Christianstadissa painattama 1863—73, nidottu, hinta 800 mk. Nainen näytti tulevan kirjasta erittäin iloiseksi, Jeremias huomasi hänen kätensä vapisevan, kun hän selaili kirjaa. Jeremias seurasi hänen silmiään katse häikäistynä niiden harvinaisesta kauneudesta, mutta pelästyen katseen arvoitusta.
Hän kuuli oman äänensä lausuvan, että hän voisi hankkia hänelle muitakin Swedenborgin teoksia, jos hän niitä halusi, erinomaisia harvinaisuuksia, mutta oppilaalle aivan välttämättömiä.
Oppilaalle — kuka hänelle tuon sanan kuiskasi?
Hän ajattelisi asiaa, sanoi nainen äänenpainolla, jossa ei tuntunut myöntymistä eikä kieltoakaan.
Jeremias käsitti, että hän nyt oli tarjonnut omia, vaivoin hankittuja kalleuksiaan vennon vieraalle ihmiselle, äsken kadulta sisään pistäytyneelle, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt ja josta hän ei mitään tietänyt, ei edes hänen nimeään. Mutta hän ei hellittänyt. Hän puhui äänellä, joka ei ollut hänen, sanoja, joita hän ei tuntenut omikseen, hänelle vieraan tahdon pakottamana. Hän innostui yhä, käsittämättömän inspiroituna tulkitsi hän Swedenborgin näkyjä, uskaltautuen unien aloille, syventyen henkien maailmaan ja enkelien taivaisiin, ikäänkuin hän niitä kerätessään olisi tietänyt, mitä hän oli etsinyt.
Nainen ei näyttänyt hämmästyvän tätä purkausta, hän kuunteli Jeremiasta hymyillen, mutta vetäytyi hiljalleen ovelle. Jeremias tunsi, että hän oli yksi niitä, jotka tulevat vain liukuakseen pois, jotka ovat läsnä, mutta eivät koskaan saavutettavissa — ikäänkuin heidän pitäisi vain tuoda sanoma ja sitten hävitä. Jeremias näki hänen kätensä ovenrivassa, pieni painahdus — ja kahva liikahti herkästi, laskeakseen menemään hänet, joka ei tullut jäädäkseen.
— Minun piti kysyä Teiltä jotain, sanoi Jeremias pidättääkseen naista menemästä, ja näytti ponnistavan löytääkseen hakemansa sanan. Silloin hänen katseensa pysähtyi määrättyyn pisteeseen aivan naisen käden yläpuolelle, ja hän punastui kovasti, ikäänkuin joku näkymätön läsnäolija olisi hänet paljastanut.
Nainen seurasi hänen katsettaan ja näki oven rivan yläpuolella yhden noita tiedoituksia, joita toimelliset liikkeenomistajat vanhaan, hyvään aikaan usein kiinnittivät oveen hajamielisten asiakkaittensa avuksi:
OLETTEKO UNOHTANUT JOTAKIN?
— Olette varmaan unohtanut, mitä Teidän piti kysyä, sanoi nainen tavalla, joka antoi Jeremiakselle jollakin tavoin sen tunnun, että hän oli liitossa niitten voimien kanssa, jotka tahtoivat turmella häneltä elämän.
— Niin, varmaankin olen sen unohtanut, kuuli hän sanovansa. Se on kauheata, mutta minä olen sen unohtanut.
— Tiedättekö Te, mitä se on? sanoi hän äkkiä hyökkäävästi. Mutta hän tuskin huomasi, ettei nainen vastannut.
Kuinka kummalla hän ei ollut ennen sitä huomannut? Lukemattomia asiakkaita oli hän saattanut ovelle, kuukausimääriä oli hän kulkenut ovesta ulos ja sisälle, huomaamatta tuota petollista emaljilaattaa. Se ei ole voinut olla siinä. Ei mikään ollut jäänyt häneltä, Jeremiakselta huomaamatta, hän oli kaiken huomioinut äärimmäisellä tarkkuudella, jokaisen särön maalissa, vähäisimmänkin vian lasissa, pienimmätkin epätasaisuudet kädenrivassa — kaikki tunsi hän yksityiskohdittain. Sitä ei ollut siellä ollut.
Jeremias tuijotti kuin noiduttuna, vuoroin laattaa, vuoroin naista, ikäänkuin olisi luullut hänen pistäneen sen siihen salaa jollain taikatempulla. Nainen tarkkasi Jeremiasta ilmeisellä mielenkiinnolla.
Tämähän on naurettavaa, ajatteli Jeremias. Kukaan ei ole voinut sitä siihen asettaa. Sellaista ei käytetä enää nykyjään, ja mitä se hyödyttäisi? Olen kiihtynyt, siinä kaikki. Se on tietysti näköhäiriö.
Niin, nyt minä ymmärrän. Siinä on tietysti: Sulkekaa ovi. Omistaja on sen teettänyt koulupoikia varten, noita hirttämättömiä vintiöitä, jotka eivät koskaan sulje ovea jälkeensä. Niin yksinkertaista se oli.
Päättäväisesti käänsi hän päänsä poispäin, otti silmälasit nenältään, pyyhki ne huolellisesti, siristi silmiään ja sovitti lasit paikoilleen erittäin suurta mielenmalttia noudattaen. Sitten katsoi hän taas:
OLETTEKO UNOHTANUT JOTAKIN?
Nyt takertui Jeremias lähimpään kirjahyllyyn, häntä alkoi huimata. Hän sulki silmänsä, mutta sanat hyppelivät ympäri tyhjässä ilmassa.
Hän on unohtanut sen — koko elämäntarkoituksen. Elämän. Kuoleman. Tuo kammottava muistutus uhkasi murskata sirpaleiksi kaiken, mitä hän vaivoin oli saanut rakennetuksi. Hän tunsi, että padot voisivat suistua minä silmänräpäyksenä tahansa, maa hänen jalkojensa alla vapisi.
Muutamien sekuntien kuluessa näki hän elämänsä särkyvän pieniin palasiin, joista hän turhaan yritti tehdä kokonaisuutta. Lapsi leikkii kirjavilla puupalikoilla, soveltaa yhden sinne, toisen tänne, mutta siitä ei synny mitään, sillä lapsi ei tiedä, lapsi on unohtanut, mitä siitä piti tulla, ja niin sortuu kaikki. Hän sovittelee yksityiskohtia toisiinsa, päivä päivältä, vuosi vuodelta, mutta ne eivät sovi yhteen. Siitä tulee tarkoituksetonta kuten katkelmista, jotka otetaan eri yhteyksistä.
Kaikki on ollutta sanoo Leonora sähkösanoma Marsiin vastaus maksettu! ja ihmiskunnan korkein ihanne kuoli sairashuoneella leikkauksen jälkeen minkä johdosta George sanoi itselleen, minun täytyy ottaa selvää mikä on tämä Metro-Goldwyn! ajatuksen hienoin löytö joutui ultraviolettien säteitten vaikutukselle alttiiksi and his eternal home is hell vastaus maksettu! Metro-Goldwyn kaikki on ollutta…
Minä hourailen, ajatteli Jeremias. Tämä on ilkeää unta. Hän seisoi liikkumatta, tuokion, iäisyyden.
Sitten tunsi hän kevyen kosketuksen, joku otti hänen kätensä omaansa. Nyt minut viedään paratiisiin ajatteli Jeremias. Niin, nyt minä näen selvästi, olen ollut täällä ennen. Kaikki on oikein. Ja hän piti kättään niin hiljaa, ikäänkuin peläten heräävänsä.
* * * * *
Suuri onni sinua odottaa, sanoi nainen. Jeremias kuuli sen selvään ja kirkkaasti. Hän näki tuon selittämättömän katseen, ja kaikki pelko oli kadonnut. Hän ajatteli: Noin ei voi tuhka säteillä. Tämä ei lahoa. Hän huomasi naisen ohimoilla harmaita hiuksia, ja siitä oli hän liikutettu kuin jostakin avuttomasta pikkupiirteestä, kuin merkistä, että katoovaisuus oli voitettu.
Jeremias suuteli hänen kättään, hän hymyili vastaukseksi ja meni nopeasti, kuten olisi hän peljännyt jotain ilmaisevansa, jos olisi viipynyt. Ja Jeremias näki ikkunaruudun läpi tuntemattomien ihmisten ja kohtaloitten virran liukuvan ohi kadulla, missä monet näennäisesti kulkevat yhteiseen suuntaan, toistensa seurassa, samalla kuin heidän ratansa oikeastaan ovat yhtä yhtymättömät kuin tähtien radat, ja yhtä nopeasti sivuuttavat toisensa.
Jeremias sulki oven mekaanisesti, järjesti kirjat näyteikkunassa, katsoi valoautomaattiin.
Nuo silmät katsovat Taivaasta, ajatteli hän. Ne näkevät kaiken. Ne näkivät kaikki. Ja yhtäkkiä Jeremias näki itsensä hänen silmiensä valossa!
Hän leijaili itsensä ulkopuolella kuten irrallinen henki sen ruumiin ympärillä, jonka se aikoo ottaa asuinsijakseen. Hän näki arvoituksellisen odotuksen ilmeen omilla kasvoillaan, näki itsensä heräämisen ihmeellisessä tuokiossa. Hän ajatteli: nämä silmät eivät enää tunne sitä maailmaa, jonka ne pian saavat nähdä. Ja hän tunsi, miten muuttuminen alkoi, puutuneisiin jäseniin virtasi elämä, sydän jyskytti kiivaasti, aivot heräsivät horroksesta. Näkymätön käsi siveli hänen silmiään, ja hän näki sellaista, mitä hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Hänen käyntinsä, hänen ryhtinsä, hänen rytminsä oli toinen, eleet muovautuivat hänen tietämättään. Hän tunsi kahleitten kirpoavan, mikään ei painanut, mikään ei pitänyt enää kiinni, hän oli vapaa, seinät ja katto katosivat, lattia katosi, maa katosi, hän leijaili vapaassa avaruudessa — ylösnousemuksessa!
Olen onnellinen, hän ajatteli. Niin, suunniltani ilosta. Näen kaiken uudessa valossa, joku on avannut silmäni valolle.
Valo! Siinä salaisuus. Siinä selitys ja arvoitus. Siinä
Taivaanvaltakunta.
Nyt näen puoliunohtuneita kuvia elämästäni lapsuusmaisemia — vähäisen tuokiokuvan, pikajunan ikkunasta siepatun, vieras horisontti taustana, — näen lapsen yksinään leikkiinsä antautuneena, — kujan varhaisessa kevätauringossa, kuperkeikkoja, lumisotia, koiria, vanhoja tätejä, räystään tipuntaa, heinäkuun aamu, aurinko vasta nousseena, ylimaallinen hohde kummuilla ja vainioilla. Kallisarvoisia, korvaamattomia kuvia. Valo niiden yllä tekee ne unohtumattomiksi — säde toisesta maailmasta, tuo pieni, hieno valoteho, joka yhtäkkiä herättää aavistuksen jostain olevaisen takaisesta.
Tuntiessaan jälleen lattian jalkojensa alla Jeremias katseli ympärilleen, ja huone oli muuttunut. Kirjanselkämykset hohtivat purppurassa, ja kuolleet uneksijat, joitten aivot aikoja sitten olivat maassa maatuneet, nousivat eloon toinen toisensa jälkeen ja viittasivat, että hän seuraisi heitä. Heidän silmänsä eivät olleet sammuneet, ne kuvastivat vain kirkkaammin sitä valoa, jonka ne olivat aavistaneet olevan varjojen tuolla puolen.
Hän tuli kadulle, hän käveli niin kevyesti ja huolettomasti iltapäiväkuhinassa kuin käydään vieraassa kaupungissa, kun joku ohjaa kädestä eikä kukaan muu kuin tuo joku tiedä, kuka ihminen on ja millä asioilla tässä kuljetaan.
Hän ajatteli: suuri onni odottaa minua!
Hän tuli kotiin, astui huoneeseensa, mutta pysähtyi kynnykselle ihmeissään kuin mies, joka palaa pitkältä matkalta ja havaitsee vieraan asukkaan huoneessaan. Hän löysi kirjansa, paperinsa ja kapineensa, hän tunsi taulut ja kaikki ne pikkuesineet, jotka olivat antaneet huoneelle hänen huoneensa luonteen, mutta kokonaisuudessa oli vieras leima. Niin, minä tunnen tavarat, mutta ovatko ne minun, olenko minä ne järjestänyt, olenko minä tahtonut ne näin? Ovatko nämä esineet olleet minun ympärilläni? Hänen silmissään oli jo toinen huone, se syntyi tänä tuokiona ja se kuului toiselle, eikä sille, joka tänä aamuna oli huoneesta lähtenyt.
Hän yritti täällä kotiutua. Hän kulki ja kierteli, tehden muutamia pieniä muutoksia ja iloiten niitten vaikutuksesta. Hän muisti muutamat esineet, joita hänellä oli kätköissään, hän veti ne esiin ihastuksissaan eikä voinut käsittää, kuinka ne eivät aikaisemmin olleet hänelle enempää merkinneet, että hän oli saattanut ne unohtaa.
Tuosta hän pitäisi, sanoi Jeremias silloin tällöin itsekseen.
Hän jäi istumaan kaunis, vanha äidin antama saali kädessä, ja unohtui unelmoimaan sen monivivahteisista kuvioista.
Tunsin kyllä hänet heti, ajatteli Jeremias. Omituista, etten voi muistaa, missä me aikaisemmin olemme toisemme tavanneet. Mutta me olemme kokeneet yhdessä jotain, sen muistan, jotain, joka sitoo meidät toisiimme. Me emme voi koskaan erota.
Miten löydän hänet jälleen? ihmetteli Jeremias. On kummallista, mutta minä tiedän, ettei hän palaa takaisin. Hän on ja hän jää kadoksiin, sen täytyy niin olla. Minun on haettava hänet. Minun on mentävä hänen luokseen ja sanottava: Nyt olen täällä. Eikä hän ihmettele, että hänet löysin, hän tietää, että kerran minä kyllä muistan, kuka hän on, ja että löydän hänen ovensa tuhansien muitten ovien joukosta, yhtä varmasti kuin omani. Olenhan ollut siellä ennen, olen nähnyt kaiken niin selvästi kuin unessa — mitenkä en löytäisi takaisin? Minun ei tarvitse etsiä, ei tutkia, ei tehdä yhtään mitään. Tiedän, että eräänä päivänä pysähdyn ohitse kulkiessani oikean oven eteen, soitan kelloa ja käyn hämmästymättä sisään.
Tuntui kuin joku olisi koskettanut hänen käsivarttansa. Hän ojensi kätensä ja sai sattumalta, niin, aivan sattumalta käsiinsä pienen peilin, joka oli jäänyt pöydälle, aamuisen parranajon jäleltä. Jeremias katseli sitä hajamielisenä, leikki sillä, näki kuvansa siitä. Hän säpsähti, hän vei peilin lähemmäksi ja näki vieraat kasvot, arvoituksellinen silmäpari katseli häneen. Hän huomasi, että eräs piirre poskessa tuntui hänestä epätodelliselta.
Hän käänsi päänsä poispäin, epämieluisan tunteen vallassa. Tässä kuvastimen ääressä en olekaan siis minä, hän ajatteli, se on joku toinen. Näen unta.
Hän tunnusteli ruumistaan, niin, se oli siinä, hän kosketti kasvojaan, ne olivat hänen kasvonsa, hän puri sormeensa, kyllä se oli hänen sormensa. Mutta minähän tässä istun. Hän puristi lujasti peiliä kädessään, reunat upposivat lihaan, se koski. Minullahan on peili kädessäni.
Silloin Jeremias muisti naisen hymyilyn, — joka oli kuin vastaus kysymykseen, jota hän ei vielä ollut esittänyt. Nämä kasvot oli nainen nähnyt, näitten silmien katseeseen hän oli vastannut. Minun omien kasvojeni läpi oli hän nähnyt nämä kasvot, jotka minä nyt näen.
Hän kumartui peilikuvaa tarkastamaan niin hellävaroen, niin äärettömän varovasti kuin olisi hän peljännyt sen hupenevan ja häviävän pienimmästäkin liikahduksesta, tai muuttuvan.
Niin, ne ovat minun piirteeni, hän ajatteli, nyt minä ne tunnen. Mutta ne eivät ole minun kasvoni. Ne ovat ne kasvot, jotka hän näki sanoessaan: Sinua odottaa suuri onni.
Nyt on oltava aivan hiljaa ja odotettava sitä, mikä tapahtuman pitää.
Nyt se on alkanut!
JEREMIAS SAA KIIREELLISEN SÄHKÖSANOMAN!
Ihana aamu! Viimeinkin säteilevä aurinko näiden monien helmikuun nimipäivien perästä, ilma lempeä ja sinertävä, kevään aavistus. Pakkasasteista piittaamatta sulaa lumi, ihmeellinen tuoksu täyttää maailman — jäästä ja auringosta puserrettu »parfyymi».
Jeremias kulkee joustavin askelin liikkeeseen. Hän vie tuoksun mukanaan, se on tarttunut vaatteisiin, mieleen. Työ käy kuin leikki, kirjat, joita hän etsii varastohuoneista, osuvat hänen käsiinsä sieltä, mistä hän vähimmin odottaa ne löytävänsä, vajanaiset vihkot, joita hän turhaan on etsinyt kuukausimääriä, tulevat hänen eteensä, kun hän jo on menettänyt kaiken toivonsa ne löytää. Asiakkaat ovat kärsivällisiä, kustantajat ja pankit myötämielisiä, lähetti suorittaa täsmällisesti tehtävänsä. Kaikki sujuu tasaisesti, ei mikään petä.
Silloin Buffalo astuu odottamatta sisään. Hän sanoo tulevansa suoraan asemalta, varovasti kuivaillessaan silmälasejaan. Jeremias tulee hyvin iloiseksi. Häneltä on jäänyt kirjoittamatta äidille viime aikoina, eikä hänkään ole saanut mitään kirjeitä. Ja nyt tuo Buffalo terveisiä.
Mutta hän on niin oudon näköinen, ajattelee Jeremias, hän näyttää oikein huolestuneelta.
— Et ole terve, Buffalo veli, sanoo Jeremias.
— Ei katsos, — virkkaa Buffalo aprikoivaan tapaansa.
— Niin, minä ymmärrän, tokaisee Jeremias hymyillen. Olet jälleen tehnyt jonkin tyhmyyden. Et tiedä miten selviytyä. Kuule, Buffalo, sinun kevytmielisyytesi on jo liikaa. Mutta käyhän sisään, olen kohta valmis, katsotaan sitten, mitä voisimme tehdä.
— Ei, kuules, sanoo Buffalo. Ei se sitä ole. Minä — niin, katsos, asian laita on niin, että äiti kuoli eilen illalla. Se tuli aivan odottamatta, näetkös. Kuolema yllätti hänet, kuten sanotaan. Sinähän tiedät, että sydämen oli pitkän aikaa niin ja näin, ja nyt se tuli.
Jeremias vain kuunteli. Hän seisoi aivan ääneti. Kun hän ei hiiskunut sanaakaan, jatkoi Buffalo kertomustaan hiljaisesti:
— Istuin hänen luonaan kamarissa ja luin ääneen sanomalehteä tapani mukaan, kuten tiedät. Hän istui keinutuolissa ja lepäsi kuten hänen oli tapana, kun päivällisruuat oli korjattu pois ja päivän työ päättynyt. Hän nukahti, mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ymmärräthän, äitihän uinahti niin usein sillä tavoin vähäksi aikaa. Mutta yhtäkkiä hän avasi silmänsä, minun mielestäni ne olivat niin omituisen suuret ja kirkkaat, ja sitten etsi hän jotakuta katseellaan, jotain, joka ei ollut läsnä, luulen sinua, sinähän olit lähinnä hänen sydäntään, ja ehtimättä lausua sanaakaan, ilmeissä pelkkä hämmästys, ei iloa enemmän kuin pelkoakaan, lähti hän pois. Jumala häntä siunatkoon! Monenmoista oli ehtinyt käydä hänelle rakkaaksi ja vaikeaksi kadottaa pitkän elämän aikana, ja, näetkös tuntuuhan yllätykseltä, kun täytyy noin vain yhtäkkiä siitä lähteä.
Jeremias vain seisoi hiljaa. Hänellä ei ollut tähän mitään sanottavaa. Buffalon täytyi mennä, hänellä oli kaupungissa niin paljon toimitettavaa tällä kertaa.
Asiakkaita tuli. Puhelin soi, Jeremias vastasi täsmällisesti kaikkiin kyselyihin, mutta hän ei kuullut niitä. Jeremias palveli asiakkaat, mutta hän ei nähnyt heitä. Hän seisoi tiskin takana ja hymyili suopeasti, hän suositteli Courths-Mahleria ja Selma Lagerlöfiä, helppohintaisia painoksia, mutta oli kaukana — hän kulki äitinsä kanssa käsi kädessä sitä tietä, missä kaikki, mitä ihminen on omistanut, on kadotettu ja kaikki, mitä hän on kaivannut, ohi, ja missä se, josta ei ole ymmärtänyt ottaa vaaria, käy vastaan.
Yö oli pimeä heidän ympärillään, mutta taivas liekehti salaperäisessä valossa taivaanrannasta toiseen. Katso, äiti, revontulet valaisevat meille. Jumala näkee unta, sanoi äiti. Ja valo vahvistui, häikäiseviä tähtikimalteisia siipiä suhahti taivaalle, valo nuolet risteilivät avaruutta ja näyttivät kiitäessään hipaisevan maanpinnan äärimmäistä reunaa, ja äkkiä syttyi zeniitissä hopeanhohtoinen korona taivaan tummansinisessä holvissa. Tuon näköinen on Ilo, lapseni, sanoi äiti. Ja ensimmäisen kerran katsoivat he toisiaan syvälle silmiin, niin syvälle, ettei niin voi katsoa milloinkaan, ellei ole rajan yli käynyt. He näkivät läpi kaipauksen ja moitteen ja kaikkien sankkojen varjojen, jotka meidän kuolevan silmämme täyttävät ääriä myöten: — sinne, missä näkevä silmä saavuttamattomassa kirkkaudessaan asustaa.
* * * * *
Kun Jeremias oli sulkenut oven päivän viimeisen asiakkaan jäleltä ja oli menossa hakemaan päällysvaatteitaan, pysähdytti hänet keskelle lattiaa sellainen tuntu, ettei hän enää tuntenut itseään.
Täällä minä en ole koskaan ennen ollut, hän ajatteli. Miten minä olen tänne tullut? Minne minä olen menossa?
Seisoessaan tätä ihmetellen hän kuuli kaukaisia musiikkia. Hän kuunteli tarkoin, hän oli välistä tuntevinaan sävelen, mutta sitten se hukkui lumosävelten virtaan, joista hän oli varma, ettei kukaan kuolevainen ollut niitä luonut.
Mitähän se mahtaa olla, hän ajatteli. Täällä täytyy olla radio jossain.
Tuo musiikki tulee kaukaa.
Hän katseli ympärilleen, mutta ei siellä ollut mitään radiokonetta, mikäli hän näki.
Äkkiä taukosi soitto ja hän kuuli kirkkaan äänen sanovan:
SINULLE TULEE TÄRKEÄ SÄHKÖSANOMA. OLE VARULLASI, SE RATKAISEE KAIKKI!
Tärkeä sähkösanoma! Kuka sen lähettäisi? Aivot toimivat kuumeisesti, järkyttyneet ajatukset risteilivät nuolennopeudella, mutta joutuivat samoille jäljille: Tärkeä sähkösanoma. Kiireellinen. Pikasähkösanoma. Mitä on tapahtunut?
Hänkö sen minulle lähettää, kutsunko hän minua? Äitikö? Ei, äitihän on kuollut. Äiti kuoli eilen illalla, niinhän Buffalo kertoi. Se oli totta, senhän olin melkein unohtanut. Mutta onko hän kuollut? Mitä se merkitsee, minä en sitä oikein ymmärrä? Sehän on järjetöntä, hän oli äsken täällä, minä puhelin hänen kanssaan. Miksi ei hän voisi lähettää minulle sähkösanomaa?
Hänellä on jotain tärkeätä minulle ilmoitettavana. Niin, tunnen sen itsessäni. Olen aina aavistanut, että sellainen sanoma tulee. Se on se Muistutus. Sitä en minä koskaan unohda, ei, en koskaan. Minä kuiskaan sen toisten korvaan silloin kuin he toivottomina puuhaavat omissaan, eivätkä näe mitään sarastusta. Ei se ole niin, sanon heille, ei, sehän on ihan toisin. Ja varmaan tuntevat he silloin samoin kuin minäkin, että he olivat sitä aavistaneet koko ajan, niin, synkimpinä hetkinään olivat he aavistaneet, että voi nähdä suoraan pimeyden läpi, niin läpinäkymätön kuin se tottumattomasta silmästä voi ollakin.
Jokin Jeremiaksen läheisyydessä tapahtuva kutsui hänet takaisin huoneeseen, missä hän oli. Hän tunsi, että jotain oli tekeillä. Hän vilkaisi kadulle ja näki ihmisten juoksevan ja tungeskelevan sekaisin. Hän erotti sanomalehtipojan kimeän huudon: Uusi sähkösanoma! Uusi sähkösanoma!
Herra Jumala — sähkösanoma! Hän syöksyi ulos, paljain päin, sellaisenaan vain ja halkoi mielettömän ilon vallassa itselleen tietä läpi tungoksen. Sähkösanoma on täällä!
Kadun kulmassa seisoi pieni, ruskeapuseroinen sähkösanomapoika kuin elämän ja kuoleman hallitsija, kaikkien yli kohotettuna. Isoja, lihavia, arvoisia herroja, päivälliskylläisiä kunnallispösöjä juoksi tottumattomasti siihen: tänne! anna tänne! Toimettomat rouvat touhusivat häkeltyneinä käsilaukkuineen, koulupojat töykkivät kyynärpäillään tietä itselleen tärkeän näköisinä, tytöt vilkuilivat ihaillen poikaa, joka tätä kaikkea johti, pienimmät katukakarat seisoskelivat uteliaissa parvissa ihmettä töllöttämässä, huolettomat kulkijat, joitten piti mennä ohi, tempautuivat väkisin pyörteeseen: On tapahtunut, jotain! Vallankumous? maanjäristys? kruunusta luopuminen? jättiläiskavallus? suurmurhaaja pidätetty? Mars vastannut? sodanjulistus?
Sähkösanoma! Sähkösanoma!
Tuokioksi vaikeni melu, ryntääminen taukosi, ihmiset unohtivat sähkösanomansa, jotkut pudottivat sen maahan sitä lukematta. Joku oli kaatunut tungoksessa, kaduthan olivat niin liukkaat, ja jäänyt auton alle. Hänet vietiin pois, ei tiedetty minne. Toiset väittivät hänen kuolleen. Hän kuoli silmänräpäyksessä, he sanoivat, toiset tiesivät kertoa, että toinen sääri oli mennyt poikki, ei muuta, mutta toiset sanoivat, että hän oli säilynyt vahingoittumatta, ikäänkuin ihmeen kautta. Merkillisintä oli, että hän oli ollut hatuttomin päin ja ilman päällysnuttua pakkasessa.
Mutta liikenneonnettomuudet olivat niin tavallisia, niihin ei kannattanut kiinnittää huomiota. Yksi ja toinen vanha täti kotimatkalla päivitteli ajan jumalattomuutta ja pahuutta yleensä ja autojen huimaa vauhtia etenkin.
Ja niin alkoi kohu uudelleen, humu jatkui, kiihkeät kädet ojentautuivat uutta sensatsionia kohti.
Uusi sähkösanoma! Uusi sähkösanoma!
LENTOKONE.
Ohoo, mitä vauhtia. Silmissä vilisee.
Jeremias ihmettelee, missä hän on, hän tahtoisi mielellään kysyä, mutta se ei käy päinsä, hän tietää, ettei se käy päinsä. Mutta joku on, joka kuulee hänen ajatuksensa ja vastaa:
— Olet lentokoneessa.
— Lentokoneessa? ihmettelee Jeremias.
— Niin, vastaa tuntematon, tämä on se Suuri Ilmaväylä Elämän ja
Kuoleman välillä, eli Kuoleman ja Elämän, kummin tahdot.
Silloin tulee Jeremias miettiväiseksi. Olen siis kuollut, hän ajattelee. Hän katsoo varovasti ulos. Loputon avaruus! Ei maata missään.
— Entäs jos ajamme harhaan, Jeremias ihmettelee.
— Kompassi on varma, vastaa ohjaaja. Kohta näkyy ranta.
— Ranta? ihmettelee Jeremias.
— Niin, toisella puolen.
— Sielläkö laskemme maihin?
— Kyllä, siellä laskemme maihin.
— Mutta emmekö voi kääntyä takaisin? kysyy Jeremias.
— Kyllä, yhtä hyvin voimme kääntyä takaisinkin, vastaa ohjaaja. Ei ole mitään eroa, tulemme kuitenkin sinne, minne meidän on tultava.
Kummallista. Jeremias tulee yhä miettiväisemmäksi.
— Mutta jos voimme kääntyä takaisin, niin silloin en olekaan kuollut, vai miten? hän kysyy epäröiden.
— Kuollut tai ei? Mitä se merkitsee?
— Se kai merkitsee kaikkea — kuolema?
— Illusioni se on, ystäväni.
* * * * *
Jeremias hymyili itsekseen. Se oli tosiaan totta — illusioni. Se oli sitä, mitä hän aina oli aavistanut, sehän se oli alituiseen hänen mielessään liikkunut: illusioni! illusionien illusioni! Se muuttaa kaikki, se heittää uuden valon kuolevaisten päiden, kasvojen, käsien, askarten ylle, sen tien ylle, jota he pimeässä vaeltavat…
Nyt alkaa seikkailu! Alkusoitto on loppunut!
Oo, mitä vauhtia… hu-i-i-i.